Kun tutustuin eräällä vauvafoorumilla esikoistani odottaessa ryhmään epämääräisten nimimerkkien takana hermoilevia tulevia äitejä, en osannut odottaa tätä. Pahin skenaario oli mielestäni, että ”Kevätkesän odottajat 2010” olisivatkin parrakkaita pervoja, mutta en arvannut, että ne vähän varovaisesti äitiyspakkauksesta ja ultrista Stockan kahvilassa juttelevat naiset olisivatkin sellaisia ystäviä, joita uskaltaa jo tässä vaiheessa sanoa elinikäisiksi. Olen varmasti hehkuttanut ”mammajengiä” ennenkin, ja hehkutan varmasti jatkossakin: mikä mahtava sattuma, että sille samalle foorumille oli eksynyt juuri nämä ihmiset, joista tuli paljon muutakin kuin jonotusseuraa synnytysvuorolle.

Tänään kävi hieman niin kuin teineille, joiden viattomasta Facebook-kutsusta lähtenyt illanvietto lähtee leviämään ja lopulta eskaloituu poliisien keskeyttämiksi bakkanaaleiksi. Tai okei, vaikka meistä lähti meteliä ja muuta, ei virkavaltaa tarvittu viiden äidin ja 11 lapsen hillitsemiseksi. Mutta aamulla eräs meistä kysyi Facebook-ryhmässämme seuraa päiväksi, ja kun kutsu kävi Keltaiseen Taloon, toisen äitiystävän ihanaan kotiin, ilmottautuivat yhtäkkiä muutkin mukaan. Kevätauringon ja Keltaisen Talon kutsua on vaikea vastustaa. Todettakoon, että sekä talon emäntä että isäntä ovat vielä loistavia kokkeja, mikä ei mitenkään vähentänyt paikan viehättävyyttä.

Keltainen Talo

Narsissit

Luulen, että Keltaisen Talon asukkaita alkoi ehkä jossain vaiheessa hirvittää ovista ilmestyvät kääpiöt kuravaatteissa, vaikka toisaalta en keksi yhtään paikkaa jossa vieraat (ja tällä tosiaan tarkoitan paitsi tuttuja myös tuntemattomia) otettaisiin lämpimämmin vastaan, vähän niin kuin Muumitalossa. Paitsi Keltaisen Talon asukkaat ovat huomattavasti hoikkarakenteisempia. Oli kuitenkin ihanaa päästä evakkoon omakotitaloon, jossa lapset saivat riehua kolmessa kerroksessa. Näissä paikoissa iskee aina se omakotitalokuume, vähän niin kuin Porvoossakin.

Vaikka tärkeintä oli tietenkin loistava seura, jossa kelpasi korkata pullo Rieslingiä ja hämmästellä sitä, miten helppoa on kun lapset katosivat keskenään kellariin leikkimään, niin en voi väittää etteikö tuoreet sämpylät, vohvelit, chili sin carne ja Keltaisen Talon emännän uudella kahvikoneella tehdyt latet olisi myös olleet osa tämän lauantain taikaa. Että kiitos, ja anteeksi, sinne kuuden kilometrin päähän.

Viime vuosina tapaamisten järjestäminen on ollut aina sellainen kolme Doodle-äänestystä, viisi peruutusta ja uudelleen sopimista ja pitkät palaverit vaativaa organisointia. Nyt yhden äidin aamupäivän tylsistyminen johti iloiseen jälleennäkemiseen. Tuli mieleen oma lapsuus, josta monet parhaista muistoista liittyvät kavereiden kanssa vietettyihin rantapäiviin ja siskonpetiin päättyneisiin iltoihin, kun vanhempamme tapasivat toisiaan ja meistä lapsista tuli siinä sivussa ystäviä. Se kyllä vaatii jonkin verran neliöitä sekä hermoja, ja niitä löytyi onneksi Keltaisesta Talosta. Voi kun useammin saisi aikaiseksi tällaisia ex tempore-lähtöjä. Tietenkään tätä hehkutusta ei voi päättää kuin toteamalla, että viisi minuuttia sen jälkeen kun olimme poistuneet ovesta, kuopus oksensi päällensä. Perus.