SODANJULISTUKSIA LA LÍNEASSA

Ilmapiiri on ollut koko alkuvuoden – olkootkin, että pian ollaan puolivälissä – kireämpi kuin koskaan aiemmin meidän aikanamme. Ei se vieläkään ole suuresti meidän arkeemme vaikuttanut, mitä nyt liikenteessä ja valitettavasti jopa jalkakäytävillä täytyy olla aika tarkkana, sillä milloin mitäkin salakuljettavat mopopojat ajelevat aika surutta ihmisten sekaan ja tiedän, että tuollainen kevytrakenteinen kuusivuotias kaatuisi kuin keila jos joku ääliö ajaisi päälle. Rannoilla olemme nähneet onneksi enemmän delfiinejä kuin narcolanchoja, huumesalakuljettajien kumisia moottoriveneitä, mutta esimerkiksi poikien kouluunvienti ja -haku matkoilla huumerikollisuuden läsnäolosta on paljon muistutuksia. Jos oikaisemme hieman lähempää Atunaran rantaa, joka on kai yhtä pahamaineisinta aluetta (mutta jossa voi ihan huoletta iltaisin kävellä, niin kauan kun pitää huolen omista asioistaan) on meneillään usein jossain korttelissa ratsia. Sen lisäksi poikien koulun vieressä olevan poliisiaseman parkissa on runsaasti kolaroituja autoja, monet hienoja katumaastureita. Noita autoja varastetaan eri puolilta Espanjaa ja sitten ne ajetaan La Líneaan, jossa niitä käytetään paitsi huumeiden salakuljetukseen (renkaissa) tai sitten ”aseina”, sillä joukosta löytyy aina joku hullu joka on valmis ottamaan tehtäväkseen taka-ajotilanteessa pysäyttää poliisiautot kolaroimalla täysiä päin poliiseja (olivat ne sitten paikallisia policia local, policia nacionaleja tai guardia civilejä).

Tänä viikonloppuna, kun me onneksi olimme poissa, aivan muualla Cadízin maakunnassa, oli La Líneassa kuulemma ratsattu oikein kunnolla. Käytännön Mies tiesi kertoa, että takavarikkoon oli päätynyt 200 000 euroa käteistä ja 4500 kiloa hasista. Koko viime viikon viha on kytenyt: viikko sitten maanantaina 9-vuotias poika jäi naapurikaupungissa Algecirasissa narcolanchan yliajamaksi rantavedessä. Ja kuoli. Tapahtumasta on ollut mediassa aika monta versiota – poika oli veneellä isänsä kanssa, poika oli rantavedessä isänsä kanssa, salakuljettajat hylkäsivät veneen kun pojan isä, joka myös loukkaantui tapauksessa, kävi heille avautumaan, ja hylätty vene meni pojan päältä ja veti tämän syvälle veteen, tai että salakuljettajat ajoivat veneen tahallaan pojan päälle, ja on spekuloitu myös että pojan isä on mukana huumebisneksessä – mutta yhtä kaikki: lapsi on kuollut tämän älyttömyyden takia. Muutamaa päivää aiemmin oli guardia civiliä kohtaan organisoitu hyökkäys, jossa loukkaantui yhdeksän poliisia. Muutama päivä sitten La Línean keskustassa, juuri siellä missä mekin asumme, poliisit ottivat kiinni kaksi 12-vuotiasta joilla oli veitsiä ja huumeita repuissaan.

En vieläkään pelkää muuten kuin liikenteessä. Koskaan en ole kokenut, että paikalliset huumerikolliset – joita kuulemma on sen 3000 tässä tuppukylässä – olisivat vaaraksi juuri minulle. En puutu heidän asioihinsa ja saan kulkea kaduilla rauhassa. Ketään ei kiinnosta ryöstää rikkinäistä Huaweitani saati kajota muuten henkilöön. Mutta olen väsynyt siihen, että meistä on tullut hieman vainoharhaisia. Tänään pysähdyimme nopeasti rannalla Tarifan lähellä, ja näimme kuinka vedessä keinui hylätty moottorikumivene ja hieman kauempana jokin valkoinen kasa. Ehkä ihminen, ehkä huumeita? Ehkä se selviää myöhemmin uutisissa, sillä lähtiessämme vastaan ajoi jo rajavartiolaitoksen ja guardia civilin autot. Ja kun olemme kotirannalla, joudumme olemaan koko ajan hieman varuillamme niin maalla kuin vedellä: huumeita vastaanottavat jengiläiset ajavat järkyttävällä vauhdilla mönkijöillään hiekalla, huumeita tuovat taas ajavat yhtä järkyttävällä vauhdilla aivan rantavedessä eivätkä juuri varo uimareita, sukeltajia tai surffaajia. Haluaisin vain tähyillä rannalla delfiinejä, en veteen heitettyjä huumepaketteja tai mahdollisia ruumiita. Niitäkin huuhtoutuu rannoille tasaisin väliajoin.

Vaikka nyt viranomaiset ja poliitikot aina Espanjan sisäministeriä myöten ovat vannoneet voittoa huumesodasta, kaikki suhtautuvat tähän skeptisesti, jopa pilkallisesti. Edes pelkkä salakuljetuksen kuriinsaaminen ei riitä, kun kaupunki on täynnä toivottomia nuoria. Huumerikollisuudesta on tullut hieno elämäntapa, joka mahdollistaa rikastumisen tai edes toimeentulon kun laillisia reittejä ei ole. Vaikka muakin kiehtoo alamaailma ja siihen liittyvät ilmiöt, olin hieman hämmentynyt kun 8-vuotiaan esikoisen luokkakaveri kulki koulussa paidassa, jossa julistettiin Pablo Escobarin olevan suuri sankari. Tämä on varsin varoittava esimerkki siitä, millainen yhteiskunta syntyy kun nuorilla ei ole vaihtoehtoja, ei koulutusta, ei taloudellista turvaa valita toisin. Toivottavasti tänne ei lisätä vain poliiseja vaan myös tehdään jotain sille yleiselle tunnelmalle, joka kaupungissa leijuu.

JÄÄTELÖTEHTAALLA

elgulus-voittajat-jaatelolla.png
Kuva: El Gulus

Muistatte ehkä, kun pyysin auttamaan minua ja esikoista erään valokuvakilpailun voittoon Instagramissa: paikallinen jäätelöbaarimme on päättänyt kesän ajan palkita jokaisen eniten tykkäyksiä saaneen #yocomogulus-julkaisun retkellä jäätelötehtaalle. No, kiitos teidän ja muiden ahkerien tykkääjien, esikoisen toive toteutui ja pääsimme toukokuun alussa käymään ”jäätelötehtaalla”. Jäätelötehdas kuulostaa itsessään aika mahtipontiselta, sillä kyse on oikeastaan aika pienestä jäätelöbaarista, joka valmistaa kaikki jäätelöt alusta loppuun itse paikan päällä. Aina, eli lähes päivittäin, kun käymme El Guluksessa, näemme lasin takaa jomman kumman heladerían italialaisista perustajista valmistamassa jäätelöitä. Ei siis mikään Jali ja Suklaatehdas-kokemus varsinaisesti, mutta kurkkaus lasin toiselle puolelle ja jotain, mitä kilpailuviettinen 8-vuotias oli kovasti odottanut.

Jäätelöbaari on ollut meille kantapaikka jo ensimmäisestä Espanjan kesästä alkaen. Kun 2016 aloimme siellä käydä – El Gulus sijaitsee samalla kadulla missä asumme, ja se on täydellisesti puolimatkassa uimarannalle kun lähdemme kotoa…tai rannalta – oli paikassa töissä myös suomalainen nainen, sekä hänen suomea puhuva miehensä, joka taas sattuu olemaan toisen perustajan serkku. Nykyään hän muuten työskentelee jäätelöbaarissa Turussa! Vaikka olisimme palanneet El Gulukseen aina uudestaan jo pelkkien jäätelöiden takia, myös hauska henkilökunta on merkinnyt meille paljon. Churrerian pojan tapaan El Guluksen väki on sellaista, jonka kanssa vaihdetaan iloisesti kuulumisia myös silloin, kun kohtaamme kadulla.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ja sitten se jäätelö: aivan sairaan hyvää! Miksi ylipäänsä kirjoitan tästä hyvin paikallisesta heladeriasta (toinen samanmoinen löytyy myös lahden toiselta puolelta Algecirasista) on se, että jos satutte käymään Gibraltarilla autolla, kannattaa paluumatkalla ehdottomasti napata mukaan jäätelö tai jäähilejuoma (granizado – oma suosikkini on ihanan kirpeä limon). Jäätelöbaari sijaitsee nimittäin aivan täydellisesti, eli pääsette ajamaan siihen suoraan jos ylitätte rajan autolla. Eikä se ole paha kävelymatka muutenkaan. Kaikki maut valmistetaan tuoreista raaka-aineista, ja niin paikallisia materiaaleja suosien kuin mahdollista. Huelvan mansikoita, andalusialaisia pähkinöitä sekä esimerkiksi banaaneja kanariansaarilta. Nam nam. Suosittelen kokeilemaan ainakin mascarponea ja pinjansiemeniä yhdistävää crocia, kookosta ja valkosuklaata ja keksiä sekoittavaa raffaelloa tai Pipsa Possua, jossa maistuu mansikkasuklaa.

kartta-gibraltar-el-gulus.png

Itse jäätelötehdasvisiitti oli hauska kokemus. Siellä oli myös kolme muuta voittajaa, parikymppisiä ja ujompia nuorisolaisia, sekä perustajat kertomassa pitkällä kaavalla siitä, miten he ne Espanjan parhaat jäätelönsä tekevät. Esikoinen jaksoi upeasti kuunnella hetkittäin melko luennoivan esittelykierroksen kokonaan läpi, vaikka minäkään en ymmärtänyt aivan kaikkea suht teknistä jäätelönvalmistuksesta. Näimme kuinka valmistettiin tavallista kermajäätelöä, sitten banaanijäätelöä ja lopulta banaanijäätelön pohjalta banoffee-jäätelöä. Pääsimme tietenkin myös maistelemaan paisti raaka-aineita kuten erilaisia suklaita, myös itse jäätelömakuja. Tämä oli tietenkin lapselle kaikista odotetuin hetki, joskin vieraskoreana hän taisi maistaa vain neljää makua. Ei sen puoleen, olemme niitä kyllä ihan asiakkaina kokeilleet jo suurinta osaa.

Nyt jäätelöbaari on taas päivittäin auki, iltapäivästä keskiyöhön asti, hyvin espanjalaiseen tapaan. He olivat kiinni lokakuun lopusta maaliskuun alkuun, ja El Guluksen odotettu avautuminen talvitauon jälkeen on ollut varma merkki keväästä ja kesästä, vaikka Espanjan surkeat säät eivät ole muuten rantakelejä luvanneet. Suosittelen ehdottomasti pysähtymään maistiaiselle jos ja kun käytte Gibraltarilla, koska sieltä ei ainakaan saa näin herkullista jäätelöä. Ja kiitos kaikille, jotka Instagramissa antoivat äänestä ja joiden ansiosta pääsimme syömään itsemme jätskiähkyyn!

8-VUOTIAANA

Esikoiseni täytti tänään kahdeksan vuotta. Pitkään kirjoittelin lapsista aina syntymäpäivän aikaan sellaisen syväanalyysin, jonka jaoin joskus blogissa, joskus muualla sosiaalisessa mediassa. Kerroin, millaisiksi ihmeellisiksi ihmisiksi he ovat kasvaneet, millaisia hauskoja juttuja heillä on, miten en voi lopettaa ihmettelemästä sitä että miten pienestä, sinisestä Maon-näköisestä pojasta (näin me häntä kuvailimme kahdeksan vuotta sitten kun kerroimme uuden perheenjäsenen syntymästä) on kasvanut älykäs, herkkä, aivan omalaatuinen persoonansa. Nyt se ei kuitenkaan tunnu enää oikealta.

Muistan nimittäin elävästi, kun hieman esikoistani isompana löysin vanhempieni opettajalleni kirjoittaman kirjeen, jossa he kuvailivat luonnettani. Sitä ei oltu tarkoitettu minun luettavakseni, mutta todettakoon, että olin turhan utelias jo lapsena. Ja loukkaannuin kirjeestä verisesti. En tunnistanut itseäni kuvauksesta ollenkaan. Olin ehkä viidesluokkalainen ja vähän järkyttynyt siitä, että muut ihmiset näkevät minut eri lailla kuin itse itseni. Ja nyt omat lapseni alkavat olla siinä iässä, että hekään eivät ehkä tunnistaisi itseään siitä, miten heitä kuvailen. Minä näen heidät aina äidin silmin, peilaten omia toiveitani, epäonnistumisen pelkoa, odotuksiani ja tunteitani heihin, puheellani ohjaten heitä kasvamaan siihen suuntaan kun toivoisin. Mutta jääköön heille tilaa määritellä itsensä muulle maailmalle.

Mutta on kyllä yksi 8-vuotias, josta voin puhua niin paljon kuin halua. Nimittäin minä itse!

8-vuotiaana en tiennyt, että maailma tuhoutuu (kaksintaistelussa suurvaltojen…), mutta podin kyllä jo kohtuullista maailmantuskaa. Haaveilin meribiologin ammatista ja olin erittäin huolissani merien saastumisesta. Koirien pelastaminen oli suunnitelmissa jo silloin. Harmitti, ettei Suomessa ollut kulkukoiria, toivoin salaa aina löytäväni koulumatkalla hylätyn koiranpennun ja voivani ottaa sen meille. Joka joulu ja syntymäpäivä toivoin lahjaksi totta kai koiraa.

8-vuotiaana minulla oli äitini leikkaama otsatukka. Kutsuimme mallia nimellä ”Mauno Ahonen”, sillä se muistutti kovasti erään Kummeli-hahmon kampausta. Korvasta korvaan. Pukeuduin pitkälti Marimekkoon, koska eräs lähisukulainen sattui siellä työskentelemään. Olin melkoinen farkkutyttö, kuten tamperelaiset 90-luvun alkupuolella noin yleensäkin olivat.

8-vuotiaana olin aika itsepäinen. Toivon, että tämä luonteenpiirre on hieman lieventynyt tässä vuosien saatossa, vaikka luulen tämän olevan omaa toiveajattelua. Teimme lapsuudenystäväni kanssa omaa ”lehteä”, ja kiven kovaan väitin että kirjoitamme siihen omia ”plastoja”, vaikka vuotta vanhempi ystävä yritti ystävällisesti selittää, että ne ovat kyllä ”palstoja”. Tämä ei varmasti ole ainoa esimerkki jääräpäisyydestäni.

8-vuotiaana aloin myös kirjoittamaan tietokoneella. Äidilläni oli Macin pöytäkone, sellainen valtava, linnunpönttöä muistuttava masiina ja kirjoitin sillä novelleja, yleensä aiheena hevoset. En ole koskaan oppinut kymmensormijärjestelmää, mutta lapsena omaksuttu nelisormijärjestelmä on todella tehokas ja todistetusti näpyttelen keskivertoväestöä vauhdikkaammin. Kirjoitelmani käsittelivät yleensä hevosia ja tallidraamaa, koska olin heppatyttö. Tai ehkä enemmän wannabe, sillä en oikein koskaan päässyt mukaan tallikuvioihin. Luin kyllä ahkerasti Villivarsaa ja Heppahullua (pidin Villivarsasta enemmän – tässä lienee kahta koulukuntaa) ja Merja Jalon romaaneja. Sen lisäksi rakastin Baby Sitters Clubia. 9-vuotiaana sain joululahjaksi vanhemmiltani Sofian Maailman, joka oli hieman raskaslukuinen teos noin kolmasluokkalaiselle, mutta sinnikkäästi luin sen (koska kun kerran lahjaksi tuli). Moni asia jäi ehkä ymmärtämättä, mutta filosofian peruskäsitteet ja ajattelijat tulivat kyllä tutuksi.

8-vuotiaana olin vielä intohimoinen lihansyöjä. Lempiruokani oli juustohampurilaiset ja tonnikalalämppärit, joita söin usein vaahtokylvyssä kun olin isäni luona. Vanhempani olivat tuolloin asumuserossa; silloin ajattelin, että kyse oli vain jokin käytännön järjestely enkä juuri kiinnittänyt poikkeustilanteeseen huomiota. Olin ylipäänsä hyvin herkkäuskoinen lapsi, ja olen yhä herkkäuskoinen aikuinen. Äitini kertoi minulle, että muutun apinaksi jos seison kolmen metrin etäisyydellä käynnissä olevasta mikrosta ja pitkälle teini-ikäiseksi asti menin toiseen huoneeseen mikrottaessani jotain, etten nyt vain sattuisi taantumaan apinaksi. Olin varsin helppo uhri kaikille käytännön piloille.

8-vuotiaana olin aika onnellinen ja huoleton lapsi. Asuimme Tampereella alueella, joka oli toisaalta lähellä keskustaa ja toisaalta pienen pyöräilymatkan päässä lempipaikastani Rauhaniemen uimarannasta. Viihdyin mummoloissa, kesäisin karkailimme kavereiden kanssa – tai yritimme karata, mutta koska 90-luvun alkupuolella lapset kulkivat avaimet kaulassa, ei kukaan oikeastaan kiinnittänyt huomiota kun joskus kesken pihajuhlien lähdimmekin seikkailemaan. 8-vuotiaana oli aika mahtavaa, ja toivon, että esikoinen voi muistella yhtä lämmöllä omaa lapsuuttaan aikuisena.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Kuvassa yksi 8-vuotias, joka lähti syntymäpäivänsä kunniaksi Suomeen. Ilman äitiään.

ÄIDIT JA TYTTÄRET

Espanjassa äitienpäivää vietettiin jo viime sunnuntaina. Suomessa on tietenkin taktikoitu, ettei vahingossakaan osu vappupäivä ja äitien juhliminen samalle sunnuntaille, ja sen ansiosta mulla on vähän niin kuin kaksi äitienpäivää putkeen. En nyt kuitenkaan tullut sillä leuhkimaan vaan kertomaan siitä, miltä äitienpäivä täällä päin maailmaa näytti. Tai ei oikeastaan äitienpäivä, sillä se näytti ihan samalta kuin kaikki sunnuntait: perheet, usein monen sukupolven voimin, olivat kaupungilla syömässä ”meriendaa”, joka on yleinen nimitys täällä kevyille aterioille tai välipalalle. Mukaan oli haettu mummit ja anopit, ja perheen pienimmät olivat puettu parhaimpiinsa. Se on täällä kuitenkin niin yleinen näky, että muuten äitienpäivä ei näkynyt katukuvassa erityisesti.

Sen sijaan se, mitä kaduilla näkee arkisin paljon muuten, on äidit ja tyttäret. Puhun siis aikuisista äideistä ja aikuisista tyttäristä. En tiedä koskeeko ilmiö vain melko pientä kaupunkiamme, mutta muutenkin perhekeskeisyys tietenkin tuntuu olevan hyvin vahvasti eteläeurooppalainen piirre. Kun tapaan kaupungilla lasten koulukavereiden vanhempia, on mukana yleensä heillä isoäidit ja joskus isoisoäiditkin, ja etenkin leskeksi jääneitä isovanhempia otetaan selvästi paljon mukaan menoihin. Kun nuorella äidillä on pieni vauva, aika usein mukana on myös äidin oma äiti, jonka rooli näyttää näin ulkopuolisen silmiin olevan paitsi neuvoa ja auttaa, myös työntää rattaita, ruokkia vauvaa ja tsempata tuoretta äitiä.

Olen itsekin kyllä ihan täysi mammantyttö, joten meidän perheen symbioottinen äiti-tytär-suhde ei ole Espanjassa herättänyt mitään hämmästystä. Täällä on aivan itsestäänselvää, että perhe viettää paljon aikaa yhdessä ja pitää huolta toisistaan. Tästä riittäisi kirjoitettavaa enemmänkin – koska kyseessä ei ole vain perhekulttuureja koskeva kysymys vaan yhteiskunnalliset aiheet, nämä rakenteet vaikuttavat niin eläkepäiviä viettävien vanhusten arkeen kuin äitien työntekoonkin. Niin paljon kuin Suomen tasa-arvoista järjestelmää, jossa ihminen ei ole riippuvainen lapsuudenperheestään ja lastenhoitoapua saa myös oman suvun ulkopuolelta, rakastankin, on tässä jotain sympaattista. Vanhanaikaista ja arvostettavaakin.

Haaveilen, että joskus saisin tilaisuuden valokuvata La Línean aikuisia äiti-tytär-pareja. Paitsi yhdennäköisyys kasvoissa, täällä selvästi tyyli periytyy äidiltä tyttärelle (sanoo se tytär, jonka arkiunivormu on sama mustat leggarit ja harmaa huppari kuin omalla mutsillaan). Joskus naisia näkee yhtä aikaa neljässä sukupolvessa, ja sekin on yhtä kiehtovaa. Luonnollisesti myös isiä ja isoisiä näkyy liikkeellä lasten kanssa, mutta arkisin tämä on usein naisten maailma, jossa äidit ja isoäidit hakevat lapsia koulusta, käyttävät puistossa ja ruokaostoksilla. Siihen liittyy sellaista hiljaista arjen sankaruutta, joka saa aina uskomaan siihen, että tämä oma sukupuoli on oikeasti aika lujaa tekoa. Täkäläiset naiset pyörittävät perhettä ja usein käyvät pienellä palkalla työssä ja vielä kaiken keskellä vaikuttavat elämäniloisilta, onnellisilta ja siltä, että nauttivat täysillä juuri siitä omalle perheelle omistautumisesta. Toivottavasti ehdin sitä tallentamaan kameralla vielä.