SUOMALAISENA MAAILMALLA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Hieman lumisempaa kansallismaisemaa olisin tälle ensimmäiselle muutaman vuoden tauon jälkeen Suomessa vietetylle itsenäisyyspäivälle toivonut, mutta minkäs tälle ilmastonmuutokselle mahtaa (tai mahtaahan sille vaikka mitä, mutta olkoot se eri postauksen aihe!). Tykkään ajatella itseäni usein enemmän maailmankansalaisena kuin oman isänmaani edustajana, mutta usein sitä tahtomattaankin Suomen rajojen ulkopuolella toimii esimerkkinä suomalaisesta – ja kohtaa suomalaisuuteen liittyviä ennakkoluuloja.

Ja suomalaisena saa reissata aikalailla rinta rottingilla. Suomessa kyllä keksin kritisoitavaa, mutta ulkomailla pidän mielelläni yllä positiivista mielikuvaa maastamme. Tiedän, että moni haluaa kertoa perusopetuksen epäkohdista kun Suomen huikeat PISA-tulokset nousevat puheeksi, mutta itse kerron mielelläni siitä, mikä mielestäni on suomalaisessa koululaitoksessa parasta. Sama pätee kun vertaillaan terveydenhoitoa, vanhempainvapaita tai julkista liikennettä. Tietenkin niissä on parannettavaa, mutta kansainvälisissä vertailuissa me ollaan mahtavia. Ihan kiva, että oma kotimaa on tunnettu ennemmin hyvästä koulujärjestelmästä kuin kansanmurhista. Ei, en ala räntätä Suomea ihaileville ulkomaalaisille saamelaisista, kotiväkivaltatilastoista, turkistarhauksesta tai translaista. Niistä keskustelen mielelläni Suomessa, jossa asiat voidaan muuttaa.

Useimmiten kuten kansalaisuuttani kysytään, ei vastaus herätä mitään suuria keskusteluja. Toiset tuntevat Räikkösen, toisen Litmasen, mutta koska olen itse se maailman vähiten urheilusta välittävä ihminen niin usein fiilistely loppuu siihen. Jotkut tietävät Nokian, toiset ovat jopa käyneet Lapissa. Mitä kauemmas Suomesta mennään, sitä laimeammat reaktiot suomalaisuus saa aikaiseksi. Karibialaisessa pikkukylässä, missä vietin vaihtarivuoteni, luultiin että olen Filippiineiltä tai Philadelphiasta. Valitettavasti 15-vuotiaana en ollut edustavimmillani vaan jos jotain mielikuvia onnistuin suomalaisista luomaan, niin sen että rommi maistuu ja muutenkin ollaan aika villejä ja vapaamielisiä. Sittemmin olen tietenkin ryhdistäytynyt ja rauhoittunut, ja palasin vielä Dominikaaniseen tasavaltaan hoitamaan diplomaattisia suhteita mm. parlamentin puheenjohtajan kanssa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mutta kuten olen aiemmin sanonut: Suomen passi on, ihan tutkitustikin, mitä parhain passi omistaa. No, virallisesti toki toiseksi parhain mutta ei takerruta yksityiskohtiin, itsehän nimittäin koen että parempaa passia mulla ei voisi olla. Suomen passin avulla olemme päässeet ystävieni kanssa livahtamaan Meksikosta ilman vaadittavia papereita, sitä heiluttelemalla sai Gibraltarin ja Espanjan rajalla aina iloisia ”hyvä Suomi!”-huudahduksia. Vaikea kuvitella, että rajojen ylittäminen olisi millään muilla asiakirjoilla yhtään helpompaa. Suomeen syntyminen on ihan oikea lottovoitto, ja viime vuonna kipuilinkin suomalaisuuden suoman vapauden kanssa oikein kunnolla.

Toivon, että saan olla ylpeästi suomalainen jatkossakin kun reissaan. Kun 17-vuotiaana reilasin amerikkalaisen ystäväni kanssa, hän suunnilleen kolmannen maan kohdalla päätti liimata rinkkaansa Kanadan lipun ja sujuvasti valehdella alkuperänsä. En ollut varsinaisesti vahingoniloinen, koska siinä vaiheessa hän ei ollut vielä koskaan päässyt edes äänestämään, mutta ymmärsin kyllä yleiset antipatiat Yhdysvaltoja kohtaan vuonna 2003. Ihan samalla tavalla kuin nyt 16 vuotta myöhemmin. Sen sijaan suomalaisena sai olla ihan rauhassa, stereotypiat olivat hyvää viinapäätä, sauvakävelyharrastusta ja innokasta saunomista lukuunottamatta aika vähissä, eivätkä edes ruotsalaiset viitsineet kuittailla.

Tänään en aio marssia minkään puolesta tai ketään vastaan (sanomattakin selvää, että jos olisin millään tavalla valmis yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen juuri nyt niin olisin tietenkin kaikkien anarkistikotiäitien tapaan vastustamassa natseja), ja itsenäisyyspäivää meillä on aina juhlistettu lähinnä syömällä hyvin, juomalla skumppaa ja katsomalla Linnan juhlat. Kun Suomi täytti 100 vuotta tarjosimme Espanjan naapureillemme suomalaisia karkkeja aulassa, ja saimme ottaa vastaan monta onnittelukorttia isänmaamme puolesta. Olenkin milloin vain valmis Suomen kunniakonsuliksi Gibraltarille: lupaan pysyä erossa rommista ja kertoa vain huikeista saavutuksistamme, puhtaasta luonnostamme ja siitä, miten kiitollinen olen paluumuuttajana ollut paikasta, jota pitää kotinaan.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

EI SITTENKÄÄN ALOILLAAN

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Vaikka onnistuin muutama ilta sitten tallentamaan kauniin kirjavan auringonlaskun kameralla vain parin sadan metrin päässä kotoa, ei pariin vuoteen ensimmäinen Suomessa vietetty marraskuu nyt muuten ole oikein lumonnut. Siinä missä syyskuun alussa vielä ajattelin, että olen vihdoinkin valmis asettumaan (nyt kuulostaa kuin olisin menossa naimisiin, mutta lähinnä kyse oli sitoutumisesta yhteen kotiin ja kaupunkiin) ja kulkuriluonteeni on rauhoittunut niin ei. Onko se sitten marraskuu, jostain syvältävä kouraiseva kaipuu Espanjaan tai ihan vaan se mun perusluonne, mutta olen taas löytänyt itseni miettimässä muuttoja. Kyllä, edellisestä on alle kaksi kuukautta.

Olen vakavissani harkinnut muuttoa Utölle – lupaavaa on, että paitsi että en ikinä ole käynyt koko saarella, en osaa edes taivuttaa paikan nimeä oikein. Kun kuulin, että ulkosaaristoon kaivattiin lapsiperheitä täyttämään muutamia tyhjiksi jääviä asuntoja olin muutaman illan aivan pistoksissa. Ajatus yksinkertaisesta elämästä lähes yhtä kaukana Ruotsista, Suomesta ja Virosta kutsui. Etätöiden ansioista tällaisia haaveita voi vieläpä pyöritellä: voin tehdä työni toistaiseksi mistä haluan. Olisi helpompaa jos olisi jotain konkreettisia rajoitteita edes alkaa ajatella tällaisia elämänmuutoksia: työ, joka pitäisi kaupungissa, parisuhde tai asuntolaina.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Onneksi Utö on myös melko helppo unohtaa. Vaikka näenkin sieluni silmin itseni ripustamassa pyykkiä kuivumaan tuuleen (joka luultavasti veisi lopulta alushousuni Ahvenanmaalle asti), olen yksi maailman epäkäytännöllisimmistä ihmisistä. Yksinhuoltajana olisi melkoinen saavutus pyörittää arkea paikassa, jossa neuvolakäynti vie koko päivän enkä voi huonona päivänä turvautua Kotipizzan apuun lasten ruokinnassa. Pelkän romanttisen mielikuvan voimin tuskin selviäisimme ensimmäisestä talvesta keskellä merta. Ja sitten sosiaalisessa mediassa tuli vastaan vapautuneita vuokra-asuntoja Billnäsin ruukilla. Taas alkoi poltella: siinähän olisi jo paljon sopivampi etäisyys Helsinkiin, hiljainen kyläyhteisö, kaunis ympäristö.

Emme ole muuttamassa, yhtään mihinkään. Helsinki on kohdellut meitä hyvin melkein vuoden ajan, lapset ovat kotiutuneet niin hyvin kuin mahdollista, kohta naapuriin muuttaa lisää ystäviä, meillä on lemmikkioravakin. Mutta en osaa selittää mistä tämä levottomuus taas johtuu. Jos voisin valita, olisimme tietenkin La Líneassa. Alkaa olla zambombien aika, ja muutaman kuukauden päästä Espanjassa alkaa olla jo lämmetä. Mutta se on muutakin kuin halvemmat hinnat, enemmän valoisia tunteja tai paikalliset, jotka ovat aina valmiina vaihtamaan muutaman sanan ventovieraankin kanssa. Se on ilmeisesti joku loputon tarve elää yhden elämän aikana monta erilaista elämää, saada elää arkea erilaisissa ympyröissä ja etsiä sitä paikkaa, mihin lopulta jäädä – joskin pahaa pelkään, että omalla kohdallani osaan pysähtyä vasta kun sydänkin pysähtyy.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

VANNOMATTA PARAS

P7103256.jpeg

Hei muistatteks te kun alle puoli vuotta sitten kirjoitin että en muuta enää ikinä tai ainakaan tänä vuonna? No arvatkaa mitä! Me muutetaan! Siinä se nyt oikeastaan on, tiedotettava tältä rintamalta. Olen lähtenyt jälleen kerran vähän soitellen sotaan sillä nykyinen asunto on irtisanottu mutta uudesta ei ole vuokrasopimusta, mutta tässä on ollut viime aikoina jotenkin kosminen karma tai muut asiat niin hyvin kohdallaan, että luottavaisin mielin uskon että huomenna tämäkin asia on hoidossa.

Mikään kovin dramaattinen muutto ei kuitenkaan ole edessä, koska siirrymme, jos suunnitelmat toteutuvat, yhden rapun verran vasemmalle ja kerrosta alas päin – ja saamme oman pihan, saunan ja yhden huoneen lisää. Siitä tulee majapaikka mummille, joka käy paljon kaupungissa auttamassa lastenhoidossa ja elämänhallinnassa. Nyt voin taputella tyytyväisenä itseäni selkään kun en ehtinyt ripustaa tauluja, asentaa kattolamppuja enkä edes purkaa kaikkia laatikoita, laiska kun olen. Nyt kuvittelisin että tämä muutto menee niin sanotusti vasurilla.

Jos mietin, miten syvissä vesissä vuosi sitten sukeltelin niin nyt tuntuu, että magneetin napa on vaihtunut ja loputtomien vastoinkäymisten jälkeen (ei niitä nyt niin paljon ollut, mutta muistanette että olen perusluonteeltani lievään dramaattisuuteen taipuvainen, sori siitä) olen jossain kivojen asioiden kierteessä. Tietenkin tällaisen ääneen sanominen on varma tapa jinxata homma ja luultavasti aamulla herään niin että meille on tullut vesivahinko, kaikki velat erääntyneet maksettavaksi ja varmaan yksi lapsistakin on karannut ikkunasta yön aikana. Ehkä sitä vähän uskaltaa iloita. Kohottaa maljan sille, että joskus elämä tarjoaa iloisia yllätyksiä ja jos sähköpostiviestittely vuokranantajan kanssa pitää niin myös joustoa ja apua. Ja kuinka yksi itselleni monen vuoden ajan netin kautta tuttu tyyppi, jota en kuitenkaan ole koskaan livenä tavannut, tarjoutui auttamaan taloudellisesti jos tulisi tiukka paikka – kiitollisuushörhö sisälläni herää ja haluaa laittaa kaiken alle #kiitollinensiunattuonnellinen hahstagin, mutta ehkä nyt vaan vaikenen onnestani, koska suomalaisten sananlaskujen mukaan tämä postaus on varma tapa pilata kaikki.

JOS VÄHÄN IKÄVÖIS

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Jollei ensi viikolla tule joku ihan uskomaton intiaanikesä (ilmastonmuutosmielessä toivon, ettei tule – olkoot syksyiset sateet) niin voin todeta, että tämä on se hetki kun saatan mielessäni matkustaa vuoden takaiseen Espanjaan, jossa oli vielä suorastaan tukalan kuuma. Metsäpaloja ja monsuunimaista kosteutta joka ei kuitenkaan konkretisoidu sateeksi, viime vuonna taisi olla niin että toukokuusta lokakuun loppuun ei satanut kertaakaan. Muistan elävästi miten se monta kuukautta jatkunut yli kolmenkymmenen asteen lämpö ärsytti, ja kuinka nopeasti se sitten kääntyi viileydeksi joka taas sai sisätilat hohkamaan kylmää ja alkoi vastaavasti se noin puoli vuotta kestänyt vaihe jolloin kivilattiat kotona eivät enää tarjonneet sitä kesällä kelvannutta jäähdytystä vaan pakottivat kääriytymään Marokosta tuotuun paksuun djellabaan ja Suomen mummon kutomiin villasukkiin.

Muistan miten paljon se ahdisti toisinaan, vaikka vuodenajat vähän vaihtelivatkin niin lopulta en saanut nauttia syksyisestä itsesäälistä johon kuuluvat melankolinen ripottelu ja syvä viha kuravaatteita kohtaan. Neuleille oli käyttöä lähinnä öisin sisällä. Kesän kuusiviikkoinen auttoi siihen paluumuuton aiheuttamaan tyhjiöön, jolloin tuntui että aika Espanjassa jäi jotenkin kesken. Pystyin jättäytymään pois niistä poikien koululuokkien Whatsapp-ryhmistä, tosin yhteen jäin, ja sain taas kesällä noin 98 ääniviestin verran todistaa kuinka Espanjassa melko mitättömästä hijo de puta-heitosta käynnistyi draama, jota puitiin niin isoäitien kuin serkkujenkin voimin. Se ilahdutti lakonisen informatiivisten Wilma-viestien keskellä.

Enkä edes tiedä mistä tulin tänne puhumaan. Sellaisesta oudosta havainnosta, että kahdeksan kuukauden aikana, olkootkin että siitä puolitoista vietettiin Andalusiassa, olen jo niin tottunut Suomessa kaikkeen hyvään ja huonoonkin että en enää aloita jokaista lausettani kertomalla kaupan kassalle ja kelle tahansa joka ottaa katsekontaktia kuinka muutimme juuri Espanjasta Suomeen. Monet paluumuuttajat oikeasti kärsivät kotiinpaluun aiheuttamasta shokista, mutta jos meillä sellainen oli, se meni nopeasti ohi. Ilmeisesti lopulta 1,5 vuotta ei ollutkaan niin pitkä aika, vaikka vasta nyt kuopuksen kohdalla saavutettiin se piste että hän on elänyt Suomessa suurimman osan elämästään. Espanjalaisuus on karissut, vaikka sisällä kyllä läikähti kun kuulin lapsen juttelevan espanjankielisen päiväkotikaverinsa kanssa espanjaksi. Okei, se oli sellaista Seikkailija Dora-tason hokemista mutta kuitenkin. Jossain hänen selkärangassaan on Despaciton lisäksi vielä muutama fraasi espanjaa.

Ja tulin varmaan ihmettelemään kuinka olen varmaan liian kiireinen tai sitten vaan innoissani kaikesta uudesta, mitä syksy on tuonut tullessaan – ihmisistä ja asioista – että se perinteinen pakkomielteinen tunne eteenpäin siirtymisestä puuttuu kokonaan. Havaijilta Australiaan perheineen muuttanut Anu puhui kulkuriluonteesta, jonka luulin koskettavan minuakin mutta nyt olen laiskanpulskea ja asettunut yhtäkkiä niin hyvin Itä-Helsinkiin että harkitsen taas sitoutuvani salikorttiin pariksi vuodeksi ja jopa ensi kesälle keskusteltu Espanjan-reissu tuntuu jotenkin kovin eksoottiselta. Kaipaan sitä pientä elämääni siellä kovasti, joinain päivinä enemmän kuin toisina, mutta en kuvittele että saisin sen takaisin sellaisenaan. Olen taas turisti etelässä, ja sitten Herttoniemessä kuvittelen omistavani kadut.

Kuvat ovat muuten Boloniasta, Andalusiasta tietenkin, Tarifasta vähän eteenpäin. Menkää sinne, rakastukaa Costa de la Luziin joka voittaa Aurinkorannikon mennen tullen (ei kiistellä makuasioista, Fuge-fanien ei tarvitse tulla käännyttämään!), ja jonne kyllä lähtisin koska vain takaisin. Edes yhdeksi päiväksi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA