NORWEGIAN KOKEMUKSIA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Elokuussa lensin ensimmäistä kertaa elämässäni Norwegian-lentoyhtiöllä. Aiemmin olin kyllä lennättänyt ”Norskilla” niin lapsia kuin koiriakin, mutta onnistunut itse välttämään lentelyn. Sanon näin, koska itselläni on ollut aika nihkeä suhtautuminen ns. halpayhtiöihin. Silloin kun lennän yksin, menen kyllä melkein minkä tahansa peltipurkin kyytiin mutta lasten kanssa reissatessa vaatimustaso nousee välittömästi. Esikoinen kyllä vakuutteli etukäteen, että ”sillä punaisella lentoyhtiöllä” on maailman parhaat sipsit. Oma lempilentoyhtiöni on jo vuosien ajan ollut KLM; paitsi että Schiphol on ihan mukava välilaskukenttä, ovat hollantilaiset aina ottaneet etenkin lapsimatkustajat hyvin huomioon, ruokkineet kasvissyöjät kunnolla ja olleet asiakaspalvelussaan tehokkaita ja ystävällisiä – yleensä ei saa molempia, jos kumpaakaan.

Olen lentänyt yksin kolmen lapsen kanssa jo yli kolmen vuoden ajan, joten homma ei enää erityisemmin jännitä. En voi tarpeeksi ylistää miten hyvää matkaseuraa tämä trio yleensä on, siis jollei kukaan ole kipeänä tai muuten vaan poikkeuksellisen kiukkuisena. He eivät poikkea marssijärjestyksestä, kestävät hyvin odottelua ja jaksavat seistä jonossa, ja koneessa taas suurimman osan ajasta touhuavat omien tehtävävihkojen, tabletin ja kirjojensa kanssa. Olen joskus jopa saanut nukuttua heidän kanssaan matkustaessa! Tällä kertaa sain huomata, miten iso merkitys maapalveluilla on lentokokemukseen ja tuli myös kummasteltua todella paljon Helsinki-Vantaan korkeita arvosanoja lentokenttävertailuissa, sillä elokuisten kokemusten perusteella en lentäisi Suomesta tai Suomeen, jollei siis olisi tietenkin maantieteellisesti pakko.

Rakkauteni Norwegiania kohtaan heräsi jo ennen lentoa: olin ostanut halvimmat mahdolliset liput (suora meno-paluu yhdelle aikuiselle ja kolmelle 4-8-vuotiaalle elokuussa, about 740€) joskus alkukeväästä. Olin ostanut liput Supersaverin kautta (se surullisen kuuluisa osamaksumahdollisuus), ja katsonut, että näin halpoihin lentoihin ei kuulunut kuin käsimatkatavarat. Oli selvää, että emme pärjää Suomessa repullisella vaatteita, joten aloin buukkaamaan kyytiin muutamaa matkalaukkua. Mikä ilo ja riemu kun kävi ilmi, että meidän jokaisen lippuun oli kirjattu jo valmiiksi 2 x 20 kg matkatavaraa sekä 10 kiloa käsimatkatavaraa. En voinut kuin nauraa: saisimme kuljettaa mukanamme 200 kiloa tavaraa! No, tyydyimme kolmeen matkalaukkuun, mutta tämän ansiosta saimme satsattua esimerkiksi soijarouhetta ja lastenkirjoja oikein kunnolla.

Norwegianille pisteet myös siitä, että lapsiperheelle oli laitettu valmiiksi paikat eikä niitä tarvinnut enää itse check-in vaiheessa säätää. Paikat oli valmiiksi molemmille lennoille, ja olivat vieläpä tosi kivat paikat koneen etuosassa (makuasia toki, missä tykkää istua, mutta tämä oli meille mieluinen vaihtoehto). Finnairilla olen useamman kerran saanut soitella asiakaspalveluun, että ihan varmastiko haluatte että kaksi lapsistani istuu erikseen toisella puolella konetta… Sopii tietenkin mulle, mutta luulen että kanssamatkustajilla voisi olla jotain valittamista. Málagan kentällä Norskin tiskillä ei ollut jonoa, saimme kamat koneeseen ja boarding passit käteen noin kolmessa minuutissa enkä voinut olla kuin tyytyväinen. Málagan kenttä on meille toki jo todella tuttu ja yleisesti ottaen se on aika samanlainen kuin kaikki muutkin kentät: ylihintainen, ketjuliikkeiden ja -kahviloiden valtaama, kävelyä vaativa. Lennon odottelu meni leppoisasti kun ensin ruokin lapset ja sitten palkitsin itseni Starbucksissa.

Lento Suomeen, siitäkin huolimatta että kyseessä oli myöhäisillan lento ja saavuimme määränpäähän vasta yhden aikoihin, sujui todella jouhevasti. Henkilökunta oli hyväntuulista siitäkin huolimatta, että he olivat juuri lentäneet joukon humalaisia suomalaisia lomalle Espanjaan ja kävivät vain käännöllä Málagassa. Innostuin ekaa kertaa ostamaan kosmetiikkaa koneessa! Lapset huomioitiin kivasti, ja muutkin matkustajat tuntuivat olevan rennolla fiiliksellä. Suomessa kyllä huomasimme heti kulttuurierot: kun odottelimme matkatavaroita, muiden matkustajien tapaan väsyneinä ja valmiina menemään nukkumaan, alkoi erään toisen yksin lastensa kanssa matkustavan äidin jälkikasvu riehua ja sekoilla. Espanjassa muut odottelijat olisivat syöksyneet viihdyttämään väsähtäneitä lapsia ja yksin matkatavaroiden kanssa taiteilevaa äitiä, mutta Suomessa supistiin selän takana, paheksuttiin ja pyöriteltiin silmiä. Oh well!

Paluulento olikin sitten ihan päinvastainen kokemus. Luultavasti olisin lentänyt paljon paremmalla fiiliksellä, jos ei olisi tuntunut että koko Helsinki-Vantaan lentokenttä näyttää meille keskisormea. Sinällään koko elokuun Suomessa olin huokaillut onnellisena suomalaista palvelukulttuuria, joka oli ystävällistä, nopeaa ja no nonsense-tyyppistä (toisin kuin, kröhm, täällä Espanjassa…). Mutta viimeinen kokemus ennen lähtöä oli kyllä aika ankea. Onnea vaan, jos aiotte tehdä näin vaikutuksen turisteihin! Tietenkin sää oli sellainen klassinen ”hyvää matkaa etelään!”-vaakasuora räntäsade ja +15, joten paluu Espanjaan alkoi tuntua hyvältä idealta. Ja se tunne ehti vahvistua reilun kahden kentällä vietetyn tunnin aikana hyvin voimakkaasti.

Aloitetaan itsepalvelusta. Norwegianilla oli kolme tiskiä, joissa kaikilla oli hieman aneemisen näköinen työntekijä – mutta ei palvelua. He huitoivat väsyneinä itsepalveluautomaateille, kun huutelin boardin passien perään (en päässyt niitä printtaamaan etukäteen ja rikkinäiseltä puhelimen näytöltä niitä ei paljoa esitelty). Kahdeksasta pöntöstä toimi kolme – ja tietenkään siitä ei millään tavalla informoitu, että suurin osa automaateista oli epäkunnossa vaan matkustajaparat saivat sulloa itä passiaan hyvän tovin rikkinäiseen pönttöön kuvitellen, että vika on hänessä. Taisteltuani automaatin kanssa vartin verran hain paikalle henkilökunnan edustajan, joka mutisi että ei mekään tästä systeemistä tykätä… Mahtavaa kuitenkin, että on systeemi joka ei palvele asiakkaita eikä henkilökuntaa, joka kuitenkin lopulta joutuu tulemaan avuksi. Enkä odota yksin lasten kanssa matkustavana mitään erityiskohtelua mutta tilannetajua kyllä. Jos tiskillä on tilaa, kaikkien aikaa ja hermoja säästäisi lippujen nopea tulostus ja homman hoitaminen yhdellä pisteellä.

Kun työntekijä oli tulkinnut itsepalveluautomaatin tunteita oikein ja saimme ne säälittävät lerpakkeet, oli aika saada matkalaukut kyytiin. Siirryimme sitten itsepalveludroppaukseen, jossa reippaana tyttönä iskin matkalaukkuja hihnalle. Sääliksi kävi mummit ja papat, jotka yrittivät hoitaa hommaa kirjaimellisesti omin voimin. Ja sitten meidän laukut eivät menneet läpi. Niinpä keräsin ne takaisin kärryyn ja siirryin tiskille, missä elämäänsä kyllästynyt asiakaspalvelija huokaisi syvään. ”Varmaan laitoit ne väärin hihnalle”. Kävi ilmi, etten osaa oikeastaan mitään. Hän lähetti minut takaisin sinne, mistä olin tullutkin. Runnottuani aikani sain matkalaukut hihnalle ”oikein” ja tunsin olevani valmis ratkaisemaan kaikki ihmiskunnan ongelmat. Itsepalvelumeininki jatkui turvatarkastuksessa. Onneksi en joutunut tunkemaan niitä vessapaperille printattuja boarding passeja taas yhteen automaattiin vaan pääsimme ihan ihmiskontaktin kautta turvatarkastukseen, jossa sielläkin oli oikeita ihmisiä, joskin lasittuneen katseen perusteella eivät hekään olleet ehkä kutsumusammatissaan. Meiltä ei muuten missään vaiheessa tarkastettu passeja saati kyselty mitään matkustuslupia: ilmeisesti näytti siltä, että tällaisella porukalla ei kukaan ole reissussa kidnappausmielessä vaan tähän hullun hommaan ryhdytään vaan vanhemman velvollisuudesta.

Ostimme sikahintaista vettä ja menimme hetkeksi mököttämään lasten leikkipaikkaan, joka ei kyllä tehnyt kunniaa sponsorilleen Reimalle. Vähän tuli ikävä Tukholman Arlandan Junibacken-teemaista leikkitilaa, jossa oli lapsille muutakin leikkivälinettä kuin mikro. Siitä oli hyvä jatkaa portille, jossa oli täysi käsirysy päällä. Kävi ilmi, että kun puolet matkustajista oli päästetty boardingista läpi odottamaan tunnelmallista bussikyydistä itse koneen luo, oli käsimatkatavarakiintiö tullut täyteen. Minä heilutin estottomasti ”lennän yksin kolmen lapsen kanssa”-korttia ja jälleen kerran ilmeisesti jo mun silmäpussien perusteella pääsin meidän nyssäköiden kanssa läpi, kun taas muiden matkustajien tavarat laputettiin ruumaan ja nämä tyytymättömät kanssamatkustajat kävivät kyllä neuvottelemassa jokaisen henkilökunnan edustajan kanssa siitä, kuinka korjata tämä epäoikeudenmukainen käsimatkatavarajako. Tämä viivästytti lähtöä about puoli tuntia. Kun lopulta pääsimme bussiin (enkä nyt sano mitään muiden matkustajien huomioimisesta, onhan se hauska keilata lapsilla linja-auton käytävillä ja itse vain katsella muualle istumapaikalla, TERVEET NUORET AIKUISET IHMISET!) niin tunnelma oli tiivis. Ja vähän muutakin. Siinä vaiheessa kuin vihaisimmat käsimatkatavaransa menettäneet kävivät vielä koneeseen vievillä portailla avautumaan henkilökunnalle – siinä vihvomassa sateessa  – aloin luopua toivosta kotiinpääsyn osalta.

Pääsimme kuitenkin perille. Paluulento oli tunnelmaltaan ihan eri luokkaa kuin mennessä, ja voisin vannoa että Helsinki-Vantaan ankea fiilis oli osana tätä ilmapiirin muutosta menolentoon verrattuna. Ihmettelen kyllä kentän jatkuvaa menestystä lentokenttävertailuissa, sillä henkilökunta oli ilmeisesti palkattu vaan huitomaan käsillään ilman katsekontaktia minne ”asiakkaan” pitäisi mennä, ja leikkihuone veti tylsyydessään vertoja pimeälle perunakellarille. Norwegian taas… noh, tässähän tuli avauduttua paljon enemmän lentokentästä kuin lentoyhtiöstä. Haluaisin tietää, paljonko Helsingin päässä kentän sähläyksestä meni Norskin piikkiin, kuinka paljon meillä oli huonoa tuuria ja hankalaa asennetta, ja kuinka paljon kyse oli vain pohjoismaisesta tehokkuusajattelusta, johon en ollut tottunut. Norwegian toimi lasten kanssa muuten todella mukavasti ja olen nyt päässyt yli halpalentoyhtiöangsteistani ja valmis antamaan uudenkin mahdollisuuden punavalkoisille siiville.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

EI MIKÄÄN MASSIMUIJA

Viime vuosina rahasta bloggaamisesta on tullut aika paljon yleisempää kuin mitä se oli, noh, kun aloitin bloggaamisen vuonna 2012. Silloin meininki oli muutenkin aika viatonta, aika paljon tuli avauduttua ja homma oli henkilökohtaisempaa – oi niitä aikoja! Mutta ei silloin juuri kirjoiteltu rahasta, tai ehkä luin vaan vääriä blogeja. Nyt olen alkanut todella paljon harkita sijoittamista (joo, jokainen minut tunteva pyrskähtää nauruun tässä vaiheessa) kiitos Juliaihmisen herättelevien postausten – kukapa ei haluaisi kymppitonnin Fuck you-rahastoa. Mutta siis rehellisyyden nimissä tässä olisi aika paljon muutakin käyttöä rahalle ennen kuin sitä voisi alkaa säännöllisesti siirrellä rahastoihin tai mihinkään muuhun ”aikuiseen”.

Tällä viikolla bloggasin itse ihan sivulauseella rahasta, kun totesin, ettei tällä hetkellä oikeasti ole usean sadan euron koneeseen varaa. Tuntui jotenkin kamalan nololta kirjoittaa se; aikuinen ihminen, jolla ei ole puskuria. Vastuuttomalta. Suurperheen äiti (korostan aina perhekokoa kun tahdon painottaa sitä, miten tehokkaasti olen kuitenkin osallistunut synnytystalkoisiin!), joka ei ole varautunut pahoihin päiviin – joskin olen sen verran peruspositiivinen, että paha päivä hoituu yleensä parilla lasilla viiniä, ja jos se on vakavampaa niin siinä ei säästötilit auta. Jos nyt muutenkin aina välillä vaikeaa tuntea itsensä aikuiseksi, niin talousasioiden kanssa se korostuu aina ennestään. Opintolainaa riittää, mutta ei omaisuutta. Olen sellainen klassinen esimerkki ihmisestä, jonka rahat laulaen tulee ja viheltäen menee. Luin myös Natan WTD-blogista ajatuksia siitä, millaista on olla massimuija ja hämmennyin, ja toisaalta opin todella paljon myös siitä millaista on kun raha on vahvin motivaattori. Vaikka omasta lapsuudestani löytyy myös pitkiä aikoja, jolloin on kituutettu (ja toisaalta aikoja, jolloin arki on ollut hyvin yltäkylläistä), ei se ole jättänyt sellaista pakokauhuista tunnetta että pankkitilillä on aina oltava paljon pitoa. Kuten ehkä huomasittekin. Sen sijaan on ollut sellaista katteetonta optimismia, että asiat kyllä järjestyvät. Raha-asiatkin. Olen toisaalta tehnyt töitä 13-vuotiaasta asti, enkä joutunut olemaan työttömänä kuin omasta aloitteestani.

Ja vielä yksi blogivinkki tältä viikolta, joka johti tähän rahajorinaan (jossa, nyt huomaan, ei juuri ole päätä eikä häntää): Kaliforniassa expat-elämää viettävä Annuska pohtii ulkosuomalaisuutta ja kotiäitiyttä taloudellisesta(kin) näkökulmasta. (Ai niin, pahoittelen jo nyt runsasta sulkumerkkien käyttöä – tänään nyt on tällainen päivä.) Vaikka me päädyimme ulkomaille ensisijaisesti töiden perässä, ei tämä ole ollut mikään jättipotti. Omat opiskeluni jäivät vähän kesken, eikä Espanjassa ole mahdollisuutta työllistyä omalle alalle. Palkat ovat todella matalat lähes joka alalla. Rahaa jää käyttöön suunnilleen saman verran kuin Suomessa, eli emme lähteneet rikastumaan. Tai rikastumaan kyllä, mutta enemmän sitten henkisellä puolella. Kokemuksia, kielitaitoa, seikkailuja. Tämä on taloudellinen tapa saavuttaa niitä, ja nauttia samalla pidemmällä kaavalla hyvästä ilmasta, erilaisesta kulttuurista ja myös tarjota lapsille uudenlaisia elämyksiä. Tämä ratkaisu on ollut monenlainen kompromissi ja olen saanut kokeilla myös sitä, onko tällainen elämäntyyli todellisuudessa sellainen, josta olen unelmoinut. Nyt rehellisesti sanoen olen alkanut kaivata tiettyä vakautta ja varmuutta, sekä myös työtä jolla on tarkoitus. Ja itselleni se tarkoitus ei yleensä ole raha vaan sisältö, mielellään se, että voisin vähän tehdä maailmaa paremmaksi. Totta kai palkalla pitäisi tulla toimeen, mutta pankkitilin saldon maksimoiminen ei ole ollut koskaan kovin korkealla prioriteeteissa. Vähän korkeammalla se toki voisi olla.

Espanjassa omat etuoikeudet ovat konkretisoituneet hyvin vahvasti. Paitsi että olen syntynyt turvalliseen yhteiskuntaan, jossa lapsuudenperheeni on saanut tukea jo odotusajasta asti, olen saanut passin jolla voin liikkua vapaasti. Hyvän, ilmaisen koulutuksen, kielitaitoa (joka on kyllä Suomessa enemmänkin pakkorako, jos aikoo kommunikoida muiden kuin peräpohjalaisten kanssa). Olen päässyt jo nuorena työelämään hyvien suhteiden ansiosta ja vaikka olenkin vähän sellainen silpputyöläinen ja sählääjä, niin toisaalta takana on kohta 20 vuotta työkokemusta. Täällä sen sijaan lähtökohdat vaihtelevat todella paljon. Työttömyysluvut ovat järkyttävän korkeat, etenkin nuorisolla. Vaihtoehdot ja mahdollisuudet tuntuvat olevan välillä aika vähissä ja koska työpaikkoja eikä oikein kannustavia esimerkkejä ole, ei koulutuksen arvo ole meidän kaupungissa kovin korkealla. Se, mitä itse pidän välillä vähän tiukkana budjettina kuukauden ruokaostoksiin, on täkäläisellä mittapuulla todella paljon rahaa. Olenkin alkanut nyt pitää lokakuulta kuitteja tallessa, jotta saisin vähän tutkailtua päivittäisten menojen, noh, rakennetta ja myös ensi kuussa kerrottua blogiin siitä, millaisella summalla Espanjassa voi elää ja miten. Aika usein kysytään, mitä eläminen Espanjassa maksaa, ja omat vastaukset ovat toistaiseksi olleet aika ympäripyöreitä. Johtuen siis siitä, että olen ollut hieman leväperäinen oman rahankäyttöni kanssa. Ryhtiliikkeen aika!

HUIJARISYNDROOMA

Täytin tänään 33. Kolmekymmentäkolme. Parasta oli, että kun kerroin 4-vuotiaalle kuopukselle ikäni, hän osasi heti kirjoittaa sen oikein (siis numeroina, ei sentään kirjaimin). Ja keskimmäinen totesi: ”eihän se ole edes kauhean vanha. Luulin että sata!”. Lapset ylipäänsä ovat olleet enemmän innoissaan tästä merkkipäivästä kuin itse syntymäpäiväsankari, koska heille synttärit on synonyymi kakulle ja pallomerelle. Ehkä hekin saavat osansa näistä aika vaatimattomista juhlallisuuksista, joskin olen oikein tyytyväinen kortteihin, jäätelötikuista askarreltuihin lahjoihin ja eilen illalla lasten nukkuessa tarjoiltuun shampanjaan ja kakkuun. Mikäs tässä vanhetessa!

Mutta parasta on se, että en tunne itseäni yhtään vanhaksi! Ei ehkä pitäisikään, vaikka joskus sata vuotta sitten olisin tässä iässä ollut jo elämän ehtoopuolella. Monet ikätoverini kärsivät huijarisyndroomasta etenkin työelämässä, ja Roope Lipasti kuvasi tämänpäiväisessä kolumnissaan (mikä sattuma!) tätä omaa olotilaa, ehkä tosin hieman synkemmin sävyin. Koska kun mietin, miten itse nuorena katsoin ystävien vanhempia, ja omiakin, ja mietin että nuo ovat niin tylsiä, vanhoja ja aikuisia… ja ehkä he olivatkin, voihan tämä olla sukupolvijuttu, mutta oikeasti he vain huijasivat!

Lasten lempielokuva on ollut Lemmikkien salainen elämä. Siinä näytetään, miten kotiin työpäivien ajaksi jätetyt koirat ja kissat pistävät ranttaliksi omistajien ollessa poissa. Lapsista se on kovin kiehtovaa, että ne kotieläimet eivät vain nukkuisikaan tai söisi sukkia sillä aikaa kun ihmiset ovat menoissaan, vaan ne seikkailisivat ja pitäisivät villejä bileitä ja suunnittelisivat vallankumousta. Ja itse tunnen näin aikuisuudesta. Että se näyttäytyy rutiininomaisena ja vähän ankeanakin, ainakin lapsille, mutta arjen keskelläkin elämä on hauskaa, dramaattista, sellaista sekoilua jonka kuvittelin loppuvan viimeistään kun lapset syntyy ja pitää alkaa kilpailuttaa kotivakuutukset, suunnitella urasiirtoja, handlata kaikki metatyö. Onhan tässä enemmän liikkuvia osia ja vastuuta, mutta silti koko ajan sellainen iloinen uteliaisuus ja fiilis, että mitä vaan voi vielä tapahtua.

Kyllä muakin alkaa masentaa, jos alan vertailla itseäni hirveästi niihin oman ikäluokan ihmisiin, jotka ovat saavuttaneet sellaisilla yleismaallisilla meriiteillä paljon. Menestyneet, rikastuneet, löytäneet tukevasti oman paikkansa. Toisaalta luulen, että kyse on samasta illuusiosta kuin itsellä oli lapsena; ehkä hekin ovat salaa yhtä epävarmoja omasta ”aikuisuudestaan”. Aina joskus onnistun astumaan niihin aikuisen kenkiin, kun on pakko. Kun kotitalomme vieressä isot teinit kiusasivat pienempiä teinejä, koin, että olen nyt se aikuinen täti-ihminen ja menin väliin (no okei, ne isot teinit olivat sen verran pelottavia että huutelin tien toiselta puolelta soittavani poliisit, jotka ovat enemmän aikuisia, mutta kuitenkin). Poden maailmantuskaa ja koen kollektiivista vastuuta kaikista yhteisön lapsista. Googlaan marttojen sivuilta ohjeita pesukoneen puhdistukseen. Pystyn istumaan koulun vanhempainillassa ja näyttämään omasta mielestäni aika uskottavalta. Mutta kun kesällä kokoonnuimme 20 vuoden ajan yhtä pitäneen ystäväporukan kanssa mökille, oli vitsit – valitettavasti – yhä samaa tasoa kuin seitsemännellä luokalla, yllytyshullut ystävät uivat ja tanssivat aamuyölle (itse olin niin aikuinen että menin nukkumaan jo kolmelta!), taannuimme ihan teineiksi. Siitäkin huolimatta, että monella on jo omia lapsia, kaikilla takana kriisejä ja katastrofeja ja kilometrejä. En ole varma, olisivatko omat lapset tunnistaneet äitiään sellaisessa ympäristössä.

Joten antaa tulla. Lisää vaan. Seikkailuja, vuosia, mitä ikinä nyt on tulossakaan. Tämä on hauskaa!

UUSI MATKAILUFILOSOFIA

Lasken, että ”urani” matkailijana (en haluaisi sanoa ”turistina”, vaikka se ei ole kovin kaukana totuudesta) alkoi 17 vuotta sitten. Ensimmäistä kertaa yksin maailmalla, vaikka olin sitä ennen reissannut tietenkin vanhempieni kanssa, ja rytinällä koin kaikki ne matkustamisen parhaat piirteet: uudet kulttuurit ja erilaiset tavat toimia, täysin omista lapsuudenmaisemista poikkeavat ympäristöt, ihmiset erilaisine tarinoineen ja tietenkin se voittajafiilis, kun pystyt elekielellä tilaamaan oluen tai pääset huikeiden vastoinkäymisten jälkeen perille paikkaan, joka vie hengen mennessään. Kyllähän te tiedätte. Ja silloin 2000-luvun alussa matkustaminen oli vielä aika okei. Lentämistä ei vielä laajemmin paheksuttu, kulttuurisen omimisen käsitettä ei juuri tunnettu ja sellainen turismikritiikki oli vielä aika lievää. Kaikki me ”ei olla niin kuin kaikki muutkin” -matkailijat luettiin silti niitä samoja Lonely Planetin ”Off the beaten track”-vinkkejä ja oikeastaan vain pahasti reitiltä eksymällä saattoi löytää jotain täysin uutta ja ennennäkemätöntä.

Silloin tuntui tärkeältä kerätä passiin leimoja ja kasvattaa listaa uusista maista. Ja päästä mahdollisimman kauas Suomesta. Tallinnassa ei ollut kiinnostavaa ravintolaskeneä ja Tukholma oli sama kuin gamla stan, eli yhdellä risteilyllä nähty. Vielä kymmenen vuotta sitten matkasuunnitelmani olivat vähän suuruudenhulluja, sillä halusin nähdä mahdollisimman paljon, mennä mahdollisimman kauas, ja olla mahdollisimman paljon pois kotoa – joka silloin tietty oli Suomi. Nyt sellaisiin suunnitelmiin ei ole enää varaa. En tarkoita vain kolmen lapsen aiheuttamaa vararikkoa vaan ensisijaisesti ympäristökysymyksiä. En yksinkertaisesti voi enää perustella matkahaaveitani, tai ainakaan niiden toteuttamista, millään. Olen muutenkin melkoinen ympäristörikollinen, kun perheessä on koira, lapsia ja auto sekä useampi lihansyöjä. Viime vuosien edes takaisin lennot Espanjaan painavat mielessä, erityisen tuskaiselta tuntui kahden yön takia Barcelonaan lentäminen. Vaikka matkustaminen ja ruokavalio ovatkin henkilökohtaisia valintoja, joihin ei liberaalin ihmisen tulisi puuttua, tuntuu yhä vain vaikeammalta kuunnella ihmisten selityksiä kuinka ”on vaan pakko päästä välillä ulkomaille” tai ”no mutta en oo ostanut pitkään aikaan uusia vaatteita”. Ja silti käytän näitä samoja tekosyitä itsekin, koska matkustaminen on vuosien ajan ollut mulle osa identiteettiä ja yksi sellainen elämän kohokohta.

Mutta sitten tulee kylmiä suihkuja niin kuin tämä Ylen kolumni, joka kertoo sen saman mitä miljoonat eri artikkelit viimeisen vuoden aikana – mutta joita on vaikea hyväksyä todeksi, koska ajatus omien lasten kuumasta, tukalasta ja jopa katastrofaalisesta tulevaisuudesta ahdistaa yli kaiken. Enemmän kuin se ajatus, etten enää koskaan näkisi yhtään uutta maata tai mannerta. Voisi tietenkin laittaa läskiksi ja lentää nyt niin paljon kuin pystyy, koska toivottavasti tulevaisuudessa lomalentelyä vähintäänkin rajoitetaan ja lentämisen hinta nousee sellaiseksi, ettei pitkä viikonloppu Wienissä ole enää hyvä vaihtoehto kotona Netflixin katsomiselle. Mutta ehkä sen sopeutumisen voi aloittaa jo nyt. Enkä sano, etteikö niitä kaupunkilomia tulisi yhä tehtyä, mutta pakko edes yrittää. Lapsille olen luvannut matkan Lontooseen, koska sieltä löytyy Harry Potter-studio ja Big Ben, joka viime visiitillä oli surkeasti remontissa. Ja voih, olin jo puhunut ystävän kanssa treffeistä Keski-Eurooppaan, juuri sellaiseksi kivaksi tyttöjen viikonlopuksi, mutta sekin tuntuu moraalittomalta tässä vaiheessa. Lasten suurin matkustustoivehan on asuntoauto, ja hyvänä kakkosena oma matkailuvene. Voi olla, että tulevaisuudessa nämä ovatkin ihan realistisia vaihtoehtoja sille, että lentäisimme ympäri maailmaa.

Tavoite on siis jättää pois kaikki lyhyet lomalennot ja valita aina hitaampi ja ekologisempi tapa matkustaa. Se ei sinänsä ole ongelma, koska tykkään matkustaa. Jaksan istua junassa ja koska olen koko elämäni ollut riippuvainen julkisista kulkuneuvoista, nopeus on harvoin se syy miksi valitsen minkään matkustusmetodin. Lentäminenkin on yleensä tullut valittua, koska se on – absurdia kyllä – ollut halvin tapa tulla esimerkiksi Espanjaan. Joka kerta olemme pohtineet muita matkustusmuotoja, ja todenneet että olemme tappiolla jo ennen puolimatkaa. Aion myös pyrkiä järjestelemään elämän niin, että lomat on mahdollista pitää pidempinä irtiottoina sen sijaan, että piipahtaisimme all inclusiveen kahdeksi viikoksi jonnekin lämpimään. Ja kohtahan se on lämmintä siellä Suomessakin. Jos palaamme Suomeen asumaan, olen jo tehnyt matkasuunnitelmia sinne päin: vien pojat vaeltamaan Lappiin (yöjunassa riittää ihmeteltävää!) ja menemme Legolandiin junalla ja laivalla. Suren jo valmiiksi hieman sitä, että he eivät saa kokea ehkä sitä aistien yliannostusta uusista hajuista ja äänimaailmoista, koska kontrastit Tanskan ja Hollannin välillä tai ylipäänsä Euroopan sisällä eivät ole järin suuria, mutta ehkä joskus voin viedä lapset vaikka puoleksi vuodeksi Guatemalaan. Rahtilaivalla.

Samalla kun tämä on tällaista kolmekymppisen, etuoikeutetun länsimaalaisen maailmantuskaa, kuinka nyt lempiharrastuksesta pitäisi yhteisen hyvän edessä luopua (ja oikeasti ei vain yhdestä lempiharrastuksesta vaan myös jatkuvasta juustonpuputtamisesta, turhista automatkoista ja terapiashoppailusta), niin yleinen strutsireaktio ärsyttää. Olen tavallaan tyytyväinen, että matkustamisesta on kadonnut osa sitä taikaa, mitä siinä oli vielä 15 vuotta sitten kun ihan jokainen ei vielä ollut käynyt Machu Picchulla ja matkustaminen oli vielä elitistisellä tavalla ”valinta”. Nyt siitä on tullut yleinen elämäntapa ja itsestäänselvyys, ja taas ollaan lähempänä maailmanloppua.