KOIRAN ADOPTOIMINEN ULKOMAILTA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Pääsin eilen pitkästä aikaa koiratarhalle. On ollut kiire. Sen lisäksi tuli tuo oma koiranpentu, joka on tarjonnut välillä vähän yliannostustakin koiraenergiaa. Olen ollut uupunut. Auttaminen lähtee aika helposti ylikierroksille koska autettavia on niin hitosti ja olen ajatellut, että parempi ottaa vähän taukoa. Eilen olikin kiva olla koiratarhalla pitkästä aikaa. Niin kuin siellä nyt on ”kivaa”: paikka itsessään on surullinen monella tapaa. Surullista nähdä, että koirat, jotka tapasin siellä ensimmäisen kerran vuosi sitten, ovat yhä siellä. Ja että on paljon uusia koiria. Ja koiria, jotka on kerran adoptoitu ja sitten palautettu tarhalle. Surullista on ollut myös lukea viime aikoina rescuevastaisia (tai kuten nykyiseen diskurssiin kuuluu, ”rescuekriittisiä”) kirjoituksia mediassa. Ymmärrän huolen zoonooseista ja väärennetyistä papereista, mutta jatkuvasti levitettävä väärä informaatio aiheuttaa todella ankaraa ärsytystä. Tässä ajatuksia muutamista todella usein toistuvista väitteistä.

rescuekoira-pitbull-sekoitus.jpg

Kodittomien eläinten ongelma ja eläinten kaltoinkohtelu ei lopu rahtaamalla niitä Suomeen.

No itse asiassa, olen tässä ihan samaa mieltä. Kukaan ei vakavissaan kuvittele, että kaikki Espanjan (tai Romanian tai Venäjän tai Kyproksen) kodittomat eläimet tuotaisiin Suomeen uusiin koteihin ja that’s it. Adoptiotoiminnassa on kyse ensisijaisesti siitä, että perhe saa lemmikin, ja koditon lemmikki saa kodin. Adoptiotoiminta kuitenkin tukee eläinsuojelijoiden työtä adoption lähtömaassa: adoptiokustannuksista pieni osa voidaan käyttää esimerkiksi eläinten sterilointeihin, lääkitykseen, valistamiseen esimerkiksi koulukäynteihin tai jopa lobbaamiseen, jotta lähtömaan surkeisiin eläinsuojelulakeihin saataisiin parannuksia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Rescuekoirilla tehdään bisnestä.

Tämä on se väite, joka saa jokaisen vapaaehtoistyötä rescuekoirien parissa tekevän nauramaan räkäisesti. Suurin osa vapaaehtoisista tekee töitä kodittomien eläinten eteen täysin palkatta, persnettoa tehden käyttäen koirien auttamiseen tavalla tai toisella omaa rahaa sekä aikaa. Koiran adoptoiminen maksaa järjestöstä riippuen noin 400 euroa. Pelkät lentoliput + koppa on noin 130 euroa, rokotukset, madotukset, koiran sterilointi vähintään 150 euroa, kuljetuskulut kentälle, eläinlääkäriin yms. helposti 100 euroa. Koiria ei tuoda tarhalle myyntitarkoituksessa, vaan ne hylätään milloin mistäkin syystä, vahinkopentueita ilmestyy päivittäin, metsästyskoirista tulee tarpeettomia. Ei näiden koirien entisiä omistajia kiinnosta se, mitä koiralle käy. Meidän paikallisilla koiratarhoillamme on satoja kodittomia koiria, joista kulut juoksevat ilman mitään lupausta adoptiosta. Kaikista rescuetoimintaan liittyvistä uskomuksista tämä on ehkä kaikista älyttömin, sillä mitään bisnestä ei tämä toiminta ole nähnytkään.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Rescuekoirat ovat käytöshäiriösiä hulluja, joiden ottaminen lapsiperheeseen on riski.

Rescuekoirilla voi olla käytöshäiriöitä, kuten millä tahansa koirilla. Jos koira on ollut pitkään tarhalla, sillä voi olla sopeutumista normaaliin arkeen. Meillä on vuoden aikana ollut viisi rescuekoiraa sijaishoidossa; muutamalla oli lieviä käytöshäiriöitä (jollaisia esiintyy ihan yhtä lailla rotukoirilla), suurin osa oli kilttejä, helppoja ja suloisia otuksia. Jos lasketaan mukaan kuudes rescuekoira, joka jäi omaksi, voin kertoa jo hyvällä kokemuksella että ongelmia lasten kanssa ei ole. Jos ei lasketa syötyjä legoja ja pureskeltuja pikkuautoja. Suomeen adoptioon pääsevät koirat valikoidaan hyvin tarkasti. Kenenkään etua ei palvele se, että rescuekoira lähtee uudelleen kiertoon koska sen luonnekuvausta on kaunisteltu. Useimmat Espanjassa koiratarhalle päätyvät koirat ovat olleet kotikoiria jossain vaiheessa, perinteisiä kulkukoiria on hyvin marginaalinen osa – ja niistäkin yleensä tulee ihan hyviä kotikoiria lopulta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Rescuekoirat vievät mahdollisuun suomalaisilta kodittomilta koirilta saada uusi koti.

Nyt puhun ilman tilastotietoa, mutta oman ja monen muun ”koiranvaihtopalstoja” seuranneen kokemuksella. Suomessa ne koirat, jotka jäävät kodittomiksi syystä tai toisesta eivätkä löydä adoptioperheitä, ovat yleensä erityisehdoin adoptoitavia vaativia tapauksia. Jos esimerkiksi Facebookin suositussa ”Aikuiset kodinvaihtajat”-ryhmässä ilmoitetaan pieni tai keskikokoinen koira, joka pärjää muiden koirien kanssa tai lapsiperheessä, se yleensä löytää kodin hyvin nopeasti. Isot paimenkoira/metsästyskoira/laumanvartijamixit, joista luovutaan ”pitovaikeuksien” takia ja jotka eivät sovi kerrostaloon, lapsiperheeseen tai toisen koiran kaveriksi… Nämä jäävät usein etsimään kotia pidemmäksi aikaa. Tässä väitteessä mua ottaa päähän whataboutismi ja ”väärin autettu”-mentaliteetti: Kun joku haluaa ottaa rotukoiran (esimerkiksi vaikka jonkun sairaaksi jalostetun rodun), ei kukaan mene kysymään eikö ensin pitäisi hankkia koti kaikille Suomen kodittomille koirille ennen kuin teetätetään lisää pentuja maailmaan. Jo valmiiksi olemassa olevan koiran adoptoiminen on eettinen tapa hankkia lemmikki, ja myös adoptoivalla perheellä on oikeus toivoa koiran olevan omaan elämäntilanteeseen sopiva ilman syyllistämistä siitä, että kerrostalokaksioon ei adoptoitukaan sitä ulkotarhassa koko elämänsä elänyttä suomalaista saksanpaimenkoiraa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Rescuekoiria adoptoidaan säälistä söpöjen valokuvien perusteella.

Adoptiojärjestöt eivät ole mikään H&M kuvasto, josta voi valita mieleisen koiran. Helpommalla ja halvemmallakin voi päästä, sillä koiran adoptoiminen saattaa olla pitkä prosessi: lähtömaassa koirat läpikäyvät rokotusohjelman ja mahdollisen steriloinnin ennen lentoa, sen lisäksi lentokummeja ei ole aina heti saatavilla. Koirien kodit valitaan sillä perusteella, että koira saisi mahdollisimman sopivan kodin eikä sen perusteella, kuka ensiksi söpön surusilmän bongaa. Adoptioprosessiin kuuluu odottelun lisäksi myös kotihaastattelu ja paperitöitä. Koiraa ei kannata ottaa – adoptoiden tai ostaen tai edes ilmaiseksi – hetken mielijohteesta (puhun omasta kokemuksesta…) ja sen eteen myös adoptiojärjestöt tekevät töitä. Säälin tai maailmanparannushaaveiden sijaan yleensä koira adoptoidaan samasta syystä mistä koiria nyt yleensä hankitaan: tahdotaan perheeseen lemmikki.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Rescuekoirat levittävät tauteja.

Siinä on riski. Tämä sama riski koskee kaikkea, mikä liikkuu rajojen yli.  Vastuulliset rescuejärjestöt tekevät uskomattoman paljon töitä tutkimuksien, tiedottamisen ja tautien ehkäisyn saralla, enkä ala nyt puhua vastuuttomista järjestöistä tai laittomista tuonneista, koska ne eivät kuulu rescuetoimintaan. Vastuulliset rescuejärjestöt tekevät työtä myös näitä vastaan. Väärennetyt rokotustiedot ja liikalääkitys ovat ihan oikeita ongelmia ja niihin ei ole mitään yksinkertaista ratkaisua, enkä kiellä ongelman olemassaoloa. Suhteellisuudentajua toivoisin toki tähänkin keskusteluun. Ja harrastan itse pientä whataboutismia: yksi suurimmista riskeistä multiresistenttien bakteerien suhteen on ulkomailta tuotu liha. Tietenkään tästä ei ole niin kiva meuhkata, koska silloin joutuisi mahdollisesti miettimään omia kulutustottumuksiaan tai lempiruokiaan uusiksi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ylipäänsä julkisessa keskustelussa usein surutta sotketaan käsitteitä: pentutehtailulla ei ole mitään tekemistä rescuetoiminnan kanssa, paitsi toki jotkut koiratarhoille päätyvät koirat ovat pentutehtailun tuotoksia. Vastuulliset rescuejärjestöt teettävät verikokeet koirille ja vastaavat rokotusten täsmällisyydestä sekä Traces-papereista, kun taas monet yksityishenkilöt tuovat koiria Suomeen ilman suurempaa murhetta paperitöistä – varmasti toki hyvää hyvyyttään, mutta lisäten riskejä paitsi koko Suomalaiselle koirakannalle myös vaikeuttaen niiden kaikkien taiteen sääntöjen mukaan toimivien rescueyhdistysten toimintaa. Kun puhutaan rescuetoiminnasta, tulisi pitää huoli ettei samassa artikkelissa sitten lähdetä päivittelemään takakontissa Länsisatamassa myytäviä virolaisia ”rotukoiria” tai jonkun empaattisen turistin mukanaan tuomaa sesseä, joka ei kulje minkään virallisen järjestelmän kautta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tämä on se aihe, mistä toivoisin käytävän paljon asiallisempaa keskustelua. Varsinkin suomalaisia koirankasvattajia edustavan Kennelliiton kannanotot ovat olleet järkyttävän asenteellisia, vaikka kyseessä on melko luonnollinen kehitys lemmikinpitämisessä: ihmiset haluavat vaihtoehtoja. Monelle on luontevampi vaihtoehto etsiä perheeseen lemmikki jo niiden olemassaolevien vaihtoehtojen joukosta, ja ulkomailla on usein enemmän valinnanvaraa kuin Suomessa. Toiset haluavat rotukoiran, jonka sukupuun tuntevat ja jonka kanssa voi harrastaa lajeja, joihin ei ehkä sekarotuisia rescuekoiria hyväksytä. Koska koirat liikkuvat kansainvälisesti muutenkin kuin adoptiotoiminnan myötä, tulisi valvontaa, seurantaa ja valistusta kehittää yhdessä sen sijaan, että syyllistetään ja mustamaalataan. Haluan itsekin syödä tulevaisuudessa mustikoita suoraan metsässä ja pitää Suomen vapaana rabieksesta. Vastuullinen adoptiotoiminta ei ole sille uhka. (Kuvat otettu Los Barrioksen koiratarhalla 17.6.)

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

PS. Entä se meidän oma huippuvaarallinen hylkiö? Oikein hyvin, kiitos kysymästä. Kun taannoin tuskailin sisäsiisteyshaasteiden kanssa, ne ovat historiaa: muutamassa viikossa koira oppi ulkoilun idean ja nyt on 95% sisäsiisti. Hän tarvitsi siis ennen kaikkea aikaa. Ja me sitä annoimme mielellämme, erityisesti kun selvisi että ensimmäinen eläinlääkäri oli arvioinut iän reippaasti yläkanttiin ja Tassu onkin vasta noin viisikuinen, ei yli puolivuotias kuten passinsa väittää.

P6125497.jpg

VIRHEOSTOKSISTA OPPII?

Julkaisin eilen Instagramissa oikein klassisen ”päivän asu”-kuvan, jossa kerroin kuinka tuo päälläni oleva mekko oli melkoinen virheostos. Bongasin sen Málagan bussiaseman vierestä Zarasta noin kolme minuuttia ennen kuin piti hypätä bussiin – ei siis aikaa sovittaa tai kauheasti tutkailla saumoja, materiaaleja tai muutakaan – ja se oli jotenkin pakko saada. Juuri se kamala impulsiivinen hetki, kun otat riskin. Kotona sitten sovitin ja totesin, että ei oo mun tyyliä, olkapäät näyttää kuin niissä ois toppaukset ja tuo leikkaus nyt ei vaan imartele meikäläisen vartalonmallia. Piti palauttaa. Paitsi sitten joku perheen suuri taiteilija oli vähän sohinut helmaan värikynää ja kuittikin oli kadonnut kun olin inventoinut lompakkoa, joten jäin jumiin mekon kanssa. Nyt sitä on pakko käyttää, joskin monet tosi positiiviset kommentit kuviin ilahduttivatkin ja tekivät mekosta astetta mieluisamman.

Sen ei-niin-menestyksekkään vaatelakkovuoden jälkeen ei olla siis vielä opittu pois vanhoista tavoista. Sen verran olen tsempannut, että päätin etten enää osta itselleni yhtään vaatetta Hennesiltä (tämä tietty sen jälkeen, kun olin ensin ostanut sieltä vaikka mitä…) ja katsoin Netflixistä vaatteiden halpatuotantoa käsittelevän dokumentin, The True Cost. Vaikka se lisääkin, Machines-dokkarin tapaan, maailmantuskaa, on tuotantoketjuun tutustuminen ja sen toteaminen ongelmalliseksi lähes joka vaiheessa aina raaka-aineiden tuotannosta myymättä jääneiden vaatteiden loppusijoitukseen asti taas hieman tehnyt helpommaksi olla ostamatta. Vaikka olen silti ostanut.

Olen kuitenkin pakottanut itseni pitämään kirjaa ostoksista, koska siinä missä satunnaisina luottokortin vingahduksina vuoden vaateostot eivät tunnu mitenkään isolta asialta, niin kun ne listaa ja lopulta laskee yhteen sen räteihin ja lumpuihin tuhlatun rahan… huoh. Sen lisäksi, että ”vaatteet 2018” excelissäni on kirjattu ylös kaikki ostokset yksitellen, löytyy siitä kaksi välilehteä joista toivon olevan apua jatkossa kun tahdon tehdä järkeviä ostoksia. Ensimmäisellä on ne vaatteet, mitä voin hankkia. Ei varsinaisesti sellaisia mitä tarvitsen, mutta klassisen vaatekaapin kulmakiviä ja sellaisia, joita olen harkinnut pitkään. Täydelliset maiharit ja just sopiva kauluspaita. Nämä ovat vaatteita, jotka voin sitten joskus – kun se juuri oikea tulee vastaan – ostaa hyvällä omatunnolla. Toisella välilehdellä on materiaalilistauksia, sekä lempivaatteista että niistä epäonnistuneista hankinnoista, joista on kadonnut muoto ja tuntuma heti ekalla käytöllä. Koska viihdyn erityisen hyvin neuleissa, olen yrittänyt löytää eri materiaalien täydellistä yhdistelmää, ei liikaa tekokuituja muttei pelkkiä luonnonmateriaaleja, koska käytännöllisyys (kyllä, olisipa ihanaa jos voisi vain aina tuuletella vaatteet puhtaiksi, mutta nuo eritteet eivät oikein lähde tuulen mukana farkuista jne).

Tällä viikolla vietetään Vaatevallankumousta, joka on mahtava juttu. Niin kuin lentomatkustamisenkin suhteen, en panisi pahakseni pientä haittaveroa mitä tulee vaatteisiin – ainakin niihin, jotka jäävät myymättä. Tällä hetkellä nykyiset markkinat tuntuvat aivan absurdeilta, silloinkin kun on peruuttanut uutiskirjeet, lakannut seuraamasta lempimerkkejä sosiaalisessa mediassa ja muutenkin alkanut paremmaksi ihmiseksi, ainakin mitä tulee ostokäyttäytymiseen. Seuraava haaste voisi olla lastenvaatteet, joissa tarvetta on enemmän, kierto lyhyempää ja toisaalta joihin satsaaminen samalla ”tämä kestää vuosikymmeniä”-ajatuksella ei aivan toimi: ainakaan meidän perheessä, jossa keskimmäinen on lyönyt kaikki ennätykset rikkomalla yhdeksät housut polvista kuukauden sisällä. Aion muuten viedä ne korjattavaksi tai lyhennettäväksi shortseiksi!

ONKO LENTÄMINEN OKEI?

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Barcelonassa sen huomasi. Aina kun katsoi merelle taivaanrantaa, siellä oli lentokone. Taivas oli täynnä valkoisia raitoja. Ääntä ei kuulunut, mutta lentoliikenne näkyi kovin hyvin kaupunkiin. Tai ehkä siihen vain kiinnitti huomiota, sillä podin ihan valtavan huonoa omatuntoa siitä, että olin lentänyt kahden yön matkalle tuhat kilometriä suuntaansa. Kyse ei ollut omasta valinnasta, itse olisin mielelläni matkustanut maitse, mutta silti. Laskin, että tälle vuodelle lentotunteja kertyy viisitoista. Se ei ole suomalaisessa mittakaavassa mikään älytön määrä, jollen nyt satu voittamaan lotossa ja lähtemään maailmanympärysmatkalle. Mutta se on liikaa. Ainakin itselleni.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Uskon, että ulkosuomalaiselle tämä aihe on vieläkin vaikeampi. Lentäminen on monelle pakollista, jos tahtoo käymään omassa synnyinmaassa. Yleensä ulkomaille muuttaneet ovat muutenkin sellaista sakkia, jonka mielenterveys suorastaan vaatii uusia seikkailuja – kuulun itsekin sellaisten elämäntapamustalaisten joukkoon, jossa levottomuus alkaa helposti kalvaa ja sielu kaipaa uusia kokemuksia, hajuja, makuja, värejä. Vaihtelua. Aurinkoa myös talvella. Erilaisuutta arkeen. Mutta kuten jo aiemmin kerroin, on oli elämämme Suomessa paljon ympäristöystävällisempää kuin Espanjassa – ja nyt päälle vielä tämä lentäminen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Longplayssa julkaistiin juuri kirjoitus, jossa kerrottiin Ruotsissa alkavan lentämisen veroitus. Ensimmäinen reaktioni oli puhdas riemu. Vähän niin kuin juuri vaateshoppailun kanssa, tuntuu, että oma itsehillintäni ei aina riitä. Olen kuin vauva. Sen sijaan että vain ajattelisin loogisesti ja jättäisin väliin ne ostokset, joita en tarvitse, en vain aina pysty taistelemaan impulssejani vastaan. Jos ihana paita maksaisi enemmän kuin 10 euroa, harkitsisin varmasti pidempään. Sama pätee lentomatkustamiseen. Kun Lontooseen pääsee muutamalla kympillä, on vaikea kieltäytyä suurkaupungin kutsusta. Ja tiedän, että moni ei edes pidä omia lentojaan ongelmana – koska kiinalaiset, suuryritykset, kaikki muut. Ja sallittakoon rajaton lentäminen kaikille vegaaneille, jotka eivät hanki lapsia, osta uusia vaatteita, aja yksityisautolla tai piereskele. Mutta me kaikki muut… mielestäni kulutustottumusten kriittinen tarkastelu on jokaisen velvollisuus.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Koska en tietenkään itse haluaisi kuitenkaan luopua ihanista matkoistani, toivon, että löytyisi jonkinlainen kompromissi. Juuri lentomatkailun progressiivinen verotus, muiden liikennevälineiden tukeminen, liikelentämisen kurittaminen. Mene ja tiedä. Suosittu ehdotus – tarjottiin ratkaisuksi mitä tahansa – se ei ole varmastikaan. Kyllähän tämän vapauden matkustaa kokee kansalaisoikeudeksi. Varsinkin jos olisi Suomessa, jonka sääolot ovat melkoinen rangaistus monelle suurimman osan vuodesta. Ensi viikolla pääsen taas lomalle, mutta tällä kertaa matka taittuu bussilla. Tunnen silti piston sydämessäni, kun kolme ihanaa ystävää lentää tänne (haluaisin sanoa, että tapaamaan minua, mutta luultavasti myös Granadalla on tekemistä vierailuinnon kanssa). Siitä, kuinka suuri ilmastosynti lentäminen on, on toki erilaisia näkemyksiä ja tutkimuksia. Itse kuitenkin koen, että kaikki omat valinnat aina iltapalasta lomamatkoihin, vaikuttavat siihen, millaiset elinolot omilla lapsillani on aikuisina. Ja en tosiaan haluaisi, että kaikista synkimmät dystopiat toteutuvat koska äiti halusi vähän nähdä maailmaa – näin karrikoidusti.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

ME VOIMME AINA LÄHTEÄ

Siitä asti kun ensimmäisen kerran tulimme La Líneaan joulukuussa 2015 (tuntuu muuten ikuisuudelta!), olen useamminkin kerran kertonut kokemuksistamme kaupungissa. Meitä oli varoiteltu jo etukäteen, mutta olimmekin iloisesti yllättyneitä. Parhaimmillaan tämä kotikaupunkimme on kaunis, autenttinen andalusialainen kaupunki jossa asuu puheliaita, ystävällisiä ihmisiä. Kaupunki, jonka molemmilla puolilla on merta ja rantaviivaa, kaupunki, josta näkee Afrikkaan ja josta voi kävellä kokonaan toiseen valtioon.

Mutta viime aikoina ne La Línean synkkemät puolet ovat olleet paljon esillä. Jo pitkään pinnan alla kytenyt huumeongelma tuntuu nyt räjähtäneen käsiin, ja joissain medioissa La Líneaa on vähemmän imartelevasti kutsuttu ”Espanjan Kolumbiaksi”. Brittiläinen julkaisu Independent kutsui La Líneaa juuri ”Espanjan huumepääkaupungiksi”. Ja kyllähän mekin tiedämme, että se on ihan totta. Olemme ajaneet hakemaan lapsia koulusta kun poliisit ratsasivat matkan varrella kokonaista korttelia. Olen nähnyt itse, kuinka huumeita salakuljetetaan Marokosta Espanjaan. Kuulemme jatkuvasti erilaisia tarinoita milloin mistäkin epäonnistuneesta operaatiosta ja toisaalta näemme tässä muuten niin köyhässä kaupungissa uskomattoman hienoja katumaastureita ja todella prameita timangeja. Eivät välttämättä toki ole aitoja, minähän en niitä erottaisi.

Viime kuussa aivan meidän kodin vieressä – ja me muuten asumme hyvällä alueella, aivan kaupungintalon ja kaupungin parhaan hotellin vieressä – poliisit ajoivat takaa pitkään etsinnässä ollutta huumepomoa, joka kaatui skootterilla kaasutellessaan karkuun. Hänet vietiin sairaalaan, josta sitten yli kymmenen naamioitunutta ja aseistautunutta jengiläistä kävivät hänet väkivalloin hakemassa pois. Muutama päivä myöhemmin sekava potilas oli mennyt sairaalan lasten ensiapuun ja pahoinpidellyt sairaanhoitajan. Koko sairaala itsessään on jo oikea murheenkryyni, sillä uutta, modernia sairaalaa on odotettu vuosia ja kun se vihdoin on saatu auki, puuttuu esimerkiksi lastenosastolta 2/3 henkilökunnasta. Paikalliset eivät uskalla mennä ensiapuun.

Meitä ei pelota, vaikka pormestari on nimennyt tien toisella puolella olevan kaupungin kerrostalojen korttelin ”no-go alueeksi”. Elämä jatkuu täällä normaalisti. Enemmän ahdistaa saasteet; erilaisia myrkkykaasuja on ollut taas ilma täynnä, kiitos paitsi niiden rahtilaivojen, Gibraltarille suuntaavan liikenteen niin ennen kaikkea vain muutamien kilometrien päässä olevan öljyjalostamon. Jos jossain olemme ykkösiä niin keuhkosairauksissa ja syövissä! Enkä tiedä, muuttuuko mikään ikinä: Raha puhuu kovempaa kuin paikalliset, ja toisaalta kaikki jotka pystyvät pakenevat La Líneasta, ja jäljelle jää se kansanosa ketä ei kiinnosta. Myös paikallisten välinpitämättömyys, roskaaminen ja puhdas sikailu ärsyttävät.

Selvää on, että tänne ei jäädä. Lähteminen tulee varmasti olemaan katkeransuloista, koska La Línea on monella tapaa rakas paikka täynnä ihania muistoja. Mutta vaakakupissa painaa turvallisuus, terveys ja tulevaisuus. Vaikka kuinka itse kannustaisi lapsia opiskelemaan, teini-iässä he karkaavat jo kauemmas ja jos täällä nuorisotyöttömyyden keskellä niin monet nuoret valitsevat väärin ja lähtevät osaksi kansainvälistä huumebisnestä… haluan kasvattaa lapsia kuplassa, edes vähän. Enkä halua riskeerata, että astmaatikkoperhe saa ikuisia terveysvaikeuksia tämän ilman takia. Joten olemme jo alkaneet tehdä suunnitelmaa ensi vuodelle.

Mikä tässä eniten surettaa on se, että siinä missä me voimme lähteä Suomeen vaikka huomenna niin paikallisilla ei ole sitä vaihtoehtoa. Meillä on jopa varaa valita – voimme leikitellä ajatuksella muuttaa ulkomaille, ja toteuttaakin sen. Mutta en tiedä miltä tuntuisi kasvattaa lapsia ympäristössä, jossa kaikki näyttää toivottomalta. Kaiken muun päälle vielä kaupungin taloutta ravisteleva Brexit. En tiedä millaista olisi katsoa kuinka oma kotikaupunki rapistuu silmissä eikä välttämättä olisi mitään mahdollisuuksia muuttaa, joko itseään toisaalle tai sitten kaupungin kehityssuuntaa. Joten samalla kun mietimme ”mitä seuraavaksi”, tunnen myös huonoa omatuntoa. Toivon, että kun on aika sanoa hyvästit, näyttää La Línean tulevaisuus jo valoisammalta.