VUOSI VAIHDOSSA

Pian tulee kuluneeksi 16 vuotta siitä, kun lähdin 15-vuotiaana voittajan varmuudella vaihto-oppilaaksi. Olin haaveillut vaihtarivuodesta varmaan jo eskari-ikäisestä asti ja olin vakuuttunut siitä, että se olisi alkusoitto kansainvälisen seikkailijattaren uralleni. Syksyllä tulee myös se hetki, että ihan eiliseltä tuntuva vaihto-oppilasvuosi on elämäni vedenjakaja, koko tähän astisen elämäni taitekohta ihan tilastollisestikin. Puolet elämästä ennen, puolet jälkeen. Ja voin sanoa, että AFS-vaihto-oppilasjärjestön kautta Dominikaanisessa tasavallassa vietetty 10 kuukautta teki musta juuri minut ja on oman elämäni käännekohta muutenkin kuin matemaattisesti.

san-cristobal-dominikaaninen-tasavalta.jpg

Suosittelen vaihtarivuotta suunnilleen kaikille. Se tuli selväksi kaikille kavereillekin, sillä varmaan vielä kymmenen vuotta kotiinpaluun jälkeenkin puolet jutuistani alkoi ”silloin kun olin vaihtarina…”. Tiedän, järkyttävän tylsää kaikille niille miljoonille ihmisille jotka eivät käyneet tätä samaa vajaan vuoden mittaista kasvuprosessia läpi – onneksi hyvä vaihtarijärjestö organisoi lähtijöilleen leirejä ennen ja jälkeen vaihtarivuoden, joissa voi rauhassa analysoida, muistella, itkeä, ikävöidä, pelätä ja fiilistellä sitä, millaista on kun keskellä tuskaisinta teini-ikää löytääkin itsensä toiselta puolelta maapalloa, aivan erilaisessa kieli- ja kulttuuriympäristössä missä siihen asti oli lapsuuttaan viettänyt.

koulupuku-vaihtarilla.jpg

En pysty kuvailemaan kuinka paljon opin itsestäni ja elämästäni sen vuoden aikana kuulostamatta joltain henkilökulttiin hurahtaneelta lahkolaiselta. Vuosi vieraalla maaperällä oli välillä aivan kamala: olin haaveillut Karibianmeren valkeahiekkaisista rannoista, päädyin saarella sisämaahan niin kauas rannoista kuin oli maantieteellisesti mahdollista. Perheeni oli mukava, katolilaiseen kulttuuriin nähden äärimmäisen rento ja liberaali mutta sopeutumisvaikeuksia oli, eikä vähiten samanikäisen siskon takia, jonka ainoa motivaatio hyväksyä host-sisko oli ansaita lisäpinnoja oman vaihtarivuoden hakemukseen. Käsittelin koti-ikävääni syömällä salaa kaikki perheen juustot ja leivät ja lihoin 10 kuukaudessa melkein 30 kiloa. Aina opiskelematta koulussa pärjänneen menestyjän itsevarmuus joutui koetukselle, kun espanja – jota en ollut opiskellut päivääkään ennen lähtöäni – ei alkanutkaan sujua silmänräpäyksessä, ja jouduin jatkuvasti vertailluksi italialaisiin ja ranskalaisiin vaihtareihin, joilta uusi kieli kyllä taittui alle kuukaudessa.

monte-cristi-dominikaaninen-tasavalta.jpg

Mutta jokainen vaihtarivuoden vaikeus kasvatti. Joskus lähinnä fyysisesti, mutta kun oli aika palata Suomeen, olin taas täynnä itseluottamusta, uskoa siihen että voin oikeasti valloittaa maailman (olinhan jo valloittanut Karibian korkeimman vuoren!), uteliaisuutta ja levottomuutta. Opin sen perkeleen espanjan, ja vaikka vanhempieni matkaan antama rinnakkaisluottokortti olikin jatkuvasti tapissa kun otin ilon irti vapaudestani, on noin 5000 euron arvoinen vaihtarivuosi maksanut itsensä takaisin myös ihan konkreettisesti. Kielitaito ja Dominikaanisen tasavallan paikallistuntemus ovat poikineet ihan oikeita työkeikkoja, lyhyempiä ja pidempiä, ja sopeutuminen seuraavaan kotimaahan ei hirveästi huoleta, koska pääsen puhumaan espanjaa. Olen juuri se hullu, joka on heti nykimässä hihassa kun kuulee jossain jonkun puhuvan edes etäisesti espanjaa muistuttavaa kieltä (olen esimerkiksi ylireagoinut ja mennyt selostamaan albaaneille espanjaksi herra ties mitä).

vaihtarina-lihoo.jpg

Ja kaikista tärkeimpiä asioitahan ei voi mitata rahassa. Sain elinikäisiä ystäviä, sain nähdä ryhävalaita luonnollisessa elinympäristössään, sain itsenäistyä ja toisaalta turvautua uusiin ihmisiin, joista tuli perhe vuoden aikana. Olisi kiva kuulla, onko vaihto-oppilasvuodessa enää nykyään samanlaista taikaa kuin silloin. Nyt matkustelusta ja pidemmistäkin reissuista on tullut arkipäivää, ja toisaalta edes missään syrjäseuduilla ei enää joudu eroon entisestä elämästään samalla tavalla kuin vielä 2000-luvun alussa. Silloin, kun minä olin vaihtarina (huomatkaa hieman paheksuva, nariseva äänensävy) nettiä käytettiin ehkä kerran, kaksi viikossa eikä monilla ystävillä ollut edes sähköpostia. Kirjeet kulkivat hitaasti mannerten ja merien välissä, tärkeimmät uutiset soitettiin ja kerran kuussa kuulumiset vaihdettiin puhelimitse. Koska lähdin vaihtoon yläasteen ja lukion välissä, sain muutaman kuvan kavereilta joissa kerrottiin lukioelämästä, mutta en nähnyt päivittäin sosiaalisesta mediasta kuvia Suomesta enkä ehtinyt niin hirveästi ikävöidä Pohjolaan: en tiennyt, mistä jäisin paitsi, ja oli helppo keskittyä elämään uudessa paikassa kun Suomesta ei tiennyt mitään.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

En nyt ehkä mene enempää vaihtarivuoden yksityiskohtiin, kun rommipullo maksoi vähemmän kuin litra maitoa ja heti toisella viikollani kävin ottamassa sen ekan tatuoinnin, koska haluan yhä kannustaa kaikkia äitejä ja isiä lähettämään lapsensa rohkeasti maailmalle, jos vain voivat. Mua ei opettanut Siperia vaan Karibia, mutta voi miten yksi vuosi voi tuntua rakkaalta, tärkeältä ja mullistavalta vielä vuosien jälkeenkin.

PANIIKKINAPPULA

Öö, me muutetaan. Tasan kuukauden päästä. Tai hitto, tavarat lähtevät jo ennen sitä mutta te muut olette kuukauden päästä ehkä juhannuskrapulassa festareilla tai mökillä rillaamassa, mutta me – me lähdetään pois. Eikä tulla varmaan ihan heti takaisin. Ja Queen of Denial tässä hei, vasta nyt se alkaa itsellekin upota ymmärrykseen. Olen kyllä jo pari kuukautta huolettomasti heitellyt ilmoille ”niin joo me muutetaan Espanjaan” kun on kysytty tulevaisuudensuunnitelmista, mutta en ole sisäistänyt itsekään sitä. Nyt kodin tyhjentyminen, kaikkien liittymien ja sopimusten irtisanominen ja kalenterin katsominen tekee todelliseksi sen, mitä olen prosessoinut hyvin hitaasti viimeiset pari vuotta.

Ja nyt olen huomannut, että aina ennen lähteminen on ollut kovin helppoa, koska olen tiennyt palaavani – yleensä olen tiennyt jopa paluun tarkan päivämäärän. Nyt voin vain epämääräisesti arvailla, että hyvällä tuurilla ensi kesänä viikko tai kaksi Suomessa, talvella emme aio tänne tulla kuin äärimmäisen pakon edessä. Toivon siis, ettei kukaan lähisukulainen kuole (ja toivon sitä tietenkin muutenkin, en vain itsekkäistä syistä). Nyt tuntuu, että moni sellainen asia, jota on aina voinut lykätä koska tulee seuraava viikko, tulee seuraava kesä, tulee seuraava vuosi, ei ole enää lykättävissä. Meillä on noin neljä viikkoa aikaa nauttia maailman kivoimmasta kotikaupungista ja pelkään, että aika loppuu kesken.

Lapseni eivät ole koskaan uineet Stadikalla. Eivätkä Hietsussa. Kuopus ei ole koskaan käynyt Suomenlinnassa, eikä Pihlajasaaressa, eikä Uunisaaressa. Eikä Seurasaaressa. Meillä on vieläkin näkemättä Kaapelitehtaan Teatterimuseo, Ratikkamuseo sekä Kansallismuseon Vintti. Emme ole kiivenneet Stadikan torniin eivätkä lapset ole päässeet silittämään lampaita Haltialaan tai Fallkullaan. Emme ole käyneet Kaivarissa emmekä Keskuspuistossa. Lapsiltani on jäänyt väliin kaikki sellainen mikä mulle oli omassa nuoruudessa tärkeää Stadissa, koska meillä on ollut aikaa. Ei ole ollut kiire kiertää Sibelius-monumenttia ja Hakaniemen toria, koska ne ovat odottaneet meitä. Mutta nyt tuntuu, että kotiseutukasvatus jää ihan kesken.

Eikä pahinta ole suinkaan se, että on paikkoja, joihin lapset eivät ole päässeet ollenkaan. Meillä nimittäin on aivan liian pitkä lista kohteita, joissa täytyy käydä uudestaan. Jokaiselle on luvattu kiipeilyreissu Korkeessa, esikoinen pääsee jo Lintsin vuoristorataan. Kuulemma Lasten kaupunkiin JA Lasten liikennekaupunkiin pitäisi päästä. Haluaisin viedä pojat vielä SeaLifeen ja Luonnontieteelliseen museoon – ja äh, meillä on käyttämättä lahjakortti Flamingon kylpylään, ja onhan Vantaalla vielä Heurekakin! Sen lisäksi lapset haluavat hengailla mökillä ja omalla uimarannalla, käydä leffassa, nähdä mahdollisimman paljon kavereita ja yhdet juhlatkin pitäisi vielä järjestää. Ne eivät olekaan pelkät kuopuksen 3-vuotissynttärit vaan myös läksiäiset.

Helsinki on ollut hyvä paikka asua. Olemme pärjänneet pienessä asunnossa tulematta mökkihöperöiksi, koska ulkona on avautunut avara maailma. Kulttuuritarjonta lapsille on mahtavaa eikä se ole sitä väsyneiden Ryhmä Hau-hahmojen reggaeton tanssia mitä se on Espanjan kotikaupungissamme, vaan kunnianhimoista, taiteellista ja aikuisenkin mielestä kiehtovaa. Täällä on taidetta, tapahtumia, tekemistä sadepäivillekin. Me olemme asuneet alueella, josta kävelee viidessä minuutissa metsän keskelle ja merenrantaan, toisaalta usein kulkevilla julkisilla kulkuneuvoilla päässyt kaupungin keskustaan 20 minuutissa. Lapsiperheelle Helsinki on tuntunut juuri täydelliseltä asuinpaikalta, etenkin täältä lähiöstä katsoen. Paniikin lisäksi päälle puskee ikävä.

SUURIEN TUNTEIDEN PÄIVÄ…

… jolloin teki mieli perua koko muutto.

Mun ekavekara täytti seitsemän vuotta. Se on vieläkin ihana, herkkä, hauska, rohkea ja täynnä itseluottamusta, reilu isoveli, kovaa vauhtia kasvava ja vapautta janoava optimisti, joka innostuu uusista seikkailuista helposti mutta haluaa myös illalla käpertyä syliin. Huipputyyppi. Mutta jos ei lasketa syntymäpäivää, joten juhlittiin lähinnä donitseilla ja kaakaolla ja Pokemon-korteilla (hitto mitä rahastusta!) ennen ensiviikon synttärijuhlia, tämä oli aika kamala päivä.

Tänään jos koskaan olin valmis perumaan koko muuton. Purkamaan pakatut laatikot ja lakki kourassa lähtemään Ikeaan ostamaan uusia huonekaluja jo myytyjen tilalle. Soittamaan Espanjaan että sori, me jäädäänkin Itä-Helsinkiin. Täällä on hyvä.

Ompullehan on olemassa koulupaikka. Ihan varmuuden vuoksi, kunnes ollaan tukevasti toisen maan kamaralla ja silleen. Ja tänään oli se päivä, kun tulevat ekaluokkalaiset kutsuttiin tutustumaan kouluun – päivä, joka saa äidit liikuttuneiksi joka tapauksessa. Varsinkin jos nyt sattuu olemaan kyse siitä esikoisesta: vähän kokeneemmat äidit istuskelivat koulun sohvilla ihan tyynesti, me muut tärisimme jännityksestä ja nieleskelimme kyyneliä. Ompun koulu olisi ihan lähellä, aika iso, mutta kaikin puolin kiva koulu. Sellainen, johon lapsensa lähettäisi aamulla hyvillä mielin.

Ja kun luokka kerrallaan lapset kutsuttiin jonoon niin alkoi kurkkua kuristaa. Koulun pihalla oli jo valmiiksi niin paljon tuttuja naamoja, että nauratti. Tuo vuonna 2010 syntyneiden aika iso ikäluokka on sellainen, johon ehti – yhden lapsen äitinä – tutustua kunnolla ja moni äiti, jota ei ehkä kovin usein ollut sen äitiysloman leikkipuistoajan jälkeen nähnyt kuin ohimennen harrastuksissa tai ruokakaupassa, vilkutti iloisesti. Pitkästä aikaa!

Se luokka, jolla Omppukin olisi aloitanut, oli täydellinen. Siellä oli poika, jonka äidin kanssa olemme tunteneet jo odotusaikana, hengailleet yhdessä laitoksella kun pojilla on kaksi päivää ikäeroa, ja pysyneet yhteydessä sen seitsemän vuotta. Siellä olivat melkein kaikki Ompun rakkaimmat eskarikaverit, paljon puolituttuja ja nekin muutama, keitä en entuudestaan tuntenut, vaikuttivat ihanilta koulukavereilta. Opettaja vaikutti huumorintajuiselta ja tiukalta. Tunsin itseni ihan hirveäksi äidiksi, että vien lapselta sen ilon (ja turvallisuuden ja tuttuuden) että hän saisi aloittaa juuri tuossa loistavassa porukassa koulunsa.

Oikeasti tämä oli kovempi paikka mulle. Omppu suhtautui asiaan uteliaisuudella mutta ei ollut erityisen pahoillaan siitä, että hänestä tuleekin espanjalainen tokaluokkalainen eikä herttoniemeläistä ekaluokkalaista syksyllä. Kotimatkalla (oli pakko hakea muuttolaatikoita ja viiniä) kysyin, mikä fiilis tutustumiskäynnistä jäi. Ja Omppu oli iloinen, että ne eskarikaverit, jotka pitivät eniten toisistaan, olivat päässeet samalle luokalle. ”Kun ne tykkää toisistaan niin paljon,ne on varmasti tosi iloisia”. Mun kultainen lapsi. Ja sitten se jatkoi potkulaudalla matkaa eteenpäin ja mä jäin kokoamaan itseäni parin metrin päähän.

Tekisi mieli jäädä Suomeen. Antaa Ompulle ensimmäinen kouluvuosi tuttujen ihmisten kanssa, mennä itse vanhempainyhdistykseen tuttujen äitien kanssa. Lapselle tähän koulunaloitukseen ei liity samaa nostalgiaa kuin äidillä, hän on sopeutuvainen luonne, jolle tärkeintä on oppia lukemaan ja saada oma puhelin. Hän on ihan varma, että Poke-kortteja voi vaihdella Espanjassakin. Olisikohan mulla helpompaa, jos pitäisi itse esittää reipasta ja tsempata lasta enemmän? Nyt se on äiti, joka itkee ja ikävöi jo valmiiksi näitä kulmia, ihmisiä ja yhteisöä, joka melkein kahdeksan vuoden aikana ympärille on muodostunut.

Huomenna on sitten eskarilaisten kevätjuhla. Että oikea itkuviikko luvassa.

P5143193.jpg

MITÄ JÄLJELLE JÄÄ

P5103149.jpg

Kun muuttoon on enää, öhm, en edes uskalla laskea viikkoja, on ollut pakko aloittaa kodin konmarittaminen kovalla kädellä. Kun jokaisen tavaran pitäminen maksaa, jätettiin se sitten Suomeen varastoon tai kuljetettiin mukanamme Espanjaan, joutuu paitsi käyttö- myös tunnearvoa laskemaan tarkkaan. Tämä prosessi oikeastaan alkoi jo yli seitsemän vuotta sitten, kun isäni kuoli. Kun kävin hänen maallista omaisuuttaan (joka koostui lähinnä vuodesta 1984 asti säästetyistä kuiteista ja kirjanpidosta, levyistä ja kirjoista joista vain vannoutunut, saman musiikkimaun omaava ihminen innostuisi sekä isänpäiväkorteista ja allekirjoittaneen piirustuksista yli 20 vuoden ajalta) läpi isäni veljen ja kihlatun kanssa tulin siihen tulokseen, että kaiken surutyön keskellä haluan joskus tulevaisuudessa säästää lapseni samalta savotalta. Olkoot se viimeinen palvelukseni jälkipolville rajan takaa.

Koska olemme kuitenkin asuneet koko ajan samassa asunnossa, ei tähän asti tullut vielä oikeaa tarvetta tehdä 31 vuoden tilinpäätöstä ja käydä läpi omia laatikoita. Ja nyt siihen on sitten kuukausi aikaa ja joka nurkka on täynnä erilaisia kasoja – varastoon, kierrätykseen, Espanjaan, kirppikselle (olen myymässä Hietsussa 21.5., pliis tulkaa ostoksille!). Ja säilytettyäni tiettyjä isäni kaapeista kahmimia tavaroita, hänen lempi t-paitansa ja festaripassit ja joitain esineitä, olen vihdoin myös valmis luopumaan niistä. En pystynyt tekemään niille mitään seitsemään vuoteen, ehkä odotin, että faija tulisi hakemaan ne, mutta ei tullut. Paidoista on isän haju haihtunut ja sen kipeimmän ikävän tilalle tullut jo lempeä, joskus vähän katkera, mutta useimmiten kiitollinen kyky muistella hyviä aikoja, eikä siihen tarvitse niitä tavaroita. Tosin tunnustan: yhden paidan säästin. Vain yhden.

Sen sijaan lähes kaikki isäni valokuvat olen pitänyt. Kuten ehkä olette saattaneet blogistakin huomata, arvostan dokumentoitua elämää aika korkealle. Erityisesti nuo vanhat kuvat, osa melkein sadan vuoden takaa, ovat täynnä tunnelmaa: niitä ei ole napsittu niin kuin nykypäivänä. Ne saavat jäädä, miettikööt sitten pojat jonain päivänä mitä moisille muinaismuistoille tehdään. Yksi mielenkiintoinen, jo menneisyyteen jäänyt (ainakin meidän perheessä) tapa on myös hautajaisten kuvaaminen. Vaikka yleensä heilun kameran kanssa suunnilleen missä tahansa tilaisuudessa, en osaisi kuvitella itseäni haudan äärelle räpsimään. Mutta nekin kuvat säästän, vaikka suurimmasta osasta en edes tiedä kuka vainaja on.

Haalittuani tavaraa 30 vuotta voin kertoa, että se ei tosiaan tunnu kaiken sen rahan ja vaivan arvoiselta. Eihän sitä tietenkään 15 vuotta sitten osattu ennustaa, että internet muuttaisi lehtien, kirjojen ja musiikkitallenteiden merkityksen täysin ja meidän valtavat levykokoelmat muuttuisivat aarteesta ongelmajätteeksi. Onneksi oma jalanjälkeni alkaa olla yhä enemmän digitaalinen, ja tämän jälkeen lapsille jää ehkä vain muutama laatikko huolella valittuja viestejä luettavaksi sen jälkeen, kun en ole enää tässä ulottuvuudessa heille nalkuttamassa. Hopealusikoiden ja koriste-esineiden sijaan aion, jatkossakin, sijoittaa rahat elämyksiin, kokemuksiin, matkoihin ja sellaisiin muistoihin, joita ei voi laittaa jääkaapin oveen kiinni.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA