CURRO

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Meillä on nyt… en edes muista kuinka kauan… no suunnilleen koko marraskuun ollut taas hoitokoira. Curro on seniorisarjan ”yorkshirenterrieri”, lainausmerkeissä koska se ei nyt aivan puhdas rotuvalio taida olla. Currohan on kolmas fostertapaus, Simon ja Minin jälkeen. Curro päätyi meille ex tempore-päätöksellä, kun olin aikonut mennä tarhalle, mutta syysmyrskyn takia en lähtenyt sinne ja tuli olo, että jotain pitäisi tehdä. No, haettiin sitten Curro meille hoitoon. Curro oli viettänyt jo tovin tarhalla, mutta koska se on vanha pappa, varmaan yli 10-vuotias, ei sen paikka ole kylmällä koiratarhalla. Tai eihän yhdenkään koiran ole, mutta itse ainakin säälin erityisesti pentuja ja vanhuksia, joille syys-talven olosuhteet voivat käydä kohtaloksi.

Curro olikin aika raihnainen meille tullessaan, jos se ei nytkään ole mikään nuori ja vetreä. Hetken kuitenkin epäiltiin, onko Curro sittenkin tullut saatto- eikä sijaishoitoon. Varsinkin, kun heti kättelyssä jo sairastetun erlicchian päälle koiraparalle tuli joku kennelyskän tapainen köhä ja sydämestä löydettiin sivuääni, joka sai eläinlääkärin pyörittelemään huolestuneena päätään. Nyt koiralta on poistettu kolme hammasta (eli puolet suunnilleen jäljellä olevista hampaista), se on syönyt pitkän lääkekuurin, saanut rokotteita ja lääkkeitä koko elämänsä edestä sekä herkullista kotiruokaa, joka ei kyllä vielä ole muuttunut massaksi nelikiloisella kaverilla.

Currito Burrito on ollut harmiton hoitokoira, joka viihtyy lähinnä sohvalla tai poikien legoleikin keskellä tuijottamassa tyhjyyteen. Tälläkin hetkellä se istuu kuninkaallisesti keskellä mattoa ja tuijottaa seinää. Haastetta on ollut sisäsiisteyden kanssa, sillä emme tiedä Curron historiasta mitään – sen verran voi päätellä, että kovin kilttejä sille ei ole oltu sillä kosketusta Curro on pelännyt alusta asti ja vasta nyt reipastunut ja rohkaistunut nauttimaan rapsutuksista. Sisäsiisteydessäkin on edistytty huikeasti ja pissoista enää noin 20 % lirahtaa sisälle. Vaikka välillä sitä miettii, mitä järkeä tässäkin on – varsinkin, kun koirat eivät lopu vaikka hakisin ne meille yksi kerrallaan hoitoon – niin Curron lisääntynyt luottamus ja iloisuus palkitsevat.

Ylihuomenna onkin Curron suuri päivä, sillä hän lentää muutaman lajitoverinsa kanssa Suomeen odottamaan loppuelämän eläkekotia. Curro ja hänen kaverinsa ovat adoptoitavissa Espanjan katukoirat ry:n kautta. Jos muuten haluatte Suomessa auttaa eikä esimerkiksi elämäntilanne salli ikuista sitoutumista tai adoptio ei muuten vaan huvita, niin Suomeen kotihoitoon tuleville koirille kaivataan paljon hoitokoteja. Nämä siksi, että paras, ikuinen koti koiralle löytyy parhaiten kun se on jo paikan päällä Suomessa ja reaktiot eri ilmiöihin, kuten lapsiin tai muihin koiriin, voidaan nähdä paikan päällä. Tarhaoloissa on vaikea tehdä kovin tarkkoja luonneanalyyseja, sille siellä kaikki koirat ovat enemmän tai vähemmän surkeita, hellyydenkipeitä, stressaantuneita jne. Erityisesti kaivataan hoitokoteja vähän isommille koirille (siis keskikokoisille, sellaiselle labbiksen kokoisille, ei millekään poneille). Jos siis on sellainen fiilis, että haluaa tehdä jotain ja ehkä kokeilla koirallista elämää, niin suosittelen lämpimästi. Ja nyt kun huomenna Curro lähtee odottelemaan lentoaan Suomeen, tulee lauantaina tilalle… Trombo!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

MIETTEITÄ MAROKOSSA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Veimme lauantaina luonamme vierailevat mummot Marokkoon. Matka Afrikkaan on helppo – sehän on ihan kädenulottuvilla muutenkin, kapeimmillaan Gibraltarinsalmi on vain 14 kilometriä. Ilmeisesti jotkut hullut uivat sen yli harrastusmielessä. Ja toiset epätoivoissaan. Kävimme samalla hyväksi todetulla päiväkierroksella kuin tammikuussa. En siis nyt uudestaan raportoi Herkuleen luolasta tai Kasbah-museosta. Ajatuksetkin olivat tällä reissulla hyvin samanlaisia kuin viimeksi.

Olemme tutustuneet täällä La Líneassa mieheen, joka on töissä Guardia Civilissä, Espanjan kansalliskaartissa. Tämän sotilaallisen organisaation työntekijät suorittavat esim. rajavalvontaa ja työskentelevät terrorismia ja järjestäytynyttä rikollisuutta vastaan. Historiallisesti Guardia Civilin maine Francon kansalliskaartina ei varsinaisesti imartele, ja toisaalta myös tänäkin vuonna on raportoitu epämääräisistä pahoinpitelyistä ja kyseenalaisista toimintakeinoista. No, meidän tuntemamme tyyppi on mukava, joskaan ei mikään erityisen leppoisa kaveri, ja ennen kaikkea kertonut paljon sellaisia asioita joiden jälkeen oma pohjoismaalainen passi on entistä rakkaampi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Meidän oli tarkoitus syksyllä päästä valokuvaajaystäväni kanssa mukaan seuraamaan Tarifan rannikolle laittomien maahantulijoiden ja huumekaupan torjuntaa. Ei-lainkaan-yllättäen kutsu peruttiin (noh, oltiinhan me vähän epämääräinen kaksikko). Toisaalta täällä sekä laiton maahantulo että huumekauppa ovat läsnä arjessa muutenkin. Olemme tottuneet rajavartioiden veneisiin, satunnaisiin helikoptereihin sekä uutisiin Tarifan rannoille huuhtoutuneista hukkuneista. Nyt tilanne tuntuu rauhoittuneen niistä ajoista, kun päivittäin maihin yritti lähes 500 tulijaa vastapäiseltä mantereelta.

Ja vaikka huumeiden salakuljetus Afrikasta ja laiton maahantulo ovat eri ongelmia, ne kaikki kytkeytyvät yhteen. Olen kerran itse osunut paikalle, kun huumeita heitettiin rannalle kumiveneestä ja paikalle säntäsivät poliisit pyssyineen. Yleinen tapa on kuulemma saapua vesijetillä rannikolle kyydissä muuli, jolla on reppu täynnä kamaa. Sitten muuli heitetään mereen ja jätetään yksin uimaan rannalle. Osa jää tietenkin kiinni, mutta tarpeeksi iso osa pääsee maihin jotta homma kannattaa. Aina löytyy joku, joka tarttuu tähän melko vaaralliseen tehtävään.

En vieläkään jaksa uskoa, että kukaan lähtisi ylittämään tuota vesialuetta ihan vain huvikseen. Kyllä, varmasti paremman elämän perässä, mutta en osaa paheksua sitä ratkaisua. Jos itse olisin äiti maassa, jossa lasten tulevaisuus näyttäisi ankealta ja ahdistavalta, lähettäisin varmasti omat poikani parempien mahdollisuuksien maahan. Jos vain voisin. Marokossa kolmannes nuorista on työttömiä. En osaa kuvitella miltä tuntuisi olla siinä elämänvaiheessa, että pitäisi itsenäistyä ja ehkä päästä perustamaan oma perhe, mutta siihen ei olisi mitään taloudellisia mahdollisuuksia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Guardia Civil-kaveri kertoi, lähes vitsimuotoisesti, mistä erottaa onko rantatuneessa kumiveneessä marokkolaisia? No siitä, että marokkolaiset juoksevat. Muiden Afrikan maiden kanssa Espanjalla ei ole palautussopimusta, mutta laittomasti maassa olevat marokkolaiset palautetaan meren yli. Täällä meidän kaupungissamme on itse asiassa hyvin vähän ihmisiä, jotka voisi ulkonäön perusteella päätellä marokkolaisiksi. Maahanmuuttajat, jollei lasketa Gibraltarilla työskenteleviä expatteja, puuttuvat katukuvasta. Eksoottisempaa oli ennen, kun kävi vaikka Itiksessä. Ilmeisesti reitti jatkuukin yleensä pohjoiseen siitä, kun on päästy maihin. Madridissa afrikkalaisia näkyi katukuvassa paljon enemmän ja keskustelu paikallisen taksikuskin kanssa paljasti, että suhtautuminen oli melko kielteinen. Ryöstely ja rikollisuus kuulemma rehottivat, juuri kodittomien maahantulijoiden toimesta. Toisaalta Madridissa marokkolaisia tai afrikkalaisia suurempana ongelmana kuulemma pidetään Latinalaisesta Amerikasta saapuvia maahanmuuttajia.

Tanger oli meille jälleen positiivinen kokemus. Ihmiset olivat ystävällisiä ja hymyileviä. Toisaalta yhteiskunnan miehisyys näkyi vahvasti niillä alueilla, missä me liikuimme. Lähes kaikki työntekijät olivat miehiä. Ravintoloissa, kaupoissa, kaduilla. Kahvilat ja ravintolat olivat muutamaa perhettä lukuunottamatta miesten valtakuntaa. Naiset kävelivät asioillaan usein pareina tai lapsineen, mutta muuten ympäristö oli varsin miehinen. Nuoret miehet olivat jopa liikuttavan samanlaisia veryttelyasuissaan ja ”futistukissaan”, vähän tylsistyneen oloisina.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tahdon tutustua Marokkoon vielä paremmin. Odotan myös innolla, kun kuulen taas tuttavamme toisinaan aivan uskomattomilta kuulostavia tarinoita heidän arkisista työpäivistään. Miten kaukaiselta tällaiset asiat tuntuivat Suomessa ja nyt elämme kaupungissa, jossa liikkuvasta rahasta arviolta kolmasosa tulee huumebisneksestä. Eikä se näy arjessa sen kummemmin. Täällä alkaa ymmärtää entistä paremmin, miksi monet valitsevat sen laveamman tien, kun töitä – ainakaan sellaisia, mistä maksettaisiin palkkaa – ei ole tarjolla, ja kuinka ainutlaatuinen yhteiskunta Suomi on ollut sosiaaliturvan, ilmaisen koulutuksen ja vapaan liikkuvuuden ansiosta. Ja toivottavasti on sitä jatkossakin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

EPÄEKOLOGISTA ELÄMÄÄ ESPANJASSA?

PA089934.jpg

Tuli vastaan tutkimus viime vuodelta, jossa Suomi julistettiin maailman vihreimmäksi maaksi. Kyseessä oli siis Environmental Performance Index, jossa yhdeksän eri kategorian perusteella lasketaan kuinka hyvin valtio suojelee asukkaidensa terveyttä sekä ekosysteemiä. En tiedä, kuinka paljon haittaa hallituksen toimet ovat Suomen upealle ykkössijalle tehneet, mutta ymmärrän kyllä hyvin miten tuolle pallille on päästy. Olkootkin, että suomalaisten hiilijalanjälki on kylmässä maassa elävinä länsimaalaisina kohtuuttoman korkea, on nyt tullut vertailtua kovasti Pohjoismaista meininkiä Etelä-Eurooppalaiseen ja erot etenkin ympäristökysymyksissä ja sääntelyssä ovat hyvin selviä näin tavallisille kansalaisillekin.

PA089939.jpg

Olin oikeastaan aika yllättynyt siitä, että Espanja oli sijoittunut samalla listalla niinkin korkealle kuin kuudenneksi. Täällä paikan päällä tuntuu, että ympäristöarvot ovat kaikessa toiminnassa aivan pohjalla. Elämme tietenkin maan saastuneimmassa kaupungissa, joten kontrasti kliiniseen Helsinkiin on sitäkin suurempi. Tuntuu, ettei säätelyä juuri ole mitä tulee saastuttamiseen, roskaamiseen ja suuryritysten toimintaan. Meillä on kyllä kadulla keräysastiat erikseen ruokaöljylle, pahville ja paperille, lasille, pulloille ja tölkille ja sitten kaikelle muulle, mutta katujen varsilla sijaitsevat roskikset ovat täynnä muovipulloja ja muuta kierrätyskelpoista jätettä. Eikä vain roskikset vaan katujen varret muutenkin, ja moottoritien varret ja merenrannat.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Vaikka kolmelapsisen perheen tuottama jäte tuotti ahdistusta Suomessakin, tuntuu, että täällä meidän eläminen tuottaa ainakin tuplasti roskia. Erityisesti ahdistaa muovijäte, jota syntyy vesipulloista; niitä kuluu kotona (koska juomavetemme on periaatteessa juotavaa, mutta maistuu kloorilta ja aiheuttaa ripulia – Brita-suodatinkannu on ostoslistalla), kaupungilla ja koulussa. Ruoka sinällään pakataan melko samalla lailla kuin Suomessa, mutta lämpimässä monet ruoat pilaantuvat helpommin ja tuntuu, että juuri ruokajätettä syntyy huomattavasti enemmän kuin Suomessa – ja sitä ei voi kierrättää täällä. Sen lisäksi kulutamme luultavasti enemmän sähköä kuin Suomessa, erityisesti talvisin jolloin asunnon lämmittäminen vaatii monta irtopatteria. Ja nyt perheeseen tuli auto, YKSITYISAUTO, jolla on ajeltu ensimmäisellä viikolla 600 kilometriä ihan vain ajamisen ilosta. Aika synkeä lukema ihmiselle, joka on tyytyväisenä kuljettanut kolmea lasta julkisilla seitsemän vuoden ajan. Täällä taas ilman omaa autoa voi varautua hengailemaan lähinnä omassa kotikaupungissa.

Kun on muutenkin tällainen maailmantuskaan taipuvainen, ei täällä tosiaan ole ainakaan helpottanut. Paitsi että tuntuu olevan vaikeampi tehdä ekologisia valintoja (esimerkiksi kasvissyöjänä Suomen kaupoissa valikoima oli laajempi; toisaalta täällä tuotteet ovat paikallisempia ja niitä saa ympäri vuoden pienemmillä kuljetuskilometreillä) niin täällä myös ilmastonmuutoksen vaikutukset näkyvät selvemmin; joenuomat ovat kuivuneita, kesällä oli ennätyshelteet jne. Itseäni tämä nykyisen elämäntavan epäekologisuus häiritsee aika paljon, vaikka elämmekin varsin ahtaasti kerrostaloasunnossa, olemme tiedostavia ja teemme parhaamme minimoidaksemme jätteemme ja järkeistääksemme kulutustamme.

PA089929.jpg

RÄHJÄINEN LA LÍNEA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kun minulta pyydetään todistusaineistoa kotikaupungimme rähjäisyydestä… no, minähän annan sitä! Todettakoon nyt ihan ensimmäisenä, että La Línean rähjäisyys ei oikeasti häiritse meitä edes hirveän paljon. Minä pidän tästä kaupungista todella paljon – olen siitä kirjoittanut aiemmin esim. täällä – ja osittain juuri sen ”autenttisuutensa” ansiosta. Olen asunut paljon köyhemmissäkin ja kurjemmissakin kaupungeissa, ja oikeastaan La Línea muistuttaa paljon Latinalaisesta Amerikasta. Tietenkin kapeat ja yleensä enemmän tai vähemmän rikkinäiset kadut sekä roskat ja koirankakat aiheuttavat logistisia haastetta kun liikutaan välillä rattaiden kanssa, mutta noin yleensä en siis kulje päivät pitkät ympäriinsä järkyttyneenä likaisuudesta tai ränsistyneisyydestä.

Sille on kuitenkin ihan oma Facebook-ryhmänsä (tai oikeastaan useampakin), kuten tämä, jossa yritetään tuoda esille kaupungin hajoamista käsiin ja herätellä pormestari Juan Francoa, josta mulla ei oikeastaan ole mitään mielipidettä. Asumme kaupungintalon vieressä ja saamme parvekkeeltamme seurata, kun tasaisin väliajoin pihalla osoitetaan mieltä. Meille Juan Franco on se tyyppi, joka moikkaa matkalla leikkipuistoon. Paikalliset ainakin ovat tyytymättömiä enkä voi heitä syyttää: Me olemme täällä vain käymässä, emme ”jumissa”, mutta turhautuisin varmasti jos todistaisin oman kotikaupungin rappiota. Koska, kaikesta kauneudestaan huolimatta, voidaan puhua rappiosta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tilastot tietenkin puhuvat puolestaan: La Línea on esimerkiksi Espanjan saastunein kaupunki (tähän tietoon paikallinen tuttavamme totesi hyvin lakonisesti, että onpa mukava olla ensimmäinen edes jossain…). Syyt ovat ihan selkeät: koko kaupunki on rakennettu osittain jollekin jättömaalle, naapurissa on öljyjalostamo, Gibraltarille kulkeva liike jumittaa juuri La Líneassa ja sen lisäksi on rahtilaivat salmen molemmilla puolilla (jos et vielä pode tarpeeksi maailmantuskaa, suosittelen tätä Ylellä nähtävää dokumenttia aiheesta). La Línea on myös jaetulla 2. sijalla Espanjan köyhimpänä kaupunkina ja kolmen eniten konkurssikypsän kaupungin joukossa.

Kaupungin työttömyyslukemat huitelevat jossain 50 prosentin kulmilla. Kaupunki pyörii pitkälti huumekaupasta saadulla rahalla – tämä ei ole edes mitään urbaanilegendaa vaan huumeiden vastaista työtä poliisissa tekevän tuttavamme vahvistama fakta, josta kerrotaan myös lehdistössä – eikä siihen puututa kovin suurella innolla, koska jokainen euro on tarpeen. Olen itse joutunut keskelle huumeiden salakuljetusoperaatiota ollessani kävelyllä rannalla, ja poliisien ratsiat, merellä kiertävät rajavartijat ja satunnaisesti päällä pörräävät helikopterit ovat aika arkinen asia täällä. Sinällään huumeidenkäyttö ei näy erityisen paljon katukuvassa, enkä ole koskaan pelännyt täällä siitäkin huolimatta, että myös väkivalta- ja ryöstötilastoissa La Línea on sijoittunut korkealle ja aina kun poistun kotoa olkalaukku avonaisena, on minuutissa joku mummeli nykimässä hihasta että ”hija, nyt sulje se laukku!”.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

En edes uskalla ajatella, mitä lähestyvä Brexit aiheuttaa La Línealle. Kun kaupunki kärvistelee jo nyt rahapulassa, mitä käy jos kaikki tuhannet päivittäin rajan yli kulkevat eivät enää pääsekään töihin? Ja kaikki sadat, jopa tuhannet, kaupungissa asuvat expatit lähtevät kun päivittäinen rajanylitys ei suju enää entiseen tapaan? Viime viikolla paikallismediassa kohistiin kuolleista kaksosvauvoista, jotka syntyivät keskosina ja joita ei voitu La Línean sairaalassa pelastaa, vaikka vauvat olisivat oikealla hoidolla selvinneet. La Línean sairaala tulvii, kirjaimellisesti hajoaa käsiin – ja kaupungissa on jo uusi, komea sairaalarakennus, joka on tyhjillään odottanut potilaita jo vuosia. Emme tarkalleen tiedä, mikä on syy sille, ettei sitä ole otettu vielä käyttöön, ilmeisesti rakennus ei täyty kaikkia viranomaisvaatimuksia, mutta tilanne aiheuttaa suurta raivoa lalinealaississa. Ja aivan syystä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kaikki tämän postauksen kuvat on otettu ihan parin kilometrin säteeltä kodistamme, viimeisin naapurikorttelista. Täällä on myös kauniita pihoja ja puistoja, upeita talojakin, mutta nyt pyydettiin näyttämään se ei-niin-pittoreski puoli. Sitä täällä riittää. Paljon tyhjiä tontteja keskellä kaupunkia, vanhojen kauniiden rakennusten välissä, tontteja joilla asuu esimerkiksi villiintyneitä porsaita, hylättyjä leikkipuistoja, kadulle dumpattuja huonekaluja, keskeneräisiä rakennusprojekteja, reikäisiä katuja. Ja sitten toisaalta maailman kauneimmat auringonlaskut, ihana pieni keskusta kahviloineen ja aukioineen ja lämmin, suvaitsevainen ilmapiiri. Tasapaino, monella tapaa.

P9245144.jpg