TE ANSAITSETTE TÄMÄN

La Línean rannoilla on liehunut punainen, uimisen kieltävä lippu ja sen alla valkoinen meduusoista varoittava lippu lähes koko elokuun. Vuoden kuumimpaan aikaan ei paikalliset pääse siihen ainoaan ilmaiseen paikkaan vilvoittelemaan, eli Välimereen. Rannoilla on rantautunut tuhansia meduusoja, joita kerätään aamuisin ämpäritolkulla ja oikeastaan koko Costa del Solin (jonka läntinen päätepiste La Línea virallisesti on) rantavesiä on kiertäneet pienet laivat, jotka yrittävät kerätä meduusoja pois uimarien ja ennen kaikkea kai turistien tieltä. Kovin hyvää mainosta ei millekään rantakohteelle ole, että välittömästi veteen mennessään saa melko varman palovamman.

Ja nyt ajattelen julmasti, kun kuuntelen paikallisten valittavan tilanteesta, tuskastuneena kuumuuteen ja siihen, ettei lasten kanssa voi viettää lomaa rannalla: Te olette itse tämän tehneet. Olen nyt kolme kesää katsonut rannalla, kuinka piittaamattomasti paikalliset viskovat mereen ihan kaiken vaipoista lasten rantaleluihin. Muovipussit, pillit, muoviset kääreet – ne heitetään juuri siihen missä itse satutaan istumaan, ja jätetään taakse kun illan tullen raahataan rannalla rantatuolit ja aurinkovarjot ja väsyneet lapset kotiin. Hiekka on ällöttävästi täynnä auringonkukansiementen kuoria ja tupakantumppeja, ja muitakin epämiellyttäviä yllätyksiä löytyy jos vain antaa lapsille lapiot käteen ja luvan kaivaa. Siksi suosimmekin, jos vain mahdollista, rantoja hieman kauempana tuosta omasta kotikaupungistamme.

Vaikka paikkallista kulttuuria kuuluu arvostaa, niin tälle välinpitämättömyydelle ei heru ymmärrystä. Tämä on asia, joka on vaivannut kaikki ne ajat, jotka olemme La Líneassa viettäneet: itse poden morkkista kaikesta tuottamastamme jätteestä, mutta linealaiset tuntuvat pitävän roskaamista kansanhuvina. Kyse ei aina ole edes laiskuudesta vaan puhtaasti sikailusta, olen nimittäin todistanut kun lapsia on kannustettu kilpaa heittämään tyhjiä muovipulloja mereen (täysissä vaatteissa, vailla mitään tarkoitusta noutaa pulloja sieltä pois) ja nähnyt kuinka vanhemmat vippaavat jäätelöpaperit mereen sen sijaan että nousisivat ja kävelisivät muutaman metrin roskikselle. Mereen kyllä jaksetaan kävellä – pissalle.

Näyttökuva 2018-08-19 kello 19.27.40
Kuva Facebookin paikallisryhmästä

Nyt meduusoja syövät merikilpikonnat ovat kadonneet alueelta. Delfiinien määrä vähenee jatkuvasti, syynä paitsi saasteet niin lisääntynyt laivaliikenne – ja epäilemättä sillä on aika hitosti tekemistä asian kanssa, että laiska kaupunkimme päätti ratkaista viemäröintiongelmat heinäkuun lopussa laskemalla yhdestä kaupunginosasta jätevedet suoraan kaupungin suosituimmalle uimarannalle. Joukkoon mahtuu totta kai ihmisiä, joita kiinnostaa, mutta kun tiedostavat ihmiset ovat näin pahasti vähemmistössä, ei voi kuin todeta että niin makaa kuin petaa. Nyt on ennätyspaha meduusavuosi ja kysehän voi olla vain sattumasta, mutta en usko että luvassa on kovasti kivempia kesiä La Líneaan.

Sympatiseeraan paljon köyhän kotikaupunkini ongelmia ja sen asukkaita, joiden sosio-ekonominen tausta on suorastaan surkea ja koulutustaso hyvin alhainen. Tämän tuoreen, enemmänkin La Línean huumebisnesongelmaa käsittelevän videon mukaan jopa 20% kaupungin asukkaista ei ole käynyt loppuun peruskoulutusta – totta kai näen yhteyden kaikelle tälle. Mutta miten kulttuurista on voinut tulla sellainen, jossa omaan elinympäristöön, omaan kotipihaan, suhtaudutaan niin törkeästi? Jotenkin ajattelisin, että ihmisellä luonnostaan olisi tahto pitää oma elintila siistinä mutta tuolla elää vahvasti kollektiivinen roskaamiskulttuuri, jota ylläpitää kaupungin lukuisat alipalkatut siivoojat, jotka aloittavat joka päivä ympäri vuoden työnsä auringonnousun aikaan. Toivoisin, että menisivät joskus lakkoon niin paikalliset joutuisivat elämään sotkujensa kanssa sen sijaan, että aamulla kadut kimaltaisivat puhtaina, jotta ne voisi taas sotkea.

Enkä tiedä, milloin muutos tapahtuu. Nyt tämän kesän uimakielto on kai herätellyt hieman, mutta halua muuttaa omia käytöstapoja ja kulutustottumuksia ei oikein tunnu olevan. Yhden pillin ei osata nähdä haittaavan, syytetään turisteja (joita ei meillä päin kyllä näy kuin korkeintaan eksyneinä, kun eivät raukat opasteiden puuttuessa löydä Gibraltarin rajalle). En aio ensi vuonnakaan viettää elokuutani La Líneassa ihmettelen, mistä virkistystä keskelle pahinta hellekautta. Mutta meillä onkin vaihtoehtoja.

TEATTERIMUSEO

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Yksi meidän ensimmäisiä kohteita Suomen tourneella oli Teatterimuseo Kaapelitehtaalla, Helsingissä. Se oli jäänyt kokematta silloin kun täällä asuttiin ja olin kuullut, että kavereilla oli paljon positiivisia kokemuksia Teatterimuseon tarjonnasta etenkin lapsille – ja noh, en ehkä osaa kuvitella meneväni tuonne ilman lapsiseuraa vaikka teatterista olenkin aina pitänyt. Me viihdyttiin Teatterimuseossa pari tuntia ystäväperheen kanssa, vaikka yksi museon tila olikin suljettu. Tekemistä (ja esityksiä) olisi riittänyt pidemmäksikin aikaa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Teatterimuseo on hyvin auki, maanantaita lukuunottamatta aina klo 11-18 ja keskiviikkoisin jopa pari tuntia pidempään. Yli 3-vuotiailta lapsilta lysti maksoi 5 euroa ja aikuiselta 10 euroa. Mielestäni hinta-laatusuhde oli kohdallaan, sillä en voisi keksiä paljoa parempaa tekemistä esim. sadepäivänä – mehän optimoimme ja menimme keskellä kauneimpia kesäpäiviä, ja saimmekin lähes koko museon omaksemme. Tiivistettynä Teatterimuseo oli hauska yhdistelmä Tukholman Junibackenia ja toisaalta Lasten kaupunkia. Toiminnallinen, kiehtova ja taianomainen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Jos lapsilta kysytään niin parasta oli taatusti upeat esiintymisareenat ja oheistilpehöörit. Kaksi lavaa sekä nukketeatteri, monta huonetta täynnä lavasteita ja mitä ihmeellisempiä vaatteita – jos tuolla ei voi toteuttaa mielikuvitustaan niin ei missään! Meidän viisikko sai aikaan melko psykedeelisiä esityksiä, joissa yhdistyi moderni mykkäteatteri ja turkkamainen elämäntuska. He olisivat saaneet aikaan varmaan vielä aika monta taidemaailmaa mullistavaa esitystä jollei kahden tunnin jälkeen olisi tullut nälkä. Pikku vinkki muuten: se ”päälavan” esitys sitten näkyy suorana television kautta aulaan, jossa ilmeisesti aasialaiset turistit olivat saaneet nauttia myös meidän lasten voimakkaasta tulkinnasta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kun lapset testaavat taitojaan näyttelijöinä tai esimerkiksi valo- ja äänimiehinä, voi aikuinen yrittää tutustua teatteritaiteen historiaan ja vaihtuviin näyttelyihin. Vaikkei museo ole mikään valtava kompleksi, sen interaktiivisuus ja koko perheelle suunnitellut ”työpisteet”, jossa pääsee tekemään omia uutisia tai esiintymään sääkartan edessä, ovat mahtavaa viihdettä. Ehkä sieltä tarttuu mukaan ripaus kulttuurihistoriaa, tai inspiraatio teatteritaiteeseen tutustumiseen myös ihan tosielämässä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Suosittelen ehdottomasti suuntaamaan Teatterimuseoon sellaisena päivänä, kun lapsien luovuus ei pääse kotona kunniaan. Ystävällinen henkilökunta, kätevä sijainti kävelymatkan päässä Ruoholahden metroasemalta ja ihana valikoima roolileikkiin kutsuvia vaatteita, esineitä ja tekniikkaa (ja miten kauan tämän kokoelman haaliminen onkaan kestänyt!) toimivat täydellisesti 4-8-vuotiaan viisihenkisen koeyleisön kanssa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

EHKÄ KUULUNKIN VUORILLE

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Jos muut ihmiset eivät aina ymmärrä sitä, kuka oikeasti olet, niin toisinaan ihmisillä itselläänkin on aika pinttyneitä mielikuvia siitä, mitkä asiat tekevät onnelliseksi ja minkälainen persoona sitä pohjimmiltaan onkaan. Siitä asti kun aloin luoda jonkinlaista tietoista käsitystä itsestäni ja siitä, millainen olen, olin varma että kuulun merelle. Että mulla olisi surffarin sielu ja olisin kaikista tyytyväisin aaltojen kohinassa. Parikymppisenä yritin opetella surffaamaan. Olosuhteet Meksikossa olivat kerta kaikkisen ideaalit, oli opettajaa, erilaisia lautoja ja vaikka mitä, mutta fysiikkani ei kyllä ollut surffarin enkä kyllä sisäisestikään sitten ollut mikään surffibeibe. Olen vähän laiska ja mukavuudenhaluinen, eli en osaa kuvitella itseäni kirmaamassa mereen aamukuudelta odottamaan täydellisiä virtauksia kuten Puerto Escondidon oikeat surffarit tekivät. Wannabe-surffari ei tykkää kylmästä vedestä ja tulisi luultavasti vainoharhaiseksi kelluessaan merellä odottaen sopivaa hetkeä. Kärsimättömälle ihmiselle se toki olisi hyvä harjoitus, mutta…

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Sittemmin olen oppinut, että ehkä lempeän rauhallinen suppaaminen sopii paremmin tällaiselle tuurilautailijalle, eikä sekään juuri herätä intohimoja. Viihdyn kyllä rannalla, mutta olen enemmän sellaista ”luen aurinkovarjon alla”-tyyppiä kuin innokas kahlaaja. Lapsena olin vesipeto, nykyään suostun uimaan lähinnä kylpylöissä joissa veden lämpötila on lähempänä kiehumispistettä. Sen sijaan olen löytänyt mielenrauhaa vuorilta. Ensimmäisen kerran 16-vuotiaana, kun vaelsimme neljä päivää Karibian korkeimmalla vuorella Pico Duartella. Paluumatkan taitoin yksin ja se oli monella tapaa elämää muuttava kokemus; vaihto-oppilasvuoden taitekohta, joka saavutti melkein meditatiivisen vaikutuksen ja tunsin oivaltaneeni jotain omasta itsestäni paremmin kuin koskaan ennen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Nyt olen tuntenut samaa omituista täyttymystä päästessäni vuoriston jylhiin maisemiin. Omituinen yhdistelmä korkeanpaikankammon kanssa, mutta olenkin enemmin sitä ihmistyyppiä joka pyörii mekko päällä Alpeilla jodlaten the hills are alive kuin niitä, jotka ratsastavat aalloilla. Ja tässähän ei ole mitään muuta kummallista kuin se, kuinka kauan kesti päästää irti siitä omasta uskomuksesta että minä kuulun merelle. Ehkä kuulunkin aina välillä, mutta jos saan valita niin saatan päätyä vuorelle. La Líneassakin olen kaikista parhaimmalla tuulella kun palaan kolmen tunnin kävelyltä Gibraltarin vuorelle.  Toinen sielunmaisema löytyi Englannin maaseudulta, ei sekään läheltäkään valtameriä.

On mukavaa, että sitä kasvaa vielä aikuisena. Oppii sanomaan ei asioille, jotka eivät lopulta ole oma juttu. Tuntemaan omat tarpeensa vähän paremmin. Ei se toki vielä ihan putkeen mene aina, haalin yhä enemmän hommia kuin ehdin ja jaksan tehdä enkä muista, että en ole mikään ylienerginen suorittaja vaan päinvastoin sellainen päiväunista nauttiva hedonisti, jolle ei tuota ongelmaa se, että on tekemättä mitään monta päivää – ystäväpiirissäni on monta poikkeusta, joilla paikallaan pysyminen on suuri rangaistus ja he täyttävät kalenterit ja touhuavat aamusta iltaan. Ihailen sitä, mutta en enää yritä samaa. Muuttuminen kuuluu asiaan, mutta toisinaan omat ajatusmallit muuttuvat hitaammin kuin minä itse. On vaikea luopua siitä osasta identiteettiä, mistä on kasvanut yli. Nyt olen oppinut ainakin sen verran, että seuraavallakin lomalla voisin suunnistaa vuorille nauttimaan kiipeämisen tuomasta rauhasta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

PULUBOIN JA PONIN LEFFA

Näyttökuva 2018-08-10 kello 22.29.49

Lapsien Suomi-loman toivelistalla ovat erittäin korkealla elokuvat. Paitsi tietenkin piirretyt suomeksi dubattuna ainaisen espanjan sijaan, myös suomalaiset lastenleffat. Ja miten ihanaa on, että niitä tuotetaan tasaiseen tahtiin ja yleensä vielä aika laadukkaana (joskin kovin samankaltaisina, samojen ohjaajien ja näyttelijöiden toimesta…). Ja koska esikoisen lempikirjoihin kuuluvat Veera Salmen Puluboit, oli Puluboin ja Ponin elokuva mentävä heti katsomaan.

Kävimme leffassa 6- ja 8-vuotiaiden kanssa, joista 8-vuotias on lukenut kirjat ja 6-vuotias kuunnellut osan. Tämä arvostelu on siitä ehkä hieman heikohko, että nukahdin kesken leffan noin kahdeksaksi minuutiksi kuten väsyneillä äideillä on tapana: vika ei ollut elokuvan vaan univelkojen, popcorneilla täytetyn mahan ja siedettävän äänenvoimakkuuden, mistä iso kiitos Finnkinolle.

Henkilökohtaisesti en fanittanut toteutusta: vaikka Puluboita esittävä Aapo Puusti eläytyykin pulun rooliin kunnioitettavasti, omaksuen etenkin pulumaisen kehonkielen, oli ihmis-Puluboi jotenkin… ihminen. Tämän kirjasarjan konseptia on ehkä hieman hankala siirtää valkokankaalle, mutta toisaalta Poniksi itsensä identifoiva pian ekaluokkalainen Mai onnistui nerokkaalla turpa-ratkaisulla (viittaan nyt asustuksessa olleeseen leikkiturpaan, joka oli osoitus nokkelasta puvustuksesta) tuomaan taianomaisuutta elokuvaan.

Jenni Lausin tulkitsema Poni olikin ainakin aikuisen näkökulmasta elokuvan parhainta antia. Hauska, omapäinen, veikeä tapaus. Näyttelijäntyö oli kaiken kaikkiaan tasaisen hyvää, ja vaikka juoni ei ollut mitenkään suunnattoman monimutkainen, se tuntui viihdyttävän meidän yleisöä oikein hyvin. Oli kuulemma hiukan jännäkin. Toisin kuin Disneyn elokuvissa, oli aikuisia viihdyttämään tarkoitettuja vitsejä aika vähän ja sellainen Puluboi-kirjoille ominainen levottomuus näkyi ja kuului myös leffassa. Se, onko psykedeelisyys hyvä vai huono asia, riippunee katsojasta – mun puolestahan kaikki lastenleffat voisi olla sellaisia hitaalla tahdilla artikuloituja Hapsiainen kävelee tien yli-tyyppisiä taideprojekteja, mutta poikiin kyllä upposi paremmin tämä lapsenmielinen sekoilu. Leffassa oli paljon oivaltavaa toteutusta, joka yhdisti sopivasti Ponin mielikuvitusmaailman ja toisaalta ekaluokkaa jännittävän lapsen todellisuuden.

Aikuisena antaisin kolme tähteä ja puolikkaan, lapset lupasivat neljä tähteä. Lyhyesti sanoen Puluboin ja Ponin leffa oli vähän kaoottinen mutta oikein sympaattinen, sopivan pituinen ja hyvän mielen leffa, johon Ponin oikeilta hevosilta lainatut ääniefektit ja Puluboin pieruhuumori sopivat täydellisesti. Elokuvaa arvostaa varmasti enemmän, jos alla on muutama luettu Puluboi-kirja, mutta toisaalta tämä elokuvan laji on aika universaali ja toiminee myös silloin, kun ei tunne koko konseptia – kunhan mukana on hyvät eväät.

Kuva täältä: http://puluboinjaponinleffa.fi/.