VIIME HETKEN LAHJAVINKIT

Kirjoitan tämän postauksen oikeastaan kolmesta syystä:

  • Kehuskellakseni sillä, että meillä on kerrankin kaikki joululahjat hankittu (jos ei lasketa sukulaisia ja kummityttöä, jolla on kaikenlaisia elämyksiä lunastamatta noin kuuden vuoden edestä – isovanhemmilleen lapset halusivat käytännöllisinä ostaa ”vessapaperia ja ehkä sanomalehden”, joskin saatamme pyrkiä vähän juhlallisempaan ratkaisuun esimerkiksi ässäarvoilla).
  • Koska en ehtinyt etsiä valokuvia suureen vuosikymmenkatsauspostaukseen, joka tulee sitten kun joulun pyhinä ehdin plärätä kuluneen kymmenen vuoden kuvat läpi ja etsiä teille parhaat 204 kappaletta… not. Tämä postaus on kuvitettu tämän vuotisen piparkakkutalon leivontaprosessin kuvilla. Aavikkokirkko on jo ehtinyt romahtaa ja suurin osa siitä on syötykin.
  • Totesin tänään, että itse saan joulumielen päälle parhaiten kun a.) kuuntelen joululauluja (näin umpipakanana vähän ahdistaa kun omat suosikit on sellaisia kuin Oi jouluyö ja Tulkoon joulu) ja b.) syön niin paljon konvehteja että meinaan oksentaa ja c.) annan joululahjoja. Viimeisin on vaan vähän vaikeaa kun kukaan ei nykyään halua mitään! Niinpä sitten listasin tietysti omat aineettomat suosikkini. Niissä parasta ei suinkaan ole pieni hiilijalanjälki tai monipuolinen tarjonta vaan se, että ne voi hankkia vaikka siinä vaiheessa kun pukki patsastelee eteisessä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ihan ensimmäiseksi kannattaa rahaa syytää tietenkin sinne, missä sitä eniten tarvitaan: hyväntekeväisyyteen. Keksin tosi monta tosi hyvää kohdetta, mutta ehkä eniten tässä joulun alla mua puhutteli Asikaisen koskettava kuvaus siitä, millainen ”juhla” joulu joillekin on. Jos siis en olisi käyttänyt kaikkia rahojani kakka-aiheiseen muovailuvahaan ja legoihin, joita meillä on vain noin 98 litraa entuudestaan, antaisin rahaa tähän tarkoitukseen. Tänä vuonna olen lahjoittanut Diakonissalaitoksen kautta romanialaisille naiskerjäläisille, sekä säännöllisenä kuukausilahjoittajana Unicefille. Mähän en pysty edes katsomaan noita Unicefin sivuja ja kaikkea sitä, mitä pienellä summalla saisi aikaan, alkamatta itkeä joten tiedätte millä saa mulle kyyneleet silmään jos haluatte yllättää jouluna! Ensi vuoden tavoite voisi olla lahjoittaa enemmän ympäristönsuojeluun. Jaa paras vinkkisi kommenttiboksissa!

Maailmanparantamisen lisäksi myös kulttuuriin panostaminen kannattaa aina. Jos on oikein tehokas, ehtii vielä viedä sukulaislapset katsomaan Talvisirkus Bauta tai Koiramäen Suomen historiaa. Itse haaveilen, että joku vie mut keväällä Kansallisteatteriin katsomaan Sinivalaan kantaesitystä. Oman äitini vien syyskuussa katsomaan Elton Johnia, ja sitä ennen varmaan pitää fiilistellä Rocket Manin ja kohta ilmestyvän Eltonin Johnin vastailmestyneen omaelämänkerran verran (okei, kirjat ovat materiaa eikä niitä tälle listalle hyväksytä, paitsi että nekin saa kirjastosta ja sitä ei lasketa, ja toisaalta voit antaa lahjaksi vaikka äänikirjallisuusaikaa BookBeatiin tai Storyteliin). Ehkä paras lahjavinkki, josta on iloa pitkäksi aikaa, on Museokortti. Se on osoittautunut tänä vuonna myös treffailun kannalta erinomaiseksi hankinnaksi – jos siis lähipiiristä löytyy joku, joka joulupöydässä salamyhkäisesti swaippailee Tinderissä niin anna sille Museokortti. Huonotkaan treffit ei mene hukkaan jos niihin yhdistää vähän taide-elämyksiä. Jos olette yhtä persaukisia kuin allekirjoittanut, mutta pidätte kuitenkin klassisesta musiikista ja suuren maailman tunnelmasta ja hyvästä akustiikasta niin tässä ilmainen (tai tarkalleen viiden euron ja käsittelymaksun arvoinen) vinkki: HKO:n kenraaliharjoitukset. Nähdään siellä keväällä, aion ostaa itselleni muutamat liput lahjaksi!

Kuten ehkä arvaattekin, kolmas intohimoni on kulttuurin ja maailman pelastamisen lisäksi ruoka. Sitähän voisi tehdä itsekin – Lähiömutsi on kätevänä emäntänä leipaissut saaristolaisleipiä lahjaksi (missä on meidän, saanko kysyä?!) kun taas itse hieman anteeksipyydellen kiikutin opettajien pöydälle tänään Blossaa – mutta omat lempilahjat ovat sellaisia, joissa mut viedään syömään niin että voin nauttia samalla lahjanantajan loistavasta seurasta sekä hyvästä ruoasta ilman, että kumpikaan meistä joutuu tekemään aterian eteen muuta kuin heiluttelemaan visaansa. Itse vein yhden vegaanin juuri viime kuussa syömään kolmen ruokalajin menyyn Yes Yes Yesiin. Tai itse asiassa tämän vain kasvisruokaa tarjoavan paikan konseptiin kuuluu pienemmät, jaettavat annokset: niitä söimme satasella yhteensä seitsemän, siihen päälle parit limut, lasi huippuluokan Rieslingiä ja kahvit. Ihan täydellinen suoritus ilta ei ollut ravintolan puolesta (paikka on kiireiseen aikaan ahdas ja meluisa silleen työmaaruokalatavalla, ja henkilökunta oli ihan kirjaimellisesti hukassa välillä) mutta parsley root tempura ja whole roasted sweet potato lisukkeineen saavat mulle veden kielelle vieläkin. Muita ravintoloita, joihin mut voi viedä syömään: Kuurna, Boulevard Social ja oikeastaan kaikki muut paitsi Viikinkiravintola Harald. Siihen vedän rajani.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tämä lienee viimeinen postaus ennen joulua. Koti näyttää vähän siltä, että olen ollut tosi kiireinen koko syksyn… eikun niinhän mä olenkin ollut. Ja jos jotain inhoan niin sitä kiireen ja jaksamisen glorifiointia. Oma joululahjani onkin vähän enemmän lepoa ja neljän päivän ruhtinaallinen loma työjutuista: se lahja hyödyttää lapsiakin, jotka saavat sitten toivottavasti vähän rennomman äidin ja monta erää Labyrinttiä ja Aliasta. Joululomalla aion myös vinguttaa sitä ainoaa korttiani, jolla on pitoa, eli Museokorttia, syödä brunssin Ruplassa esimerkiksi Anun kanssa ja kirjoittaa teille eeppisen yksityiskohtauksen postauksen kaikista elämäni tapahtumista kuluneen kymmenen vuoden ajalta.

images.jpg

PLIIS VEROTTAKAA MUA

Hyvät ystävät, tällä viikolla ehtii vielä allekirjoittamaan kansalaisaloitteen lentoveron käyttöönotosta Suomessa. Aikaa allekirjoittaa on lauantaihin asti, ja nyt ollaan noin puolivälissä 50 000 nimen tavoitetta. Eli kliseistä, mutta totta: jokainen ääni ratkaisee. Samalla kun klikkaa itsensä Kansalaisaloite-sivustolle äänestämään lentämisen verotusta niin voi kannattaa esimerkiksi ruumiin hävittämisen säädösten vapauttamista, jääkiekon MM-finaalin jälkeisen päivän muuttamista pyhäpäiväksi tai vaikkapa ”kaikkien yhtäläiset oikeudet pukeutua turvattava lailla”-aloitetta. Tärkeällä asialla siis!

Minä en todellakaan rakasta lentämistä, mutta sitäkin enemmän matkustamista. On kuitenkin suorastaan kohtalon ivaa, että kun tässä elämäntilanteessa voisin vallan hyvin reissata rauhassa (työt ja lapset kyllä kulkee mukana) niin isoin syy valita lentokone on raha. Mulla kyllä olisi istumalihaksia ja aikaa ja jopa intohimoa istua junassa. Kesän Bosnian-reissua suunnitellessa olen nauranut hintavertailulle: maata pitkin pelkät matkat, johon ei lasketa välttämättömiä majoituksia saati monen päivän ruokia, ovat tonnin luokkaa, kun taas lentäen meno-paluu Sarajevoon olisi alle kaksi sataa. Yksi syy tähän absurdiin tilanteeseen on mm. lentämisen suosiminen verotuksessa, esimerkiksi lentokerosiinin verovapaus. Tästä on sovittu poliittisesti noin 70 vuotta sitten enkä oikein usko, että silloin a.) tiedettiin minkälainen ilmastokriisi meillä olisi käsillä 2000-luvulla ja b.) maailmassa lennettäisiin joskus päivittäin noin 100 000 lentoa.

Se, miten mahdollinen verotuotto käytettäisiin on vielä ympäripyöreää arvailua ympäristöpolitiikasta ympäristöystävällisempien polttoaineiden kehitykseen. Suoraan sanoan mulle on melkein ihan sama, mihin se raha käytettäisiin, koska tarvitsisin lentoveroa hillitsemään itseäni: niin kauan kun mulla on johonkin varaa, on hyvin todennäköistä että päädyn toteuttamaan mielihalujani vaikka kuinka tietäisin sen seuraukset. Oli kyse karkista, pikamuodista tai lentämisestä niin haluaisin sen olevan kalliimpaa ensisijaisesti siksi, että silloin kuluttaisin vähemmän. Totta kai voisin vain opetella sanomaan ei, mutta on myös pirun vaikea perustella itselleen miksi rankaisen perhettäni ja pidän meidät täällä Suomessa koko pimeän talven ja sijoitan korkeintaan johonkin kirkasvalolamppuun jos koko muu Suomi suhtautuu matkailuun kuin kyseessä olisi ihmisoikeus – vähän niin kuin nyt lihansyönti tai yksityisautoilu, mutta ei mennä nyt niihin.

Jos ei siis ilmastonmuutos kiinnostele, niin allekirjoittakaa nyt edes minun vuokseni. Aloitetaan siitä. Tehdään pian jotain myös täysin vääristyneelle vaatekaupalle ja mielellään muutamalle muullekin tuotannonalalle, jossa on mopo karannut käsistä. Subventoidaan mieluummin raideliikennettä. Ja kyllä, aina on niitä joiden on pakko lentää – se on ihan okei, kuulun välillä omasta mielestäni itsekin siihen ihmisryhmään, mutta ei sen todellakaan tarvitse olla puoli-ilmaista. Enkä sure kaikkia työttömäksi jääviä lentoemäntiä jos maailma muuttuisikin niin että ammattikunnalle olisi vähemmän kysyntää, kyllä me heille hommia keksitään.

LOPPUUKO LIHA?

Tällä viikolla olen lähinnä pakannut, purkannut ja sitten pessyt kädenjälkiä seinistä vanhassa asunnossa noin 120 senttimetrin korkeudelta. On ollut hauskempiakin viikkoja, mutta jos nyt ei sitten muuttaisi vähään aikaan, vaikka edes vuoteen. Mutta siinä lattialistoja rapsutellessa olen ehtinyt kuunnella yhden äänikirjan, mikä sinällään on nostanut tämän loppusiivouksen lähes sellaiseen ”oma aika”-kategoriaan. Kuuntelin Suvi Auvisen (jonka ehkä mielenkiintoisin sosiaalinen media on Twitter) kirjan Lihan loppu, joka käsittelee lihansyönnin historiaan, nykyhetkeä ja ennen kaikkea tulevaisuutta. Kirja on kriittinen ja kyllä se on kirjoitettu selvästi salaatinvihreiden lasien läpi, joskin mitään ääripäitä ei tässäkään asiassa ole olemassa: lihantuotannon ympäristövaikutuksista on ihan selvää näyttöä eikä se suomalainenkaan liha ole mikään ilmastoteko.

Mä olen aina ajatellut olevani hyvien puolella tässä hommassa, koska en ole 22 vuoteen syönyt mitään millä on jalat. Tai jalka, eli esimerkiksi etanoita. Ruokavalioon kuuluu kalaa (lähinnä niinkin tylsässä muodossa kuin tonnikalana tai kalapuikkoina) ja kananmunia useamman kerran viikossa, maitotuotteita suunnilleen saman verran. Lapsille en kotona kokkaa juuri lihaa, mutta koska poikien mummi usein vastaa lasten ruokahuollosta, kyllä meillä välillä tehdään kanapastaa tai lihapullia. Koulussa ja päiväkodissa lapset saavat valita itse mitä syövät, ja toivon vain että tämä mun kasvissyöntihapatukseni joskus alkaa tuottaa hedelmää. Eilen illalla esikoisen kanssa käytiin pitkä keskustelu siitä, syödäänkö jossain koiria ja onko se okei – oli pakko muistuttaa 9-vuotiasta maailman raadollisuudesta ja siitäkin, että itse asiassa siat ovat varmasti viisaampia otuksia kuin meidän Tassu, enkä itse pidä minään moraalin merkkinä että erottelee eläimiä sympaattisuuden perusteella syötäviin ja silitettäviin.

Lihan loppu kuitenkin oli isku avokämmenellä. En ole kauhean reilu tyyppi, koska ihan itsekkyyttäni en ole vieläkään ollut valmis luopumaan kananmunista ja kermasta ja voista ruoanlaitossa. Vaikka meillä ei maitotuotteita muuten juuri käytetä, en keksi kovin montaa ateriaa jonka osaisin valmistaa ilman juustoa, puhumattakaan että korvaisin leivonnassa kananmunat kikhernevaahdolla. Eikä mulla oikeasti ole mitään hyvää, tarkastelua kestävää perustelua tälle koska kyse on vain makutottumuksista, laiskuudesta ja rutiineista. Kirjassa käsiteltiin esimerkiksi vuohenjuuston ikävää tuotantoprosessia (mihin kuuluu vuohien lyhyt ja ei-kovin-hohdokas elämä, mikäli niille ei ole ole käyttöä lypsettävinä) ja ajattelin että nyt baby steps, jätän lempiherkkuni vuohenjuuston jatkossa pois lautasilta. Mutta eihän sitä muuta juustoa tehdä yhtään sen eettisemmin. Tai ehkä jossain tehdään – pitäisi vaan nähdä vähän vaivaa ja etsiä.

Lihan loppu kirjana on todella mielenkiintoinen ja mielestäni kuuluu luettavaksi kaikille, ruokavaliosta riippumatta. Toki siinä oli sellaista kirjailijan (joka mm. on Vegemessuja pyörittävän yrityksen johdossa) hypetystä, jota en tunnistanut vaikka elänkin melkoisessa vihervassarikuplissa. Joitain haastateltavia teki mieli vastavuoroisesti läpsiä korville, esimerkiksi vähemmän yllättäen MTK:n edustajaa tai toimittajaa, jonka mielestä metsästys on puolusteltavissa koska metsään meneminen on niin työlästä ja koko touhu vähän tylsää (itselläni ei ole kovin vahvaa mielipidettä metsästystä vastaan, mutta huonoja argumentteja en oikein kestä). Vaikka keinolihan laboratoriotuotanto ei varsinaisesti ole ennen kiinnostanut, niin siitäkin opin paljon uutta. Ylipäänsä kirja sai peilaamaan paljon omia mielipiteitä sellaisiin ruokailuun liittyviin tapoihin ja tottumuksiin joita ei muuten koskaan ymmärtäisi kyseenalaistaa.

Toivon hartaasti eläväni nähdäkseni päivän, jolloin nykyisenlainen tehotuotanto on ajettu alas – vaikka se tarkoittaisi sian, broilerin ja naudan sukupuuttoa kuten kirjassa ennustettiin. Oma kasvissyöntini alkoi kokemuksesta maitotilalla, jossa eläimiä kohdeltiin hyvin ja arvostaen. Silti se tuntui väärältä. Perjantaina hain ensimmäisen kerran ruokaa REKO-lähiruokarenkaan kautta: perunaa ja omenamehua suoraan tuottajalta, kalaa suoraan kalastajalta ja kananmunia suoraan kasvattajalta. Kotona olemme nyt sopineet, että porsaanlihaa tai broileria ei meille enää osteta, vaikka se väsyneenä ruokakaupassa tuntuukin usein takuuvarmalta tavalta saada nirsoilijat ravittua. Mutta en tiedä voinko enää ostaa edes niitä vapaan kanan munia, kun olen lukenut kanojen kohtalosta: munittuaan itsensä loppuun kanat kaasutetaan kuoliaiksi ja jauhetaan turkiseläinten ruoaksi (lähteenä tämä artikkeli sekä luonnonvarakeskuksen asiantuntijat, jotka kertovat siitä kuinka epäluonnollisen lyhyen elämänsä päätteeksi kanat jauhetaan yleensä oman kanalansa pihassa hiilidioksitainnutuksen jälkeen kontissa). Eihän tässä nyt ole mitään järkeä.

OLEN YLIKULUTTANUT

Maailmalla tuli uusiutuvien luonnonvarojen raja tältä vuodelta vastaan eilen – ja jos kaikki bailais viimeistä päivää niin kuin suomalaiset niin se olisi tapahtunut jo huhtikuussa. Mutta ei mennä siihen. Tämä on sellainen asia, josta on ihan kauhean vaikea puhua syyllistämättä, syyllistymättä, tai kuulostamatta tekopyhältä, toivottomalta, milloin miltäkin. Ja se ei nyt ole missään nimessä tarkoitus. Ei paheksua muiden valintoja vaan ihan puhtaasti pohtia omaa toimintaa.

Tämähän ei ole mikään altruistinen ajatus vaan perustuu myös siihen, että syksyllä työtilanne muuttuu sen verran, että budjettia pitää puristaa pienemmäksi. Ja siihen on varaa, sillä vaikka me monessa asiassa elellään maltillisesti – asutaan tiiviisti, joskus jopa ahtaasti, ei autoilla, ei syödä lihaa, Espanjan-matkoja lukuunottamatta himmaillaan lähinnä Herttoniemessä – niin on paljon sellaista missä mun pitäisi olla parempi.

Olen lukenut kesällä Ekovuosi Manhattanilla kirjaa, jonka sain ystävältäni, ilmastoguru Hetalta aikoinaan. Ajattelin jättää sen kokonaan lukematta, mutta nyt olen puolivälissä ja ehtinyt kokea jo ärsyttävän valaistuksen.  Kaikki asiat resonoivat! Minä ajattelen juuri näin kuin kirjailija (joka päättää yrittää elää vuoden New Yorkissa ilman hiilijalanjälkeä, onnea vaan, en vielä tiedä mikä on kokeilun lopputulos), mutta miksi en elä näin! Miksi teen paljon töitä vain jotta voin ostaa turhaa tavaraa, joka ei tee onnelliseksi, paitsi korkeintaan ihan hetkeksi, ja joka vain ahdistaa lopulta, ja kaikki se on pois siitä mikä aina lopulta tekee mut kaikista onnellisimmaksi, eli ajasta perheen ja ystävien kanssa.

Eli nyt alkaa ekovuosi Itä-Helsingissä. En pyri nollaamaan olemassaoloani totaalisesti, olen siihen liian laiska ihan rehellisesti sanoen, mutta opettelemaan uusia tapoja olla, kuluttaa ja elää. Helpoin tapa aloittaa on lopettaa shoppailu. Vaikkei tässä blogissa mitään asukuvia juuri esitelläkään, niin mä olen ihan hirveä harakka mitä tulee vaatteisiin, koruihin ja hiuspantoihin. Ja laukkuihin ja lenkkareihin. Pidin yhden vuoden ostolakkoa ja silti lipsahtelin tuon tuosta. Joten henkisesti olen varautunut taas lipsumaan, mutta oikeasti kyse ei ole vain vuoden ostolakosta vaan jostain syvällisemmästä muutoksesta omassa ostokäyttäytymisessä. Tai omassa käyttäytymisessä. Tämä kirkastui viimeistään Madridissa, missä ostoskatu Gran Vían viisikerroksinen Primark-halpamyymälä oli kuin helvetin esikartano, jossa ihmiset parveilivat lyhyen elinkaaren kokevien alihinnoiteltujen rytkyjen keskellä maaninen ostoskiima päällä, ja löysin itsekin ikuisuuden kestävästä kassajonosta hypistellen onnellisena alelöytöjäni, joita en oikeasti edes tarvitse.

Yritän selvittää myös miten muuten saisimme elämäämme ekologisemmaksi. Kierrätämme ja esimerkiksi käytän rikkinäisiä kännyköitäkin siihen asti, että sormet ovat verillä rikkinäisestä näytöstä irtoavien lasinpalasten takia ja puhelin soittelee itsekseen aamukuudelta entisille deiteille (tositarina, valitettavasti), mutta sitten… Kuinka luopua lempisiivoustarvikkeestani eli Lidlin wipeseista, jotka ovat kertakäyttöisiä ja täynnä kamalia myrkkyjä (mutta ah niin käteviä ja niistä tulee sellainen todella puhdistettu olo)? Entä lapset, uuden koulunrepun nyt olen ainakin ekaluokkalaiselle luvannut koska se kuuluu asiaan, mutta kun niille tarvitsee uuden kenkäparin joka neljäs kuukausi? Entä se, että en ehkä kestä tätä ekaa talvea Suomessa sitten vuoden 2014 pääsemättä taas hetkeksi pakoon pimeyttä ja hiljaisuutta?

Mutta toivon, että vähän ajan päästä mulla on vähemmän laskuja ja luottokorttivelkaa, järjestelmällisempi koti ja vaatekaappi, mieli joka ei pakene verkkokauppoihin ja enemmän aikaa touhuta poikien kanssa. Kuopus täytti juuri viisi, ja huomasin, ettei hän tarvitse mua enää ollenkaan! Tai tarvitsee toki, mutta vähän tuntuu siltä että työt on tehty kun päivän aikana kolmikkoa ei näe kuin ohimennen ruokapöydässä. Ja jos he sitten joskus kaipaavat mun seuraa, niin haluan olla saatavilla, en tekemässä duunia jotta saisin ostettua meille jotain. Uusia hankintoja tulee jonkin verran, koska meiltä puuttuu vielä joitain huonekaluja (onko sulla valkoista kirjahyllyä, tyyliin Ikean Expedit, koulupöytää tai kivaa kahden hengen sohvaa?), mutta mitään en haluaisi ostaa uutena. Kerron sitten, kuinka kävi.