VAPPUHAIKEUS

Se tuntui jo aamulla. Epämääräinen pisto. Olen nimittäin aina tykännyt vapusta – vaikka olen viettänyt aikuisena suurimman osan vapuistani töissä (eikä se ole aina estänyt hauskanpitoa, toisinaan suorastaan lisännyt sitä…). Paitsi viime vuoden vappu oli vähän antiklimaattinen, koska vatsatauti. Mutta muuten, jo lapsuudesta asti vappu on ollut iloinen hyvänmielen kevätjuhla, täynnä herkkuja, kuplivaa, vähän liian vähän vaatteita vähän liian viileällä ilmalla, täydellisen vappupallon valintaa ja serpentiiniä. Sellainen juhla, jota vietetään ystävien kanssa, lapsilla tai ilman.

Enkä ole ikävöinyt viime aikoina kamalasti Suomeen, päin vastoin. Kun täällä lämpenee ryminällä ja ystäväperheen kanssa on aina vaan hauskempaa yhdessä, kun luvassa on useampi hauska reissu ja pian myös ystävien kyläily Suomesta, kun vaan uppoamme yhteisöömme yhä paremmin. Silloin ei ehdi kaivata Suomea. Mutta tänään. Olisipa ne ystävät, ne aika uudet äitiyden myötä elämään tulleet joiden kanssa voisi viettää lapsellista vappua ja rääppiä tippaleipiä kun lapset sekoilee leikkirään kanssa, tai sitten ne jotka olen tuntenut tänä vuonna 20 vuoden ajan ja viettänyt monta ikimuistoista vappua Etelä-Helsingissä hummaten.

Kävimme kyllä rannalla, koska niin Espanjassa kuin Gibraltarilla on vapaata. Olihan se ihan mukavaa. Mutta joskus edes Välimeri, hiekkaranta ja oma perhe ei ole niin hyvä vaihtoehto kuin kikattaminen eräällä tietyllä kattoterassilla Vuorimiehenkadulla.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

EROSKILLA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Pitkästä aikaa rakastetun supermarkettisarjan jatkoa! Viimeksi käytiin Mercadonassa, joka on samalla tavalla ”lähikauppa” meille kuin Eroskikin. Oikeastaan Eroskiin on 400 metriä pidempi matka kuin Mercadonaan ja sinne pitää jopa mennä kahden passintarkastuksen läpi, mutta silti se on ”henkisesti” hieman lähempänä. En tiedä, miksi brittiläinen valikoima puolivalmisteineen puhuttelee minua enemmän kuin espanjalaisten paikalliset herkut. Onhan siinä muutenkin oma eksotiikkansa, että pitää kävellä toiseen valtioon ostoksille.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Eroski on hieman kalliimpi kuin Espanjan puolen kaupat. Nyt, kun punnan kurssi on laskenut laskemistaan (mikä on huono asia meille kaikkialla muualla paitsi Gibraltarin puolella olevissa kaupoissa), ei shoppailu kirpaise enää ihan samalla tavalla mutta välillä kurssi on aiheuttanut ikäviä yllätyksiä kassalla. Nykyään Eroskista harvoin tulee tehtyä päivittäisostoksia, vaan sinne mennä hakemaan ”täsmätuotteita”. Esimerkiksi leipää en juuri Eroskista osta, sillä siellä ei ole omaa paistopistettä vaan ”tuoreita leipiä”, jotka ovat olleet ennätyksellisen usein homeessa…

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Eroskilla myydään Waitrosen tuotteita, ja Waitrosen purkkitonnikala onkin toistaiseksi ainoa (monista kokeilemistamme merkeistä) joka on syömäkelpoista. Eroskilta saa pakkasesta parasta luomupinaattia pinaattilettuihin. Eroskilta ostetaan myös levite eli spreadable, joka on lähimpänä ikävöityä Oivariiniä mitä täältä päin Eurooppaa löytyy. Eroskilla on myös mahtavia intialaisia eineksiä sekä loistavaa jauhelihaa. Myös Muttin pizzakastike ja soijanakit ja näkkileivät ovat asioita, joita haetaan aina Eroskilta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Eroski onkin vähän hassu ”jokaiselle jotakin”-paikka. Valikoima tuotemerkkien osalta ei ole kovin hyvä, mutta siellä on huomioitu erikoisruokavaliot ja etenkin kasvissyöjät ja vegaanit todella hyvin, toisaalta esimerkiksi Gibraltarilla elävää ortodoksijuutalaisten yhteisöä on muistettu laajalla valikoimalla Kosher-tuotteita. Harvassa paikassa on näin hyvin saatavilla erilaisia luomutuotteita, ja pakasteissa on valmisruokaa juuri vegetaristeja varten monta hyllyä. Ottaen huomioon, että kauppa itsessään ei ole kauhean iso, on monipuolisuus ilahduttavaa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Vaikka mä fiilistelen vegevalikoimaa, lienee Eroskin todellinen myyntivaltti kuitenkin viina. Olen pari kertaa suorastaan harmitellut, että kun en oikeasti juo kauheasti alkoholia (puhun paljon enemmän viinistä kuin sitä oikeasti kulutan!) enkä polta tupakkaa, jää tästä Gibraltarin verottomuudesta saatava hyöty kokonaan käyttämättä. Täällä on viina ja rööki halpaa. Eroskilla ei myydä savukkeita vaan ne pitää ostaa kulmalla sijaitsevasta kaupasta tai kioskista (vertailun vuoksi kartonki Marlboroa on n.29 puntaa eli about 32 euroa) mutta viinaa, viina siellä on! Noin kaupan kokonaispinta-alaan suhteutettuna niin nesteet on varsin hyvin edustettuina.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kasvikset ja hedelmät eivät ole Eroskilla kauhean hyvin edustettuina. Se on vähän sekatavarakauppamainen, sillä siellä on pieni ja omituinen leluosasto, pieni osasto kaikelle epämääräiselle kuten mikroille, astioille ja kynille, ja sitten muutama hylly vaihtuville sesonkituotteille. Tällä hetkellä pääsiäiskoristeiden tilalle on tuotu uimakamat, joita varmaan pidetään esillä aina syksyyn asti.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAEroskin oli tarkoitus olla viimeinen osa tätä huikean suosion saavuttanutta postaussarjaa, mutta luultavasti esittelen meidän uuden suosikkikauppamme, joka sekin sijaitsee Gibraltarilla. Valikoiman erot ovat kyllä melkoiset, vaikka konkreettinen etäisyys Espanjaan onkin lähes olematon. Espanjalaisten perussuosikit kuten tortillat ja äyriäiset löytyvät kyllä Eroskiltakin, mutta verrattuna espanjalaisiin kauppoihin on valikoimassa paljon enemmän puolivalmisteita ja erilaisia einesaterioita. Sen sijaan suomalaisia karkkihyllyjä olen kaipaillut joka kaupassa, sillä täällä karkkien suhteen valikoima tuntuu paljon tylsemmältä. Onneksi on erikseen karkkikaupat – pitäisikö nekin käydä vielä läpi?

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

VIRHEOSTOKSISTA OPPII?

Julkaisin eilen Instagramissa oikein klassisen ”päivän asu”-kuvan, jossa kerroin kuinka tuo päälläni oleva mekko oli melkoinen virheostos. Bongasin sen Málagan bussiaseman vierestä Zarasta noin kolme minuuttia ennen kuin piti hypätä bussiin – ei siis aikaa sovittaa tai kauheasti tutkailla saumoja, materiaaleja tai muutakaan – ja se oli jotenkin pakko saada. Juuri se kamala impulsiivinen hetki, kun otat riskin. Kotona sitten sovitin ja totesin, että ei oo mun tyyliä, olkapäät näyttää kuin niissä ois toppaukset ja tuo leikkaus nyt ei vaan imartele meikäläisen vartalonmallia. Piti palauttaa. Paitsi sitten joku perheen suuri taiteilija oli vähän sohinut helmaan värikynää ja kuittikin oli kadonnut kun olin inventoinut lompakkoa, joten jäin jumiin mekon kanssa. Nyt sitä on pakko käyttää, joskin monet tosi positiiviset kommentit kuviin ilahduttivatkin ja tekivät mekosta astetta mieluisamman.

Sen ei-niin-menestyksekkään vaatelakkovuoden jälkeen ei olla siis vielä opittu pois vanhoista tavoista. Sen verran olen tsempannut, että päätin etten enää osta itselleni yhtään vaatetta Hennesiltä (tämä tietty sen jälkeen, kun olin ensin ostanut sieltä vaikka mitä…) ja katsoin Netflixistä vaatteiden halpatuotantoa käsittelevän dokumentin, The True Cost. Vaikka se lisääkin, Machines-dokkarin tapaan, maailmantuskaa, on tuotantoketjuun tutustuminen ja sen toteaminen ongelmalliseksi lähes joka vaiheessa aina raaka-aineiden tuotannosta myymättä jääneiden vaatteiden loppusijoitukseen asti taas hieman tehnyt helpommaksi olla ostamatta. Vaikka olen silti ostanut.

Olen kuitenkin pakottanut itseni pitämään kirjaa ostoksista, koska siinä missä satunnaisina luottokortin vingahduksina vuoden vaateostot eivät tunnu mitenkään isolta asialta, niin kun ne listaa ja lopulta laskee yhteen sen räteihin ja lumpuihin tuhlatun rahan… huoh. Sen lisäksi, että ”vaatteet 2018” excelissäni on kirjattu ylös kaikki ostokset yksitellen, löytyy siitä kaksi välilehteä joista toivon olevan apua jatkossa kun tahdon tehdä järkeviä ostoksia. Ensimmäisellä on ne vaatteet, mitä voin hankkia. Ei varsinaisesti sellaisia mitä tarvitsen, mutta klassisen vaatekaapin kulmakiviä ja sellaisia, joita olen harkinnut pitkään. Täydelliset maiharit ja just sopiva kauluspaita. Nämä ovat vaatteita, jotka voin sitten joskus – kun se juuri oikea tulee vastaan – ostaa hyvällä omatunnolla. Toisella välilehdellä on materiaalilistauksia, sekä lempivaatteista että niistä epäonnistuneista hankinnoista, joista on kadonnut muoto ja tuntuma heti ekalla käytöllä. Koska viihdyn erityisen hyvin neuleissa, olen yrittänyt löytää eri materiaalien täydellistä yhdistelmää, ei liikaa tekokuituja muttei pelkkiä luonnonmateriaaleja, koska käytännöllisyys (kyllä, olisipa ihanaa jos voisi vain aina tuuletella vaatteet puhtaiksi, mutta nuo eritteet eivät oikein lähde tuulen mukana farkuista jne).

Tällä viikolla vietetään Vaatevallankumousta, joka on mahtava juttu. Niin kuin lentomatkustamisenkin suhteen, en panisi pahakseni pientä haittaveroa mitä tulee vaatteisiin – ainakin niihin, jotka jäävät myymättä. Tällä hetkellä nykyiset markkinat tuntuvat aivan absurdeilta, silloinkin kun on peruuttanut uutiskirjeet, lakannut seuraamasta lempimerkkejä sosiaalisessa mediassa ja muutenkin alkanut paremmaksi ihmiseksi, ainakin mitä tulee ostokäyttäytymiseen. Seuraava haaste voisi olla lastenvaatteet, joissa tarvetta on enemmän, kierto lyhyempää ja toisaalta joihin satsaaminen samalla ”tämä kestää vuosikymmeniä”-ajatuksella ei aivan toimi: ainakaan meidän perheessä, jossa keskimmäinen on lyönyt kaikki ennätykset rikkomalla yhdeksät housut polvista kuukauden sisällä. Aion muuten viedä ne korjattavaksi tai lyhennettäväksi shortseiksi!

15 VUOTTA MYÖHÄSSÄ

Niin paljon kuin La Líneasta pidänkin (ja oikeasti pidän tosi paljon, vaikkei se ehkä aina välity kun helpommin tulee pohdittua epäkohtia kuin fiilisteltyä kaikkea kivaa, mitä pikkukaupunki tarjoaa), on viime aikoina muutto ollut mielessä. On ollut kaikenlaista. Tasaisesti ilmestyvät lehtiartikkelit siitä, kuinka huumebisnes työllistää 3000 kaupunkilaista ja käytännön kokemukset, kun tupakkaa salakuljettavat nuorisolaiset kaahaavat skoottereilla jalkakäytävillä. Ja kurjat uutiset poikien koulussa, jossa ei ole ihan reilu meininki ja valitettavasti vielä päälle tieto siitä, että siinä missä yhdelle ei ehkä ole koulupaikkaa, saa toinen opettajakseen ensi lukuvuonna juuri sen opettajan, jonka kanssa on sukset menneet ristiin. Ai niin ja sitten se, että meidän autoon murtauduttiin; torstaiaamuna todettiin, että ikkuna oli rikottu kivellä. Mitään suurta draamaa se ei aiheuttanut – leasingauton vakuutus kattaa kaiken ilman sen suurempaa selittelyä, ja saaliiksi myös muihin autoihin iskenyt ryöstäjä sai latauspiuhan ja Ivana Helsingin tyhjän kukkaron. Ei ehkä ollut ihan sen arvoista.

Noh, olemme taas päässeet nauramaan espanjalaisten asuntovälittäjien sivuille. Isoin ongelma vaan on se, että jos tahtoisimme nauttia sellaisesta mukavasta espanjalaisesta elämäntavasta, johon kuuluisi oma piha ja ehkä uima-allas, edes taloyhtiön yhteinen, pitäisi meidän lähteä pois La Líneasta. Esikaupunkialueelle. Siinä, missä Suomessa olen asunut onnellisena lähiössä, Espanjassa siinä on pikku ongelma: minulla ei ole ajokorttia eikä täällä ole julkista liikennettä (tai on toki kolmesti päivässä kulkeva bussi, mutta sillä ei haeta lapsia koulusta tai tehdä kauppareissuja). En varsinaisesti halua harrastaa katumista, mutta näin jälkiviisaana voin sanoa että se ajokortti olisi kannattanut ajaa silloin 15 vuotta sitten, kun eli vielä nuorelle ihmiselle tyypillisessä kuolemattomuusharhassa varmana siitä, että voi valloittaa vaikka uuden aurinkokunnan jos sille päälle sattuu.

Täällä Espanjassa ajokortin ajaminen olisi toki todellista säästöä Suomeen verrattuna, sillä kokonaisuudessaan ajokortti ajotunteineen (joita on ilmeisesti 10 pakollista) kustantaa vain 550 euroa. Onhan sekin toki iso investointi, mutta kyllä paljon vähemmän kuin suomalainen ajolupa kakkosvaiheineen ja pimeäajoineen – kaikki mielikuvani tietenkin perustuvat vain kavereiden kokemuksiin ja kuulopuheisiin, omaa ajokoulukokemusta ei ole. Kun muut täysi-ikäiset ajelivat korttejaan, minä painoin lukion ohella kahta duunia ja säästin matkoihin. En tosiaan ajatellut elämääni 10 vuoden päähän, että ehkä lapsiperheessä ajokortista voisi olla iloa, koska kuvittelin vakaasti että asuisin aina jossain ratikkalinjan varrella tai sitten niin syvällä sademetsässä, että siellä ei ajokortteja kyseltäisi.

Mikä sitten estää ajamista sitä korttia? No pelko. Olen aina ollut vähän hysteerinen liikenteessä, heti kun nopeus ylittää satasen tuntivauhdin alkaa mun syke nousta samaa tahtia. Huono avaruudellinen hahmotuskyky ei mitenkään auta asiaa, koska en oikeasti osaa silmämääräisesti arvioida etäisyyksiä juuri ollenkaan. Ja kun on lietsonut vuosien ajan tätä omaa epävarmuutta asian suhteen, on kynnys ryhtyä ajelemaan, varsinkin vieraassa (liikenne)kulttuurissa, aika korkea.

Näin pelkääjän paikalta voin todeta havainnoineeni, että liikenne on monella tavoin anteeksiantavampaa ja sujuvampaa kuin Suomessa; pienet törttöilyt katsotaan läpi sormien, joustetaan ja väistetään, usein ymmärretään että sujuva liikenne on suurempi arvo kuin se, että kaikki menee millilleen liikennesääntöjen mukaan. Mutta toisaalta ihmiset kaahaavat, kukaan ei käytä vilkkuja, joka paikassa on liikenneympyröitä ja nössöilijät jyrätään moottoritiellä tylysti. Jos Wikipediaa on uskominen, on Suomessa enemmän kuolonkolareja asukaslukuun nähden kuin Espanjassa, joten luultavasti oma panikointini on aivan turhaa. Täällä hätävilkuilla ja käsien levittelyllä saa paljon anteeksi muilta autoilijoilta.

Nyt eletään taas tällaisessa välitilassa, ja voi aivan hyvin olla että löydämme itsemme syksyllä tästä samasta asunnosta. Mutta voi olla, että innostummekin taas muuttamaan.