KANSALLISYLPEYDESTÄ JA KUMMASTELUSTA

Muutit Suomeen? Siis miksi?

Tunnustan. Olen joskus itsekin kysynyt. Etenkin kun pääsimme tutustumaan alkuvuodesta brittiläisen ystäväni kotiseutuun, en voinut kuin ihmetellä miksi joku vaihtaisi Etelä-Englannin nummet, idylliset pikkukylät pubeineen ja läheisen Lontoon sykkeen itähelsinkiläiseen lähiöön. Vaikka kyllä minä tiedän ne asiat, jotka puhuvat Suomen puolesta – nyt varmasti paremmin kuin koskaan ennen. Ja joskus syyt ovat hyvin henkilökohtaisia, ja siksi tuntuukin olevan oletusarvo että jos joku muuttaa vapaaehtoisesti Suomeen eikä ole ihan sotaa tai vainoa pakenemassa, niin taustalla on oltava parisuhde, perhesiteet tai sitten unelmien työpaikka. Mutta miksi muuten?

Sen sijaan kukaan espanjalainen ei ole koskaan kysynyt multa että ”miksi ihmeessä muutit Espanjaan!?”. Sen sijaan kun kerron mistä olen muuttanut, he huudahtavat että ”no eikö täällä olekin kaikki paremmin!”. Joskus näön vuoksi saatetaan vähän pyöritellä silmiä espanjalaisten äänekkyydelle tai kuumuudelle tai liikennekäyttäytymiselle, mutta yleensä paikalliset ovat varsin varmoja siitä, että Espanja on ylivertainen asuinpaikka ja totta kai kaikki tahtovat muuttaa tänne.

Ja sitten Suomessa asuvat ulkomaalaiset expatit saavat joka kerta sen saman reaktion. ”But…why?”. Aletaan luetella syitä pysyä kaukana Suomesta; kamala ilmasto (on vähän makuasia kuinka monen kuukauden talvesta haluaa puhua, mutta liioittelematta ainakin puoli vuotta on pimeää, märkää ja kylmää!). Synkkä erakkokansa joka ei katso silmiin saati tervehdi, edes hississä. Hintataso. Sanoinko jo sää? Perussuomalaiset. Siis eihän kukaan täysjärkinen vapaaehtoisesti muuta Suomeen! Ulkomaalaisia Suomi-faneja pidetään niin ihmeellisinä yksilöinä, että heistä kirjoitetaan artikkeleita valtakunnan sanomalehtiin. Espanjaan muuttavat ulkomaalaiset ovat itsestäänselvyys eikä oman arvonsa tuntevia espanjalaisia kiinnosta sen liiemmin kysellä, miksi joku on tänne muuttanut. Sehän on itsestäänselvää: lista on loputon!

Se on oikeastaan oikein virkistävää, että kansallisylpeys on korkealla ja omaa kotimaata pidetään, pienestä kritiikistä huolimatta, niin hyvänä paikkana asua että olisi suorastaan ihme jos joku EI haluaisi asua Espanjassa. Tulee expatillekin hyvä mieli: voi vain myhäillä ja nyökkäillä, niin ruoka on aivan uskomatonta, ymm, ihmiset ovat kyllä niin iloisia ja joo totta kai tämä sää, eihän tätä voi edes uskoa! Eikä yrittää vakuuttaa että hei ei tämä ole niin kauhea paikka. Tasa-arvoinen yhteiskunta, laadukas koululaitos, puhdas luonto, paljon tilaa elää – ihan henkilökohtaistakin tilaa! – ja kyllä siinä suomalaisessakin kulttuurissa on puolensa. Eikä Suomea fanittaakseen tarvitse olla mikään friikki, joka ansaitsee haastattelun Hesarissa vain siksi että ihan oikeasti pitää Suomesta (yleensä ehkä Muumien tai jonkun metallibändin vuoksi ja sitten suomalaiset ovatkin että no aa, se on vähän tollainen yhden asian uskovainen, eihän se sitten oikeasti niin Suomesta vaan tosta Nightwishistä).

Odotan yhä, melkein kolmen vuoden on/off Espanja-elämisen jälkeen, sitä että joku jollain tavalla kyseenalaistaisi sen, etteikö muutos Suomesta Espanjaan olisi automaattisesti parannus elämänlaatuun. Sitä se on monella tapaa ollut, ja ainakin olen oppinut sellaista reipasta asennetta siihen, että pitää olla ylpeä itsestään, omasta taustastaan ja myös siitä kylmästä kotimaasta, jonka säät saattavat joskus muutaman vuosikymmenen päästä olla valitettavasti paljon arvostetumpia kuin tämä ikuinen auringonpaiste. Ja mikä mahtavinta, nyt on tavallaan kaksi kotimaata, joista molemmista tykkään tosi paljon!

TERVEISIÄ KOULUMAAILMOISTA

Hesarin Yhdysvaltojen kirjeenvaihtaja Laura Saarikoski kirjoitti mennäviikolla siitä, mitä opittavaa toisiltaan on yhdysvaltaisella koulumaailmalla ja suomalaisella koulumaailmalla. Tästä asiasta tuli puhuttua elokuussa Suomen lomalla todella paljon, kun ystäväpiirissä lähes kaikilla on kouluikäisiä lapsia ja juuri siinä elämänvaiheessa, kun koulumaailmaa tarkastellaan vielä aika tuorein silmin eikä aivan väsyneinä kaiken maailman vanhempainiltoihin ja Wilma-viestintään.

Itsellänihän ei oikeastaan ole omakohtaista kokemusta siitä, millaista on olla koululaisen äiti Suomessa – olen tietty itse käynyt koulua joskus viime vuosituhannella, mutta ehkä niitä kokemuksia ei niin kauheasti kannata kaivella. Joten kaikki näkemykseni perustuvat todella pitkälle siihen, mitä olen tuttavien kanssa keskustellut. Ja toisaalta kokemukset Espanjasta perustuvat myös vain yhteen lukuvuoteen ja yhteen kouluun, joka sattuu olemaan köyhän puoleinen kunnallinen koulu Andalusiassa. Täällä alueelliset erot ihan kaupunkienkin sisällä ovat valtavat, puhumattakaan sitten eroista esim. (puoli)yksityisten ja kunnallisten koulujen välillä. Tällainen yhden kappaleen mittainen disclaimeri tähän, ettei kukaan kuvittele että tässä tulee jonkinlainen asiantuntijalausunto. Kokemusasiantuntija korkeintaan.

En usko kummankaan järjestelmän ylivoimaisuuteen, joskin siinä missä suomalaiset ovat toistaiseksi menestyneet PISA-tutkimuksessa (jonka ylivertaisuuteen en usko siihenkään) ovat andalusialaiset olleet heikoilla. Nyt on myös ehkä vaikea erottaa sitä, mitkä ongelmat täällä ”meillä päin” eteläisessä Espanjassa liittyvät koulun kulttuuriin ja opetussuunnitelmaan, mitkä ihan rehelliseen resurssipulaan: kun lasten kouluun rahoitetaan liitutaulut koulunäytelmällä ja vanhempien vastuulla on tuoda kaikki käsisaippuasta alkaen, ollaan jo lähtee päälle hieman eri lähtöviivalla Suomen kanssa. Sanomattakin selvää, että Suomessa olen iloinen veronmaksaja ja aina arvostanut tasapuolista järjestelmää, jossa jokainen lapsi saa koulun puolesta tukea ja tarvikkeita.

Mutta Espanjassakin on hyvät puolensa! Esimerkiksi koulukiusaamista näyttää – omien havaintojen sekä muiden vanhempien puheiden pohjalta – olevan paljon vähemmän. Avointa naljailua kyllä ja sellaista suunsoittoa, mutta ei suurta välituntidraamaa. Kellään alakoululaisella ei ole puhelinta enkä usko, että elektroniikkaa edes sallittaisiin koulun alueella: ehkä he eivät opi koulussa koodaamaan, mutta toisaalta en ole digiloikan suurin fani. Kun välitunteja on vain yksi, sekin opettajien aika tiukasti valvoma ja pienellä pihalla, sosiaaliset suhteet eivät ole kovin isossa roolissa koulussa. Ei, ei sekään ole mikään ideaali, mutta olen ollut helpottunut siihen ettei samanlaista kiusaamisilmiötä ole nähtävissä kuin mistä olen kuullut Suomen ystäviltä. Ja ei, en pidä pahana sitä ettei kellään alle 12-vuotiaalla näe kännyköitä kaduilla.

Mielestäni myös kolmevuotisen esikoulun, joka alkaa jo 3-vuotiaana, kunnianhimoisuus on myönteinen asia. Totta kai leikki-ikäisen kuuluu pääasiassa leikkiä, mutta olen myös nähnyt miten paljon nuo alle kouluikäiset jo imevät uutta tietoa ja taitoa itseensä, enkä pidä pahana että heiltäkin vaaditaan hieman enemmän. Meillä esikoinen kävi, kuten muutkin ikäisensä, esikoulun Suomessa ja mielestäni siellä mentiin siinä mistä aita on matalin. Totta kai tämä on päiväkoti/koulukohtaista ja olen kuullut myös eskareista, joissa kouluun menoon valmistaudutaan vähän paremmin ja lapsen omia oppimistaitoja aletaan herätellä, mutta esimerkiksi oma esikoinen ei eskarilaisena saanut läksyjä kaikista toiveistaan huolimatta, matematiikkaa tai lukemista ei erityisemmin treenattu ja vapaata leikkiä (jolla, totta kai, on omat pedagogiset merkityksensä) oli enemmistö neljän tunnin varhaiskasvatuksen ajasta.

Toisaalta toivoisin, että espanjalainen koulumaailma ottaisi askeleen kohti 2000-lukua etenkin mitä tulee hierarkiaan opettajien ja lasten välillä. Kunnioitus on tärkeä asia ja sitä ei voi globaalisti korostaa tarpeeksi, mutta kun tokaluokkalaisia seisotetaan rankaistukseksi nurkassa ja esimerkiksi liikuntatunnilla punnitaan koko luokan edessä painoa suureen ääneen kommentoiden, tulee mieleen ajat jopa ennen omia kouluvuosiani. Viisituntinen koulupäivä on pitkälti pulpetissa istumista, kaunokirjoitusta ja sanelusta kirjoittamista, mikä ei varsinaisesti kasvata luovaa ratkaisukykyä. En kaipaa tabletteja ja Espanjassa ehkä selvitään ilman Ilmiö-viikkoja, mutta tällä hetkellä tuntuu keskeinen opetustapa olevan ulkoa opettelu sen sijaan, että kokonaisuuksia ja asianyhteyksiä ymmärrettäisiin syvemmin. Esikoisen koulukirjoissa asioita käsiteltiin paljon, mutta laatu kärsi: esimerkiksi veden kiertokulku oli kuitattu puolen sivun selityksellä. En tiedä, palataanko aiheeseen esim. yläkoulussa, mutta hieman ohueksi näinkin keskeinen asia mielestäni jäi.

Suomalaisessa koulussa mahtavaa on tietenkin myös opetussuunnitelman ulkoiset asiat, joita alkaa arvostaa ulkomailla: kouluruokailu, erityinen tuki, henkilökunnan määrä, Wilma. Kaikki kommunikointi ei ole vastuuvanhemman ja Whatsapp-ryhmän varassa, ja esimerkiksi opettajilta saa yksityiskohtaisempaa palautetta lapsen koulumenestyksestä. Ja kouluruokailu! Täällä olemme saaneet supervanhempien maineen, kun lapsilla on joka päivä kasviksia tai hedelmää (eikä vain keskiviikkoisin, kuten Andalusian hallinto ystävällisesti toivoi kotiin lähetetyssä kirjeessä). Uskoisin, että ravitseva ateria päivän aikana auttaisi jaksamiseen. Ja esimerkiksi erityisopetus: esikoisen luokalla oli yksi erityislapsi, jolle ei ollut tarjolla mitään erityistä tukea tai aputoimia. Lapsi oli jo kerran jätetty luokalle (se on mahdollista meidän koulussa vain 2. ja 4. luokan päätteeksi), ja nyt hän kävi toisen luokan uudestaan oppimatta vieläkään lukemaan tai kirjoittamaan. Ja nyt hän jatkaa kolmannelle luokalle huomattavasti jäljessä luokkatovereitaan, ja asialle ei oikein voi tehdä mitään. Yhden opettajan vastuulla on aina 25 lasta, niin esikoulussa kuin ala-asteella, ja opettajan jaksamisesta riippuu kuinka yksilöllistä opetusta luokassa annetaan.

On mahdoton ennustaa, miten nämä vuodet espanjalaisessa koulussa vaikuttavat omien lasten akateemiseen menestykseen pitkällä tähtäimellä. Uskon, että meidän kotikasvatus tasoittaa tietä monessa mielessä, sillä luemme paljon, käymme museoissa, katsomme dokumentteja ja olemme aika ”tiedeorientoituneita” (ja vastaavasti laiskoja taas mitä tulee kädentaitoihin tai liikuntaan…). Toivon, että he imevät espanjalaisten lapsirakkautta koko kiintiön täyteen, sillä en ole nähnyt että Suomessa koulun puolesta järjestettäisiin niin paljon eri tapahtumia ja esityksiä vanhemmille – ja että vanhemmat olisivat niin suurella tunteella niissä mukana. Esiintymistaitoja treenataan ja lapsia rohkaistaan reippaammin kuin mihin olimme tottuneet, mutta haluan uskoa näiden taitojen merkityksen kasvavan Suomessakin koko ajan. Ennen kaikkea olen kuitenkin kiitollinen, että saamme kokea erilaista koulumaailmaa kuin vain sitä, mihin itse olin tottunut. Saamme sen klassisen opetuksen, että on enemmän kuin vain yksi oikea tapa tehdä asioita.

HAVAINTOJA SUOMESTA

Melkein neljän viikon jälkeen Suomi tuntuu taas just niin tutulta kuin ennen muuttoa ulkomaille. Mutta ainakin alkuun sitä katselee hetken vähän vieraana, ulkopuolisen silmin. Ja tässä joitain asioita, joihin kiinnitin huomiota elokuun alussa – ja vähän muitakin sekalaisia ajatuksia matkan varrelta:

  • Marimekko-kangaskassit on vieläkin IN!? Olin ihan varma, että tätä trendiä ei enää näkyisi mutta kyllä, niitä oli yhä joka toisella vastaantulijalla (ainakin jos laski vain 20-40-vuotiaat naiset).
  • PopSocket!! Mikä älytön keksintö – ja ihan varmasti hankin sellaisen jossain vaiheessa. En ollut koskaan ennen nähnyt moista turhaketta, mutta kaverini ystävällisesti esittelivät nämä heidän mukaansa välttämättömät kännykkävarusteet mulle. Kuulin mm. klassisen markkinointihokeman: en tiennyt tarvitsevani tätä mutta nyt en enää voisi olla ilman. Ratkaisisi kuulemma myös sen ongelman, että pudotan puhelimeni vähintään kolmesti päivässä.
  • Pyöräilijät on aika mulkkuja, anteeksi vaan. Eikä tartte tulla kertomaan että ”ei kaikki pyöräilijät” (ilmeisesti vain ne, jotka ajavat Lauttasaarentiellä) mutta ihan tarpeeksi monta kertaa sain kokea punaisia päin kiitävät trikooterroristit ja pelätä poikien puolesta, tilanteissa joissa paitsi tieliikennelaki niin ihan terve järki oli ehdottomasti meidän puolellamme. Pyöräily on ihana liikuntamuoto ja paras tapa kulkea paikasta toiseen, mutta jumalauta, pyöräilijöiden huono maine oli meidän kokemusten perusteella täysin ansaittu.
  • Televisiossa kaikkea mainostetaan vastuullisena. Vastuullisesti tuotettua ruokaa. Vastuullisesti valmistettua shampoota. Tai sitten vaan tosi ekologista. Aika iso ero verrattuna siihen, että Espanjassa mainokset ovat silleen vähän vanhanaikaisia, että niissä korostetaan tuotteiden vetovoimaa lisäävää taikaa, Suomessa taas asiakkaan hyvää omatuntoa.
  • Asiakaspalvelu on pääasiassa ihan älyttömän hyvää. Jopa pelottavan; esimerkiksi Linnamäellä ja Hakaniemen metroaseman Espresso Housessa ylitsevuotavan ystävällistä. Muutama hapan kassahenkilö mahtui meidänkin matkalle, mutta pääasiassa palvelu ilahdutti joka kerta. Yleensä mitä nuorempi asiakaspalvelija, sitä parempaa ja suorastaan amerikkalaisen reipasta asiakaspalvelua saatiin.
  • Jos ei harjaa hiuksiaan neljään viikkoon, saa rastat. Tai oikeastaan rastan.
  • Suomessa on hassuja esineisiin liittyviä ilmiöitä, kuten nyt meidän matkan aikana se joku uusi Muumimuuki (josta en tämän tarkemmin tiedä, mutta se vissiin myytiin loppuun joskus aamuyön tunteina). Tavaroiden kulttimaine tuntui hämmentävältä ja just tällainen ostohysteria, jonka syvintä olemusta en aivan ymmärrä. Tuntuu esiintyvän etenkin sisustustuotteiden ja astioiden kohdalla.
  • Lapsiin ei suhtauduttu yhtään niin nuivasti kuin muistelin, tai ehkä omat lapset ovat vaan nyt jotenkin viehättävämmässä ikävaiheessa vieraiden ihmisten kannalta. Jos ei lasketa sitä yhtä nuivaa pariskuntaa, jonka mielestä nuo perkeleen kakarat eivät ole kurissa ja nuhteessa kävellessään ihan normaalisti kauppakeskuksen käytävillä, lapsiin suhtauduttiin hyvin neutraalisti tai sitten lempeästi hymyillen. Totta kai heistä itsestään oli hieman outoa olla yhtäkkiä ilmaa: lapsia ei erityisesti huomioitu tavallisissa asiakaspalvelutilanteissa, kun Espanjassa emme yleensä pääse kaupasta ulos ilman että muutama henkilökunnan jäsen on käynyt huokailemassa sitä que guapoa.
  • Suomessa en erotu joukosta värjäämättömillä hiuksilla ja meikittömällä naamalla. Espanjaan verrattuna kontrasti oli iso; Suomessa ei laittauduta, mutta ihmiset ovat urheilullisen oloisia, sellaisella reippaalla skandinaavisella olemuksella varustettuja. Jos teleporttaisin tyypillisen lalinealaisen naisen paikan päälle Helsingin keskustaan, hän näyttäisi olevan matkalla jonkinlaisiin juhliin.
  • Katsos, on olemassa muutakin ruokaa kuin tapaksia! Mutta miksi täällä ei saa aamuisin churroja, ja miten ihmeessä ravintolat menevät arkisin kiinni jo joskus kymmeneltä!

Ei siis mikään hurja kulttuurishokki, mutta yhtäkkiä oli niin hiljaista ja rauhallista ja järjestäytynyttä. Liikenne on – niitä kamikazepolkijoita lukuunottamatta – organisoitua, toisaalta suojatietä ei kunnioiteta samaan tapaan kuin Espanjassa. Ehdotan tännekin jotain 400 euron uhkasakkoa, eiköhän se tehoaisi asenneongelmiin. Ruokakauppojen valikoima tuntui niin mahtavalta että teki mieli heittäytyä kierimään onnesta S-Marketin lattialle ja länsimetro, ah, kyllä se oli odottamisen arvoinen! Ja ihan kaikkeen on olemassa joku kätevä sovellus! Mutta täällä on kylmä! Huomenna lennetään takaisin lämpöön, palataan heti arkeen kun pitää hakea pojille koulukirjoja ja kuopukselle koulupuku, on heti perjantaina keskimmäisen koulukavereiden läksiäiset… ja olen varma, että se Espanja tuntuu alkuun samalla tavalla oudosti tutulta mutta vähän kummalliselta, ja kymmenen päivän päästä olen unohtanut koko elokuun ja meidän hetkellisen Suomi-arjen.

TE ANSAITSETTE TÄMÄN

La Línean rannoilla on liehunut punainen, uimisen kieltävä lippu ja sen alla valkoinen meduusoista varoittava lippu lähes koko elokuun. Vuoden kuumimpaan aikaan ei paikalliset pääse siihen ainoaan ilmaiseen paikkaan vilvoittelemaan, eli Välimereen. Rannoilla on rantautunut tuhansia meduusoja, joita kerätään aamuisin ämpäritolkulla ja oikeastaan koko Costa del Solin (jonka läntinen päätepiste La Línea virallisesti on) rantavesiä on kiertäneet pienet laivat, jotka yrittävät kerätä meduusoja pois uimarien ja ennen kaikkea kai turistien tieltä. Kovin hyvää mainosta ei millekään rantakohteelle ole, että välittömästi veteen mennessään saa melko varman palovamman.

Ja nyt ajattelen julmasti, kun kuuntelen paikallisten valittavan tilanteesta, tuskastuneena kuumuuteen ja siihen, ettei lasten kanssa voi viettää lomaa rannalla: Te olette itse tämän tehneet. Olen nyt kolme kesää katsonut rannalla, kuinka piittaamattomasti paikalliset viskovat mereen ihan kaiken vaipoista lasten rantaleluihin. Muovipussit, pillit, muoviset kääreet – ne heitetään juuri siihen missä itse satutaan istumaan, ja jätetään taakse kun illan tullen raahataan rannalla rantatuolit ja aurinkovarjot ja väsyneet lapset kotiin. Hiekka on ällöttävästi täynnä auringonkukansiementen kuoria ja tupakantumppeja, ja muitakin epämiellyttäviä yllätyksiä löytyy jos vain antaa lapsille lapiot käteen ja luvan kaivaa. Siksi suosimmekin, jos vain mahdollista, rantoja hieman kauempana tuosta omasta kotikaupungistamme.

Vaikka paikkallista kulttuuria kuuluu arvostaa, niin tälle välinpitämättömyydelle ei heru ymmärrystä. Tämä on asia, joka on vaivannut kaikki ne ajat, jotka olemme La Líneassa viettäneet: itse poden morkkista kaikesta tuottamastamme jätteestä, mutta linealaiset tuntuvat pitävän roskaamista kansanhuvina. Kyse ei aina ole edes laiskuudesta vaan puhtaasti sikailusta, olen nimittäin todistanut kun lapsia on kannustettu kilpaa heittämään tyhjiä muovipulloja mereen (täysissä vaatteissa, vailla mitään tarkoitusta noutaa pulloja sieltä pois) ja nähnyt kuinka vanhemmat vippaavat jäätelöpaperit mereen sen sijaan että nousisivat ja kävelisivät muutaman metrin roskikselle. Mereen kyllä jaksetaan kävellä – pissalle.

Näyttökuva 2018-08-19 kello 19.27.40
Kuva Facebookin paikallisryhmästä

Nyt meduusoja syövät merikilpikonnat ovat kadonneet alueelta. Delfiinien määrä vähenee jatkuvasti, syynä paitsi saasteet niin lisääntynyt laivaliikenne – ja epäilemättä sillä on aika hitosti tekemistä asian kanssa, että laiska kaupunkimme päätti ratkaista viemäröintiongelmat heinäkuun lopussa laskemalla yhdestä kaupunginosasta jätevedet suoraan kaupungin suosituimmalle uimarannalle. Joukkoon mahtuu totta kai ihmisiä, joita kiinnostaa, mutta kun tiedostavat ihmiset ovat näin pahasti vähemmistössä, ei voi kuin todeta että niin makaa kuin petaa. Nyt on ennätyspaha meduusavuosi ja kysehän voi olla vain sattumasta, mutta en usko että luvassa on kovasti kivempia kesiä La Líneaan.

Sympatiseeraan paljon köyhän kotikaupunkini ongelmia ja sen asukkaita, joiden sosio-ekonominen tausta on suorastaan surkea ja koulutustaso hyvin alhainen. Tämän tuoreen, enemmänkin La Línean huumebisnesongelmaa käsittelevän videon mukaan jopa 20% kaupungin asukkaista ei ole käynyt loppuun peruskoulutusta – totta kai näen yhteyden kaikelle tälle. Mutta miten kulttuurista on voinut tulla sellainen, jossa omaan elinympäristöön, omaan kotipihaan, suhtaudutaan niin törkeästi? Jotenkin ajattelisin, että ihmisellä luonnostaan olisi tahto pitää oma elintila siistinä mutta tuolla elää vahvasti kollektiivinen roskaamiskulttuuri, jota ylläpitää kaupungin lukuisat alipalkatut siivoojat, jotka aloittavat joka päivä ympäri vuoden työnsä auringonnousun aikaan. Toivoisin, että menisivät joskus lakkoon niin paikalliset joutuisivat elämään sotkujensa kanssa sen sijaan, että aamulla kadut kimaltaisivat puhtaina, jotta ne voisi taas sotkea.

Enkä tiedä, milloin muutos tapahtuu. Nyt tämän kesän uimakielto on kai herätellyt hieman, mutta halua muuttaa omia käytöstapoja ja kulutustottumuksia ei oikein tunnu olevan. Yhden pillin ei osata nähdä haittaavan, syytetään turisteja (joita ei meillä päin kyllä näy kuin korkeintaan eksyneinä, kun eivät raukat opasteiden puuttuessa löydä Gibraltarin rajalle). En aio ensi vuonnakaan viettää elokuutani La Líneassa ihmettelen, mistä virkistystä keskelle pahinta hellekautta. Mutta meillä onkin vaihtoehtoja.