VIRHEOSTOKSISTA OPPII?

Julkaisin eilen Instagramissa oikein klassisen ”päivän asu”-kuvan, jossa kerroin kuinka tuo päälläni oleva mekko oli melkoinen virheostos. Bongasin sen Málagan bussiaseman vierestä Zarasta noin kolme minuuttia ennen kuin piti hypätä bussiin – ei siis aikaa sovittaa tai kauheasti tutkailla saumoja, materiaaleja tai muutakaan – ja se oli jotenkin pakko saada. Juuri se kamala impulsiivinen hetki, kun otat riskin. Kotona sitten sovitin ja totesin, että ei oo mun tyyliä, olkapäät näyttää kuin niissä ois toppaukset ja tuo leikkaus nyt ei vaan imartele meikäläisen vartalonmallia. Piti palauttaa. Paitsi sitten joku perheen suuri taiteilija oli vähän sohinut helmaan värikynää ja kuittikin oli kadonnut kun olin inventoinut lompakkoa, joten jäin jumiin mekon kanssa. Nyt sitä on pakko käyttää, joskin monet tosi positiiviset kommentit kuviin ilahduttivatkin ja tekivät mekosta astetta mieluisamman.

Sen ei-niin-menestyksekkään vaatelakkovuoden jälkeen ei olla siis vielä opittu pois vanhoista tavoista. Sen verran olen tsempannut, että päätin etten enää osta itselleni yhtään vaatetta Hennesiltä (tämä tietty sen jälkeen, kun olin ensin ostanut sieltä vaikka mitä…) ja katsoin Netflixistä vaatteiden halpatuotantoa käsittelevän dokumentin, The True Cost. Vaikka se lisääkin, Machines-dokkarin tapaan, maailmantuskaa, on tuotantoketjuun tutustuminen ja sen toteaminen ongelmalliseksi lähes joka vaiheessa aina raaka-aineiden tuotannosta myymättä jääneiden vaatteiden loppusijoitukseen asti taas hieman tehnyt helpommaksi olla ostamatta. Vaikka olen silti ostanut.

Olen kuitenkin pakottanut itseni pitämään kirjaa ostoksista, koska siinä missä satunnaisina luottokortin vingahduksina vuoden vaateostot eivät tunnu mitenkään isolta asialta, niin kun ne listaa ja lopulta laskee yhteen sen räteihin ja lumpuihin tuhlatun rahan… huoh. Sen lisäksi, että ”vaatteet 2018” excelissäni on kirjattu ylös kaikki ostokset yksitellen, löytyy siitä kaksi välilehteä joista toivon olevan apua jatkossa kun tahdon tehdä järkeviä ostoksia. Ensimmäisellä on ne vaatteet, mitä voin hankkia. Ei varsinaisesti sellaisia mitä tarvitsen, mutta klassisen vaatekaapin kulmakiviä ja sellaisia, joita olen harkinnut pitkään. Täydelliset maiharit ja just sopiva kauluspaita. Nämä ovat vaatteita, jotka voin sitten joskus – kun se juuri oikea tulee vastaan – ostaa hyvällä omatunnolla. Toisella välilehdellä on materiaalilistauksia, sekä lempivaatteista että niistä epäonnistuneista hankinnoista, joista on kadonnut muoto ja tuntuma heti ekalla käytöllä. Koska viihdyn erityisen hyvin neuleissa, olen yrittänyt löytää eri materiaalien täydellistä yhdistelmää, ei liikaa tekokuituja muttei pelkkiä luonnonmateriaaleja, koska käytännöllisyys (kyllä, olisipa ihanaa jos voisi vain aina tuuletella vaatteet puhtaiksi, mutta nuo eritteet eivät oikein lähde tuulen mukana farkuista jne).

Tällä viikolla vietetään Vaatevallankumousta, joka on mahtava juttu. Niin kuin lentomatkustamisenkin suhteen, en panisi pahakseni pientä haittaveroa mitä tulee vaatteisiin – ainakin niihin, jotka jäävät myymättä. Tällä hetkellä nykyiset markkinat tuntuvat aivan absurdeilta, silloinkin kun on peruuttanut uutiskirjeet, lakannut seuraamasta lempimerkkejä sosiaalisessa mediassa ja muutenkin alkanut paremmaksi ihmiseksi, ainakin mitä tulee ostokäyttäytymiseen. Seuraava haaste voisi olla lastenvaatteet, joissa tarvetta on enemmän, kierto lyhyempää ja toisaalta joihin satsaaminen samalla ”tämä kestää vuosikymmeniä”-ajatuksella ei aivan toimi: ainakaan meidän perheessä, jossa keskimmäinen on lyönyt kaikki ennätykset rikkomalla yhdeksät housut polvista kuukauden sisällä. Aion muuten viedä ne korjattavaksi tai lyhennettäväksi shortseiksi!

ONKO LENTÄMINEN OKEI?

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Barcelonassa sen huomasi. Aina kun katsoi merelle taivaanrantaa, siellä oli lentokone. Taivas oli täynnä valkoisia raitoja. Ääntä ei kuulunut, mutta lentoliikenne näkyi kovin hyvin kaupunkiin. Tai ehkä siihen vain kiinnitti huomiota, sillä podin ihan valtavan huonoa omatuntoa siitä, että olin lentänyt kahden yön matkalle tuhat kilometriä suuntaansa. Kyse ei ollut omasta valinnasta, itse olisin mielelläni matkustanut maitse, mutta silti. Laskin, että tälle vuodelle lentotunteja kertyy viisitoista. Se ei ole suomalaisessa mittakaavassa mikään älytön määrä, jollen nyt satu voittamaan lotossa ja lähtemään maailmanympärysmatkalle. Mutta se on liikaa. Ainakin itselleni.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Uskon, että ulkosuomalaiselle tämä aihe on vieläkin vaikeampi. Lentäminen on monelle pakollista, jos tahtoo käymään omassa synnyinmaassa. Yleensä ulkomaille muuttaneet ovat muutenkin sellaista sakkia, jonka mielenterveys suorastaan vaatii uusia seikkailuja – kuulun itsekin sellaisten elämäntapamustalaisten joukkoon, jossa levottomuus alkaa helposti kalvaa ja sielu kaipaa uusia kokemuksia, hajuja, makuja, värejä. Vaihtelua. Aurinkoa myös talvella. Erilaisuutta arkeen. Mutta kuten jo aiemmin kerroin, on oli elämämme Suomessa paljon ympäristöystävällisempää kuin Espanjassa – ja nyt päälle vielä tämä lentäminen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Longplayssa julkaistiin juuri kirjoitus, jossa kerrottiin Ruotsissa alkavan lentämisen veroitus. Ensimmäinen reaktioni oli puhdas riemu. Vähän niin kuin juuri vaateshoppailun kanssa, tuntuu, että oma itsehillintäni ei aina riitä. Olen kuin vauva. Sen sijaan että vain ajattelisin loogisesti ja jättäisin väliin ne ostokset, joita en tarvitse, en vain aina pysty taistelemaan impulssejani vastaan. Jos ihana paita maksaisi enemmän kuin 10 euroa, harkitsisin varmasti pidempään. Sama pätee lentomatkustamiseen. Kun Lontooseen pääsee muutamalla kympillä, on vaikea kieltäytyä suurkaupungin kutsusta. Ja tiedän, että moni ei edes pidä omia lentojaan ongelmana – koska kiinalaiset, suuryritykset, kaikki muut. Ja sallittakoon rajaton lentäminen kaikille vegaaneille, jotka eivät hanki lapsia, osta uusia vaatteita, aja yksityisautolla tai piereskele. Mutta me kaikki muut… mielestäni kulutustottumusten kriittinen tarkastelu on jokaisen velvollisuus.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Koska en tietenkään itse haluaisi kuitenkaan luopua ihanista matkoistani, toivon, että löytyisi jonkinlainen kompromissi. Juuri lentomatkailun progressiivinen verotus, muiden liikennevälineiden tukeminen, liikelentämisen kurittaminen. Mene ja tiedä. Suosittu ehdotus – tarjottiin ratkaisuksi mitä tahansa – se ei ole varmastikaan. Kyllähän tämän vapauden matkustaa kokee kansalaisoikeudeksi. Varsinkin jos olisi Suomessa, jonka sääolot ovat melkoinen rangaistus monelle suurimman osan vuodesta. Ensi viikolla pääsen taas lomalle, mutta tällä kertaa matka taittuu bussilla. Tunnen silti piston sydämessäni, kun kolme ihanaa ystävää lentää tänne (haluaisin sanoa, että tapaamaan minua, mutta luultavasti myös Granadalla on tekemistä vierailuinnon kanssa). Siitä, kuinka suuri ilmastosynti lentäminen on, on toki erilaisia näkemyksiä ja tutkimuksia. Itse kuitenkin koen, että kaikki omat valinnat aina iltapalasta lomamatkoihin, vaikuttavat siihen, millaiset elinolot omilla lapsillani on aikuisina. Ja en tosiaan haluaisi, että kaikista synkimmät dystopiat toteutuvat koska äiti halusi vähän nähdä maailmaa – näin karrikoidusti.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

ME VOIMME AINA LÄHTEÄ

Siitä asti kun ensimmäisen kerran tulimme La Líneaan joulukuussa 2015 (tuntuu muuten ikuisuudelta!), olen useamminkin kerran kertonut kokemuksistamme kaupungissa. Meitä oli varoiteltu jo etukäteen, mutta olimmekin iloisesti yllättyneitä. Parhaimmillaan tämä kotikaupunkimme on kaunis, autenttinen andalusialainen kaupunki jossa asuu puheliaita, ystävällisiä ihmisiä. Kaupunki, jonka molemmilla puolilla on merta ja rantaviivaa, kaupunki, josta näkee Afrikkaan ja josta voi kävellä kokonaan toiseen valtioon.

Mutta viime aikoina ne La Línean synkkemät puolet ovat olleet paljon esillä. Jo pitkään pinnan alla kytenyt huumeongelma tuntuu nyt räjähtäneen käsiin, ja joissain medioissa La Líneaa on vähemmän imartelevasti kutsuttu ”Espanjan Kolumbiaksi”. Brittiläinen julkaisu Independent kutsui La Líneaa juuri ”Espanjan huumepääkaupungiksi”. Ja kyllähän mekin tiedämme, että se on ihan totta. Olemme ajaneet hakemaan lapsia koulusta kun poliisit ratsasivat matkan varrella kokonaista korttelia. Olen nähnyt itse, kuinka huumeita salakuljetetaan Marokosta Espanjaan. Kuulemme jatkuvasti erilaisia tarinoita milloin mistäkin epäonnistuneesta operaatiosta ja toisaalta näemme tässä muuten niin köyhässä kaupungissa uskomattoman hienoja katumaastureita ja todella prameita timangeja. Eivät välttämättä toki ole aitoja, minähän en niitä erottaisi.

Viime kuussa aivan meidän kodin vieressä – ja me muuten asumme hyvällä alueella, aivan kaupungintalon ja kaupungin parhaan hotellin vieressä – poliisit ajoivat takaa pitkään etsinnässä ollutta huumepomoa, joka kaatui skootterilla kaasutellessaan karkuun. Hänet vietiin sairaalaan, josta sitten yli kymmenen naamioitunutta ja aseistautunutta jengiläistä kävivät hänet väkivalloin hakemassa pois. Muutama päivä myöhemmin sekava potilas oli mennyt sairaalan lasten ensiapuun ja pahoinpidellyt sairaanhoitajan. Koko sairaala itsessään on jo oikea murheenkryyni, sillä uutta, modernia sairaalaa on odotettu vuosia ja kun se vihdoin on saatu auki, puuttuu esimerkiksi lastenosastolta 2/3 henkilökunnasta. Paikalliset eivät uskalla mennä ensiapuun.

Meitä ei pelota, vaikka pormestari on nimennyt tien toisella puolella olevan kaupungin kerrostalojen korttelin ”no-go alueeksi”. Elämä jatkuu täällä normaalisti. Enemmän ahdistaa saasteet; erilaisia myrkkykaasuja on ollut taas ilma täynnä, kiitos paitsi niiden rahtilaivojen, Gibraltarille suuntaavan liikenteen niin ennen kaikkea vain muutamien kilometrien päässä olevan öljyjalostamon. Jos jossain olemme ykkösiä niin keuhkosairauksissa ja syövissä! Enkä tiedä, muuttuuko mikään ikinä: Raha puhuu kovempaa kuin paikalliset, ja toisaalta kaikki jotka pystyvät pakenevat La Líneasta, ja jäljelle jää se kansanosa ketä ei kiinnosta. Myös paikallisten välinpitämättömyys, roskaaminen ja puhdas sikailu ärsyttävät.

Selvää on, että tänne ei jäädä. Lähteminen tulee varmasti olemaan katkeransuloista, koska La Línea on monella tapaa rakas paikka täynnä ihania muistoja. Mutta vaakakupissa painaa turvallisuus, terveys ja tulevaisuus. Vaikka kuinka itse kannustaisi lapsia opiskelemaan, teini-iässä he karkaavat jo kauemmas ja jos täällä nuorisotyöttömyyden keskellä niin monet nuoret valitsevat väärin ja lähtevät osaksi kansainvälistä huumebisnestä… haluan kasvattaa lapsia kuplassa, edes vähän. Enkä halua riskeerata, että astmaatikkoperhe saa ikuisia terveysvaikeuksia tämän ilman takia. Joten olemme jo alkaneet tehdä suunnitelmaa ensi vuodelle.

Mikä tässä eniten surettaa on se, että siinä missä me voimme lähteä Suomeen vaikka huomenna niin paikallisilla ei ole sitä vaihtoehtoa. Meillä on jopa varaa valita – voimme leikitellä ajatuksella muuttaa ulkomaille, ja toteuttaakin sen. Mutta en tiedä miltä tuntuisi kasvattaa lapsia ympäristössä, jossa kaikki näyttää toivottomalta. Kaiken muun päälle vielä kaupungin taloutta ravisteleva Brexit. En tiedä millaista olisi katsoa kuinka oma kotikaupunki rapistuu silmissä eikä välttämättä olisi mitään mahdollisuuksia muuttaa, joko itseään toisaalle tai sitten kaupungin kehityssuuntaa. Joten samalla kun mietimme ”mitä seuraavaksi”, tunnen myös huonoa omatuntoa. Toivon, että kun on aika sanoa hyvästit, näyttää La Línean tulevaisuus jo valoisammalta.

TILINPÄÄTÖS

Kun aloitin vuosi sitten henkseleitä paukutellen ostolakkoni, olin jo alitajuisesti aika varma siitä että mikään menestystarina siitä ei tule. Minulla on oikeasti aika vähän paheita (siitäkin huolimatta että aina blogissa haaveilen viinistä, olen surkea alkoholinkäyttäjä kaikessa mielessä, vuosipäiväksi hankittu minipullo shampanjaakin on vielä jääkaapissa!) mutta shoppailu on ollut ehdottomasti se pahin. Sekä itseni, lompakon että ympäristön kannalta. Ja kun sanon shoppailu, tarkoitan nimenomaan ostamista ohi tarpeen. Sijaistoimintoja verkkokauppoja selailemalla, oman itseni uudistamista vaatteilla (koska ah näyttäisin ihanalta siinä punaisessa mekossa kun kulkisin Kuubassa… mutta en tietenkään oikeasti matkusta Kuubaan ja kuljen leggingseissä ja jättimäisessä paidassa koska niin on mukavampi ja käytännöllisempi). No, se siitä – kyllä olen tästä tilittänyt tässä blogissa ihan tarpeeksi synninpäästön perässä.

Ostinko sitten vuonna 2017 vaatteita?

Oi kyllä.

Ensimmäinen neljännes meni ihan okei. Mitä nyt täysin impulssiostoksena ostin lenkkarit. Ja ballerinat (joita en ole vieläkään käyttänyt kertaakaan). Seuraava kolmen kuukauden sykli vasta fiasko olikin. Ostin espadrilloja, shortsihaalareita, mekkoja – ei helvetti. Ostin ihan hulluna. Palautinkin paljon – ajattelin, että voisin taputtaa itseäni selkään edes siitä hyvästä, että en pitänyt ”ihan kivoja” vaatteita mutta luettuani tämän artikkelin alkoi hävettää vielä enemmän. Sen lisäksi näistäkin ostoksista on yhä joitain, joita en ole käyttänyt vielä kertaakaan. Kolmas neljännes meni ihan kivasti. Vaikka pääsin lempikauppoihini, ostin vain pakolliset (eli pakkaamatta jääneitä alusvaatteita) ja yhden ylimääräisen jutun: pipon. Sitäkin pipoa olen sittemmin pitänyt aika paljon.

Entäs sitten tämä viimeinen pätkä? Noh, sehän meni ihan käsille.

Madridissa mopo karkasi käsistä ihan totaalisesti. Unohdin jälleen – tämä on varmaan oikeasti alitajuista – pakata alusvaatteet ja alusvaatekaupassa sitten ostin vähän enemmänkin kuin tarvittavat alushousut. Rakastuin Mujiin ja ostin 12 euron tarjouspaidan vain koska se oli Muji. Onneksi se oli myös tosi kiva ja on ollut sittemmin käytössä. Ostin villatakin, joka on kyllä ollut lähes päivittäin käytössä. Oli halpa villatakki, joten kolmen kuukauden päivittäisen käytön jälkeen kainalossa on reikä. Hyvä muistutus taas laadusta. Tilasin joulupakettiin Suomesta neuleen (ja opin, että kun en pysty palauttamaan, ei kannata tilata sovittamatta). Ja sitten se viimeinen repsahdus: Black Friday-alennuksesta lenkkarit.

Osan tilaamistani vaatteista palautin. Muuten lista vasta pitkä olisikin. Sen lisäksi varmaan kolmannes hankinnoistani päätyi eteenpäin käymättä edes mun päälläni; mies vei yhdet kengät, mun äidille päätyi moni vaate jonka ostin ja sitten yritin jotenkin huijata pois listalta.  Ennen muuttoa Espanjaan varmaan kolmannes vaatekaapistani katosi kirpparille, kierrätykseen tai kavereille. Mutta vastaavasta sain vuoden aikana vaatteita: ystävä työskenteli H&M pääkonttorilla ja toi sieltä euron näytekappaleita. Toinen ystävä, jota on myös ”siunattu” koon 42 jalalla, antoi VIISI paria kenkiä (joista yksi pari lähti kiertoon vähän sirompijalkaiselle ystävälle). Isojalkaiset pitävät yhtä.

Rahallisesti summa on satasia. Suunnilleen keskivertosuomalaisen vuoden vaateostosten verran. Eihän siinä mitään, mutta kun piti olla vuosi ostamatta vaatteita. Koska vuosien varrella mulle on tarttunut mukaan sen verran itsetuntemusta, että tiedän itsehillintäni olevan heikko mutta se mikä harmittaa on se, että tein yhä virheostoksia. Joistain ostoksista tuli todellisia suosikkeja, mutta osa vaatteista roikkuu yhä laput kiinni kaapissa. Omien vaatteiden määrä ahdistaa, ja vaikka kuvittelin että vuoden vaihtuessa olisin näppäinsormi ojossa valmiina tilaamaan alesta yhtä sun toista niin ei ole tehnyt mieli ostella. Ei, vaikka sitä ei tarvitsisi julkisesti enää tunnustaa. Aion ehdottomasti jatkaa kirjanpitoa myös tämän vuoden. Se havainnollistaa hyvin sen summan rahaa, jonka vähän niin kuin huomaamattani laitan vaatteisiin. Verkkopankissa tai luottokortilla se unohtuu äkkiä mutta kun tammikuussa ostetutta tavara muistuttaa rahanmenosta vielä loppuvuodesta, se kummasti suitsii shoppailuhimoa.

Vaikka ostolakko menikin reisille, se myös opetti asioita. Käytän lopulta hyvin pitkälti samoja luottovaatteita kuin aina ennenkin. Olisipa ihanaa ostaa aina vain sellaisia kestosuosikkeja, mutta en ole vielä ratkaissut lempivaatteen kaavaa. Olen yrittänyt tutkia erityisesti materiaalitietoja löytääkseni parhaat yhdistelmät; vaatteet, joissa viihdyn, jotka ovat laadukkaita ja käytännöllisiä. Vuoden aikana olen systemaattisesti vilkuillut enemmän miesten valikoimaa, koska sieltä löydän usein paremman mallisia yläosia. Enkä ostaa enää Adidaksen lenkkareita, lesti ei sovi jalalleni. Ja että en tarvitse vuosiin lenkkareita, enkä juhlamekkoja, enkä korkokenkiä – luultavasti nykyisellä käyttötahdilla selviän elämäni loppuun asti nykyisellä karderobilla. Ja vaikka näen jonkun upean vaatteen ja ajattelen, että se päällä illasta tulee ikimuistoinen, niin ikimuistoisuus syntyy ihan muilla tekijöilläkin kuin vaatteilla.

Vuoden jälkeen eniten ihmetyttää, että tällaistäkö tämä kolmekymppisen länsimaisen ihmisen elämä on. Kauhean problemaattinen suhde kuluttamiseen, jolla yhtä aikaa yrittää pelastaa maailman, rakentaa omaa identiteettiään ja lievittää stressiä. Tälle vuodelle tavoitteena on hioa omaa vaatekaappia sellaiseksi, että siellä ei ole vaatteita, joissa en viihdy yhtään – tämä ei tarkoita uuden ostamista vaan luopumista. Tavoite on myös selvittää vielä paremmin vaatteiden tuotantoketjuja ja alkuperää. Tällä hetkellä perinteisen hikipaja/luonnonavara-murheen rinnalle on noussut vaatteiden rahtikustannuksiin liittyvät kysymykset: mikä on vaatteen todellinen arvo, kuka sen todellisen hinnan maksaa, miksi helvetissä meille myydään konttikaupalla trikoorytkyjä kolmella eurolla jotka on tuotu toiselta puolelta maailmaa? Jos olisin Suomessa, liittyisin varmasti jonkun vaatelainaamon jäseneksi. Espanjassa täytynee vain iloita siitä, että puolet vuodesta pärjää pelkällä hellemekolla. ”Ostolakko” jäi siis viime vuoden osalta heittomerkkeihin, mutta toivottavasti käynnisti pidemmän prosessin oman ostoskäyttäytymisen kehittämisessä.