OLEN YLIKULUTTANUT

Maailmalla tuli uusiutuvien luonnonvarojen raja tältä vuodelta vastaan eilen – ja jos kaikki bailais viimeistä päivää niin kuin suomalaiset niin se olisi tapahtunut jo huhtikuussa. Mutta ei mennä siihen. Tämä on sellainen asia, josta on ihan kauhean vaikea puhua syyllistämättä, syyllistymättä, tai kuulostamatta tekopyhältä, toivottomalta, milloin miltäkin. Ja se ei nyt ole missään nimessä tarkoitus. Ei paheksua muiden valintoja vaan ihan puhtaasti pohtia omaa toimintaa.

Tämähän ei ole mikään altruistinen ajatus vaan perustuu myös siihen, että syksyllä työtilanne muuttuu sen verran, että budjettia pitää puristaa pienemmäksi. Ja siihen on varaa, sillä vaikka me monessa asiassa elellään maltillisesti – asutaan tiiviisti, joskus jopa ahtaasti, ei autoilla, ei syödä lihaa, Espanjan-matkoja lukuunottamatta himmaillaan lähinnä Herttoniemessä – niin on paljon sellaista missä mun pitäisi olla parempi.

Olen lukenut kesällä Ekovuosi Manhattanilla kirjaa, jonka sain ystävältäni, ilmastoguru Hetalta aikoinaan. Ajattelin jättää sen kokonaan lukematta, mutta nyt olen puolivälissä ja ehtinyt kokea jo ärsyttävän valaistuksen.  Kaikki asiat resonoivat! Minä ajattelen juuri näin kuin kirjailija (joka päättää yrittää elää vuoden New Yorkissa ilman hiilijalanjälkeä, onnea vaan, en vielä tiedä mikä on kokeilun lopputulos), mutta miksi en elä näin! Miksi teen paljon töitä vain jotta voin ostaa turhaa tavaraa, joka ei tee onnelliseksi, paitsi korkeintaan ihan hetkeksi, ja joka vain ahdistaa lopulta, ja kaikki se on pois siitä mikä aina lopulta tekee mut kaikista onnellisimmaksi, eli ajasta perheen ja ystävien kanssa.

Eli nyt alkaa ekovuosi Itä-Helsingissä. En pyri nollaamaan olemassaoloani totaalisesti, olen siihen liian laiska ihan rehellisesti sanoen, mutta opettelemaan uusia tapoja olla, kuluttaa ja elää. Helpoin tapa aloittaa on lopettaa shoppailu. Vaikkei tässä blogissa mitään asukuvia juuri esitelläkään, niin mä olen ihan hirveä harakka mitä tulee vaatteisiin, koruihin ja hiuspantoihin. Ja laukkuihin ja lenkkareihin. Pidin yhden vuoden ostolakkoa ja silti lipsahtelin tuon tuosta. Joten henkisesti olen varautunut taas lipsumaan, mutta oikeasti kyse ei ole vain vuoden ostolakosta vaan jostain syvällisemmästä muutoksesta omassa ostokäyttäytymisessä. Tai omassa käyttäytymisessä. Tämä kirkastui viimeistään Madridissa, missä ostoskatu Gran Vían viisikerroksinen Primark-halpamyymälä oli kuin helvetin esikartano, jossa ihmiset parveilivat lyhyen elinkaaren kokevien alihinnoiteltujen rytkyjen keskellä maaninen ostoskiima päällä, ja löysin itsekin ikuisuuden kestävästä kassajonosta hypistellen onnellisena alelöytöjäni, joita en oikeasti edes tarvitse.

Yritän selvittää myös miten muuten saisimme elämäämme ekologisemmaksi. Kierrätämme ja esimerkiksi käytän rikkinäisiä kännyköitäkin siihen asti, että sormet ovat verillä rikkinäisestä näytöstä irtoavien lasinpalasten takia ja puhelin soittelee itsekseen aamukuudelta entisille deiteille (tositarina, valitettavasti), mutta sitten… Kuinka luopua lempisiivoustarvikkeestani eli Lidlin wipeseista, jotka ovat kertakäyttöisiä ja täynnä kamalia myrkkyjä (mutta ah niin käteviä ja niistä tulee sellainen todella puhdistettu olo)? Entä lapset, uuden koulunrepun nyt olen ainakin ekaluokkalaiselle luvannut koska se kuuluu asiaan, mutta kun niille tarvitsee uuden kenkäparin joka neljäs kuukausi? Entä se, että en ehkä kestä tätä ekaa talvea Suomessa sitten vuoden 2014 pääsemättä taas hetkeksi pakoon pimeyttä ja hiljaisuutta?

Mutta toivon, että vähän ajan päästä mulla on vähemmän laskuja ja luottokorttivelkaa, järjestelmällisempi koti ja vaatekaappi, mieli joka ei pakene verkkokauppoihin ja enemmän aikaa touhuta poikien kanssa. Kuopus täytti juuri viisi, ja huomasin, ettei hän tarvitse mua enää ollenkaan! Tai tarvitsee toki, mutta vähän tuntuu siltä että työt on tehty kun päivän aikana kolmikkoa ei näe kuin ohimennen ruokapöydässä. Ja jos he sitten joskus kaipaavat mun seuraa, niin haluan olla saatavilla, en tekemässä duunia jotta saisin ostettua meille jotain. Uusia hankintoja tulee jonkin verran, koska meiltä puuttuu vielä joitain huonekaluja (onko sulla valkoista kirjahyllyä, tyyliin Ikean Expedit, koulupöytää tai kivaa kahden hengen sohvaa?), mutta mitään en haluaisi ostaa uutena. Kerron sitten, kuinka kävi.

EN EHKÄ ENÄÄ HALUA LENTÄÄ

Olen kirjoittanut lentämisestä monta kertaa aiemminkin – niin ilmastoahdistuksesta kuin ihan käytännön kommentteja – mutta nyt en aio mennä niihin ympäristökysymyksiin. Ainakaan paljoa. Olen koko eilisen toipunut yölennosta, jolla pääsimme perille Helsinkiin auvoisan Espanjan kesän jälkeen. Olen varsin pihi mitä lentoihin tulee, etsin mielelläni ne halvimmat vaihtoehdot, mutta mietin kyllä oliko se parin satasen säästö nyt aivan tämän arvoista kun saavuin samoilla silmillä Suomeen, sitten aamuseitsemältä säädimme itseämme kotiin julkisilla (raidevika junissa, ja siihen päälle Pasilan kaikki rakennustyöt, eli matka vei lopulta yli 2 tuntia, ja tietenkään kukaan lapsista ei siinä vaiheessa jaksanut enää kantaa kassejaan eikä oikein itseäänkään).

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Lennot itsessään sujuivat taas aivan tosi moitteettomasti. Lapset nukahtivat ennen nousua ja heräsivät siinä vaiheessa kun laskeuduttiin Helsinki-Vantaalle. Paitsi keskimmäinen, joka kesken 4,5 tunnin lentoa heräsi ja alkoi huudella kaikkea harhaista kuten esimerkiksi että hän asuu ravunkuoressa tai seinäkellossa, mutta onneksi muut matkustajat eivät sitä siinä hurinassa kuulleet. Matkustaminen sinällään on meillä jo aika rentoa ja rutiinilla menevää, mutta lento lennolta olen alkanut inhota sitä enemmän.

Esimerkiksi ilmakuopat tuntuvat yhä pahemmilta. Kyllä tiedän, että tilastojen valossa kuolen todennäköisemmin kotiin kuin keskimmäisen pahimpaan pelkoon, pakkolaskuun, mutta se silti tuntuu riskiltä. Ja eihän se juna- tai automatkustus ole yhtään turvallisempaa, jälleen se taitaa tilastollisesti olla jopa vaarallisempaa, mutta jotenkin siinä tuntuu olevan enemmän omaa hallintaa. Tämähän ei ole mitenkään hyvin perusteltua päättelyä, mutta kerta kerralta se turbulenssi tuntuu ikävämmältä ja alan vaan miettiä että no onneksi kuollaan kaikki yhdessä. Mitään lentopelkoa mulla ei ikinä ole ollut, ja kun esimerkiksi lennolla Los Angelesista Mexico Cityyn salama osui koneeseen (ja näin tämän kaiken ikkunasta) niin sekin tuntui vaan seikkailulta.

Kesällä monet ystävät ovat myös valinneet matkustusmuodoiksi laivan, junan tai asuntoauton ja sitäkin on ollut kiva katsoa. Se näyttää seikkailulta! Lentokenttien ylihintainen vesi ja lentokoneen vessa on toki nekin sellaisia sukupolvikokemuksia, joita lapset voivat muistella sitten aikuisina kun kaikki reissaavat madonreikien läpi, mutta meillä ainakin toistaiseksi olisi myös mahdollisuus käyttää siirtymiin enemmän aikaa. Tällä hetkellä ongelmaksi muodostuu se, että lapset tarvitsevat vielä enemmän tavaraa kuin jaksavat kantaa ja maata pitkin Euroopan ylittäminen maksaa huomattavasti enemmän kuin lentäminen, vaikka interrail-kortilla saisinkin kuljettaa kaksi kolmesta lapsesta lähes ilmaiseksi mukana. Ja lentämisen säästäminen, etenkin kun etsii ne halvimmat mahdolliset lennot (yleensä lähtö tai saapuminen keskellä yötä) niin ajassa kuin rahassa katoaa helposti kenttäkuljetuksiin ja siihen, että yölennon jälkeinen päivä menee pöllyisenä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

On totta kai varmaa, että me lennetään vielä lähitulevaisuudessa. Varmasti enemmän kuin pitäisi. Mutta lasten kasvaessa alan nähdä maata pitkin liikkumisessa yhä enemmän myönteistä: kun näistä tulee mököttäviä varhaisteinejä, niiden on PAKKO kommunikoida vanhan äitinsä kanssa jos reissataan viikon verran halki mantereen Espanjan-vierailuille. Ja että samalla voidaan hoitaa monta väliin jäävää kohdetta Legolandeista viinitiloihin. Ja että maailma pelastuu ja mun mielenterveyskin, koska uskon että silti maan pinnalla jännittää vähemmän kuin useamman kilometrin korkeudessa. Ja ehkä siksi, että matkustamisesta tulisi taas vähän enemmän seikkailu ja vähemmän pakollinen velvollisuus.

KETÄ ÄÄNESTÄÄ EUROVAALEISSA?

Kyllä, minulla on vastaus tähän kysymykseen!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tietenkin aloitetaan siitä, miten tärkeää on ylipäänsä äänestää. Esimerkiksi siitä, että edellisissä europarlamenttivaaleissa vuonna 2014 äänesti alle 40 prosenttia. Noloa! Ei näin! Koska nuo 40 % ovat sitten suurin osa niitä, jotka äänestävät aina: keskiluokkaisia, keski-ikäisiä miehiä. Eikä siinä että he äänestäisivät jotenkin väärin, mutta he valitsevat ihmisiä edustamaan itseään. Sitä etuoikeutetuinta ihmisryhmää, joka maapallolla asuu. Ja itse olin tänään lounaalla meppiehdokkaan kanssa, joka iloisesti röhönaurunsa keskeltä sai todettua, että ei sitten ole siellä ajamassa meidän asiaa. Meillä hän tarkoitta tällaisia kolmekymppisiä, akateemisesti koulutettuja naisia, joilla on työpaikat ja oikean maan passit. Hän on ehdokas, joka haluaa ajaa tulevien sukupolvien asiaa, maahanmuuttajien ja pakolaisten asiaa. Kuten hän itse sanoi: ”tuon Wolt-kuskin tyttären asiaa”, kun katselimme keskipäivän ruuhkassa suhailevia ruokalähettejä ja pohdimme kaksia työmarkkinoita, toisen sukupolven maahanmuuttajanaisten pelottavan huonoa koulutustilannetta sekä siirtolaiskriisiä, jossa yhtäkkiä kolonialismi toteutuu käänteisenä orjamarkkinoiden syntyessä Eurooppaan laittomien maahantulijoiden myötä.

Ja tämä säkenöivä, suorapuheinen, empaattinen ja älyttömän hyvä tyyppi on, rakkaat lukijat, ehdokas numero 233. Olen tuntenut Fatim Diarran, eli Fatun, kymmenen vuoden ajan. Hän oli se kovaan ääneen helsinkiä puhuva riemukas persoona, joka sai mun käsien tärisemisen loppumaan kun piti esittäytyä ensimmäisenä päivänä yliopistolla omalle yhteiskuntapolitiikan vuosikurssille. Jyväskylästä alkanut kaveruus on ollut mahtava juttu monella tapaa, mutta erityisesti tunnen ylpeyttä siitä, että Fatu on nyt pikkutakkimaailmassakin säilyttänyt huonon huumorin ja herkkyytensä. En kuukausi sitten vaalinut vaalisalaisuutta vaan paljastan polleana sen, että huomenna menen heti ennakkoäänestämään Fatua – olkootkin, että eurovaalit ovat alhaisen äänestysprosentin ja pienen (13) valittujen joukon vuoksi näin kauniisti sanoen haastavat vaalit.

Sen lisäksi että ränttäsimme tunnissa kaikki aiheet läpi kunnallisveron laskemisesta d’Hondtin järjestelmään (Fatim jäi eduskuntavaaleissa 4500 äänellä 300 äänen päähän kansanedustajan paikasta, perkele), yritin kysellä Fatulta vähän perusteluja miksi nyt pitäisi äänestää – ja mikä on ns. kärki, jolla Fatu lähtisi europarlamenttiin. Tein muutaman vaalikoneen pohjalle ja totesin, että olemme neljänneksestä asioita eri mieltä, mutta pyrin parhaani mukaan äänestämään itseäni nuorempia ja idealistisempia ihmisiä. Tällä hetkellä Fatu on siviiliammatiltaan yhteiskunnallisten asioiden viestijä ja vaikka hän ei käärikään sanomaansa mihinkään silkkipaperiin, tiedän, että Fatu on tehokas ja energinen tyyppi istumaan ikuisuuskokouksissa ja väittelemään tärkeistä asioista, silloinkin kun ne päätökset kirpasisivat. Ja hän tekee sen muuten myös ranskaksi. Fatulle tärkeimpiä teemoja olivat ilmeisten ympäristö- ja ilmastokysymysten lisäksi eurooppalaisen koulutustason nostaminen sellaiselle tasolle, että voimme kilpailla muiden mannerten kanssa edes osaamisella sekä sosiaalinen yhdenvertaisuus, esimerkiksi EU:n määrittelemän, kunkin maan elintasoindeksiin sidotun minimipalkan määrittely.

Vihreissä jo pitkään vaikuttanut Fatu on syntynyt Jakomäessä, opettanut Korsossa ja aina pyrkinyt siihen, että kaikilla olisi mahdollisuus pärjätä elämässä. Itseäni inspiroi Fatussa se anteeksipyytelemätön arvokkuus, jolla hän runnoo läpi päätöksiä, silloinkin kun oma viiteryhmä niitä vastustelisi – jos niistä on hyötyä kaikille, etenkin heikommista lähtökohdista tuleville. Fatua kannattaa seurata esim. Instagramissa, jossa sisältö ei ole pelkkää politiikkaa mutta toisinaan myös kaupunginvaltuuston salaisuuksia ja silmienpyörittelyä ihmisille, jotka eivät usko ilmastonmuutokseen ja haluavat polttaa vielä vähän lisää kivihiiltä. Olisi kiva, jos kävisitte äänestämässä Fatimia myös siksi, että mä en ole pitkään aikaan käynyt Brysselissä ja nyt olisi hyvä syy junailla vohvelille ja belgialaisille perunoille. Kunhan äänestätte!

Näyttökuva 2019-5-14 kello 21.10.21

KANSALAISVELVOLLISUUS

No niin medborgare. Muistakaa äänestää huomenna, jollette ole samanlaisia varman päälle pelaajia kuin allekirjoittanut: kipitin heti tilaisuuden tullen ennakkoäänestämään, koska jos kävisi niin hullusti että esimerkiksi kuolisin ennen itse vaalipäivää niin ainakin olisin tehnyt osani demokratian toteutumiseksi. Mutta monet ymmärrettävästi säästävät ääntään itse h-hetkeen ja ymmärrän sen: siinä on jotain niin juhlallista, marssia tuulipuku tai pyhäasu päällä siihen osoitettuun äänestyspisteeseen ja sitten juoda vielä vaalikahvit päälle. Kunhan ei vain olisi muuten samanlainen antikliimaksi kuin neljä vuotta sitten. Silloin oli helppo luvata, että jos perussuomalaiset pääsevät hallitukseen muutamme pois Suomesta, kun lähtö maailmalle oli muutenkin horisontissa. Nyt en jaksaisi taas pakata.

Koska mulle ei ole mikään pyhää, ei ainakaan vaalisalaisuus, kuulutan ilolla kaikille äänestäneeni neitiä numerolla 9 eli Mai Kivelää. Henkisesti kävin kamppailua kahden todella pätevän, omaa eduskuntavuoroaan aivan liian kauan odottaneen helsinkiläisen naisen välillä: vihreiden Maria Ohisalo (37) on todella pätevä ja humaani köyhyystutkija, Mailla taas vahva osaaminen erityisesti eläinsuojelukysymyksissä, onhan hän eläinsuojeluliitto Animalian toiminnanjohtaja. Hyvistä ehdokkaista oli Helsingin vaalipiirissä lähes runsaudenpulaa: vasemmistolta toinen loistava tapaus on Ajak Majok (12) ja vihreiden Fatim Diarra (26), jonka kanssa olemme saaneet jakaa useamman autokyydin Jyväskylän ja Helsingin välillä fuksivuotenamme yhteiskuntatieteellisessä. Asennemuijia molemmat. Ja jos puolueella ei olisi merkitystä, eikä ehkä sillä että kokisin suhteellisen kiusalliseksi äänestää itseäni vanhempaa miestä, niin äänestäisin varmasti Kaarle Hurtigia (187), joka pohti ehdokkaaksi lähtöä etukäteen Instagramissa ja on jo kauan kommentoinut yhteiskunnallisia ilmiöitä liberaalista, ekologisesta ja varsin tuoreesta näkökulmasta. Uudeltamaalta äänestäisin ilolla vasemmiston Sami Säynevirtaa (352), vihreiden Tuuli Hirvilammea (409) tai SDP:n Hussein al-Taee’ta (316).

Mutta pääasia on, että äänestätte. Soisin vain Suomi Ensin-väen nukkuvan vaalipäivän ohi, mutta epäilen etteivät ne innokkaimmat rajojen sulkijat täältä mitään vaali-intoa haekaan. Oli kyse mistä vaan vaaleista, varmimmin kansalaisoikeuttaan käyttää 55-69-vuotias mies. Ei sinänsä mikään ihme, ettei siinä ensimmäiseksi mietitä sitä, miten lapsiperheet jaksavat, millaisessa maailmassa elävät minun lapseni keski-ikäisinä tai miten noita sattumalta juuri suurten ikäluokkien miehiä suosineet yhteiskunnalliset rakenteet saataisiin muutettua. Ja onhan se hyvä, että setämiehet pitävät omiensa puolta – mutta jos et satu kuulumaan tähän ryhmään, niin mene nyt hyvä ihminen uurnalle viimeistään huomenna.

vote-pedro
Kuva täältä