KULTTUURIEROJA KÄNNYKÄSSÄ

Kirjoitin keväällä ympäripyöreästi Tinderistä ja yleisistä havainnoista, mitä sen perusteella voi suomalaisista sinkkumarkkinoista tehdä. Ja kyllä, kiertävä sinkkureportterinne on tietenkin tsekannut paikallisen tarjonnan myös Espanjassa – ei vain Aurinkorannikolla (jossa Tinderissä vastaan on tullut noin neljä suomalaista, eikä ikävä kyllä Tauskia joka palasi yhteen Hennan kanssa!) vaan myös Madridissa. Tinderöinti on tällä reissulla lähinnä laiskaa selailua ja kulttuurierojen havainnointia, ja koska lukijoissani on monta joita ehkä tummat latinorakastajat kiinnostavat, niin tässä muutama muistiinpano kaikista vasemmalle vilahteneista profiileista.

Todella monet kertovat olevansa normaaleja. En tiedä, mikä täällä on sitten se oletusarvo (itsehän pidän enemmän epänormaaleista, mutta ei mennä nyt siihen), mutta tuntuu hassulta kun esittelytekstit alkavat soy un chico muy normal. Normaaliudelle ei kai ole mitään universaalia määritelmää, pitäisi ehkä kysyä näiltä paikallisilta mitä kaikkea se ”normaali” sitten sisältää. Muita usein käytettyjä adjektiiveja ovat rakastava, hellä, herkkä ja rauhallinen. Rikotaanko näillä sitten ennakkoluuloja machoista, mutta paljon käytetään sellaisia kuvailuja joita usein annetaan vaan ulkopuolisen arvioitavaksi. Toisaalta ehkä se on suomalaista vaatimattomuutta, että asiaa lähestyy niin että kutsun itseäni uskomattoman fantastiseksi vasta sitten kun joku on ensin julkisesti tehnyt itsestäni tämän arvion.

Tärkeältä tuntuu kertoa, onko enemmän päivä- vai yöihminen. Olen enemmän päiväihminen, kertovat monet. Olen tulkinnut tämän liittyvän täkäläisen elämänrytmiin, joka on iltapainotteinen – ehkä se on potentiaalisen parisuhteen kannalta olellista että vuorokausirytmi ei heitä kumppanin kanssa kahdellatoista tunnilla. Erikseen täytyy mainita, jos ei pidä jalkapallosta. Ilmeisesti stereotypia futista rakastavista espanjalaisista pitää niin vahvasti paikkansa, että on hyvä varoittaa etukäteen kumppania jos ei suhtaudukaan lajiin palavan intohimoisesti. Kaikki ovat tosi urheilullisia ja erityisesti ulkoilma-aktiviteetteja korostetaan paljon. Se näkyy kuvissakin: Suomessa vaellus- ja kalastuskuvat dominoivat, täällä sitten on pedrot ja jorget kaikki rannalla speedoissa. Ihan oikeasti speedoissa.

Samaa passiivis-aggressiivista ”älä tykkää jos et aio puhua”-kommentointia näkyy myös täällä. Huumoria tai ironiaa käytetään vähemmän (tai sitten en vaan ymmärrä sitä, sekin on ihan mahdollista), mutta aika tyypillisiä ovat sellaiset ajatuksenvirta-tyyppiset olen hauska jätkä he he he tykkään olla ulkona kaiken aikaa enkä viihdy kotona heh heh, espanjalaisittain ”je je je” (eli siis he he, koska j lausutaan h:na), profiilikuvaukset. Kuviin on panostettu noin yleisesti ottaen vähemmän kuin Suomessa, mutta ehkä se runsas paljaan pinnan määrä kompensoi heikkolaatuiset kuvat. Omaa henkilöhistoriaa avaa hyvin harva, ja sitten pitää arvailla onko lapsi profiilikuvissa oma vai joku lainattu – jälkimmäinen vaihtoehto kuulostaa aina vähän pahalta.

No onko tullut mätsejä? Muutama. Mitään treffejä ei ole tapahtunut ja kun tämä lämpö nyt laiskistaa niin olen aika varma, että mitään rakkauden kesää 2019 ei ole luvassa. Yksi, joka urhoollisesti painoi sydäntä vaikka kävi sittemmin ilmi, että hän käyttää samankokoisia vaatteita kuin esikoiseni (minkä takia jouduin pinnallisesti toteamaan, että meistä ei nyt taida tulla mitään) ilmeisesti pahastui kun julkaisin useamman Pride-aiheisen kuvan Instagramiin. Onneksi mulla tätä miesseuraa riittää nämä lomaviikot, mutta aion kyllä jatkaa tätä harrastusta antropologisessa mielessä.

OUTO SUOMALAINEN KOULU

Kun olen noin tuhannen postauksen verran kummastellut espanjalaista, tai ainakin andalusialaista, koulujärjestelmää ja kulttuuria, niin tasapuolisuuden nimissä voin vähän ihmetellä kotimaistakin. Tai toki ajat ovat hieman muuttuneet niistä ajoista, kun itse opettelin ulkoa kertotaulua ja leikkelin sammakoita (luulen, ettei nykylapsille ole tarjolla moista luksusta), mutta onhan tämä suomalainen peruskoulu aika tuttu ja turvallinen – kuten olen monta kertaa kevään mittaan kehunut, sopeutuminen on sujunut naurettavan hyvin. Mutta miltä tämä näyttää niiden silmissä, jotka saapuvat Suomeen vaikka Espanjasta?

Esimerkiksi nyt Kevätpörriäinen. Meillä lapsi halusi ehdottomasti muutaman numeron myytäväkseen, rahankiilto silmissä. En todellakaan ole mikään curling-vanhempi, mutta kun olin muutaman tunnin kuunnellut lapsen myyntistrategian hiomista (johon sisältyi esim. liittoutuminen S-Marketin edessä Iso Numeroa myyvän itäeurooppalaisen miehen liikekumppaniksi) olin jo valmis ostamaan häneltä kaikki kappaleet. Jos espanjalaiset äidit kuulisivat siitä, että 8-vuotias näkökulmasta riippuen joko saa tai joutuu kaupittelemaan lehtiä (joiden sisältö on sekin lapsityövoimalla työstettyä) niin tätä kauhisteltaisiin kollektiivisesti. Lapset kerjäämään, yksin lähestymään vieraita aikuisia!

Ja miten paljon purnasin WhatsApp-ryhmistä, joissa jokaista esiintymisasua hiottiin sukkien saumojen väriä myöten! Ja vannoin, etten ikinä valita kun pääsen Wilman vaikutuspiiriin ja tiedotus tapahtuu suomalaisen suorasanaisesti. Noh. Kävi tietenkin niin, että jossain Wilman viikkoviestissä ohimennen mainittiin, että lapsilla ois Kirjan päivänä naamiaiset. Ja kun siitä ei tullut 1200 huolestunutta WhatsApp-viestiä, unohdin koko asian. Kunnes edellisenä iltana lapsi vienosti muistuttaa, että huomenna pitäisi sitten mennä kouluun naamiaisasussa. Mikä déjàvu niihin aikoihin kun illalla kello kymmenen kerrotaan että seuraavana päivänä kouluun tarvitaan kolme kirkkaankeltaista jätesäkkiä, yhdeksän punertavaa vaahteranlehteä ja vihreää villalankaa. Paitsi että meillä päin ei ole edes kiinakauppoja.

Varmasti missä tahansa muussa maailmankolkassa pienten koululaisten itsenäisyys järkyttäisi. En saata lasta kouluun, vaan sinne se lähtee omin nokkinensa liian iso reppu selässä, kännykkä ja avaimet taskussa. Onneksi sentään teen töitä kotona, joten ei tarvitse arvailla muistaako se ylipäänsä lähteä. Ja kotiin se tulee kun tulee – joskus iltapäiväkerhon, joskus kaverien kautta. Jos mitään viestiä ei tule Wilman kautta (meillä on keväältä tasan kaksi ympäripyöreää tuntimerkintää), joudun luottamaan lapselta saatavaan informaatioon. Joka yleensä on tasoa ”ihan okei”. Jos tulisin Suomeen Espanjasta ja yhtäkkiä intensiivisen yhteydenpidon tilalla olisi vain pohjalainen hiljaisuus, jossa tiedotetaan sitten kun on jotain oikeasti tärkeää tiedotettavaa, epäilisin luultavasti lapsen koko koulunkäyntiä.

Kun Espanjassa pääsimme mukaan luokkien viestiryhmiin, jokainen kävi reippaasti esittäytymässä ja vanhempien keskinäinen kommunikaatio olisi todella kiireistä kaiken aikaa. Täällä en ole tavannut vielä yhtään luokkakavereiden vanhempaa koulun kautta, onneksi osa on tuttuja päiväkotiajoilta. Olen itse yrittänyt tänä vuonna auttaa naapurustoon Pohjois-Afrikasta muuttanutta perhettä, jonka lapset ovat melkein saman ikäisiä kuin meidän pojat, selittämällä mahdollisimman hartaasti eri käytäntöjä, sillä en oikein tiedä mitä itse olisin tehnyt jollen olisi voinut muilta vanhemmilta kysyä tyhmiä kysymyksiäni vuosi sitten. Luonnollisesti viestintä on pääasiassa opettajan vastuulla, mutta esimerkiksi meillä koululaisella on viimeisen kuukauden ajan ollut sijainen, josta en tiedä kuin nimen (ja lapsen arvion iästä, jonka toivon olevan reippaasti alakanttiin).

Kun oma arki vielä vähän asettuu, on tavoitteena lähteä mukaan johonkin maahanmuuttajaperheille suunnattuun ystävätoimintaan. Siinä missä olen ollut itse onnellinen luoviessani taas suomalaisen byrokratian parissa, olen muiden esimerkkien (esim. täällä!) ja oman expat-kokemuksen myötä alkanut ymmärtää ettei edes tämä hyvin järjestäytynyt suomalainen systeemi ole mikään unelma kielitaidottomalle, joka ei tunne jokaista virastoa, lomaketta tai esimerkiksi tukimuotoa. Saati sitten, että tiedettäisiin mitä kouluun tarvitaan kun viestissä lukee lyhyesti ja ytimekkäästi ”pesiskamat”, mitä tarkalleen ottaen tarkoittavat ”pienet ja terveelliset eväät”, ja oltaisiin perillä kaikista mahdollisista vapaapäivistä. Voin vain kuvitella sen kulttuurishokin kun pöllähtää keskellä suomalaista peruskoulua edes toisaalta Euroopasta, saati kauempaa. Paluumuuttajina pääsimme aika helpolla, mutta kuulen aina mielenkiinnolla muiden kokemuksia siitä, miltä suomalainen systeemi on tuntunut ulkomaan vuosien jälkeen.

IHAN OKEI AURINGONLASKUT

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Auringonlaskut ovat aika hienoja kylminä päivinä. Eivät yhtä hienoja kuin Espanjassa. Sen enempää en ole enää vertaillut. Arki Suomessa on tempaissut meidät mukaansa, muutkin kuin vain lapset jotka aina silloin tällöin muistavat jonkun yksityiskohdan Espanjan elämästä – jonkun pillimehun, jonkun ihmisen, jonkun hetken – ja palaavat tukevasti takaisin Suomeen. Miten mutkatonta se tuntuu olevan. Toki heiltä aika usein kysellään, miltä suomalainen koulu tuntuu espanjalaiseen verrattuna (vastaus on aina varsin imarteleva kotimaiselle koululaitokselle), tai puhuvatko he vielä espanjaa (vastentahtoisesti ja vähän, mutta ehkä tämäkin on joku vaihe) tai onko heillä ikävä takaisin (lähinnä isäänsä ja jäätelöbaaria, mutta eipä juuri muuten). Muuten he toden totta ovat kuin eivät olisi poissa olleetkaan.

Ja nyt alan päästä myös itse siihen pisteeseen. Olen ollut kiitollinen siitä, mikä määrä tukea, seuraa, apua… kaikkea on ollut tarjolla. Viime syksy ja oikeastaan koko viime vuosi oli raskas, vaikka siihen mahtui monia huippuhetkiä siihen mahtui myös totaalinen uupumus, yksinäisyyttä ja ero, ja paljon huolta, penninvenyttämistä ja asioiden loputonta järjestelyä. Nyt kun kuun lopussa vihdoin muutamme isompaan, pysyvämpään kotiin, tuntuu että järjestely on ehkä hetkeksi ohi. Että voisi hengähtää, laittaa pitkästä aikaa taulut seinälle ja purkaa laatikot, asettua, antaa olla. Kesän vietämme pitkälti Espanjassa ja tietty siihen liittyy oma organisoimisensa (kuten, kuka haluaisi viehättävän karvakasan kesäkoirakseen?), mutta haluaisin vuoden ilman muuttoja, isoja murheita ja mitään mullistuksia.

Samalla kuitenkin kytee toive siitä, että joskus palaisin Espanjaan, edes osittain. Unelmoin kakkoskodista La Líneassa, paikassa, jonne en meinannut millään haluta ensin jäädä ja josta en sitten tahtonut lähteä. Eihän se nyt tähän maailmanaikaan kuulosta kovin tyylikkäältä, haikailla lomakotia Espanjasta jonne pitäisi aina matkustaa tuhansia kilometrejä, mutta tahdon uskoa ettei minun ja Andalusian romanssi ole vielä ohi. Vaikka kaupungin neliöhinnat ovatkin jopa Espanjan mittakaavassa varsin edulliset, ei tässä elämäntilanteessa tämä unelma realisoidu vielä vuosiin, mutta jos edes vuosikymmenen päästä. Suomessa on hyvä olla, kasvattaa lapsia ja elää ruuhkavuosia, mutta näin itseni vielä istumassa La Línean lempikahvilassa, ja iltakävelyillä rannalla lämpimässä merituulessa juuri niiden maailman kauneimpien auringonlaskujen aikaan.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

ELÄMÄ ON ARKEA

Nyt otsikoksi tuli hieman tuollainen mattinykäsmäinen itsestäänselvyys, pahoittelut siitä. Mutta arki on se asia, joka on ehkä jäänyt täällä blogissa aina vähän sivurooliin – vaikka juuri se oli yksi monista syistä, miksi päädyimme palaamaan Suomeen. Se, millaiseksi arki muodostuu riippuu totta kai muustakin kuin asuinpaikasta, mutta niin paljon kuin ikävöinkin Espanjaa (ja voi pojat, se muuten on paljon!) joudun kuitenkin myöntämään yhden asian: arki Suomessa on sata kertaa helpompaa. Ja silloin kun siitä on päävastuussa yksin ja liikkuvia osia on kolmen lapsen ja yhden koiran verran, on helpolla arjella aika suuri merkitys elämässä. Ei, Espanjassa ei tarvittu kurahousuja, ruoka oli halvempaa ja olimme lasten kanssa tervetulleita joka paikkaan. Mutta…

Nyt kun olemme olleet vajaa pari kuukautta Suomessa, näen lapsiani paljon vähemmän kuin Espanjassa. Tämä kuulostaa nyt hieman karulta, mutta se ei ole mielestäni pelkästään paha asia: on hyvä, että lapsilla on muutakin tekemistä kuin äidin helmoissa oleminen. Espanjassa olimme yhdessä oikeastaan koko ajan, paitsi sen 25 tuntia kun he olivat koulussa. Erityisesti esikoisen puolesta olen onnellinen: Espanjassa leikkitreffien järjestäminen 8-vuotiaille vaati todella paljon säätöä, kun paikallisilla oli harrastuksia ja yksityistunteja sekä paljon omaan sukuun liittyviä velvoitteita, Suomessa taas hän voi valita iltapäiväkerhon tai mennä kylään kavereille, tai kaverit voivat tulla meille. Hänellä on yhtäkkiä taas sosiaalinen elämä, jossa minä en ole portinvartijana. Esikoisen koulupäivät lyhenivät viisituntisista kolmeen, neljään tuntiin ja yhtäkkiä hänellä on yhden puolen tunnin ruokatauon sijaan monta välituntia. Kuopuksen ja keskimmäisen päivät sen sijaan pitenivät, sillä tällä hetkellä he ovat päivähoidossa ja eskarissa noin 6,5 tuntia päivässä. Se on kuitenkin erilaista kuin entinen arki, jossa he istuivat pulpetissa pääosan päivästään. Nyt ”koulupäivään” (emme oikein vieläkään osaa puhua tarhasta) kuuluu esimerkiksi pullanleivontaa ja pulkkamäkeä kuten tänään, paljon leikkiä ja ulkoilua ja lounas ja välipala entisen eväsrasian sijaan. Montaa asiaa olen Espanjassa kaivannut, mutta en joka-aamuista eväslinjastoa!

Espanjassa jouduimme tekemään kompromissin asuinpaikan suhteen: kun saavuimme Espanjaan, asetuimme heti kaupungin keskustaan. Se sopi mulle täydellisesti, koska rakastin sitä että olin muutaman sadan metrin päästä kaikesta kuhinasta, mutta lapsiperheelle oma piha olisi ollut ihana. Siihen olisi vain tarvittu toinen auto, ja varmaan mun olisi pitänyt ajaa se ajokorttikin. Vaikka meillä oli La Líneassa ranta lähellä, oli tekemistä lasten kanssa muuten aika vähän, heistä kun kahviloissa istuminen ja ihmisten katseleminen ei ollut niin mielekästä kuin äidistään. Suomessa on ollut helpompi löytää tasapaino: pääsemme hyvillä yhteyksillä julkisilla keskustaan alle puolessa tunnissa, toisaalta ympärillä on paljon puistoja ja luontoa, sekä turvallista liikkua. Koirankakkaa on kaduilla yhtä paljon ja ihan samalla tavalla saan heristellä täällä keskisormea kun suojatiesääntöjä ei kunnioiteta, mutta stressitasot ovat kuitenkin matalammat kuin Espanjassa kaduilla liikkuessa, jossa esimerkiksi tupakkaa salakuljettavat teinit törttöilivät skoottereineen jalkakäytävillä.

Ennen pitkää olisimme varmasti oppineet espanjalaiseen vuorokausirytmiin, mutta vajaa kahdessa vuodessa emme saaneet siirrettyä sisäistä kelloamme tarpeeksi päästäksemme nauttimaan espanjalaisesta arjesta paikallisten tapaan. Välillä kyllä ”valvotimme” lapsia yli normaalin nukkumaanmenoajan (joka aina huvitti espanjalaisia tuttaviamme, ”siis teidän lapset ovat nukkumassa yhdeksältä? Meillä vasta silloin aletaan kokata päivällistä!”) mutta ne illat olivat harvoin kovin nautinnollisia kenellekään. En vieläkään tiedä, miten espanjalaiset sen tekevät – elävät aktiivista sosiaalista elämää yleensä lähempänä puolta yötä kuin Pikku Kakkosta – mutta näin myös parin vuoden aikana paljon väsymystään itkeviä, sokerilla tai iPadilla lahjottuja lapsia kun vanhemmat istuivat ravintolassa. Ja se sokeri! Ah! Sitä ei enää tuputeta joka paikassa, päin vastoin. Herkuttelemme kyllä kotona, ja päiväkodissakin on kuulemma silloin tällöin pannukakkua ja jäätelöä, mutta sisäinen terveysfasistini on tyytyväinen kuin ruokailuja ei korvata sipsipussilla eikä joka paikassa lapsille tarjota tikkareita.

Näihin kulttuurieroihin olisi kyllä tottunut. Niiden vastapainoksi tarjolla oli roppakaupalla positiivisia asioita, kuten lapsirakkautta joka suunnasta, sosiaalisuutta ja itsevarmuutta kasvattava ympäristö, suvaitsevaisempi asenneilmasto ja se loputon aurinko. Ainakin kerran päivässä huomaan miettiväni, mitä tekisin juuri nyt jos olisinkin Espanjassa.  Olisinko istumassa kantakahvilassa cappuccinolla, olisinko istumassa muiden koiranulkoiluttajien kanssa suihkulähteellä ja puhumassa politiikasta? Sen sijaan lapset eivät ole haikailleet takaisin kuin isänsä ja jäätelöbaarin perään – he ovat todella sopeutuneet nopeasti takaisin ja nauttivat täysillä kirjastosta, kavereistaan, lumikasoista ja sitä, että voivat puhua suomea. Ja juuri se tekee arjesta hieman helpompaa.