¡ VIVA LAS VEGAS !

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

No terkut Teneriffalta! Olen nyt sillä unelmieni vaelluslomalla ja mietin tässä vähän että oiskohan kannattanut unelmoida vaikka siitä että saan nukkua viikonloppuna vähän pidempään ja syödä pizzaa ja katsoa Sinkkuillallista samalla? Tänään nimittäin päästiin tositoimiin eli ensimmäiselle vaellukselle – joka oli neljästä vaelluksesta se toiseksi helpoin ja olen silti melko varma että jos aamulla vielä olen tarpeeksi onnekas herätäkseni niin mulla on vähintäänkin neliraajahalvaus.

Päivän vaellus oli reilu kymmenen kilometrin kierros vuoristossa, jonka alku- ja loppupiste oli Las Vegasin kylässä. Meitä oli vajaa parinkymmenen hengen porukka, ja päälle Punaisen Ristin pelastajat. Jolleivat he olisi kaikki olleet mua noin 10 senttiä ja 10 kiloa pienempiä paikallisia olisin varmaan heittäytynyt maastoon ja toivonut, että mut viedään paareilla takaisin hotellille loppureissun ajaksi. Ei vaan. Vaeltaminen on kyllä monella tapaa mun lempilaji (jonka takia varmaan olenkin viimeksi vaeltanut joskus 18 vuotta sitten, heh heh): näkee maailman mahtavimpia maisemia, saa samalla liikuntaa (tämän päiväistä hikoilua ei voi väheksyä kutsumalla sitä hyötyliikunnaksi) ja mikä parasta, saa ajatella rauhassa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Teneriffan luonto on tehnyt jo nyt vaikutuksen. Olen siis ollut leirikoulussa samalla saarella 90-luvun lopussa (kyllä, tiedän, yleensä leirikouluun mennään jonnekin Kiljavalle…) mutta siltä reissulta muistot ovat lähinnä Teide ja mustekalarenkaat. Jo nyt olen ollut aivan pähkinöinä kaikesta upeasta kasvillisuudesta ja kukista, kuten tulette huomaamaan tässä postauksessa ja jatkossakin…

No siihen vaellukseen. Nyt kun olen selvinnyt hotellille, käynyt saunomassa ja lillumassa hetken porealtaassa ja saanut syötyä niin se ei tunnukaan ihan niin pahalla, mutta kyllä mä siellä ylämäessä muutaman kerran mietin että olikohan tämä nyt ihan viisasta. Alamäki onneksi kultasi muistot, sillä kävi niin kuin viimeksi vaeltamassa silloin vuosituhannen vaihteessa: kun oli kärsinyt ylämäen, alamäessä ajatus alkoi kirkastua ja noin kolmen minuutin ajan olivat kaikki mun ongelmat ratkaistu ja raitis vuoristoilma tuonut mukanaan valaistuksen. No, se kaikki kyllä unohtui sitten ekassa ylämäessä, mutta jonkinlainen hikers high tuossakin tulee. Tai ehkä se on se ohut vuoristoilma.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Parastahan tässä on että tämän mun eeppisen sankarikertomuksen pohjana on vaivaiset 250 metriä nousua. Olin katsonut lippulappusia ihan väärin ja olin varma, että päivän nousu oli yli 600 metriä mutta palasin kirjaimellisesti maan pinnalle paluumatkalla kun kävi ilmi että tämä mun Mt. Everestin valloitukseen verrattavissa oleva vuorenvalloitus oli itse asiassa paitsi yli puolet pienempi kuin olin kuvitellut (ja noin 1000 kertaa pienempi kuin miltä se tuntui…) myös koko nelipäiväisen Tenerife Walking Festivalin toiseksi helpoin reitti mun listalla, ja huomenna pitää sitten tuplata noustavat metrit…

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Toistaiseksi tämä on ollut kerta kaikkisen hienoa enkä voi olla kuin kiitollinen tästä kokemuksesta. Vaeltaminen olisi varmasti parhainta yksin mutta se on oikein hauskaa hyvässä seurassa, ja meillä on oikein mainio kansainvälinen, monipuolinen porukka. Koska iso osa osallistujista on journalisteja, voitte varmaan bongata mut lähitulevaisuudessa Hola!-lehdestä tuijottelemassa kaukaisuuteen vuorilla.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Jos ei lasketa sitä, että ketjussa polttavat kuusikymppiset, kilpailuhenkiset papat vetivät mun ohi mennen tullen niin fysiikka kesti yllättävän hyvin tämän normaalista, laiskanpulskeasta arjesta poikkeavan ponnistelun. Uudet vaelluskengät (joita en tietenkään ehtinyt ajaa sisään, kuinkas muutenkaan) tuntuvat superhyviltä jaloissa ja jos olisin oikeasti käyttänyt aurinkorasvaa enkä vain kantanut sitä repussa, olisin säästynyt palamisiltakin. Kuitenkin suurin vamma on ollut muutama kaktuksenpiikki polvessa. Nyt menen nukkumaan – jos mahdollista niin väsyneempänä kuin koskaan ennen.

PS. Matkustan Tenerife Walking Festivalin piikkiin.

YHDEKSÄN VUOTTA (EPÄ)ONNISTUMISIA

Olen jostain lukenut (tämä on tällainen klassinen internetlähde, sori siitä) että vanhemman pääasiallinen tehtävä on tuottaa lapselleen pettymyksiä. Tai kai se pohjimmainen pointti oli, että vanhemmat vähintäänkin opettavat lapsensa käsittelemään pettymyksiä, mutta itse aion vedota tuohon ensimmäiseen versioon. Sillä jos se pettymysten tuottaminen omille jälkeläisilleen on hyvän vanhemmuuden mitta, voin rauhassa paukutella henkseleitäni.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Esikoinen täytti tänään yhdeksän vuotta. En oikein mitenkään käsitä, että tässä on hujahtanut melkein vuosikymmen äitinä. Se on ollut yhtä aikaa suurin ilo ja kunnia mitä ihminen voi saada, ja välillä sitten tuntunut vankeusrangaistukselta ja oma vanhemmuus ihan vitsiltä, kun olen huomannut että on loputtomasti tapoja pilata oma lapsensa – ja usein niistä virheistäkin huolimatta niistä näyttää kovaa tahtia kasvavan ihan kunnon ihmisiä. Totta kai ne varmasti tarvitsevat terapiaa aikuisina, kuten oikeastaan me kaikki tavalla tai toisella, mutta olen luottavainen että se ei ole pelkästään äitisuhteen analysointia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ja kun olen nyt vuosien ajan tuottanut niitä pettymyksiä lapsille, niin ihailtavalla mielenrauhalla he ovat myös tänään ottaneet kaikki peruuntuneet suunnitelmat vastaan. Kas, olin luvannut esikoiselle ystävän kyläilyn, pizzaperjantain ja jäätelöbaarin ja vielä leffaillankin. Ja sitten aamulla yksi lapsosista raapi päätään raivokkaasti ja täihän sieltä löytyi. Täihavainnot jäivät lopulta kahteen, mutta koska olen näissä parasiittiasioissa aika neuroottinen, päätin pitää koko porukan kotona, hoitaa sen pyykki- ja siivousrumban samalla ja tietenkin tehdä ne apteekin öljyhoidot jonka rinnalla curly girl-metodi näyttää ihan arkiselta läträykseltä. Olen kyllä kuullut, että yksi isä päätti hoitaa täiongelman imuroimalla lasten päät puhtaaksi, mutta katson että tässä menee se rima mitä en alita.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kun olimme aamupäivän avanneet takkuja ja rampanneet pesutuvassa, päädyin puhumaan kolmikon mukaan Linnanmäelle – oli vain pakko päästä ulos, vähän niin kuin kesän eka päivä. Tämä tuntui hyvältä kompensaatiolta siitä, että ystävä ei päässyt kylään ja ruoaksi olikin spagettia, lapsiraukat. Ja sitten menimme Lintsille, ja siellä vasta niitä pettymyksiä alkoi putoilla. Ei, nyt juuri ei ollut 126 euroa ylimääräistä tällä ex tempore-reissulla rannekkeisiin; mennään vaan ilmaislaitteisiin. Jotka, näin itselle muistutukseksi, alkavat olla jo vajaa viisivuotiaankin mielestä melko tylsiä, puhumattakaan 9-vuotiaasta. Ja ei, nyt kun on syöty jäätelö ja popcornit, ei enää mennä ostamaan kympillä pirtelöä, jonka päällä on kermavaahtoa, donitsi ja diabetesdiagnoosi. Ja ei, nyt ei jaksa enää illalla pelata Labyrinttiä eikä katsoa leffaa eikä lukea kuin ehkä puoli lukua Harry Potteria. Ja kun synttärisankarilla irtosi iltapalalla hammas, jouduin toteamaan ettei Hammaskeijulla juuri nyt ole käteistä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ja jokaisen ei:n he ottivat vastaan stoalaisen tyynesti. Tottuneina siihen, että aika usein vastaus on ei. Tai että suunnitelmat muuttuvat, peruuntuvat tai unohtuvat. Tai että kun kotona on aina vain yksi aikuinen, on melko varmaa että ne epämääräiset ”no katsotaan parin tunnin päästä” tai ”odota kun hoidan eka tän jutun…” mutinat raukeavat ennen kuin ehtivät toteutua. Tavallaan se on sääli, koska totta kai tahtoisin antaa heille kaiken. Mutta se ei ole mahdollista ilman madonreikiä tai klooneja tai miljoonia, joilla palkata henkilökuntaa hoitamaan kaikki muu elämä. Joten nyt se on päätöntä pyörimistä Lintsillä ilman rahaa jokaiseen narunvetoon. Ja se on ei, ei sittenkään elokuvaa vaikka niin päivällä itse ehdotin. Ja ehkä heistä tulee tämän ansiosta mielettömiä menestyjiä, ja voin sanoa että tämä kaikki oli suunniteltu juuri näin eikä vain ikuisen kaaoksen tulos.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

KETÄ ÄÄNESTÄÄ EUROVAALEISSA?

Kyllä, minulla on vastaus tähän kysymykseen!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tietenkin aloitetaan siitä, miten tärkeää on ylipäänsä äänestää. Esimerkiksi siitä, että edellisissä europarlamenttivaaleissa vuonna 2014 äänesti alle 40 prosenttia. Noloa! Ei näin! Koska nuo 40 % ovat sitten suurin osa niitä, jotka äänestävät aina: keskiluokkaisia, keski-ikäisiä miehiä. Eikä siinä että he äänestäisivät jotenkin väärin, mutta he valitsevat ihmisiä edustamaan itseään. Sitä etuoikeutetuinta ihmisryhmää, joka maapallolla asuu. Ja itse olin tänään lounaalla meppiehdokkaan kanssa, joka iloisesti röhönaurunsa keskeltä sai todettua, että ei sitten ole siellä ajamassa meidän asiaa. Meillä hän tarkoitta tällaisia kolmekymppisiä, akateemisesti koulutettuja naisia, joilla on työpaikat ja oikean maan passit. Hän on ehdokas, joka haluaa ajaa tulevien sukupolvien asiaa, maahanmuuttajien ja pakolaisten asiaa. Kuten hän itse sanoi: ”tuon Wolt-kuskin tyttären asiaa”, kun katselimme keskipäivän ruuhkassa suhailevia ruokalähettejä ja pohdimme kaksia työmarkkinoita, toisen sukupolven maahanmuuttajanaisten pelottavan huonoa koulutustilannetta sekä siirtolaiskriisiä, jossa yhtäkkiä kolonialismi toteutuu käänteisenä orjamarkkinoiden syntyessä Eurooppaan laittomien maahantulijoiden myötä.

Ja tämä säkenöivä, suorapuheinen, empaattinen ja älyttömän hyvä tyyppi on, rakkaat lukijat, ehdokas numero 233. Olen tuntenut Fatim Diarran, eli Fatun, kymmenen vuoden ajan. Hän oli se kovaan ääneen helsinkiä puhuva riemukas persoona, joka sai mun käsien tärisemisen loppumaan kun piti esittäytyä ensimmäisenä päivänä yliopistolla omalle yhteiskuntapolitiikan vuosikurssille. Jyväskylästä alkanut kaveruus on ollut mahtava juttu monella tapaa, mutta erityisesti tunnen ylpeyttä siitä, että Fatu on nyt pikkutakkimaailmassakin säilyttänyt huonon huumorin ja herkkyytensä. En kuukausi sitten vaalinut vaalisalaisuutta vaan paljastan polleana sen, että huomenna menen heti ennakkoäänestämään Fatua – olkootkin, että eurovaalit ovat alhaisen äänestysprosentin ja pienen (13) valittujen joukon vuoksi näin kauniisti sanoen haastavat vaalit.

Sen lisäksi että ränttäsimme tunnissa kaikki aiheet läpi kunnallisveron laskemisesta d’Hondtin järjestelmään (Fatim jäi eduskuntavaaleissa 4500 äänellä 300 äänen päähän kansanedustajan paikasta, perkele), yritin kysellä Fatulta vähän perusteluja miksi nyt pitäisi äänestää – ja mikä on ns. kärki, jolla Fatu lähtisi europarlamenttiin. Tein muutaman vaalikoneen pohjalle ja totesin, että olemme neljänneksestä asioita eri mieltä, mutta pyrin parhaani mukaan äänestämään itseäni nuorempia ja idealistisempia ihmisiä. Tällä hetkellä Fatu on siviiliammatiltaan yhteiskunnallisten asioiden viestijä ja vaikka hän ei käärikään sanomaansa mihinkään silkkipaperiin, tiedän, että Fatu on tehokas ja energinen tyyppi istumaan ikuisuuskokouksissa ja väittelemään tärkeistä asioista, silloinkin kun ne päätökset kirpasisivat. Ja hän tekee sen muuten myös ranskaksi. Fatulle tärkeimpiä teemoja olivat ilmeisten ympäristö- ja ilmastokysymysten lisäksi eurooppalaisen koulutustason nostaminen sellaiselle tasolle, että voimme kilpailla muiden mannerten kanssa edes osaamisella sekä sosiaalinen yhdenvertaisuus, esimerkiksi EU:n määrittelemän, kunkin maan elintasoindeksiin sidotun minimipalkan määrittely.

Vihreissä jo pitkään vaikuttanut Fatu on syntynyt Jakomäessä, opettanut Korsossa ja aina pyrkinyt siihen, että kaikilla olisi mahdollisuus pärjätä elämässä. Itseäni inspiroi Fatussa se anteeksipyytelemätön arvokkuus, jolla hän runnoo läpi päätöksiä, silloinkin kun oma viiteryhmä niitä vastustelisi – jos niistä on hyötyä kaikille, etenkin heikommista lähtökohdista tuleville. Fatua kannattaa seurata esim. Instagramissa, jossa sisältö ei ole pelkkää politiikkaa mutta toisinaan myös kaupunginvaltuuston salaisuuksia ja silmienpyörittelyä ihmisille, jotka eivät usko ilmastonmuutokseen ja haluavat polttaa vielä vähän lisää kivihiiltä. Olisi kiva, jos kävisitte äänestämässä Fatimia myös siksi, että mä en ole pitkään aikaan käynyt Brysselissä ja nyt olisi hyvä syy junailla vohvelille ja belgialaisille perunoille. Kunhan äänestätte!

Näyttökuva 2019-5-14 kello 21.10.21

ERONNEEN ÄITIENPÄIVÄ

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Elämme vielä sitä vaihetta perheenä, tai paloiteltuna perheenä (kylläpä kuulosti Dexteriltä), että kaikki juhlapyhät eletään ensimmäistä kertaa läpi eron jälkeen. Toisaalta emme ole koskaan olleet mitään intohimoisia perinneihmisiä, ja olemme aiemmin eläneet vuosia kahdessa eri valtiossa muutenkin ja siihenkin väliin on mahtunut monta isänpäivää ja itsenäisyyspäivää ja muuta päivää joita on vietetty tuhansien kilometrien välimatkalla. Joten mitenkään hirveän dramaattiselta ei ole tuntunut luoda uusia traditioita.

Äitienpäivä on kuitenkin siitä haastava päivä, että siihen liittyy lapsille kova halu yllättää päivänsankari. Pojilla oli aika kovat paineet keksiä aamupala, jonka he voivat valmistaa kun minä nukun – hellyyttävä ajatus, sillä sänkyni on noin kolmen metrin päässä keittiöstä ja rakkaat lapseni pitävät melkoista meteliä ihan vain istuessaan paikoillaan ja hengittäessään. Olen yrittänyt etukäteen lohdutella, että en odota suurta spektaakkelia tai aamupalaa sänkyyn vaan nämä kolme ovat se paras mahdollinen lahja, ja syy mun juhlaani. Lapset kuitenkin kaipailivat toista aikuista auttamaan, sillä tuntui olevan tärkeää toteuttaa äitienpäivän ohjelmanumerot juuri niin kuin heille oli maalailtu. Ja siis vaikka olen kuinka marttyyriäiti silloin kun lapset eivät syö hartaudella heille kokkaamiani kasvisruokia, niin tässä asiassa en ole ääneen sanonut mitään muuta kuin että he riittävät. Ilmeisesti kuitenkin jo alle kouluikäisillä voi olla vahva visio siitä, millainen on oikeaoppinen äitienpäivä.

Asiat kuitenkin järjestyivät ihan hyvin. Äitienpäivän aamupala eskarissa ja päiväkodissa oli selvästi sopiva tapa juhlia. Olen todella kiitollinen varhaiskasvatuksen kärsivällisille työntekijöille, jotka ovat auttaneet lapsiani istuttamaan kukkia, jotka luultavasti onnistun murhaamaan viikossa, ja ompelemaan vohvelikankaalle psykedeelisiä säkkyröitä. Ja tietty askartelemaan suloisia kortteja, joissa äitiä epäillään 40-vuotiaaksi. Lapset olivat onnessaan saadessaan ojentaa itsetehdyt paketit, ja itse olin tietenkin syvästi liikuttunut näistä lahjoista.

Ja aamiaista en saa sänkyyn, kuin korkeintaan itse tekemällä. Vietän nimittäin äitienpäiväni yksin. Vitsailin usein, että paras äitienpäivä olisi sellainen, jonka saan viettää ylhäisessä yksinäisyydessäni ja nyt kävi niin, että pojille tuli tilaisuus lähteä perunanistutuspuuhiin mökille ja koirakin kutsuttiin yökylään. Olen ensimmäistä kertaa todella pitkään aikaan yksin kotona. Menen ehkä yksin leffaan. Tai ehkä treffeille. Ehkä teen töitä ja käyn lenkillä ja nukun sikeästi ilman että kukaan potkii naamaan. Tähän ei liity ripaustakaan haikeutta, sillä viimeiset puoli vuotta olen saanut olla niin intensiivisesti äiti etten juuri nyt kaipaa siitä erikseen kiitosta. Kuulostaa tietenkin ihan kauhean kornilta, mutta tyytyväiset, tasapainoiset ja omina itsenään onnelliset lapset ovat olleet paras palkinto, ja nautin mielelläni tästä äidinylpeydestä hetken yksinkin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA