ÄIDIT JA TYTTÄRET

Espanjassa äitienpäivää vietettiin jo viime sunnuntaina. Suomessa on tietenkin taktikoitu, ettei vahingossakaan osu vappupäivä ja äitien juhliminen samalle sunnuntaille, ja sen ansiosta mulla on vähän niin kuin kaksi äitienpäivää putkeen. En nyt kuitenkaan tullut sillä leuhkimaan vaan kertomaan siitä, miltä äitienpäivä täällä päin maailmaa näytti. Tai ei oikeastaan äitienpäivä, sillä se näytti ihan samalta kuin kaikki sunnuntait: perheet, usein monen sukupolven voimin, olivat kaupungilla syömässä ”meriendaa”, joka on yleinen nimitys täällä kevyille aterioille tai välipalalle. Mukaan oli haettu mummit ja anopit, ja perheen pienimmät olivat puettu parhaimpiinsa. Se on täällä kuitenkin niin yleinen näky, että muuten äitienpäivä ei näkynyt katukuvassa erityisesti.

Sen sijaan se, mitä kaduilla näkee arkisin paljon muuten, on äidit ja tyttäret. Puhun siis aikuisista äideistä ja aikuisista tyttäristä. En tiedä koskeeko ilmiö vain melko pientä kaupunkiamme, mutta muutenkin perhekeskeisyys tietenkin tuntuu olevan hyvin vahvasti eteläeurooppalainen piirre. Kun tapaan kaupungilla lasten koulukavereiden vanhempia, on mukana yleensä heillä isoäidit ja joskus isoisoäiditkin, ja etenkin leskeksi jääneitä isovanhempia otetaan selvästi paljon mukaan menoihin. Kun nuorella äidillä on pieni vauva, aika usein mukana on myös äidin oma äiti, jonka rooli näyttää näin ulkopuolisen silmiin olevan paitsi neuvoa ja auttaa, myös työntää rattaita, ruokkia vauvaa ja tsempata tuoretta äitiä.

Olen itsekin kyllä ihan täysi mammantyttö, joten meidän perheen symbioottinen äiti-tytär-suhde ei ole Espanjassa herättänyt mitään hämmästystä. Täällä on aivan itsestäänselvää, että perhe viettää paljon aikaa yhdessä ja pitää huolta toisistaan. Tästä riittäisi kirjoitettavaa enemmänkin – koska kyseessä ei ole vain perhekulttuureja koskeva kysymys vaan yhteiskunnalliset aiheet, nämä rakenteet vaikuttavat niin eläkepäiviä viettävien vanhusten arkeen kuin äitien työntekoonkin. Niin paljon kuin Suomen tasa-arvoista järjestelmää, jossa ihminen ei ole riippuvainen lapsuudenperheestään ja lastenhoitoapua saa myös oman suvun ulkopuolelta, rakastankin, on tässä jotain sympaattista. Vanhanaikaista ja arvostettavaakin.

Haaveilen, että joskus saisin tilaisuuden valokuvata La Línean aikuisia äiti-tytär-pareja. Paitsi yhdennäköisyys kasvoissa, täällä selvästi tyyli periytyy äidiltä tyttärelle (sanoo se tytär, jonka arkiunivormu on sama mustat leggarit ja harmaa huppari kuin omalla mutsillaan). Joskus naisia näkee yhtä aikaa neljässä sukupolvessa, ja sekin on yhtä kiehtovaa. Luonnollisesti myös isiä ja isoisiä näkyy liikkeellä lasten kanssa, mutta arkisin tämä on usein naisten maailma, jossa äidit ja isoäidit hakevat lapsia koulusta, käyttävät puistossa ja ruokaostoksilla. Siihen liittyy sellaista hiljaista arjen sankaruutta, joka saa aina uskomaan siihen, että tämä oma sukupuoli on oikeasti aika lujaa tekoa. Täkäläiset naiset pyörittävät perhettä ja usein käyvät pienellä palkalla työssä ja vielä kaiken keskellä vaikuttavat elämäniloisilta, onnellisilta ja siltä, että nauttivat täysillä juuri siitä omalle perheelle omistautumisesta. Toivottavasti ehdin sitä tallentamaan kameralla vielä.

PÄÄSIÄISEN KÄRSIMYSNÄYTELMÄ(T)

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Johan on ollut pääsiäisviikko. Se tuli vähän yllättäen, koulusta lähetettiin loppuviikosta lappu että hyvää lomaa ja ihmettelin hieman kun koulun kerrottiin päättyvän perjantaina ja alkavan taas maanantaina. Kas, siinähän oli viikko välissä. Tämä Semana Santa. Olen kyllä vaihto-oppilasvuonna kokenut yhden katolilaisten pääsiäisviikon, mutta maallistunut hostperhe pakkasi silloin minut ja koko muun ryhmän autoon ja suuntasi viikoksi mässäilemään all inclusive-rantahotelliin, jossa ei ollut hartaudesta tietoakaan. Paastoa tarvitsin sen viikon jälkeen kyllä. Täällä Espanjassa, kuuloetäisyydellä kirkonkelloista, olemme sitten saaneet toisenlaisen pääsiäiskokemuksen.

Nämä jokailtaiset kulkueet, joita on parhaimpana iltana kolme kappaletta alkuillasta aina melkein aamuyön tunneille, ovat vallanneet pienen kaupunkimme kadut. Itselleni mielleyhtymät huppupäisistä nasaretilaisista ovat aivan muualla kuin kristinuskossa ja armahduksessa, mutta kaiken kaikkiaan täkäläisten panostaminen tähän viikon kestävään juhlaan on varsin vaikuttava. Ihan pienistä lapsista alkaen jokainen kaupungin veljeskunta esittää oman kävelynsä painavaa alttaria tai kahtakin kantaen, suitsukkeen savun ärsyttäen tällaisen noviisin silmiä ja kurkkua. Välillä vaihdetaan kantajia, välillä seuraajat – joita kadut ovat täynnä, kaikki tungetsivat parhaille paikoille ja tahtovat koskea alttareita – antavat aplodit, välillä parvekkeilta heitetään ruusunterälehtiä ristiinnaulitun Jeesuksen tai surevan Madonnan päälle.

On tässä se karnevalistinen puolensakin. Joka paikka on täynnä teinejä, jotka ovat sen verran sekaisin että ne juovat varmasti muutakin kuin niitä energiajuomia, jotka ovat ainoita mitä heidän käsistään olen bongannut. Ravintolat ja kahvilat ovat täynnä, perheet ovat pukeutuneet parhaimpiinsa. Hulinaa riittää, vaikkei täällä muutenkaan erityisen hiljaista ole. Kiehtovaa, etenkin tällaiselle ateistille jolle koko pääsiäisen sanoma on yleensä tiivistynyt suklaamuniin ja tuplapalkkaan töissä. Upea tämäkin on todistaa, ja tavoitteena ensi vuodelle on nähdä jokainen kulkue tämän kahdeksan päivän aikana.

ERILAINEN LAPSUUS

Ulkosuomalaisten keskuudessa pyöritellään usein erilaista pohdintaa omien lasten, niiden ulkomailla kasvavien, lapsuudesta. Toiset saattavat olla hieman kateellisiakin omille lapsilleen, jotka saavat elää aivan erilaisen lapsuuden ja toiset taas potevat morkkista, kun lapselle ei muodostu selvää kansallisidentiteettiä ja elämän alkuvaiheita saattaa leimata tietynlainen juurettomuus. Itse en ole vielä kumpaakaan, mutta vertailen kyllä päivittäin sitä, miten erilaista elämää perheen 3-, 6- ja 7-vuotiaat viettävät Espanjassa verrattuna suomalaisiin ikätovereihin. Heidän lapsuutensa eroaisi omastani vaikka eläisimme Suomessa, ja nyt se vasta omalaatuinen onkin. Ja koska lapsilla itsellään on hyvin tuoreessa muistissa arki Suomessa, tekevät he itsekin havaintoja synnyinmaansa ja nykyisen kotimaansa välillä.OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Se, mitä esikoinen kaipaa eniten Suomesta, on vapaus. Äidin silmiin koululaisten, ihan ekaluokkalaistenkin, itsenäisyys näyttäytyy nykyään todella outona, vaikka olin itsekin ihan täydellinen 90-luvun avainkaulalapsi. Aloin kulkea toisesta koulupäivästäni alkaen 6-vuotiaana yksin bussilla parin kilometrin koulumatkan ja vietin iltapäivät yksin kotona, Tampereen Lapinniemessä kun ei silloin juuri muita lapsiperheitä asunut. Tein itselleni ravitsevia lounaita kaakaosta ja karjalanpiirakoista, luin Aku Ankkaa ja katsoin Marienhoffia. Siihen verrattuna nykyiset iltapäiväkerhot ja aikuisten joustavien työajat tuntuvat jo erityiseltä, saati sitten espanjalainen arki jossa aina yläasteelle asti lapset haetaan koulusta. Kaupungilla nuorimmat ilman vanhempien tai isosisarien seuraa liikkuvat ovat varmaan noin 12-vuotiaita, kun taas Suomessa esikoinen sai alkaa 6-vuotiaana liikkua oman korttelin alueella kaveriensa kanssa. Täällä naapuri on räyhännyt minulle jo siitä, että veljekset odottivat mua rappukäytävässä ilman valvontaa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Toisin kuin jotkut suomalaislapset, heillä ei ole mitään käsitystä karkkipäivästä. Keskimmäinen toi juuri koulusta kotiin diplomin siitä, että oli joka keskiviikko tuonut eväslaukussa hedelmän – sinänsä hassua, sillä heille on pakattu kasviksia joka päivä. Suomalaisen silmin paikallisten herkuttelu on täysin holtitonta, mutta luultavasti omat lapseni ovat jo tottuneet välipalasipseihin, jokapäiväiseen jäätelöön ja siihen, että taaperoillekin annetaan tikkari ravintolassa, parturissa – missä vain. Heidän ruokarytminsä ja oikeastaan koko sisäinen kellonsa kulkee ihan eri ajassa kuin suomalaiskavereiden, kun päivällistä syödään toisinaan siihen aikaan kun Suomessa ollaan jo iltapesulla.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

He eivät harrasta yhtä kunnianhimoisesti kuin kaverinsa Suomessa, vaan hyvin laiskasti. En kyllä tiedä olisimmeko yhtään innokkaampia harrastajia Suomessa, mutta siellä ainakin ryhmäpaine olisi kovempi. Olemme espanjalaistuneet monella tapaa: toimme kyllä mukanamme kuravarusteet, mutta sateen tullessa edes oikeat vaatteet eivät saa meitä enää ulos. Joka päivä ei tarvitse ulkoilla. Myös lasten tyyli muuttuu koko ajan ”eteläeurooppalaisemmaksi”, ostammekin pikeepaitoja ja suoria housuja suomalaisen käytännöllisen ja mukavan vaatekerran sijaan. He eivät laula Suvivirttä mutta viettävät espanjalaisia perinnejuhlia, ja esimerkiksi meidän joulunviettomme poikkeaa paljon suomalaisesta, vaikka siihen kuuluu Joulurauhan julistus ja Samu Sirkka myös Espanjassa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Täällä olemme paljon tiiviimpi perheyksikkö kuin Suomessa. Kyse ei ole vain kulttuurieroista, vaikka Espanjassa omaa sukua arvostetaankin yli kaiken. Koska emme tunne juuri ketään täällä, on sosiaalinen elämä rajoittuneempaa ja vastaavasti vietämme kaiken aikamme keskenämme. Verrattuna viime kevääseen, jolloin lapset luuhasivat kavereillaan, olemme nyt ottaneet kaiken menetetyn perheajan takaisin. Tuplaten. Jonkinlainen kultainen keskitie olisi mukava, jossa lapsilla olisi vähän enemmän vapautta ja arkeen mahtuisi muitakin ihmisiä kuin lähiomaiset.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Omat lapseni eivät pääse osaksi ilmiöopetuksesta vaan ovat hypänneet muutaman vuosikymmenen takaisiin opetusmetodeihin. Heitä seisotetaan nurkassa ja opettajille kummarrellaan. He ovat myöskin täysin ulkopuolella digiloikasta ja käyttävät elektroniikkaa luultavasti vähemmän kuin suomalaislapset. Koulussa kenelläkään ei ole kännyköitä eikä niitä näe alakouluikäisillä muutenkaan – paitsi kun vanhemmat antavat lapsilleen ravintolassa puhelimen viihdykkeeksi, tämä on globaali kasvatusmetodi. Heillä on vain yksi välitunti betonipihalla eikä kouluruokailua. En voi kuvitella millainen kulttuurishokki heille olisi joutua juuri nyt suomalaiseen peruskouluun.

Olen iloinen poikien puolesta, että he kasvavat tällä hetkellä yhteisössä, jossa lapsiin suhtaudutaan kaikkialla kovin positiivisesti. He ovat tervetulleita ravintoloihin, kauppoihin, heitä tervehditään aina poskisuudelmin ja hymyin. Ei meillä ole juurikaan huonoja kokemuksia Suomesta, mutta varmasti avoimuus ja lapsiystävällisyys välittyvät myös heille, ainakin sitten vanhempien rentoutena kun ei tarvitse koko ajan pyydellä anteeksi olemassaoloaan. Toisaalta paikallisilta lapsilta he oppivat myös vähemmän viehättäviä tapoja, kuten roskaamista ja sääntöjen rikkomista aina tilaisuuden tullen. Jonottamiseen, oman vuoron odottamiseen ja tasapuoliseen jakamiseen tottuneet tunnolliset suomalaiset ovat täällä välillä melkoisen pulassa. He ovat tottuneet tungokseen ja tunkemiseen, kovaan meteliin ja kyynärpäätaktiikkaan. Suomalaislapsiin verrattuna he alkavat olla suorastaan röyhkeitä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Internetin ansiosta monet eroavaisuudet ovat kadonneet. Esikoinen pelaa Minecraftia koneella yhdessä suomalaisen kaverinsa kanssa, he katsovat samoja ohjelmia espanjaksi dubattuna joita näytetään Pikku Kakkosessa. He matkustelevat lopulta samoissa kohteissa kuin Suomen lapset. He syövät iltapuuron ja lukevat iltasaduksi samoja Mauri Kunnaksen kirjoja kuin itsekin luin lapsena. Heille palmut ja delfiinit alkavat olla arkipäivää, mutta lumi ja jäätynyt järvenpinta eksoottista. Puitteista huolimatta alan uskoa, eniten heidän lapsuuttaan muovaa perhe. Kiireiset aikuisia ovat kiireisiä maanosasta riippumatta, hiekkalaatikko tai hiekkaranta – huomaako sitä eroa sitten lopulta. Odotan innolla kun on aika heidän muistella lapsuuttaan, miltä se kuulostaa, varsinkin kun pääsevät saman pöydän ääreen suomalaisten kavereidensa kanssa.

YLPEÄSTI ANDALUCIALAINEN

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Hyvää Kalevalan ja suomalaisen kulttuurin päivää! Me ei sitä juhlita ollekaan, paitsi kyllä vilkaistiin Koirien Kalevala-kirjaa. Mauri Kunnas on kyllä suomalaista kulttuuria parhaimmillaan. Söimme myös lettuja, sekin oli aika suomalaista. Mutta jos ulkona ei olisi maailmanluokan myrsky, olisimme varmaan jossain pihalla juhlimassa ihan toisenlaista kulttuuria. On nimittäin myös Día de Andalucía, nykyisen kotialueemme päivä. Ja paikalliset olivat ainakin suunnitelleet ottavansa siitä kaiken irti, kunnes karmea sää sotki nekin suunnitelmat. Ylpeitä he ovat silti ja suhtautuvat tähän eteläespanjalaiseen itsehallintoalueeseen hyvin voimakkaasti tunteella. Ne surullisenkuuluisat koulun vanhempien Whatsapp-ryhmät ovat piipanneet erilaisia ”Ylpeästi andalucialainen”-meemejä ja juhlapäivän toivotuksia, ilman hitustakaan ironiaa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Joskus joulun aikoihin kirjoitin tästä viimeksi, kuinka täällä paikallisten ylpeys kulttuuristaan tekee vaikutuksen. Toki kulttuurikin on komea – vaikka itse keksin paljon parannettavaakin. Mutta oli kyse puvuista, musiikista, esityksistä, ruoasta… kaikkeen suhtaudutaan intohimoisesti, vakavasti, erittäin vahvalla kansallisidentiteetillä. Olen myös usein miettinyt omaa suomalaisuuttani verrattuna polleisiin espanjalaisiin. Kuinka itse enemmänkin vaivaannun siitä, jos joku kulkee Suomi Leijona-riipus kaulassaan ja julistaa suomalaisuuttaan, mutta täällä parvekkeilta liehuvat Espanjan liput sekä jopa tosikkomainen suhtautuminen omaan historiaan herättää ihailua.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Toki tämä on tällaiselle peräpohjalaiselle myös hyvin eksoottista. Kuokin aina kaikissa kulttuuritapahtumissa mihin pääsen, sillä minusta on ihana vakoilla perinteitä ja erityisesti pukuja, vaikka en aina ymmärräkään mistään mitään. Esimerkiksi klassista flamencokulttuuria on uudistettu hienosti ja moderni ja mennyt yhdistyvät usein kauniisti puvuissa ja juhlamenoissa. En osaa kuvitella, että Suomessa kaikki pukeutuisivat tosissaan kansallisasuihin viikon ajaksi, mutta täällä se on kesäisen ferian aikaan monelle odotettu kohokohta. Päästä pukemaan upea (ja varsin arvokas) puku ja pyörimään siinä kaupungille. Tästä iloitsevat kaikki sukupolvet, eikä kyse ole vain vanhojen ihmisten nostalgiankaipuusta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Odotan innolla pääsiäistä, jota en ole ennen Andalucíassa elänyt. On kuulemmat hienoja kulkueita, paljon erilaisia tapahtumia ja kirkonmenoja. Sitten pian on jo taas feria – Suomen-lomakin järjestettiin niin että ehdimme mukaan feriaan. Pojat ovat hieman hämillään, etenkin kun viime viikolla koulussa päivää juhlittiin andalucialaisissa asuissa (joita ei tietenkään Suomi-pojilla ollut). Toisaalta siinä missä paikallisten ylpeys omista juuristaan kiehtoo, on suomalaisessa kulttuurissa yhtä paljon hyvää. Kyllä täällä kaivataan tasa-arvoa, rehellisyyttä, saunaa ja luontoa, marjoja ja metsää, Ultra Brata ja suomalaista sarkasmia. Joten hyvää juhlapäivää, kumpaankin kotipaikkaan.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA