POIKA JA PINKKI LIPPIS

Heti alkuun se pakollinen disclaimer: Kirjoitan havainnoista noin puolen vuoden eri jaksoissa Espanjassa vietetyn ajan perusteella, ja havainnot perustuvat puhtaasti omiin tulkintoihini arkisissa kohtaamisissa kantaväestön kanssa. Suomessa olen elänyt tyytyväisenä punavihreässä kuplassa, jossa ollaan tuskallisenkin tiedostavia ja puhutaan akateemisin termein siitä, saako lapsi leikkiä intiaania Amerikan alkuperäiskansoihin kuuluvia vai onko se kulttuurista omimista, appropriaatiota, ja niin edelleen. Näin ollen koko kirjoitus on erittäin subjektiivinen eikä erityisen yleispätevä.

Niin.

Olimme kiinakaupassa ja kolmevuotias kuopus halusi vaaleanpunaisen Kaja-lippiksen (jos et tiedä kuka Kaja on niin äkkiä sivistämään itseäsi Ryhmä Hau-haulla!). Tietenkin hän sai sen. Ja kun sanon ”tietenkin hän sai sen”, en tarkoita että lapsi aina jotain halutessaan sen saa, tosin tässä ilmanalassa lippalakki on sen verran tärkeä juttu että niitä on hyvä olla varastossakin ja tämä kahden euron investointi tuntui ihan hyvältä idealta. Mutta siis hän halusi vaaleanpunaisen lippiksen emmekä nähneet mitään syytä lähteä neuvottelemaan lapsen kanssa, olisiko sininen Vainu-lippis sittenkin parempi. Hän oli oikein tyytyväinen lippikseensä. Me olemme tyytyväisiä, ettei hän saa auringonpistosta.

P8144330.jpg
Se pahamaineinen pinkki lippis

Olen jo aiemmin kirjoittanut siitä, kuinka sukupuolineutraalius ei missään muodossa taida olla vielä suurinta huutoa espanjalaisessa kasvatuskulttuurissa. Lastenvaatteet ovat jaettu tiukasti omille osastoilleen ja värikoodaus on selkeä. Eikä siitä selvästi helposti poiketa. Nimittäin pinkki lippis päässään ylpeänä kulkeva poika on herättänyt paljon kuiskuttelua (espanjaksi, jolloin luonnollisesti ymmärrän sen), osoittelua aikuisten taholta ja hämmästelyä lasten keskuudessa: Onko tuo varmasti poika kun sillä on vaaleanpunainen lippalakki? Nipsu-parka ei tiedosta olevansa sukupuolinormeja rikkova pioneeri vain valittuaan lippiksen, joka sattui häntä miellyttämään tutun hahmon takia.

Tuntematta kovin hyvin paikallisten lasten sielunelämää, tuntuu aina välillä että vaikka täällä lapset ovat elämän keskipiste ja saavat runsaasti huomiota, perheet tekevät paljon yhdessä asioita ja lapsia suojellaan pahalta maailmalta ponnekkaammin kuin Suomessa, on Suomessa lapsilla ehkä hieman vapaampaa valita se oma rooli. Tietenkin teen näitä havaintoja espanjalaisessa pikkukaupungissa, kun Suomessa elimme pääkaupungissa ja jo pelkästään tällä voi olla iso merkitys yleiseen ilmapiiriin. Kuitenkin omien kokemusten perusteella Suomessa on enemmän ”erilaisia lapsia”, pitkätukkaisia poikia, poikamaisia tyttöjä – vaikka nämä nyt kaikki korostavat niitä perinteisistä sukupuoliroolista poikkeavia olemisen tapoja. Ehkä ymmärrätte pointin: Suomessa ei erotu joukosta niin hurjasti, vaikka ei olisikaan sitä ”futistukkaa” pojalla tai vaikka tytöllä ei olisikaan korviksia jo tarhaikäisenä.

P7284116.jpg
Ehdotin Hämähäkkimieskakkua, halusi Pipsa Possun (ei vaan, ei ehdotettu!)

Omilla pojilla on onneksi vahva itsetunto ja toistaiseksi melko selkeä visio minuudestaan, sekä kiinnostuksenkohteet jotka vastaavat pitkälti heidän sukupuolelleen asetettuja odotuksia. Paitsi keskimmäinen, joka tahtoisi tanssitunneille; kävi ilmi, että yhdessäkään kaupunkin kolmesta tanssikoulusta ei ole yhtään poikaa. Ehkä hänenkin on oltava tienraivaaja, tai sitten hän valitsee ryhmäpaineessa vielä sen jalkapallon, joka tuntuu täällä olevan se ainoa oikea valinta pienille pojille. Paikalliset teinit tuntuvat korostavan – vähän kuten ikävaiheeseen kuuluu – mielellään massasta poikkeavuuttaan ja aika usein vastaan tulee kaveriporukka, jossa on monta kikattavaa tyttöä ja yksi tai kaksi sellaiset kliseiset homostereotypiat täyttävää poikaa. En tiedä, esiintyykö paikallisissa kouluissa koulukiusaamista samassa mittakaavassa mitä Suomessa. Koen, että poikien ”eksoottisuus” tuo kuitenkin tietynlaista turvaa: Heidän ei ehkä oletetakaan täyttävän espanjalaislasten kriteereitä pukeutumisessa, käyttäytymisessä tai yleisessä olemisessa.

Lippis on yhä käytössä. Ajattelin sitä, kun luin Emmi Nuorgamin Facebook-sivuilla käytyä keskustelua kirppishenkareista. Emmi jaksaa sitkeästi puuttua rakenteeliseen sukupuolittamiseen ja yhtä sitkeästi jaksavat monet tulla kertomaan, kuinka se on turhasta valittamista ja mielensäpahoittamista, näin on aina ollut, on vain kaksi sukupuolta, ei ketään haittaa kun ei muakaan. Ja tämä ei tosiaan ole meidän perheelle mitenkään omakohtainen ongelma: Tunnumme kaikki viihtyvän hyvin kehoissamme, ja viis veisaamme meille asetetuista odotuksista liittyivät ne sitten sukupuoleen tai mihinkään muuhun ominaisuuteen. Mutta en kuvittele hetkeäkään, ettäkö se kaikilla olisi näin. Siksi mielenkiinnolla odotan sitä, että pääsen syvemmin sisälle espanjalaiseen yhteiskuntaan ja ehkä joskus jututtamaan paikallisia vanhempia, ja tapaamaan ehkä niitä muitakin poikia, joilla on vaaleanpunainen lippis – tuo säälittävä symboli sukupuoliradikalismille.

P8134292.jpg
Jätskinsä sentään ymmärsi valita poikavärissä…

RAKKAUDESTA RUOKAKAUPPOIHIN

Jo ihan tavan turistina mun lempiasioita matkoilla on ollut kierrellä paikallisissa ruokakaupoissa. Pidän kyllä kovasti colmadoista ja muista kulmakioskeista sekä kauppahalleista ja markkinoista, mutta oikein erityisesti rakastan marketteja. Tämä juontaa juurensa varmasti johonkin lapsuudentraumaan: meillä ei ole koskaan ollut autoa, joten jokainen visiitti Prismaan tai Citymarkettiin on ollut täynnä juhlan tuntua. En siis vitsaile nyt. Jo Suomessa voin käyttää helposti koko päivän kierrellen hyllyjen välissä valikoimaa fiilistellen, ja eksoottisilla ulkomailla tämä riemu erilaisista tuotteista on suorastaan satakertainen. Kun pääsin ensimmäistä kertaa eksymään Wal-Martiin Kaliforniassa, oli paikallinen emäntäni suorastaan huolissaan mielenterveydestäni. Ei kai kukaan voi olla oikeasti noin innoissaan ruokakaupasta?

ASDA

Lähes aina tuliaiset maailmalta liittyvät ruokaan. Koska olen onneton kokki, jätän yleensä mausteet kauppaan mutta santsaan öljyjä, herkkuja, kaikenlaista kuivattua ja öhm joskus viinejä. Usein valitsen tuotteet pakkauksen enkä sisällön perusteella, kaikenlainen paikallisuuteen viittaava uppoaa tähän turreen täysillä. Väli-Amerikasta toimme aikoinaan puolen rinkan verran kauniita peltisiä Faros-savukkeiden rasioita – niin kauniita, ja nyt harmittaa ettei enää yhtään ole tallessa. Etelä-Afrikasta toin peltirasioissa kahvia ja teetä, olkootkin että niiden afroteemaa voisi hieman paheksua kulttuurisen omimisen kontekstissa. Toreilta ja markkinoilta mukaan päätyy lähes aina jotain paikallisten tuottajien ja käsityöläisten tekeleitä, ja muuttaessa kotoa löytyikin melkoinen kokoelma erilaisia peltisiä tai savisia koriste-esineitä, Día de los Muertos-krääsää sekä uskonnollisia ikoneita. Ateistiperheemme keräilee rukousnauhoja, patsaita ja muita eri uskontojen symboleita.

ASDA2

Vaikka olemme olleet yhteensä jo yli puoli vuotta täällä Espanjan eteläreunalla, on ruokakaupassa käyminen yhä yksi lempiharrastuksiani. Tai oikeastaan ainoa harrastus. Perheenäidille tietenkin kovin kätevää, että sattuu suhtautumaan ruokaostoksiin näin intohimoisesti. Ajattelin ensin käydä läpi nämä arkiset lempipaikkani yhdessä postauksessa mutta ehei, päätinkin käydä läpi jokaisen kolmesta vakiokaupasta yksi kerrallaan! Varoitan siitä sitten etukäteen – voi nimittäin olla etteivät kaikki muut suhtaudu ruokakauppoihin ihan samalla kiihkolla. Tämän postauksen kuvat ovat Skotlannista, jossa meidän lyhyen Skotlannin elämisen aikana tuppukylän ainoa todellinen viihdyke oli ympäri vuorokauden auki ollut ASDA, jonne pakenin usein viettämään ”omaa aikaa”. Taisin tehdä suurimman osan sen matkan shoppailuistakin ASDAsta, josta löytyi todella hienoja takkeja ja kenkiä. En ole tosiaankaan mitenkään merkkiorientoitunut.

ASDA3

Joten jossain vaiheessa aion mennä pyörimään meidän (koska siis mehän suorastaan omistamme ne…) ruokakauppoihin kameran kanssa. Ehkä jonkun toisenkin matkoilla pakollinen pysähtymispaikka on paikalliset marketit ja markkinat. Pakko myöntää, että harrastan ulkomailla myös sitä sopimatonta ostoskärrykyyläystä ja yritän sitä kautta tehdä empiiristä tutkimusta siitä, mitä paikalliset syövät. Espanjassa keskeisessä osassa ovat tähän asti olleet jättipakkaukset vettä ja Coca-Colaa, vesimelonit sekä ilmakuivattu kinkku. Ehkä ensi kesänä taas S-Market tuntuu yhtä jännittävältä?

Asda1

KESÄN SOUNDTRACK

Kun on ollut koko elämänsä sellainen vähän ääniherkkä henkilö, niin tämä uusi äänimaailma on vaatinut hieman totuttelua. Lapsena – ainoana sellaisena – en pystynyt nukkumaan kuin pilkkopimeässä ja täyden hiljaisuuden vallitessa. No, vuodet, eli lentokentillä ja juna-asemilla nukutut yöt ja kolme huonounista lasta ovat tietenkiin siedättäneet ja luultavasti tämä elämä Espanjassa karsii viimeisetkin vaatimukset äänieristyksestä. En enää usko, että jos palaamme Suomeen olen se sama kiukkuinen kukkahattutäti joka paheksui Suvilahden herranen aika keskiyölle jatkuneita keikkoja tai mopopoikien pärinää. Sen sijaan ikävöin varmasti rahtilaivojen sumutorvia Algecirasinlahdella.

Täällä etelässä me asumme aivan ytimessä, ja se tarkoittaa paitsi lyhyttä kävelymatkaa joka paikkaan, myös ympärivuorokautista melua. Tai sanotaan nyt, että aamuneljästä noin puoli kahdeksaan täällä on aika hiljaista, lähinnä heinäsirkkojen siritystä, mouruavia kulkukissoja parinetsinnässä ja lokkeja. Muuten muuten ääntä riittää, sekä talon sisällä että ulkona. Alle puolen kilometrin päässä kodista sijaitsee myös Gibraltarin lentokenttä, joten koneiden laskut ja nousut kuuluvat meille oikein hyvin. Lentomelu ei onneksi pääse häiritsemään paljoa, sillä päivittäin kulkee vain muutama matkustajakone ja satunnaisia armeijan lennokkeja.

Suomessa hermostuin aina (eli siis kerran kahdessa viikossa) lapsen päiväuniaikaan parvekkeen alle parkkeeraavaan jäätelöautoon. Täällä on kolme eri jäätelörallia, jotka soittavat kaikki eri melodioita volyymista säästämättä, ja ne kiertävät korttelirallia yleensä puoleenyöhön asti. Ei edes ärsytä! Tai kaupungissa kesäisin kiertävä juna, jonka kyytiin mekin menimme mahdollisia kuulovaurioita pelkäämättä: Turisteille, eli oikeastaan paikallisille, tarkoitettu juna kiertää 20 minuutin ajan La Línean reunoja ja myös ohittaa useampaan otteeseen meidän kotimme. Musiikki on suoraan tämän kesän soittolistalta, joten kuulemme kolmanteen kerrokseen junan ohituksen kaukaa – kelloa soitetaan, ja sitä Despacitoa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Musiikki ja möly on nykyään osa arkea. Musiikki soi rannalla rantaravintoloista tai nuorisolaisten soittimista, ohiajavista autoista, kaupungilla kahviloissa, kännyköissä tai joskus jopa livenä. Viereisessä korttelissa on myös konservatorio, joten kuulemme myös klassista latinorenkutusten lisäksi! Kulkueiden ja juhlien aikaan torvi- ja rumpusoittokunnat lähtevät liikkeelle melkein suoraan takapihaltamme (jossa oikeastaan on koulu, joka tuo kouluaikaan taas oman osuutensa äänimaailmaan) joten myös marssimusiikki on tullut tutuksi. Kunhan totun siihen, että musiikki raikaa sinne auringonnousuun asti, niin hyvä tulee. Nimittäin aika monessa espanjankielisessä laulussa luvataan vaikka mitä ”hasta la madrugada”, eli juuri sinne aamunkoittoon. Hyvin pitävät lupauksensa. Tämäkin ongelma helpottaa joskus lokakuussa, kun ei ole enää niin kuuma että ilmastoimattomassa asunnossa pitää nukkua kaikki ovet ja ikkunat auki.

Mitä sitten täällä soitetaan?

Ainakin Despacitoa, kuten kaikkialla muuallakin maailmassa. Despaciton jälkeen laitetaan pyörimään melko varmasti joku Enrique Iglesiasin hitti: Viime vuonna se oli Bailando tai El Perdón, tänä vuonna se on Subeme la radio jonka ansiosta täällä kaikki yli kolmevuotiaat laulavat onnellisesti kaduilla kuinka haluavat alkoholia joka vie kivut pois. Naisääntä kuulee harvemmin, mutta jos kuulee se melko varmasti on Shakiran Me Enamoré. Tämä on tällaista arjen kielikoulua  – juuri tätäkin kirjoittaessa kuulen junasta kaikuvan Enrique Iglesiasin. Ihan varmaa on, että vielä kymmenen vuodenkin päästä nämä kappaleet kuullessani palaan muistoissani tähän ensimmäiseen pitkään Espanjan kesään.

 

YSTÄVÄLLISET ESPANJALAISET

IMG_3809

Kun Chez Héléna kirjoitti kohteliaisuudesta, tai oikeastaan ystävällisyydestä, toisia ärsytti ja toiset, kuten minä, samaistuivat. Kun tässä viimeiset kaksi viikkoa ollaan oltu enemmän tai vähemmän yksin ja ilman sellaisia ”oikeita aikuiskontakteja”, niin paikallisten ystävälliset eleet ovat olleet oikea pelastusrengas etten uppoa omaan erakkomaisuuteeni. Arki muistuttaa miellyttävällä tavalla Suomesta, jossa melkein kahdeksan vuotta samalla asuinalueella kasvatti siihen, että ruokakaupassa tuli aina tuttuja vastaan ja leikkipuistossa oli aina joku, jonka kanssa vaihtaa kuulumisia. Se ei tosiaan korvaa syviä ystävyyssuhteita, mutta mulle on tärkeää tuntea itseni osaksi yhteisöä – ja onneksi niin tapahtuu täälläkin.

Meidän koulupaikkojen hakuprosessi on ollut dramaattinen ja saanut suorastaan eeppiset mittasuhteet, siitäkin bloggaan joskus kun olen kypsä siihen. Kuitenkin tuon varsin stressaavan viikon aikana kohtasin todella monta ihanaa, ystävällistä espanjalaista jotka jaksoivat ja ennen kaikkea halusivat auttaa meitä, vaikka olimme kävelevä katastrofi koko porukka. Puuttui paperit tai ne olivat väärällä kielellä, olimme väärässä paikassa ja ennen kaikkea väärään aikaan – silti saimme osaksi hymyjä, kärsivällistä selittämistä ja joustamista ilman, että siitä tehtiin mitään numeroa. Kaiken sen masentavan byrokratian keskellä kohtaamamme ihmiset tekivät tilanteesta hieman miellyttävämmän. Viimeiseksi osui se taksikuski, joka tarjoutui heittämään viidenkympin automatkan viitosella nähtyään epätoivoisen ilmeeni kuultuani hinnan.

Lapset ja erityisesti nyt koiranpentu tietenkin madaltavat kynnystä keskustelulle entisestään. Koska lapsiystävällisyys itsessään ei ole ihan yksiselitteinen asia, vertailen Suomea ja Espanjaa joskus toiste, mutta yleisesti ottaen myös lapset ovat nauttineet saamastaan huomiosta ja siitä, että heitä kohdellaan ystävällisesti aikuisten toimesta. Ylimmässä kuvassa on meidän kantapaikan, lähellä sijaitsevan churrerian tarjoilija, joka jaksaa kysellä poikien nimiä, minun kuulumisiani, tarjota odotellessa lapsille vitriinistä herkut. Kuten Helenalle alkuaikoina Ranskassa, myös meille lähileipomo on pieni pakopaikka jossa voimme jutella nopeasti mistä vain ja jossa meidät tunnetaan, sekin on hauskaa. Meidät muistetaan! Olkootkin, että se on välillä henkilökunnan kauhistelua että ihan oikeastiko tulet joka päivä ostamaan eurolla kaksi patonkia, syövätkö nuo pojat niin paljon!?

Tällä hetkellä meidän sylissä kulkeva keskustelunavaus on tietenkin Mini, joka saa söpöydellään kaikki huokailemaan. Minä tietenkin käytän aina tilaisuuden hyväksi ja paatostelen koirien huonoa kohtelua, mutta kyllä siinä usein myös vitsaillaan siitä, millaista on kun on taas karvainen vauva tai mietitään millä keinoilla ylipuhua muut perheenjäsenet koiran hankintaan. Oikeastaan mulla on vielä paljon opettelemista siihen, että muistaisin toivottaa vastaantulijoille buen díat ja vähän jutustella lastenkin kanssa. Olen kyllä harjoitellut täällä ahkerasti käytettäviä ”Oy que linda!” ja ”Hola guapo!” huudahduksia ja kyllä ne varmasti kohta tulevat yhtä luontevasti kuin täkäläisiltä. Ja se helpottaa. Että vaikka emme tunne kunnolla oikeastaan ketään, saamme tuntea kuuluvamme tänne ja olevamme tervetulleita. Jos nyt ei lasketa sitä yhtä kiukkuista pikkupoikaa uimarannalla, jota vain häiritsi meidän olemassaolomme ja hän tuli huutamaan espanjaksi meille että ”Menkää vaikka Barcelonaan!”. Muuten, muuten täällä ollaan tosi ystävällisiä.

IMG_3785