URASUUNNITELMIA ESPANJASSA

Nyt luvassa on toivepostaus! Kommenttikenttään jätettiin kysymys siitä, millaista uraa olen ajatellut Espanjassa luoda – nyt täytyy sanoa, että jo itse postauksen otsikko kuulostaa itsestäni vitsiltä, sillä täällähän ei juuri uraa luoda. En nyt puhu Espanjasta yleisesti vaan tästä meidän rakkaasta La Líneasta, jossa työttömyys on yli 30% ja parhaat duunit ovat sillä lain väärällä puolella, jos näin kolmen lapsen lainkuuliaisen äidin näkökulmasta katsotaan.

Vaikka viime keväänä, sen jälkeen kun sain kandini rypistettyä huikean seitsemän vuoden yliopistolla roikkumisen jälkeen, vannoin että en enää ikinä opiskele niin kyllä se maisterintutkinto on alkanut kutsua. Koska pääaineeni oli yhteiskuntapolitiikka, se tarkoittaisi opintojen jatkamista todennäköisesti Suomessa – pitkä sivuaine kehitysmaatutkimus löytyy kyllä tavalla tai toisella monen ulkomaalaisen yliopiston valikoimasta, mutta… En oikeastaan ole aivan varma. Se eksistentiaalinen ahdistus, josta kirjoitin yli kaksi vuotta sitten, on yhä vahvasti läsnä kun pitäisi miettiä mikä minusta tulee isona (joka ei selvästi ole vielä nyt 32-vuotiaana).

Kuten todettu, täkäläiset työmahdollisuudet ovat aika ankeat. Olen itse saanut aikani toistaiseksi käytettyä kaiken maailman projektien ja kurssien kanssa sekä koiria ja maailmaa pelastamalla, mutta pidemmän päälle vaihtoehdot ovat asiakaspalvelussa tai verkon uhkapeleissä, joka on Gibraltarin suurin työllistäjä. Monet expatit päätyvät nimenomaan vastaamaan öisin nettikasinoiden chattipalveluun ja se on työtä siinä missä kaikki muukin, mutta saatoin lähes 11 taksikeskusvuoden jälkeen vannoa että ei kolmivuorotyötä. Ja rehellisesti sanoen toivoisin työssä olevan muutenkin toisenlaista sisältöä ja sitä yhteiskunnallista aspektia, jonka takia olen keräillyt itselleni lähes 300 kurssisuoritusta.

Täällä toki sinällään olisi melkoisen upea kenttä tehdä sitä mahdollista unelmieni työtä, johon liittyisi muiden auttaminen, yhteiskuntarakenteiden kehittäminen ja tasa-arvon edistäminen. Jatkuva siirtolaisvirta Afrikasta, paikallisten sosioekonominen raju eriytyminen ja huumekauppa kaikki ovat paitsi ihan kamalia ilmiöitä, myös omasta näkökulmastani kiehtovia ongelmia. Harmi vain, että täällä ei kukaan maksa niiden ratkaisusta. Koska, ainakin siltä välillä tuntuu, ketään ei kiinnosta. Viime viikolla rannikkovartiosto poimi tästä meidän ja Marokon välistä kaksi naista merestä, toisen hengissä, toisen jo hukkuneena. Kohauttivat olkiaan ja heivasivat hengissä säilyneen takaisin Marokkoon. Enkä nyt tarkoita, että minulla olisi tähän joku patenttiratkaisu, mutta kansalaisjärjestöjen ja Guardia Civilin kireät välit, resurssipula ja monet muut seikat vaikuttavat siihen, ettei tuo ala juuri tarjoa palkkatyötä, ainakaan ulkomaalaiselle jolla on vähän paikallisia korkeammat palkkatoiveet.

Parhaiten La Líneassa tienaavat erään lehtiartikkelin mukaan paitsi huumeiden salakuljettajat myös tuota meidän kotirantaamme päivät pitkät kulkevat ”rantavahdit”, jotka raportoivat radiopuhelimilla jengeille poliisien ja rannikkovartijoiden liikkeet. Siitä duunista kuulemma maksetaan tonni päivässä, ja olemme vitsailleet sitä miten homma sopisikin täydellisesti mulle. Voisin kuljeskella päivät rannassa koiran kanssa, kuulostaa helpolta. Totuus kuitenkin on, että kaikesta koulutetusta henkilökunnasta – lääkäreistä, opettajista, poliiseista – on La Líneassa huutava pula ja ammattilaisia joudutaan pakottamaan tänne tietyksi ajanjaksoksi, jotta tilanne ei aivan karkaisi käsistä. Harmi, ettei suomalaisista yhteiskuntatieteilijöistä ole yhtä akuutti puute.

Joten vastaus urasuunnitelmiin Espanjassa on ensin sellaista epätoivon sekaista naurua ja seuraavaksi sitten kysymyksiä, joihin itsellänikään ei ole vastauksia. Kuten jo todettu, meidän aikamme rakkaassa La Líneassa tulee täyteen ensi vuonna monestakin syystä ja sitä ennen yritetään vain pärjäillä täällä, nauttien tästä hetken tiedottomuudesta. Ja lototen ahkerasti.

EROSSA

Palasin tänään kotiin oltuani viisi päivää ja viisi yötä matkalla. Onneksi en kovin kaukana, vain parin sadan kilometrin päässä, mutta etäisyys tuntui yllättävän pitkältä. En nimittäin ole koskaan ennen ollut näin pitkään erossa lapsista. Tai esikoisesta olen, sillä jätin hänet 2-vuotiaana melkein viikoksi mummolaan. Esikoinen ei muista siitä juuri mitään enkä onneksi minäkään – kotona oli vain parin kuukauden ikäinen pikkuveli ja sen verran kirpaisi jälkikäteen, että sen jälkeen on riittänyt maksimissaan kolmen yön erot.

Meitä oli matkassa kolme vapaalle päässyttä mutsia ja siinä missä muut soittelivat lapsille tai ainakin lähettelivät söpöjä sydämiä Whatsappissa, en minä pitänyt poikiin mitään yhteyttä. Tai no, ekana iltana esikoinen kokeili onneaan ja kyseli minulta lupaa pelata koneella etänä, mutta sen jälkeen olimme radiohiljaisuudessa. Toki kotijoukot kertoivat tasaisin väliajoin kaikkien olevan elossa, mutta muuten elin uutispimennossa sen suhteen, kuinka kotona menee. Olin jopa hieman yllättynyt, kun en saanut yhtään puhelua jossa kysytään kadonneiden sukkien perään tai koulun lappujen täyttämisestä tai missä niiden passit on. Kukaan ei kaivannut minua.

Ja olipa se kivaa. Olla ihan hunningolla muutama päivä. Ikäväkin iski kunnolla vasta viimeisenä iltana, kun tiesin, että pian pääsen taas pussailemaan pikkumiehiä. Luulen, että matkakohde, jossa ei hirveästi tullut muita lapsia vastaan, auttoi myös. Joissain paikoissa ikävöin lapsia ja haluaisin näyttää heille kaiken, nyt olin vain iloinen että jouduin ylämäissä psyykkaamaan vain itseäni. Tämä on ilmeisesti meidän perheen tapa olla erossa: pitää yhteyttä harvakseltaan, ei välttämättä juuri ollenkaan. Kun Käytännön Mies asui melkein kaksi vuotta eri maassa, saattoi kulua kuukausikin ilman että hän puhui lasten kanssa puhelimessa tai Skypessä. Ikävöimme kyllä toisiamme, mutta varsinkin lapsille tuntuu riittävän juuri sen aikuisen seura, joka on tarjolla.

Käytännön Miehestä puheen ollen, sille osui tietenkin työmatka niin, että nyt ollaankin erossa 10 päivää putkeen. Tuntuu muuten ihan ikuisuudelta kun on kärvistellyt etäsuhteessa ensin sen kaksi vuotta. Nyt tällainenkin ero tuntuu todella traagiselta, vaikka luultavasti huomiseen mennessä olen hyväksynyt kohtaloni ja katson tyytyväisenä iltaisin yksin romanttisia komedioita ja syön jäätelöä sängyssä. Poikittain. Ja toki myös toinen osapuoli ansaitsee pienen breikin lapsiperhearjesta, koska vaikka kotiin oli maailman ihaninta palata, niin sellainen vastuuttomuus, pelkästään kylmän pizzan syöminen ja skumpan juominen parin päivän ajan… sekin tuntuu aika mahtavalta!

ONKO LENTÄMINEN OKEI?

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Barcelonassa sen huomasi. Aina kun katsoi merelle taivaanrantaa, siellä oli lentokone. Taivas oli täynnä valkoisia raitoja. Ääntä ei kuulunut, mutta lentoliikenne näkyi kovin hyvin kaupunkiin. Tai ehkä siihen vain kiinnitti huomiota, sillä podin ihan valtavan huonoa omatuntoa siitä, että olin lentänyt kahden yön matkalle tuhat kilometriä suuntaansa. Kyse ei ollut omasta valinnasta, itse olisin mielelläni matkustanut maitse, mutta silti. Laskin, että tälle vuodelle lentotunteja kertyy viisitoista. Se ei ole suomalaisessa mittakaavassa mikään älytön määrä, jollen nyt satu voittamaan lotossa ja lähtemään maailmanympärysmatkalle. Mutta se on liikaa. Ainakin itselleni.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Uskon, että ulkosuomalaiselle tämä aihe on vieläkin vaikeampi. Lentäminen on monelle pakollista, jos tahtoo käymään omassa synnyinmaassa. Yleensä ulkomaille muuttaneet ovat muutenkin sellaista sakkia, jonka mielenterveys suorastaan vaatii uusia seikkailuja – kuulun itsekin sellaisten elämäntapamustalaisten joukkoon, jossa levottomuus alkaa helposti kalvaa ja sielu kaipaa uusia kokemuksia, hajuja, makuja, värejä. Vaihtelua. Aurinkoa myös talvella. Erilaisuutta arkeen. Mutta kuten jo aiemmin kerroin, on oli elämämme Suomessa paljon ympäristöystävällisempää kuin Espanjassa – ja nyt päälle vielä tämä lentäminen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Longplayssa julkaistiin juuri kirjoitus, jossa kerrottiin Ruotsissa alkavan lentämisen veroitus. Ensimmäinen reaktioni oli puhdas riemu. Vähän niin kuin juuri vaateshoppailun kanssa, tuntuu, että oma itsehillintäni ei aina riitä. Olen kuin vauva. Sen sijaan että vain ajattelisin loogisesti ja jättäisin väliin ne ostokset, joita en tarvitse, en vain aina pysty taistelemaan impulssejani vastaan. Jos ihana paita maksaisi enemmän kuin 10 euroa, harkitsisin varmasti pidempään. Sama pätee lentomatkustamiseen. Kun Lontooseen pääsee muutamalla kympillä, on vaikea kieltäytyä suurkaupungin kutsusta. Ja tiedän, että moni ei edes pidä omia lentojaan ongelmana – koska kiinalaiset, suuryritykset, kaikki muut. Ja sallittakoon rajaton lentäminen kaikille vegaaneille, jotka eivät hanki lapsia, osta uusia vaatteita, aja yksityisautolla tai piereskele. Mutta me kaikki muut… mielestäni kulutustottumusten kriittinen tarkastelu on jokaisen velvollisuus.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Koska en tietenkään itse haluaisi kuitenkaan luopua ihanista matkoistani, toivon, että löytyisi jonkinlainen kompromissi. Juuri lentomatkailun progressiivinen verotus, muiden liikennevälineiden tukeminen, liikelentämisen kurittaminen. Mene ja tiedä. Suosittu ehdotus – tarjottiin ratkaisuksi mitä tahansa – se ei ole varmastikaan. Kyllähän tämän vapauden matkustaa kokee kansalaisoikeudeksi. Varsinkin jos olisi Suomessa, jonka sääolot ovat melkoinen rangaistus monelle suurimman osan vuodesta. Ensi viikolla pääsen taas lomalle, mutta tällä kertaa matka taittuu bussilla. Tunnen silti piston sydämessäni, kun kolme ihanaa ystävää lentää tänne (haluaisin sanoa, että tapaamaan minua, mutta luultavasti myös Granadalla on tekemistä vierailuinnon kanssa). Siitä, kuinka suuri ilmastosynti lentäminen on, on toki erilaisia näkemyksiä ja tutkimuksia. Itse kuitenkin koen, että kaikki omat valinnat aina iltapalasta lomamatkoihin, vaikuttavat siihen, millaiset elinolot omilla lapsillani on aikuisina. Ja en tosiaan haluaisi, että kaikista synkimmät dystopiat toteutuvat koska äiti halusi vähän nähdä maailmaa – näin karrikoidusti.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

ME VOIMME AINA LÄHTEÄ

Siitä asti kun ensimmäisen kerran tulimme La Líneaan joulukuussa 2015 (tuntuu muuten ikuisuudelta!), olen useamminkin kerran kertonut kokemuksistamme kaupungissa. Meitä oli varoiteltu jo etukäteen, mutta olimmekin iloisesti yllättyneitä. Parhaimmillaan tämä kotikaupunkimme on kaunis, autenttinen andalusialainen kaupunki jossa asuu puheliaita, ystävällisiä ihmisiä. Kaupunki, jonka molemmilla puolilla on merta ja rantaviivaa, kaupunki, josta näkee Afrikkaan ja josta voi kävellä kokonaan toiseen valtioon.

Mutta viime aikoina ne La Línean synkkemät puolet ovat olleet paljon esillä. Jo pitkään pinnan alla kytenyt huumeongelma tuntuu nyt räjähtäneen käsiin, ja joissain medioissa La Líneaa on vähemmän imartelevasti kutsuttu ”Espanjan Kolumbiaksi”. Brittiläinen julkaisu Independent kutsui La Líneaa juuri ”Espanjan huumepääkaupungiksi”. Ja kyllähän mekin tiedämme, että se on ihan totta. Olemme ajaneet hakemaan lapsia koulusta kun poliisit ratsasivat matkan varrella kokonaista korttelia. Olen nähnyt itse, kuinka huumeita salakuljetetaan Marokosta Espanjaan. Kuulemme jatkuvasti erilaisia tarinoita milloin mistäkin epäonnistuneesta operaatiosta ja toisaalta näemme tässä muuten niin köyhässä kaupungissa uskomattoman hienoja katumaastureita ja todella prameita timangeja. Eivät välttämättä toki ole aitoja, minähän en niitä erottaisi.

Viime kuussa aivan meidän kodin vieressä – ja me muuten asumme hyvällä alueella, aivan kaupungintalon ja kaupungin parhaan hotellin vieressä – poliisit ajoivat takaa pitkään etsinnässä ollutta huumepomoa, joka kaatui skootterilla kaasutellessaan karkuun. Hänet vietiin sairaalaan, josta sitten yli kymmenen naamioitunutta ja aseistautunutta jengiläistä kävivät hänet väkivalloin hakemassa pois. Muutama päivä myöhemmin sekava potilas oli mennyt sairaalan lasten ensiapuun ja pahoinpidellyt sairaanhoitajan. Koko sairaala itsessään on jo oikea murheenkryyni, sillä uutta, modernia sairaalaa on odotettu vuosia ja kun se vihdoin on saatu auki, puuttuu esimerkiksi lastenosastolta 2/3 henkilökunnasta. Paikalliset eivät uskalla mennä ensiapuun.

Meitä ei pelota, vaikka pormestari on nimennyt tien toisella puolella olevan kaupungin kerrostalojen korttelin ”no-go alueeksi”. Elämä jatkuu täällä normaalisti. Enemmän ahdistaa saasteet; erilaisia myrkkykaasuja on ollut taas ilma täynnä, kiitos paitsi niiden rahtilaivojen, Gibraltarille suuntaavan liikenteen niin ennen kaikkea vain muutamien kilometrien päässä olevan öljyjalostamon. Jos jossain olemme ykkösiä niin keuhkosairauksissa ja syövissä! Enkä tiedä, muuttuuko mikään ikinä: Raha puhuu kovempaa kuin paikalliset, ja toisaalta kaikki jotka pystyvät pakenevat La Líneasta, ja jäljelle jää se kansanosa ketä ei kiinnosta. Myös paikallisten välinpitämättömyys, roskaaminen ja puhdas sikailu ärsyttävät.

Selvää on, että tänne ei jäädä. Lähteminen tulee varmasti olemaan katkeransuloista, koska La Línea on monella tapaa rakas paikka täynnä ihania muistoja. Mutta vaakakupissa painaa turvallisuus, terveys ja tulevaisuus. Vaikka kuinka itse kannustaisi lapsia opiskelemaan, teini-iässä he karkaavat jo kauemmas ja jos täällä nuorisotyöttömyyden keskellä niin monet nuoret valitsevat väärin ja lähtevät osaksi kansainvälistä huumebisnestä… haluan kasvattaa lapsia kuplassa, edes vähän. Enkä halua riskeerata, että astmaatikkoperhe saa ikuisia terveysvaikeuksia tämän ilman takia. Joten olemme jo alkaneet tehdä suunnitelmaa ensi vuodelle.

Mikä tässä eniten surettaa on se, että siinä missä me voimme lähteä Suomeen vaikka huomenna niin paikallisilla ei ole sitä vaihtoehtoa. Meillä on jopa varaa valita – voimme leikitellä ajatuksella muuttaa ulkomaille, ja toteuttaakin sen. Mutta en tiedä miltä tuntuisi kasvattaa lapsia ympäristössä, jossa kaikki näyttää toivottomalta. Kaiken muun päälle vielä kaupungin taloutta ravisteleva Brexit. En tiedä millaista olisi katsoa kuinka oma kotikaupunki rapistuu silmissä eikä välttämättä olisi mitään mahdollisuuksia muuttaa, joko itseään toisaalle tai sitten kaupungin kehityssuuntaa. Joten samalla kun mietimme ”mitä seuraavaksi”, tunnen myös huonoa omatuntoa. Toivon, että kun on aika sanoa hyvästit, näyttää La Línean tulevaisuus jo valoisammalta.