YLLÄTTÄVÄ IKÄVÄ

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Lapset eivät kovin usein puhu Espanjasta, toisinaan ehkä haikailevat ”uima-allastalolle” tai sitten paikalliseen lempiravintolaan, ”pihvipaikkaan”, tai sinne rakkaaseen ”jäätelöbaariin”. Ovat tietenkin äitiinsä tulleet, kun ajattelevat ulkomaitakin ruoan kautta. Mutta eivät muistele arkea tai ihmisiä tai muutenkaan juuri vaivaudu tunteilemaan välimatkan edessä. Mutta ehkä se on tämä kokonaan Espanjaton kesä, tai se, ettei poikkeuksellisesti (tuo vuotta 2020 hyvin kuvaava sana!) ole edes seuraavaa matkaa varattu, kun lapsetkin alkoivat aamupalalla ikävöidä. Puhuivat kuinka kivaa espanjalaisessa koulussa oli ollut. Aika oli tehnyt tehtävänsä, olivat sitä mieltä että välitunti kesti kaksi tuntia (oikeasti puoli tuntia, ja siinä ajassa piti vielä syödä eväätkin – ja se oli päivän ainoa välitunti!). Muistelivat että helppoa oli. Ehkä tämä suomalainen peruskoulu vähän painoi päälle, itse kyllä muistelen ne kuusituntiset Espanjan koulupäivätkin sellaisina, että lapset olivat viimeistään torstaina kuin kuivaksi puristetut rätit.

Ja vaikka mä en enää joka päivä puhu tai postaa siitä, miten olisin mieluummin Andalusiassa, niin ajattelen sitä joka päivä. Vähemmän haikeana, enemmän odottaen paluuta. Ensi kesänä toivottavasti kuukausi. Ja siinä missä nyt monet ikäpolveni pesunkestävät kaupunkilaiset ovat tänä kesänä hankkineet maanisesti kesämökkejä, mä yhä ajattelen että jos joskus rahat riittäisi niin sitten ostaisin pienen kodin jostain sieltä Cadízin maakunnan vuoristoista. Tietenkin 40 vuoden päästä se on varmaan aavikoitunut ja muuttunut kestämättömän kuumaksi. Ensi viikolla Netflixiin tulee Narcos-henkinen dokumentti La Líneasta, mun henkisestä kotikaupungista. La Línea – Kaupunki lain rajalla tuskin tulee nostamaan kiinteistöjen arvoa. Vaikka Helsingissä on kymmenen kertaa enemmän asukkaita La Líneassa, tuntui siellä arki jotenkin…no, varmaan vähän vaarallisemmalta. Yhä pidän ihmeellisenä sitä, että kun astuin ulos kadulle ja kävelin muutaman metrin, näin siltä sijalta kaksi eri mannerta ja kolme eri maata.

Kesällä selvisin suuremmin kaipailematta. Pääsiin Riikaan ja lasten isä tuli Suomeen. Aurinkoa ja lämpöä oli vähän täälläkin. Nyt syksyn tullen huomaan jonkun Espanjalle omistetun aivolohkon taas aktivoituvan. Se johtuu ehkä siitä kun kotonakin on viileämpi. Espanjan syksy, joka alkoi vasta joskus loka-marraskuun vaihteessa – valokuvien perusteella lapset on joskus uineet vielä Halloweenin aikoihin – oli ihana. Syyskuu oli vielä läkähdyttävän kuuma, koulut alkoivat kuun puolivälissä ja muistan miten luulin aina kuolevani nestehukkaan kun kävelin 1,5 kilometriä kolme potkulautaa käsissä hakemaan lapsia. Lapset olivat ihan yhtä lailla tuskissaan kotimatkalla, pysähdyimme aika usein kantakahvilaan kaakaolle, kahville ja pekonileiville. Pelkkä ajatus siitä kahvilasta ja cappuccinosta ja marmoripöydistä ja lasten Cola Cao-juomista pilleillä saa melkein kyyneleet silmiin, se oli niin lohduttava ja turvallinen paikka, siitä asti kun ensimmäisen kerran menimme Espanjaan ja jouduin menemään tuohon kahvilaan tekemään töitä kun kotona ei ollut nettiä.

Ja sitten kun se vuosi vuodelta kuumempi syyskuu oli ohi, alkoi viiletä. Kotona, jossa oli kivilattiat ja ikuinen läpiveto, sen huomasi ensimmäisenä. Piti pukea sukat. Öisin peitoksi ei riittänyt pelkkä lakana. Talvella sisätilojen kylmyys oli jo ihan kauheaa, sitä en ikävöi lainkaan, kosteutta ja luihin ja ytimiin osuvaa jäätävyyttä – muutaman kerran lopputalvesta heräsin aamulla niin että hengitys höyrysi, vannon! Mutta päivisin oli samanlaiset lämpötilat kuin Suomessa yleensä toukokuussa. Joskus iltapäivisin jos löysin leikkipuiston penkeiltä paikan, johon aurinko oli paistanut koko päivän, ehti tulla kuumakin. Se ympärivuotinen valo oli ihmeellinen, ihana asia. Toivon että voin viettää Etelä-Euroopassa eläkepäiväni, niin epäisänmaallista kuin se olisikin.

Tämä ikävä on ollut ihan tervetullut tunne. Muistutus siitä, että vaikka asiat Suomessa ovat hyvin, elämä täyttä ja kiireistä ja kivaa, haluan silti palata sinne. Haluan vielä elää Espanjassa ja yhä ajattelen, että mikäs siellä olisi kuollessa.

P7163872.jpeg

MAAILMA KUTSUU

Jos ei lasketa viime viikonlopun pikavisiittiä Virossa, ja oikeastaan syksyn kahta Tallinnan-käyntiä treffimielessä, olen ollut tosi kiltisti koti-Suomessa. Kiltillä tarkoitan sitä, että rahat eivät ole riittäneet kovin kauas ja noin esimerkiksi ilmastoa ajatellen se on upeaa. En aio tässä postauksessa nyt tämän enempää käsitellä lentämistä, ilmastoahdistusta tai hiilijalanjälkeäni: tiedän, että lentäminen on syntistä touhua ja poden siitä morkkista, jota yritän hoitaa kompensoimalla saastuttamistani taloudellisesti sellaisille tahoille, jotka tätä tarpeellista anekauppaa hoitavat. Olen kuitenkin myös aika kyllästynyt tähän yhteiskunnalliseen keskusteluun, jossa kaikkia ratkaisuja odotetaan kuluttajilta – alkakaa vegaaneiksi, vaihtakaa sähköautoon, sammuttakaa valot – sen sijaan, että puututtaisiin lainsäädännön ja vielä radikaalimpien muutosten kautta tähän maailmanjärjestykseen, joka perustuu luonnon riistämiselle. Että ei siitä sen enempää.

Nyt iloitsen siitä, että Suomi-Espanja-akselilla vietettyjen vuosien jälkeen luvassa on hieman eksoottisempiakin kohteita. Parin kuukauden päästä suuntaan kaupunkilomalle Eurooppaan – haluaisin puhua siitä jo vaikka kuinka paljon ja kysellä vinkkejä, mutta kyseessä on yllätysmatka eräälle tärkeälle ihmiselle, joka saattaisi lukea blogia (hyvin epätodennäköistä, mutta ei sitä koskaan tiedä). Niinpä tämä matkakohde selviää seuraajillekin vasta siinä vaiheessa kun pääsemme lentokentälle. Kyseinen nelipäiväinen tulee olemaan lahja ja toivottavasti arvokasta laatuaikaa, mutta sen jälkeen lähdenkin suoraan Nepaliin työmatkalle. Lentoaikataulu selviää vasta ensi viikolla, mutta voi olla että ehdin käydä kotona vain vaihtamassa varusteet, sillä ihan samoilla vetimillä ei selviä urbaanista citylomasta ja reilun viikon mittaisesta tutustumisesta Kathmanduun ja sen ihmeisiin.

old-man-4258276_1280

Olen aika tohkeissani tästä mahdollisuudesta. Olen jo tovin työskennellyt tehtävässä, jossa olen päässyt olemaan päivittäin yhteydessä nepalilaisten käsityöläisten kanssa, ja nyt pääsen tapaamaan heitä työssään, kuulemaan heidän elämästään ja tietenkin tutustumaan paitsi uuteen maahan, myös mantereeseen: en ole koskaan ennen käynyt Aasiassa. En ole vielä ehtinyt selvittämään mitä rokotuksia reissuun vaaditaan (osa on varmasti voimassa Karibian vuosilta), ja tässä on vielä sellainen pikkujuttu kuin passi, joka vanhenee heinäkuussa. Sen kanssa ei siis voi saada viisumia, joten luvassa on lähiaikoina passiprosessin hoitamista. Kaikki vinkit ovat tervetulleita: en vielä tiedä, kuinka paljon matkaohjelmaan mahtuu vapaa-aikaa, mutta uskoisin että muutamana päivänä olisi mahdollista päästä esimerkiksi vuorille vaeltamaan.

water-3120606_1280

Toinen täysin uusi maa omalla listallani tulee olemaan Bosnia, jonne olisi tarkoitus lähteä retriitille kesäkuussa. Siinä missä Nepalissa jännittää enemmän kohde kuin matka, niin Bosnian osalta suurin säätö liittyy perille pääsyyn: olen mennyt suuruudenhullusti lupaamaan, etten lennä paikan päälle vaan junailen. Siis Espanjasta. Vietämme taas kesällä kuutisen viikkoa Andalusiassa (mikä on tietenkin ihaninta mitä tiedän!) yhdessä alkuperäisellä perhekokoonpanolla, ja sieltä sitten poikkean esimerkiksi tälle vuoristoretriitille. Tällä hetkellä todennäköisin tapa siirtyä tuo vähän vajaa 3000 kilometriä on interrailpassi ja junaraiteet: itseasiassa hektisen vuoden jälkeen ajatus vuorokausien junassa istumisesta tuntuu lähes houkuttelevalta, kunhan mukana on kamera, kirjoja ja kuulokkeet. Perillä Vukov Konakissa voin sitten hengittää raikasta vuoristoilmaa, rauhoittua ja liikkua metsissä (ja sitten istua taas monta päivää junassa takaisin Etelä-Espanjaan).

sarajevo-4505762_1280

Espanjassa listalla on tietenkin kaikki perinteiset paikat: La Línea ja feria, Gibraltar, toivottavasti myös Tarifa ja Málaga. Mutta nyt olemme äitini kanssa myös alkaneet suunnitella matkaa taas toiselle mantereelle, eli lautalla Marokkoon ja siitä vielä hieman syvemmälle etelään eli tutusta Tangierista Fesiin ja toivottavasti ehkä aina aavikolle asti. Olen kuullut paljon hyvää Marokon junayhteyksistä ja uskon, että viikossa ehtisi kokea vähän erilaista Pohjois-Afrikkaa. Ylipäänsä tällainen matkustaminen tuntuu järkevältä: meillä on 1,5 kuukauden ajan tukikohta Espanjassa, ja sieltä on helppo suunnata seikkailuille ympäri Etelä-Eurooppaa ja jopa Afrikkaan asti.

morocco-165767_1280

Siinä missä matkabloggaajien keskuudessa nämä määrät ovat ihan amatöörin näpertelyä, itsestäni tuntuu listatessa että tässä on ihan älyttömän paljon kulkemista. Se ei tietenkään tarkoita, että tämä riittäisi. Haaveilen, että syksylle saisin mahdutettua (ja ennen kaikkea rahoitettua) yhden matkan yksin. Aivan yksin. Ei edes hyvässä seurassa toteuttavan matkan jonnekin sopivan lämpimään, missä voisin nukkua pitkään, lukea rauhassa ja syödä hyvää ruokaa tuijotellen haaveillen merelle. Voi olla, että tämä unelma ei toteudu ihan lähivuosina, mutta aion sitkeästi sijoittaa sen jokaisen vuoden matkasuunnitelmiin – joskus sen on pakko tapahtua. Sen lisäksi viime vuoden Teneriffan matkalta jäi toive viettää joulu ja tammikuun alku Kanarian saarilla: lapsille vielä tällainen loma voisi onnistua, ja itsehän voin tehdä työt missä päin maailmaa tahansa. Tämän toteuttaminen alkaa vaatia jo ahkeraa lottoamista, mutta ehkä pääsen vuoden lopussa raportoimaan taas tuuliselta Teneriffalta…

sta-cruz-de-tenerife-2729568_1280

PS. Kaikki kuvat Pixabaysta.

VITSIT MIKÄ VUOSIKYMMEN

No niin. Olette tietenkin aivan kypsiä jo näihin muisteloihin, mutta tämä jääköön elämään internetiin vaikka vain omaksi ilokseni: uuden vuosikymmenen ensimmäisenä päivänä voi katsoa vielä olan yli vähän taakse päin ja todeta, että huh huh. En usko (ja todellakin toivon että näin on) että elämääni tulee toista vuosikymmentä, jolloin tapahtuu niin paljon. On ollut, Minna Canthia lainatakseni, kaikkea muuta kunhan ei nukkuvaa, puolikuollutta elämää. Sellainen olisi ihan tervetullutta hetkeksi. Ei siis vain paremmat, pidemmät yöunet vaan myös vähän seesteisempi elämänvaihe, jossa muutos ei ole jatkuva olotila. Ja siis 2010-luku oli mulle hyvä. Se antoi niin paljon, tiedän ja tunnen ja ihan naamastakin näen eläneeni, mutta 2020-luku olkoot sitten sellaista kypsän keski-ikäisen naisen puutarhanhoitoa ja äänikirjojen kuuntelua kiitos. Edes pari kuukautta.

kollaasi2010 (1).jpg

2010 ei alkanut hyvin. Olin puolivälissä raskaana, ja vuodenvaihteessa isäni joutui sairaalaan. Syöpä diagnosoitiin loppiaisen aikoihin, ja muutaman viikon kuluttua siitä hän kuoli. Se lyhyt ajanjakso, jolloin elimme tietoisena tuomiosta, ja muutama kuukausi kuoleman jälkeen ovat ehdottomasti olleet elämäni vaikein vaihe, jolle kilpailijaksi tuli eron ja Espanjasta poismuuton suru sitten vajaa 10 vuotta myöhemmin. Onneksi keväällä, toukokuisten yllätyshelteiden aikaan, syntyi esikoinen. Vauvakupla oli niin ihana. Olin onnellinen lattemamma, palasin opiskelemaan kun hän oli kuukauden ikäinen ja siitäkin huolimatta että refluksi ja maitoallergia pitivät meitä koko vuoden hereillä (myöhemmin valvottivat sitten toiset lapset ja syyt) jaksoin vaikka mitä. Oli niin omnipotentti olo että oksat pois. Kun vauva oli viisikuinen, matkustimme New Yorkiin kun isäni olisi täyttänyt 55.

Seuraava vuosi näytti jo vähän mallia siitä, mitä ruuhkavuodet voivat olla. Kävin töissä, opiskelin yliopistolla ja olin kyllä myös onnellinen kotiäiti – ja joskus juhannuksen tienoilla tein taas positiivisen raskaustestin.

kollaasi2011.jpg

Ihan rehellisesti noista ajoista ei ole mitenkään suuresti muistikuvia. Muistan, että esikoinen oli ihana, me treffailimme mammajengillä tiiviisti ja kävin silloisen ainokaisen kanssa muskarissa, vauvauinnissa, museoissa ja milloin missäkin. Mutta olin myös väsynyt, usein kiukkuinen koirille siitä että ne olivat olemassa ja piti aivan puolikuolleenakin lähteä lenkittämään niitä, riitelimme lasten isän kanssa kohtuullisen paljon – ehkä tämä oli sellainen eniten tavallisen arjen vuosi ikinä.

2012 helmikuussa syntyi keskimmäinen. Hetken aikaa, tai oikeastaan siitä asti, olen miettinyt että mitä hittoa oikein ajattelin. Kun nopean, hauskan ja voimaannuttavan synnytyksen jälkeen tuore isoveli tuli vuoden ja yhdeksän kuukauden vaatimattomassa iässä katsomaan pikkuveljeään tajusin, että myös esikoinen on oikeasti ihan vauva ja nyt niitä olisi kaksi – ja kaksi koiraa ja kaikkea muuta siihen päälle. Mutta jotenkin sitä jaksoi. Esikoinen aloitti päivähoidossa pari kertaa viikossa, mutta kävi siellä aika laiskasti. Itse palasin töihin kun keskimmäinen oli puolivuotias, opintojen kanssa oli aika vaikeaa mutta muutaman sivuainekokonaisuuden taisin silti saada kasaan – mullahan on opintopisteitä vaikka muille jakaa, mutta gradu puuttuu. 2012 oli onnellinen vuosi myös siksi, että ex-mies pääsi opiskelemaan uutta alaa, joka sittemmin on vienyt meitä ympäriinsä. Vuonna 2012 käytiin muutaman kerran ruotsinlaivalla, koulun takia Jyväskylässä ja sukulaisissa Varkaudessa ja vanhassa kotikaupungissani Tampereella mutta muuten viihdyimme Itä-Helsingissä.

kollaasi2012

kollaasi2013.jpg

Nyt kun katson näitä kuvia – eihän näihin mahdu kuin suuret muutokset, pienet hetket, juhlat, arki, se jää kaikki kertomatta koska ei riitä aika eikä tila enkä edes halua kirjoittaa rakkaimpia hetkiä auki – niin ei se 2013 nyt niin paha ollut. Kiireinen, kun oli koulua, töitä ja nuo kaksi isointa, jotka silloin olivat pieniä. Muistan, että 2013 tuntui, että saan taas itseni takaisin: kävin ahkerasti urheilemassa, vietin juhannuksenkin ystävien kanssa (no, juhannusaaton – juhannuspäivänä sitten tuli niin kova ikävä että lähdin lasten luo) ja taisin vähän bailata. Kunnes sitten pikkujoulujen jälkeen olin taas, erittäin toivotusti, raskaana.

kollaasi2014.jpg

2014 rymisi. Olin raskaana, juoksin Jyväskylässä luennoilla (juokseminen on tietenkin uskomatonta liioittelua liikkumisestani), kävin urheilemassa. Kesäkuussa menin poikien isän kanssa naimisiin, se oli oikea shotgun wedding kun olin melko viimeisilläni raskaana, oli maistraatti ja bestmanina ensirakkauteni. Ja heinäkuussa, hyvin kuuman kesän päätteeksi, syntyi kuopus. Ihana, pullea aurinkokuningas. Syli ja kädet olivat täynnä, palasin osa-aikatöihin pienimmän ollessa vain kolmekuinen, tein opintoja mutta muistelisin olleeni hyvin, hyvin onnellinen kun perhe oli juuri sen kokoinen kuin olin kauan haaveillut. Esikoinen ja keskimmäinen olivat välillä osa-aikaisessa päivähoidossa, mutta vaihtoivat lopulta vain kerhoon muutamaksi päiväksi viikossa, kun tarhaelämä oli stressaavaa.

Ja seuraava vuosi ei ollut yhtään hiljaisempi. Keväällä keskimmäisen pojan puhumattomuuteen löytyi selitys, ja alkoi pitkä, yhä tänäkin päivänä jatkuva matka kuntoutuksineen. Poikien isä valmistui keväällä ja sai työpaikan Skotlannista kesäkuussa. Hän muutti ulkomaille, ja jäin kotiin suorittamaan opintoja loppuun kolmen alle 6-vuotiaan lapsen kanssa. Äitini pelasti arjen, kun piti nukkua yövuoron jälkeen tai käydä koulua toisessa kaupungissa. 2015 syksyllä olimme muutaman viikon Skotlannissa, sitten syksyllä Portugalissa ja sen matkan seurauksena lasten isä sai työpaikan Etelä-Espanjasta, joka muutti monella tapaa meidän elämän suunnan. Loppuvuodesta irtisanouduin myös töistä yli 10 vuoden taksikeskusuran jälkeen ja otin tatuoinnin. 2015 sanoimme hyvästit myös viimeiselle mäyräkoirallemmekin, joka muutti ystäväni lemmikiksi – toinen mäyris oli muuttanut jo aiempana vuotena anoppilaan, kun lapsiperhearki kävi sen(kin) hermoille liikaa.

kollaasi2015

2016 elettiin kahden maan arkea. Alkuvuosi oli ihan hirveän raskas: mökkihöperöidyin Espanjassa, olin jumissa henkisesti ja fyysisesti, ja kun kolmen kuukauden Espanjanmatkan jälkeen palasimme Suomeen oli etäsuhteessa eläminen ihan hullun vaikeaa sekin. Vuoden 2015 loppupuolella perustin tämän blogin, ja olen iloinen että monet retket ja hetket ovat tallentuneet tänne, nekin, joita en nyt jälkikäteen niin välitä muistella.

kollaasi2016

Kesän vietimme Espanjassa, sinne lähdimme kun olin juossut puolimaratonin. Se oli täydellinen kesä. Syksyllä aloin puristaa itsestäni ulos kandia, olin kahtena päivänä viikossa Jyväskylässä aamun ensimmäisellä Onnibussilla ja takaisin viimeisellä. Esikoinen oli eskarissa, pienemmät kerhossa, mummi auttoi pitämään pallot ilmassa. Vuoden päätteeksi menetin hampaita ja lähdimme taas Espanjaan.

2017, siinä vasta vuosi! Kun palasimme joululomalta Espanjasta, paiskin kasaan sen kandin ja sain suoritettua viimeiset, vuodesta 2009 asti roikotetut kurssit kuten tilastomatematiikan. Koko kevään kävin läpi omaisuuttamme, myin sitä ja valmistelin muuttoa Espanjaan. Itkin ja surin lähtöä vaikka olin samalla super innoissani, koska se tarkoitti päätöstä kahden vuoden etäsuhteelle ja perhe-elämää Espanjassa. Heti juhannuksen jälkeen hyvästelimme Suomen ja lähdimme. Espanjassa kaikki oli tuttua, mutta ei ollut silti aivan yksinkertaista alkaa elää, ei vain lomailla, siellä. Isot pojat aloittivat eskarin ja koulun tokaluokkalaisena, pienin oli päivisin pääasiassa mummin seurassa. Syksy menikin kaiken uuden opettelemiseen, niin mulla kuin lapsillakin. Nautin myös matkustamisesta vaihteeksi ilman lapsia: kävin Brightonissa ystävien luona, Madridissa ja buukkasin heti vuoden 2018 alkuun työmatkan Barcelonaan.

kollaasi2017.jpg

2018 matkustelin; kävin Barcelonassa, Lontoossa esikoisen kanssa, ystävät tulivat kylään ja sekoilimme vähän Granadassa. Ei ollut aina helppoa olla ulkopuolinen ja uusi jossain, mutta muistan miten kevättä kohti La Línea alkoi tuntua kodilta. Kodikkuutta lisäsi kun usean sijaishoitokoiran jälkeen meille tuli Tassu, ihan jäädäkseen. Meillä kävi vieraita, sukulaisia ja kavereita, ja todella pitkän kesäloman päätteeksi palasimme elokuuksi Suomeen. Matkan jälkeen kotona ei tuntunut enää hyvältä, ja moni asia – parisuhteessa, työtilanteessa, lasten jaksamisessa – tökki niin pahasti että marraskuussa ostin meille, tällä kertaa vain minulle ja pojille, paluuliput Suomeen. Kaiken keskellä myös kuopus meni espanjalaiseen eskariin, keskimmäinen aloitti ensimmäisen luokan ja esikoinen meni kolmannelle. En ole koskaan, ikinä, milloinkaan ollut niin surullinen ja ahdistunut ja onneton kuin tuon syksyn, jolloin piti luopua paljon enemmästä kuin reilu vuosi aiemmin kun muutimme Espanjaan. Itkin non-stop pari kuukautta, Mercadonan kassalla, koulun portilla, koiratarhalla, ja sitten me tulimme takaisin Suomeen.

kollaasi2018.jpg

Viime vuosi olikin mielenkiintoinen. Alkuun asuimme pienessä kaksiossa poikien kanssa, seisoin iltaisin lumisateessa itähelsinkiläisessä lähiössä ja mietin miten pieneltä maailma ja maisema tuntui sen jälkeen kun oli ennen katsellut kahta eri mannerta, kolmea eri maata iltakävelyillä. Auringonlaskutkaan eivät olleet ihan samanlaisia. Esikoinen sulahti Suomessa tokalle luokalle, keskimmäinen eskariin ja kuopus päiväkotiin – kaikki ovat olleet onnellisia. Muutimme ensin kivaan asuntoon, sitten kivempaan. Perustin yrityksen. Olin ”työmatkalla” Teneriffalla, kesän vietimme Espanjassa. Kyllähän te olette lukeneet, millainen meidän 2019 on ollut. Olen kiitollinen viime vuodesta, se oli pirun opettavainen ja toisaalta hyvin kiltti mulle. Ja koko viime vuosikymmen, kyllä se oli kaikkeudessaan mahtava. Ja olen aivan valmis uuteen.

kollaasi2019.jpg

365 PÄIVÄÄ KOTONA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tasan vuosi sitten tungettiin Skodan farmariin neljä matkalaukkua, luvattoman suuret käsimatkatavarat, kolme lasta, koira kuljetuskoppeineen ja yksi hysteerisesti itkevä nainen. Olin alitajuisesti tai sitten vain ihan tavanomaista huolimattomuuttani hukannut koiran passin juuri ennen lähtöä, mutta sekin löytyi ja päästiin – tai jouduttiin – kotimatkalle. Itkettyäni eroa ja Espanjasta lähtöä muutaman kuukauden jo etukäteen alkoi olo tasaantua mitä kauemmaksi Gibraltarin vuori jäi. Olimme päättäneet palata, ja vuoden jälkeen olen yhä sitä mieltä että päätös oli perheen enemmistön osalta oikea. Itse taas kuulun siihen vähemmistöön, joka kaikesta hyvästä huolimatta haikailee yhä Andalusiaan.

Vuodessa lasten tehdasasetukset ovat palautuneet alkuperäisiksi: he ovat ruisleipää ja oltermannia rakastavia jurottajia, joiden pasmat menevät sekaisin jos vieras aikuinen puhuttelee heitä. Ei sillä että näin kovin usein kävisi Suomessa, ainakaan niin että aikuisella olisi mielessä joku myönteinen small talk. Kielitaito ei ole kadonnut kokonaan, yllätän kuopuksen aina välillä puhumassa päiväkotikaverin kanssa espanjaa, esikoinen käy kaupungin tarjoamassa kieliopetuksessa kerran viikossa. He odottavat edessä siintävää kesää Espanjassa innoissaan uimisesta, churroista, jäätelöstä ja feriasta, mutta haluavat juuri nyt asua Suomessa enemmän kuin missään muualla. Ja ymmärrän heitä oikein hyvin: jos joku asia on todella eri tavalla kuin vuosi sitten niin lasten vapaus. Kahdella on jo omat puhelimet, ja he sopivat menonsa itsenäisesti Whatsappissa ystävien kanssa. Pieninkin saa liikkua omalla ja naapuritalon pihalla, on oppinut kavereiden rappujen ovikoodit. Ensi vuonna esikoinen saa mennä yksin elokuviin ja uimahalliin – maaliviivoja, jotka Espanjassa olisivat olleet mahdollisia vasta muutaman vuoden päästä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Itse olen ollut kiitollinen siitä, että olen saanut opetella yksinhuoltajaksi tällaisen turvaverkon ympäröimänä. Lasten löysemmät rajat ovat tarjonneet myös mulle vähän vapautta: en ole ollut sidottu koulusta hakemiseen ja viemiseen, heille on tarjottu ainakin kerran päivässä kunnon ruoka, päiväkoti on joustanut hoitoajoissa. Naapurustossa on ojennettu auttavia käsiä usein, ja olen toisaalta voinut itse olla avuksi ottamalla meille kylään kavereita ja ruokkimalla lapsilauman ison pöydän äärellä. Espanjassa kyläilykulttuuri oli erilaista eivätkä lapset vierailleet kavereillaan juuri koskaan ilman, että menin mukaan. Vaikka ne espanjalaiset syntymäpäivät olivatkin omanlaisensa elämys, on ollut myös ihan rentouttavaa käydä vain jättämässä lapsi juhlapaikan ovelle ja lähteä itse siksi aikaa vaikka jumppaan.

Mulle jäi Espanjaan yksi hyvä ystävä, ja poikien koulukavereiden äitejä joiden kanssa on pidetty laiskanpuoleisesti yhteyttä. Vaikka puolitoista vuotta espanjalaisessa koulussa oli mun mielestä todella mullistava kokemus, me olimme lopulta vain yksi perhe joka muutti La Líneaan, ja sitten sieltä pois. Kesällä kyllä meidät muistettiin niin kantakahvilassa kuin koirapuistossa, mutta emmehän me asuneet Espanjassa kauaa: uudet ystävyyssuhteet jäivät ymmärrettävästi aika ohuiksi. Siksi Suomessa olenkin kylpenyt oikein siinä onnentunteessa, kun olen saanut olla omieni kanssa. Niiden, jotka ymmärtävät ettei itseironiaa tarvitse pelästyä vaan voi nauraa mukana. Niiden, jotka tuntevat mun menneisyyden. Niiden, joiden kanssa ei olla ystäviä vain olosuhteiden pakosta. Koska syntymäpaikkaansa ei voi valita, olen kasvanut aika suomalaiseksi enkä voi väittää ettenkö vuoden ajan olisi nauttinut saunasta, hiljaisuudesta ja järjestelmällisyydestä. Miten ihana onkaan jonottaa ilman, että tarvitsee ottaa kontaktia  kanssaihmisiin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Siitäkin huolimatta miten helppoa ja hyvää elämä Suomessa on, muuttaisin milloin vain takaisin Espanjaan. Jos siis se ei sisältäisi siis pakkaamista tai purkamista tai paperitöitä. Voisin siirtää tämän kivan kodin, jossa on talvellakin siedettävä sisälämpötila, ottaa mukaan kaikki meidän kaverit, suomalaisen byrokratian ja julkisen liikenteen, puhtaan ilman, saunan ja sisustuksen, peruskoulun parhaat puolet… Lista on lopulta pitkä. Tämä on ollut hyvä vuosi Suomessa, meistä on pidetty hyvää huolta, ja kun vanhaa kotimaata on katsonut vähän ruusunpunaisten lasien läpi pienen poissaolon jälkeen tuntuu uskomattomalta, miten pienistä asioista täällä valitetaan. Siis minäkin. Lupasin Espanjassa lähtiessä että yritän pitää kiinni rentoudesta ja sellaisesta ”ei se oo niin just”-elämänasenteesta, jossa virheet voidaan kuitata kädenheilautuksella eikä niissä jäädä vellomaan. No, sitä kesti ehkä pari viikkoa. Vain krooninen myöhästely jäi muistoksi siitä, miten sopeuduin Euroopan etelälaidalle.

Emme juhli vuosipäivää Suomessa mitenkään erikoisesti, ehkä kalapuikoilla ja saatamme taas saunoa, vaikka joulun pyhien jälkeen siitäkin on vähän yliannostus ilmassa. Mua lämmittää tieto siitä, että meillä on kesäksi lentoliput taas Espanjaan ja että se ei ole tässä vuoden aikana kadonnut mihinkään. Eihän se Andalusia meitä varsinaisesti odota vaan elämä jatkuu sielläkin entisellään, neljää suomalaista köyhempänä, mutta voimme palata kun olemme valmiita. Tai jos käy niin, etteivät lapset, Suomeen juurtuneet ja kiintyneet pohjalaiset, tahdo koskaan takaisin asumaan ulkomaille niin ei tässä ole enää kuin noin 14 vuotta että voin alkaa Aurinkorannikon eläkeläiseksi (tai no, ei tässä eläkkeelle vielä päästä mutta mulla ei ole juuri nyt muitakaan suunnitelmia kuin voittaa lotossa, joten…). Viimeisen vuoden olen ollut juuri tästä kovin kiitollinen. Vapaudesta, mahdollisuudeksi ja siitä, että mulla on ainakin kaksi kaupunkia maailmassa, joissa tunnen olevani kotona.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA