TÄÄLLÄ TAHDON KUOLLA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ensimmäiset päivät Espanjassa vietimme vajaan sadan kilometrin päässä vanhoilta kotikulmilta, eikä se oikein tuntunut miltään. Mercadonassa tuli toki vähän nostalginen olo, se haju ja kalatiski ja aah appelsiinimehukone, joskin senkin viehätystä on vähentänyt se että niitä löytyy nykyään joka toisesta suomalaisesta supermarketista. Mutta ottaen huomioon miten vaikeaa Espanjasta oli lähteä, miten yhtään itselleni tyypillisesti liioittelematta itkin monta tuntia päivässä kuukauden ajan, niin olin todella iloinen että en ollut minkään suuren tunnemyrskyn vallassa vaan lähinnä leppoisalla lomatuulella. Mutta sitten kun ensimmäisenä viikonloppuna menin ystäväperheen uuteen kotiin aivan La Línean lähelle ja näin heidän takapihaltaan avautuvan Välimeren, ja tietenkin Gibraltarinvuoren, rahtilaivat, Marokon vastarannalla ja ne tutut äänet öisen tähtitaivaan alla, lokit ja laivojen sumutorvet ja espanjalaisista häistä rannalta kantautuvan bachatan ja puheen ja sitten se iski…

minä haluan kuolla täällä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tämähän nyt kuulostaa paitsi hieman teatraaliselta niin ei vielä 33-vuotiaana niin ajankohtaiselta, vaikka kukapa meistä ei joskus olisi kuvitellut tulevia hautajaisiaan. Ja jos nyt haluaa vitsailla aiheesta, niin La Líneassa on Manner-Espanjan lyhyin eliniänodote, naapurikaupungin Los Barriosin kanssa ainoina alle 80 vuoden ennusteella, joten jos nyt puhun kuolemasta niin La Líneassa se koittaa kyllä nopeammin kuin muualla. Mutta tunne oli enemmän sellainen että haluan tulla takaisin ja olla täällä vanha mummo joskus ja elää vielä tätä elämää ja niin kuin jotkut norsut kai vetäytyvät yksinäisyyteen kuolemaan, niin sitten joskus toivon että kuolen La Líneassa. Mielellään siis vanhana, nukkuvana ja vatsa täynnä tapaksia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

No siis ei enempää siitä kuolemisesta. Jos kuitenkin monta vuotta, tänätalvena tarkalleen neljä, olen ollut sellaisessa viha-rakkaussuhteessa Andalusian kanssa, niin kyllä se expatvuoden loppupuolella kääntyi ehdottomasti rakkaudeksi. Ei ehdottomaksi, mutta sellaiseksi että niiden ärsyttävienkin puolien kanssa oppi elämään. Ja nyt kun olemme olleet La Líneassa, pari kertaa poikien kanssa ja vähän yksin, tunne on ollut hyvin voimakas: mulla on myös täällä koti. Oma kylä suorastaan, mi pueblo, vaikka tuntuu sekin hieman dramaattiselta ja omistuksenhaluiselta ilmaisulta. Ihmiset ovat olleet juuri niin ystävällisiä kuin muistin ja vastaanotto on ollut liikuttava. Kaikki tuntuu hyvin tutulta, turvalliselta, olen noudattanut vanhoja rutiineita kahvihetkiä ja iltakävelyitä myöten ja se on ollut aivan mannaa sielulle.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ja kun 10 päivän päästä palaamme Suomeen se on ihan okei. Suomessa ei ole mitään vikaa (tai tietenkin on, mutta ei mennä nyt siihen). Lapset ovat olleet onnellisia täällä, mutta eivät vaihtaisi enää asuinpaikkaa. On selvää, että La Línea on ennen kaikkea, kaikessa köyhyydessään ja kurjuudessaankin, mun intohimoni. Ja kun ennen halusin nähdä koko maailman, niin nyt suunnittelen matkoja vain tänne Etelä-Espanjaan. Ja mietin, millaista kaksoiselämää voisi elää, kuinka moneksi viikoksi tai ehkä jopa kuukaudeksi vuodessa voisin karata La Líneaan valittamaan hyttysistä, metelistä, kaoottisuudesta ja kaikesta siitä, mitä taidan jollain masokistisella tavalla vähän rakastaa. Joten sitten joskus, kun lapset ovat riittävän isoja niin sitten minä palaan ja ehkä pysynkin täällä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

AJATUKSIA ALTAAN REUNALTA

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kummallinen kesä. Viimeinen tällainen. Sellainen, josta ei ole juuri mitään sanottavaa mutta on ollut paljon ajateltavaa. Emme ole juuri muuta tehneet kuin maanneet altaalla. Olemme yli puolivälin kuuden viikon lomasta mutta lapset eivät ole käyneet kertaakaan rannalla. Monena päivänä emme ole poistuneet kesäkodin porttien ulkopuolelle lainkaan. Emme tehneet reissuja, ei kai ruokakauppaa lasketa. Lasten päivät ovat olleet uimista, pelaamista, riitelemistä, piirtämistä, jäätelöä ja ranskanperunoita, piilosta, kirjojen lukemista ja kuuntelemista, ja sama alusta uudestaan.

Ja omat päiväni ovat olleet saamattomia, sekavia, muutamaa matkaa lukuunottamatta pysähtyneitä. Monen viikon lyhyiden, alle kuusituntisten yöunien jälkeen sain viime yönä vihdoin nukuttua kymmenen tuntia, ja se vähän toi takaisin terää. Mutta ei paljoa. Olen silti tämänkin päivän yrittänyt saada jotain aikaiseksi saamatta, käynyt pienellä kävelyllä lasten kanssa metsästämässä pokemoneja, syönyt pelkkää paahtoleipää ja maannut uima-altaan reunalla äänikirjaa kuunnellen samalla kun pihalla viihtyvät kulkukissat ovat torkkuneet kymmenen metrin päässä. Tähän lomaan on mahtunut monta tällaista päivää.

Olen antanut itselleni luvan tähän lepoon. Ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen olen voinut vierittää täyden vastuun lapsista jollekin toiselle, ja olen yksipuolisesti vapauttanut itseni melkein kaikista kotitöistäkin. Töitä olen tehnyt, tietäen niiden loppuvan jo ensi kuussa, mutta sitäkin on hidastanut helteessä ylikuumeneva kone ja hitaat internetyhteydet. Joinain päivinä olen reipastunut ja kävellyt vajaan kilometrin kahville ja vohvelille, tuoreilla mansikoilla ja kermavaahdolla, mutta monena päivänä kulkenut vain unisena keittiönpöydän, uima-altaan ja oman makuuhuoneeni väliä. Jos jotain, niin palaan Suomeen levänneenä, tylsistyneenä ja ruskeana. Tyytyväisenä siihen, että kuuden viikon ajan olemme olleet tällä kokoonpanolla, viisihenkisenä perheenä, viimeistä kertaa.

Vaikka tuntuukin, että kesä on mennyt siihen että yritän nukkua tai nukun, niin jotain tuntuu tapahtuvan koko ajan. Rakastan yhä Espanjaa ja olen yhä varmempi siitä, että jollain tapaa tänne täytyy palata. Lapset ikävöivät Suomea mutta osaavat äitiään paremmin taidon nauttia hetkestä ja keskittyä nykyisyyteen. He tuoksuvat kloorilta, aurinkorasvalta ja sormiin sulaneelta suklaajäätelöltä ja ovat rytmittömiä riiviöitä. Onneksi Suomessa ehdimme kaksi viikkoa siirtää sisäisiä kelloja, opetella syömään ravintoympyrän oppien mukaan ja nähdä kaikki ne kaverit, joita olemme kaivanneet. Siihen asti kuuntelen taas uuden äänikirjan (niistä varmasti lisää myöhemmin), ja ensi viikolla menen useammaksi yöksi yksin Gibraltarille kirjoittamaan, tekemään töitä ja ihailemaan auringonnousuja tai -laskuja, riippuen kumman aikaan olen hereillä. Mikä kummallinen kesä omassa kuplassa.

HENGÄSTYNEENÄ HEINÄKUUHUN

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Joskus kuukausi menee ohi rutiinilla, niin arkisena ettei sen ohittamista edes huomaa. Ja sitten on kuukausia, joihin mahtuu niin paljon tapahtumia ja tunteita ja tekemistä että pää ei pysy kaikessa mukana. Tämä kesäkuu oli sellainen, kaikkea muuta kuin raukea kesänaloitus. Heti kuun alussa esikoisen ensimmäinen lukukausi Suomessa päättyi, vielä stipendillä palkittuna. Saimme samana päivänä ystävän lapsineen vieraaksi ja tein niin hyvän parsarisoton, että olisin voinut mennä naimisiin itseni kanssa siitä hyvästä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Seuraavana päivänä retkeilimme Harakassa Elsan ja Kaamoksen kanssa (ja kuvia katsoessa tuntuu hullulta, että vielä kuukausi sitten piti pukea kahdet housut että tarkeni tuulessa!) ja heti kesäkuun ensimmäisenä maanantaina 9-vuotias aloitti Arkki-arkkitehtikoulun kesäleirin, jossa kului ensimmäinen viikko. Ehdimme käydä kuopuksen kanssa pienellä kaupunkiseikkailulla, Oodissa ja jäätelöllä, ja kesäleirin päättyessä loppui myös tarha-arki kuopukselta, keskimmäinen olikin lomaillut mummolassa melkein viikon

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kesäkuun toinen viikonloppu vasta vauhdikas olikin. Olin jo aiemmin hankkinut liput elämäni ensimmäiseen Sidewaysiin, koska tahdoin nähdä NASin (vähän ankea), Chisun (mainio), Jesse Markinin (suosittelen!), Cautious Clayn (olisi ansainnut isomman yleisön) ja Vestan (joka oli koko festivaalin viimeinen esiintyjä ja siinä vaiheessa kiinnosti festivaali/helluntaiheila paljon enemmän kuin taide… sen jälkeen on kyllä ollut aika hiljaista sillä rintamalla). Festaroinnin ohessa ehdin syödä ystävien kanssa pop up-vegaaniaamupalan Via Tribunalissa, askarrella kollaaseja ja käydä Tannerissa brunssilla.

Viimeiset Suomessa vietetyt päivät olivat yhtä kiireisiä kuin kesäkuu muutenkin. Ehdittiin kerran sentään puistoruokailuun, esikoinen kävi kaverisynttäreillä, pakkasimme ja pesimme pyykkiä, kävimme Joulukalenterin kuvauksissa (niistä varmasti lisää myöhemmin!) ja korkkasimme samalla – hieman myöhässä – pyöräilykauden ja Helsinki-päivänä osallistuimme jälleen Herttoniemen kartanolla tapahtumiin. Mitä luksusta asua vastapäätä tuota vihreää keidasta!

Ja sitten lähdimmekin Espanjaan. Noin kuusi tuntia heräämisen jälkeen lapset olivat jo uima-altaassa, jossa he ovatkin viihtyneet siitä asti. Keskimmäisen uimataito on parantunut hurjasti (hän oppi itsekseen uimaan viime syksynä) ja myös kuopus on alkanut sukeltaa ja polskia pieniä matkoja ilman uimarengasta. Itse olen istunut altaan reunalla ja tehnyt töitä – niin paljon, että päädyin lopulta irtisanoutumaan. Se lienee itselleni kesäkuun yksi merkkipaaluja: nyt on kaksi kuukautta aikaa keksiä uutta tekemistä, ja se pelottaa ja innostaa yhtä aikaa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olemme kyläilleet ystävien luona, käyneet myös La Lineassa, jossa vierailu poikien vanhassa koulussa aiheutti melkoisia tunnemyrskyjä. Saimme mummin Espanjaan ja vietimme – omista juhannusangsteistani huolimatta – mahtavan juhannuksen, johon kuului iltauintia ja hirveästi herkuttelua.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Pääsin yhdelle lempirannoistani, Costa de la Luzin Boloniaan, ja sitten lähdimmekin jo  viideksi päiväksi hikoilemaan Madridiin. Madridissa oli tosi kuuma mutta aivan ihanaa: kulttuuria ja kuhiseva kaupunki, ruokaa, ja rakkautta kun Pride-viikko alkoi Espanjassa perjantaina. Ja eilen palasimme takaisin Andalusiaan, ja luvassa on vielä reilu kolme viikkoa Espanjaa. Ja ehkä hieman rauhallisempi heinäkuu. Tai mistä sitä ikinä tietää!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

IHAN ITKUPILLINÄ

Alan olla aika varma, että elämässäni ei tule vastaan toista yhtä vaikeaa eroa kuin ero Espanjasta. Kriittisestä viha-rakkaussuhteesta alkanut intensiivinen yhteiselo Espanjan kanssa muutti jotain niin syvällä, etten oikein osaa analysoida sitä. Enkä hoitaa tätä tuskaa, jota ero aiheutti. Se oireilee esimerkiksi niin, että kun pääsen lennon jälkeen vessaan Barcelonan lentokentällä alan itkeä, koska siellä tuoksuu tuttu pesuaine (ja moni muu valitettavan tuttu haju, mutta se pesuaine). Kun lentomatka jatkui Barcelonasta kohti Kanarian saaria, ei itku loppunut lainkaan. Vaikka en mitenkään ole erityisen kiintynyt Barcelonaan, vollotin silti koneessa kun katselin vuorilla olevia niin tutun näköisiä tuulimyllyjä ja palmuja.

Onneksi vieressä istui noin satavuotias intialaispariskunta, joka tyytyi vain välillä vilkaisemaan ikkunapaikalla itkevää suomalaista hieman kauhunsekaisesti, valmiina iskemään mua tarjottimella jos alan sekoilla yhtään enempää. Tunnistin Andalusian aika hyvin, sen turkoosit tekojärvet, vuoristot ja ne tiet, joita pitkin on ajeltu ympäriinsä. Sitten näin Cádizin, eikä se yhtään auttanut asiaa. Atlantin yllä sain koota itseäni rauhassa.

Ja ikävä ei oikein hellittänyt perillä kohteessakaan. Iltojen lämpö, meren tuoksu, jatkuva meteli, Mercadonan valikoima. Kaikki tuntui niin tutulta ja kotoisalta, että puristi rinnasta. Muisto siitä, että tämä oli vielä vähän aikaa sitten meidän arkea. Hoin itselleni mantrana sitä, että Suomeen paluu oli oikea päätös ja kukaan muu meidän perheestämme ei saisi itseään lietsottua dramaattiseen nyyhkimiseen sillä, että näkee samanlaisia pappoja istumassa rantakadulla ja sylkemässä auringonkukansiementen kuoria maahan. Vain minä. Vain minä ikävöin Espanjaan kuin se olisi joku puuttuva palanen persoonastani, ehkä vahingossa amputoitu raaja tai jotain.

Itkin totta kai myös paluulennolla. Kuunneltuani monta päivää yöt läpeensä aaltoja, iltaisin merengueta ja Rosalíaa parvekkeen oven ollessa auki, syötyäni aamupalaksi paahdettua patonkia tomaattimössöllä ja churroja, puhuttuani espanjaa ja espanjalaisten kanssa monta päivää – espanjakupla oli taas puhkeamassa. En istunut ikkunapaikalla, mutta kun ylitimme Gibraltarin tungin tylysti ikkunan ääreen valokuvaamaan (ja pyyhkimään kyyneliä, tietenkin). Lainasin kevään korvilla kirjastosta kasa päin kirjoja avioerosta ja sen käsittelystä, mutta vielä en ole löytänyt kirjallisuutta, joka käsittelisi eroa maasta, kulttuurista ja kielestä. Onneksi kahden viikon kuluttua on jo laastarisuhteen aika, kun saan kesäromanssini Espanjan kanssa.