VAIHTELEVASTI

Olen oikeastaan todella kiitollinen, että tämä ei ole ensimmäinen kerta kun muutan ulkomaille. Tietenkin kaikki on nyt aivan erilaista kuin 15-vuotiaana vaihtarina, mutta on monella tapaa helpompaa paitsi eläytyä ummikkoina espanjankieliseen ympäristöön joutuneiden lasten uupumukseen tämän loputtoman kielikylvyn keskellä ja tukea heitä muutenkin kun itse on käynyt saman läpi jo kerran aiemmin. Puhumattakaan siitä, että osasin varautua myös omiin tunnemyrskyihini; siihen, että saman päivän – tai jopa saman puolituntisen – aikana voi käydä läpi koko tunneskaalan järkyttävän ihanasta vapaudentunteesta syvään inhoon uutta kotimaata kohtaan. Täysin skitsofreenista menoa, ja jollen olisi jo kerran ajanut tällä vuoristoradalla epäilisin omaa mielenterveyttäni tai hormonitoimintaani.

Kuluneet kolme viikkoa ovat olleet juuri sellaiset, että olen vuoron perään ollut pakkaamassa laukkuja – koska kun on 19 muuttolaatikon voimin tullut niin parilla matkalaukullahan sitä voi lähteä – ja sitten toisena hetkenä suunnilleen suudellut maata jalkojeni alla. Olen ikävöinyt kaikkea mahdollista Suomesta, ja ehkä juuri eniten niitä asioita joita ajattelin etten ikävöisi: maaliskuussa bussipysäkillä palelemista, ruokaostoksia vanhassa tutussa lähikaupassa, kuntosalia, jonka kanta-asiakas ehdin olla monta vuotta. Olen kaivannut sellaista tuttuutta, joka on liittynyt myös ärsyttäviin asioihin. Varmuutta siitä, mitä tapahtuu seuraavaksi ja sellaista rutiinia, joka liittyy kaikkeen kanssakäymiseen Suomessa. Täällä joudun koko ajan olemaan hieman valppaampi, jo pelkästään siksi että kielitaidosta huolimatta andalusialainen aksentti on välillä hieman haastava puheenparsi.

Se pahin, öisinkin valvottanut ikävä on kuitenkin ikävöity. Jollain tasolla ero entisestä elämästä on nyt prosessoitu ja olen tavallaan päästänyt irti siitä arjesta, mitä elimme Suomessa. Nimittäin pelkään, että vaikka palaisimmekin takaisin se ei olisi samanlaista. Täällä meidän tämänhetkisessä asuinpaikassamme ärsyttää liian moni asia, jotta voisin kuvitella että asettuisimme tänne kovin pitkäksi aikaa. Tiedän tietenkin senkin, että ärsyyntyminen osa sitä sopeutumisprosessia, mutta huomaan koko ajan kaipaavani jonnekin vielä kauemmas. Vuoron perään haaveilen paluusta Suomeen ja täydellisestä asettumisesta Itä-Helsinkiin ja toisena hetkenä mietin, kuinka kauas voisimmekaan matkustaa. Alan hieman epäillä, että kun olen kerran lähtenyt liikkeelle, en ehkä osaakaan enää pysähtyä. Tai sitten tämäkin on vain ohimenevä vaihe, kuka tietää, sillä vaiheilua näihin viikkoihin on mahtunut.

Kaipaan Suomen kirpeää syksyä ja limaisia lehtiä jalkojen alla. Toisaalta rakastan aamupäiviä, kun voin maata sängyllä parvekkeen ovi auki ja erilaiset tuoksut (naapurin puhdas pyykki, lounasruoat, omituinen luultavasti niinkin romanttiseen asiaan kuin roskienpolttoon liittyvä palaneen haju johon tykästyin juuri Karibialla asuessani) tulvivat sisään. En tahtoisi enää ollenkaan että lapset menevät kouluun, joissa ekaluokkalaiset sekoilevat Whatsapp-ryhmissä ja iltapäiväkerhossa kiusataan. Toisaalta en kestä enää yhtään kertaa että taksikuski huijaa rahaa, kaupan kassa päättää lähteä kesken ostostapahtuman juttelemaan ystävänsä kanssa tai aikuiset vain nauravat kun lapsensa sikailevat. Toisaalta nyt on ollut hyvä hetki pysähtyä ja antaa tunteiden tulla ja mennä, koska en voi juuri nyt lähteä yhtään mihinkään. Nauttia tästä vuoristoradasta ja yrittää välillä katsoa myös maisemia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

TRIPADVISOR-KOSTAJA

Olette saattaneet huomata, että olen ihminen joka tykkää analysoida. Voin keskustella loputtomasti ravintola-annokseni syvimmästä olemuksesta, suhtaudun ulkona syömiseen usein kuin sosiologiseen kokeeseen johon kuuluu oleellisena osana muiden ruokailijoiden ruotiminen (onko kyseessä ujot ensitreffit vai mököttävän avioparin 19. hääpäivän illallinen?) ja usein ruokani ehtii jäähtyä kun ensin se pitää valokuvata, arvioida annoksen asettelu, sitten maistella läpi kaikki ruoka-aineet ja tietenkin raportoida joka havainto seuralaisilleni. Joidenkin mielestä olen siis aivan fantastista, toisten mielestä taas aivan sietämätöntä seuraa ulkona syömiseen.

Nyt olen löytänyt täydellisen palvelun meille ylianalysoijille. Tripadvisor! Sen lisäksi, että saan mehustella ravintolaelämyksellä paikan päällä, pääsen vielä uudestaan kirjaamaan ylös kaikki yksityiskohdat ja antamaan vieläpä tähtiä kokemuksestani. Esimerkiksi ihanan pääasiassa syömiseen ja hieman myös juomiseen keskittyneen tammikuisen Sevillan-matkan jälkeen oli oikea jälkihekuma päästä kotona arvioimaan kaikki ne upeat ravintolat, joissa söimme viikonlopun aikana. Onhan näitä palveluita muitakin, siinä missä muut selaavat AirBnB:tä ehkä enemmän sisustusinspiraation perässä, minä tykkään lukea majoittajien saamia arviointeja. Tietenkin siinä on se ikävä puoli, että AirBnB:ssä arvioidaan myös asiakas – ei sen puoleen, mehän käyttäydymme aina esimerkillisesti.

Parasta tietenkin Tripadvisorissa on se, että siellä maksava asiakas saa todella äänensä kuuluviin. Kun mut suorastaan ryöstettiin espanjalaisessa kahvilassa, jossa kylmä kahvi (joka ei siis ollut mikään jääkahvi) ja rasvassa lilluvat taikinakikkareet maksoivat viisi euroa eikä mun valitusta tiskillä otettu kuuleviin korviin, sain suurta tyydytystä kun saatoin kymmenen minuutin päästä avautua Tripadvisoriin. Saivat yhden tähden, yllättäen. Jos ravintolassa joutuu oikeusmurhan uhriksi, saa kokemuksen jakamisesta koko maailmalle hieman lohtua. Tahdon luonnollisesti antaa reiluja ja rehellisiä arvioita, ja periaatteen naisena yritän ottaa huomioon aina olosuhteet sekä inhimillisten virheiden mahdollisuudet. Yleensä ravintolassa huonoa ruokaa voi kompensoida hyvällä palvelulla, tai toisin päin, mutta jos koko homma niin sanotusti kusee niin silloin jo maksuvaiheessa luonnostelen päässäni myrkyllistä Tripadvisor-arviotani.

Eräs todella viisas ihminen kuvaili itseään fraasilla ”mielipide joka asiaan, ei asiaa joka mielipiteeseen”. Saatan tunnistaa tästä itsenikin. Millaista olisikaan, jos ei tahtoisi pohtia puhkia jokaista ateriaa alkuruokasta jälkkäriin, vaan keskittyisi vaan tankkaamiseen. No varmaan tosi tylsää. Oikeastihan Tripadvisorista on ollut myös apua; joskus yksittäinen arvio paljastaa juuri sellaisen epäkohdan, joka itseäni ärsyttäisi varmasti, toisinaan kokonaiskuva kertoo jo paljon paikan tasosta. Salaa kyllä välillä ikävöin matkustelua 15 vuoden takaa, jolloin Lonely Planet matkaopas oli kuin Raamattu, josta selattiin vinkit ja varoitukset, ja jos joskus eksyi off the beaten track, siis sellaiselle polulle jota tuossa rohkeille kokeilijoille suunnatussa Lonely Planetin sektorissa ei oltu edes suositeltu, tunsi itsensä todelliseksi pioneeriksi. Nyt netin kautta on helppo löytää pienet ja paikalliset paikat, toisaalta samalla tavalla monet hyvin varjellut salaisuudet tulevat ilmi suurelle yleisölle. Koska nyt on aikomus taas aktivoitua reissaamisessa, saa tänne paljastaa omat suosikkisovellukset ja ne sivut, joita itse selaa ennen lomaa!

 

ULKOSUOMALAISEN YSTÄVÄT

Ystävystyminen ulkomailla on ihan oma lukunsa, ja siitä lisää sitten joskus myöhemmin, mutta nyt kaksi kuukautta olen ehtinyt elää noin 4000 kilometrin päässä ystävistäni, on myös suhdetta Suomen sosiaalisiin verkostoihin tullut pohdittua. Koko kevät oli yhtä ystävyyden kuherruskuukautta, kun löysin oikean sielunsiskon Itä-Helsingistä, opintojen valmistuttua ehdin oikeasti näkemään myös vanhoja ystäviä, naapurustomme äitiporukka tiivistyi ja tutustuin todella moneen hyvään tyyppiin kiroten sitä, ettei orastava ystävyys oikein puhkea kukkaan kun välimatka on neljän tunnin ulkomaanlennon luokkaa. Niinpä kontrasti yksinäiseen Espanjaan on ollut aika voimakas.

Toinen, joka on tuskaillut Suomi-ikävän ja etenkin kaverikaipuun kanssa, on tietenkin esikoinen. 7-vuotiaan kohdalla jo osasin aavistaa, että kun hän ei ole enää maantieteellisesti tavoitettavissa, kaveruussuhteet hiipuvat nopeasti. Sehän on ihan itsestäänselvää, että kouluikäisenä kaverit ovat sidottuja siihen arkielämään ja kavereita tulee, kavereita menee. Lapsella ystävyyssuhteiden ylläpito edellyttää aktivisuutta vanhemmilta ja toki niiden pitkäaikaisimpien kavereiden kanssa on yritetty pitää huolta yhteyden säilymisestä. Ymmärrän kuitenkin hyvin kuinka poikaa kaihertaa, kun viestit vähenevät ja muut jatkavat elämäänsä, joka vielä muutama kuukausi sitten oli hänenkin arkeaan. Huomaan samojen tunteiden heräävän itsessänikin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Koska keinot ystävyyssuhteiden ylläpitoon ovat rajalliset, joutuvat ne väistämättä koetukselle. Skype-treffit viinilasillisen kanssa on todettu toimiviksi, mutta tapaamisen järjestäminen tuntuu olevan ihan yhtä vaikeaa ruuhkavuosien aikaan kuin Suomessakin ollessa. Monet kaverisuhteeni ovat viime vuosien hektisen elämäntyylin takia olleetkin pitkälti netissä tapahtuvaan keskusteluun perustuvia, ja nämä ystävyydet jatkuvat lohduttavan samanlaisina nyt; viestittelemme Messengerissä ja ihmettelemme elämää, eikä se onneksi ole muuttunut. Tietenkään livetapaamisia ei enää järjestetä ex tempore, mutta itselleni kodin ulkopuoliset aikuiskontaktit todella tärkeitä enkä valita, vaikka ne tapahtuvatkin välillä verkossa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Netti on kuitenkin kaksiteräinen miekka, ja tämä blogi osana sitä: Monille yhteydenpidoksi tuntuu riittävän se, että voi lukea meidän kuulumisemme täältä tai Facebookin päivityksistä. Ja ymmärrän sen oikein hyvin, koska muistan aika hyvin ne sadoissa laskettavat viestit, jotka ovat väsyneenä, kiireisenä ja kädet täynnä jääneet lähettämättä jo kun asuimme Suomessa. Kun on pitänyt laittaa edes ”moi!” kaverille, kertoa nopeasti että on mielessä – ja sitten joku on joku huutanut pyyhkimään! ennen kuin olen ehtinyt avata puhelimen. Jos Suomessa ystävyyssuhteiden huolto vaati suunnittelua ja säätöä, niin välimatka ei varsinaisesti auta asiaa. OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERALuulen, että kun seuraavan kerran pääsen käymään Suomessa, olen luultavasti paljon viisaampi siitä, mitkä ystävyyssuhteet säilyvät voimissaan välimatkasta huolimatta ja mitkä ystävyyssuhteet saavat hiipua rauhassa, jättäen rakkaat muistot. Olen jo oppinut, että hyvin harvat ihmiset pysyvät elämässä ikuisesti ja se on ihan okei, vaikka luopuminen ei aina ole helppoa. Haaveilen elämän tasaantumisesta myös täällä päässä, jotta voisin sopia ehkä viikonloppumatkoja Keski-Eurooppaan; yksi syksyn odotetuimpia asioita on Suomesta saapuva sydänystävä ja yhteinen puolimaraton Madridissa. Ajattelin ennen lähtöä, että Etelä-Espanja on luultavasti loistava valinta jos ulkomaille muuttaa, koska tännehän kaikki tahtovat lomailemaan, mutta lopulta olen tunnustanut realiteetit. Meillä ei ole tilaa majoittaa kovin suuria seurueita ja toisaalta kun ihmiset suunnittelevat lomiaan, ei niitä suunnitella sen perusteella missä kaveri asuvat.

Kaiken kaikkiaan ulkomaille muutto on ollut sellainen oman elämän konmaritus joka rintamalla. Olen kierrättänyt tavaroita, heittänyt menemään, ja huomannut että myös ihmissuhteissa on aistittavissa elämäntilanteen tuoma eronhetki. Ne, jotka pysyvät elämässä siitäkin huolimatta, että olemme eri puolella Eurooppaa, ovat sitäkin arvokkaampia ja yhtä kiitollinen olen kaikista niistä, joiden kanssa yhteinen matka loppui Suomeen. Ja tämä ei ole mitään dramaattista, ei mitään mykkäkoulua tai suureleistä välien katkaisua. Tiedän, että joskus elämästä kerran kadonneet kaverit saattavat tehdä comebackin uuden elämäntilanteen koittaessa, joskus polut taas palaavat yhteen. Mutta erityisen onnellinen olen ollut siitä, että lähes joka päivä joku on viestitellyt, kysynyt kuulumisia ja muistuttanut siitä, että jossain päin maailmaa joku ajattelee meitä.

VIIME VIIKON VARRELTA

Kun ei koneelle ehdi istumaan joka päivä, jäävät monet postausideatkin vähän raakileiksi. Nytkin ne tulee koottua tällaiseen vähän tylsään koosteeseen – paljon sellaista, mitä tekisi mieli pyöritellä enemmän, mutta se vaatisi aikaa ja vähän energiaa ja ehkä paremmat yöunet alle. Kaikissa on pientä vajetta tällä hetkellä.

Viime viikko alkoi sellaisissa merkeissä, että ikävöin Suomeen enemmän kuin koskaan ennen. Melankoliaa ja haikeutta ja nostalgiaa ilmassa. Se onneksi sitten helpotti ajan kanssa; kävin viikolla syömässä toistaiseksi ainoan ystäväni kanssa ja meillä oli hauskaa. Puhua työelämästä, lapsista ja kulttuurieroista. En tuntenut itseäni enää niin neuroottiseksi kun on muitakin, täällä paljon pidempään asuneita, joita myös ärsyttää se kuinka paikalliset syövät auringonkukansiemeniä joka paikassa ja sylkevät niitä kuoria ihan kaikkialle. Seuraavana päivänä pää oli kipeä kiwimojitosta.

P8194506 2.jpg

Olin myös kirjoittamassa siitä, kuinka pelästyin kun ilmat viileni. Miten naurettavaa, olinhan koko sen ajan kun Luciferin häntä meitä piiskasi vähän valitellut tukaluutta ja sitä, kuinka keskipäivät on pitänyt viettää kotona piilossa lähes 40 asteen kuumuudelta. Puhumattakaan jatkuvien helteiden vaikutuksista luonnolle ja muille ihmisille. No viime viikon alussa lämpötilat olivat niinkin matalalla kuin jossain 25 asteen hujakoilla ja heti alkoi ahdistaa: siinäkö se kesä nyt oli? Tähänkö se loppui?Loppuviikosta sitten päästiin taas yli kolmenkymmenen ja merivesi on tuntunut ennätyslämpimältä, varmaan yli 25 astetta hetkittäin. Ei ehkä maailman virkistävintä tai raikkainta, mutta mulla on surkea kylmänsietokyky joten erityisesti linnunmaidonlämpöiset illat jolloin olen saanut kulkea kesämekossa ovat hellineet sieluani. Tosin kunnon sadetta ei täällä ole ollut melkein kahteen kuukauteen, joten yksi kunnon myrskykin kelpaisi.

Kahdessa kotimaassamme tapahtui kauheuksia. Lapset eivät tiedä Turusta eikä tarvitsekaan. Barcelonan tapahtumat tulivat puheeksi väkisin, sillä kaikkialla on suruliputus. Myös viikonlopulle suunniteltu paikallinen Taiteiden yö oli siirretty. Puhuimme aika yleisellä tasolla pahoista ihmisistä, esikoista kiinnosti moniko kuoli, muita lapsia ei kiinnostanut lainkaan mikään. Itse en oikein enää osaa järkyttyä; tuntuu, että näitä tapahtuu tasaisesti ja maailma on vain mennyt hullummaksi, että se pahuus tulee iholle mutta toisaalta arki jatkuu vaikka terrorismi, ilmastonmuutos, muovimantereet meressä… Että yritämme parhaamme taistella kaikkea kökköä vastaan arkisin keinoin ja jatkaa elämää.

Viikonloppuna käytiin Gibraltarilla – sieltä tämän postauksen kuvatkin. Siellä oli Ocean’s Village-hotellialueella järjestetty vesiaktiviteettien ympärille rakennettu ”festivaali”, joka oli kuulemma tänä vuonna yhtä huonosti organisoitu kuin viime vuonna – kohtasin monta surkeita järjestelyitä valitellutta työntekijää ja kävijää. Kun pääsimme yli kaikesta, mikä otti päähän (puolentoista tunnin jonot, kivipinnalle pystyyn laitettu vesiliukumäki ja se, että joka paikassa oli pakko soittaa musiikkia aivan täysillä vaikka ehkä vähän vähempikin kakofonia olisi riittänyt) oli meillä oikeastaan todella hauska päivä. Lapset olivat innoissaan vesileikeistä ja jaksoivat hämmästyttävän hyvin jonottaa ja odottaa vuoroaan. Ravintolakeikka pizzeriaan oli menestys, koska kaikki ruoka tuli syödyksi ja lapset käyttäytyivät niin, ettei Hanna Sumarillakaan olisi sanomista.

Joka toinen päivä täällä tuntuu olevan juuri sopivaa, omannäköistä elämää ja joka toinen päivä tekisi mieli palata kotiin Suomeen, sellaiseen elämään joka oli tuttua ja helppoa ja ennakoitavaa.