KIELIPUOLIA POIKIA?

Kun mietin, miten monet suomalaiset kaverini suorastaan välttelevät vieraiden kielien käyttämistä – jos eivät ole aivan varmoja lausunnasta tai tuntuu, että sanasto ei ole sataprosenttisesti hallussa – alkaa naurattaa. Vieraiden kielien kanssa ei kannata olla perfektionisti. Olemme nyt niin monen murteen, kielen ja kulttuurin keskellä että tuntuu, ettei kukaan puhu mitään kieltä täydellisesti, ainakaan muita kuin omaa äidinkieltään. Esimerkiksi Gibraltarin iso intialaisyhteisö puhuu englantia paksulla Intian murteella, mutta toisaalta he puhuvat paljon selkeämmin artikuloitua espanjaa kuin ne oikeat espanjalaiset rajan toisella puolella – voisin kirjoittaa vaikka kuinka paljon tästä näiden andalusialaisten aksentista, johon kuuluu sellaista sanastoa etten koskaan taida oppia (tämä video, jossa Málagan oma poika Antonio Banderas antaa oppitunnin on kyllä ollut ihan oikeasti avuksi mulle!). Voin kertoa, että se ”maidon” (leche!) huutelu varsinkin ihmetytti alkuun.

Pojat unohtivat kesällä kolmen kuukauden lomalla aika paljon espanjaa. Tai siis, minähän en oikein tarkalleen tiedä miten heidän kielitaitonsa kanssa on. He ujostelevat hyvin paljon minun seurassani espanjan puhumista (paitsi jos pitää tilata jäätelöä, silloin he kyllä sujuvasti hoitavat homman kotiin) mutta kuulen opettajilta ja koulukavereilta, että hyvin sujuu. Esikoinen saa yhä koulussa yksityisopetusta, mutta ymmärtää todella hyvin koulutehtäviään. Hän aloitti nyt kolmannen luokan myötä myös ranskan opiskelun. Olin tietenkin vähän kauhuissani, miltä kolmas uusi kieli parin vuoden sisään lapsesta tuntuisi mutta hän rakastaakin ranskaa! Keskimmäinen aloitti nyt ensimmäisellä luokalla intensiivisemmän englanninopiskelun, mutta se tuntuu uuvuttavan kovasti. Omaa sydäntäni vähän kouraisee se, kuinka kuusivuotiailta vaaditaan tosi paljon ja palaute on varsin tylyäkin; hymynaamaleimoja tai surkeita surunaamoja vihkojen sivuilla, ja tiukkoja numeroarvioita kokeissa.

Ja sitten se kuopus! Tuo meidän kesällä neljä vuotta täyttänyt tahtotyyppi, joka vietti ensimmäisen vuoden äitin ja isoäidin helmoissa. Oletin, että hänellä olisi vähän vaikeata alkuun, koska kotona vietetyn vuoden aikana kielitaito ei kauheasti karttunut. Vaan toisella kouluviikolla opettaja iloisesti kertoi: teidän lapsenne puhuu ihan kivasti ja ymmärtää kaiken espanjaksi! En uskonut. Mutta sitten kerta toisensa jälkeen on tullut tilanteita, että lapselta on espanjaksi kysytty jotain ja hän on vastannut oikein, tai minä olen käskenyt häntä sanomaan jotain esimerkiksi kaupassa, ja hän on epäröimättä toimittanut asian espanjaksi. Ja itse huudan sisäisesti: LAPSINERO! Vuodessa tuo pieni pesusieni on ilmeisesti imenyt aika paljon kielitaitoa katsomalla Pipsa Possua espanjaksi. Sen lisäksi hän ravintolassa tilasi suvereenisti jäätelönsä englanniksi, ja nyt mietin mitä kaikkea tyypin pään sisällä liikkuu; sellaista, mistä minulla ei ole aavistustakaan.

Sen sijaan heidän suomensa on alkanut aina silloin tällöin ontua. Luemme kyllä paljon kuten ennenkin, mutta kun juttuseurana olen lähinnä vain minä, ei se kehitä kielen tajua samalla tavalla kuin monipuolinen ympäristö. Koska mä itse olen suurin suomen kielen rakastaja, toivoisin tietenkin pojillekin tulevan mahdollisimman hyvän ymmärryksen äidinkielensä eri nyansseista. Siksi annankin kiukkuisia mulkaisuja kun lapsi laiskasti kysyy, ”äiti, mikä tämä jueves-päivä onkaan suomeksi”. Sadan kilometrin päässä olisi toki suomenkielistä seuraa tarjolla enemmän, mutta sinne lähteminen on matkapahoinvoivien matkustajien kanssa aina oma ohjelmanumeronsa. Emme ole myöskään jatkaneet Freedomen tilausta, eivätkä lapsiparat näin näe edes Pikku Kakkosta enää – voi kunpa he nyt edes viikonpäivät muistaisivat, nuo montaa kieltä sekaisin höpöttävät seikkailijat.

KÄRPÄSESTÄ HÄRKÄNEN

Poikien toinen kouluvuosi on alkanut ehkä vähän tahmeammin kuin ensimmäinen. Tai siis pojilla, heillä menee upeasti! Mitä nyt esikoinen on hukannut nokkahuilunsa jo ennen ensimmäistä musiikintuntia (voi harmi!) ja keskimmäisen keskittymiskyvystä on tullut hieman sanomista. Kumpikaan ei ole kyllä yllättänyt. Jos on mun lapseni, on suuri saavutus hävittää vain nokkahuilu, ja mitä voi odottaa 6-vuotiaalta joka jo perusluonteeltaan on kauniisti sanottuna aika ”eläväinen”, ja nyt joutuu joka päivä istumaan neljä tuntia paikallaan kirjoittamassa vihkoon asioita joita ei ymmärrä. Kuopus… hän viihtyy koulussa parhaiten. Hänellä on paljon kavereita, ainakin omien sanojensa mukaan, ja meidät kyllä usein pysäytetään kaupungilla kun toiset 4-vuotiaat haluavat esitellä vanhemmilleen uuden amigonsa. Aika söpöä!

No mikä sitten tökkii. Opettajat. Tai oikeastaan minun ja opettajien suhteet.

Kuopuksen oikea eskariope jäi ansaitulle äitiyslomalle ja tilalle tuli sijainen, joka on kyllä ennestään tuttu tuolta koulusta. Ja hän ei pidä minusta. En tiedä onko se jotain henkilökohtaista vai eikö hän pidä meistä – kuopus ei koskaan valita opettajasta joten en osaa sanoa miten heidän kemiansa kohtaavat. Mutta minusta tämä opettaja ei pidä. Infantilin ovet avataan joka päivä viisi minuuttia ennen kuin koululaisten kello soi, joten minulla on yleensä hieman kiire hakea kuopus ennen kuin pitää käydä kahdelta eri ovelta hakemassa isoveljet. Lapset annetaan vanhemmille ja isovanhemmille luokkien ovelta, yleensä heidät kutsutaan ulos ovella seisovan opettajan toimesta siinä järjestyksessä kun vanhemmat saapuvat paikalle (todellisuus on hieman kaoottisempaa kuin miltä se tässä kuulostaa). Mutta vaikka olisin ensimmäisenä hakijana ovella, ei minun lastani kutsuta. Eikä opettaja tervehdi, ei katso silmiin, saatika kertoisi mitään päivän kulusta. Ensin luulin, että kyse oli siitä, ettei opettaja muista lapsen nimeä. Vaikka se lukeekin hänen paidassaan. Tervehdin ja pyysin kutsumaan kuopusta. Mutta ei. Nyt tilanne on ollut sellainen, että odotan enää hetken enkä jää etsimään katsekontaktia kun muut vanhemmat otetaan ohitseni hakemaan lapsensa, vaan menen itse luokan puolelle huutamaan kuopuksen kyytiini. Yleensä en pelkää konflikteja, mutta täällä on mulla on korkea kynnys lähteä ”selvittämään välejä”, koska 4-vuotias kielitaidoton lapsi on aika riippuvainen opettajastaan, enkä halua haastaa riitaa. Olisi toki kiva tietää, miten hänellä menee, mutta tyyppi on onneksi tosi tyytyväinen ja isoveljet käyvät välitunneilla vakoilemassa luokkaa. Ihan siis omasta uteliaisuudestaan, en ole värvännyt lapsia salaisiksi agenteiksi. Nyt kuitenkin tämän viikon alussa onneksi sijaisen rinnalle ilmestyi ilmeisesti ainakin keväälle asti oleva sijainen – mukava, nuori, virkaintoinen.

Ja viime viikonloppu meni murehtiessa, kun esikoinen toi koulusta perjantaina lapun, jossa hyvin virallisesti pyydettiin saapumaan maanantai-iltapäivänä koululle ilman lapsia keskustelemaan 8-vuotiaan opinnoista. Olin heti aivan 100% varma, että he haluavat siirtää esikoisen takaisin tokalle luokalle. Näin nimittäin kävi viime vuonna heti ensimmäisten kokeiden jälkeen: kolmannelta luokalta palautettiin pari poikaa kertaamaan kakkosta. Se itse asiassa on mielestäni ihan kamala systeemi. Olkootkin, että lukuvuotta on alla vasta kuukauden verran niin silti se, että lapsi siirretään kesken kaiken takaisin edelliselle luokka-asteelle… Ja vanhemmilla ei ole mitään sanomista. Ja jos lapsi tarvitsee tukitoimia, ei niitä ole sen enempää tarjolla kummallakaan luokalla, vaan sitten pitää vaan toivoa että toisella kierroksella tieto tarttuu paremmin. Ja sitten mietin koko viikonlopun mitä teen, jos he haluavat palauttaa esikoisen toiselle luokalle. Totta kai hän kielitaitonsa puolesta kuuluisi sinne, mutta jo nykyiseen luokkaan sopeutuminen vei aikansa ja hänellä vihdoinkin on omat ystävät ja… se vain tuntuisi kohtuuttoman julmalta, varsinkin kun ensi vuonna emme todennäköisesti jatka Espanjassa. Niinpä valvoin yöt ja vatvoin tätä kaikille. Stressasin etukäteen. Ja sitten maanantaina en enää kestänyt vaan pyysin opettajaa kakistamaan heti asiansa kun lapsi oli päässyt koulusta. Jäisikö se nyt luokalle? No ei. Kielitaidon kanssa on kyllä tekemistä, mutta he tarvitsivat minulta luvan järjestää lapselle tukiopetusta lukuaineissa. Olin helpottunut ja hävetti. Taas olin liikkeellä sillä ennakkoasenteella, että tästä ei tule mitään, ja jälleen kerran tämä varsin pienillä resursseilla pelaava koulu yllätti iloisesti.

Tiiviimpi yhteydenpito koulun ja kodin välillä olisi kyllä kovin tervetullutta, niin ei ei tarvitsisi arvailla mitä tulevan pitää. Lupaan, että jos ja kun olemme joskus suomalaisen koulutusjärjestelmän piirissä, en ikinä valita Wilma-viesteistä. Se kuulostaa ihanalta, että viestit kulkisivat näppärästi puhelimeen eikä tarvitisi etsiä ryppyisiä paperilappuja repun pohjalta ja arvailla, milloin ne on annettu, tai selata läpi 462 WhatsApp-viestiä löytääkseen sen, missä on se itse sisältö.

Toisaalta olen myös nauranut naapurikaupungin San Roquen tyylille, jossa kotiin oli tullut lukuvuoden alussa hyvin tarkkaan eritelty lista siitä, mitä lapsilla saa olla koulussa eväänä. Lista oli tyyliin ”tiistaina keitetty kananmuna kuorineen, keskiviikkona kokonainen hedelmä, torstaina täysjyväleipää Gouda-juustolla”. Paitsi että ohjeet olivat hyvin pikkutarkat ja yksityiskohtaiset, niin ruokamäärät aika riittämättömiä kasvaville lapsille. Yllättäen ulkomaalainen kaverini oli ainoa, joka alkuun yritti noudattaa näitä ohjeita ja sittemmin totesi, että kaikki muutkin pakkaavat lapsille samat keksit, sipsit ja voileivät, joten olkoot. Meillä tällä hetkellä viikon puheenaihe on joululotto, johon voi ostaa kymmenyksiä – ja tänä vuonna tiedän heti miten toimitaan!

AURINKORANNIKON SUOMIKAUPAT

Ennen kuin muutin ulkomaille, en edes tiennyt että on olemassa Suomi-kauppoja (vai Suomikauppoja… ei ainakaan Suomi kauppoja!). Luulisi että olisin ymmärtänyt, onhan sille kysyntää ja Yhdysvalloissa vastaan on tullut vaikka minkä kansojen omia kauppoja, jopa kaupunginosia. Ensimmäisellä Espanjan-pätkällä muutenkin yllätti omituisten ruokien ja asioiden ikävä, ja vaikka tiskaamiseen ei löydy ratkaisua Suomi-kaupasta (josta kyllä ostamme suomalaisia tiskiharjoja ja vaihtopäitä!), niin Oivariiniä sieltä saa. Tietenkin triplahinnalla siihen mitä paikallisessa S-Marketissa Itä-Helsingissä, mutta nykyään olen oppinut laittamaan nostalgiallekin hinnan. Sanon tämän samalla kun syön Fazerin suklaata, joka maksoi 4,40€ levy.

Fuengirolahan on tietenkin Suomi-ikävää kärsivän paratiisi, koska suomalaiskolonnian ansiosta sieltä saa lähes kaiken mitä ikävää lievittääkseen voi tarvita. Kielikylvynkin ja kulttuuria, koska noin joka neljäs vastaantulija on suomalainen. Meille ”Fugen” viehätys ei oikein ole auennut, mutta pakollisten menojen takia käymme siellä noin kerran kuussa ja usein silloin palkitsemme itsemme tuosta reilu tunnin ajomatkasta piipahduksella johonkin Aurinkorannikon useista Suomi-kaupoista, nykyään yhä useammin Ewald’sille, jonka lähellä on parhaiten parkkitilaa ja valikoima omasta mielestäni oikein hyvä. Myös tämän postauksen kuvat ja hinnat ovat Ewald’sin valikoimasta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Toki näitä samoja asioita saisi netistäkin, ja aika säännöllisin väliajoin saammekin paketin Suomesta. Tämä on yleensä edullisempaa, kun tuotteet haetaan paikallisesta ruokakaupasta ja työn puolesta saan kuljetuksen hieman halvemmalla – ja yleensä mukaan mahtuu silloin mummon kutomia villasukkia, väärään osoitteeseen toimitettua postia ja pieniä yllätyksiä, sekä tietenkin lukemista lapsille. Mutta akuuttiin makeanhimoon Fugen Suomi-kaupat toimivat hyvin. Sieltä löytyy nykyään myös hyvä valikoima kasviskorvikkeita kuten Härkistä, mutta sitä ei tällä reissulla tarvittu koska roudasin Suomesta pakettitolkulla soijarouhetta mukanani. Enkä kyllä olisi uskaltanut kurkkia Härkiksen hintaa täällä, kun ei se Suomessakaan erityisen edullista ole.

Me suosimme Ewald’sia, vaikka se on  – Fuengirolan asiantuntijaystäviemme mukaan – kallein näistä suomalaisia elintarvikkeita tarjoavista kaupoista. Eilisen loppulasku oli 36,50€ ja ostoslistalla oli suklaalevyn lisäksi pakettia pipareita (4,30€), 500g paketti nokkosvarrasleipää (6,40€), pussi Dumleja (4,40€), kaksi pussia Kettukarkkeja (4,30€ per pussi) ja erinäisiä pikkukarkkeja lapsille. Jos innostun ostamaan sitä Oivariiniä ja Oltermannia sekä tarjolla on tuoreita leipomuksia kuten korvapuustia tai karjalanpiirakkaa, lasku kohoaa helposti lähemmäksi satasta. Hyväksi olemme todenneet myös Centron puodin, Centro Finlandia yhteydessä. Sieltä on saatu muumipastilleja ja -hammastahnaa ja usein enemmän ”käytännön tavaraa”, kuin Ewald’silta. Surkea kokemus oli pohjoismaalaisia tuotteita myyvä Casa Nordica, joka oli aivan liian ruotsalainen. Liikaa karkkeja Maraboulta ja omituisia ruotsalaisten kalahapatuksia.

Vaikka olenkin sitä mieltä, että suomalaiset karkit, etenkin irtokarkit, ovat vertaansa vailla, ei Suomi-kaupassa tule kovin usein käytyä. Ikävä tuntuu olevan usein lopulta enemmän ihmisiin ja paikkoihin kuin ruokaan kohdistuvaa tätä nykyä. Meillä eivät karkit säily kauan ja usein siitä tulee vaan paha olo fyysisesti ja henkisesti, kun vetää viitosen karkkipussin puolessa tunnissa. Olemme opetelleet voitelemaan leipämme brittiläisten tuotteilla – täällä tasoitusta antaa hieman ”kahden kulttuurin” ruokakaupat, kun heti vieressä rajan takana ovat Morrison’s ja Eroski. Paikallisesta karkkikaupasta saa myös Pepe-lakua ja näkkileipääkin saa tavallisesta ruokakaupasta. Saunaa, kirjastoa ja tärkeimpien kavereiden seuraa ei kuitenkaan Suomi-kaupasta saa. Tosin nämäkin ylevät ajatukset kirjoitin kolme Kettukarkkia suussa, joten myönnetään: on ne lapsuudesta asti tutut herkut aika hyvä korvike…

KANSALLISYLPEYDESTÄ JA KUMMASTELUSTA

Muutit Suomeen? Siis miksi?

Tunnustan. Olen joskus itsekin kysynyt. Etenkin kun pääsimme tutustumaan alkuvuodesta brittiläisen ystäväni kotiseutuun, en voinut kuin ihmetellä miksi joku vaihtaisi Etelä-Englannin nummet, idylliset pikkukylät pubeineen ja läheisen Lontoon sykkeen itähelsinkiläiseen lähiöön. Vaikka kyllä minä tiedän ne asiat, jotka puhuvat Suomen puolesta – nyt varmasti paremmin kuin koskaan ennen. Ja joskus syyt ovat hyvin henkilökohtaisia, ja siksi tuntuukin olevan oletusarvo että jos joku muuttaa vapaaehtoisesti Suomeen eikä ole ihan sotaa tai vainoa pakenemassa, niin taustalla on oltava parisuhde, perhesiteet tai sitten unelmien työpaikka. Mutta miksi muuten?

Sen sijaan kukaan espanjalainen ei ole koskaan kysynyt multa että ”miksi ihmeessä muutit Espanjaan!?”. Sen sijaan kun kerron mistä olen muuttanut, he huudahtavat että ”no eikö täällä olekin kaikki paremmin!”. Joskus näön vuoksi saatetaan vähän pyöritellä silmiä espanjalaisten äänekkyydelle tai kuumuudelle tai liikennekäyttäytymiselle, mutta yleensä paikalliset ovat varsin varmoja siitä, että Espanja on ylivertainen asuinpaikka ja totta kai kaikki tahtovat muuttaa tänne.

Ja sitten Suomessa asuvat ulkomaalaiset expatit saavat joka kerta sen saman reaktion. ”But…why?”. Aletaan luetella syitä pysyä kaukana Suomesta; kamala ilmasto (on vähän makuasia kuinka monen kuukauden talvesta haluaa puhua, mutta liioittelematta ainakin puoli vuotta on pimeää, märkää ja kylmää!). Synkkä erakkokansa joka ei katso silmiin saati tervehdi, edes hississä. Hintataso. Sanoinko jo sää? Perussuomalaiset. Siis eihän kukaan täysjärkinen vapaaehtoisesti muuta Suomeen! Ulkomaalaisia Suomi-faneja pidetään niin ihmeellisinä yksilöinä, että heistä kirjoitetaan artikkeleita valtakunnan sanomalehtiin. Espanjaan muuttavat ulkomaalaiset ovat itsestäänselvyys eikä oman arvonsa tuntevia espanjalaisia kiinnosta sen liiemmin kysellä, miksi joku on tänne muuttanut. Sehän on itsestäänselvää: lista on loputon!

Se on oikeastaan oikein virkistävää, että kansallisylpeys on korkealla ja omaa kotimaata pidetään, pienestä kritiikistä huolimatta, niin hyvänä paikkana asua että olisi suorastaan ihme jos joku EI haluaisi asua Espanjassa. Tulee expatillekin hyvä mieli: voi vain myhäillä ja nyökkäillä, niin ruoka on aivan uskomatonta, ymm, ihmiset ovat kyllä niin iloisia ja joo totta kai tämä sää, eihän tätä voi edes uskoa! Eikä yrittää vakuuttaa että hei ei tämä ole niin kauhea paikka. Tasa-arvoinen yhteiskunta, laadukas koululaitos, puhdas luonto, paljon tilaa elää – ihan henkilökohtaistakin tilaa! – ja kyllä siinä suomalaisessakin kulttuurissa on puolensa. Eikä Suomea fanittaakseen tarvitse olla mikään friikki, joka ansaitsee haastattelun Hesarissa vain siksi että ihan oikeasti pitää Suomesta (yleensä ehkä Muumien tai jonkun metallibändin vuoksi ja sitten suomalaiset ovatkin että no aa, se on vähän tollainen yhden asian uskovainen, eihän se sitten oikeasti niin Suomesta vaan tosta Nightwishistä).

Odotan yhä, melkein kolmen vuoden on/off Espanja-elämisen jälkeen, sitä että joku jollain tavalla kyseenalaistaisi sen, etteikö muutos Suomesta Espanjaan olisi automaattisesti parannus elämänlaatuun. Sitä se on monella tapaa ollut, ja ainakin olen oppinut sellaista reipasta asennetta siihen, että pitää olla ylpeä itsestään, omasta taustastaan ja myös siitä kylmästä kotimaasta, jonka säät saattavat joskus muutaman vuosikymmenen päästä olla valitettavasti paljon arvostetumpia kuin tämä ikuinen auringonpaiste. Ja mikä mahtavinta, nyt on tavallaan kaksi kotimaata, joista molemmista tykkään tosi paljon!