ERON HINTA

Jotkut uutiset on sellaisia, ettei malta odottaa että pääsee jakamaan ne blogiin. Ja sitten toiset uutiset, kun vajaa kaksi vuotta sitten tapahtunut ero, ovat sellaisia joita pitää hautoa aika pitkään ennen kuin ne pystyy kertomaan. Nyt on kuitenkin sen verran vettä virrannut Vantaanjoessa että tästäkin voi jo keskustella muutenkin kuin meemein. Jopa niin, että kävin ihan julkisesti puhumassa maailman ihanimman Julian kanssa hänen Melkein kaikki rahasta-podcastissaan (jakso tulee ulos 24.9.).

Mua tietenkin hieman huvittaa ajatus itsestäni jakamassa talousneuvoja, koska olen vähiten massimuija kaikista. Mutta toisaalta olenkin erinomainen varoittava esimerkki! Tiivistetysti: kannattaa olla vähän säästössä pahan päivän varalle. Meinaan, eroamiseen yleensä liittyy vähän useampikin paha päivä. Voisin totta kai syyttää säästöttömyydestäni sitä, että olimme vain reilu vuosi ennen eroa investoineet ulkomaille muuttoon, mutta totuus on että en vain ole säästäväinen ihminen. Päin vastoin, aina kun annan luottokorttini huutaa hoosiannaa niin hymyilen ja hoen että ei siinä viimeisessä mekossa kuitenkaan ole taskuja!

No ei ole ei, mutta ennen kuin kuolee niin yleensä ehtii tulla tilanne jos toinenkin jolloin olisi erittäin kiva että olisi vähän puskuria. Ei siihen tarvita edes eroa vaan ihan surkea työpaikka tai terveysongelmat riittävät. Mutta, olen elävä esimerkki myös siitä, että erota voi vaikka tili olisi melkein miinuksella.

Meillä se käytännössä kuitenkin tarkoitti sitä, että piti muuttaa Suomeen. Olisimme palanneet todennäköisesti tänne pohjoiseen muutenkin lasten kanssa kesällä 2019, mutta nyt oli selvää että meillä ei olisi ollut varaa asua Espanjassa kahdessa eri kodissa. Suomessa tämä onnistuu, koska saan paljon tukea yhteiskunnalta: lapsilisissä on yksinhuoltajakorotukset, kuten myös pian taas rullaavassa opintorahassa on lapsikorotus, ja sen lisäksi saan asumistukea.

Kun eropäätös (joka luonnollisesti ei ollut mikään hetken mielijohde) oli tehty, jouduimme asumaan yhdessä vielä useamman kuukauden. Vaikka kyseessä oli tosi tylsä ja epädramaattinen ero, ei kodin jakaminen enää siinä vaiheessa tuntunut kenestäkään kovin mukavalta. Silloin tuli mietittyä muutamankin kerran, että olisipa ollut pari toimintatonnia niin olisimme saaneet vähän välimatkaa ex-puolison kanssa. Ulkomaille tai ulkomailta muuttaminen ei ole halpaa hupia, joten meillä muuttoprosessi vaati lentoineen ja laatikoiden kuljettamisineen pari tonnia. Sattumalta saman verran oli mennyt juuri edellisenä vuotena siihen, kun saavuimme Espanjaan, emmekä olleet varautuneet siihen että sama investointi pitäisi tehdä niin pian uudestaan.

Olimme myös ennen muuttoa myyneet oikeastaan kaiken kiinteän omaisuuden, ja jäljellä oli lähinnä legoja, lakanoita ja keittiötarvikkeita. Yleensä omaisuudenjako on edessä myös silloin, kun suhteen molemmat puolisot jäävät samalle postinumeroalueelle, joten on hankittava imureita, sänkyjä, kattiloita ja kaikenlaista. Jos muuttaminen itsessään maksoi muutaman tonnin, niin tämän lystin rahoitin mm. Ikean luottokortilla, jota makselen vieläkin takaisin.

Eroaminen on kallista. Itse kaksiportainen avioeroprosessi pelkästään maksaa noin 300 euroa, mutta hyvin harvalla kulut jäävät siihen. Elämänmuutoksiin liittyy lähes aina elintason lasku eikä eroaminen ole poikkeus. Ei ole mitenkään harvinaista, että ihan hyvässä, sopuisassakin erossa on tarve ulkopuoliselle asiantuntijalle (eli juristille, ja siinä ei ole mikään alipalkattu ammattiryhmä). Mitä riitaisampaa, sitä kalliimpaa. Olen kiitollinen, että meillä on asiat saatu sovittua ilman kolmatta osapuolta, tätä tietty helpotti se että minä olen lähivanhempi (viikko-viikkosysteemi ei oikein toimi kun välissä on 4000 kilometriä) eikä meillä ollut juuri muuta yhteistä omaisuutta kuin petivaatteita ja ruokailuvälineitä.

Tarkoitus ei kuitenkaan ole masentaa. Eron jälkeen olen pärjännyt hyvin, vaikka alku olikin ahdistava (siitä avaudun huolella Julian podcastissa!). Yhteiskunta ja ystävät auttoivat alkuun: kun aloitimme jos nyt ei tyhjän niin erittäin ohuen patjan päältä vuoden 2018 viimeisinä päivinä, saimme niin paljon tukea että erosurun lisäksi itkin usein myös ilosta. Kela tarjosi vuokratakuun että pääsimme ensimmäisten kuukausien karmeasta vuokrakaksiosta kivempaan kotiin, naapuruston perheet toivat meille pyyhkeitä, toppavaatteita ja huonekaluja. En tiedä kuinka paljon vuoden 2019 alkuun kuului huolta toimeentulosta ja uusien hankintojen rahoittamisesta ja kuinka paljon murehtiminen oli myös unelmista luopumista ja parisuhteen päättymisen prosessointia, mutta sekin lopulta helpotti.

Toivoisin, ettei kukaan jää huonoon suhteeseen vain rahan tai elintason takia. Olen itse avioerolapsi ja muistan, että lapsuudessa kamalampaa kuin puuropainotteinen ruokailu oli eroa edeltävä kireä ilmapiiri ja omien vanhempien onnettomuus. Olisi totta kai ollut upeaa jos olisimme voineet elää ydinperheenä, mutta se ei nyt onnistunut. Olemme onneksi ystäviä ja vietämme paljon aikaa vanhalla perhekokoonpanolla, ja luulen että olemme kaikki onnellisempia kuin kaksi vuotta sitten. Ja vaikka Ylellä välillä kirjoitetaan timanttisista yksinhuoltajista säälivään sävyyn, tai kerrotaan yksinhuoltajuuteen liittyvistä sosio-ekonomisista riskeistä, on yksinhuoltajia yhtä moneen junaan kuin ydinperheitäkin. Riskit totta kai lisääntyvät kun vastuun arjesta kantaa pääasiassa yksi aikuinen, mutta mikään homogeeninen heikosti toimeentulevien äitien ryhmä tämä ei ole.

Ehkäpä se oma vinkkini on, että kannattaa pistää vähän sivuun sitä rahaa, jos se vain on mahdollista. Ja että jos ei ole, niin täysin persaukisenakin voi erota. Eroaminen itsessään on yleensä niin syvältä, että se tietty on astetta mukavampaa että ensin ei tarvitse nukkua kavereiden sohvilla ja voi juoda vähän viiniä samalla kun käy läpi yhden tärkeän suhteen elinkaarta. Mutta kaikki järjestyy.

KANSALLISMUSEON MUUMINÄYTTELY

Viime lauantaina pääsin pitkästä aikaa poikien kanssa museoon. Meitä, kuten muutamaa muutakin, kiinnosti elokuun puolella Kansallismuseoon auennut Muumien juhlanäyttely ”Rohkeus, rakkaus, vapaus! Muumit 75”. Hyvät uutiset ensiksi: me jonotettiin, luultavasti osittain Pride-viikonlopun ohjelman vuoksi, 1,5 tuntia josta puolet ulkona, puolet aulassa… mutta näyttely on auki vielä helmikuun loppuun ja esimerkiksi arki-iltaisin kuulemma sisään voi kävellä ilman jonottelua! Hidas sisäänpääsy johtui tietenkin koronan vuoksi rajoitetusta kävijämäärästä ja sisällä näyttelyssä sitä arvosti: vaikka nyt oli rajallinen jengi itse 1. kerroksen näyttelytilassa, oli siellä silti hieman ruuhkaista ja hetkittäin täyden tuntuista.

Museokortilla sisäänpääsy on aikuiselle ilmainen (oletan, että kaikki ovat totta kai hankkineet Museokortin joka on paras kortti heti vanhempien luottotiliin liitetyn rinnakkaiskortin jälkeen!). Museokortittakin käynti on silti halpa, eli 14 euroa aikuiselta ja lapset ilmaiseksi. Samalla rahalla kiertää myös Kansallismuseon perusnäyttelyt.

Neljään isompaan tilaan ja yhteen pienempään, hieman salaisempaan huoneeseen jakautuva näyttely oli kaikista kolmesta lapsesta todella kiehtova. Olin oikeastaan yllättynyt, miten Muumit kiinnostivat niin eskarilaista kuin neljäsluokkalaistakin, vaikka olivathan he kesällä Muumimaailmassakin aika liekeissä. Erityisesti kun ottaa huomioon, että toisin kuin äitinsä he eivät ole katsoneet VHS:ltä Muumeja joilla on Samuli Edelmanin ääni eivätkä ole lukeneet kuin muutaman hassun muumikirjan.

Seinille kirjoitetut muumien viisaudet olivat hauskoja, mutta kovin informatiivinen ei näyttely ollut, tätä muumifilosofiaa lukuunottamatta. Kuulin muutamien täysi-ikäisten vieraiden mutisevankin, ettei näyttely kertonut tarpeeksi Toven kapinallisuudesta tai muumien rosoisista, suorastaan salaisista viesteistä. En ole järin perehtynyt aiheeseen, ja ehkä siksi oma fiilis jäikin siihen, että eniten nautin lasten intoa seuratessa. Instagramiin kelpaavia kuvakulmia on kyllä joka neliömetrillä, että visuaalisesti tästä näyttelystä on rakennettu erittäin kiitollinen kohde.

Vaikka Kansallismuseon arvokkaassa ympäristössä tekisi mieli sitoa lapset varmuuden vuoksi kiinni omaan käteen, niin tämä näyttely oli mahtavan toiminnallinen. Kaikkeen sai koskea, vähän kiipeilläkin, ja kieriä alas lumimäkeä. Muutaman kerran itse kielsin lapsia tekemästä jotain – varmana siitä että saataisiin ihan just ikuinen porttikielto – kun henkilökunta (joka muuten lähinnä katseli lempeästi sivusta) tuli kertomaan että saa tehdä, saa kokeilla, pitääkin! Tällainen museokokemus on omiaan nostattamaan lasten fiilistä tärkeinä vieraina, siitä iso kiitos.

Mutta voi surkujen surku: Kansallismuseon yläkerran loistava, lapsille rakennettu Vintti on lopettanut! Tilalla on kyllä tyhjää tilaa, jossa on esim. ohjattua askartelua, mutta henkilökunta vähän epäili että mitään lasten omaa museotilaa tuskin on enää tulossa takaisin. Paitsi jos oikein kovasti toivotaan, eli pliis, laittakaa palautetta!

Muumien juhlanäyttely on kaiken kaikkiaan todella kiva koko perheen näyttely. Jollei ole intohimoinen muumifani, ei anti aikuisille ole ehkä kovin kummoinen ja 1,5 tunnin jonotus ei aivan ollut 40 minuutin kierroksen arvoinen (tietenkin silti menemme pian uudestaan, sellaisia kun olemme). Lapsille riitti kuitenkin kaikkea mistä innostua: kieltokylttien polttamisesta erilaisten yksityiskohtien bongaamiseen. Löydätkö Muumimamman laukun, saatko napattua seinillä vilistäviä hyönteisiä kiinni? Ja tämä oli todella matalan kynnyksen museoseikkailu, eli kulttuurikasvatusta parhaimmillaan!

VIIMEISET VINKIT RIIKAAN

Jos nyt, ennen kuin kaikki unohtuu, kerron vielä omat vinkkini Latvian pääkaupunkiin. Heinäkuun lopussa vietin siellä 9 päivää ja voin luvata, että siinä ajassa tuollainen reilu 600 000 asukkaan ”Baltian Pariisi” tulee aika tutuksi. En nyt tietenkään paukuttele mitään asiantuntijan henkseleitä, mutta jaan mielelläni viisauttani.

Ihan ensimmäiseksi sanon, että Riika on todella kiva ja sympaattinen kaupunki. Erityisesti pidin paikallisista ihmisistä: hymyileviä, avuliaita mutta eivät mitenkään iholla. Riika tuntui turvalliselta (mitä se tilastojen valossa taitaa olla myös todellisuudessakin) ja suurkaupungin hektisyys puuttui. Tietenkin koronan takia turisteja oli vähemmän eivätkä kaikki sikäläisetkään varmasti olleet liikkeellä, mutta yleisesti fiilistä voisi kuvata hyvin leppoisaksi.

Riian ravintoloita ja kahviloita olenkin jo ylistänyt. Omat suosikkini löytyvät pitkälti kaupungin ”uudelta puolelta”, joka mun mielestä oli muutenkin se mielenkiintoisempi osa Riikaa. Itse asiassa toisella puolella Väinäjokea (latviaksi Daugava) oli ilmeisesti nousussa olevaa hipsteraluetta ja kaupungin parasta pizzaa, eli jos nyt menisin takaisin Latviaan ylittäisin myös sillan ja kävisin katsomassa sitä vähemmän tunnettua aluetta.

Riian vanhakaupunki on toki pittoreski ja sopivan kompakti päivässä kierrettäväksi. Useimmat turistit poikkeavat ainakin keskeisimpien Riian nähtävyyksien äärellä, eli Pyhän Pietarin kirkolla, Mustapäiden talolla ja silittelemässä Bremenin soittoniekat-patsasta. Vanhastakaupungista löytyy runsaasti historiaa ja kiehtovaa arkkitehtuuria. Itse ihastelin eniten vanhankaupungin ulkopuolella sijaitsevia art nouveau-rakennuksia, joista tämä löytyy Elizabetes ielalta:

Näillä kulmilla, Centrs-alueella, oli lempiravintoloideni ja -rakennusten lisäksi myös mm. Latvian kansallinen taidemuseo, joka kuuden euron sisäänpääsymaksulla on ehdottomasti rahanarvoinen käyntikohde. Viehättävä, hieman Ateneumiamme muistuttava rakennus esittää latvialaista taidetta useammassa kerroksessa. Oli modernia, yhteiskuntakriittistä taidetta, vahvojen neuvostovaikutteiden maalauksia sadan vuoden takaa sekä Latvian klassikkoja – en minä tietenkään niitä tunnistanut, mutta taidehan ei tunne kielimuureja.

Museon pohjakerroksessa on esillä jonkin verran Latvian historiaa ja kulttuuria, sekä mahdollisuus kurkistaa lasiseinien läpi siihen, miten taidetta säilötään silloin, kun se ei ole esillä. Suosittelen samalla visiitillä syömään erittäin maukkaan ja kohtuuhintaisen lounaan museon ravintolassa.

Museosta on lyhyt matka yhteen Riian vaikuttavimmista kirkoista, Kristuksen syntymän katedraaliin, joka on kaupungin suurin ortodoksikirkko. Mikäli haluatte mennä ihailemaan kultakupolista sipulikirkkoa sisältä päin, ottakaa huivit mukaan, sillä naisvieraiden tulee peittää päänsä. Me kävimme vain kääntymässä (koska heinäkuun helle, ei hattuja eikä muuta peittävää mukana) mutta vierailimme sisällä St. Gertruden vanhassa kirkossa.

Olen varmasti ainoita Riiassa viikon verran notkuneita vierailijoita, jotka eivät menneet ihailemaan maisemia Pyhän Pietarin kirkon torniin. Käsittääkseni pääsy näköalatasanteelle tuolla vanhankaupungin kätevimmässä kirkontornissa on noin yhdeksän euron luokkaa. Itselleni sopi paremmin näköalojen ihailu Radisson Blu Skyline-hotellin kattobaarissa – arvio paikan pokebowlista löytyy ravintolapostauksesta. Sen lisäksi yläilmoihin Riiassa voi päästä myös Panorama Riga-rakennuksessa, eli tiedeakatemian komeassa rakennuksessa. Sisäänpääsy on kuusi euroa aikuiselta, ja kokemuksesta voin kertoa että se tulee halvemmaksi kuin hotellin baarissa juodut drinkit. Lintuperspektiivin lisäksi siellä on tarjolla melko stalinista arkkitehtuuria. Itselleni tuli heti flashback Varsovan matkasta!

Riiassa voi totta kai syömisen ja talojen tuijottelun lisäksi shoppailla. Me ei kyllä sitä suuremmin harrastettu: vanhastakaupungista löytyy jonkin verran bulkkivaateketjujen liikkeitä sekä Gallerija Centrs-ostoskeskus vanhankaupungin ytimessä sekä Gallerija Riga lähellä juuri sitä korkeaa Radisson Blu-hotellia. Noilla alueilla on useampia ostoskatuja, joilta löytyy mm. Baltian UFF:n eli Humanan Vintage-liikkeitä ja latvialaisia käsitöitä. Oma suosikkini oli Robert’s Books: Muutamaa drinkkiä ja kahvia tarjoilevan sisäpihakuppilan ja englanninkielisen antikvariaatin yhdistelmä, jossa tietenkin oli pienimuotoista taidekauppaa ohessa. Suosittelen aivan kaikille, etenkin kirjallisuuden ystäville.

Mutta vaikkei olisi liikkeellä ostohousut jalassa, ei voi jättää väliin Riian keskustoria ja kauppahallia, joka on vanhoista zeppeliinien huoltorakennuksista koostettu kokonaisuus (johon uudistettiin modernia ravintolamaailmaa heinäkuussa, eli seuraavalla kerralla pitänee syödä sielläkin!).

Ilmalaivat ovat lähteneet, mutta tilalla on lähes kaikkea muuta myytävää mitä kuvitella saattaa. Tyyliltään myynnissä olevat vaatteet tarjoavat aikamatkan 30 vuoden taakse, mutta ihmeteltävää ja ihailtavaa riittää. Kauppahallit ovat jaoteltu kasviksille, kalalle, lihalle ja erinäisille herkuille, ja täällä todella tuntuu siltä että ei olla enää Kansasissa.

Kaiken tämän lisäksi Riiasta löytyy runsaasti hyvin hoidettuja puistoalueita ja patsaita. Niitä paikalliset tuntuivat rakastavan. Tai en siis osaa analysoida täkäläisten suhdetta näihin muistomerkkeihin, mutta patsaita oli runsaasti. Monet turistit lähtevät lyhyelle kanaaliristeilylle tai katsomaan auringonlaskua pitkin Väinäjokea, itselleni riitti kävely ympäriinsä. Mutta jos on kiire ottaa kaupunki haltuun, myös Riiassa Hop On Hop Off-bussit ajelevat ympäriinsä.

Jos olisin päiväristeilyllä Riiassa eikä aikaa olisi tuhlattavaksi asti kuten tänä kesänä, käyttäisin ehkä tunnin vanhankaupungin vilkaisuun ja nauttisin sitten niistä Riian erityisistä ominaisuuksista: Zeppelin-halleista, kaupungin kattojen yli avautuvista näkymistä jossain monista näköalapaikoista, taiteen ystävänä sijoittaisin pari tuntia latvialaiseen luovuuteen tutustumiseen ja sitten söisin paljon.

YLLÄTTÄVÄ IKÄVÄ

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Lapset eivät kovin usein puhu Espanjasta, toisinaan ehkä haikailevat ”uima-allastalolle” tai sitten paikalliseen lempiravintolaan, ”pihvipaikkaan”, tai sinne rakkaaseen ”jäätelöbaariin”. Ovat tietenkin äitiinsä tulleet, kun ajattelevat ulkomaitakin ruoan kautta. Mutta eivät muistele arkea tai ihmisiä tai muutenkaan juuri vaivaudu tunteilemaan välimatkan edessä. Mutta ehkä se on tämä kokonaan Espanjaton kesä, tai se, ettei poikkeuksellisesti (tuo vuotta 2020 hyvin kuvaava sana!) ole edes seuraavaa matkaa varattu, kun lapsetkin alkoivat aamupalalla ikävöidä. Puhuivat kuinka kivaa espanjalaisessa koulussa oli ollut. Aika oli tehnyt tehtävänsä, olivat sitä mieltä että välitunti kesti kaksi tuntia (oikeasti puoli tuntia, ja siinä ajassa piti vielä syödä eväätkin – ja se oli päivän ainoa välitunti!). Muistelivat että helppoa oli. Ehkä tämä suomalainen peruskoulu vähän painoi päälle, itse kyllä muistelen ne kuusituntiset Espanjan koulupäivätkin sellaisina, että lapset olivat viimeistään torstaina kuin kuivaksi puristetut rätit.

Ja vaikka mä en enää joka päivä puhu tai postaa siitä, miten olisin mieluummin Andalusiassa, niin ajattelen sitä joka päivä. Vähemmän haikeana, enemmän odottaen paluuta. Ensi kesänä toivottavasti kuukausi. Ja siinä missä nyt monet ikäpolveni pesunkestävät kaupunkilaiset ovat tänä kesänä hankkineet maanisesti kesämökkejä, mä yhä ajattelen että jos joskus rahat riittäisi niin sitten ostaisin pienen kodin jostain sieltä Cadízin maakunnan vuoristoista. Tietenkin 40 vuoden päästä se on varmaan aavikoitunut ja muuttunut kestämättömän kuumaksi. Ensi viikolla Netflixiin tulee Narcos-henkinen dokumentti La Líneasta, mun henkisestä kotikaupungista. La Línea – Kaupunki lain rajalla tuskin tulee nostamaan kiinteistöjen arvoa. Vaikka Helsingissä on kymmenen kertaa enemmän asukkaita La Líneassa, tuntui siellä arki jotenkin…no, varmaan vähän vaarallisemmalta. Yhä pidän ihmeellisenä sitä, että kun astuin ulos kadulle ja kävelin muutaman metrin, näin siltä sijalta kaksi eri mannerta ja kolme eri maata.

Kesällä selvisin suuremmin kaipailematta. Pääsiin Riikaan ja lasten isä tuli Suomeen. Aurinkoa ja lämpöä oli vähän täälläkin. Nyt syksyn tullen huomaan jonkun Espanjalle omistetun aivolohkon taas aktivoituvan. Se johtuu ehkä siitä kun kotonakin on viileämpi. Espanjan syksy, joka alkoi vasta joskus loka-marraskuun vaihteessa – valokuvien perusteella lapset on joskus uineet vielä Halloweenin aikoihin – oli ihana. Syyskuu oli vielä läkähdyttävän kuuma, koulut alkoivat kuun puolivälissä ja muistan miten luulin aina kuolevani nestehukkaan kun kävelin 1,5 kilometriä kolme potkulautaa käsissä hakemaan lapsia. Lapset olivat ihan yhtä lailla tuskissaan kotimatkalla, pysähdyimme aika usein kantakahvilaan kaakaolle, kahville ja pekonileiville. Pelkkä ajatus siitä kahvilasta ja cappuccinosta ja marmoripöydistä ja lasten Cola Cao-juomista pilleillä saa melkein kyyneleet silmiin, se oli niin lohduttava ja turvallinen paikka, siitä asti kun ensimmäisen kerran menimme Espanjaan ja jouduin menemään tuohon kahvilaan tekemään töitä kun kotona ei ollut nettiä.

Ja sitten kun se vuosi vuodelta kuumempi syyskuu oli ohi, alkoi viiletä. Kotona, jossa oli kivilattiat ja ikuinen läpiveto, sen huomasi ensimmäisenä. Piti pukea sukat. Öisin peitoksi ei riittänyt pelkkä lakana. Talvella sisätilojen kylmyys oli jo ihan kauheaa, sitä en ikävöi lainkaan, kosteutta ja luihin ja ytimiin osuvaa jäätävyyttä – muutaman kerran lopputalvesta heräsin aamulla niin että hengitys höyrysi, vannon! Mutta päivisin oli samanlaiset lämpötilat kuin Suomessa yleensä toukokuussa. Joskus iltapäivisin jos löysin leikkipuiston penkeiltä paikan, johon aurinko oli paistanut koko päivän, ehti tulla kuumakin. Se ympärivuotinen valo oli ihmeellinen, ihana asia. Toivon että voin viettää Etelä-Euroopassa eläkepäiväni, niin epäisänmaallista kuin se olisikin.

Tämä ikävä on ollut ihan tervetullut tunne. Muistutus siitä, että vaikka asiat Suomessa ovat hyvin, elämä täyttä ja kiireistä ja kivaa, haluan silti palata sinne. Haluan vielä elää Espanjassa ja yhä ajattelen, että mikäs siellä olisi kuollessa.

P7163872.jpeg