TAMMIKUUSSA

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tammikuussa olen…

…kuvannut vähemmän kuin vuosiin. Ei johdu kylläkään siitä, etteikö talvinen Suomi olisi kaunis ja kuvauksellinen. Ensin hajosi muistikortti, joka olikin jo jatkoajalla, ja sitten ulkona on ollut yksinkertaisesti niin kylmä että sormet ovat jäätyneet ennen kuin kuin olen saanut edes kameran päälle. Kerran myös kamera jäätyi.

….syönyt lukemattomia runebergintorttuja mutta en yhtään laskiaispullaa. Olen myös ottanut koko Espanjassa vietetyn ajan edestä takaisin irtokarkit, sipsit ja uutuussuklaat (käsi ylös, tykkääkö joku oikeasti Geisha-Kismetistä?). Hampaisiin sattuu, eikä se että lopetin colajuomien juomisen tyystin kolme kuukautta sitten taida kompensoida tätä sokerimäärää.

….ilmoittanut keskimmäisen lapsen kouluun. Tähän sopivat kaikki kliseet kuinka hän vasta syntyi ja miten aika rientää ja kuinka ylipäänsä itsehän en vanhene ollenkaan, vaikka ensi vuonna esikoislapseni täyttää jo kaksinumeroisia lukuja! Joku tässä ei nyt täsmää…

…päässyt lukupiiriin, jossa pääsin suosittelemaan Kerrostalosutta. Paikalla oli vahva edustus kirjastoalan ammattilaisia, jotka säästivät multa kolme euroa (olen nimittäin unohtanut kirjastokorttini jonnekin Espanjaan…) ja kertoivat Tasku-sovelluksesta, jonka ansiosta olen nyt maanisesti varaillut kirjoja ja huomenna pääsen hakemaan ensimmäisen satsin. Sen sijaan luovuin taas äänikirjojen kuuntelusta, koska ei siihen vieläkään löydy aikaa.

…kävin Redissä ja sanoisin, että se on mainettaan parempi! Lähtökohtaisesti en tietenkään ole iloinen yhdestäkään kuluttamiselle omistetusta neliöstä, mutta tämä oli kiva, rauhallinen vaihtoehto meidän entiselle lähi-ostarille Itikselle.

…opetellut hanskaamaan kaiken yksin, ja ollut samalla yleensä aika tyytyväinen toteutukseen ja ennätysväsynyt.

… vienyt lapset katsomaan (melkoisella vaivalla, lahjonnalla ja kiukuttelulla) sitä vitun valoshow’ta, ja kysynyt lopuksi mitkä olivat poikien lempivalot ja saanut vastaukseksi ”liikennevalot”.

…ollut valittamatta säästä, paitsi ehkä pari kertaa on tainnut lipsahtaa että vähän lämpimämpi voisi olla. Tänään kuitenkin tammikuu päättyi sellaiseen pehmeään talviseen auringonpaisteeseen että halleluja! Kevättä kohti!

OLIKO ESPANJA VAIN UNTA?

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olemme solahtaneet tähän uusvanhaan arkeen niin hyvin, että olen alkanut epäillä sitä olimmeko ollenkaan poissa. Koirakin on nyt niin suomalainen, että jaksaisi juosta umpihangessa vielä pitkään senkin jälkeen kun monet paikalliset piskit ovat jo ottaneet suunnaksi kotisohvan. Lapset… heidän kohdalla ei voi puhua paluumuuton aiheuttamista kulttuurishokeista tai oikeastaan mistään sopeutumisvaikeuksista. He ovat jatkaneet elämäänsä juuri siitä mihin se jäi kesäkuussa 2017, vaivattomasti ja vailla sellaista identiteettikriisiä, josta itse kärsin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Itse olen tietenkin ennen kaikkea helpottunut siitä, että lapset eivät ole kipuilleet lähtöä. Oli se totta kai rankka heillekin, mutta kaikki Suomen hyvät asiat ovat selvästi hoitaneet mahdollisia lähtötraumoja. Tai mistä minä tiedän, millaista terapiaa he tarvitsevat aikuisina vanhempiensa päätösten takia, mutta juuri nyt he vaikuttavat niin tyytyväisiltä, että päätöstä ei voi epäillä. Tämän aamun lumimyrskyssä kuopus kyllä sanoi, että hiekkamyrskyt olivat mukavampia – vertailukohtana on muutama Espanjassa koettu poikkeuksellisen tuulinen päivä, jolloin saimme kasvoillemme Saharan hiekkaa. Saharan hiekkaa! Ei sitäkään muista, kun Itämeren räntä iskee vasten naamaa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kun tämä siirtymä on ollut näin sujuva, olen välillä epäillyt sitä olimmeko me ollenkaan koko Espanjassa. Että ehkä se puolitoista vuotta katosikin vain johonkin madonreikään ja olemme koko ajan olleet Herttoniemessä. Hain viime viikolla matkatavaramme, jotka tulivat Suomeen rekalla (en ala nyt sen enempää muuttoprosessissa, mutta todettakoon nyt vaan että jos tavallinenkin muuttaminen on vittumaista niin nämä valtioiden väliset muutot ovat paitsi eeppisen kalliita niin myös aivan käsittämätöntä säätöä). Yksi ovi sulkeutui ihan kirjaimellisesti, sillä yli kolmen vuoden ajan Espanjan kotinamme toiminut asunto on nyt annettu eteen päin ja kesällä palaamme ihan muille kulmille.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Katsoin tänään ensimmäistä kertaa kunnolla valokuvia Espanjasta, tätä postausta varten. Se tuntuu luissa ja ytimissä, ikävänä, suruna ja haaveena paluusta alkuun, jolloin olisi voinut ehkä tehdä erilaisia ratkaisuja. En kuitenkaan halua harrastaa katumista, ja tiedän että lopputulos olisi todennäköisesti silti sama: lapsien kanssa, ainakin juuri näiden meidän lastemme kanssa, tämä on oikea paikka. He saavat sellaisia asioita elämäänsä, joita tarvitsevat tulevaisuuteensa ja joita Espanja ei olisi voinut antaa. Silloin kun itse ajattelen, miten ihanalta lauantai-iltapäivänä juotu kahvi maistui keskellä kaupungin kuhinaa ja kuinka joka ilta auringonlasku oli upea, erilainen ja yhtä paljon kiitollisuuden tunteita herättävä, muistan sen että näin on varmasti parempi. Pakko olla.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ja Suomessa ei missään nimessä ole mitään vikaa. Säät ja ruoan hinta ovat asioita, jotka nyt vain sattuvat olemaan Espanjaan verrattuna vähän huonommin, mutta täällä on miljoona asiaa joista iloitsen joka päivä. Angstini ei siis kohdistu tähän kotimaahan, päin vastoin. Olen kiitollinen, miten meidät on otettu vastaan ja miten paljon täällä on lapsille tarjota. Mutta sydämeni on silti Andalusiassa. Se on sillä vajaan parin kilometrin kävelymatkalla lasten koululle, jonka osaisin vaikka silmät kiinni (en tietenkään sitä suosittelisi tuntien espanjalaisen liikennekulttuurin). Koirankakan väistelyn, appelsiinipuiden, churrerian, kuumuuden, äänien ja tuoksujen täyttämä matka joka aina ärsytti mutta jonka nyt kävelisin mielelläni vaikka joka päivä, ja lupaisin olla valittamatta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

KIASMA JA VÄHÄN VAIVAANNUTTAVA PILVI TAKALA

Kiasma on kaksikymppinen. Se tuntuu hassulta, koska jälleen kerran voin heittäytyä nostalgiseksi ja muistella aikoja sen aukeamisen aikaan – sitä marmatusta kuinka se pilaa Mannerheimin patsaan arvokkaan ympäristön ja kuinka omituinen, ruma rakennus se ylipäänsä on. Nyt Kiasma kuuluu mielestäni erottamattomasti kaupunkikuvaan, onhan Tatu ja Patukin seikkailleet siellä. Museoita ei koskaan voi olla liikaa!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Amos Rexin hartaasti odottamani näyttelyn missasin lopulta laiskuuden ja lasten sairastelujen takia, vaikka ehdimmekin Suomeen ennen teamLabin näyttelyn loppumista. Puolikuntoisten lasten kanssa en jaksanut jonottaa, vaikka kuulin että rattaita lainaamalla olisi voinut tyylikkäästi käyttää takaovea. No, meni jo – ehkä pitää matkustaa tämän taiteen perässä jonnekin muualle. Mutta Kiasmaan ehdin ennen kuin odottamani Pilvi Takalan näyttely ehtii loppua. Sen ehtii nähdä vielä 17.2.2019 asti, ja suosittelen sitä lämpimästi: Toinen vuoro-näyttely on yhtä aikaa tarkkasilmäinen ja oivaltava, hauska ja vähän ahdistava, mutta myös mukavalla tavalla helppo kokoelma erilaisia videoteoksia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Pidin Takalan teoksista paljon. Muutamat verkossa käytyyn dialogiin perustuvat kappaleet tuntuivat hieman raskailta jo valmiiksi internetissä tapahtuvan kommunikaation uuvuttamille aivoille, mutta videoteokset koko päivän kestävästä ”ajatustyöstä”, sisäoppilaitoksen opettajan arjesta sekä Bangkokin pokerinpelaajayhteisöstä olivat herkullisia. Niiden kautta pääsi tarkastelemaan omaa mukavuusaluettaan ja erilaisia yhteisöjä sääntöineen. Vaikka kuinka kuvittelisimme olevamme kapinallisia, olemme lopulta melkoisen ehdollistuneita sanoittamattomiin sääntöihin ja sellaiseen sosiaaliseen tanssiin, jonka askelkuviot menevät sekaisin kun joku ei paina nappia hississä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Takalan lisäksi Kiasmassa on tällä hetkellä Itämeren alueen viime vuosikymmenten taidetta kokoava Meno-Paluu näyttely, joka on esillä maaliskuun puoliväliin saakka. Näyttely oli riisuttu, hivenen melankolinenkin (mitäpä muuta voisi tältä seudulta odottaa?). Ei ehkä sellainen toivoa pirskahteleva kokemus, vaikka videoteos laivan kannella talvella tanssivasta taiteilijasta tarjosikin hymyn ja samaistumisen siihen, miten rytmi voi muuttaa sen, miten maailmaa katsomme. Halusimme ehdottomasti nähdä myös neuvostoaikasta homoseksuaalisuutta käsittelevän videoteoksen, jonka sopimattomuudesta lapsille ja herkille varoiteltiin jo lipunmyynnissä. Ei mikään mieltäylentävä kokemus sekään, joskin tässä ehkä ennakkovaroittelut loivat suuret odotukset jostain ”rajusta”, enemmän kuin surullisesta dokumentaatiosta.

Noh, taide on ihanaa. Tein itseni onnelliseksi (ja vähän köyhemmäksi) ostamalla jo kauan himoitsevani Museokortin, jota aion ulkoiluttaa vuoden ajan mahdollisimman paljon. Kiinnostaako raportit museoista tai näyttelyistä? Kirjoitan kyllä varmaan vaikka ei kiinnostaisikaan, jotta muistan itse mitä olen nähnyt. Tämä oli hyvin sijoitetut 69 euroa, tunnen sen luissani jo nyt. Sen jälkeen kävin muuten syömässä vielä elämäni ensimmäisen pokebowlin Hey Pokessa, jonka Winter Buddha annos paahdettuine kurpitsansiemenineen ja punajuurineen oli aivan naurettavan hyvä elämys. Helsinki, sinä olet ihan okei!

OI SUOMEN KIELI

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Yksi asia, jota en edes tiedostanut Espanjassa juuri kaipaavani, on suomen kieli. En muista, että olisin La Líneassa sitä kovin paljoa ikävöinyt. Tietenkin puhumme suomea kotona, ja oikeastaan aina kun lapset olivat kotona niin vähintäänkin yksi suomenkielinen piti melkoisen pitkästyttävää monologia milloin Pokemoneista, milloin Harry Potterista. Kuuntelin myös podcasteja ja katselin Instagramissa ihmisten avautumista Storiesin puolella. Mutta olin oikein tyytyväinen siihen, että asioin pääasiassa espanjaksi, joidenkin ystävien kanssa englanniksi. Espanjan puhuminen tuntui toisinaan suorastaan ylevältä: tässä minä ilmaisen itseäni sujuvasti kielellä, jota olen opiskellut kolme kurssia lukiossa. Oli aina pieni työvoitto kun sain vaikeamman asian hoidettua paikallisella kielellä. Ja musertava nöyryytys kun Vodafonen ääliömäinen puheentunnistinrobotti ei tunnistanut sanaa cancelar minun suustani, vaikka sitä kuinka eri aksenteilla huusin luuriin.

Mutta heti toisena päivänä Suomessa, päästessäni ruokakauppaan ja törmätessäni siellä tuttuihin, tunsin suorastaan pirskahtelevaa iloa päästessäni puhumaan äidinkielelläni. Vitsini kuulostivat heti hauskemmilta, tunsin olevani melkein eri ihminen – yleensä se ilmiö on ollut vahvempi kun olen matkustanut ulkomaille ja luonut nahkani, ollut mystinen vieras ilman menneisyyttä. Nyt olin kevyt höpistessäni kaikille satunnaisille koirapuistotuttaville ja kaupankassoille suomeksi. Pidän suomea monipuolisena ja kiehtovana kielenä, vaikka se varmasti kuulostaakin rumalta, kovalta ja näyttää kirjoitettuna aivan parodialta. Harkitsin joskus englanninkielisen blogin perustamista, mutta vahvasta kielitaidosta huolimatta tuntuu, että itseilmaisu jää vierailla kielillä pahasti puolitiehen.

Kun Aurinkorannikolta Suomeen palannut perhe kertoi yhdeksi syyksi sen, miten suomeksi on vain niin helppo asioida, espanjansuomalaisten ryhmässä pilkattiin kommenttia jonkin verran. Että jos ei halua puhua kuin suomea niin ei tosiaan kannata lähteä Kauppatoria kauemmaksi etelään. Mutta ymmärrän pointin oikein hyvin. Kielellä ei ollut meidän paluumuuttoomme osaa eikä arpaa, mutta kyllä omalla kielellä asioiminen tekee arjesta astetta helpompaa. Etenkin kun kyse on esimerkiksi terveyteen liittyvistä asioista tai lasten koulusta, on tuntunut juhlalliselta ymmärtää kaikki varmasti oikein. Espanjassa asiaa ei auttanut se andalusialainen, armoton aksentti – onnea vaan jokaiselle joka oppii sitä ymmärtämään, sitten varmasti ymmärtää espanjaa missä päin maailmaa tahansa! Aivokapasiteettini on muutenkin ollut tässä elämänvaiheessa aika koetuksella, ja nyt pääsen hieman helpommalla kun en joudu ajattelemaan kolmella kielellä. Okei, tietenkin olisin mieluummin 30 astetta lämpimämmässä nauttimassa lempikahviani, mutta jos tässä Suomeen tulemisessa on jotain hyvää niin erityisesti tämä.

Lasten suhteen tietenkin jännitän, miten paljon espanjaa jää sinne selkäytimeen ja kuinka nopeasti kaikki kahdessa vuodessa hankittu kielitaito katoaa. Esikoisella alkaa ensi viikolla vihdoin ylläpitotunnit, jolloin hän saa opetusta 1,5 tuntia viikossa. Keskimmäinen saattaa päästä ensisyksynä saman palvelun piiriin, se selvinnee ensi viikolla kun käyn ilmoittamassa hänet ekalle luokalle. Esikoinen on jonkin verran puhunut videopuheluita kavereilleen Espanjaan, tai lähinnä kuunnellut kun ne vanhat La Línean luokkakaverit papattavat hänelle. Toisaalta olen nauttinut suunnattomasti, että esikoinen hallitsee läksynsä suvereenisti yksin ja etenkin keskimmäinen kysyy jatkuvasti onnellisena kun menemme uuteen paikkaan: ”puhutaanhan sielläkin suomea?”. Joten kippis suomelle, tälle hienolle kielelle!