EPÄEKOLOGISTA ELÄMÄÄ ESPANJASSA?

PA089934.jpg

Tuli vastaan tutkimus viime vuodelta, jossa Suomi julistettiin maailman vihreimmäksi maaksi. Kyseessä oli siis Environmental Performance Index, jossa yhdeksän eri kategorian perusteella lasketaan kuinka hyvin valtio suojelee asukkaidensa terveyttä sekä ekosysteemiä. En tiedä, kuinka paljon haittaa hallituksen toimet ovat Suomen upealle ykkössijalle tehneet, mutta ymmärrän kyllä hyvin miten tuolle pallille on päästy. Olkootkin, että suomalaisten hiilijalanjälki on kylmässä maassa elävinä länsimaalaisina kohtuuttoman korkea, on nyt tullut vertailtua kovasti Pohjoismaista meininkiä Etelä-Eurooppalaiseen ja erot etenkin ympäristökysymyksissä ja sääntelyssä ovat hyvin selviä näin tavallisille kansalaisillekin.

PA089939.jpg

Olin oikeastaan aika yllättynyt siitä, että Espanja oli sijoittunut samalla listalla niinkin korkealle kuin kuudenneksi. Täällä paikan päällä tuntuu, että ympäristöarvot ovat kaikessa toiminnassa aivan pohjalla. Elämme tietenkin maan saastuneimmassa kaupungissa, joten kontrasti kliiniseen Helsinkiin on sitäkin suurempi. Tuntuu, ettei säätelyä juuri ole mitä tulee saastuttamiseen, roskaamiseen ja suuryritysten toimintaan. Meillä on kyllä kadulla keräysastiat erikseen ruokaöljylle, pahville ja paperille, lasille, pulloille ja tölkille ja sitten kaikelle muulle, mutta katujen varsilla sijaitsevat roskikset ovat täynnä muovipulloja ja muuta kierrätyskelpoista jätettä. Eikä vain roskikset vaan katujen varret muutenkin, ja moottoritien varret ja merenrannat.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Vaikka kolmelapsisen perheen tuottama jäte tuotti ahdistusta Suomessakin, tuntuu, että täällä meidän eläminen tuottaa ainakin tuplasti roskia. Erityisesti ahdistaa muovijäte, jota syntyy vesipulloista; niitä kuluu kotona (koska juomavetemme on periaatteessa juotavaa, mutta maistuu kloorilta ja aiheuttaa ripulia – Brita-suodatinkannu on ostoslistalla), kaupungilla ja koulussa. Ruoka sinällään pakataan melko samalla lailla kuin Suomessa, mutta lämpimässä monet ruoat pilaantuvat helpommin ja tuntuu, että juuri ruokajätettä syntyy huomattavasti enemmän kuin Suomessa – ja sitä ei voi kierrättää täällä. Sen lisäksi kulutamme luultavasti enemmän sähköä kuin Suomessa, erityisesti talvisin jolloin asunnon lämmittäminen vaatii monta irtopatteria. Ja nyt perheeseen tuli auto, YKSITYISAUTO, jolla on ajeltu ensimmäisellä viikolla 600 kilometriä ihan vain ajamisen ilosta. Aika synkeä lukema ihmiselle, joka on tyytyväisenä kuljettanut kolmea lasta julkisilla seitsemän vuoden ajan. Täällä taas ilman omaa autoa voi varautua hengailemaan lähinnä omassa kotikaupungissa.

Kun on muutenkin tällainen maailmantuskaan taipuvainen, ei täällä tosiaan ole ainakaan helpottanut. Paitsi että tuntuu olevan vaikeampi tehdä ekologisia valintoja (esimerkiksi kasvissyöjänä Suomen kaupoissa valikoima oli laajempi; toisaalta täällä tuotteet ovat paikallisempia ja niitä saa ympäri vuoden pienemmillä kuljetuskilometreillä) niin täällä myös ilmastonmuutoksen vaikutukset näkyvät selvemmin; joenuomat ovat kuivuneita, kesällä oli ennätyshelteet jne. Itseäni tämä nykyisen elämäntavan epäekologisuus häiritsee aika paljon, vaikka elämmekin varsin ahtaasti kerrostaloasunnossa, olemme tiedostavia ja teemme parhaamme minimoidaksemme jätteemme ja järkeistääksemme kulutustamme.

PA089929.jpg

RÄHJÄINEN LA LÍNEA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kun minulta pyydetään todistusaineistoa kotikaupungimme rähjäisyydestä… no, minähän annan sitä! Todettakoon nyt ihan ensimmäisenä, että La Línean rähjäisyys ei oikeasti häiritse meitä edes hirveän paljon. Minä pidän tästä kaupungista todella paljon – olen siitä kirjoittanut aiemmin esim. täällä – ja osittain juuri sen ”autenttisuutensa” ansiosta. Olen asunut paljon köyhemmissäkin ja kurjemmissakin kaupungeissa, ja oikeastaan La Línea muistuttaa paljon Latinalaisesta Amerikasta. Tietenkin kapeat ja yleensä enemmän tai vähemmän rikkinäiset kadut sekä roskat ja koirankakat aiheuttavat logistisia haastetta kun liikutaan välillä rattaiden kanssa, mutta noin yleensä en siis kulje päivät pitkät ympäriinsä järkyttyneenä likaisuudesta tai ränsistyneisyydestä.

Sille on kuitenkin ihan oma Facebook-ryhmänsä (tai oikeastaan useampakin), kuten tämä, jossa yritetään tuoda esille kaupungin hajoamista käsiin ja herätellä pormestari Juan Francoa, josta mulla ei oikeastaan ole mitään mielipidettä. Asumme kaupungintalon vieressä ja saamme parvekkeeltamme seurata, kun tasaisin väliajoin pihalla osoitetaan mieltä. Meille Juan Franco on se tyyppi, joka moikkaa matkalla leikkipuistoon. Paikalliset ainakin ovat tyytymättömiä enkä voi heitä syyttää: Me olemme täällä vain käymässä, emme ”jumissa”, mutta turhautuisin varmasti jos todistaisin oman kotikaupungin rappiota. Koska, kaikesta kauneudestaan huolimatta, voidaan puhua rappiosta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tilastot tietenkin puhuvat puolestaan: La Línea on esimerkiksi Espanjan saastunein kaupunki (tähän tietoon paikallinen tuttavamme totesi hyvin lakonisesti, että onpa mukava olla ensimmäinen edes jossain…). Syyt ovat ihan selkeät: koko kaupunki on rakennettu osittain jollekin jättömaalle, naapurissa on öljyjalostamo, Gibraltarille kulkeva liike jumittaa juuri La Líneassa ja sen lisäksi on rahtilaivat salmen molemmilla puolilla (jos et vielä pode tarpeeksi maailmantuskaa, suosittelen tätä Ylellä nähtävää dokumenttia aiheesta). La Línea on myös jaetulla 2. sijalla Espanjan köyhimpänä kaupunkina ja kolmen eniten konkurssikypsän kaupungin joukossa.

Kaupungin työttömyyslukemat huitelevat jossain 50 prosentin kulmilla. Kaupunki pyörii pitkälti huumekaupasta saadulla rahalla – tämä ei ole edes mitään urbaanilegendaa vaan huumeiden vastaista työtä poliisissa tekevän tuttavamme vahvistama fakta, josta kerrotaan myös lehdistössä – eikä siihen puututa kovin suurella innolla, koska jokainen euro on tarpeen. Olen itse joutunut keskelle huumeiden salakuljetusoperaatiota ollessani kävelyllä rannalla, ja poliisien ratsiat, merellä kiertävät rajavartijat ja satunnaisesti päällä pörräävät helikopterit ovat aika arkinen asia täällä. Sinällään huumeidenkäyttö ei näy erityisen paljon katukuvassa, enkä ole koskaan pelännyt täällä siitäkin huolimatta, että myös väkivalta- ja ryöstötilastoissa La Línea on sijoittunut korkealle ja aina kun poistun kotoa olkalaukku avonaisena, on minuutissa joku mummeli nykimässä hihasta että ”hija, nyt sulje se laukku!”.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

En edes uskalla ajatella, mitä lähestyvä Brexit aiheuttaa La Línealle. Kun kaupunki kärvistelee jo nyt rahapulassa, mitä käy jos kaikki tuhannet päivittäin rajan yli kulkevat eivät enää pääsekään töihin? Ja kaikki sadat, jopa tuhannet, kaupungissa asuvat expatit lähtevät kun päivittäinen rajanylitys ei suju enää entiseen tapaan? Viime viikolla paikallismediassa kohistiin kuolleista kaksosvauvoista, jotka syntyivät keskosina ja joita ei voitu La Línean sairaalassa pelastaa, vaikka vauvat olisivat oikealla hoidolla selvinneet. La Línean sairaala tulvii, kirjaimellisesti hajoaa käsiin – ja kaupungissa on jo uusi, komea sairaalarakennus, joka on tyhjillään odottanut potilaita jo vuosia. Emme tarkalleen tiedä, mikä on syy sille, ettei sitä ole otettu vielä käyttöön, ilmeisesti rakennus ei täyty kaikkia viranomaisvaatimuksia, mutta tilanne aiheuttaa suurta raivoa lalinealaississa. Ja aivan syystä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kaikki tämän postauksen kuvat on otettu ihan parin kilometrin säteeltä kodistamme, viimeisin naapurikorttelista. Täällä on myös kauniita pihoja ja puistoja, upeita talojakin, mutta nyt pyydettiin näyttämään se ei-niin-pittoreski puoli. Sitä täällä riittää. Paljon tyhjiä tontteja keskellä kaupunkia, vanhojen kauniiden rakennusten välissä, tontteja joilla asuu esimerkiksi villiintyneitä porsaita, hylättyjä leikkipuistoja, kadulle dumpattuja huonekaluja, keskeneräisiä rakennusprojekteja, reikäisiä katuja. Ja sitten toisaalta maailman kauneimmat auringonlaskut, ihana pieni keskusta kahviloineen ja aukioineen ja lämmin, suvaitsevainen ilmapiiri. Tasapaino, monella tapaa.

P9245144.jpg

TERVEISIÄ TARHALTA!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Spock-koira, adoptoitavissa

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Patito-paran tassut ja järkyttävä esimerkki jalostuksesta

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olisi ihana sanoa, että radiohiljaisuus olisi johtunut siitä, että olen ollut rapsuttelemassa Los Barriosin koiratarhan satoja asukkaita, mutta ei. Tämä koiratarha sijaitsee keskellä ei mitään, ja sinne pääseminen on ollut melkoinen seikkailu ja sisältänyt esimerkiksi moottoritiellä hengailua. Onneksi kohta mekin saadaan auto, jota on odotettu vasta kaksi kuukautta. Kun muita harrastuksia ei vielä ole, tuo koiratarhalla käyminen on monella tapaa henkireikä. Siellä keskityn koirien paijjaamiseen ja valokuvaamiseen, osa näistä kavereista on adoptoitavissa myös Espanjan katukoirat ry:n kautta.

Mitään uutta tarhalle ei tietenkään kuulu. Pentuja löytyy lannoitesäkeistä, tarpeettomia metsästyskoiria jahdataan teiden varsilla, koiria jätetään porteille, elämäntilanteet muuttuu ja perheenjäsenistä tulee ongelmia. Monen kohdalla kyse voi olla resursseista: Yhä enemmän hylätään koiria, jotka vaatisivat lääketieteellistä hoitoa. Tarha sitten hoidattaa välillä omasta mielestäni ihan toivottomiakin tapauksia. Noin yleensä, ihan samanlaista kuin aina ennenkin, olen täsä möyhännyt ainakin täällä ja täällä.

Meille ei ole vielä tullut uusia fosterkoiria edellisen jälkeen, sen verran on ollut hektistä arki. Toiveissa kyllä olisi, ehkä joskus joku omakin. Eilen illalla vietin pari tuntia naapurien kanssa ottamassa kiinni noin neliviikkoista kissanpentua, jolta puuttui puolet hännästä, yksi jalka sekä toinenkin jalka oli muussina. Pentu piileskeli auton alla ja lopulta auton sisällä. Ohikulkijoiden avulla se saatiin kiinni ja sitten odoteltiin, että juuri tuolta Los Barriosin koiratarhalta tullaan hakemaan se hoitoon. Sisukas pikku kissa oli, ja vaikka en erityisemmin kissaihmisiä olekaan niin jos tämä selviää niin ehkä yritän löytää sille kivan kodin Suomesta – joko kaksi- tai kolmijalkaisena, saa nähdä. Täällä keskustassa on yksi kulkukoira, mutta sen kiinniottamiseen en ole vielä ryhtynyt.

Tällaista täällä. Koiratarha on täynnä toivoa ja turhautumista. Vapaaehtoisia ja ammattilaisia, jotka todella omistautuvat työlleen ja sitten paikallisia, joille koira on lelu, käyttöesine tai turhake. Ja paljon tietenkin ihmisiä, jotka pitävät myös hyvää huolta lemmikeistään. Se unohtuu helposti, kun on enemmän tekemisissä niiden kanssa, jotka heittävät portin yli koiranpentuja yön pimeydessä. Ylipäänsä välillä vaati paljon, ettei ala aivan kyynikoksi sillä juuri täällä meidän alueella tuntuu roskaaminen olevan suorastaan kansanhuvi ja sellainen yleinen välinpitämättömyys omaa ympäristöä, maailmantilasta ja tulevaisuudesta puhumattakaan, on vahvasti läsnä. Yritä siinä sitten pelastaa maapallo.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Ihana Whitney, adoptoitavissa

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Tällainen näky on jaloissa, kun astuu uuteen aitaukseen

SÄ JA SUN #SYNNYTYSTALKOOT

Ai että, tänään olin salaa helpottunut, että olen palauttanut SDP:n jäsenkirjani jo vuosia sitten enkä joudu kokemaan niinkään myötähäpeää kuin vitutusta demarien puheenjohtajan Antti Rinteen syvästä huolesta suomalaisten syntyvyydestä. Ja tietenkin, synnytystalkoisiin ihan urakalla itsekin osallistuneena olen sitä mieltä, että kaikki perhepoliittiset parannukset ovat tervetulleita, mutta samalla tekee mieli heittää happoa silmille, sen verran vieraantunut todellisuudesta tämä(kin) päättäjä on.

Suomalaisten, tai kenenkään, ongelma ei ole se, että ihmisiä olisi tällä pallolla liian vähän. En myöskään pidä suomalaista geeniperimää niin poikkeuksellisen fantastisena, että juuri sitä tulisi erityisesti jatkaa. Olen onnellinen ja suorastaan ylpeä pohjoismaisista hyvinvointivaltioista, joissa ei jouduta lisääntymään holtittomasti kun lapsia parempaa henkivakuutusta tai eläkejärjestelmää ei ole tarjolla, tai ehkäisyä tai terveydenhuoltoa tai valinnanvapautta ja tasa-arvoa. Miten upea juttu, että jokainen voi teoriassa itse päättää perhekoon! Toivon kaikille juuri niin paljon vauvoja kuin sopivalta tuntuu, mutta älkää nyt hyvänen aika tehkö yhtään valtiolle.

Se, mikä tällaisissa suurten ikäluokkien miespolitiikkojen (joita voidaan myös käppäukoiksi toisinaan kutsua) avauksissa ottaa päähän on se, että oma tulevaisuushorisontti ei kestä noin kahtakymmentä vuotta kauemmaksi. Kuvitellaan, että ihan oikeasti maailman toistaiseksi paras sosiaaliturva ja erittäin avokätiset tuet perheille eivät riitä vaan ihmiset jättävät lisääntymättä lapsilisien takia. Olen puhunut monien itseäni jonnin verran nuorempien nuorisolaisten kanssa ja monet ovat kertoneet, etteivät lapset kuulu suunnitelmiin. Voisin tietenkin tätimäisesti puristaa poskesta ja sanoa, että kyllä se mieli vielä muuttuu, ootas kun biologinen kello alkaa tikittää, mutta nuorisolaisilla on olleet järkevät perustelut ja täti on ollut lopulta itsekin sitä mieltä, että jos olisi kymmenen vuotta nuorempi voisi ajatukset perheenperustamisesta olla erilaiset kuin silloin 2000-luvun alkupuolella.

Yksi syy on se, ettei perinteinen ydinperhemalli ole enää se ehdoton kohokohta ihmisen ennaltamäärätylle elämänkululle vaan sosiaalinen paine siihenkin on laskenut – tietenkin varmasti omat äidit haaveilevat yhä isoäitiydestä ja silleen, mutta elämänvalintojen monimuotoisuus on alkanut saada näkyvyyttä ja hyväksyntää. Hienoa! Toinen on ollut ihan vilpitön maailmantuska, joka ei ole mitään teiniangstia vaan valitettavaa realismia: Ei nähdä, että maailma olisi sellainen paikka, jonne haluaisi vapaaehtoisesti synnyttää oman jälkeläisen. Mahdollisesti kärsimään. Paitsi että esimerkiksi terroristit ja muut idiootit tekevät elämästä epävarmempaa, olemme kollektiivisesti käynnistäneet ympäristökatapultin joka vain odottaa linkoamistaan.

En ihan rehellisesti sanoen usko, että minusta tulee koskaan mummia. Se on ajatuksena todella surullinen, etenkin kun keskimmäinen tahtoisi kymmenen lasta (joita kuulemma minä sekä hänen isoäitinsä hoitaisimme, kun isä käy töissä ja ”äiti tekee mitä tahtoo”). Mutta jo nyt tuntuu, että ympärillä on monenlaisia maailmanlopun merkkejä: Täällä etelässä se korostuu kun lämpenevä Välimeri on täynnä roskaa; muovijätettä syntyy omassakin perheessä ihan mahdoton määrä; helteet, kuivuus ja myrskyt pahenevat paikallisten mukaan vuosi vuodelta. On hyvin vaikea suhtautua positiivisesti tulevaisuuteen, puhumattakaan sitten yhteiskunnallisesta kehityksestä joka ei viime aikoina ole antanut lupauksia rauhanomaisemmasta jatkosta.

Joten minusta olisi ihan helvetin kiva, että sen sijaan että mietitään miten saadaan lisää lapsia niin mietittäisiin enemmän sitä, miten pidetään huolta meidän lastemme tulevaisuudesta. Ympäristöriskit tiedetään, mutta toimenpiteitä näyttää olevan todella vaikea saada aikaiseksi ja jostain syystä eniten kitisevät suurten ikäluokkien poliitikot, joiden mielestä kasvisruokapäivät rikkovat ihmisoikeuksia ja haitalliset yritystuet on ihan okei, koska talouskasvuhan on vain se millä on väliä. En syytä ketään, joka jättää lapset tekemättä oli se syy mikä tahansa.

Me osallistuimme synnytystalkoisiin kolmen lapsen verran ja olen oman osani tehnyt. Olen ikuisesti kiitollinen suomalaiselle perhevapaajärjestelmälle, jonka ansiosta jokainen lapseni on saanut tilaisuuden olla kotihoidossa 3-vuotiaaksi, olen voinut yhdistää äitiyden osa-aikatöihin ja opintoihin, olemme saaneet tukea ja apua ja puoli-ilmaista terveydenhoitoa. Valitettavasti emme voi Rinteen vitsailujen mukaan tehdä sitä neljättä valtiolle, koska mikään sosiaaliturvan muoto tai valtion virasto ei voi antaa meille enempää tunteja vuorokauteen tai yhtäjaksoisia yöunia. Jollei ilmastopakolaisuudella vitsailu olisi meidän kohdallamme niin makaaberia, vaikka lämpimmät säät olivat yksi iso tekijä siinä, että suuntasimme Espanjaan, voisin sanoa että Rinteen kaltaiset poliitikot kyllä tekevät parhaansa saadakseen myös Suomen ilmaston lämpiämään sellaiseksi, että me palaisimme pohjoiseen veronmaksajiksi.