MUN KOTI EI OO TÄÄLLÄ(KÄÄN)

P8189798.jpg

Olemme olleet Suomessa yli kolme viikkoa, ja torstaina palaamme jo ”kotiin”. Olen koko ajan odottanut, että iskisi oikein kirjoitusinspiraatio kaikista näistä tunteista, joita ensimmäinen loma entisessä kotimaassa, ulkosuomalaisena, on herättänyt. Monille ainakin ensimmäinen Suomi-loma uudessa elämäntilanteessa on ollut kovan kulttuurishokin paikka, mutta sellaistakaan ei juuri ole tullut. Ehkä se yksi vanhempi pariskunta kauppakeskuksessa, joka aika lailla ilman mitaan syytä sähisi että pidä ne perkeleen kakaras kurissa vähän herätti hämmennystä, mutta en enää yleistänyt sitä koko kansakuntaan. Vähän suretti nuo vihaiset vanhukset, mutta aika nopeasti se unohtui (paitsi tietenkin talletin alitajuntaan, että muistan blogata aiheesta).

Yksi keskeisimmistä tunteista koko lomalla on – kiireen ohessa – ollut ristiriitaisuus. Kaikki on tuttua ja turvallista, mutta ei kuulu enää meidän arkeemme. Toisaalta en ole ikävöinyt Espanjaan niin paljon kuin odotin, sillä vielä heinäkuussa ajattelin että lähes kuukausi Suomessa on liikaa. Tunnen molemmissa paikoissa jonkinlaista ulkopuolisuutta, tosin Espanjassa expattina se ”kuuluu asiaan”, Suomessa taas aiheuttaa lievää ahdistusta. Olen yrittänyt saada kiinni näistä ajatuksistani: sopeudunko enää mihinkään paikkaan pysyvästi ja onko tämä levottomuus nyt tästä epävarmuudesta (erityisesti tällä hetkellä Gibraltarilla panikoidaan jo valmiiksi Brexitin seurauksia, missä muodossa se nyt ikinä toteutuukaan) ja elämänvaiheesta kun emme tiedä missä olemme ja miten kauan… vai olenko aina ja ikuisesti vähän tyytymätön ja henkisesti koditon?

Vaikka kateus itsessään ei ole kovin rakentava mielentila, olen huomannut kadehtivani erityisesti Anua. Ehdimme Anun kanssa nähdäkin Suomessa – juuri kun hän oli lähdössä takaisin Havaijille ja me vasta saapuneet Suomeen. Olen tuntenut Anun jo kauan ennen kuin me molemmat sattumalta muutimme juuri samaan aikaan ulkomaille, ja siksi hän on ollut korvaamatonta vertaistukea ja virtuaaliolkapäätä viimeisen vuoden ajan. Ja olen heidän puolestaan niin iloinen, kuin vain voi olla, mutta samalla kade, sellaisella lapsellisella tavalla. Kuinka Anu tuntee Konan niin vahvasti kodikseen! Miten heille on niin ihanan kirkasta, että heidän kuuluu olla juuri tuolla saarella kaukana merellä, eikä missään muualla. Ja itse en oikein tiedä missä meidän pitäisi olla. Koenkohan itse missään samalla tavalla? Ja kun mukana kulkee kolme kansainvälisessä mittakaavassa kouluikäistä lasta, en voi vain levottomasti etsiä sitä täydellistä paikkaa (joskin Havaijikaan ei taatusti ole täydellinen) vaan luvassa on varmasti kompromisseja.

Kotiin on silti kiva palata. Neljä viikkoa yksin  vetovastuussa poikakolmikosta on kasvattanut silmäpussit eeppisiin mittoihin. Rahat ovat tosiaan loppu, sillä olemme lomailleet täysillä, eikä Suomi olisi halpa vaikka vain istuisimme sisällä mököttämässä. Täysin suomalaisen hellekesän sekoittamana pakkasin lähes pelkkiä shortseja ja t-paitoja mukaan, ja nyt on sitten kerrospukeuduttu todella huolella. On tietty ikävä miestä ja koiraa, Andalusian lämpöä, elämää keskellä kaikkea kuhinaa, lempivuortani ja arkea, jossa meitä kaipaa vain yksi ystäväperhe. Lähden silti Suomesta mukanani paitsi kolme matkalaukullista pyykkiä ja suklaata, niin omituinen tunne sydämessä. Mihin ihmeeseen me kuulutaan?

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Yksi kommentti artikkeliin ”MUN KOTI EI OO TÄÄLLÄ(KÄÄN)

  1. Päivitysilmoitus: HAVAINTOJA SUOMESTA – Periaatteen Nainen

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s