VANNOMATTA PARAS

P7103256.jpeg

Hei muistatteks te kun alle puoli vuotta sitten kirjoitin että en muuta enää ikinä tai ainakaan tänä vuonna? No arvatkaa mitä! Me muutetaan! Siinä se nyt oikeastaan on, tiedotettava tältä rintamalta. Olen lähtenyt jälleen kerran vähän soitellen sotaan sillä nykyinen asunto on irtisanottu mutta uudesta ei ole vuokrasopimusta, mutta tässä on ollut viime aikoina jotenkin kosminen karma tai muut asiat niin hyvin kohdallaan, että luottavaisin mielin uskon että huomenna tämäkin asia on hoidossa.

Mikään kovin dramaattinen muutto ei kuitenkaan ole edessä, koska siirrymme, jos suunnitelmat toteutuvat, yhden rapun verran vasemmalle ja kerrosta alas päin – ja saamme oman pihan, saunan ja yhden huoneen lisää. Siitä tulee majapaikka mummille, joka käy paljon kaupungissa auttamassa lastenhoidossa ja elämänhallinnassa. Nyt voin taputella tyytyväisenä itseäni selkään kun en ehtinyt ripustaa tauluja, asentaa kattolamppuja enkä edes purkaa kaikkia laatikoita, laiska kun olen. Nyt kuvittelisin että tämä muutto menee niin sanotusti vasurilla.

Jos mietin, miten syvissä vesissä vuosi sitten sukeltelin niin nyt tuntuu, että magneetin napa on vaihtunut ja loputtomien vastoinkäymisten jälkeen (ei niitä nyt niin paljon ollut, mutta muistanette että olen perusluonteeltani lievään dramaattisuuteen taipuvainen, sori siitä) olen jossain kivojen asioiden kierteessä. Tietenkin tällaisen ääneen sanominen on varma tapa jinxata homma ja luultavasti aamulla herään niin että meille on tullut vesivahinko, kaikki velat erääntyneet maksettavaksi ja varmaan yksi lapsistakin on karannut ikkunasta yön aikana. Ehkä sitä vähän uskaltaa iloita. Kohottaa maljan sille, että joskus elämä tarjoaa iloisia yllätyksiä ja jos sähköpostiviestittely vuokranantajan kanssa pitää niin myös joustoa ja apua. Ja kuinka yksi itselleni monen vuoden ajan netin kautta tuttu tyyppi, jota en kuitenkaan ole koskaan livenä tavannut, tarjoutui auttamaan taloudellisesti jos tulisi tiukka paikka – kiitollisuushörhö sisälläni herää ja haluaa laittaa kaiken alle #kiitollinensiunattuonnellinen hahstagin, mutta ehkä nyt vaan vaikenen onnestani, koska suomalaisten sananlaskujen mukaan tämä postaus on varma tapa pilata kaikki.

JOS VÄHÄN IKÄVÖIS

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Jollei ensi viikolla tule joku ihan uskomaton intiaanikesä (ilmastonmuutosmielessä toivon, ettei tule – olkoot syksyiset sateet) niin voin todeta, että tämä on se hetki kun saatan mielessäni matkustaa vuoden takaiseen Espanjaan, jossa oli vielä suorastaan tukalan kuuma. Metsäpaloja ja monsuunimaista kosteutta joka ei kuitenkaan konkretisoidu sateeksi, viime vuonna taisi olla niin että toukokuusta lokakuun loppuun ei satanut kertaakaan. Muistan elävästi miten se monta kuukautta jatkunut yli kolmenkymmenen asteen lämpö ärsytti, ja kuinka nopeasti se sitten kääntyi viileydeksi joka taas sai sisätilat hohkamaan kylmää ja alkoi vastaavasti se noin puoli vuotta kestänyt vaihe jolloin kivilattiat kotona eivät enää tarjonneet sitä kesällä kelvannutta jäähdytystä vaan pakottivat kääriytymään Marokosta tuotuun paksuun djellabaan ja Suomen mummon kutomiin villasukkiin.

Muistan miten paljon se ahdisti toisinaan, vaikka vuodenajat vähän vaihtelivatkin niin lopulta en saanut nauttia syksyisestä itsesäälistä johon kuuluvat melankolinen ripottelu ja syvä viha kuravaatteita kohtaan. Neuleille oli käyttöä lähinnä öisin sisällä. Kesän kuusiviikkoinen auttoi siihen paluumuuton aiheuttamaan tyhjiöön, jolloin tuntui että aika Espanjassa jäi jotenkin kesken. Pystyin jättäytymään pois niistä poikien koululuokkien Whatsapp-ryhmistä, tosin yhteen jäin, ja sain taas kesällä noin 98 ääniviestin verran todistaa kuinka Espanjassa melko mitättömästä hijo de puta-heitosta käynnistyi draama, jota puitiin niin isoäitien kuin serkkujenkin voimin. Se ilahdutti lakonisen informatiivisten Wilma-viestien keskellä.

Enkä edes tiedä mistä tulin tänne puhumaan. Sellaisesta oudosta havainnosta, että kahdeksan kuukauden aikana, olkootkin että siitä puolitoista vietettiin Andalusiassa, olen jo niin tottunut Suomessa kaikkeen hyvään ja huonoonkin että en enää aloita jokaista lausettani kertomalla kaupan kassalle ja kelle tahansa joka ottaa katsekontaktia kuinka muutimme juuri Espanjasta Suomeen. Monet paluumuuttajat oikeasti kärsivät kotiinpaluun aiheuttamasta shokista, mutta jos meillä sellainen oli, se meni nopeasti ohi. Ilmeisesti lopulta 1,5 vuotta ei ollutkaan niin pitkä aika, vaikka vasta nyt kuopuksen kohdalla saavutettiin se piste että hän on elänyt Suomessa suurimman osan elämästään. Espanjalaisuus on karissut, vaikka sisällä kyllä läikähti kun kuulin lapsen juttelevan espanjankielisen päiväkotikaverinsa kanssa espanjaksi. Okei, se oli sellaista Seikkailija Dora-tason hokemista mutta kuitenkin. Jossain hänen selkärangassaan on Despaciton lisäksi vielä muutama fraasi espanjaa.

Ja tulin varmaan ihmettelemään kuinka olen varmaan liian kiireinen tai sitten vaan innoissani kaikesta uudesta, mitä syksy on tuonut tullessaan – ihmisistä ja asioista – että se perinteinen pakkomielteinen tunne eteenpäin siirtymisestä puuttuu kokonaan. Havaijilta Australiaan perheineen muuttanut Anu puhui kulkuriluonteesta, jonka luulin koskettavan minuakin mutta nyt olen laiskanpulskea ja asettunut yhtäkkiä niin hyvin Itä-Helsinkiin että harkitsen taas sitoutuvani salikorttiin pariksi vuodeksi ja jopa ensi kesälle keskusteltu Espanjan-reissu tuntuu jotenkin kovin eksoottiselta. Kaipaan sitä pientä elämääni siellä kovasti, joinain päivinä enemmän kuin toisina, mutta en kuvittele että saisin sen takaisin sellaisenaan. Olen taas turisti etelässä, ja sitten Herttoniemessä kuvittelen omistavani kadut.

Kuvat ovat muuten Boloniasta, Andalusiasta tietenkin, Tarifasta vähän eteenpäin. Menkää sinne, rakastukaa Costa de la Luziin joka voittaa Aurinkorannikon mennen tullen (ei kiistellä makuasioista, Fuge-fanien ei tarvitse tulla käännyttämään!), ja jonne kyllä lähtisin koska vain takaisin. Edes yhdeksi päiväksi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

TÄÄLLÄ TAHDON KUOLLA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ensimmäiset päivät Espanjassa vietimme vajaan sadan kilometrin päässä vanhoilta kotikulmilta, eikä se oikein tuntunut miltään. Mercadonassa tuli toki vähän nostalginen olo, se haju ja kalatiski ja aah appelsiinimehukone, joskin senkin viehätystä on vähentänyt se että niitä löytyy nykyään joka toisesta suomalaisesta supermarketista. Mutta ottaen huomioon miten vaikeaa Espanjasta oli lähteä, miten yhtään itselleni tyypillisesti liioittelematta itkin monta tuntia päivässä kuukauden ajan, niin olin todella iloinen että en ollut minkään suuren tunnemyrskyn vallassa vaan lähinnä leppoisalla lomatuulella. Mutta sitten kun ensimmäisenä viikonloppuna menin ystäväperheen uuteen kotiin aivan La Línean lähelle ja näin heidän takapihaltaan avautuvan Välimeren, ja tietenkin Gibraltarinvuoren, rahtilaivat, Marokon vastarannalla ja ne tutut äänet öisen tähtitaivaan alla, lokit ja laivojen sumutorvet ja espanjalaisista häistä rannalta kantautuvan bachatan ja puheen ja sitten se iski…

minä haluan kuolla täällä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tämähän nyt kuulostaa paitsi hieman teatraaliselta niin ei vielä 33-vuotiaana niin ajankohtaiselta, vaikka kukapa meistä ei joskus olisi kuvitellut tulevia hautajaisiaan. Ja jos nyt haluaa vitsailla aiheesta, niin La Líneassa on Manner-Espanjan lyhyin eliniänodote, naapurikaupungin Los Barriosin kanssa ainoina alle 80 vuoden ennusteella, joten jos nyt puhun kuolemasta niin La Líneassa se koittaa kyllä nopeammin kuin muualla. Mutta tunne oli enemmän sellainen että haluan tulla takaisin ja olla täällä vanha mummo joskus ja elää vielä tätä elämää ja niin kuin jotkut norsut kai vetäytyvät yksinäisyyteen kuolemaan, niin sitten joskus toivon että kuolen La Líneassa. Mielellään siis vanhana, nukkuvana ja vatsa täynnä tapaksia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

No siis ei enempää siitä kuolemisesta. Jos kuitenkin monta vuotta, tänätalvena tarkalleen neljä, olen ollut sellaisessa viha-rakkaussuhteessa Andalusian kanssa, niin kyllä se expatvuoden loppupuolella kääntyi ehdottomasti rakkaudeksi. Ei ehdottomaksi, mutta sellaiseksi että niiden ärsyttävienkin puolien kanssa oppi elämään. Ja nyt kun olemme olleet La Líneassa, pari kertaa poikien kanssa ja vähän yksin, tunne on ollut hyvin voimakas: mulla on myös täällä koti. Oma kylä suorastaan, mi pueblo, vaikka tuntuu sekin hieman dramaattiselta ja omistuksenhaluiselta ilmaisulta. Ihmiset ovat olleet juuri niin ystävällisiä kuin muistin ja vastaanotto on ollut liikuttava. Kaikki tuntuu hyvin tutulta, turvalliselta, olen noudattanut vanhoja rutiineita kahvihetkiä ja iltakävelyitä myöten ja se on ollut aivan mannaa sielulle.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ja kun 10 päivän päästä palaamme Suomeen se on ihan okei. Suomessa ei ole mitään vikaa (tai tietenkin on, mutta ei mennä nyt siihen). Lapset ovat olleet onnellisia täällä, mutta eivät vaihtaisi enää asuinpaikkaa. On selvää, että La Línea on ennen kaikkea, kaikessa köyhyydessään ja kurjuudessaankin, mun intohimoni. Ja kun ennen halusin nähdä koko maailman, niin nyt suunnittelen matkoja vain tänne Etelä-Espanjaan. Ja mietin, millaista kaksoiselämää voisi elää, kuinka moneksi viikoksi tai ehkä jopa kuukaudeksi vuodessa voisin karata La Líneaan valittamaan hyttysistä, metelistä, kaoottisuudesta ja kaikesta siitä, mitä taidan jollain masokistisella tavalla vähän rakastaa. Joten sitten joskus, kun lapset ovat riittävän isoja niin sitten minä palaan ja ehkä pysynkin täällä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

AJATUKSIA ALTAAN REUNALTA

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kummallinen kesä. Viimeinen tällainen. Sellainen, josta ei ole juuri mitään sanottavaa mutta on ollut paljon ajateltavaa. Emme ole juuri muuta tehneet kuin maanneet altaalla. Olemme yli puolivälin kuuden viikon lomasta mutta lapset eivät ole käyneet kertaakaan rannalla. Monena päivänä emme ole poistuneet kesäkodin porttien ulkopuolelle lainkaan. Emme tehneet reissuja, ei kai ruokakauppaa lasketa. Lasten päivät ovat olleet uimista, pelaamista, riitelemistä, piirtämistä, jäätelöä ja ranskanperunoita, piilosta, kirjojen lukemista ja kuuntelemista, ja sama alusta uudestaan.

Ja omat päiväni ovat olleet saamattomia, sekavia, muutamaa matkaa lukuunottamatta pysähtyneitä. Monen viikon lyhyiden, alle kuusituntisten yöunien jälkeen sain viime yönä vihdoin nukuttua kymmenen tuntia, ja se vähän toi takaisin terää. Mutta ei paljoa. Olen silti tämänkin päivän yrittänyt saada jotain aikaiseksi saamatta, käynyt pienellä kävelyllä lasten kanssa metsästämässä pokemoneja, syönyt pelkkää paahtoleipää ja maannut uima-altaan reunalla äänikirjaa kuunnellen samalla kun pihalla viihtyvät kulkukissat ovat torkkuneet kymmenen metrin päässä. Tähän lomaan on mahtunut monta tällaista päivää.

Olen antanut itselleni luvan tähän lepoon. Ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen olen voinut vierittää täyden vastuun lapsista jollekin toiselle, ja olen yksipuolisesti vapauttanut itseni melkein kaikista kotitöistäkin. Töitä olen tehnyt, tietäen niiden loppuvan jo ensi kuussa, mutta sitäkin on hidastanut helteessä ylikuumeneva kone ja hitaat internetyhteydet. Joinain päivinä olen reipastunut ja kävellyt vajaan kilometrin kahville ja vohvelille, tuoreilla mansikoilla ja kermavaahdolla, mutta monena päivänä kulkenut vain unisena keittiönpöydän, uima-altaan ja oman makuuhuoneeni väliä. Jos jotain, niin palaan Suomeen levänneenä, tylsistyneenä ja ruskeana. Tyytyväisenä siihen, että kuuden viikon ajan olemme olleet tällä kokoonpanolla, viisihenkisenä perheenä, viimeistä kertaa.

Vaikka tuntuukin, että kesä on mennyt siihen että yritän nukkua tai nukun, niin jotain tuntuu tapahtuvan koko ajan. Rakastan yhä Espanjaa ja olen yhä varmempi siitä, että jollain tapaa tänne täytyy palata. Lapset ikävöivät Suomea mutta osaavat äitiään paremmin taidon nauttia hetkestä ja keskittyä nykyisyyteen. He tuoksuvat kloorilta, aurinkorasvalta ja sormiin sulaneelta suklaajäätelöltä ja ovat rytmittömiä riiviöitä. Onneksi Suomessa ehdimme kaksi viikkoa siirtää sisäisiä kelloja, opetella syömään ravintoympyrän oppien mukaan ja nähdä kaikki ne kaverit, joita olemme kaivanneet. Siihen asti kuuntelen taas uuden äänikirjan (niistä varmasti lisää myöhemmin), ja ensi viikolla menen useammaksi yöksi yksin Gibraltarille kirjoittamaan, tekemään töitä ja ihailemaan auringonnousuja tai -laskuja, riippuen kumman aikaan olen hereillä. Mikä kummallinen kesä omassa kuplassa.