SAIRAANA EI-SUOMESSA

Kohta kuusivuotias Omppu sairastui kurkunpäätulehdukseen ensimmäisen kerran alle vuoden vanhana. Elämäni ensimmäisenä äitienpäivänä pääsin myös ensimmäiselle visiitillemme Lastenklinikalle. Nyt kärsittyjä laryngiittejä on takana lähemmäs kymmenen kappaletta. Vieläkin öisin sydän jättää pari lyöntiä väliin kun se merileijonan haukunnalta kuulostava köhinä alkaa, mutta valitettavasti tähänkin on jo muodostunut vahva rutiini. Lapsi höyryhengitykseen tai parvekkeelle, kelistä riippuen, sitten tilataan taksi ja ajetaan Taka-Töölöön hengittelemään spiraa. Pahimmillaan osastolla on oltu kolmekin yötä hoidossa. Spiraa on käyty hengittelemässä myös ruotsinlaivan sairaalahytissä ja saatu muistoksi rakas hylje, jonka koira kyllä lopulta söi. Myös pikkuveljet ovat kokeneet muutamat kurkunpäätulehdukset, mutta O on selvästi herkin kaikille ylätieinfektioille.

Kurkunpäätulehdus on siitä tylsä sairaus, että sitä on vähän vaikea ennakoida. Viime yönäkin se iski melkein puskista, päivällä Omppu vielä riehui ja juoksi kuten ikäisensä ilopillerin kuuluukin, vaivana vain pientä flunssaa. Ja sitten kello 01.30 se taas alkoi aivan yhtäkkiä, tukehtumiselta kuulostava yskintä. Tämä oli ehkä sen ensimmäisen ja silloin vielä uuden tilanteen jälkeen se pelottavin kohtaus. Omppu itse panikoi hapettomuutta ja juoksi meitä alastomana karkuun ympäri kotia, ei suostunut hengittämään höyryä eikä rauhoittumaan syliin. Aloimme puhua ambulanssin tilaamisesta, pienen pojan hysteria vain paheni. Lopulta tyyppi huijattiin tabletin avulla syliin sohvalle, mihin hän nukahti. Yö meni pihisevää hengitystä valvoessa, äidin sydäntä särki. Erityisesti lapsen unenpöpperössä huokaama ”nyt mä paranin kun sain nukkua sun sylissä”. 

Kolmen kohtuullisen paljon itseään kolhivan ja säännöllisin väliajoin sairastavan pojan äitinä pidän itseäni aika kylmähermoisena mitä tulee kurkunpäätulehdukseen, verenvuotoon tai vinksahtaneisiin ruumiinosiin. Viime yönä kuitenkin pelotti. Suomessa Lastenklinikka on turvallisen vartin taksimatkan päässä ja tiedän, että siellä saa maailman parasta hoitoa. Täällä taas täkäläinen terveydenhoidon taso on täysi mysteeri, enkä tiedä miten tuttu tauti kurkunpäätulehdus on paikallisille. Vaikka pärjään espanjallani aika pitkälle, voi lääketieteellisten termien kohdalla yhteisymmärrys kärsiä. Meillä on toki kattava matkavakuutus, mutta vakuutusyhtiön suosittelemat yksityiset ovat vähintään tunnin ajomatkan päässä enkä tunne oman alueemme sairaaloita. Nyt on hyvä hetki alkaa selvittämään tätä.

Ja sitten on se viimeinen viikko, jolloin olen yksin poikien kanssa Käytännön miehen ollessa satojen kilometrien päässä. Ja kaikkien muiden läheisten vielä kauempana. En yleensä harrasta pahin skenaario-ajattelua, mutta yöllä tuli mieleen sekin vaihtoehto, että joko minä tai joku lapsista sairastuu. Silloin on aika iso riski, että ainakin osalle lapsista pitää löytää lyhyellä varoitusajalla hoitaja, joka tuskin puhuu suomea. Argh. Kyllä nyt iski koti-ikävä tuttuun ja turvalliseen kotimaahan, jossa tämäkin inhottava sairaus hoituu ilman hässäkkää.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

 

KURINPALAUTUS

Sorruin siihen. Kaunistelin totuutta blogissa. Matalammat paineet-postaukseen kirjoitin, etteivät tällä kohta kahden kuukauden “lomalla” (mikä nyt sitten on sopiva termi tälle ajanjaksolle, jolloin eksoottisesta ympäristöstä huolimatta pitkät, yksinäiset päivät kotiäitinä tuntuvat varsin työläiltä) kertyneet kilot haittaisi yhtään. Okei, ehkä ne eivät vielä kuun alussa varsinaisesti vaivanneet, mutta kyllä se on saanut hälytyskellot soimaan, että haaremihousut ovat alkaneet puristaa päällä.

Koska täällä ei ole vaakaa, jää pienen pyöristymisen arvioiminen ihan oman asiantuntemuksen varaan. Valistunut veikkaukseni on viitisen kiloa kakkua, cappucinoa, viiniä, suklaakarkkeja, banaanisipsejä ja kermaleivoksia läskinä reisi-vatsa-pakara-akselille asettuneena. Tämä ei missään nimessä ole mikään maailmanloppu ja olen jo aikoja sitten päättänyt, että en anna minkään “viiden ylimääräisen kilon” vaikuttaa elämänlaatuuni niin, että unohtaisin elää samalla kun murehdin vääränkokoista peppuani. En kuitenkaan ole unohtanut kahta pidempää ulkomaankeikkaa, jolloin molemmilla onnistuin turpoamaan ennätykselliset 30 kiloa parissa kuukaudessa. En haluaisi palata kolmatta kertaa Helsiki-Vantaalle sen näköisenä, että olen syönyt kaikki muut matkustajat lentokoneessa.

Intohimoisen herkuttelun lisäksi syy on urheilussa. Siis sen puutteessa. Kun Suomessa salilla tuli rampattua viitisen kertaa viikossa ja viime kesällä olin elämäni tikissä kun jouksu- ja pyöräilykilometrejä kertyi viikossa satasen verran, täällä aktiivisuuteni on riittänyt korkeintaan siihen kantakahvilaan lyllertämiseen. Kun saavuimme Espanjaan, olin kärsinyt useamman viikon todella sitkeästä ja ilkeästä flunssasta ja tuntuu, etteivät keuhkot ole vieläkään toipuneet entiselleen tästä taudista. Olen kuitenkin pakottanut, esikoisen astmalääkkeen voimin, itseni juoksemaan pari kertaa viikossa ja peruskunto alkaa taas rakentua raunioiden päälle. Mistään runners’ high-fiiliksestä ei vielä varsinaisesti voi puhua.

Täällä urheiluun ei suhtauduta samalla vakavuudella kuin Suomessa. En ole löytänyt kovin kätevää kuntosalia, joogapaikoista puhumattakaan. Lenkkeilläkin saa aika rauhassa. Näin ollen liikunta on jäänyt omalle vastuulle ja kotona tehtäväksi. Onneksi on Yoogaia, johon sain Buzzadorin kautta kuukauden ilmaisen kokeilujakson ja olen jo liki itkenyt onnesta kun joku on netin välityksellä kirittänyt mua kohti oikeaoppista joogapunnerusta. Mutta pelkkä kotijumppa ei kyllä riitä kompensoimaan kaikkea sitä sokeria ja valkoista viljaa, mikä tällä hetkellä kuuluu ruokavaliooni osana uutta, espanjalaista elämäntyyliä.

Harkitsin vähän aikaa Kayla Itsinessin nettivalmennusta. Mutta vihaan burpeita. Niinpä olen nyt toista viikkoa 5:2-osapaastolla. 500 kalorin rajoitus kahtena päivänä viikossa tuntuu siedettävältä kompromissiltä, kun saan jatkaa tätä uppopaistettua, sokerikuorrutettua elämää viitenä päivänä. Neljän paastopäivän jälkeen en vielä tiedä lopputuloksista – tarkoitus olisi jatkaa tällä linjalla myös Suomessa – mutta ainakin cokiskoukusta olen päässyt vihdoin eroon. Nyt menee muutama tölkki colajuomaa viikossa, kun tähän saakka sitä meni saman verran päivässä. Toivoisin tämän auttavan muutenkin siihen liki automaattiseen naposteluun, että aina kun piipahdan keittiössä nappaan mukaan leipää, keksiä tai pähkinöitä. Ainakin nälkäisenä jaksan keskittyä paremmin ruokasuunnitteluun ja harvoin ovat meidän viikon ruokalistamme näin tarkkaan mietittyjä.

Mitään elämää tai edes takamustani suurempaa laihdutusprojektia ei ole luvassa. Yritän kuitenkin pitää kiinni edes murto-osasta sitä lihaskuntoa ja kestävyyttä, joka on parin vuoden ahkeralla urheilulla saavutettu. Housuja saa aina uusia ja isompia, enkä aio kieltäytyä jäätelöistä tai bocadilloista vain muhkeampien muotojen pelossa. Tästä osapaastokokeilusta aion kuitenkin kirjoittaa varmaan jatkossakin (ja luen mielelläni siihen liittyen muiden kokemuksia ja vinkkejä), sillä tämä on toivottavasti alku vähän säännöllisemmälle ja suunnitelmallisemmalle syömiselle sekä vähentyneelle sokerinkulutukselle.

SEVILLA, OSA 1

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

P1092115.jpg

OLYMPUS DIGITAL CAMERAVuorokausi Sevillassa ei riitä mihinkään, paitsi ehkä 300 valokuvan ottamiseen.

Meidän lyhyt mutta sitäkin ihanampi lapsivapaa miniloma mummin kanssa Sevillassa oli esimakua tästä Andalusian suloisesta suurkaupungista, joka on täynnä kulttuuria, gourmeeta ja kauniita yksityiskohtia. Jos haluaa kahlata läpi kaikki kaupungin nähtävyydet kannattaa aikaa varata ainakin pitkän viikonlopun verran, ja pelkkään kaduilla pyörimiseen – ja meidän tapauksessa myös eksymiseen – voi helposti tuhlata pari päivää.

Buukkasin meille majoituksen hotels.comin kautta. Hotel Madridissa kahden hengen huone oli vain 42 euroa, mikä oli oikein kohtuullinen hinta ottaen huomioon hotellin keskeinen sijainti parhaiden shoppailukatujen, bussiaseman ja monien nähtävyyksien lähellä. Mitään ihmeellisyyksiä kuten aamiaista ei hintaan kuulunut, mutta pelkistetty huone toimivalla nettiyhteydellä. Alue, jossa hotelli sijaitsi, oli rauhallinen siitäkin huolimatta että melkeinpä kaikki oleellinen oli kävelyetäisyydellä. Olen kuitenkin itse todella meluherkkä ja ensi kerralla pakkaan mukaan korvatulpat, sillä hotellin sisällä äänieritys oli olematon ja yöllä heräsin monta kertaa juhlimasta palaavien espanjalaisten meteliin, paikka nimittäin näytti erittäin suositulta juuri heidän keskuudessaan.

Meillä oli hyvin vähän mitään odotuksia tai suunnitelmia tälle lyhyelle breikille. Aloitettiin kiertämällä hotellin kulmilta alkavat ostoskadut, joissa olisi kyllä löytänyt käyttöä pesetoilleen. Sen perusmerkkien (Zara, Mango, Bershka, H&M) lisäksi löytyi mm. Lush ja Sephora, josta käytiin ostamassa pakolliset huulipunat muistoksi. Löydettiin myös Espanjan ihanin kirjakauppa (tämä!), josta löytyi useammasta kerroksesta kirjoja, pelejä ja paperikamaa – oih sitä kalenterien ja muistikirjojen valikoimaa. Myös turistikrääsää löytyy kiitettävä valikoima, jos haluaa ehdottomasti ostaa viuhkoja ja kastanjetteja.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Kujan päässä oleva valkoinen rakennus oli hotellimme.
OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Täältä melkein kannoin ulos viisitoistakiloa muistikirjoja…
OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Hevoskärryt näyttivät kätevältä tavalta liikkua ympäri kaupunkia, mulla ei eläintenystävänä luonne riittänyt niiden kyytiin.
P1092091.jpg
Kaupungin keskellä oli luistinrata.

Ruokailun suhteen Sevillassa kärsittiin runsaudenpulasta. Lounas nautittiin El Baratillossa, jossa pöytään ilmestyi aioliperunat, friteerattua vuohenjuustoa paprikahillolla ja grillattua artisokkaa valkosipuliöljyllä. Oh hoh, suosittelen paikkaa mitä suurimmassa määrin, halpaa ja hyvää. Illallispaikka valikoitui samoilta kulmilta, Bar Pepehillo, mutta siellä kävikin sitten ns.paskempi tsäkä: Tapakset olivat tylsiä ja kunnianhimottomia, ja mun munakoisogratiinissa oli kanaa. Ei siis mitenkään vahingossa vaan siihen kuului kana, jota ei millään lailla vaan listassa mainita. Siihen päättyi se 18 vuoden kasvissyönti hetkellisesti, ja yleisen etomisen lisäksi asiaa selvittäessä palvelu oli jopa espanjalaisessa mittakaavassa ihan paskaa, pardon vaan my French. Että mikään kasvissyöjän paratiisi ei Sevillakaan ole, mutta tätä mielipahaa huuhdottiin alas halvoilla ja hyvillä mojitoilla samalla kun katseltiin katedraalia öisessä valaistuksessa – heti helpotti.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

P1092087.jpg

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Lyhyen reissun aikana opittiin, että ainakaan enää ikinä ei lähdetä autolla liikkeelle. Liikenne itsessään on peruskaoottista, mutta kuten jo aiemmin kirjoitin, on parkkipaikan löytäminen lähellä lottovoittoa. Tai oikeastaan kannattaa hurrata vasta sitten kun peruutta paikasta pois ilman, että autosta puuttuu peili, takapuskuri ja puolet maalipinnasta – nähtiin aika monta kolaroitua autoa parkissa ja yhdenkään tuulilasiin ei oltu jätetty yhteystietoja… Me majoitettiin auto vuorokaudeksi (20 euroa) parkkihalliin, joka oli ilmeisesti suunniteltu kääpiöille ja heidän ajoneuvoilleen, oli meinaa melkoinen parkkeerauksen maailmanennätys sekin. Ja kun nyt pääsin vauhtiin parkkeerausasioissa (aika hyvin ihmiseksi, jolla ei ole ajokorttia) niin Plaza de Españan ja muiden turistinähtävyyksien luona päivystää nämä itseään työllistävät miehet, jotka varaavat paikkoja turisteille. Meille jäi epäselväksi mikä heidän veloituksensa näistä periaatteessa ilmaisista parkkipaikoista on, koska ihan ideologisista syistä ajettiin mieluummin viisi kilometriä korttelirallia kuin maksettiin oikeasti ilmaisista paikoista.

Lomakuvathan ei tietenkään vielä tähän loppuneet, joten varautukaa vielä toiseen postaukseen jossa esittelen kaikki ne kuuluisimmat turistinähtävyydet. Tai no, ainakin ne kaksi minne me ehdittiin ja löydettiin kahden päivän aikana. Jos kuitenkin jaksoit tänne asti lukea niin vielä loppuun lämmin suositus: Sevilla on ihana. Siellä sielu lepää vaikka vain istuisi sangrialasi kädessä katsomassa kauniita espanjalaisia, hevoskärryjä (moraalitonta, mutta olkoot) ja arkkitehtuuria, joka saa ihmettelemään miten hemmetissä voidaan nykyistä talonrakennusta pitää jotenkin kehityksenä… Menkää siis Sevillaan!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

P1092288.jpg

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

ERÄÄN TAKIN TARINA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mitään muotiblogiahan tästä ei saa yrittämälläkään, mutta joulukuussa tein sellaisen ostoksen, jonka tarinan haluan jakaa kanssanne. Kyseessä on tämä Marimekon takki, joka on vilahdellut blogissa ja Instagramissa pitkin matkaa. Nyt halusin kuitenkin heittäytyä oikein ammattimalliksi ja rekrytoin lupaavan valokuvaajan tikkaripalkalla. Oli muuten mielenkiintoinen kuvaussessio: Sivusilmällä piti vahtia ettei huippumallin kuopus syöksy mereen ja myös hyvin vahvan (ja vinon) visuaalisen silmän omaava kuvaaja vaati hieman lisäohjeistusta, jotta kuviin saatiin ikuistettua myös tämä takkia eikä pelkästään omia jalkoja, kiviä ja linnunkakkaa. Tässä ovat luonnollisesti parhaat otokset, sen lisäksi muistikortilta löytyi noin 92 kuvaa joissa voi mallin huulilta lukea mm. onko se ruutu nyt siinä äidin kohdalla ja hei älä pudota sitä kameraa. No, ihan kaikesta ei voi syyttää lapsityövoimaa: Joku vähän asiaan vihkiytyneempi poseeraaja olisi vaihtanut edes puhtaat verkkarit päälle, pessyt tukan ja puhdistanut takin pahimmista tahroista. Mutta hei, viva la arkirealismi!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Anyways, tässä oli lyhyt tiivistelmä urastani ammattimallina, kerrotaan sitten siitä takista. Marraskuussa kävi nimittäin niin, että vakuuttuneena siitä ettemme ole Suomessa pakkaskeleillä päätin myydä rakkaan Makian toppatakkini. Pitkällisen myyntiprosessin (Facebook-kirppikset, need to say more?) jälkeen takki sai uuden omistajan. Sitten juuri ennen lähtöämme Espanjaan menin neitsytkäynnille Marimekon tehtaanmyymälään, joka on vuosikausia seissyt siinä kotini vieressä ilman että olen moiseen paratiisiin eksynyt. Tämä takki, jonka oikea hinta on noin 400 euroa liikaa meikäläisen budjetille, roikkui viimeisten yksilöiden alennusrekissä – paitsi sitten eräs toinen pettämättömän tyylitajun omaava naishenkilö sen nappasi. Tämä takkihaukka kuljeskeli pitkin myymälää varmaan puoli tuntia takki käsipuolessaan ja minä kyyläsin hyllyjen takana, aikooko se oikeasti ostaa vai ei. Onneksi ei lopulta ostanut – kun takki palautettiin rekkiin oli meikälikka valmiina nappaamaan sen itselleen. Hinta oli vähintäänkin kohtuullinen ja juuri silloin sattuivat sopivasti taskussa polttelemaan lopputilin mukana maksetut lomarahat.

Tämän viimeisen kappaleen sekä minun kohtaaminen tuntui tietenkin kohtalolta, ja fiilis vahvistui kun samana iltana olin palaamassa kotiin joogasta, tällä kertaa päälläni viimeinen kaapissa ollut talvitakki. Metroasemalla nimittäin hihaani nykäisi tyttö, joka ujosti kehui takkia (hieno Espritin takki olikin!) ja kysyi mistä se oli hankittu. Kyseessä oli melko vanha alennuslöytö, joka oli odottanut kaapissa käyttöön pääsyä pidempään, eli vastaavanlaisia tuskin enää mistään löytäisi. Se oli silmiähivelevän kaunis mutta hitusen epäkäytännöllinen lasten kanssa. Spontaanisti sitten kerroin tälle mukavalle kanssaihmiselle, että voin kyllä myydä takin päältäni jos se hänelle sopii. Sopihan se. Seuraavana päivänä kiikutin viimeisen talvitakkini tytön työpaikalle Kamppiin ja tienasin kolmasosan uuden takin hinnasta. Todellinen win-win-tilanne, koska myös takin ostanut satunnainen ohikulkija vaikutti tyytyväiseltä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Boikotoin pitkään Marimekkoa ihan vain lapsuudentraumoihin vedoten: Äitini oli melkein koko kouluikäni töissä ko. yrityksessä ja minua raukkaa puettiin tasaraitaan, gekko-kuosiin ja maritrikooseen. Kotona verhot olivat Marimekkoa ja joka joulu opettajat saivat meiltä tuikkuja ja skooleja. Nyt 20 vuotta myöhemmin alan vihdoin päästä sinuiksi menneisyyteni kanssa ja asiaa helpottavat kovasti Marimekon uudet, freesit mallistot. Löytyi sieltä tehtaanmyymälästä paljon muutakin minkä olisin, näin muotibloggaajakielellä, mielelläni ”kotiuttanut”.

Tämä takki päällä olo tuntuu jotenkin aikuiselta. Ehkä se on se takin hinta, tai burberrymäinen ruutukuvio, tai sitten vaan se, että olen lopulta kasvanut Marimekko-ikään. Samalla se toivottavasti symboloi uudenlaista kulutuskäyttäytymistä, johon ei enää kuulu puolihuolimaton nettishoppailu ja retail therapy halpaketjuissa.  Tämä olkoot ensimmäinen pitkäikäisistä, hyvin harkituista ja huolella pidetyistä vaatekappaleista.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA