VIINISTÄ JA VIINASTA

Luin lauantaina Ylen artikkelin kuopiolaisesta ensiavusta. Ei kuulostanut kovin hauskalta – en nyt odottanutkaan mitä Teho-osasto-tv-sarjan tyyppistä jännitysnäytelmää, mutta kai sitä toivoisi että alkoholilla ei olisi ihan niin isoa osuutta ensiavun arkeen. Vaikka tiesin sen kyllä omastakin kokemuksesta: olen ollut vappuna itse migreenikohtauksen takia ensiavussa, samoin mahakipuisen miehen seurana kesän vilkkaimpana viikonloppuna. Silloin me selvin päin olleet olemme kyllä olleet vähemmistö. Toisaalta olen myös tutustunut espanjalaiseen ensiapuun yhtenä kesän suurimmista juhlapäivistä; lauantaina, jota voisi verrata meillä vaikka vappuaattoon. Meidän lisäksi paikalla oli keskiyöllä kaksi muuta potilasta. Joista kumpikaan ei ollut kännissä.

Vitsailen viininjuonnillani aika paljon täällä blogissa ja aina välillä mietin, kuinka tosissaan heittoni drinkintarpeesta otetaan. Noin tilastojen ja totuuden vuoksi, juon keskimäärin viikossa kolmena iltana viiniä tai otan lasin skumppaa. Se itseasiassa kuulostaa itsestänikin aika paljolta, vaikka määrät ovat kaukana mistään Audit-testissä hälyttävistä annoksista. En kuitenkaan ole koskaan kotona humalassa, en hiprakassa, korkeintaan astetta hilpeämpänä kun olemme skoolanneet jonkun juhlan kunniaksi tai olen syönyt hyvän aterian (johon voi kuulua tai olla kuulumatta viiniä). Minulla ei ole erityisempiä lapsuudentraumoja aikuisten alkoholinkäytöstä ja varmaan siksi suhtaudun siihen yleisesti aika rennosti: kunhan lasten perusturvallisuus ja aikuisten toimintakyky säilyy ei oluita tai viinejä tarvitse laskea desimitan kanssa että pysytään Ilta-Sanomien galluppien suosituksissa.

Yksi asia kuitenkin, mistä pidän ihan hirveästi Espanjassa, on suhtautuminen alkoholiin. Epäilemättä myös Espanjassa on alkoholisteja ja kansanterveydellisiä ongelmia siihen liittyen, mutta yleinen ilmapiiri on suvaitsevainen ja sosiaalinen. Alf Rehn kirjoitti Facebookissa viikonloppuna kokemuksistaan Kööpenhaminassa, jossa leikkipuistossa juotiin keskellä päivää olutta. Siis aikuiset, lastensa kanssa olevat ihmiset, eivät yöllä keinuille kokoontuneet teinit. Eikä varmasti se bissenjuominen ole ollut pääasia (vähän koomiseltahan se kuulostaisi, ”pakko saada bisse, vienpä lapset leikkipuistoon”). Eikä alkoholi ole mikään itseisarvo ja monta mukavaa, rempseää ja hulvatontakin absolutistia tuntien tiedän, että alkoholiton elämä on oikein hyvä vaihtoehto. Mutta Espanjassa olut tai lasi viiniä on usein oleellinen osa ateriaa eikä kukaan katso kulmien alta, vaikka samassa pöytäseurueessa olisi alaikäisiä.

Koska omaan kuplaani kuuluu lähinnä ihmisiä, joilla on alkoholinkäyttöön mutkaton, terve (ja jopa elitistinen) suhtautuminen; harrastetaan pienpanimotuotteita, hifistellään laatugineillä, tilataan viiniharvinaisuuksia netistä, olen pitkään kannattanut viinien vapauttamista ruokakauppoihin ja Alkon monopolista luopumista. Ja toivonut kulttuurista muutosta kohti eteläeurooppalaista tapaa, jossa lounaalla juotu olut ei automaattisesti ole merkki interventiota kaipaavasta ongelmasta. Nyt olen kuitenkin, osittain myös tuon Ylen artikkelin myötä, alkanut epäillä omaa liberaalia näkemystäni alkoholilainsäädäntöön. Sisäinen kepulaiseni epäilee, että enemmistön hallitusta ja hillitystä nautiskelusta huolimatta ei osa suomalaisista kestäisi henkistä vapautumista, eikä ihan konkreettista vapautumistakaan.

Vuoden päästä olen varmaan viisaampi sen suhteen, onko espanjalaisten juomakulttuuri yhtään sen sivistyneempää kuin Suomessa. Ulkopuolisena se saattaa hyvinkin näyttää vain kauniin, vapaamielisen puolensa ja piilossa on samanlaisia vakavia haittavaikutuksia kuin täällä pohjolassa. La Línea tarjoaa varsin mielenkiintoisen tarkkailupaikan, koska kyseessä on ehdottomasti yksi Espanjan köyhimpiä alueita. Olemme nähneet siellä jo mainoskampanjan, jossa puututaan teinien juomiseen, sekä joka päivä matkalla Gibraltarin rajalle kuljemme läpi kujan, jossa jo auringonnoususta alkaen istutaan terassilla kaljalla. Lupaan raportoida, onko Espanjalainen tapatissuttelu ja tinto de verano paljastaneet pimeän puolensa vai julistanko yhä lounaalla nautitun viinin ja rantaleikkien lomassa sipaistun bissen ilosanomaa.

eve-1071356_640.jpg
Kuva: Pixabay

AJATUKSIA RESCUETOUHUISTA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

P1282131 (1).jpg

Niin paljon kuin Espanjaa rakastankin, ei siellä eläinten ystävällä ole aina helppoa. Tietenkään koko kansaa ei voi yleistää eläimiä kaltoinkohteleviksi ihmishirviöiksi, mutta kymmenet tuhannet hylätyt koirat ja eläinten kohtaamat julmuudet kertovat kuitenkin yleisellä tasolla siitä, että eläimillä, olivat ne käyttöeläimiä tai perheen lemmikeitä, ei ole samanlaista arvoa kuin Suomessa. Viime kesänä ajauduin mukaan paikallisen rescuejärjestön toimintaan, ja voih, miten paljon siitä riittäisikin kerrottavaa…

ebt.jpg

Olen itse käynyt koiratarhalla lähinnä ”turistina”, kerran pari nyyhkimässä, valokuvaamassa ja viemässä aaseille porkkanoita ja possuille keksejä. Olen aina päässyt pakoon sitä epätoivoistakin tilannetta Suomeen. Ymmärrän siis hyvin, miksi paikalliset vapaaehtoiset ovat ahdistuneita ja stressaantuneita – he ovat joka päivä avaamassa koiratarhan portille jätettyjä pentupaketteja, vastaanottavat hylätyt koirat ja näkevät ne sadat häkeissään pyörivät karvakuonot, joille ei kaikille millään löydy ikinä uutta kotia.

Vaikka vapaaehtoistoimintaa rescuejärjestössä ei voi kutsua varsinaisesti harrastukseksi, siinä on joitain samoja piirteitä kuin missä tahansa muussa palkattomassa työssä, johon ihmiset omistautuvat. Joskus vähän liikaakin. En tiedä olenko itse muuttunut jotenkin tunnekylmäksi kaikkien kodittomien koirien keskellä, mutta olen löytänyt itseni usein rapsuttelemassa jotain niitä toivottomia tapauksia ja miettinyt, että se ikiuni voisi olla armollisempi vaihtoehto itse koiralle. Paikallisten auttajien keskuudessa lopettaminen on todellinen kirosana ja tasaisin väliajoin iskee paniikki, kun kunnalliselle koiratarhalle (joita ”tappotarhoiksikin” kutsutaan) tulee käsky vähentää koirien määrää. Joko sijoittamalla ne uusiin koteihin tai, noh, kyllä te tiedätte.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Se hätä koirien puolesta ja kuolemantuomion välttäminen johtaa välillä ylilyönteihin. Koirille etsitään uusia koteja niin epätoivoisesti, että kaunistellaan luonnekuvauksia ja hutiloidaan adoptioperheiden valinnassa. Kun Simo tuli meille sijaishoitoon hetkeksi, siitä unohdettiin mainita että se on ulkona hermoheikko – ominaisuus, joka varmasti liittyi stressiin, mutta olisi ollut reilua varoittaa. Vapaaehtoiset suhtautuvat työhönsä koirien hyväksi hyvin intohimoisesti, ja välillä suomalainen rationalismi ja espanjalaisten tunteellisuus ovat olleet törmäyskurssilla. Kaikilla on yhteinen päämäärä, parantaa näiden eläinten oloja ja saada ne uusiin koteihin ja lopettaa tämä jatkuva kaltoinkohtelun kierre, mutta keinoista ollaan välillä vähän eri mieltä.

Olen ollut todella onnellinen kun koirat ovat saaneet uusia koteja ympäri maailmaa, mutta mikään kestävä ratkaisuhan se ei Espanjan koiratilanteeseen ole. Ne onnekkaat yksilöt, jotka lentävät ruumassa uuteen kotiin, pelastuvat, mutta koiratarhat täyttyvät jatkuvasti. Pentuja voi ostaa ruokakauppareissulla parilla sadalla, ja kun ne kasvavat hankaliksi teineiksi ne voi jättää koiratarhan portille, hylätä rannalle tai sitten hoitaa pois päiviltä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Jos ja kun nyt palaamme Espanjaan ja jäämme sinne, yritän löytää jonkinlaisen balanssin vapaaehtoistyön ja, no, kaiken muun välillä. Olen nähnyt, kuinka intohimoiset vapaaehtoiset palavat loppuun ja ahdistuvat koirien kohtaloista. Kukaan ei pysty pelastamaan kaikkia koiria. Toivoisin, että voisimme jatkossakin toimia sijaiskotina koirille ja jos työkuviot sen sallivat, ottamaan hoiviin myös niitä usein vain parin päivän ikäisinä lannoitekassissa roskikselle jätettyjä koiranpentuja.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Koirista kirjoittelen varmasti jatkossakin. Joskus eläkeläisenä on varmaan taas aika tarjota loppuelämän koti jollekin karvaiselle tyypille, mutta silloinkin se on varmasti rescuekoira. Ymmärrän hyvin, että käyttökoirilta vaaditaan tiettyjä ominaisuuksia, mutta lemmikiltä en taida vaatia enää kovin paljoa. Sydän sykkii ikuisesti itsepäisille mäyräkoirille, mutta niitä löytyy tarhoiltakin, valitettavasti. Joten jos joskus tuntuu, että haluat ehdottomasti lähteä räntäsateessa ulos joka sunnuntaiaamu seitsemältä niin kannattaa aloittaa ikuisen ystävän etsintä esimerkiksi Perros de Andalucian-sivuilta (koirat tulevat eri paikasta missä itse olen ollut vapaaehtoisena, mutta heillä on pitkä kokemus toiminnasta).

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

 

ESPANJAN TULIAISET

thefair.jpg

Olemme olleet Suomessa jo yli viikon, mutta matkalaukku makaa yhä olohuoneen nurkassa… enkä ole vieläkään saanut sitä tyhjätyksi. Yritin kuitenkin ryhdistäytyä ja hoidettua sen pois päiväjärjestyksestä, mutta kun aloin kaivella laukkua niin sieltähän löytyi vaikka mitä kivaa, mitä en muistanut ostaneeni!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

En oikeastaan shoppaillut mitenkään mielettömästi Espanjasta, enkä edes Marokosta. Suurin syy oli varmasti se, ettei rahaa ollut yhtään ylimääräistä ja vaatteiden osalta olin sopivasti aloittanut ostolakon. Lapsille kyllä ostin senkin edestä, heti vuoden vaihduttua juoksin tuhlaamaan lapsilisät Primarkkiin (kyllä, niin halpaa etten edes uskalla miettiä missä oloissa vaatteet on tehty, ja materiaalikin on sellaista että pelkään lasten syttyvän itsestään tuleen). Toisaalta Espanjassa mun harvoin tekee niin hirveästi mieli ostaa vaatteita – paikallinen tyyli on vähän liian keskieurooppalainen mun makuuni, ja toisaalta monella merkillä edes XL ei mahdu meikäläiselle. Syytän kyllä mitoitusta.

Se, mitä aina tulee reissuilla ostettua on uskonnollinen krääsä. Jep. Nyt mukaan tarttui kiinakaupasta… Tiedättehän te, mitä kiinakaupat ovat? En tiedä, kuinka universaali ilmiö ”kiinakaupat” ovat, mutta ainakin Andalusiassa Espanjassa ”kiinakaupat” ovat ihan tunnettu konsepti. Aasialaisten maahanmuuttajien pyörittämiä ”sekatavarakauppoja”, jotka ovat yleensä auki aamusta yöhön ja silloin, kun paikalliset pyörittelevät silmiään työnteolle. Niissä myydään yleensä kaikkea mahdollista kopioitua ja muovista ja sen lisäksi jonkin verran ruokaa. Meidän naapurin kiinakauppa on ihan huippu, sieltä haetaan juomavedet, teipit, käsisaippuat. Luulen, ettemme voi keksiä mitään tarvittavaa, mitä ei kiinakaupassa myytäisi.

jesus.jpg

No niin, siis nuo avaimenperät ovat kiinakaupasta ja niin on tuo punainen Jeesus-aiheinen joulukangaskin. Noita kankaita roikkui ihmisten ikkunoilla ja parvekkeilla ja mekin tietenkin haluttiin sellainen. Ilmeisesti niiden ostopaikka oli kuitenkin joku paikallisten salaisuus, mutta olimme nähneet näitä kankaita yhdessä kiinakaupassa La Líneassa. Kun sitten joskus pari viikkoa joulun jälkeen päädyimme kyseiseen kiinakauppaan aikeissamme ostaa kangas, ei niitä ollut enää myynnissä! Sitten alkoi armoton selittäminen suomeksi, englanniksi, espanjaksi ja ennen kaikkea elekielellä: kaupan pitäjien kielitaito rajoittui johonkin, joka luultavasti oli mandariinikiinaa, ja toisaalta heille mun espanjanaksentti oli liikaa. Noin kymmenen minuutin käsien huitomisen, väärien tavaroiden torppaamisen ja ”JEESUS! BEBE JESUS!”-huutojen jälkeen myyjämiehen (yleensä kiinakauppoja pyörittävät perheet, ja tässäkin tapauksessa kassalla oli aviopari) silmiin syttyi riemu ja ilo ja hän juoksi takahuoneeseen hakemaan tämän viimeisen Jeesus-kankaan. Mikä työvoitto!

beautemediterrania.jpg

Toinen heikkous Espanjassa on edullinen kosmetiikka. Olen jo aiemmin hehkuttanut paikallisen S-Marketin Mercadonan kemppariosastoa, ja sieltä löytyi myös tuo ihana Beauté Mediterranea-päivävoide. Vitosella! Ostin jo pelkästään kauniin purkin takia, ja voide paljastui mainioksi. Sieltä saa eurolla ihanan paksuja oliiviöljymömmöjä ja kaiken maailman kultaöljyjä, jotka tekevät ikinuoreksi. Kauppareissut tuntuvat heti paljon glamöörimmiltä. Sen lisäksi päädyin Kiko-nimisen kosmetiikkaketjun alennusmyynteihin, josta parilla eurolla sai mahtavia huulituotteita – Espanjassa iskee aina suunnaton tarve käyttää kirkkaan punaista huulipunaa. Joku Almodovar-juttu varmaan. En kyllä uskalla ajatella kosmetiikan laatua, ekologisuutta tai eettisyyttä kun huulipunat ovat kaksi euroa…

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Pyryharakka rakastaa myös koruja. Euron korviksia sitten tulikin ostettua taas useampi pari… Ups.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ja sitten tietysti vihkot ja muu paperisälä. Korttivarasto on taas täydennetty ja nyt on taas muistikirjoja, vaikken ole vanhoihinkaan ehtinyt kirjoittaa. Ale Hop, eli Espanjan Tiger, oli täynnä ihania muistikirjoja korneilla mietelauseilla, eli just sellaisilla mantroilla joita olen tässä höpsismivaiheessa suuresti kaivannut. Niitä sitten kannettiin myös Suomeen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Nämä muut kuvat ovat La Línean markkinoilta. Ne ovat aina vaan mua hämmästyttävä ilmiö. Koju toisensa perään täynnä joko raaka-aineita ruokiin tai sitten väärennettyjä Adidas-huppareita, eksoottisia kenkiä, alusvaatteita (ja aika ronskeja sellaisia), lasten vaatteita, tyynyjä… Aika lailla mitä vaan. Että kuinka ihmiset aina osaavat sieltä ostaa mitä tarvitsevat ja voiko noilla markkinoilla oikeasti ansaita elannon. Suomalainen ostokulttuuri tuntuu olevan järjestäytynyttä, jopa internetkirppisten av/yv/jono-sekoilussaan, kun taas Espanjassa… on vielä paljon opittavaa mulle!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

LAPSET JA PITKÄT REISSUT

Muutaman kerran multa on kysytty, miten lapset jaksavat pitkiä aikoja ulkomailla.

Meidän Espanjan-pätkäthän ovat olleet 3 kuukautta vuosi sitten ja kesällä sekä tänä talvena noin 6 viikkoa. Joka kerta lippuja varatessa olen yrittänyt arvioida, mikä on sopiva ajankohta, ajanjakso ja aikataulu lasten kannalta, koska he ovat – tietenkin – etusijalla. Heidän parhaansa. On laskettu lähtöjä paitsi totta kai lentolippujen hintojen myös syntymäpäivien, erilaisten menojen ja keskimmäisen kuntoutuksen kannalta. Toistaiseksi nämä pitkätkin matkat ovat onnistuneet eikä kukaan pojista vaikuta erityisen traumatisoituneelta edes takaisin Eurooppaa lentämisestä, mutta viimeistään ensi syksynä joudumme miettimään menojamme myös esikoisen koulun kannalta. Jos vielä kesällä lähdemme La Líneaan, se on viimeinen kerta kun saamme aika vapaasti valita kuinka kauan ja koska reissaamme.

Lapset ovat sopeutuneet tähän mustalaisleirielämään hyvin. Olisi liioittelua sanoa ”yllättävän hyvin”, sillä kaikki kolme ovat aina olleet aika helppoja lapsia, joille yleensä riittää perustyytyväisyyteen tutut aikuiset, täydet vatsat ja muutama oma lelu repussa. Älkää ymmärtäkö väärin, he kyllä sitten ovat kaikki nukkuneet koko ikänsä huonosti senkin edestä ja jokaisen kanssa on omat haasteensa, mutta matkoille on voitu lähteä aika huolettomasti, vähän pidemmäksikin aikaa.

Kohta 7-vuotias esikoinen tietenkin ikävöi eniten kotiin. Hän laskee aina päiviä ja öitä lähtöön ainakin kuukautta ennen lomaa, mutta alkaa tien päällä ensimmäisenä kaivata kotia. Tai tuskin niitä seiniä, mutta omia lelujaan (emme mitenkään saa kaikkia niitä legoja mahtumaan matkalaukkuun), kavereitaan, pinaattikeittoa ja ruisleipää sekä lunta. Toisaalta eskarilainen on usein myös äitinsä tapaan ristiriitojen repimä, sillä yhtä lailla hän haluaisi asua Espanjassa, syödä joka aamu churroja, uida ja surffata puolet vuodesta ja tietenkin olla enemmän isänsä kanssa. Koska kaikki hänen ikäisensä ovat olleet täällä päin maailmaa jo monta vuotta koulussa, ei päivisin leikkikavereita ole kuin pikkuveljet, jotka alkavat jo vähän kyllästyttää isointa. Siinä missä pikkuveljet löytävät leikkipuistossa viikonloppuisin helpommin seuraa ikäisistään, ei kouluikäisten leikkeihin pääse yhtä helposti sisään ilman yhteistä kieltä tai vaikka kännykkää, josta esitellä pelejä. Tai jos ei pelaa jalkapalloa tai rullaluistele. Sen lisäksi sääntöorientoituneelle Ompulle on välillä vaikea ymmärtää täkäläisiä kulttuuri- ja etenkin kasvatuseroja, varsinkin sitä miksei täällä kukaan jonota nätisti kiipeilytelineessä, miksi lapset (ja aikuiset) roskaavat tai miksi ihmiset huutavat niin paljon. Tähän ei tietenkään yhtään auta se, että esikoinen on aika herkkä äänille.

Uskon kuitenkin, että nämä ulkomailla vietetyt kuukaudet ovat antaneet eniten esikoiselle. Hän varmasti muistaa parhaiten paitsi delfiinisafarit, kohtaamiset apinoiden kanssa ja erilaiset seikkailut, myös tavallisen arjen. Erilaisen arjen, jonka pohtiminen 6-vuotiaan kanssa on todella antoisaa ja usein saa myös aikuisen miettimään, miksi asiat tehdään niin kuin ne tehdään. Niin Espanjassa kuin Suomessa. Koti-ikävä Suomeen vaihtuu Suomessa ikäväksi Espanjaan, ja vaikka esikoinen onkin kolmikosta se parhaiten Itä-Helsingissä viihtyvä yksilö, on hänelläkin välillä ihan oikeita matkakuumeen merkkejä.

Keskimmäisestä on vuodessa tullut rohkea maailmanmatkaaja, joka iloisesti tervehtii tullimiehet rajatarkastuksessa ”HELLO!” kun käymme Gibraltarilla, loikkii vapaudesta nauttien pitkin La Línean katuja, puistossa menee tutustumaan kiinnostavan näköisiin potentiaalisiin kavereihin eikä juuri haikaile kotiin. Hän ottaa reippaasti kontaktia paikallisiin, huutelee holaa tytöille ja voi miten olenkaan ylpeä, kun lapsi joka ei vuosi sitten puhunut juuri ollenkaan tulee multa kysymään, miten espanjaksi sanotaan milloin mitäkin. Hänen kohdallaan suurin ongelma onkin intensiivinen kuntoutus, josta vastuu näillä matkoilla siirtyy vanhemmille. Ja voin sanoa, että siinä missä tuo kohta 5-vuotias on tyytyväinen saadessaan vähän lomaa puheterapiasta, tuntuu itsestäni varsin työläältä jaksaa tunnollisesti tehdä harjoituksia lapsen kanssa, viis siitä vaikka olisi kuinka lomafiiliksissä. Saamme ammattilaisen apua parhaimmillaan vain kerran viikossa Skypen kautta, vaikka sekin on kyllä ihan mieletön etuoikeus. Olimme ymmärtääkseni Suomessa ensimmäinen perhe, jolle lapselle myönnettiin puheterapiaa videopuhelun välillä suoritettavaksi. Ilman tätä mahdollisuutta olisi Pampulan kuntoutus kärsinyt niin paljon, että tällaisia irtiottoja olisi pitänyt punnita aivan eri perustein.

Kaikista parhaiten näihin maamuutoksiin sopeutuu aina kuopus, tuo 2,5-vuotias hurmuri joka rakastaa Espanjassa saamaansa huomiota. Vastaantulijat puristelevat pientä blondia poskista ja mummit huokailevat ”que guapo!”nähdessään taaperon. Toki hänen uhkarohkea tyylinsä herättää myös kauhua muissa vanhemmissa, mutta esimerkiksi parturissa häntä epäiltiin korvikemainoksen vauvaksi – ai että äiti oli ylpeä. En tiedä, muistaako Nipsu näistä matkoista mitään isompana (epäilen), mutta hän on melko ennakkoluuloton ja helppo matkakumppani. Kokeilee yleensä ruokia kiltisti, nukkuu missä vain, eli oikeastaan vain yhdessä paikassa eli äidin vieressä ja on yleensä isoveljiensä viihdyttämä. Hän ei siis juuri reagoi maisemanvaihdoksiin suuntaan eikä toiseen, vaikka yleensä kyllä ilahtuu Suomeenpaluusta jo siksi, että siellä sisälämpötila sallii nakuilun. Järkytyksekseni totesin, että hän onkin viettänyt ulkomailla viidennesosan elämästään. Ei ihme, että on melkoinen kosmopoliitti.

En tietenkään osaa ennustaa, millaisia nämä meidän retket olisivat jos lapsia olisi vähemmän (ei, en edes uskalla ajatella että niitä olisi enemmän) tai jos olisimme jossain eksoottisemmassa paikassa kuin Etelä-Euroopassa. Nyt kolmen lapsen kanssa kulkemisesta on tullut sellaista rutiinia, että edes lentomatkat eivät hermostuta etukäteen. Myös matkoilla sairastaminen on normalisoitunut ensijärkytyksen jälkeen, ja olen itsekin rentoutunut ruokailujen, pakkailujen tai sen satunnaisen elektroniikan käyttämisen suhteen. Suomessa ehditään kuitenkin syödä ruokaympyrän mukaan, pitää tiukempaa linjaa tabletilla pelaamisesta ja vaatteita, vaippoja ja pillimehuja myydään suunnilleen joka paikassa. Varmasti jos joku lapsista kieltäytyisi systemaattisesti enää lähtemästä kotipihaa kauemmaksi joutuisi näitä matkoja miettimään uudestaan, mutta toistaiseksi olemme aina palanneet takaisin rahallisesti köyhempinä mutta monta kokemusta rikkaampina, niin kornilta kuin se kuulostaakin.