HYVIÄ TAPOJA LOMAILLA ESPANJASSA

Voluntourism, eli vapaaehtoisturismi, on itselleni aika ristiriitainen aihe. On mahtavaa, että ihmiset haluavat auttaa, tietenkin. Mutta siihen liittyy paljon ongelmia, etenkin jos auttamisen kohteena ovat toiset ihmiset. Hyväntekeväisyyttä voi harjoittaa monista eri motiiveista, mutta kun lähdetään ulkomaille ”apua tarvitsevien” keskuuteen niin siinä on riski ruokkia monia paikallisille haitallisia ilmiöitä ja nakertaa samalla pohjaa pitkäjänteiseltä avustustyöltä, sen lisäksi siihen liittyy eräänlaista ”köyhyyspornoa” ja myös paljon muita sosiaalisesti arveluttavia aspekteja. Tämän takia itse en lähtisi vapaaehtoisena ”työlomalle” toisten ihmisten keskuuteen. Sen sijaan eläimiin ja ympäristöön liittyvä eettinen lomailu on ehkä hieman yksinkertaisempaa, vaikka toki voi kysyä kuinka ekologista on lentää toiselle puolelle maailmaa vahtimaan kilpikonnanmunia ja maksaa siitä (kun taas maksamalla saman verran rannalle palkkaisi paikallisen vuodeksi vahtimaan kuoriutuvia kilpikonnia ja säästäisi lennon päästöt, mutta…). Jos kuitenkin satutte tulemaan Espanjaan päin, täällä on monia kivoja tapoja auttaa ja osallistua; saada hyvää mieltä ja vaikuttaa!

GALGOS DEL SOL – VAPAAEHTOISENA KOIRATARHALLA

Arvasitteko, että aloitan rescuekoirilla? Galgos del Solin juuri galgojen ja podencojen pelastamiseen keskittyvä koiratarha sijaitsee Murcian läheisyydessä. En ole siis siellä itse koskaan käynyt, vaan seurannut heidän ihanaa (ja toisinaan hyvin surullista) Facebook-sivuaan jo pitkään. Galgos del Sol on kansainvälisestikin suosittu vapaaehtoistyön kohde, ja paikat varataankin jo hyvissä ajoin. Osallistuminen viikon mittaiseen vapaaehtoistyöhön maksaa n.250 euroa sisältäen majoituksen ja yhden päivittäisen aterian, mutta ei matkoja. Työskentely on sitä, mitä koiratarhalla vapaaehtoiset yleensä tekevät: siivoamista, rapsuttelua, eläinten hoitoa ja joskus esimerkiksi some-materiaalin tuottamista.

Koiratarhoilla voi käydä myös ihan tavallisen loman puitteissa, joskin visiitti koiratarhalle on todennäköisesti enemmän masentava kuin piristävä ohjelmanumero. Niille voi viedä mukanaan myös lahjoja; tervetulleita ovat niin kaulapannat ja remmit kuin lelutkin. Lääkkeet, ruoka ja muut tarvikkeet kannattaa hankkia vasta paikan päällä, koska Espanjassa nämä ovat huomattavasti halvempia ja monilla tarhoilla on tietty markettimerkki, jota koirat syövät (mitä vähemmän koiratarhalla on sekaisin meneviä vatsoja, sitä parempi). Usein koiria pääsee ulkoiluttamaan ja rapsuttelemaan – toiveena tietenkin on, että veisitte yhden mukananne. Annan mielelläni vinkkejä Aurinkorannikon koiratarhoista. Ja tietenkin suosittelen oman kokemukseni perusteella toimimaan lentokummina: se on erittäin helppo ja vaivaton tapa auttaa yhtä eläintä pääsemään uuden elämän alkuun, ja yhtä perhettä saamaan uusi perheenjäsen. Olen kirjoitellut adoptoinnista enemmän täällä, ja lentokummius vaikuttaa normaaliin lentämiseen lähinnä niin, ettet voi tehdä online-check inniä vaan joudut kulkemaan kentällä tiskin kautta, ja saapuessa kuljettamaan koiran matkatavarahihnalta terminaaliin. Pieni vaiva, suuri ilo!

EL REFUGIO DEL BURRITO – IHANIA AASEJA AURINKORANNIKOLLA

Aasin osa ei ole Espanjassa(kaan) hääppöinen. El Refugio del Burrito on n. 40 minuutin ajomatkan päässä Málagasta sijaitseva aasien turvakoti, jonne myös yleisöllä on mahdollista mennä käymään. Me emme ole vielä päässeet, mutta tarkoitus olisi jonain lauantaina osallistua 12 euroa maksavaan ”aasien aamupäivään”, jolloin näitä ihania suurikorvaisia kavioeläimiä pääsee rapsuttelemaan sydämensä kyllyydestä. Myös heillä on oma vapaaehtoisohjelma, mikäli yksi päivä aasien parissa ei riitä. Paikan päälle voi mennä käymään myös muuten vain muutaman euron pääsymaksua vastaan. Jos et pääse käymään, voi netin kautta myös ”adoptoida” pelastetun aasin tai tilata aasikrääsää, jolla tuetaan keskuksen toimintaa.

MONKEY TALK – OIKEA TAPA KOHDATA APINAT

Gibraltarin apinat ovat ehdottomasti suosikkiotuksiani maailmassa. Niillä on – syystäkin – maine melkoisina pahantekijöinä ja se on ihan totta: ne kyllä varastavat, purevat ja pelottelevatkin mielellään turisteja. En voi syyttää niitä, sillä tuhannet turistit ja apinoiden luonnollisia elintapoja mielellään häiritsevät turistioppaat pistävät pään sekaisin näiltä pohjimmiltaan oikein sympaattisilta eläimiltä. Gibraltarilla onkin mahdollista päästä tutustumaan näihin magotteihin myös niiden lajityypillistä käyttäytymistä kunnioittaen. Kyseessä on yhden miehen yritys, joka vie hyvin pieniä ryhmiä perinteisten turistivirtojen ulkopuolelle seuraamaan Gibraltarin vuoren berberiapinoiden elämää, samalla kertoen niiden todellisesta luonteesta sekä elämästä vuorella. En ole itse käynyt kierroksella mutta ollut sitäkin enemmän yhteydessä kierroksia järjestävän Brianin kanssa, joka on yhtä lailla turhautunut siihen kuinka ainutlaatuinen apinayhteisö kärsii matkailun ja erityisesti vastuuttomien paikallisoppaiden takia. Hinta on noin 100 euroa, riippuen hieman ajankohdasta ja ryhmän koosta, ja näin pääset parin tunnin ajan leikkimään oman elämäsi David Attenboroughia.

Muitakin kohteita taatusti on, ja saa myös täällä kommenttiosiossa vinkata. Itselläni on haave lähteä ystävän kanssa joskus tulevaisuudessa Borneoon, jossa metsähakkuiden alta pelastetuille orangeille on useampi turvakoti. En ole kuitenkaan vielä a.) säästänyt matkan vaatimia tuhansia euroja ja b.) tutustunut aiheeseen ja organisaatioihin tarpeeksi tehdäkseni päätöksen sen eettisyydestä, joten toistaiseksi harrastan hyväntekeväisyyttä lähinnä lahjoittamalla rahaa, erityisesti juuri näille koiratarhoille joissa itse käyn. Koska se on yleensä tehokkain tapa auttaa.

RASISMIA RIITTÄÄ

Kyllä, tämä aloitus kuulostaa taas siltä American Pie-leffojen ”One time at the band camp…” jutulta, mutta aloitan silläkin uhalla postauksen taas näin: Kun 15-vuotiaana lähdin vaihto-oppilaaksi, en ollut kohdannut rasismia elämässäni juuri ollenkaan. Tarkoitan siis, että meillä ei esimerkiksi etelähelsinkiläisellä yläasteella ollut juuri rodullistettuja ja kotikulmilla asui melko homogeenisen valkoista väestöä. Siitäkin huolimatta, että halusin pitää itseäni valveutuneena ja kuuntelin Wu-Tang Clania ja mulla oli rastatkin välillä (tämä oli 2000-luvun alku jolloin myös intiaanipäähineet naamiaisasuina olivat OK) en ollut koskaan nähnyt rasismia ”livenä”. Se oli kamala ilmiö, jota oli helppo vastustaa, koska se ei millään tasolla koskenut minua.

Sitten saavuin Dominikaaniseen tasavaltaan, jossa minun silmiini ihmiset olivat aika tummia, sellaisia, joita olisi kyllä jossain Pieksämäen ABC:llä katseltu vähän kulmien alta ja ihmetelty. Kävi kuitenkin ilmi että nämä dominikaanit, latinot, joiden sukujuuret ulottuivat niin paikalliseen alkuperäiskansaan taínoihin, espanjalaisiin siirtomaavalloittajiin, Afrikasta tuotuihin orjiin sekä arabeihin, jotka tulivat käymään kauppaa Hispaniolan saarella, pitivät itseään hyvin valkoisina. Ja useat heistä inhosivat, halveksuivat ja suorastaan sortivat saman saaren jakavia haitilaisia, jotka pyrkivät usein laittomasti maahan paremman elämän perässä. Meidänkin perheen kahdesta kotiapulaisesta toinen oli haitilaista syntyperää, ja vaikka oma host-perheeni olikin avarakatseinen ja suvaitsevainen, myös heiltä kuulin usein haitilaisvastaisia kommentteja.

Mitä olen ymmärtänyt, ei 17 vuodessa suhtautuminen haitilaisiin ole juuri muuttunut paremmaksi Dominikaanisessa tasavallassa. Miten se muuttuisikaan, tuntuu, että maailmassa ollaan yhä vain vihamielisempiä. Suomessa ahdisti pitkään se ilmapiiri, missä koko ajan keskusteluntaso tuntui laskevan ja ennen kaikkea ihmisten kohtaaminen yksilöinä ja keskinäinen kunnioitus katoavan. Espanjassa olen ollut siinä mielessä paljon onnellisempi: täällä tuntuu, että vaikka yleinen asenne jotain ilmiötä tai jopa ihmisryhmää kohtaan olisi nihkeä, niin yksilöt kohdataan yleensä rauhallisesti ja empaattisesti. Toki minä todistan vain pieniä hetkiä, murto-osasia Afrikasta saapuneiden siirtolaisten arkea, enkä tiedä millaista kohtelua he todellisuudessa saavat. Olen kuitenkin ollut aina helpottunut, kun lapset selkään sidottuina kahviloissa kiertelevät afrikkailaiset naiset saavat ystävällisiä katseita ja kauniin ”ei kiitoksen” eivätkä paljon tylympää vastaanottoa, jota olen Suomessa nähnyt kaupan kassalla, julkisissa liikennevälineissä ja uimahallissa.

Mutta nyt rasismi on alkanut näkyä enemmän myös espanjalaisessa arjessani. Kaupunkimme laitamilla on toiminut maakunnan työntekijöille tarkoitettu ”lomakoti”, hotellin tapainen laitos uima-altaineen joka on tarjonnut lomailumahdollisuuden La Líneassa ja tuonut ehkä hieman tulojakin kaupunkiin. Nyt se on muutettu alaikäisten vastaanottokeskukseksi, ilmeisesti irtisanoen lomakodin omat työntekijät. Ihmiset ovat kiukkuisia – odotetaan häiriöitä, ollaan pahoillaan työntekijöiden puolesta sekä pettyneitä siihen, että vähäisistäkin turistivirroista joudutaan luopumaan. Koska asiasta ei ole virallisesti tiedotettu kovin hyvin, on tämä ollut loistavaa maaperää muukalaisvihalle. Ylipäänsä lähdekritiikkä harrastetaan täällä yhtä vähän kuin Suomessakin: Facebookissa kiersi kuva roska-astiasta, jonka päälle oli kannettu avaamattomia keksipaketteja ja purkkiruokaa. Kuvateksti oli raivokas: Musulmaaneille ei mikään kelpaa, espanjalaiset näkevät nälkää, he heittävät ruoat pois kun ei kelpaa vaikka ilmaiseksi annetaan. Missään ei ollut mitään todisteita siitä, kuka ruoat oli laittanut roskiin, mitä ruokia ne ylipäänsä olivat ja missä kuva oli edes otettu. Kuvan luotettavuus oli samaa tasoa kuin se, että postaisin itsestäni kuvan kahvikuppi kädessä ja huokailisin, miten tässä juon kahvia Donald Trumpin kanssa – hän nyt ei vain näy kuvassa mutta kyllä siinä varmasti on.

Olen myös saanut kuulla itse olevani ”se hyvä maahanmuuttaja”. Kun kokoonnumme takapihallemme joka ilta koirien kanssa ja päästämme, vastoin kaikkia sääntöjä ja hyviä tapoja, tusinan verran koiria sekoilemaan vapaasti, ovat nämä hyvänpäiväntutut usein päivitelleet loppumatonta pakolaisvirtaa ja sitä, kuinka toki Espanjaan saisi tulla – ”kunhan olisivat niin kuin Tassun omistaja! Puhuisivat espanjaa ja kunnioittaisivat maan tapoja!”. Mietin, että hyvä kun eivät näe miten paljon pilkkaan koululaitoksen kommunikaatiojärjestelmiä ja arvostelen härkätaisteluja ja muita erityisesti eläintenpitoon liittyviä perinteitä. Syön totta kai churroni, rakastan erityisesti espanjalaisia tansseja ja osaan huokailla espanjaksi sitä että on liian kuuma tai kylmä, mutta aika suomalainen olen muuten. Vaikka ihmisten ajaminen kumiveneillä Gibraltarinsalmen yli ei ole kestävä ratkaisu, niin ymmärrän sen yhä. Ymmärrän myös sen, miksi lähtijät, ja tulijat, ovat yleensä nuoria miehiä. Jos et jo seuraa Facebookissa Humans of New York-sivua, suosittelen nyt menemään heti ja lukemaan läpi viime viikkoina julkaistun sarjan Ruandasta, jossa palataan vain parikymmentä vuotta taaksepäin kamalaan kansanmurhaan. Jossa ensimmäiset uhrit olivat ne nuoret miehet.

Rasismi siis lisääntyy samaa tahtia kuin laittomasti maahan tulleet ihmiset. Ongelma on Espanjassa aivan eri kokoluokkaa kuin Suomessa, mutta toisaalta esimerkiksi Afrikasta saapuvat tulijat eivät juuri tänne Etelä-Espanjaan jää vaan lähtevät Madridiin, Ranskaan, ehkä he tulevat Suomeenkin. Siinä missä Suomessa on helppo osallistua mielenosoituksiin ja puuttua rasistiseen puheeseen, täällä olen jäänyt paljon enemmän sanattomaksi. Itsekin maahanmuuttajana koen vaikeaksi kertoa mielipiteitäni siitä, miten teidän tulisi nyt tämä pienimuotoinen pakolaiskriisi hoitaa. Eihän mulla ole ratkaisua, eikä mitään muuta kuin toive siitä, että suhtautuisitte hieman suopeammin siihen, että tänne tulee muitakin ulkomaalaisia kuin brittituristeja ja suomalaiseläkeläisiä. Mutta mitäpä minä olen siihen sanomaan?

UUSI MATKAILUFILOSOFIA

Lasken, että ”urani” matkailijana (en haluaisi sanoa ”turistina”, vaikka se ei ole kovin kaukana totuudesta) alkoi 17 vuotta sitten. Ensimmäistä kertaa yksin maailmalla, vaikka olin sitä ennen reissannut tietenkin vanhempieni kanssa, ja rytinällä koin kaikki ne matkustamisen parhaat piirteet: uudet kulttuurit ja erilaiset tavat toimia, täysin omista lapsuudenmaisemista poikkeavat ympäristöt, ihmiset erilaisine tarinoineen ja tietenkin se voittajafiilis, kun pystyt elekielellä tilaamaan oluen tai pääset huikeiden vastoinkäymisten jälkeen perille paikkaan, joka vie hengen mennessään. Kyllähän te tiedätte. Ja silloin 2000-luvun alussa matkustaminen oli vielä aika okei. Lentämistä ei vielä laajemmin paheksuttu, kulttuurisen omimisen käsitettä ei juuri tunnettu ja sellainen turismikritiikki oli vielä aika lievää. Kaikki me ”ei olla niin kuin kaikki muutkin” -matkailijat luettiin silti niitä samoja Lonely Planetin ”Off the beaten track”-vinkkejä ja oikeastaan vain pahasti reitiltä eksymällä saattoi löytää jotain täysin uutta ja ennennäkemätöntä.

Silloin tuntui tärkeältä kerätä passiin leimoja ja kasvattaa listaa uusista maista. Ja päästä mahdollisimman kauas Suomesta. Tallinnassa ei ollut kiinnostavaa ravintolaskeneä ja Tukholma oli sama kuin gamla stan, eli yhdellä risteilyllä nähty. Vielä kymmenen vuotta sitten matkasuunnitelmani olivat vähän suuruudenhulluja, sillä halusin nähdä mahdollisimman paljon, mennä mahdollisimman kauas, ja olla mahdollisimman paljon pois kotoa – joka silloin tietty oli Suomi. Nyt sellaisiin suunnitelmiin ei ole enää varaa. En tarkoita vain kolmen lapsen aiheuttamaa vararikkoa vaan ensisijaisesti ympäristökysymyksiä. En yksinkertaisesti voi enää perustella matkahaaveitani, tai ainakaan niiden toteuttamista, millään. Olen muutenkin melkoinen ympäristörikollinen, kun perheessä on koira, lapsia ja auto sekä useampi lihansyöjä. Viime vuosien edes takaisin lennot Espanjaan painavat mielessä, erityisen tuskaiselta tuntui kahden yön takia Barcelonaan lentäminen. Vaikka matkustaminen ja ruokavalio ovatkin henkilökohtaisia valintoja, joihin ei liberaalin ihmisen tulisi puuttua, tuntuu yhä vain vaikeammalta kuunnella ihmisten selityksiä kuinka ”on vaan pakko päästä välillä ulkomaille” tai ”no mutta en oo ostanut pitkään aikaan uusia vaatteita”. Ja silti käytän näitä samoja tekosyitä itsekin, koska matkustaminen on vuosien ajan ollut mulle osa identiteettiä ja yksi sellainen elämän kohokohta.

Mutta sitten tulee kylmiä suihkuja niin kuin tämä Ylen kolumni, joka kertoo sen saman mitä miljoonat eri artikkelit viimeisen vuoden aikana – mutta joita on vaikea hyväksyä todeksi, koska ajatus omien lasten kuumasta, tukalasta ja jopa katastrofaalisesta tulevaisuudesta ahdistaa yli kaiken. Enemmän kuin se ajatus, etten enää koskaan näkisi yhtään uutta maata tai mannerta. Voisi tietenkin laittaa läskiksi ja lentää nyt niin paljon kuin pystyy, koska toivottavasti tulevaisuudessa lomalentelyä vähintäänkin rajoitetaan ja lentämisen hinta nousee sellaiseksi, ettei pitkä viikonloppu Wienissä ole enää hyvä vaihtoehto kotona Netflixin katsomiselle. Mutta ehkä sen sopeutumisen voi aloittaa jo nyt. Enkä sano, etteikö niitä kaupunkilomia tulisi yhä tehtyä, mutta pakko edes yrittää. Lapsille olen luvannut matkan Lontooseen, koska sieltä löytyy Harry Potter-studio ja Big Ben, joka viime visiitillä oli surkeasti remontissa. Ja voih, olin jo puhunut ystävän kanssa treffeistä Keski-Eurooppaan, juuri sellaiseksi kivaksi tyttöjen viikonlopuksi, mutta sekin tuntuu moraalittomalta tässä vaiheessa. Lasten suurin matkustustoivehan on asuntoauto, ja hyvänä kakkosena oma matkailuvene. Voi olla, että tulevaisuudessa nämä ovatkin ihan realistisia vaihtoehtoja sille, että lentäisimme ympäri maailmaa.

Tavoite on siis jättää pois kaikki lyhyet lomalennot ja valita aina hitaampi ja ekologisempi tapa matkustaa. Se ei sinänsä ole ongelma, koska tykkään matkustaa. Jaksan istua junassa ja koska olen koko elämäni ollut riippuvainen julkisista kulkuneuvoista, nopeus on harvoin se syy miksi valitsen minkään matkustusmetodin. Lentäminenkin on yleensä tullut valittua, koska se on – absurdia kyllä – ollut halvin tapa tulla esimerkiksi Espanjaan. Joka kerta olemme pohtineet muita matkustusmuotoja, ja todenneet että olemme tappiolla jo ennen puolimatkaa. Aion myös pyrkiä järjestelemään elämän niin, että lomat on mahdollista pitää pidempinä irtiottoina sen sijaan, että piipahtaisimme all inclusiveen kahdeksi viikoksi jonnekin lämpimään. Ja kohtahan se on lämmintä siellä Suomessakin. Jos palaamme Suomeen asumaan, olen jo tehnyt matkasuunnitelmia sinne päin: vien pojat vaeltamaan Lappiin (yöjunassa riittää ihmeteltävää!) ja menemme Legolandiin junalla ja laivalla. Suren jo valmiiksi hieman sitä, että he eivät saa kokea ehkä sitä aistien yliannostusta uusista hajuista ja äänimaailmoista, koska kontrastit Tanskan ja Hollannin välillä tai ylipäänsä Euroopan sisällä eivät ole järin suuria, mutta ehkä joskus voin viedä lapset vaikka puoleksi vuodeksi Guatemalaan. Rahtilaivalla.

Samalla kun tämä on tällaista kolmekymppisen, etuoikeutetun länsimaalaisen maailmantuskaa, kuinka nyt lempiharrastuksesta pitäisi yhteisen hyvän edessä luopua (ja oikeasti ei vain yhdestä lempiharrastuksesta vaan myös jatkuvasta juustonpuputtamisesta, turhista automatkoista ja terapiashoppailusta), niin yleinen strutsireaktio ärsyttää. Olen tavallaan tyytyväinen, että matkustamisesta on kadonnut osa sitä taikaa, mitä siinä oli vielä 15 vuotta sitten kun ihan jokainen ei vielä ollut käynyt Machu Picchulla ja matkustaminen oli vielä elitistisellä tavalla ”valinta”. Nyt siitä on tullut yleinen elämäntapa ja itsestäänselvyys, ja taas ollaan lähempänä maailmanloppua.

TE ANSAITSETTE TÄMÄN

La Línean rannoilla on liehunut punainen, uimisen kieltävä lippu ja sen alla valkoinen meduusoista varoittava lippu lähes koko elokuun. Vuoden kuumimpaan aikaan ei paikalliset pääse siihen ainoaan ilmaiseen paikkaan vilvoittelemaan, eli Välimereen. Rannoilla on rantautunut tuhansia meduusoja, joita kerätään aamuisin ämpäritolkulla ja oikeastaan koko Costa del Solin (jonka läntinen päätepiste La Línea virallisesti on) rantavesiä on kiertäneet pienet laivat, jotka yrittävät kerätä meduusoja pois uimarien ja ennen kaikkea kai turistien tieltä. Kovin hyvää mainosta ei millekään rantakohteelle ole, että välittömästi veteen mennessään saa melko varman palovamman.

Ja nyt ajattelen julmasti, kun kuuntelen paikallisten valittavan tilanteesta, tuskastuneena kuumuuteen ja siihen, ettei lasten kanssa voi viettää lomaa rannalla: Te olette itse tämän tehneet. Olen nyt kolme kesää katsonut rannalla, kuinka piittaamattomasti paikalliset viskovat mereen ihan kaiken vaipoista lasten rantaleluihin. Muovipussit, pillit, muoviset kääreet – ne heitetään juuri siihen missä itse satutaan istumaan, ja jätetään taakse kun illan tullen raahataan rannalla rantatuolit ja aurinkovarjot ja väsyneet lapset kotiin. Hiekka on ällöttävästi täynnä auringonkukansiementen kuoria ja tupakantumppeja, ja muitakin epämiellyttäviä yllätyksiä löytyy jos vain antaa lapsille lapiot käteen ja luvan kaivaa. Siksi suosimmekin, jos vain mahdollista, rantoja hieman kauempana tuosta omasta kotikaupungistamme.

Vaikka paikkallista kulttuuria kuuluu arvostaa, niin tälle välinpitämättömyydelle ei heru ymmärrystä. Tämä on asia, joka on vaivannut kaikki ne ajat, jotka olemme La Líneassa viettäneet: itse poden morkkista kaikesta tuottamastamme jätteestä, mutta linealaiset tuntuvat pitävän roskaamista kansanhuvina. Kyse ei aina ole edes laiskuudesta vaan puhtaasti sikailusta, olen nimittäin todistanut kun lapsia on kannustettu kilpaa heittämään tyhjiä muovipulloja mereen (täysissä vaatteissa, vailla mitään tarkoitusta noutaa pulloja sieltä pois) ja nähnyt kuinka vanhemmat vippaavat jäätelöpaperit mereen sen sijaan että nousisivat ja kävelisivät muutaman metrin roskikselle. Mereen kyllä jaksetaan kävellä – pissalle.

Näyttökuva 2018-08-19 kello 19.27.40
Kuva Facebookin paikallisryhmästä

Nyt meduusoja syövät merikilpikonnat ovat kadonneet alueelta. Delfiinien määrä vähenee jatkuvasti, syynä paitsi saasteet niin lisääntynyt laivaliikenne – ja epäilemättä sillä on aika hitosti tekemistä asian kanssa, että laiska kaupunkimme päätti ratkaista viemäröintiongelmat heinäkuun lopussa laskemalla yhdestä kaupunginosasta jätevedet suoraan kaupungin suosituimmalle uimarannalle. Joukkoon mahtuu totta kai ihmisiä, joita kiinnostaa, mutta kun tiedostavat ihmiset ovat näin pahasti vähemmistössä, ei voi kuin todeta että niin makaa kuin petaa. Nyt on ennätyspaha meduusavuosi ja kysehän voi olla vain sattumasta, mutta en usko että luvassa on kovasti kivempia kesiä La Líneaan.

Sympatiseeraan paljon köyhän kotikaupunkini ongelmia ja sen asukkaita, joiden sosio-ekonominen tausta on suorastaan surkea ja koulutustaso hyvin alhainen. Tämän tuoreen, enemmänkin La Línean huumebisnesongelmaa käsittelevän videon mukaan jopa 20% kaupungin asukkaista ei ole käynyt loppuun peruskoulutusta – totta kai näen yhteyden kaikelle tälle. Mutta miten kulttuurista on voinut tulla sellainen, jossa omaan elinympäristöön, omaan kotipihaan, suhtaudutaan niin törkeästi? Jotenkin ajattelisin, että ihmisellä luonnostaan olisi tahto pitää oma elintila siistinä mutta tuolla elää vahvasti kollektiivinen roskaamiskulttuuri, jota ylläpitää kaupungin lukuisat alipalkatut siivoojat, jotka aloittavat joka päivä ympäri vuoden työnsä auringonnousun aikaan. Toivoisin, että menisivät joskus lakkoon niin paikalliset joutuisivat elämään sotkujensa kanssa sen sijaan, että aamulla kadut kimaltaisivat puhtaina, jotta ne voisi taas sotkea.

Enkä tiedä, milloin muutos tapahtuu. Nyt tämän kesän uimakielto on kai herätellyt hieman, mutta halua muuttaa omia käytöstapoja ja kulutustottumuksia ei oikein tunnu olevan. Yhden pillin ei osata nähdä haittaavan, syytetään turisteja (joita ei meillä päin kyllä näy kuin korkeintaan eksyneinä, kun eivät raukat opasteiden puuttuessa löydä Gibraltarin rajalle). En aio ensi vuonnakaan viettää elokuutani La Líneassa ihmettelen, mistä virkistystä keskelle pahinta hellekautta. Mutta meillä onkin vaihtoehtoja.