ENSIMMÄINEN SYNTTÄRIKUTSU ESPANJASSA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tunti sen jälkeen, kun olin julkisesti avautunut jatkuvasta ulkopuolisuuden tunteestani, pirisi puhelin. Whatsappiin oli ilmestynyt esikoiselle (jonka suht kansainvälinen nimi oli kirjoitettu todella liikuttavalla tavalla väärin) kutsu luokkakaverin syntymäpäiväjuhliin! Mikä ilonaihe 7-vuotiaalle, mikä helpotus äidilleen, jolla on kaikenlaisia kauhuskenaarioita mielessä koskien lapsen sopeutumista ryhmään, joka on ollut pääosin yhdessä jo 3-vuotiaasta asti. Pikainen kiitos kutsusta sankarittaren äidille: Juhlat olisivat jo ylihuomenna, joten ihan kauheasti ei jäänyt aikaa valmistautua henkisesti ekoihin espanjalaisiin kaverisynttäreihin. Ei nyt fyysisestikään: lahja haettiin vartti ennen juhlia ja juuri kaupasta ostetut juhlavaatteet vaihdettiin juhlapaikan parkkipaikalla.

Ensimmäiseksi piti selvittää juhlien pitopaikka. Kutsussa luki ytimmeekkästi ”La Tribus”, joka ei sanonut mulle yhtään mitään – vähän sama kuin joku ulkopaikkakuntalainen saisi Helsingissä kutsun Leikkiluolaan. Googlettamalla selvisi, että kyseessä on sisäleikkipuisto (jonka olemassaolosta en edes tiennyt) noin 15 minuutin ajomatkan päässä kotoamme. Sitten alkoi lahjapohdinta. Kyselin neuvoja opettajia myöten, ja sain ympäripyöreitä vastauksia peleistä ja vaatteista, ja neuvon laittaa mahdollisesti kuitti mukaan jos tuote pitäisi vaihtaa. Me päädyimme ostamaan juhlien teemaan sopivia kyniä ja vihkon. Päivänsankari sai tosi paljon vaatteita, esimerkiksi nahkaisen minihameen, lahjaksi ja meidän noin 15 euron arvoinen lahja tuntui vähän vaatimattomalta, kun monet toivat ihan valtavia paketteja. Ei kuitenkaan juuri lainkaan leluja.

PA183370.jpg

Olin etukäteen kysynyt, onko aikuisilla tapana jäädä juhliin mukaan (”valvomaan”) ja sain hyvin kryptisen ”jotkut jää, toiset ei”-vastauksen. Suurin osa vanhemmista tosiaankin jäi, mitä nyt monet viihtyivät tupakalla suurimman osan ajasta. Olin itse taktikoinut ja ottanut läppärin mukaan, jotta voisin tehdä kouluhommia. Se kuitenkin torppattiin nopeasti, kun O:n luokkakaverien äidit tulivat hakemaan mut ”aikuisten pöytään” (johon oli siis järjestetty aikuisille naposteltavaa). Keskustelut käsittelivät mm. kauneusleikkauksia ja laihdutusta, enkä ymmärtänyt aksenttimuurin takia puoliakaan. Mitään kursailua ei harjoiteltu, muut vanhemmat tilailivat juomaa ilmeisesti juhlien järjestäjän piikkiin ja juoruilivat omiaan, esimerkiksi mitään apua ei erikseen käyty tarjoamassa ja paikan päällä hääräsi lähinnä väsyneen näköinen isoäiti.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Myös muut vieraat toivat kakkua ja leivoksia tarjolle, eikä sisäleikkipuisto selvästi ollut kovin tarkka siitä mitä syötiin ja missä syötiin. Sellaista suomalaista ”ite tein”-kulttuuria ei näkynyt vaan kaikki ruoanlaitto oli ulkoistettu. Itsekin kuulun siihen koulukuntaan, jolla ei riitä aika, energia tai taidot yksisarviskakkuihin jne. Puisto itsessään oli huomattavasti pienempi kuin suomalaiset, ja siellä oli varattu tilaa useammalle juhlaseurueelle. Ja nyt keskiviikkoiltanakin paikan päällä oli ainakin neljä syntymäpäiväporukkaa juhlimassa.

PA183329.jpg

Tavanomaisen riehumisen lisäksi ohjelmanumerossa oli sisäleikkipuiston henkilökunnan ohjaamaa aartenetsintää ja lastenhuudatusta, sen lisäksi Minni Hiiri kävi tanssittamassa lapsia. Aikuisetkin pakotettiin välillä tanssilattialle lastensa kanssa. Esikoinen oli varsin järkyttynyt tanssimisen määrästä, mun jäykkä suomalaislapseni. Metelin määrä on vakio, ja lapset olivat juhlien jälkeen hysteerisiä ja hikisiä kuten kuuluukin. Kakku leikattiin viime metreillä eikä lahjapusseja jaeltu. Lapset saivat pitkälti rällästää keskenään kun aikuiset sosialisoivat – eli monella tapaa sama meininki kuin niissä suomalaisissakin synttäreissä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

IKUISESTI ULKOPUOLINEN

Jos kaikki Espanjassa vietetyt ajanjaksot lasketaan yhteen, olemme olleet täällä pian yhteensä 10 kuukautta. Universaalissa mittakaavassa varsin lyhyt aika, mutta esimerkiksi noin neljännes kuopuksen elämästä ja mielestäni sellainen ajanjakso, jonka aikana varmasti saa jo melko hyvän kuvan siitä, miten ympäristöönsä sopeutuu. Omalta kohdallani varsinkin kielitaito ja aiemmat kokemukset paitsi ulkomailla asumisesta myös tällaisesta ”latinalaisesta” elämänmenosta ovat auttaneet – olkootkin, ettei espanjalaisia ja eteläamerikkalaisia kannata kauheasti vertailla, varsinkaan heidän kuullen.

Yksi lempipuuhiani on jalkautua kaupungille, istua kahville (tai viinille, köh köh) ja katsella, kuinka paikalliset elävät. Siinä missä Suomessa saisi istua aika yksin ja näkisi vain hyvin pienen joukon ihmisiä, yleensä juoksemassa töihin tai kauppaan tai kiireellä kotiin, täällä elämä tuntuu keskittyvän nimenomaan julkisille paikoille. Olen ymmärtänyt, että tapaamiset sovitaan ennemmin ravintoloihin ja kahviloihin kuin kutsutaan vieraita koteihin, ja ymmärrän sen oikein hyvin. Täällä ulkona syöminen on halpaa, hauskaa ja helppoa ja valitsen itsekin mieluummin rennon ravintolaillallisen (tosin noin neljä tuntia ennen kuin espanjalaiset edes harkitsevat syövänsä päivän pääaterian…). Sen lisäksi mikäli muissa espanjalaisissa asunnoissa on yhtä ankea pohja kuin meillä, on ihan ymmärrettävää ettei kukaan halua emännöidä juoksemalla pienen, eristetyn keittiön ja ruokailutilan väliä.

Rakastankin katsella näitä suuria seurueita kokoontumassa lounaalle, oluelle, huutamassa toistensa päälle, huitoen, polttamassa tupakkaa, pussailemassa lapsia poskille, nauraen aina iloisesti. Toreilla, aukioilla ja puistoissa hengailevat niin nuoret kuin mummojen ja pappojen muodostamat jengitkin, ja melutaso tuntuu tällaisesta metsäläisestä aina ihan käsittämättömältä. Samalla näitä sosiaalisia tilanteita seuratessani tunnen kovin vahvasti, että en itse tule ehkä koskaan pääsemään osaksi näitä perinteitä. En tietenkään odota sen tapahtuvan vuodessa, ei välttämättä edes vuosikymmenessä, veihän Suomessakin monta vuotta että omaan naapurustoon muodostui se rakkaiden ja luotettujen ihmisten verkosto. Mutta jos muuttaisin vaikka Turkuun tuntematta siellä ketään, pitäisin todennäköisempänä tutustua ja ystävystyä kantaturkulaisten kanssa kuin näen ystävyyden mahdollisuuden espanjalaisten kanssa.

En ole erityisen ahdistunut tästä ulkopuolisuuden tunteesta, koska jokapäiväiset ihmiskontaktit saavat kyllä itseni tuntemaan osaksi yhteisöä – vaikka roolini onkin sitten olla se pitkä skandinaavi, jolla on KOLME poikaa. Kiinakaupan myyjäperhe, leipomon rouvat, naapurit jotka tuntuvat aina olevan tulossa tai menossa. Ystävällisiä sanoja vaihdetaan, vilkutetaan, ja jatketaan matkaa. Vaikka pojat viihtyvät koulussa erinomaisesti, tuntuu sielläkin kielimuurin lisäksi erilaiset tavat ja tottumukset tekevän lähemmästä tutustumisesta vaikeaa. Seitsemänvuotiaat eivät sovi oma-aloitteisesti tapaamisia, koska koulun jälkeen he lähtevät vanhempien tai isovanhempien matkaan tekemään läksyjä. Puistossa pojat saattavat saada paikallisista seuraa riehumiseen, mutta hermostuvat välillä itse siihen etteivät täkäläiset noudata sääntöjä, odota vuoroaan ja palauta leluja samalla tavalla kuin tunnolliset suomalaistoverit. Esikoiselta katoaa koulussa tavaroita (mitä varmasti tapahtuu Suomessakin) ja erityisesti poikien heikko tietämys jalkapallosta on osoittautunut haasteeksi, ja me huomaamme kannustavamme heitä olemaan kovaäänisempiä ja rohkeampia ja unohtamaan suomalaisen kursailun.

Vaikka olen aina halunnut mieltää itseni kansainväliseksi kosmopoliitiksi, joka kukoistaa juuri seikkailuillaan vailla suomalaisen perusluonteen raskasta taakkaa, huomaan olevani oman kulttuurini vanki. Surkea sosiaalinen elämäni johtuu vähintään yhtä paljon omasta saamattomuudestani, kun en oikein keksi tapaa osallistua esimerkiksi tokaluokkalaisten äitien Whatsapp-keskusteluihin. En kyllä edes ymmärrä niistä puolia, sillä paikalliset kirjoittavat espanjaa sellaisella slangilla että se koostuu lähinnä epämääräisesti sijoitetuista konsonanteista. Tällä hetkellä käsittääkseni keskustellaan siitä, millaisen hääpuvun jonkun äiti on ostanut. Kaipaan yhteistä maaperää, sitä, että voisin vouhkata politiikasta, kasvatuksesta, yhteisistä tutuista, maailman tilasta. Niin paljon kuin tahtoisinkin olla osa aamuyölle asti ravintolassa tapaksia ja gin toniceja nauttivia perhekuntien kokoontumisia, eniten ilahtuisin luultavasti siitä, että pääsisin lukupiiriin, mökkiviikonlopulle saunomaan, kävelylle ystävän kanssa tai leikkitreffeille sohvan nurkkaan nauttimaan sellaisesta hiljaisuudesta, joka vallitsee kahden tyytyväisen äidin välillä kun lapset ovat löytäneet yhteisen sävelen ja jättäneet vanhempansa rauhaan.

Ja kaiken keskellä tiedän, ettei se sosiaalinen elämä vain ilmestynyt itselleni Suomessakaan vaan vaati tutustumista, työtä, pettymyksiä ja väärinymmärryksiä, ystävyyden aaltoliikettä ja useita iloisia sattumia. Yhtä hyvin voin huomenna tavata täällä leikkipuistossa sielunkumppanin, tai sitten elää sen korkeintaan muutaman vuoden ajanjakson, jonka La Línealle annamme, tutustumatta yhtään kenenkään sen syvällisemmin. Olenkin viime aikoina enemmän kuin epätoivoisesti yrittänyt luoda yhteyttä ihmisten välillä keskittynyt nauttimaan siitä, että saan tarkkailla toista kulttuuria sen keskellä, elää tällaisena salasuomalaisena espanjalaista arkea ja olla ehkä ikuisesti ulkopuolinen, mutta silti ihan tyytyväinen tilanteeseen.

EPÄEKOLOGISTA ELÄMÄÄ ESPANJASSA?

PA089934.jpg

Tuli vastaan tutkimus viime vuodelta, jossa Suomi julistettiin maailman vihreimmäksi maaksi. Kyseessä oli siis Environmental Performance Index, jossa yhdeksän eri kategorian perusteella lasketaan kuinka hyvin valtio suojelee asukkaidensa terveyttä sekä ekosysteemiä. En tiedä, kuinka paljon haittaa hallituksen toimet ovat Suomen upealle ykkössijalle tehneet, mutta ymmärrän kyllä hyvin miten tuolle pallille on päästy. Olkootkin, että suomalaisten hiilijalanjälki on kylmässä maassa elävinä länsimaalaisina kohtuuttoman korkea, on nyt tullut vertailtua kovasti Pohjoismaista meininkiä Etelä-Eurooppalaiseen ja erot etenkin ympäristökysymyksissä ja sääntelyssä ovat hyvin selviä näin tavallisille kansalaisillekin.

PA089939.jpg

Olin oikeastaan aika yllättynyt siitä, että Espanja oli sijoittunut samalla listalla niinkin korkealle kuin kuudenneksi. Täällä paikan päällä tuntuu, että ympäristöarvot ovat kaikessa toiminnassa aivan pohjalla. Elämme tietenkin maan saastuneimmassa kaupungissa, joten kontrasti kliiniseen Helsinkiin on sitäkin suurempi. Tuntuu, ettei säätelyä juuri ole mitä tulee saastuttamiseen, roskaamiseen ja suuryritysten toimintaan. Meillä on kyllä kadulla keräysastiat erikseen ruokaöljylle, pahville ja paperille, lasille, pulloille ja tölkille ja sitten kaikelle muulle, mutta katujen varsilla sijaitsevat roskikset ovat täynnä muovipulloja ja muuta kierrätyskelpoista jätettä. Eikä vain roskikset vaan katujen varret muutenkin, ja moottoritien varret ja merenrannat.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Vaikka kolmelapsisen perheen tuottama jäte tuotti ahdistusta Suomessakin, tuntuu, että täällä meidän eläminen tuottaa ainakin tuplasti roskia. Erityisesti ahdistaa muovijäte, jota syntyy vesipulloista; niitä kuluu kotona (koska juomavetemme on periaatteessa juotavaa, mutta maistuu kloorilta ja aiheuttaa ripulia – Brita-suodatinkannu on ostoslistalla), kaupungilla ja koulussa. Ruoka sinällään pakataan melko samalla lailla kuin Suomessa, mutta lämpimässä monet ruoat pilaantuvat helpommin ja tuntuu, että juuri ruokajätettä syntyy huomattavasti enemmän kuin Suomessa – ja sitä ei voi kierrättää täällä. Sen lisäksi kulutamme luultavasti enemmän sähköä kuin Suomessa, erityisesti talvisin jolloin asunnon lämmittäminen vaatii monta irtopatteria. Ja nyt perheeseen tuli auto, YKSITYISAUTO, jolla on ajeltu ensimmäisellä viikolla 600 kilometriä ihan vain ajamisen ilosta. Aika synkeä lukema ihmiselle, joka on tyytyväisenä kuljettanut kolmea lasta julkisilla seitsemän vuoden ajan. Täällä taas ilman omaa autoa voi varautua hengailemaan lähinnä omassa kotikaupungissa.

Kun on muutenkin tällainen maailmantuskaan taipuvainen, ei täällä tosiaan ole ainakaan helpottanut. Paitsi että tuntuu olevan vaikeampi tehdä ekologisia valintoja (esimerkiksi kasvissyöjänä Suomen kaupoissa valikoima oli laajempi; toisaalta täällä tuotteet ovat paikallisempia ja niitä saa ympäri vuoden pienemmillä kuljetuskilometreillä) niin täällä myös ilmastonmuutoksen vaikutukset näkyvät selvemmin; joenuomat ovat kuivuneita, kesällä oli ennätyshelteet jne. Itseäni tämä nykyisen elämäntavan epäekologisuus häiritsee aika paljon, vaikka elämmekin varsin ahtaasti kerrostaloasunnossa, olemme tiedostavia ja teemme parhaamme minimoidaksemme jätteemme ja järkeistääksemme kulutustamme.

PA089929.jpg

RÄHJÄINEN LA LÍNEA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kun minulta pyydetään todistusaineistoa kotikaupungimme rähjäisyydestä… no, minähän annan sitä! Todettakoon nyt ihan ensimmäisenä, että La Línean rähjäisyys ei oikeasti häiritse meitä edes hirveän paljon. Minä pidän tästä kaupungista todella paljon – olen siitä kirjoittanut aiemmin esim. täällä – ja osittain juuri sen ”autenttisuutensa” ansiosta. Olen asunut paljon köyhemmissäkin ja kurjemmissakin kaupungeissa, ja oikeastaan La Línea muistuttaa paljon Latinalaisesta Amerikasta. Tietenkin kapeat ja yleensä enemmän tai vähemmän rikkinäiset kadut sekä roskat ja koirankakat aiheuttavat logistisia haastetta kun liikutaan välillä rattaiden kanssa, mutta noin yleensä en siis kulje päivät pitkät ympäriinsä järkyttyneenä likaisuudesta tai ränsistyneisyydestä.

Sille on kuitenkin ihan oma Facebook-ryhmänsä (tai oikeastaan useampakin), kuten tämä, jossa yritetään tuoda esille kaupungin hajoamista käsiin ja herätellä pormestari Juan Francoa, josta mulla ei oikeastaan ole mitään mielipidettä. Asumme kaupungintalon vieressä ja saamme parvekkeeltamme seurata, kun tasaisin väliajoin pihalla osoitetaan mieltä. Meille Juan Franco on se tyyppi, joka moikkaa matkalla leikkipuistoon. Paikalliset ainakin ovat tyytymättömiä enkä voi heitä syyttää: Me olemme täällä vain käymässä, emme ”jumissa”, mutta turhautuisin varmasti jos todistaisin oman kotikaupungin rappiota. Koska, kaikesta kauneudestaan huolimatta, voidaan puhua rappiosta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tilastot tietenkin puhuvat puolestaan: La Línea on esimerkiksi Espanjan saastunein kaupunki (tähän tietoon paikallinen tuttavamme totesi hyvin lakonisesti, että onpa mukava olla ensimmäinen edes jossain…). Syyt ovat ihan selkeät: koko kaupunki on rakennettu osittain jollekin jättömaalle, naapurissa on öljyjalostamo, Gibraltarille kulkeva liike jumittaa juuri La Líneassa ja sen lisäksi on rahtilaivat salmen molemmilla puolilla (jos et vielä pode tarpeeksi maailmantuskaa, suosittelen tätä Ylellä nähtävää dokumenttia aiheesta). La Línea on myös jaetulla 2. sijalla Espanjan köyhimpänä kaupunkina ja kolmen eniten konkurssikypsän kaupungin joukossa.

Kaupungin työttömyyslukemat huitelevat jossain 50 prosentin kulmilla. Kaupunki pyörii pitkälti huumekaupasta saadulla rahalla – tämä ei ole edes mitään urbaanilegendaa vaan huumeiden vastaista työtä poliisissa tekevän tuttavamme vahvistama fakta, josta kerrotaan myös lehdistössä – eikä siihen puututa kovin suurella innolla, koska jokainen euro on tarpeen. Olen itse joutunut keskelle huumeiden salakuljetusoperaatiota ollessani kävelyllä rannalla, ja poliisien ratsiat, merellä kiertävät rajavartijat ja satunnaisesti päällä pörräävät helikopterit ovat aika arkinen asia täällä. Sinällään huumeidenkäyttö ei näy erityisen paljon katukuvassa, enkä ole koskaan pelännyt täällä siitäkin huolimatta, että myös väkivalta- ja ryöstötilastoissa La Línea on sijoittunut korkealle ja aina kun poistun kotoa olkalaukku avonaisena, on minuutissa joku mummeli nykimässä hihasta että ”hija, nyt sulje se laukku!”.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

En edes uskalla ajatella, mitä lähestyvä Brexit aiheuttaa La Línealle. Kun kaupunki kärvistelee jo nyt rahapulassa, mitä käy jos kaikki tuhannet päivittäin rajan yli kulkevat eivät enää pääsekään töihin? Ja kaikki sadat, jopa tuhannet, kaupungissa asuvat expatit lähtevät kun päivittäinen rajanylitys ei suju enää entiseen tapaan? Viime viikolla paikallismediassa kohistiin kuolleista kaksosvauvoista, jotka syntyivät keskosina ja joita ei voitu La Línean sairaalassa pelastaa, vaikka vauvat olisivat oikealla hoidolla selvinneet. La Línean sairaala tulvii, kirjaimellisesti hajoaa käsiin – ja kaupungissa on jo uusi, komea sairaalarakennus, joka on tyhjillään odottanut potilaita jo vuosia. Emme tarkalleen tiedä, mikä on syy sille, ettei sitä ole otettu vielä käyttöön, ilmeisesti rakennus ei täyty kaikkia viranomaisvaatimuksia, mutta tilanne aiheuttaa suurta raivoa lalinealaississa. Ja aivan syystä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kaikki tämän postauksen kuvat on otettu ihan parin kilometrin säteeltä kodistamme, viimeisin naapurikorttelista. Täällä on myös kauniita pihoja ja puistoja, upeita talojakin, mutta nyt pyydettiin näyttämään se ei-niin-pittoreski puoli. Sitä täällä riittää. Paljon tyhjiä tontteja keskellä kaupunkia, vanhojen kauniiden rakennusten välissä, tontteja joilla asuu esimerkiksi villiintyneitä porsaita, hylättyjä leikkipuistoja, kadulle dumpattuja huonekaluja, keskeneräisiä rakennusprojekteja, reikäisiä katuja. Ja sitten toisaalta maailman kauneimmat auringonlaskut, ihana pieni keskusta kahviloineen ja aukioineen ja lämmin, suvaitsevainen ilmapiiri. Tasapaino, monella tapaa.

P9245144.jpg