PAIKALLISTUMISTA

Tänä aamuna kävelin yhdeksän aikaan härkätaisteluareenan ohi. Sen eteen olivat paikalliset kodittomat improvisoineet kirpputorin. Nämä risupartaiset rastatukat parkatakeissaan olivat kärränneet roskiksista dyykatyt aarteensa ostoskärryillä ulos ja levittäneet ne esille, ja siinä auringonnousun aikaan kävivät kauppaa, polttelivat pilveä ja joivat kaljaa. Sekä myyjistä että myytävästä tavarasta tuli vähän mieleen Hietsun kirpputori.

Mieli teki valokuvata, mutta ymmärsin ettei nyt ollut oikea hetki leikkiä kenttäantropologia. Huomasin myös sen, että en enää reagoi rähjäisyyteen. En siihen, että täällä La Líneassa kaikki tuntuu olevan vähän kulahtanutta, ihmisistä katuihin, eläimistä rakennuksiin. Naisilla on aina kynnet, meikki ja tukka ns. mintissä, mutta muuten kaikki rapistuu. Kun viikonloppuna piipahdimme sen oikean aurinkorannikon puolella, olin ihan järkyttynyt kauneusleikkauksista, hienoista autoista, siisteistä kaduista ja lemmikeistä, joilla oli talutushihnat ja siistit turkit. Kuin olisi ollut ulkomailla.

Puolessa vuodessa on muhun tarttunut muutakin, mitä pidän ”paikallisena ominaisuutena”, ainakin täällä meidän kulmilla. Kyse on sellaisista espanjalaisista asioista, tavoista tai ilmiöistä, joita jaksoin ihmetellä vielä vuosi sitten ja joihin nyt olen sopeutunut.

Esimerkiksi asioiden hoitaminen puhelimitse. Alkuun yritin sinnikkäästi lähettää sähköpostia ja asioida netissä, kunnes totesin sen täysin toivottomaksi. Ajat varataan puhelimitse, asioista tiedustelleen puhelimitse – niin sanotuissa verkkopalveluissa täällä ollaan vuosia (tai ehkä vuosikymmeniä…) jäljessä Suomea ja olinkin ehtinyt tottua pohjolassa siihen, etten juuri joutunut puhelimitse kommunikoimaan ihmisten kanssa. Tai siis, hah, olin totta kai yli 10 vuotta töissä taksikeskuksessa ja vastasin työkseni puhelimeen, mutta omat asiani olen hoitanut verkossa viimeiset 15 vuotta. Nyt olen palannut jonottamaan linjoille, selittämään aina ensiksi asiakaspalvelijalle että en muuten puhu espanjaa äidinkielenäni ja hyväksynyt senkin, että joskus vastauksena on vain uusi numero, johon soittaa.

Runsas pesuaineiden käyttö – erityisesti hajustettujen. Olen aiemminkin säälitellyt Espanjan hajusteyliherkkiä, sillä täällä ei säästellä tuoksuista. Jopa kadut pestään saippuavedellä! Mä olen aina ollut pesu- ja huuhteluaineiden ystävä enkä ole erityisemmin hermostunut niistä synteettisistä tuoksuista, joiden ymmärrän ärsyttävän monia. Täällä tuntuu, että ihmiset haluavat panostaa erityisesti hyvälle tuoksumiseen neutraaliuden ja allergikkojen huomioimisen sijaan. Hajuvedet, pesuaineet, saippuat.. Kaikki tuoksuu vahvasti. Niin kuin mekin tätä nykyä.

Kellään ei ole kiire. Ei siis enää minullakaan. Suomalainen hötkyily loistaa poissaolollaan, koska ketään ei sovi hoputtaa. Jos joku perhe tukkii koko kadun  tai kaupan kassa tahtoo vaihtaa kuulumisia pikkuserkkunsa kanssa kun yrität maksaa koko viikon ruokia – no, ei auta kuin odottaa. Toisaalta nautin itsekin siitä, ettei lapsia tarvitse koko ajan komentaa kadulla, jos ne tukkivat potkulautoineen koko reitin niin kaikki vain hymyilevät ymmärtäväisesti. Toisaalta, jos on oikeasti kiire niin silloin myös espanjalaiset joustavat: muutaman tiukan paikan tullen olen päässyt jonon ohi ilman mitään marttyyrihuokailuja (omia tai muiden jonottajien!). Se on sellaista mukavaa joustavuutta joka suuntaan, jossa hyväksytään se, ettei maailma pyöri vain omien aikataulujen ympärillä. Ei sillä, kyllä mä yhä tuskastun kun pitäis lähteä vaikka autolla liikkeelle ja sen on blokannut joku sukukokousta kadulla pitävä autojono ja niillä ei tosiaan ole m i t ä ä n kiirettä siirtyä pois sun tieltä…

En enää hyppää ilmaan kun joku tööttää. Koska täällä se torvi on 70 % tapausissa sitä varten, että vastaan tulee joku tuttu. Tai ei ehkä edes vastaan vaan jossain korttelin päässä näit kaverin – ei mitään väliä, että sadan metrin säteellä kaikki kääntyvät sua moikkaamaan. Ja loput 30 % tapauksista on sitten sitä, että yrität päästä parkkipaikalta liikkeelle tai tahdot muuten vain kertoa muille autoilijoille mitä mieltä kenestäkin olet. Kuitenkaan se ei merkitse kolaria, välitöntä hengenvaaraa tai muuta sellaista, mikä vaatisi välitöntä reaktiota.

Kahvinjuonti. Vaikka tässä suomalaiset lienevät oikeastaan paljon vahvemmilla, niin silti vasta etelässä aloin juoda kahvia. Ensin se johtui kahvilakulttuurista: kantakahvilan cappucinon ihana maitovaahto koukutti. Sitten opettelin kastamaan churroni cafe con lecheen, viis siitä että pinnalle jäi parin millin rasvakerros. Ja lopulta sitten totesin, että voi sitä kahvia juoda vaikka iltakymmeneltä. Ei se kyllä koskaan silloin ole enää hyvä idea.

Listaa voisi jatkaa vielä pidemmällekin. Espanjan punainen huulipuna, vieraille lapsille hymyily ja – herranen aika – heille juttelu sekä häikäilemätön kyynärpäätaktiikan käyttö lienevät asioita, joilla erotun jatkossa kun käyn Suomessa. Ja siitä, että me tukitaan koko katu eikä olla huomaavinammekaan jos joku siinä vieressä puhisee paheksuen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

VUODEN ENSIMMÄISET PÄIVÄT

Blogeissa on tässä vaiheessa vuodenkiertoa ollut tapana summata mennyttä vuotta ja asettaa odotuksia uudelle. Sopisi tännekin, mutta en tiedä kuinka paljon tahdon kaivella tuota kaksituhattaseitsemäätoista. Se nimittäin tuntui loppujen lopuksi oikein onnelliselta vuodelta, vaikka kevät ja alkukesä oli oikea katharsis, kun piti hyvästellä ihmisiä, luopua lähes kahdeksan vuoden kodista, jättää yhdenlainen elämä taakse ja hypätä uuteen. Eikä syksykään tuntunut niin helpolta, vaan kiireiseltä, stressaavalta ja oma riittämättömyys sai aivan uudet mittasuhteet lasten ikävöidessä entiseen – tästäkin riittäisi vielä kirjoitettavaa, mutta kaikesta ei vaan voi. On ollut yksinäistä ja sopeutumisvaikeuksiakin, mutta loppua – vuoden loppua siis, sentään – kohden on kovasti kirkastunut. Joten siitäkin huolimatta, että oikeastaan syyskuusta aina tähän päivään olen ollut kestoflunssassa ja nyt koko perhe on todella ankaran virus- ja bakteeritulehduskierteen kourissa niin päällimmäinen tunne on ollut silti onnellisuus.

There are years that ask questions and years that answer.

Zora Neale Hurston

Viime vuosi tuntui lopulta vastausten vuodelta. Ei siltä, että olisin löytänyt oman paikkani maailmassa vaan oikeastaan vasta lähtenyt sitä etsimään. Ja se ei tuntunut enää niin epämääräisen ahdistavalta kuin vielä syksyllä vaan hyvältä, vapauttavalta ja jotenkin armolliselta. Moni asia on asettunut mittasuhteisiinsa, ja olen alkanut järjestellä asioita sellaisiksi että ei tarvitse valittaa tai kiukutella muille. Mulla kesti varmaan kolmekymppiseksi että opin ottamaan vastuuta omista tunnetiloista ja elämästäkin: joskus se oivallus iski, kun raivosin nälkäisenä muulle maailmalle miksei kukaan ole tehnyt mulle ruokaa. Jossain vaiheessa huomasin, että saattaa olla ihan oma tehtäväni pitää huoli verensokeristani. Sittemmin tämä ajattelu on laajentunut muuhunkin elämään. Jos olen tyytymätön elämääni, voin toki vähän purnata, mutta se ei muutu kuin itse tekemällä asialle jotain. Yksinkertaista, mutta unohtuu välillä.

Vaikka siis vuosi on vaihtunut lähinnä sairaanhoitajaa leikkien ja annostellen kolmelle kaverille vuoren perään antibiootteja, parasetamolia ja ibuprofeiinia, siivoten räkää ja kaikkea muuta lapsiperhearkeen kuuluvaa eritettä, on mieliala valoisa ja innokas. Tästä(kin) vuodesta tulee taatusti seikkailu! Sain muuten yhden kaverinkin. Olen siitä melkein lapsellisen iloinen, vaikka samalla tunnen hieman koomista kateutta kuinka samoihin aikoihin Havaijille muuttanut Anu on ehtinyt löytää oman yhteisön. Mutta kaikki ajallaan.

Eilen, vuoden ensimmäisenä päivänä, kyllästyneinä valitukseen ja puolikuntoisten pienten jatkuvaan riitelyyn pakkasimme lapset autoon ja ajelimme pitkin rannikkoa. Lapset nukkuivat, me mietimme seuraavaa askelta. Oli poikkeuksellisen kirkasta, en muista, että koskaan yli kahden vuoden aikana olisin nähnyt yhtä pitkälle Afrikan rannikkoa itään päin. Vuoret näkyivät kauas sisämaahan asti vastakkaisella mantereella. Jos takapenkillä ei olisi valitettu vääränmakuisesta mehusta ja haluttu nopeasti kotiin katsomaan telkkaria, olisi se tuntunut suorastaan täydelliseltä. Näissä tunnelmissa on kuitenkin hyvä aloittaa tämä vuosi, jolta en oikeastaan toivo juuri muuta kuin terveyttä. Kaiken muun järjestän itse.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

PARHAAT LOMAMATKAT TOP 5

Vuonna 2017 olen matkustanut Espanjassa, Suomessa, kahdesti Marokossa ja kerran Ruotsissa. Jo pelkkä Andalusian maakunta tuntuu tarjoavan loputtomasti kohteita, joihin pitäisi tutustua ja ehkä ensi vuonna laajennetaan reviiriä: Nyt on alla useampi vierailu Rondaan, Sevillaan ja Tarifaan, mutta näkemättä ovat ainakin Granada, Cadíz, Vejer… Ensi vuodelle on jo buukattu muutama matka: tammikuussa piipahdan Barcelonassa ja helmikuussa käydään pikavisiitillä Lontoossa esikoisen kanssa, kun hänen paras ystävänsä perheineen, entiset naapurimme, ovat siellä mummoloimassa. Samainen perhe suuntaa meille päin kesäkuussa, ja jotain hauskaa keksitään varmasti sille vierailulle. Sen lisäksi eräät lempi-ihmiseni varailevat jo lentoja keväälle, ja luvassa on toivottavasti kulttuuria, viiniä, hamam-kylpylöitä ja hyvää seuraa Granadassa.

Innostuin myös muistelemaan menneitä matkoja, ihan vuodelta 1996 alkaen. Tahdoin tehdä listan lempireissuista. Kolme merkittävintä ”matkaa”, vaihto-oppilasvuosi Dominikaanisessa tasavallassa, interrail 17-vuotiaana ja lukion jälkeinen seikkailu Väli-Amerikassa, jäivät listalta pois ihan siitä syystä että ne olivat kasvuprosesseja ja siirtymäriittejä enemmän kuin lomamatkoja. Tietenkin lista olisi oikeasti paljon pidempi kuin viiden matkan mittainen, mutta säästän teidät nyt nostalgialta. Tässä kuitenkin parhaiden lomamatkojen TOP 5; ensi vuonna ehkä sinne nousee yllättäjiä? Lista on kronologisessa järjestyksessä, koska oikeasti näitä kokemuksia on mahdotonta laittaa järjestykseen.

1. YHDYSVALTOJEN ITÄRANNIKKO 90-LUVULLA

Olen onnellinen siitä, että ollessani lapsi vanhemmillani oli mahdollisuus viedä minua paljon ympäri maailmaa. Olin tietenkin ainoa lapsi ja yleensä ottaen olen ymmärtänyt olleeni myös hyvä matkakumppani jo nuorena: Eurooppaa kiersimme autolla kun olin alle kouluikäinen ja ilmeisesti pysyin hyvin tyytyväisenä juustohampurilaisilla, patongilla ja cokiksella. Pääsin Yhdysvaltoihin ensimmäisen kerran 10-vuotiaana, ja aloitimme lempikaupungistani New Yorkista. Isälläni oli jokin musiikkialan tapahtuma ja me äitini kanssa nautimme kaupungista. Työvelvollisuuksien jälkeen lensimme Floridaan, pääsin Disney Worldiin joka oli vielä siinäkin iässä taianomainen ja mahtava kokemus. Ajoimme Key Westiin ja löhöilimme Islamoradassa (olen varma, että The Moorings Village on yhä yhtä ihana kuin 20 vuotta sitten!). Matka oli aurinkoinen, onnellinen ja täynnä hienoja muistoja delfiinien ruokkimisesta auringonlaskuihin pilvenpiirtäjällä. Söin matkalla 17 juustohampurilaista – seuraavana vuonna aloin kasvissyöjäksi. Koska tuolta matkalta on vain paperikuvia (sekä 1,5 tuntia videota Empire State Buildingin huipulta missä äitini selostaa hyvin tarkkaan auringonlaskun eri vaiheet), lainaan muutaman kuvan Pixabaysta.

2. UUDESTAAN AMERIKKA JA RIPAUS KANADAA

2007 keväällä, maksettuamme vihdoin Väli-Amerikan luottokorttivelat pois oli aika lähteä uudestaan samalla kokoonpanolla matkalle. Mukaan lähti ex tempore-hengessä myös yksi työkaverini, ja trion kolmannenkin jäsenen liittyminen matkaan varmistui vasta kun hän voitti raaputusarvasta rahat lentolippuun. Kaikki eivät tunteneet toisiaan ennestään, mutta silti oli hauskaa. Suuntasimme viikoksi New Yorkiin ja päätimme yhdistää matkaan myös vierailun Kanadaan, jossa yhteinen kaverimme oli vaihdossa Torontossa. Vaikka olin vasta hetki sitten täyttänyt 21, en jaksanut bailata yhtään vaan söimme – ja paljon söimmekin. Matkustimme yöbussilla Kanadaan (ja takaisin) ja se oli melkoinen elämys. Kevättalvella Niagaran putous oli melkoinen pettymys ja sitä ympäröivä kaupunki Twin Peaks-henkinen kummituskylä. Toronto oli positiivinen yllätys ja kaksi suurkaupunkia sopi yhteen reissuun oikein hyvin. Parhaiten on jäänyt mieleen pitkät illalliset, etenkin eräs herkullinen italialainen joka tuntui olevan tavan turisteilta piilotettu (me löysimme sen Not For Tourists Guide to New York City– kirjasta). Pitkät keskustelut, kävelyt, kanadalainen Alko josta pystyi tilaamaan viiniä kotiinkuljetuksella ja torontolaisen yliopiston kampuksella yllättävän hyödyllisiksi osoittautuneet espanjantaidot, kun piti puhua ulkopuoliset sisään college-bileisiin. (Ja jälleen kerran reissussa ilman digikameraa, kuvat siis Pixabayn.)

3. ETELÄ-AFRIKKA ISÄN KANSSA

Kapkaupunkin, Hyväntoivonniemen ja ylipäänsä uuden mantereen kokeminen oli mun isälleni iso haave, ja kun sitten se toteutui kevättalvella 2009 en olisi arvannut, että vuoden päästä isääni ei enää ole. Myytyäni elämäni ensimmäisen ja todennäköisesti myös viimeisen omistusasunnon sain sen verran voittoa, että pystyin viemään molemmat vanhempani matkoille ja isäni halusin viedä Etelä-Afrikkaan. Reilu viikon matka olikin täydellinen reissu: kiersimme Kapkaupunkia, kävimme Hyväntoivonniemellä ja katsomassa merellä hylkeitä sekä pingviinejä, vietimme päivän kiertäen Stellenboschin viinitiloja ja söimme hyvin. Vaikka meitä oli etukäteen peloteltu turvattomuudella, meillä ei ollut mitään ongelmia koko matkalla, vaikka luonnollisesti alueen järkyttävät erot toimeentulossa ja ihmisten välillä olivatkin shokki. Tämä matka oli kuitenkin juuri se, mitä haluan muistella kun ajattelen isääni enkä siitä puolen vuoden päästä alkanutta surullisesti päättynyttä sairastelua.

4. PERHEMATKA PORTUGALIIN

Kaikista upeista matkoista tämä vajaa kolmen viikon kierros Portugalissa on ehkä elämäni onnellisin loma. Olimme liikkeellä koko perheen voimin; minä, pojat ja mummi sekä myös Käytännön Mies liittyi viikoksi mukaan (ja kävi siinä välissä autolla työhaastattelussa Gibraltarilla, jonka seurauksena olemme täällä nyt!). Etelä-Portugali ja sen ihanat rannat, ihanat AirBnB-majoitukset ja perheen kanssa vietetty rauhallinen aika loppusyksyn auringossa hellivät mieltä. Matkaan saatiin mahtumaan vuorokauden miniloma luksushotellissa, pari päivää Lissabonissa ja tietenkin hyvää (ja myös huonoa) ruokaa. Jonkinlainen onnellisuusmaksimi taisi tulla koettua tällä matkalla.

5. PIKAVISIITTI BRIGHTONISSA

Joskus matkat tulevat juuri tarpeeseen. Sellainen matka oli viime syksyn neljän yön pakomatka ystävien nurkkiin Brightoniin. Uusi, juuri sopivan kokoinen matkakohde, ihanat paikallisoppaat ja toisaalta mahdollisuus myös viettää yksin kolme tuntia kirjakauppaa kierrellen. Paljon, paljon hyvää ruokaa, muutama lasi viiniä, vähän töitä ja yhtenäisiä yöunia aina aamuyhdeksään. Tällaisia reissuja toivon paljon lisää tulevaisuudessa!

Olen aina pitänyt itseäni ”yksinmatkustajana”, sillä viihdyn kovin hyvin omassa ylhäisessä seurassani ja nautin omaan tahtiin kulkemisesta. Kuitenkin näitä suosikkimuistoja katsoessa tulee mieleen, että parasta matkoilla on ollut oikea seura, hyvän ruoan syöminen hyvässä seurassa sekä sopiva määrä pieniä sattumuksia, joille voi jälkikäteen nauraa. Ehkä siis jatkossa suunnittelen enemmän seikkailuja ystävien ja perheen kanssa sen sijaan että lähtisin erakkona Yksinäisille Vuorille. Olkoot vuosi 2018 täynnä mahtavia matkamuistoja!

SELF-HELPPIÄ ENSI VUOTEEN

Mä en ole mikään vuodenvaihteen maagiseen voimaan uskova elämäntapauudistuja, mutta juuri nyt on tuntunut siltä että joulu-tammikuun vaihteesta tulee vedenjakaja. Yleensä tykkään, että jokainen päivä on uusi mahdollisuus ja puhkunut uutta energiaa enemmän syksyisin – olen ihminen, joka vielä kolmekymppisenä elää enemmän kouluvuoden kuin kalenterivuoden mukaan. Taakse jää nimittäin vauhdikas vuosi, johon on mahtunut muutoksia ja mullistuksia pienen elämän verran ja otan innolla vastaan vuoden 2018, jonka toivon olevan rauhallisempi, lempeämpi ja tälleen nössösti sanoen myös vähän helpompi.

Tuntuu, että sen jälkeen kun täytin kolmekymmentä alkoi koko ajatus omasta itsestä kirkastua paremmin. Yhtäkkiä ymmärrän itseäni paremmin, haluan olla parempi tyyppi ja myös omat arvot selkiytyvät, vaikka ydin on toki entisellään. Ensi vuodelle on jo ihan selkeitä tavoitteita ja mielikuvia siitä, millainen ihminen, äiti, kumppani ja ystävä ja vaikka kylänmies tahdon olla. Tietenkin jos nyt omiin arkikokemuksiin on uskominen, nämä jäävät usein sille ajatuksen tasolle ja vuoden 2018 lopussa olen yhä sama väsynyt, lapsille turhasta tiuskiva muija, joka kaikesta huolimatta iltaisin selasi Instagramia kun olisi pitänyt antaa puolisolle selkähieronta ja joka kuitenkin pyöritteli silmiään muiden tekemisille vaikkei ne mulle yhtään kuuluisi.

MUTTA! Aina kannattaa yrittää! Ei se ota jos ei annakaan! Nyt päätin, että kaikki apu pieniin elämänmuutoksiin otetaan vastaan ja tällä kertaa se tapahtuu kirjallisessa muodossa. Olisi edes pakko lukea, se kun on taas jäänyt siitäkin huolimatta että kyseessä on yli 20 vuotta kestänyt rakas harrastus. Osa näistä kirjoista on vähän höpsismiä, olkoot se sitten vastapainoksi kaikelle tieteelliselle kirjallisuudelle, mitä viimeisen vuoden aikana tuli tahkottua läpi yliopistolla. Toisaalta Adlibrikseltä tilatussa joulupaketissa tuli ihan tieteellistäkin tietoa hyvinvoinnista, kun meidän Mullin Mallin Molli-lastenkirjan tilalla tuli terveystiedon oppikirja Terve 1

I am here now on mindfulness projekti ihmiselle, joka ei kauheasti perusta mindfulnessista. Mutta koska olen myös ihminen, joka vilkuilee puhelinta noin kuusitoista kertaa minuutissa, jolla on tietokoneella auki kolme ikkunaa ja jokaisessa 12 välilehteä (voi kyllä, voitte arvata mitä se tekee koneen tehoille…) ja joka öisin tekee unissaan arkisia askareita, ei tällainen ”a creative mindfulness guide and journal” kuvauksella varustettu aikuisten askartelukirja voi tehdä mulle ainakaan pahaa! Luvassa on ainakin NOT TO DO-listan täyttämistä, kiitollisuuskelloa ja parhaan kahvin ja kahvinkeittäjän etsintää.

Jooga- (ja Instagram-)guru Rachel Brathenin Yoga Girl-kirjan ostin jo ennen muuttoa, mutta niin se on vaan odottanut muuttolaatikossa lukuvuoroaan. Koska kukapa ei haluaisi asua paratiisisaarella, syödä pelkkää tuoretta ananasta (no okei, se ei kuulosta terveelliseltä) ja poseerata jooga-asanoissa miljoonille Instagram-seuraajille. Yksi ensi vuoden isoimpia tavoitteita on paluu joogamatolle, odotan tältä teokselta inspiraatiota erityisesti siihen. Do no harm, but take no shit on yksi Rachelin elämänohjeista ja uskon, että tällaisia viisauksia on varmasti lisää kirjassa.

Hyvän mielen vuosi-tehtäväkirja on vilahdellut aika monella seuraamallani Instagram-tilillä ja varmaan siksi tulin aivopestyksi. Pakko hankkia! Ja nyt se mulle tuli: Maaret Tukiaisen kokoama aikuisille sopiva kirja täynnä tehtäviä, joiden avulla tarkastella omaa elämää ja siivota pään sisältä. Tässä kohtaa ehkä hieman hörhömittari värisee, kun läksynä on listata kokemuksia, joita ei voi järjellä selittää. Ja sitten taas vuoden jokaiselle viikolle jaettujen osioiden loppupuolelle osuva palautteen pyytäminen pelottaa: kritisoin itseäni usein, mutta olen kyllä aivan umpisurkea ottamaan vastaan palautetta muilta. Ehkä sitten tuolloin viikolla 33 olen jo henkisesti valmis kuulemaan muiltakin ne asiat, jotka varmasti alitajuisesti jo tiedän?

Viimeisenä ostoksena on vastuullista elämää edesauttava Karita Sainion Hyvin eletty. Kirja on kaunis ja sinällään kiehtova, mutta nyt pikaisella selauksella tuntuu, ettei ehkä tarjoa mitään mitä en olisi jo blogeista tai lehdistä bongannut. Eikä sinällään ihme, kirjassa elämäntyylistään kertovat monet itselleni vähintäänkin sosiaalisen median kautta tutut tyypit. Eli olen ehkä noin kymmenen vuotta liian vanha tälle opukselle, jossa kerrotaan sellaisia asioita kuten ”laadukas neule voi kestää loppuelämän”. Mutta annan tälle mahdollisuuden! Luultavasti tästä tulee kivaa lukemista esim. kahviloihin tai ravintolaan lehtien puutteessa.

Onko teillä jotain suosikkeja self helpin saralla? Vai meneekö ihan yliluonnolliseksi? Katsotaan sitten vuoden päästä, kuinka valaistunut olo näistä tuli!

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA