JUHLA-AMATÖÖRIT LIIKKEELLÄ

Kirjoitin meidän ensimmäisistä espanjalaisista synttäreistä jokin aika sitten, kun esikoinen pääsi luokkatoverinsa 7-vuotisjuhliin. Pian sen jälkeen mut lisättiin keskimmäisen eskariluokan Whatsapp-ryhmään (josta voisi kirjoittaa ihan oman postauksensa…) ja sitten alkoikin kutsuja tulla joka viikonlopulle. Täällä on selvästi tapana, että ainakin nämä nuoremmat kutsuvat koko luokan, eli tässä tapauksessa 25 lasta, juhliinsa. Todella ihanaa siinä mielessä, että ketään ei jätetä ulkopuolelle. Todella kamalaa siinä mielessä, että juhlat koettelevat jo hieman kuuloaistia. Me olemme nyt olleet muutamana viikonloppuna ainakin kerran 5-vuotissynttäreillä. Tänäänkin olisi ollut, mutta keskimmäinen päätyi korvatulehdusepäilyn kanssa lääkäriin hippaloinnin sijaan.

Nyt kolmien juhlien jälkeen alan jo osata protokollan. Ensin kutsu laitetaan koko Whatsapp-ryhmään lähinnä tyyliin ”X:n synttärit silloin ja silloin täällä ja täällä”. Sitten kaikki vastaavat yksitellen ”Cuenta con X!”. Mitään muuta ei kysellä, paitsi ehkä viikkoa ennen juhlapäivää vielä varmistetaan että ovatko kaikki tulijat ilmoittautuneet. Sitten juhlapäivänä paikalle saavutaan ainakin vartin verran myöhässä, ja on ihan okei tuoda mukana sisarukset ja jopa isovanhemmat ilman erillistä ilmoitusta. Tämä on ollut tietenkin kuopukselle kiva juttu, koska nyt hän on päässyt mukaan bakkanaaleihin. Juhlapaikka on aina vuokrattu tila, joko HopLop-tapainen sisäleikkipuisto kuten esikoisen ekoilla juhlilla, tai sitten joku syrjäseudulla sijaitseva ”ravintola” jota vuokrataan juuri erilaisiin juhliin, tai ehkä hieman Suomesta tuttua Leikkihuonetta muistuttava vuokrattava paikka, jonka pomppulinnat ja pallomeret täytetään aina tilauksesta. Muutaman kerran juhlat ovat olleet todella epämääräisellä teollisuusalueella, jossa on tullut mieleen navigaattorin kanssa seikkailessa että meidät on huijattu ryöstettäväksi, mutta aina lopulta on löytynyt leikkitila täynnä lapsia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kun on päästy sisään, lapsilta riisutaan kengät ja kaikki alle 18-vuotiaat vapautetaan sekoilemaan keskenään. Tämä tarkoittaa sitä, että trampoliinilla voi rauhassa hyppiä 13 5-vuotiasta tai pikkusisaruksia saatetaan nostaa pomppulinnan reunalle ja töniä sieltä alas. Aikuiset menevät istumaan aikuisten pöytään, muiden aikuisten kanssa tietenkin, ja välillä joku lapsista juoksee paikalle lohdutettavaksi kun on kaatunut, pudonnut tai tullut riitaa kaverin kanssa. Riitoja ei erityisemmin aleta selvittelemään vaan pipiin puhalletaan ja käsketään juosta takaisin lasten pariin. Päivänsankarin äiti on yleensä se, joka passaa vieraita ja viihdyttää lapsia, tai sitten hommaan on palkattu ”ammattilaisia” tai isoäiti. Aikuisten pöydässä on kertakäyttöastioilla sipsejä, keksejä, donitseja, kinkku- ja chorizoleipiä, sen lisäksi tarjolla limua, tilauksesta saa kahvia tai kaljaa. Lapsille on oma, valmiiksi katettu pöytänsä, jossa on valmiina sandwichit (joko Nutellaa tai kinkkua täytteenä), sipsejä, karkkia ja esimerkiksi juotavia jogurtteja.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olen nähnyt myös ensimmäisen espanjalaisen voileipäkakun, joka oli tehty vuokaan ja päälle laitettu salaattia ja majoneesia. Näytti houkuttelevalta, en kehdannut kuvata. Ruokaa on varattu aina hirvittävä määrä ja sitä tuntuu menevän hillittömästi hukkaan. Kukaan ei yritä tehdä mitään itse, vaan kakut tulevat leipomosta ja suurin osa tarjoilusta Lidlistä. Täkäläisille on ollut suunnaton järkytys olen kertonut suomalaisista synttäritarjoiluista, erityisesti porkkana- ja kurkkutikut ovat kuulostaneet suorastaan lasten kiusaamiselta. Myös viinirypäleitä ja lihapullia on hämmästelty. Kun esikoisen juhlat koittavat helmikuussa, on meillä suuri houkutus järjestää ne ”Suomi-teemalla” ja iskeä pöytään nakkisiili, mutta mene ja tiedä. Espanjalainen tyyli on helppo ja huoleton, miksi mennä sotkemaan toimivaa konseptia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kun lapset ovat riehuneet jonkun aikaan, heidät paimennetaan syömään. Sitten he palaavat riehumaan. Joskus tässä välissä tulee ohjelmaa: kasvomaalausta, tanssikilpailu tai esimerkiksi taikuri. Me pääsimme todistamaan erästä spektaakkelia, kun syrjäisen ravintolan pitäjät, toisiinsa kiihkeästi rakastunut pariskunta, piti todellisen taikashown. Musiikki oli tiluliluheviä ja esitys koostui dramaattisista aineksista, kuten rouvan levitoinnista ja räjäytyksistä. Lapset olivat joko järkyttyneitä ja tylsistyneitä, aikuisia hieman nauratti. Ohjelmanumeroiden jälkeen on vuorossa synttärikakku. Siinä kokoonnutaan sankarin ympärille laulamaan ja puhaltamaan kynttilöitä – tämän mekin osaamme!– mutta itse kakku jää usein syömättä. Ihan rehellisyyden nimissä täkäläisten leivosmaku ei oikein osu yhteen omani kanssa, mutta lapsille nyt tärkeintä on hieno koristelu ja kermavaahto.

Sen jälkeen jaetaan lahjat. 7-vuotias jaksoi ihailla läpi jokaisen paketin, mutta nämä nuoremmat ovat toistaiseksi menneet vain sekaisin pakettikasasta ja puimurin tehokkuudella silpunneet paketit ja käyneet läpi sisällön. Vanhemmat yleensä kuvaavat tämän ja kiittävät ujoja vieraita, jotka siis yksitellen tuovat lahjansa päivänsankarille. Siinä missä Suomessa usein toivotaan jotain pientä tai esimerkiksi lahjakorttia, on täällä vaatteet ja todella kalliit lelut yleinen lahja luokkakavereillekin. Toiveita ei erikseen kysellä eikä niitä mainosteta, joten tavaraa tulee laajalla skaalalla. Tytöt ovat selvästi pitäneet eniten Hatchimals-leluista, ja pojille on toimineet valomiekat. Tämän jälkeen hakataan yleensä vielä piñata ja jaetaan lahjapussit. Missään ohjelmanumerossa ei yleensä ole juuri aikuisia mukana ohjeistamassa, joten nopeat syövät hitaat. Omille lapsille on kyynärpäätaktiikan käyttö ollut järkytys, koska he ovat tottuneet jonottamiseen ja vuorotteluun, mutta täällä pätevät viidakon lait. En jaksa asiasta erityisemmin murehtia, koska luultavasti puolen vuoden päästä pojat tietävät itsekin syntymäpäiväjuhlissa käydä nappaamassa lahjapussit pöydiltä ennen kuin joku muu on surutta rohmunnut niitä kolmet kotiin viemisiksi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Sen verran olen saanut selville, että tilavuokrat ja tarjoilut maksavat yleensä alle 300 euroa tälle porukalle. Se on aivan jumalattomasti rahaa, etenkin kaupungissa jossa keskipalkka on 1400 euron luokkaa. Silti en ole kuullut kenenkään koskaan valittavan asiasta vaan synttärit toisensa jälkeen on järjestetty samalla kaavalla kaikkien nauttien juhlista. Itsekin alan hiljalleen oppia sen, että voin istua siellä aikuisten pöydässä ja toivoa parasta, ettei kukaan murra reisiluutaan trampoliinin joukkopompinnoissa. Hieman kauhulla odotan myös omaa vuoroa järjestää P:n synttärijuhlat, jonne totta kai kutsutaan koko luokka. Mutta jos nyt alan jo valmistautua, selviän varmasti helmikuussa kolmesta tunnista armotonta sokerisekoilua.

MASENTAAKO?

Tänä syksynä monet ystävät kirjoittivat avoimesti sosiaalisessa mediassa siitä kuinka raskas erityisesti marraskuu oli monelle ollut. Ilman mitään erityistä syytä. Puhuttiin uupumuksesta, alakulosta, masennuksestakin. Ymmärrän kyllä hyvin kuinka vuoden lopussa usein väsyttää – käsi nousee ylös täälläkin – mutta masennus itsessään on mulle monella tapaa vieras ilmiö. Vaikka ystäväpiiriin on aina kuulunut masentuneita, en silti oikein ole koskaan ymmärtänyt miltä se tuntuu. Itselläkin on välillä kausia, jolloin elämä on matalalentoa, ahdistaa tai on unettomuutta, saamattomuutta, tunnottumuuttakin, mutta kaiken pohjalla on aina sellainen optimistinen ote elämään. Että se parempi päivä koittaa, aivan varmasti.

Kymmenen vuotta sitten olin juuri sellainen rasittava tyyppi, joka saattoi kommentoida masentuneelle kuinka varmaan kannattaisi urheilla kun säännöllinen liikunta piristää, ehkä jopa mietin että kannattaisi varmaan ryhdistäytyä. Ajatella Afrikan lapsia, siellä ne asiat vasta huonosti ovat. Vuosien saatossa olen sentään oppinut pitämään törpöt kommentit sisälläni ja vaikka en vieläkään ymmärrä, millainen on masentuneen harmaa mielenmaisema, osaan olla jo empaattisempi. Yritän oppia. Suomessa asia tuntuu olevan vahvasti esillä, paitsi omassa kaveripiirissä niin myös mediassa ja jotenkin jopa jossain kansallisluonteessa. Masennus näkyy ja kuuluu, mikä on tietenkin hyvä, koska stigmoja ei tosiaan tarvita.

Täällä Espanjassa taas tuntuu, että kukaan ei ole masentunut. Se tietenkin liittyy suuresti siihen, että otantani perustuu noin kahteen ihmiseen joista kumpikaan ei ole edes paikallisia, enkä juuri lue lehtiä (kuten ei täällä päin kukaan muukaan) ja televisiosta tulee sellaista hömppää, jossa huudetaan kilpaa eikä istuta Mirja Pyykön vieressä puhumassa itsemurha-ajatuksista. Se ei välttämättä ole hyvä asia: aivan satavarmasti Espanjaan mahtuu satoja tuhansia masentuneita, ja jos ympäristössä asia on tabu tai vähintään hyvin poikkeuksellista, ei sairastaminen varmasti ole yhtään helpompaa. Löysin tilaston vuodelta 2015, jonka mukaan väestöstä jopa 5,2 prosenttia sairastaa masennusta – siis 2,4 miljoonaa ihmistä. Suomessa lukema on vain vähän korkeampi: noin 7 prosenttia suomalaisista sairastaa masennusta.

Näiden numeroiden valossa olen siis vähän hakoteillä mutuiluni kanssa, sillä masennus on täällä yllättävänkin yleistä. Olen ymmärtänyt artikkeleiden perusteella, että Espanjassa lukemat ovat kohonneet nimenomaan pitkittyneen talouskriisin vuoksi – ei sillä, etteikö lama vaikuttaisi Suomenkin lukemiin. Olen miettinyt, onko tällaisessa ympäristössä vaikeampaa vai helpompaa sairastaa: kulttuuri on yhteisöllinen, ilmasto aurinkoinen ja lämmin ja ulkoelämään houkutteleva, ihmiset ovat yleisesti ottaen avoimempia ja viettävät selvästi paljon aikaa isoissa joukoissa. Kun tunnen itseni ulkopuoliseksi, tiedän aina että Suomessa minulla on omat ihmiseni, joiden kanssa voin vaikka mököttää hiljaa ja katsoa televisiota ja olla mukana menossa. Mutta jos olisin paikallinen, joka ei jaksaisi seurustella, ei viihtyisi auringossa ja ravintoloissa yö myöhään, tuntuisiko se kaksin verroin yhtä vaikealta kuin sairastaa ympäristössä, jossa eristäytyminen ja yksinäisyys on sosiaalisesti hyväksyttävämpää?

Mene ja tiedä. Tilastot osoittavat, että iloiset paikalliset sunnuntaikävelyllä rannalla ja aukiolla puluja syöttävät perheet ovat vain osa totuudesta – sen, mitä minä ulkopuolisena näen. Mitä enemmän noita tilastoja tutkin, sitä suuremmalta myytiltä tuntuu suomalaisten korkeat masennusluvut. Siis ovathan ne korkeat, mutta sellaiset argumentit kuten ”kehitysmaissa kaikki ovat iloisia ja kiitollisia” osoittautuvat melkoiseksi fuulaksi ja enemmän vain mielikuviksi, kuin totuudeksi. Ja vaikka olin ajatellut, että eihän täällä kukaan nyt voi olla masentunut (olut on halpaa, ihmiset hymyilevät ja koskevat toisiinsa, aurinko paistaa hei!) huomaan olleeni jälleen omien asenteideni uhri. Koska eihän se masennus säätä katso. Ehkä se sairastaminen onkin Suomessa helpompaa, koska Suomessa ongelma tiedostetaan ja monessa suhteessa resursseja hoitoon on hyvin (tai no, ainakin paremmin kuin monessa köyhemmässä maassa). Jos joku asia on osoittautunut kiehtovaksi tässä muuttoprosessissa niin tilastot. Usein kun teen päätelmiä omien ohuiden arkielämän kokemusteni perusteella, joudun toteamaan ne tilastojen valossa vääriksi. Ehkä täällä sairastetaan piilossa?

PC031455.jpg
Kuvan herrasmiehet hengailivat rannalla eräänä sunnuntaina, eivätkä he liity juttuun millään tavalla. 

CARREFOUR, VÄHÄN NIINKU CITYMARKET

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tiedän, te olette kaikki henkeä pidätellen odottaneet, että julkaisen ensimmäisen osan legendaarisesta ruokakauppaesittelystäni, eikö niin? No, voitte lopettaa jännittämisen, tässä se tulee: tulkaa mukaani kurkistamaan Carrefouriin! Kyseessä on tämä ranskalainen kauppajätti, jolla on useampi automarketti myös meidän kulmilla. Nyt kun meillä vihdoin on auto käytettävissämme, suoritetaan suurin osa ruokaostoksista juuri Carressa – niin kuin tätä rakasta ruokakauppaa tuttavallisesti kutsumme, jopa kuopus osaa reitin Carreen… Kun saavuimme tänne Etelä-Espanjaan ensimmäisen kerran aika lailla tasan kaksi vuotta sitten, oli käynti Carressa usein mulle pieni palkinto kun olin selvinnyt päivästä. Kaunis kävelymatka merenrantaa pitkin, sitten pyörimistä kaupassa ja taksilla kotiin. Nyt ruokaostoksista puuttuu moinen glamour, mutta Carrefour on yhä suosikkikauppani, varsinkin suuren valikoimansa ansiosta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kuten automarketeista yleensä, myös Carrefourissa myydään suunnilleen kaikkea. Yleensä Carrefour-käynnit tulevatkin vähän suunniteltua kalliimmiksi, kun mukaan tarttuu tyynyjä tai kaiuttimia tai astioita. Tässä kuussa sieltä on hankittu mm. tekokuusi, joululahjoja, pyjamia ja joulukortteja, jotka maksoivat niin paljon että meinasin alkaa itkeä kassalla (en kuitenkaan kehdannut enää palauttaa niitä, joten muutamat suomalaiset ystävät ja sukulaiset saavat sitten melkein kymmenen euron arvoiset joulutervehdykset…). Toisaalta hyvää levitettä tai halpoja pähkinöitä sieltä ei saa, joten niiden perässä mennään sitten eri kauppoihin, kuten esimerkiksi Lidliin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Itse arvostan Carrefourissa erityisesti kansainvälisten ruokatarvikkeiden osastoa, jonka Lattari-hyllyistä löytyy frijoles refritos-purkkipapumössöä sekä platanitos-banaanichipsejä. Toistaiseksi ainoa löytämämme suomalainen tuote on Fiskarsin sakset. Muita lempiosastojani ovat, niin epäekologista kuin se onkin, pesuaineet. Usein valitsemme suosikkipesuainetta kuopuksen kanssa erilaisia pulvereita ja nesteitä haistellen ja herätämme ehkä hieman kyseenalaista huomiota. Yhtään vähemmän eivät kyllä ihmetelleet kun hilluin siellä lauantairuuhkassa kameran kanssa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Carrefourista ostan usein tonnikalaa, sillä tonnikalapihvi maksaa noin kolme euroa – Suomessa hinta on ainakin kolminkertainen. Hamstraan nykyään myös pakastealtaasta kasviskevätkääryleitä, joka on ehkä paras (ja täällä myös ainoa) eines mitä vegetaristeille on tarjolla. Vahinkojakin välillä sattuu: kerran ostin vahingossa lapsille kalapuikkojen sijaan friteerattua kalmaria, kun en lukenut tuotetekstiä huolella. Lapset eivät huomanneet eroa, onneksi. PMS-oireita hoidan toisinaan Oreo-juustokakulla.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Nyt olen jo tottunut täkäläisiin tapoihin, mutta ensimmäisillä kerroilla olin hieman hukassa espanjalaisessa supermarketetiketin kanssa. Sisääntullessa isot laukut ja reput pitää laittaa muovikassiin, joka sinetöidään. Kasviksia ja hedelmiä ei punnita itse, vaan he-vi-osaston keskellä on piste, jossa joku henkilökunnan edustaja sitten punnitsee ja sinetöi pussit. Kunhan ehtii. Kassalle muodostetaan yksi jono, josta sitten kiltisti mennään sille kassalle jonne näyttö käskee. Jos kassa lyö jotain väärin tai tuotteessa on väärä hinta, hän ei sitä korjaa, vaan käskee kassojen ulkopuolella olevalle asiakaspalvelupisteelle, missä sitten saa jonotella 20 minuuttia jonkun kahden euron hinnankorjauksen takia. Arvaatte varmaan, että usein vain nielen tappioni ja annan olla. Ylipäänsä vitsailemme aika paljon paikallisesta asiakaspalvelusta, sillä kassahenkilökunnan työmoraali ei ole järin korkealla vaan välillä he häipyvät juttelemaan keskenään tai unohtuvat tutkailemaan kynsiään. Toisaalta eihän meillä nyt ole mikään kiire.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Carrefourissa on siis kaikki isoa, onneksi myös viiniosasto. Joka kerta kassalla hintataso ilahduttaa, sillä ruoka on Espanjassa kyllä huomattavasti halvempaa. Periaatteessa meillä menee kuussa ruokaan saman verran rahaa kuin Suomessa, mutta käytämme laadukkaampia raaka-aineita ja käymme enemmän ulkona syömässä. Kaipaamme totta kai paljon myös suomalaisia tuotteita enkä ole esimerkiksi vielä uskaltautunut leipomaan täällä, mutta pikku hiljaa laajennamme repertuaaria uusien raaka-aineiden ja tuotteiden puolelle. Tuota kinkkujuttua emme kyllä vielä ole tajunneet ollenkaan.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

TERVEISIÄ ESPANJASTA, PIRKKO!

Olen fiilistellyt tätä ennenkin: vapautta olla oma itsensä. Tai noh, luonnollisesti Suomessakin saa toteuttaa itseään, mutta sitten voi käydä niin että joku kirjoittaa blogiinsa kuinka olet pukeutunut epäviehättävästi ruokakauppaan tai ruokkinut lapset väärin ravintolassa. Entä Espanjassa? A nadie le importa! Tällä välinpitämättömyydellä on totta kai kääntöpuolensa, kuten että lasten tai koirien läpsimiseen eivät ulkopuoliset puutu, roskat heitetään hälläväliä-asenteella maahan jne., mutta yksilötasolla tämä ilmiö on ihana. Kaikkia kunnioitetaan sellaisina kuin he ovat ja erilaisuuteen suhtaudutaan varsin lempeästi.

Espanjalainen bikinikunto on täällä päin hyvin suhteellinen käsite. Riittää kun on ne bikinit, eikä niitäkään näköjään aina vaadita. Eräs nykynuorten muodista närkästynyt vanhempi rouvashenkilö luultavasti sokeutuisi, jos tulisi joskus meidän lasten koulun portille kello kaksi näkemään muutama sata mutsia leggingseissä. Ja voin kertoa, että vaikkei ruumiinrakenne ole suomalais-ugrilainen niin salaiset solat, kummut, muhkut ja kaikki muu näkyy läpi – ja ketään ei haittaa! Ja kun sanon että ”ketään ei haittaa”, se ei tarkoita pelkästään sitä, ettei kukaan kirjoita siitä kolumnia kuinka väärin olet pukeutunut vaan myös sitä, että kenellekään ei kommentoida sitä miten rumat vaatteet on valittu (gordita, ”pulluka”, on kyllä jonkinlainen lempinimi, mutta ei selvästi pilkkanimi). Eikä täällä tuijoteta, eikä silmiä pyöritellä selän takana eikä ”hienovaraisesti” kommentoida ohikulkiessa.

Täällä kaupungin sosio-ekonominen jakautuma näkyy tietenkin siinä, että ne klassisen naisellisesti pukeutuvat, korkokengissä kipittävät espanjattaret ovat vähemmistössä, vaikka heitäkin kyllä näkyy. He kuuluvat katukuvaan samalla tavalla kuin hieman pyylevät perheet (totean tämän lähinnä kertoakseni, että alueella lievä ylipaino tuntuu olevan enemmän sääntö kuin poikkeus, en erikseen kritisoidakseni sitä että perheet ovat pyyleviä), joiden vaatteet on ostettu Carrefourista. Näitä stereotyyppisiä upeita oman elämänsä penelopecruzeja näkyi kyllä enemmän Madridissa ja Sevillassa, mutta sielläkään ei iskenyt alemmuuskompleksi. Kukaan ei mulkoillut, tuhahdellut, arvostellut. Miten mukavaa vaihtelua sille, että Suomessa yhteen aikaan sai kassajonossa tasaisin väliajoin vääntää mummojen kanssa kättä siitä, onko ihan kauhean korrektia huudella omia homeisia rasistisia mielipiteitään julki.

En usko, että aika tiskillä olevat tissit tai muutenkaan paljastavat vaatteet tällä jotenkin häiritsevät sitä heilimöintiä. Päin vastoin, arkeen kuuluu Espanjassa paljon enemmän flirttiä kuin Suomessa. Enkä tarkoita mitään limaisia iskurepliikkejä vaan kehuja, silmäniskuja ja kosketustakin – tervetullutta sellaista, ei mitään #metoo-kamaa. Totta kai sukupuoliroolit ovat välillä ummehtuneita ja ulkonäkökysymykset ohittavat tärkeämmät (ja esimerkiksi täällä plastiikkakirurgia tuntuu olevan välttämätön osa naisen elämää jossain vaiheessa). Mutta se ilo, mikä tulee siitä että erilaiset tyylit ja erilaisuus hyväksytään hyvin mutkattomasti. Mennään lenkille vaikka lyllyisi, eikä kukaan huutele perästä päin että läskiperse (on tapahtunut Suomessa). Laitetaan shortsit vaikka olisi selluliittia, ollaan hihattomassa topissa vaikka olisi millaiset allit. En tosiaan kaipaa mitään keskustelua siitä, mitä terveysongelmia mihinkin painoindeksiin liittyy, mutta mielestäni jokainen ansaitsee tulla kunnioitetuksi riippumatta koostaan. Täällä se tuntuu toteutuvan hyvin.

Joten viihdyn hyvin verkkareissani ja hapsuisten latvojeni kanssa. Vaikka toki ympäristö välillä houkuttelee panostamaan ulkonäköön, varsinkin jos suuntamme kaupungille, en koe että saisin huonompaa palvelua jos olenkin lipokkaissa tai kukaan kuiskisi kun kävelemme ohi. Päin vastoin, kun käyn kuolemanväsyneenä hakemassa churroja ja aamukahvin, kutsuu churrerian tarjoilija iloisesti guapaksi ja taas on aamu pelastettu!