SAAPUMISIA

Jos joku tunnekokemus on jäänyt vahvana mieleen, niin se kun saavuin ensimmäistä kertaa tropiikkiin. Olin 15-vuotias kun lähdin vaihto-oppilaaksi, siitä on tänään muuten tasan 17 vuotta ja yksi viikko. Lähdimme matkaan, me kuusi suomalaista vaihtaria, aamukuudelta ja olimme perillä Santo Domingon lentokentällä puolilta öin. Olimme sinällään onnekaita, että meidän kone taisi olla viimeinen tai toiseksi viimeinen jota odoteltiin – monet muut vaihtarit eri puolelta Eurooppaa ja Yhdysvaltoja olivat saapuneet jo päivällä ja joutuneet odottamaan kentällä sitä, että kaikki lukuvuoden 2001-2002 vaihtarit tulisivat perille.

Olimme tietenkin väsyneitä yli 20 tunnin matkasta, varsinkin ennen varsinaista määränpäätä tapahtunut välilasku Martiniquella, mutta myös täynnä intoa ja uteliaisuutta. Kaikille kyseessä oli ensimmäinen pitkä ero omasta perheestä ja itsenäistyminen, ja tietenkin odotimme hiekkarantoja, rommia ja palmujen huminaa. Paidat liimautuivat ihoon jo ennen kuin pääsimme hakemaan matkalaukkuja ja se lämpö oli jotain, mihin eivät suomalaisteinit olleet tottuneet. Olin aiemmin kyllä käynyt syyskuussa Miamissa ja New Yorkissa, jossa oli myös kuuman kosteaa, mutta ei aivan tällaista. Meidät, noin 60 vaihto-oppilasta, pakattiin busseihin pilkkopimeällä parkkipaikalla, ja ajettiin lähes kahden tunnin päähän pääkaupungista.

Pimeässä saavuimme epämääräiselle leirille keskelle maaseutua. Koko porukan käytössä oli muutama ulkohuussi, ja meidät majoitettiin pieniin palmumajoihin, joissa oli hiekkalattia ja riippumatot sänkyinä. Sokkoina yritimme löytää matkalaukuista hammasharjoja ja päästä melkoisen uupuneina nukkumaan, ja piilotella pakokauhua kaikkien lehtikaton rajassa liihottelevien ötököiden keskellä. Heinäsirkat sirittivät, kuulimme lähellä virtaavan joen ja nukahdimme siitäkin huolimatta, että niin ylä- kuin alapuolellamme vilisti erinäisiä hyönteisiä.

Aamulla heräsimme kuudelta kukkojen kiekumiseen ja suoraan palmumajojen ulkopuolella laiduntavien aasien ääntelyyn. Alkeelliset olosuhteet alkoivat naurattaa: meitä ei tosiaan toivotettu tervetulleeksi missään all inclusive-hotellissa, päin vastoin. Saimme peseytyä pitkän matkan jälkeen jääkylmässä joessa ja syödä sitä samaa ruokaa, mitä söisimme koko loppuvuoden: riisiä ja papuja. Luulen, että me suomalaiset suhtauduimme asiaan suhteellisen pragmaattisesti, olemmehan tottuneet yleensä mökkioloihin jo pieninä. En kuitenkaan ikinä unohda sitä koko kroppaa ravisuttanutta shokkia, kun yhtäkkiä ympärillä oli kuumaa, kosteaa, hikistä, helteistä – jotain sellaista, mitä elämäni aiempina kesinä en ollut koskaan kokenut.

Eilen illalla sain taas vahvan muistutuksen siitä, miltä se lämmin lehmänhönkäys tuntuu. Se iskee vastaan heti lentokoneesta ulos astuttaessa, toivottaa tervetulleeksi paikkaan, jossa tekisi mieli heittää välillä vaatteet pois. On luultavasti juuri sen vaihto-oppilasvuoden syytä ja ansiota, että tunnen oloni Espanjassa niin kotoisaksi. Trooppinen ilmasto, kaduilla soiva bachata, luonnon ja liikenteen äänet, grillatun lihan, poltettujen roskien tuoksu… Siksi tuntui taas kuin olisin tullut kotiin, vaikka koti jäi myös taakse.

HAVAINTOJA SUOMESTA

Melkein neljän viikon jälkeen Suomi tuntuu taas just niin tutulta kuin ennen muuttoa ulkomaille. Mutta ainakin alkuun sitä katselee hetken vähän vieraana, ulkopuolisen silmin. Ja tässä joitain asioita, joihin kiinnitin huomiota elokuun alussa – ja vähän muitakin sekalaisia ajatuksia matkan varrelta:

  • Marimekko-kangaskassit on vieläkin IN!? Olin ihan varma, että tätä trendiä ei enää näkyisi mutta kyllä, niitä oli yhä joka toisella vastaantulijalla (ainakin jos laski vain 20-40-vuotiaat naiset).
  • PopSocket!! Mikä älytön keksintö – ja ihan varmasti hankin sellaisen jossain vaiheessa. En ollut koskaan ennen nähnyt moista turhaketta, mutta kaverini ystävällisesti esittelivät nämä heidän mukaansa välttämättömät kännykkävarusteet mulle. Kuulin mm. klassisen markkinointihokeman: en tiennyt tarvitsevani tätä mutta nyt en enää voisi olla ilman. Ratkaisisi kuulemma myös sen ongelman, että pudotan puhelimeni vähintään kolmesti päivässä.
  • Pyöräilijät on aika mulkkuja, anteeksi vaan. Eikä tartte tulla kertomaan että ”ei kaikki pyöräilijät” (ilmeisesti vain ne, jotka ajavat Lauttasaarentiellä) mutta ihan tarpeeksi monta kertaa sain kokea punaisia päin kiitävät trikooterroristit ja pelätä poikien puolesta, tilanteissa joissa paitsi tieliikennelaki niin ihan terve järki oli ehdottomasti meidän puolellamme. Pyöräily on ihana liikuntamuoto ja paras tapa kulkea paikasta toiseen, mutta jumalauta, pyöräilijöiden huono maine oli meidän kokemusten perusteella täysin ansaittu.
  • Televisiossa kaikkea mainostetaan vastuullisena. Vastuullisesti tuotettua ruokaa. Vastuullisesti valmistettua shampoota. Tai sitten vaan tosi ekologista. Aika iso ero verrattuna siihen, että Espanjassa mainokset ovat silleen vähän vanhanaikaisia, että niissä korostetaan tuotteiden vetovoimaa lisäävää taikaa, Suomessa taas asiakkaan hyvää omatuntoa.
  • Asiakaspalvelu on pääasiassa ihan älyttömän hyvää. Jopa pelottavan; esimerkiksi Linnamäellä ja Hakaniemen metroaseman Espresso Housessa ylitsevuotavan ystävällistä. Muutama hapan kassahenkilö mahtui meidänkin matkalle, mutta pääasiassa palvelu ilahdutti joka kerta. Yleensä mitä nuorempi asiakaspalvelija, sitä parempaa ja suorastaan amerikkalaisen reipasta asiakaspalvelua saatiin.
  • Jos ei harjaa hiuksiaan neljään viikkoon, saa rastat. Tai oikeastaan rastan.
  • Suomessa on hassuja esineisiin liittyviä ilmiöitä, kuten nyt meidän matkan aikana se joku uusi Muumimuuki (josta en tämän tarkemmin tiedä, mutta se vissiin myytiin loppuun joskus aamuyön tunteina). Tavaroiden kulttimaine tuntui hämmentävältä ja just tällainen ostohysteria, jonka syvintä olemusta en aivan ymmärrä. Tuntuu esiintyvän etenkin sisustustuotteiden ja astioiden kohdalla.
  • Lapsiin ei suhtauduttu yhtään niin nuivasti kuin muistelin, tai ehkä omat lapset ovat vaan nyt jotenkin viehättävämmässä ikävaiheessa vieraiden ihmisten kannalta. Jos ei lasketa sitä yhtä nuivaa pariskuntaa, jonka mielestä nuo perkeleen kakarat eivät ole kurissa ja nuhteessa kävellessään ihan normaalisti kauppakeskuksen käytävillä, lapsiin suhtauduttiin hyvin neutraalisti tai sitten lempeästi hymyillen. Totta kai heistä itsestään oli hieman outoa olla yhtäkkiä ilmaa: lapsia ei erityisesti huomioitu tavallisissa asiakaspalvelutilanteissa, kun Espanjassa emme yleensä pääse kaupasta ulos ilman että muutama henkilökunnan jäsen on käynyt huokailemassa sitä que guapoa.
  • Suomessa en erotu joukosta värjäämättömillä hiuksilla ja meikittömällä naamalla. Espanjaan verrattuna kontrasti oli iso; Suomessa ei laittauduta, mutta ihmiset ovat urheilullisen oloisia, sellaisella reippaalla skandinaavisella olemuksella varustettuja. Jos teleporttaisin tyypillisen lalinealaisen naisen paikan päälle Helsingin keskustaan, hän näyttäisi olevan matkalla jonkinlaisiin juhliin.
  • Katsos, on olemassa muutakin ruokaa kuin tapaksia! Mutta miksi täällä ei saa aamuisin churroja, ja miten ihmeessä ravintolat menevät arkisin kiinni jo joskus kymmeneltä!

Ei siis mikään hurja kulttuurishokki, mutta yhtäkkiä oli niin hiljaista ja rauhallista ja järjestäytynyttä. Liikenne on – niitä kamikazepolkijoita lukuunottamatta – organisoitua, toisaalta suojatietä ei kunnioiteta samaan tapaan kuin Espanjassa. Ehdotan tännekin jotain 400 euron uhkasakkoa, eiköhän se tehoaisi asenneongelmiin. Ruokakauppojen valikoima tuntui niin mahtavalta että teki mieli heittäytyä kierimään onnesta S-Marketin lattialle ja länsimetro, ah, kyllä se oli odottamisen arvoinen! Ja ihan kaikkeen on olemassa joku kätevä sovellus! Mutta täällä on kylmä! Huomenna lennetään takaisin lämpöön, palataan heti arkeen kun pitää hakea pojille koulukirjoja ja kuopukselle koulupuku, on heti perjantaina keskimmäisen koulukavereiden läksiäiset… ja olen varma, että se Espanja tuntuu alkuun samalla tavalla oudosti tutulta mutta vähän kummalliselta, ja kymmenen päivän päästä olen unohtanut koko elokuun ja meidän hetkellisen Suomi-arjen.

SUNNUNTAIBRUNSSI: CAFÉ LASIPALATSI

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

En ole kovin usein tällä Suomi-lomalla huokaillut että no tää on just niin tyypillistä suomalaista, mutta myönnän sanoneeni sen tänään sunnuntaina kello 11 kun Kampin keskuksen yläkerran ravintolamaailma oli täysin autio. Tarjolla oli vain dumplingeja, mutta keho vaati kahvia ja aamiaisruokaa. Niinpä jätimme esimerkiksi Torrefazionen, joka ilmeisesti periaatteessa oli auki mutta ei kuitenkaan, väliin ja suuntasimme Narikkatorin toiselle puolelle klassiseen Café Lasipalatsiin, jonka sisäpihan ikkunoista oli kiva katsella kun ihmiset valloittivat kuun lopussa avattavan Amos Andersonin taidemuseon halkeilevia tiilivuoria.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Päädyimme siis testaamaan Café Lasipalatsin brunssin hieman vahingossa. Mikä iloinen sattumus, että paikassa oli tarjota brunssia (sen lisäksi vitriinistä löytyi herkullisia, hieman tuoreemman ja innostavamman näköisiä aamiaisannoksia ostettavaksi) ja paikan päällä oli vieläpä tilaa. Mikään itsestäänselvyys ei ole Helsingissä kävellä suoraan sisään brunssille ilman varausta. Hintapolitiikka oli ihan okei: omat mässäilyni maksoivat 19,50 euroa ja lapsiseuralaisesta sai maksaa euron per ikävuosi. En tiedä kuinka pitkälle lapsihinnoittelua sovelletaan; tuskin aina sinne 19 ja puoleen ikävuoteen asti. Kehuttakoon tässä välissä myös erinomaista kahvia, joka pehmeää ja herkullista.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Sitten alkaakin tämänkertainen tylytys. Olen nyt oppinut, ettei Helsingissä lähes millään brunssilla kannata haaveilla tuorepuristetusta mehusta joten laadukas tölkkimehu oli ihan okei. Mutta sitten nämä ruoat. Ne hämmensivät. En tosiaankaan ole yleensä less is more-nainen mitä tulee brunssitarjoiluun, mutta nyt kattaus oli suoraan sanoen omituinen, eikä kovin aamiaishenkinen. Aloin miettiä, söimmekö kuluneen viikon lounastarjoilujen jämiä: chevre-tomaattiravioleja kylmänä, kukkakaalicurrya saksanpähkinöillä (ennen puoltapäivää!) ja öhm, nachoja ja cheddarkastiketta?? Mitään punaista lankaa ei ruokavalikoimalla tuntunut olevan. Valikoimassa kasvis- ja liharuokien suhde oli OK (näin lakto-ovo-näkökulmasta, vegaaneille ikävämpi juttu) ja ruoat maistuivat ihan hyvältä, mutta olisin kaivannut painotusta aamupalapuolelle: esimerkiksi jogurttia tomaattikeiton sijaan, kananmunaa muuallakin kuin shaksukassa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Jottei nyt mene ihan valittamiseksi niin todettakoon, että tahnat (hummus, tonnikalatahna ja muutama muu) olivat kiva lisä ja leipävalikoima oli maukas. Jälkiruokavaihtoehdot olivat oudot; brietä ja kuivakkaa brownieta sekä jäätelöä kastikkeineen – sitä emme päässeet kokeilemaan, sillä muilla ruokailijoilla kesti noin 20 minuuttia hakata puolidesiä umpijäistä jäätelöä lautaselleen ja minä en ala urheilemaan brunssilla. Ruokien esillepanossa olisi parantamisen varaa: nyt hedelmät (joista olisi ihan näön vuoksi voinut vaikka irrottaa tarrat) olivat tomaattikeiton kaverina (loogisempaa olisi ollut tarjota niiden kanssa vaikka sitä jogurttia), leivän päälle laitettavat tahnat ihan muualla kuin missä leivät olivat ja leipäpöydän luona taas orpoja krutonkeja ja siemeniä, jotka varmaan olivat tarkoitettu salaattien kaveriksi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Café Lasipalatsin brunssi ei nyt ole mitenkään kaupungin huonoin, jos ei kyllä missään nimessä paraskaan. Omituisen kunnianhimoton ja sekava ollakseen moisen ravintolainstituution osa, mikä on sääli. Seuraavalla kerralla brunssin sijaan valitsen tiskistä smoothien ja tuorepuuroa tai täytettyä leipää, sillä nyt kattaus muistutti enemmän lounasbuffaa johon oli eksynyt pari croisanttia mukaan. Onneksi seura oli hyvää ja brunssin jälkeen pääsi itsekin Lasipalatsin pihalle laskemaan peppumäkeä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

MUN KOTI EI OO TÄÄLLÄ(KÄÄN)

P8189798.jpg

Olemme olleet Suomessa yli kolme viikkoa, ja torstaina palaamme jo ”kotiin”. Olen koko ajan odottanut, että iskisi oikein kirjoitusinspiraatio kaikista näistä tunteista, joita ensimmäinen loma entisessä kotimaassa, ulkosuomalaisena, on herättänyt. Monille ainakin ensimmäinen Suomi-loma uudessa elämäntilanteessa on ollut kovan kulttuurishokin paikka, mutta sellaistakaan ei juuri ole tullut. Ehkä se yksi vanhempi pariskunta kauppakeskuksessa, joka aika lailla ilman mitaan syytä sähisi että pidä ne perkeleen kakaras kurissa vähän herätti hämmennystä, mutta en enää yleistänyt sitä koko kansakuntaan. Vähän suretti nuo vihaiset vanhukset, mutta aika nopeasti se unohtui (paitsi tietenkin talletin alitajuntaan, että muistan blogata aiheesta).

Yksi keskeisimmistä tunteista koko lomalla on – kiireen ohessa – ollut ristiriitaisuus. Kaikki on tuttua ja turvallista, mutta ei kuulu enää meidän arkeemme. Toisaalta en ole ikävöinyt Espanjaan niin paljon kuin odotin, sillä vielä heinäkuussa ajattelin että lähes kuukausi Suomessa on liikaa. Tunnen molemmissa paikoissa jonkinlaista ulkopuolisuutta, tosin Espanjassa expattina se ”kuuluu asiaan”, Suomessa taas aiheuttaa lievää ahdistusta. Olen yrittänyt saada kiinni näistä ajatuksistani: sopeudunko enää mihinkään paikkaan pysyvästi ja onko tämä levottomuus nyt tästä epävarmuudesta (erityisesti tällä hetkellä Gibraltarilla panikoidaan jo valmiiksi Brexitin seurauksia, missä muodossa se nyt ikinä toteutuukaan) ja elämänvaiheesta kun emme tiedä missä olemme ja miten kauan… vai olenko aina ja ikuisesti vähän tyytymätön ja henkisesti koditon?

Vaikka kateus itsessään ei ole kovin rakentava mielentila, olen huomannut kadehtivani erityisesti Anua. Ehdimme Anun kanssa nähdäkin Suomessa – juuri kun hän oli lähdössä takaisin Havaijille ja me vasta saapuneet Suomeen. Olen tuntenut Anun jo kauan ennen kuin me molemmat sattumalta muutimme juuri samaan aikaan ulkomaille, ja siksi hän on ollut korvaamatonta vertaistukea ja virtuaaliolkapäätä viimeisen vuoden ajan. Ja olen heidän puolestaan niin iloinen, kuin vain voi olla, mutta samalla kade, sellaisella lapsellisella tavalla. Kuinka Anu tuntee Konan niin vahvasti kodikseen! Miten heille on niin ihanan kirkasta, että heidän kuuluu olla juuri tuolla saarella kaukana merellä, eikä missään muualla. Ja itse en oikein tiedä missä meidän pitäisi olla. Koenkohan itse missään samalla tavalla? Ja kun mukana kulkee kolme kansainvälisessä mittakaavassa kouluikäistä lasta, en voi vain levottomasti etsiä sitä täydellistä paikkaa (joskin Havaijikaan ei taatusti ole täydellinen) vaan luvassa on varmasti kompromisseja.

Kotiin on silti kiva palata. Neljä viikkoa yksin  vetovastuussa poikakolmikosta on kasvattanut silmäpussit eeppisiin mittoihin. Rahat ovat tosiaan loppu, sillä olemme lomailleet täysillä, eikä Suomi olisi halpa vaikka vain istuisimme sisällä mököttämässä. Täysin suomalaisen hellekesän sekoittamana pakkasin lähes pelkkiä shortseja ja t-paitoja mukaan, ja nyt on sitten kerrospukeuduttu todella huolella. On tietty ikävä miestä ja koiraa, Andalusian lämpöä, elämää keskellä kaikkea kuhinaa, lempivuortani ja arkea, jossa meitä kaipaa vain yksi ystäväperhe. Lähden silti Suomesta mukanani paitsi kolme matkalaukullista pyykkiä ja suklaata, niin omituinen tunne sydämessä. Mihin ihmeeseen me kuulutaan?

OLYMPUS DIGITAL CAMERA