UUSI MATKAILUFILOSOFIA

Lasken, että ”urani” matkailijana (en haluaisi sanoa ”turistina”, vaikka se ei ole kovin kaukana totuudesta) alkoi 17 vuotta sitten. Ensimmäistä kertaa yksin maailmalla, vaikka olin sitä ennen reissannut tietenkin vanhempieni kanssa, ja rytinällä koin kaikki ne matkustamisen parhaat piirteet: uudet kulttuurit ja erilaiset tavat toimia, täysin omista lapsuudenmaisemista poikkeavat ympäristöt, ihmiset erilaisine tarinoineen ja tietenkin se voittajafiilis, kun pystyt elekielellä tilaamaan oluen tai pääset huikeiden vastoinkäymisten jälkeen perille paikkaan, joka vie hengen mennessään. Kyllähän te tiedätte. Ja silloin 2000-luvun alussa matkustaminen oli vielä aika okei. Lentämistä ei vielä laajemmin paheksuttu, kulttuurisen omimisen käsitettä ei juuri tunnettu ja sellainen turismikritiikki oli vielä aika lievää. Kaikki me ”ei olla niin kuin kaikki muutkin” -matkailijat luettiin silti niitä samoja Lonely Planetin ”Off the beaten track”-vinkkejä ja oikeastaan vain pahasti reitiltä eksymällä saattoi löytää jotain täysin uutta ja ennennäkemätöntä.

Silloin tuntui tärkeältä kerätä passiin leimoja ja kasvattaa listaa uusista maista. Ja päästä mahdollisimman kauas Suomesta. Tallinnassa ei ollut kiinnostavaa ravintolaskeneä ja Tukholma oli sama kuin gamla stan, eli yhdellä risteilyllä nähty. Vielä kymmenen vuotta sitten matkasuunnitelmani olivat vähän suuruudenhulluja, sillä halusin nähdä mahdollisimman paljon, mennä mahdollisimman kauas, ja olla mahdollisimman paljon pois kotoa – joka silloin tietty oli Suomi. Nyt sellaisiin suunnitelmiin ei ole enää varaa. En tarkoita vain kolmen lapsen aiheuttamaa vararikkoa vaan ensisijaisesti ympäristökysymyksiä. En yksinkertaisesti voi enää perustella matkahaaveitani, tai ainakaan niiden toteuttamista, millään. Olen muutenkin melkoinen ympäristörikollinen, kun perheessä on koira, lapsia ja auto sekä useampi lihansyöjä. Viime vuosien edes takaisin lennot Espanjaan painavat mielessä, erityisen tuskaiselta tuntui kahden yön takia Barcelonaan lentäminen. Vaikka matkustaminen ja ruokavalio ovatkin henkilökohtaisia valintoja, joihin ei liberaalin ihmisen tulisi puuttua, tuntuu yhä vain vaikeammalta kuunnella ihmisten selityksiä kuinka ”on vaan pakko päästä välillä ulkomaille” tai ”no mutta en oo ostanut pitkään aikaan uusia vaatteita”. Ja silti käytän näitä samoja tekosyitä itsekin, koska matkustaminen on vuosien ajan ollut mulle osa identiteettiä ja yksi sellainen elämän kohokohta.

Mutta sitten tulee kylmiä suihkuja niin kuin tämä Ylen kolumni, joka kertoo sen saman mitä miljoonat eri artikkelit viimeisen vuoden aikana – mutta joita on vaikea hyväksyä todeksi, koska ajatus omien lasten kuumasta, tukalasta ja jopa katastrofaalisesta tulevaisuudesta ahdistaa yli kaiken. Enemmän kuin se ajatus, etten enää koskaan näkisi yhtään uutta maata tai mannerta. Voisi tietenkin laittaa läskiksi ja lentää nyt niin paljon kuin pystyy, koska toivottavasti tulevaisuudessa lomalentelyä vähintäänkin rajoitetaan ja lentämisen hinta nousee sellaiseksi, ettei pitkä viikonloppu Wienissä ole enää hyvä vaihtoehto kotona Netflixin katsomiselle. Mutta ehkä sen sopeutumisen voi aloittaa jo nyt. Enkä sano, etteikö niitä kaupunkilomia tulisi yhä tehtyä, mutta pakko edes yrittää. Lapsille olen luvannut matkan Lontooseen, koska sieltä löytyy Harry Potter-studio ja Big Ben, joka viime visiitillä oli surkeasti remontissa. Ja voih, olin jo puhunut ystävän kanssa treffeistä Keski-Eurooppaan, juuri sellaiseksi kivaksi tyttöjen viikonlopuksi, mutta sekin tuntuu moraalittomalta tässä vaiheessa. Lasten suurin matkustustoivehan on asuntoauto, ja hyvänä kakkosena oma matkailuvene. Voi olla, että tulevaisuudessa nämä ovatkin ihan realistisia vaihtoehtoja sille, että lentäisimme ympäri maailmaa.

Tavoite on siis jättää pois kaikki lyhyet lomalennot ja valita aina hitaampi ja ekologisempi tapa matkustaa. Se ei sinänsä ole ongelma, koska tykkään matkustaa. Jaksan istua junassa ja koska olen koko elämäni ollut riippuvainen julkisista kulkuneuvoista, nopeus on harvoin se syy miksi valitsen minkään matkustusmetodin. Lentäminenkin on yleensä tullut valittua, koska se on – absurdia kyllä – ollut halvin tapa tulla esimerkiksi Espanjaan. Joka kerta olemme pohtineet muita matkustusmuotoja, ja todenneet että olemme tappiolla jo ennen puolimatkaa. Aion myös pyrkiä järjestelemään elämän niin, että lomat on mahdollista pitää pidempinä irtiottoina sen sijaan, että piipahtaisimme all inclusiveen kahdeksi viikoksi jonnekin lämpimään. Ja kohtahan se on lämmintä siellä Suomessakin. Jos palaamme Suomeen asumaan, olen jo tehnyt matkasuunnitelmia sinne päin: vien pojat vaeltamaan Lappiin (yöjunassa riittää ihmeteltävää!) ja menemme Legolandiin junalla ja laivalla. Suren jo valmiiksi hieman sitä, että he eivät saa kokea ehkä sitä aistien yliannostusta uusista hajuista ja äänimaailmoista, koska kontrastit Tanskan ja Hollannin välillä tai ylipäänsä Euroopan sisällä eivät ole järin suuria, mutta ehkä joskus voin viedä lapset vaikka puoleksi vuodeksi Guatemalaan. Rahtilaivalla.

Samalla kun tämä on tällaista kolmekymppisen, etuoikeutetun länsimaalaisen maailmantuskaa, kuinka nyt lempiharrastuksesta pitäisi yhteisen hyvän edessä luopua (ja oikeasti ei vain yhdestä lempiharrastuksesta vaan myös jatkuvasta juustonpuputtamisesta, turhista automatkoista ja terapiashoppailusta), niin yleinen strutsireaktio ärsyttää. Olen tavallaan tyytyväinen, että matkustamisesta on kadonnut osa sitä taikaa, mitä siinä oli vielä 15 vuotta sitten kun ihan jokainen ei vielä ollut käynyt Machu Picchulla ja matkustaminen oli vielä elitistisellä tavalla ”valinta”. Nyt siitä on tullut yleinen elämäntapa ja itsestäänselvyys, ja taas ollaan lähempänä maailmanloppua.

TE ANSAITSETTE TÄMÄN

La Línean rannoilla on liehunut punainen, uimisen kieltävä lippu ja sen alla valkoinen meduusoista varoittava lippu lähes koko elokuun. Vuoden kuumimpaan aikaan ei paikalliset pääse siihen ainoaan ilmaiseen paikkaan vilvoittelemaan, eli Välimereen. Rannoilla on rantautunut tuhansia meduusoja, joita kerätään aamuisin ämpäritolkulla ja oikeastaan koko Costa del Solin (jonka läntinen päätepiste La Línea virallisesti on) rantavesiä on kiertäneet pienet laivat, jotka yrittävät kerätä meduusoja pois uimarien ja ennen kaikkea kai turistien tieltä. Kovin hyvää mainosta ei millekään rantakohteelle ole, että välittömästi veteen mennessään saa melko varman palovamman.

Ja nyt ajattelen julmasti, kun kuuntelen paikallisten valittavan tilanteesta, tuskastuneena kuumuuteen ja siihen, ettei lasten kanssa voi viettää lomaa rannalla: Te olette itse tämän tehneet. Olen nyt kolme kesää katsonut rannalla, kuinka piittaamattomasti paikalliset viskovat mereen ihan kaiken vaipoista lasten rantaleluihin. Muovipussit, pillit, muoviset kääreet – ne heitetään juuri siihen missä itse satutaan istumaan, ja jätetään taakse kun illan tullen raahataan rannalla rantatuolit ja aurinkovarjot ja väsyneet lapset kotiin. Hiekka on ällöttävästi täynnä auringonkukansiementen kuoria ja tupakantumppeja, ja muitakin epämiellyttäviä yllätyksiä löytyy jos vain antaa lapsille lapiot käteen ja luvan kaivaa. Siksi suosimmekin, jos vain mahdollista, rantoja hieman kauempana tuosta omasta kotikaupungistamme.

Vaikka paikkallista kulttuuria kuuluu arvostaa, niin tälle välinpitämättömyydelle ei heru ymmärrystä. Tämä on asia, joka on vaivannut kaikki ne ajat, jotka olemme La Líneassa viettäneet: itse poden morkkista kaikesta tuottamastamme jätteestä, mutta linealaiset tuntuvat pitävän roskaamista kansanhuvina. Kyse ei aina ole edes laiskuudesta vaan puhtaasti sikailusta, olen nimittäin todistanut kun lapsia on kannustettu kilpaa heittämään tyhjiä muovipulloja mereen (täysissä vaatteissa, vailla mitään tarkoitusta noutaa pulloja sieltä pois) ja nähnyt kuinka vanhemmat vippaavat jäätelöpaperit mereen sen sijaan että nousisivat ja kävelisivät muutaman metrin roskikselle. Mereen kyllä jaksetaan kävellä – pissalle.

Näyttökuva 2018-08-19 kello 19.27.40
Kuva Facebookin paikallisryhmästä

Nyt meduusoja syövät merikilpikonnat ovat kadonneet alueelta. Delfiinien määrä vähenee jatkuvasti, syynä paitsi saasteet niin lisääntynyt laivaliikenne – ja epäilemättä sillä on aika hitosti tekemistä asian kanssa, että laiska kaupunkimme päätti ratkaista viemäröintiongelmat heinäkuun lopussa laskemalla yhdestä kaupunginosasta jätevedet suoraan kaupungin suosituimmalle uimarannalle. Joukkoon mahtuu totta kai ihmisiä, joita kiinnostaa, mutta kun tiedostavat ihmiset ovat näin pahasti vähemmistössä, ei voi kuin todeta että niin makaa kuin petaa. Nyt on ennätyspaha meduusavuosi ja kysehän voi olla vain sattumasta, mutta en usko että luvassa on kovasti kivempia kesiä La Líneaan.

Sympatiseeraan paljon köyhän kotikaupunkini ongelmia ja sen asukkaita, joiden sosio-ekonominen tausta on suorastaan surkea ja koulutustaso hyvin alhainen. Tämän tuoreen, enemmänkin La Línean huumebisnesongelmaa käsittelevän videon mukaan jopa 20% kaupungin asukkaista ei ole käynyt loppuun peruskoulutusta – totta kai näen yhteyden kaikelle tälle. Mutta miten kulttuurista on voinut tulla sellainen, jossa omaan elinympäristöön, omaan kotipihaan, suhtaudutaan niin törkeästi? Jotenkin ajattelisin, että ihmisellä luonnostaan olisi tahto pitää oma elintila siistinä mutta tuolla elää vahvasti kollektiivinen roskaamiskulttuuri, jota ylläpitää kaupungin lukuisat alipalkatut siivoojat, jotka aloittavat joka päivä ympäri vuoden työnsä auringonnousun aikaan. Toivoisin, että menisivät joskus lakkoon niin paikalliset joutuisivat elämään sotkujensa kanssa sen sijaan, että aamulla kadut kimaltaisivat puhtaina, jotta ne voisi taas sotkea.

Enkä tiedä, milloin muutos tapahtuu. Nyt tämän kesän uimakielto on kai herätellyt hieman, mutta halua muuttaa omia käytöstapoja ja kulutustottumuksia ei oikein tunnu olevan. Yhden pillin ei osata nähdä haittaavan, syytetään turisteja (joita ei meillä päin kyllä näy kuin korkeintaan eksyneinä, kun eivät raukat opasteiden puuttuessa löydä Gibraltarin rajalle). En aio ensi vuonnakaan viettää elokuutani La Líneassa ihmettelen, mistä virkistystä keskelle pahinta hellekautta. Mutta meillä onkin vaihtoehtoja.

KOIRAN ADOPTOIMINEN ULKOMAILTA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Pääsin eilen pitkästä aikaa koiratarhalle. On ollut kiire. Sen lisäksi tuli tuo oma koiranpentu, joka on tarjonnut välillä vähän yliannostustakin koiraenergiaa. Olen ollut uupunut. Auttaminen lähtee aika helposti ylikierroksille koska autettavia on niin hitosti ja olen ajatellut, että parempi ottaa vähän taukoa. Eilen olikin kiva olla koiratarhalla pitkästä aikaa. Niin kuin siellä nyt on ”kivaa”: paikka itsessään on surullinen monella tapaa. Surullista nähdä, että koirat, jotka tapasin siellä ensimmäisen kerran vuosi sitten, ovat yhä siellä. Ja että on paljon uusia koiria. Ja koiria, jotka on kerran adoptoitu ja sitten palautettu tarhalle. Surullista on ollut myös lukea viime aikoina rescuevastaisia (tai kuten nykyiseen diskurssiin kuuluu, ”rescuekriittisiä”) kirjoituksia mediassa. Ymmärrän huolen zoonooseista ja väärennetyistä papereista, mutta jatkuvasti levitettävä väärä informaatio aiheuttaa todella ankaraa ärsytystä. Tässä ajatuksia muutamista todella usein toistuvista väitteistä.

rescuekoira-pitbull-sekoitus.jpg

Kodittomien eläinten ongelma ja eläinten kaltoinkohtelu ei lopu rahtaamalla niitä Suomeen.

No itse asiassa, olen tässä ihan samaa mieltä. Kukaan ei vakavissaan kuvittele, että kaikki Espanjan (tai Romanian tai Venäjän tai Kyproksen) kodittomat eläimet tuotaisiin Suomeen uusiin koteihin ja that’s it. Adoptiotoiminnassa on kyse ensisijaisesti siitä, että perhe saa lemmikin, ja koditon lemmikki saa kodin. Adoptiotoiminta kuitenkin tukee eläinsuojelijoiden työtä adoption lähtömaassa: adoptiokustannuksista pieni osa voidaan käyttää esimerkiksi eläinten sterilointeihin, lääkitykseen, valistamiseen esimerkiksi koulukäynteihin tai jopa lobbaamiseen, jotta lähtömaan surkeisiin eläinsuojelulakeihin saataisiin parannuksia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Rescuekoirilla tehdään bisnestä.

Tämä on se väite, joka saa jokaisen vapaaehtoistyötä rescuekoirien parissa tekevän nauramaan räkäisesti. Suurin osa vapaaehtoisista tekee töitä kodittomien eläinten eteen täysin palkatta, persnettoa tehden käyttäen koirien auttamiseen tavalla tai toisella omaa rahaa sekä aikaa. Koiran adoptoiminen maksaa järjestöstä riippuen noin 400 euroa. Pelkät lentoliput + koppa on noin 130 euroa, rokotukset, madotukset, koiran sterilointi vähintään 150 euroa, kuljetuskulut kentälle, eläinlääkäriin yms. helposti 100 euroa. Koiria ei tuoda tarhalle myyntitarkoituksessa, vaan ne hylätään milloin mistäkin syystä, vahinkopentueita ilmestyy päivittäin, metsästyskoirista tulee tarpeettomia. Ei näiden koirien entisiä omistajia kiinnosta se, mitä koiralle käy. Meidän paikallisilla koiratarhoillamme on satoja kodittomia koiria, joista kulut juoksevat ilman mitään lupausta adoptiosta. Kaikista rescuetoimintaan liittyvistä uskomuksista tämä on ehkä kaikista älyttömin, sillä mitään bisnestä ei tämä toiminta ole nähnytkään.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Rescuekoirat ovat käytöshäiriösiä hulluja, joiden ottaminen lapsiperheeseen on riski.

Rescuekoirilla voi olla käytöshäiriöitä, kuten millä tahansa koirilla. Jos koira on ollut pitkään tarhalla, sillä voi olla sopeutumista normaaliin arkeen. Meillä on vuoden aikana ollut viisi rescuekoiraa sijaishoidossa; muutamalla oli lieviä käytöshäiriöitä (jollaisia esiintyy ihan yhtä lailla rotukoirilla), suurin osa oli kilttejä, helppoja ja suloisia otuksia. Jos lasketaan mukaan kuudes rescuekoira, joka jäi omaksi, voin kertoa jo hyvällä kokemuksella että ongelmia lasten kanssa ei ole. Jos ei lasketa syötyjä legoja ja pureskeltuja pikkuautoja. Suomeen adoptioon pääsevät koirat valikoidaan hyvin tarkasti. Kenenkään etua ei palvele se, että rescuekoira lähtee uudelleen kiertoon koska sen luonnekuvausta on kaunisteltu. Useimmat Espanjassa koiratarhalle päätyvät koirat ovat olleet kotikoiria jossain vaiheessa, perinteisiä kulkukoiria on hyvin marginaalinen osa – ja niistäkin yleensä tulee ihan hyviä kotikoiria lopulta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Rescuekoirat vievät mahdollisuun suomalaisilta kodittomilta koirilta saada uusi koti.

Nyt puhun ilman tilastotietoa, mutta oman ja monen muun ”koiranvaihtopalstoja” seuranneen kokemuksella. Suomessa ne koirat, jotka jäävät kodittomiksi syystä tai toisesta eivätkä löydä adoptioperheitä, ovat yleensä erityisehdoin adoptoitavia vaativia tapauksia. Jos esimerkiksi Facebookin suositussa ”Aikuiset kodinvaihtajat”-ryhmässä ilmoitetaan pieni tai keskikokoinen koira, joka pärjää muiden koirien kanssa tai lapsiperheessä, se yleensä löytää kodin hyvin nopeasti. Isot paimenkoira/metsästyskoira/laumanvartijamixit, joista luovutaan ”pitovaikeuksien” takia ja jotka eivät sovi kerrostaloon, lapsiperheeseen tai toisen koiran kaveriksi… Nämä jäävät usein etsimään kotia pidemmäksi aikaa. Tässä väitteessä mua ottaa päähän whataboutismi ja ”väärin autettu”-mentaliteetti: Kun joku haluaa ottaa rotukoiran (esimerkiksi vaikka jonkun sairaaksi jalostetun rodun), ei kukaan mene kysymään eikö ensin pitäisi hankkia koti kaikille Suomen kodittomille koirille ennen kuin teetätetään lisää pentuja maailmaan. Jo valmiiksi olemassa olevan koiran adoptoiminen on eettinen tapa hankkia lemmikki, ja myös adoptoivalla perheellä on oikeus toivoa koiran olevan omaan elämäntilanteeseen sopiva ilman syyllistämistä siitä, että kerrostalokaksioon ei adoptoitukaan sitä ulkotarhassa koko elämänsä elänyttä suomalaista saksanpaimenkoiraa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Rescuekoiria adoptoidaan säälistä söpöjen valokuvien perusteella.

Adoptiojärjestöt eivät ole mikään H&M kuvasto, josta voi valita mieleisen koiran. Helpommalla ja halvemmallakin voi päästä, sillä koiran adoptoiminen saattaa olla pitkä prosessi: lähtömaassa koirat läpikäyvät rokotusohjelman ja mahdollisen steriloinnin ennen lentoa, sen lisäksi lentokummeja ei ole aina heti saatavilla. Koirien kodit valitaan sillä perusteella, että koira saisi mahdollisimman sopivan kodin eikä sen perusteella, kuka ensiksi söpön surusilmän bongaa. Adoptioprosessiin kuuluu odottelun lisäksi myös kotihaastattelu ja paperitöitä. Koiraa ei kannata ottaa – adoptoiden tai ostaen tai edes ilmaiseksi – hetken mielijohteesta (puhun omasta kokemuksesta…) ja sen eteen myös adoptiojärjestöt tekevät töitä. Säälin tai maailmanparannushaaveiden sijaan yleensä koira adoptoidaan samasta syystä mistä koiria nyt yleensä hankitaan: tahdotaan perheeseen lemmikki.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Rescuekoirat levittävät tauteja.

Siinä on riski. Tämä sama riski koskee kaikkea, mikä liikkuu rajojen yli.  Vastuulliset rescuejärjestöt tekevät uskomattoman paljon töitä tutkimuksien, tiedottamisen ja tautien ehkäisyn saralla, enkä ala nyt puhua vastuuttomista järjestöistä tai laittomista tuonneista, koska ne eivät kuulu rescuetoimintaan. Vastuulliset rescuejärjestöt tekevät työtä myös näitä vastaan. Väärennetyt rokotustiedot ja liikalääkitys ovat ihan oikeita ongelmia ja niihin ei ole mitään yksinkertaista ratkaisua, enkä kiellä ongelman olemassaoloa. Suhteellisuudentajua toivoisin toki tähänkin keskusteluun. Ja harrastan itse pientä whataboutismia: yksi suurimmista riskeistä multiresistenttien bakteerien suhteen on ulkomailta tuotu liha. Tietenkään tästä ei ole niin kiva meuhkata, koska silloin joutuisi mahdollisesti miettimään omia kulutustottumuksiaan tai lempiruokiaan uusiksi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ylipäänsä julkisessa keskustelussa usein surutta sotketaan käsitteitä: pentutehtailulla ei ole mitään tekemistä rescuetoiminnan kanssa, paitsi toki jotkut koiratarhoille päätyvät koirat ovat pentutehtailun tuotoksia. Vastuulliset rescuejärjestöt teettävät verikokeet koirille ja vastaavat rokotusten täsmällisyydestä sekä Traces-papereista, kun taas monet yksityishenkilöt tuovat koiria Suomeen ilman suurempaa murhetta paperitöistä – varmasti toki hyvää hyvyyttään, mutta lisäten riskejä paitsi koko Suomalaiselle koirakannalle myös vaikeuttaen niiden kaikkien taiteen sääntöjen mukaan toimivien rescueyhdistysten toimintaa. Kun puhutaan rescuetoiminnasta, tulisi pitää huoli ettei samassa artikkelissa sitten lähdetä päivittelemään takakontissa Länsisatamassa myytäviä virolaisia ”rotukoiria” tai jonkun empaattisen turistin mukanaan tuomaa sesseä, joka ei kulje minkään virallisen järjestelmän kautta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tämä on se aihe, mistä toivoisin käytävän paljon asiallisempaa keskustelua. Varsinkin suomalaisia koirankasvattajia edustavan Kennelliiton kannanotot ovat olleet järkyttävän asenteellisia, vaikka kyseessä on melko luonnollinen kehitys lemmikinpitämisessä: ihmiset haluavat vaihtoehtoja. Monelle on luontevampi vaihtoehto etsiä perheeseen lemmikki jo niiden olemassaolevien vaihtoehtojen joukosta, ja ulkomailla on usein enemmän valinnanvaraa kuin Suomessa. Toiset haluavat rotukoiran, jonka sukupuun tuntevat ja jonka kanssa voi harrastaa lajeja, joihin ei ehkä sekarotuisia rescuekoiria hyväksytä. Koska koirat liikkuvat kansainvälisesti muutenkin kuin adoptiotoiminnan myötä, tulisi valvontaa, seurantaa ja valistusta kehittää yhdessä sen sijaan, että syyllistetään ja mustamaalataan. Haluan itsekin syödä tulevaisuudessa mustikoita suoraan metsässä ja pitää Suomen vapaana rabieksesta. Vastuullinen adoptiotoiminta ei ole sille uhka. (Kuvat otettu Los Barrioksen koiratarhalla 17.6.)

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

PS. Entä se meidän oma huippuvaarallinen hylkiö? Oikein hyvin, kiitos kysymästä. Kun taannoin tuskailin sisäsiisteyshaasteiden kanssa, ne ovat historiaa: muutamassa viikossa koira oppi ulkoilun idean ja nyt on 95% sisäsiisti. Hän tarvitsi siis ennen kaikkea aikaa. Ja me sitä annoimme mielellämme, erityisesti kun selvisi että ensimmäinen eläinlääkäri oli arvioinut iän reippaasti yläkanttiin ja Tassu onkin vasta noin viisikuinen, ei yli puolivuotias kuten passinsa väittää.

P6125497.jpg

VIRHEOSTOKSISTA OPPII?

Julkaisin eilen Instagramissa oikein klassisen ”päivän asu”-kuvan, jossa kerroin kuinka tuo päälläni oleva mekko oli melkoinen virheostos. Bongasin sen Málagan bussiaseman vierestä Zarasta noin kolme minuuttia ennen kuin piti hypätä bussiin – ei siis aikaa sovittaa tai kauheasti tutkailla saumoja, materiaaleja tai muutakaan – ja se oli jotenkin pakko saada. Juuri se kamala impulsiivinen hetki, kun otat riskin. Kotona sitten sovitin ja totesin, että ei oo mun tyyliä, olkapäät näyttää kuin niissä ois toppaukset ja tuo leikkaus nyt ei vaan imartele meikäläisen vartalonmallia. Piti palauttaa. Paitsi sitten joku perheen suuri taiteilija oli vähän sohinut helmaan värikynää ja kuittikin oli kadonnut kun olin inventoinut lompakkoa, joten jäin jumiin mekon kanssa. Nyt sitä on pakko käyttää, joskin monet tosi positiiviset kommentit kuviin ilahduttivatkin ja tekivät mekosta astetta mieluisamman.

Sen ei-niin-menestyksekkään vaatelakkovuoden jälkeen ei olla siis vielä opittu pois vanhoista tavoista. Sen verran olen tsempannut, että päätin etten enää osta itselleni yhtään vaatetta Hennesiltä (tämä tietty sen jälkeen, kun olin ensin ostanut sieltä vaikka mitä…) ja katsoin Netflixistä vaatteiden halpatuotantoa käsittelevän dokumentin, The True Cost. Vaikka se lisääkin, Machines-dokkarin tapaan, maailmantuskaa, on tuotantoketjuun tutustuminen ja sen toteaminen ongelmalliseksi lähes joka vaiheessa aina raaka-aineiden tuotannosta myymättä jääneiden vaatteiden loppusijoitukseen asti taas hieman tehnyt helpommaksi olla ostamatta. Vaikka olen silti ostanut.

Olen kuitenkin pakottanut itseni pitämään kirjaa ostoksista, koska siinä missä satunnaisina luottokortin vingahduksina vuoden vaateostot eivät tunnu mitenkään isolta asialta, niin kun ne listaa ja lopulta laskee yhteen sen räteihin ja lumpuihin tuhlatun rahan… huoh. Sen lisäksi, että ”vaatteet 2018” excelissäni on kirjattu ylös kaikki ostokset yksitellen, löytyy siitä kaksi välilehteä joista toivon olevan apua jatkossa kun tahdon tehdä järkeviä ostoksia. Ensimmäisellä on ne vaatteet, mitä voin hankkia. Ei varsinaisesti sellaisia mitä tarvitsen, mutta klassisen vaatekaapin kulmakiviä ja sellaisia, joita olen harkinnut pitkään. Täydelliset maiharit ja just sopiva kauluspaita. Nämä ovat vaatteita, jotka voin sitten joskus – kun se juuri oikea tulee vastaan – ostaa hyvällä omatunnolla. Toisella välilehdellä on materiaalilistauksia, sekä lempivaatteista että niistä epäonnistuneista hankinnoista, joista on kadonnut muoto ja tuntuma heti ekalla käytöllä. Koska viihdyn erityisen hyvin neuleissa, olen yrittänyt löytää eri materiaalien täydellistä yhdistelmää, ei liikaa tekokuituja muttei pelkkiä luonnonmateriaaleja, koska käytännöllisyys (kyllä, olisipa ihanaa jos voisi vain aina tuuletella vaatteet puhtaiksi, mutta nuo eritteet eivät oikein lähde tuulen mukana farkuista jne).

Tällä viikolla vietetään Vaatevallankumousta, joka on mahtava juttu. Niin kuin lentomatkustamisenkin suhteen, en panisi pahakseni pientä haittaveroa mitä tulee vaatteisiin – ainakin niihin, jotka jäävät myymättä. Tällä hetkellä nykyiset markkinat tuntuvat aivan absurdeilta, silloinkin kun on peruuttanut uutiskirjeet, lakannut seuraamasta lempimerkkejä sosiaalisessa mediassa ja muutenkin alkanut paremmaksi ihmiseksi, ainakin mitä tulee ostokäyttäytymiseen. Seuraava haaste voisi olla lastenvaatteet, joissa tarvetta on enemmän, kierto lyhyempää ja toisaalta joihin satsaaminen samalla ”tämä kestää vuosikymmeniä”-ajatuksella ei aivan toimi: ainakaan meidän perheessä, jossa keskimmäinen on lyönyt kaikki ennätykset rikkomalla yhdeksät housut polvista kuukauden sisällä. Aion muuten viedä ne korjattavaksi tai lyhennettäväksi shortseiksi!