KUOLLEENA SYNTYNEET IDEAT, OSA 274

taapero-skeittaa.jpg

Se alkaa suunnilleen siinä vaiheessa, kun puolet lumesta on sulanut pois. Se ei haittaa, että siitä maan paljaasta pinta-alasta suurin osa on veden, hiekoitussepelin tai koirankakan peitossa. Taitaa olla jo perinne, että kevätpäiväntasaukseen mennessä parvekkeella talvehtineet polkupyörät huutavat lasten nimiä niin lujaa, ettei äitikään kestä enää yhtään koska voidaan mennä pyöräilee-vinkunaa. Onhan sitä jo pari kuukautta kuunneltukin.

Se, minkä kuitenkin aina vuodessa onnistuu unohtamaan, on miten perseestä se eka pyörälenkki on. Pardon my French. Jollen väärin muista, viime vuonna oli ihan yhtä jäätävää ja silti eilen luovutin: esikoinen oli poikkeuksellisesti aamupäivän kotona ja luonnollisesti kaikki tekeminen oli loppunut suunnilleen puoli kahdeksaan mennessä, joten sanoin ne taikasanat: okei, mennään pyöräilemään.

Siitä alkoi tietenkin armoton kiire. Yleensä niin vetelät lapset olivat sekunnissa suoriutuneet aamutoimistaan. Tietenkin olisin voinut etsiä ne kolmet välikausivaatteet ennen lupaustani, sillä toppavaatteissa urheilu ei tuntunut enää eilisaamuna hyvältä idealta. Kaikki välikausivaatteet, ohuet hanskat ja pipot ja lenkkarit olivat tietenkin jossain ylähyllyllä ja niitä oli sitten kaiveltava samalla kun kolme tyyppiä kitisi, että eikö voida jo mennä… Ja samaa tahtia kun löysin pareja hanskoille niin sain todeta, että suurin osa välikausivaatteista oli jäänyt pieniksi, etenkin esikoiselle. Kuten oli muuten sen pyöräkin.

Lopulta olin saanut puettua kaikki kolme säänmukaisiin vaatteisiin. Itsehän kaavin lähinnä ne vaatteet, mitkä oli käsillä, verkkarit oli päällimmäisinä pyykkikorissa joten päättelin, että ne olivat vielä ihan kelvolliset. Siinä vaiheessa kun päästiin ulos ja lapset olivat pukeutuneet kaikkeen parittomaan ja liian pieniin vaatteisiin sekä äiti näytti kodittomalta (puuttuvat hampaat lisäävät tätä vaikutelmaa kummasti), aloin pälyillä ympärilleni hieman vainoharhaisesti: kuka tekee ekan lastensuojeluilmoituksen?

Esikoisen pyörän säädöt olivat puolen vuoden takaa, ja 6-vuotias saattaa kasvaa tuossa ajassa melkoisesti. Paitsi että välikausihousut ylettyivät enää polviin, oli polkeminen vähän haastavaa. Esikoisen pyörä onkin periytymässä keskimmäiselle, joka taas halusi ehdottomasti skeitata, vaikka ei ole sitä koskaan tehnyt. Jostain syystä hänellä on vahva mielikuva itsestään Itä-Helsingin Tony Hawkina, ja sitä ei äidin hellävarainen jos nyt kulta vain pyöräiltäis horjuttanut. Kuopuksella on polkupyörä työntöaisoineen ja apypyörineen, mutta sekin oli jäänyt talvilevon aikana niin pieneksi, että hän pystyi vain jarruttamaan. Ja voi pojat, hän kyllä jarruttikin.

Muutenkin olisin voinut tarkastaa pyörien kunnon ennen lähtöä. Kyllähän ne tyhjätkin renkaat pyörivät, mutta kaikki kiristelivät hampaitaan vääntyneiden tankojen ja vääränkorkuisten satuloiden kanssa. Kypärätilanteenkin olisi voinut tsekata vähän aiemmin, sillä jokaisen pää oli joko kasvanut ja kutistunut ja kohmeisin sormin niiden solkien säätäminen ei juuri naurata. Pääsimme kuitenkin perille huikean 200 metrin matkan paikalliseen skeittipuistoon, joka olikin kurainen ja märkä. Toisaalta sillä ei ollut niin väliä, koska kuopus oli ohjannut itsensä hävittäjälentäjien kadehtimalla osumatarkkuudella kaikkiin mahdollisiin matkalla olleisiin koirankakkoihin ja varmuuden vuoksi vielä heittäytynyt pyörän selästä niiden päälle. Myös kaksi isompaa olivat ottaneet tuntumaa maastoon.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Kun tajuat, ettei kellään ole enää vakuutusta

Siinä sitten oltiin.  Lapset riehuivat rampilla, vaihtelivat välineitä, kaatuilivat ja törmäilivät. Paikalle ilmestyi vielä yksi Ompun kaveri, mutta neljä menee siinä missä kolmekin. Erityisesti keskimmäistä kiukutti, kun omat visiot upeista ollieista eivät toteutuneetkaan ja hän vietti aika paljon aikaa mököttäen. Kuopusta otti päähän, kun hän ei pystynyt polkemaan enkä mä jaksanut työntää häntä ympäri skeittiparkkia – varsinkin kun hän niin tomerasti jarrutti joka kerta kun lähti liikkeelle.

Älkää nyt ymmärtäkö väärin: yleensä kyllä nautin lasten kanssa touhuilusta ja erityisesti näistä ulkoilma-aktiviteeteista. Mutta kun uloslähtö edellyttää puolimaratonin verran pukemista ja lopputuloksena on kolme eri syistä kiukuttelevaa lasta skeittipuistossa ja ainoa varma asia on se, että mutsi kantaa kotiin uhmaikäisen, polkupyörän ja skeittilaudan ja samalla pitää jarisarasvuomaista tsemppipuhetta motivaatiopulasta kärsivälle 5-vuotiaalle, niin… Noh, ite lähdin, jaksaa jaksaa. Aina välillä sitä ymmärtää, miksi äitinä on niin helppo heittäytyä marttyyriksi.

Kun lapset olivat kierineet tarpeeksi koirankakassa ja itsesäälissä, lähdimme kotiin. Ilmoitin kaikille, ketkä suostuivat kuuntelemaan, että seuraavan kerran lapset pyöräilevät kesäkuussa. Kotona laitoin koneellisen ulkovaatteita pyörimään ja aloin etsimään uusia välikausihousuja hujopille. Eihän se varmaan enää puolen vuoden päästä tunnu niin pahalta, tämä vuoden ensimmäinen ”pyöräretki”. Onneksi oli arkinen aamupäivä ja lähitaloissa ei ehkä kovin moni asukas kuullut, kun mä epätoivoisesti rukoilin kuopusta ohjaamaan suoraan ja lohduttelin keskimmäistä, että ei kukaan onnistu ekalla kerralla. Missään. Eikä kukaan opi kerrasta, esimerkiksi sitä että huolla ne pyörät ja lajittele ne vaatteet ja ajattele nyt kaksi kertaa, ennen kuin lupaat lapsille eeppisiä pyöräretkiä.

kiukkuinen-lapsi.jpg
Viikon luontoääni: turhautuneen 5-vuotiaan kiukkuraivo

alastulo.jpg

NÄIN KULUTAN AIKAA

Mitä tällainen yksinäinen äiti-ihminen tekee iltaisin, kun ne lapset ovat vihdoin nukahtaneet? En todellakaan ole nyt näine vinkkeineni mikään televisiotarjonnan pioneeri, mutta haluan jakaa kanssanne omat lyhyet ja pinnalliset analyysini siitä, miten monen vuoden suvantovaiheen olen taas elvyttänyt suhteeni televisioon. Elin käytännössä katsoen yli 10 vuotta ilman telkkaria. Joskus saatoin käydä äidin luona katsomassa American Idolsia, kavereilla kuokkimassa Top Chefin ja Huippumalli Haussa-ohjelman ensimmäisten (niiden hyvien, ennen kuin kyllästyin Tyra Banksin ainaiseen tekoitkuun, kun mallikokeet avautuivat ankeasta lapsuudestaan) tuotantokausien aikaan, mutta elin monta vuotta tyytyväisenä ihan ilman koko kapistusta.

594253

Ensin oli liian kiire käydä niinsanotusti radalla, sitten kun löytyi Käytännön Mies katsoimme joskus leffoja, mutta suhteemme alkuvuosina piilottelin mieltymystäni heikkolahjaisiin reality-ohjelmiin ja sen jälkeen meillä olikin yhtäkkiä kolme lasta ja kotona pyöri vain Pikku Kakkonen. Sitten elämääni tuli hieman aikaa ja suoratoistopalveluita, ja nykyään huomaan käyttäväni taas vähän turhankin paljon aikaa draamalla nollaamalla. Mutta kun nykyään tehdään niin hyviä tv-sarjoja! Jos yritän katsoa vanhoja suosikkisarjoja, niin kuin Teho-Osastoa tai Merlose Placea niin itkettää – miten ne olivat niin hyviä 90-luvulla? Ruusun Aika, Irtiottoja, eih, kotimaisetkaan eivät ole kestäneet aikaa. Mutta nyt on niin monta hyvää syytä olla lukematta englannin kielioppia, tekemättä mediakurssin kotitehtäviä tai vaikka nukkumatta. Kun sanon että Netflix ja Chill, niin todellakin katson pyjamassa Netflixiä, syön jäätelöä suoraan purkista ja chillaan.

Mitä mä sitten katson? (Hmm, tää ei kyllä oikeasti kiinnosta ketään, mutta kerronpahan kuitenkin. Rakkautta ja Rimakauhua uusi tuotantokausi on nimittäin niin surkea, että lopetin katsomisen kahden jakson jälkeen.)

Näyttökuva 2017-03-19 kello 20.56.08

HBO:n uusi draamakomedia Big Little Lies, jossa on ihana Reese Witherspoon ja kamala Nicole Kidman. Siinä ollaan just ekaluokkalaisten leijonaäitejä, joilla vaan sattuu olemaan törkeän upeat merenrantakodit Kaliforniassa ja jokin murhamysteeri, jossa ei vielä sarjan puolivälissäkään olla ihan perillä siitä kuka on kuollut. Ja sitten Girlsin kuudes ja viimeinen tuotantokausi, joka on ollut toistaiseksi myös huonoin. Ehkä olen sitten itsekin kasvanut jo siitä vaiheesta yli, mutta nyt lähinnä ärsyttää henkilöhahmojen huonojen puolien alleviivaaminen, kun tilaa olisi ollut oikeasti hyvälle kasvutarinalle. Onhan tässä vielä jaksoja jäljellä. Keväällä tulee ooh ja aah lisää House of Cardsia ja uusi kierros Orange is the New Blackia, joka oikeasti mun mielestä on aika köykänen – katson sitä silti.

Koska kaikki kehuivat Skamia, katsoin sen kännykästä samalla kun jonotin nukkuvan lapsen kanssa lastenklinikan päivystyksessä. Kaikki kolme kautta.  Sai tuntemaan suurta sympatiaa teinejä kohtaan ja iloitsemaan siitä, että noista ajoista on jo yhden teini-iän verran. Syksyllä on katsottu myös Taboota, joka oli hieno (en sano mitään Tom Hardysta kun se Käyttis lukee tämän kuitenkin), mutta jäi multa kesken. Katsoimme myös HBO:n The Night of-sarjan, joka oli okei+. Mä olen ollut aivan rakastunut Narcosiin, joka Pablo Escobarin kuolemasta huolimatta onneksi taitaa jatkua vielä. Ja kun Parks and Recreationsin kaikki tuotantokaudet oli katsottu läpi (osa kahdesti), piti pahempiin vieroitusoireisiin katsoa Aziz Ansarin Master of None. Ei huono. (Piti googlata tätä varten Aziz Ansarin nimen oikea kirjoitusasu, kaikki muut olivat ilmeisesti googlanneet hänen pituuttaan.)

Luulen, että tähän kaikkeen on vaikuttanut myös koko katselukulttuurin muutos. Muistan yhä ajat, jolloin sunnuntai oli pyhä teinisarjapäivä, kun putkeen tuli ainakin Beverly Hills, Popular, Dawson’s Creek ja Simpsonitkin. Jos ei silloin onnistunut valtaamaan sitä perheen ainoaa vastaanotinta, piti nauhoittaa. VHS-kasetille. Torstai-iltaisin koko perhe katsoi yhdessä Tehiksen tai Chicagon lääkärit ja perjantaisin Hauskat kotivideot, jotka juonsi ihanan lakoninen Markus Kajo. Vähän veikkaan, etten ole ainoa 80-luvun lapsi, jolle on jäänyt mieleen tällaisia televisiosidonnaisia sukupolvikokemuksia – saakohan omat lapset enää niitä? Tämähän on ihan tyylipuhdasta nostalgiaa, koska oikeasti nykyään en jaksaisi katsoa noita sarjoja hetkeäkään, mutta kun ne tulivat vain kerran viikossa ja jumalauta, yksi kerrallaan (kärsivällisyys ei enää riittäisi moiseen) niin siinä oli jotain harrasta. Nyt voidaan katsoa omia ohjelmia omilta läppäreiltämme vaikka kaikki kaudet putkeen. On tää nykyteknologia kamalaa.

Näyttökuva 2017-03-19 kello 20.56.33.png

KANI JOKA TAHTOI NUKAHTAA

Tää Kani joka tahtoi nukahtaa on kuulemma maailman suosituin unisatu. Mua alkoi jo naurattaa pelkkä kirjan nimen kirjoittaminen kursiivilla, sillä tässä sadussa kursiviilla kirjoitetut kohdat luetaan erityisen hitaasti ja rauhallisesti. Kirjassa on siis ihan kätevät lukuohjeet: neuvotaan milloin painotetaan ja milloin hidastetaan, milloin haukotellaan ja milloin sanotaan lapsen nimi. Kirja on siis kirjaimellisesti unisatu – sen oikea nimitys lienee jopa nukutussatu. Kirjan on kirjoittanut käyttäytymistieteilijä ja NLP-valmentaja Carl-Johan Forssén Ehrlin, että mistään amatööriäitien näpertelystä ei ole kyse.

P3182707.jpg

Lasten nukahtamiset eivät meillä (enää) ole varsinaisesti mikään massiivinen ongelma: yleensä kahdeksaan mennessä kaikki iltarutiinit (kylpy, iltapuuro ja sata porkkanaa, hammaspesut ja kirja tai niinä iltoina, kun äidillä on vähän hommaa, Youtubesta kuunneltu iltasatu…yleensä Pikku Kakkosessakin nähty Pirkka-Pekka Peteliuksen kertomia klassikoita) on hoidettu ja yksi kerrallaan kolmikko simahtaa, yleensä keskimmäinen ensin ja esikoinen viimeisenä, kokeiltuaan vakiotemppuaan eli ”voitaisko pelata vähän?” pikkuveljien nukahdettua. On meillä ollut niitäkin aikoja, kun nukutusshow on kestänyt nelisen tuntia ja vaatinut kaikki mahdolliset temput kärrynpyöristä tantriseen suhinaan, mutta kuten yleensäkin lapsiperheessä, ongelmat helpottavat (ja saat uusia ongelmia tilalle!) lasten kasvaessa. Nukkuminen on sen sijaan ollut aina ongelma. Aina. Ensimmäinen, joka nukkuu 9-10 tuntia yössä putkeen heräämättä on esikoinen, ja tämä käänne kohti kunnon yöunia tapahtui vasta n.5-vuotiaana. Kaikki ovat olleet aina kovia heräilemään yöllä, valvottamaan, vaatimaan palvelua pikkutunneilla, pyörimään ja hyörimään levottomasti ja pitämään huolen siitä, ettei äitinsä silmäpussit pääse vahingossakaan pienenemään.

Kani joka tahtoi nukahtaa-kirjassa luvataan myös sikeämmät yöunet, joten pitihän tähän sensaatioon sitten tarttua. Lapset olivat tietenkin ihan että jeejee, meillä iltasatu on yksi päivän parhaimpia hetkiä (eikä vähiten siksi, että tiedän oman rauhan olevan noin yhden Minttu-kirjan ja puolen tunnin päässä…) ja uudet kirjat otetaan aina ilolla vastaan. Normaalisti luemme iltasadun yhdessä kasassa, mutta nyt käskin kaikki omiin sänkyihinsä – kirjassa vähän vihjailtiin, että lapset saattaisivat nukahtaa jo hyvissä ajoin ennen loppuratkaisua (joka on – spoiler – kanin nukahtaminen!). No, miten meni noin niin kuin meidän mielestä?

P3182709.jpg

Lapsen nimen ujuttaminen satuun? Huono idea (boldatut kohdat luetaan kirjassa erityisen painokkaasti!). Isommat pojat pyörittelivät silmiään, oli vissiin sen verran läpinäkyvää, mutta aina kuullessaan tutun nimen tuo 2,5-vuotias alkoi toistaa nimiä iloisesti huutaen. Kirja sinällään on aika pitkä, joten uskoisin sen oikeissa olosuhteissa toimivankin, tosin varmasti tyypit nukahtaisivat jos lukisin niille 20 sivua Tekniikan Maailmaakin. Poikien piti olla sinällään varsin vastaanottavassa tilassa: he olivat käyneet jumpassa ja remunneet kolme tuntia kevätauringossa.

Kirjassa on hassuja lauserakenteita, joilla on epäilemättä psykologinen tarkoituksensa, mutta jatkuva ”nyt”-sanan toistelu sai esikoisen parahtamaan tuskaisesti jossain sivun 16 kohdalla ”mikä ihmeen NYT-kirja tää on!?”. Keskimmäinen ilmoitti noin kahden sivun välein voitonriemuisesti, että ”olen muuten aivan pirteä, tämä ei toimi!” – vaikka en ollut edes paljastanut kirjan salaista agendaa lapsille. Kuopus huusi aina riemukkaasti NYT! tai veljiensä nimiä, kun niitä erehdyin ääneen lausumaan ohjeiden mukaan. Kukaan ei nukahtanut. Ei edes sinne päin. Kirja herätti suurta kritiikkiä kohdeyleisössä, jonka mielestä teos oli outo ja siinä haukoteltiin liikaa. Siinä missä yleensä nautin yhteisistä lukuhetkistä, tämä oli enemmän pakkopullaa. Tiedän kyllä, että tietyssä pisteessä sitä tekee mitä vain että saisi pikku pullasormet höyhensaarille, mutta en oikein osaa kuvitella käyväni tätä kirjaa läpi joka ilta nopeamman nukahtamisen toivossa.

P3182708.jpg

No, pojat kuitenkin nukkuivat yön poikkeuksellisen sikeästi. En tiedä oliko selitys tähtien asento, tämä nukutussatu vai kaikki päivän aktiviteetit ja täysi vatsa ja optimaalinen uupumustila, mutta arvostan joka tapauksessa sitä, että mun ei tarvitse öisin montaa kertaa taluttaa ketään vessaan, silitellä uudestaan uneen tai vakuutella, että on muuten vielä yö ja kyllä vielä kannattaa nukkua. Päätin sitten kokeilla uudestaan seuraavana iltana, mutta tällä kertaa säästin itseltäni tämän vähän vähemmän inspiroivan iltasadun ja annoin lasten kuunnella sen Youtubesta. Esikoinen kyllä protestoi, että ”EI TAAS TÄÄ NYT-SATU!” mutta tadaa, jokainen lapsi oli unessa alle 10 minuutissa. Äiti myös. Yö oli kuitenkin ennätyksellisen levoton, joten ei, vieläkään en ole vakuuttunut. Saatan toki jatkossakin joskus lukea tämän unisaduksi, jos ovat olleet oikein tuhmia päivällä.

Kyllä, kun on tarpeeksi väsynyt ja epätoivoinen ja valmis lähettämään lapset sirkuksen mukaan kun iltapelleily käy voimille niin sitä kokeilee kaikkea. Kani-kirjaakin. Ja olen todella iloinen jokaisen perheen puolesta, jossa tämä tarina toimii tarkoituksenmukaisesti auttamalla lapsia rauhoittumaan ja jopa nukahtamaan. Mä totesin, että meillä iltasatu saa jatkossakin olla joka ilta erilainen ja joskus vähän jännäkin ja jos se tarkoittaa ylimääräistä varttia unta odottavien lasten vierellä varroten niin olkoot niin. Tää kirja lähtee nyt takaisin kirjastoon, käykää sieltä lainaamassa omanne (en nyt ainakaan ostamaan suosittele!).

P3182711.jpg
I feel you, sister. 

STRESSII PUKKAA

P3142688.jpgP3142691.jpgOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Nyt kun tätä Espanjaan muuttoa on alettu valmistella myös vähän konkreettisemmin kuin vain mentaalitasolla, on pakko tunnustaa että hieman stressaa. Olen tähän asti vaalinut mielikuvaa jossa vain suit sait sukkelaan teleporttaan itseni, kolme lasta ja noin 92 muovilaatikollista pikkulegoja La Líneaan ja siinä se. Näin se ei kuitenkaan taida kesällä oikeasti tapahtua. Varovaiset askeleet kohti koko elämän siirtämistä toiselle puolelle Eurooppaa ovat ihan rehellisesti sanoen muistuttaneet enemmän laskuhumalaista huojuntaa kuin reipasta saapastelua. Esimerkiksi ne tavarat. Vaikka kuinka aion konmarittaa koko kodin ja hyödyntää kirppikset ja kierrätyskeskukset, tulee mukaan silti aika monta laatikollista leluja, tyhjiä muistikirjoja ja astioita. Kun olen alkanut alustavasti pyydellä tarjouksia säännöllisesti Suomen ja Espanjan välillä sukkuloivilta kuljetusyrityksiltä, ovat summat olleet sen perheen ainoan säännöllisen kuukausipalkan kokoluokkaa. Nyt jos koskaan toivoisin, että tämä olisi vähän suositumpi blogi ja voisin jotenkin potentiaalisiin markkinoihin vedoten muutattaa nämä roinat ilmaiseksi uuteen osoitteeseen. Yleensä olemme selvinneet päiväksi vuokratulla pakulla ja pizzapalkalla kantoavuksi rekrytoiduilla kavereilla, mutta tämä muutto taitaa olla hieman eri maata. Ihan kirjaimellisesti.

Ja voin sanoa, että vähäsen tuppaa stressaamaan myös poikien koulukysymykset. Esikoinen, kohta 7-vuotias täyttävä tuleva ekaluokkalainen onkin Espanjassa jo tokaluokkalainen, joka menee ummikkona espanjalaiseen, kunnalliseen kouluun. Ja pikkuveljet, syksyllä 5- ja 3-vuotiaat, ovatkin etelässä jo esikoululaisia. Tässä on tietenkin prosessoitavaa nössömutsille, jonka kotiäitivuodet ovat nyt luettu, mutta myös suhteellisen paljon käytännön työtä. Ja tietenkin sellaista työtä, jota ei Suomesta käsin tehdä, koska byrokratia. Koulupaikkoja pitäisi hakea maaliskuussa (eikä silloinkaan ole sanottua, että paikat irtoavat juuri lähikoulusta ja samasta paikasta kaikille kolmelle) ja meillä ei ole lapsille tarvittavia dokumentteja, eikä oikeastaan tietoa siitä missä asumme syksyllä. Jännitysmomentteja siis riittää.

Tässä vaiheessa tekisi mieli taas muuttaa suunnitelmat ja jäädä Suomeen. Täällä kaikki on niin helppoa. Esikoiselle olisi jo koulupaikka lähikoulussa, tavarat on paikoillaan ja yli 30 vuoden kokemuksella hallitsen suomalaiset systeemit. Yli 25 muuton jälkeen inhoan silti muuttamista ja saan allergiareaktion kun ajattelen kaikkea sitä, mikä edessä Espanjassa odottaa. Työnhaku. Puhelinliittymän hankinta (vei viimeksi yli kolme tuntia). Pankkitilit, vakuutukset, lasten harrastukset – näitä vuosien varrella yksi kerrallaan Suomessa hoidettuja asioita ei juuri tule arkisin ajateltua, mutta tästä on tulossa todellinen metatyön vuosi. Olen kuitenkin päättänyt, että me lähdetään vaikka jännittää niin paljon että oksettaa. Koska kun kaikki käytännön työt on hoidettu, se on varmasti sen arvoista.

PS. Kuvat ei liity kirjoitukseen millään tavalla. Paitsi että tulppaaneja tuijottamalla yritän saavuttaa mielenrauhan. Ei ole vielä toiminut.

 

KIKATTAVA KAKKIAINEN JA LASTEN DISKO

kikattavakakkiainendisco.jpg

mccitykani.jpg

Käytiin eilen kreisibailaamassa. Meidän 2-vuotias on ihastunut Kikattavaan Kakkiaiseen, jonka levyä ja etenkin sen nimibiisiä on kuunneltu Spotifystä kohtuullisen paljon. Olen Kikattavalle Kakkiaiselle muutaman hammaspesun ja sormikkaiden pukemisen verran velkaa, koska se on osoittautunut hyväksi tavaksi harhauttaa uhmaikäistä taaperoa. Heti kun Kikattava Kakkiainen alkaa soida, lapsi alkaa heilutella kahta sormea (lapsen vakioliike, en tiedä haluaako näyttää rauhanmerkkiä vai ikäänsä, mutta söpö se on!) ja rytmikkäästi astua jalkaa toiseen eteen. Ei sellaista voi vastustaa.

Niinpä päädyin eilen viemään 5- ja 2-vuotiaat Savoy-teatteriin Kikattavan Kakkiaisen lasten discoon, vaikka hinta vähän hirvitti. Neljän hengen perhelippu olisi maksanut 56 euroa mutta meillä esikoinen valitsi mieluummin kotiin jäämisen (ja suurin osa yleisöstä olikin alle eskari-ikäistä) ja me saimme lopulta muutaman lipun hieman halvemmalla, sillä kuten usein lastentapahtumissa, myös eilen Facebook-sivulla kaupattiin lippuja sairastapauksen takia. Täytyy silti sanoa, että niin paljon kuin haluankin lastenkulttuuria tukea, niin 15,50 euroa on vähän suolainen hinta 45 minuutin joraamisesta.

Pojilla oli kuitenkin kovin hauskaa. Vaikkei Savoy-teatteria ole suunniteltu juuri lasten esityksiä varten, se oli oikein toimiva. Fiilis oli rento ja iloinen, pitkälti myös hyväntuulisen yleisön ansiosta. Istumapaikoista huolimatta monet lapset, mukaanlukien omani, karkasivat heti alussa lavan eteen jytäämään ja me vanhemmat sitten vain tsemppasimme reunoilla. Ainoa hetki, kun vapaasti hytkyvät lapset aiheuttivat huolta oli kun Kikattava Kakkiainen laskeutui innokkaan fanijoukkonsa keskelle ja muksut ryntäsivät kaikki yhtä aikaa häntä halaamaan. Tästäkin selvittiin onneksi ilman huutoa ja itkua.

En huomannut, että vastaavia discoja olisi nyt keväällä enempää luvassa mutta joku keikka on ainakin Itiksessä ensi kuussa. Menemme varmasti sinne, mun mielestäni MC Citykani oli hauska ja reipashenkinen hahmo ja Kikattava Kakkiainen… no, 5-vuotiaan Periaatteen Naisen suurin idoli oli Kikka, että ehkä olen vain iloinen että kotimaisen lastenkulttuurin uusin vientituote uppoaa meillä näin hyvin. Siihen asti sitten kuunnellaan repeatilla näitä biisejä Spotifysta.

IHANA EX TEMPORE-ELÄMÄ

kottikärryt.jpg

Kun tutustuin eräällä vauvafoorumilla esikoistani odottaessa ryhmään epämääräisten nimimerkkien takana hermoilevia tulevia äitejä, en osannut odottaa tätä. Pahin skenaario oli mielestäni, että ”Kevätkesän odottajat 2010” olisivatkin parrakkaita pervoja, mutta en arvannut, että ne vähän varovaisesti äitiyspakkauksesta ja ultrista Stockan kahvilassa juttelevat naiset olisivatkin sellaisia ystäviä, joita uskaltaa jo tässä vaiheessa sanoa elinikäisiksi. Olen varmasti hehkuttanut ”mammajengiä” ennenkin, ja hehkutan varmasti jatkossakin: mikä mahtava sattuma, että sille samalle foorumille oli eksynyt juuri nämä ihmiset, joista tuli paljon muutakin kuin jonotusseuraa synnytysvuorolle.

Tänään kävi hieman niin kuin teineille, joiden viattomasta Facebook-kutsusta lähtenyt illanvietto lähtee leviämään ja lopulta eskaloituu poliisien keskeyttämiksi bakkanaaleiksi. Tai okei, vaikka meistä lähti meteliä ja muuta, ei virkavaltaa tarvittu viiden äidin ja 11 lapsen hillitsemiseksi. Mutta aamulla eräs meistä kysyi Facebook-ryhmässämme seuraa päiväksi, ja kun kutsu kävi Keltaiseen Taloon, toisen äitiystävän ihanaan kotiin, ilmottautuivat yhtäkkiä muutkin mukaan. Kevätauringon ja Keltaisen Talon kutsua on vaikea vastustaa. Todettakoon, että sekä talon emäntä että isäntä ovat vielä loistavia kokkeja, mikä ei mitenkään vähentänyt paikan viehättävyyttä.

Luulen, että Keltaisen Talon asukkaita alkoi ehkä jossain vaiheessa hirvittää ovista ilmestyvät kääpiöt kuravaatteissa, vaikka toisaalta en keksi yhtään paikkaa jossa vieraat (ja tällä tosiaan tarkoitan paitsi tuttuja myös tuntemattomia) otettaisiin lämpimämmin vastaan, vähän niin kuin Muumitalossa. Paitsi Keltaisen Talon asukkaat ovat huomattavasti hoikkarakenteisempia. Oli kuitenkin ihanaa päästä evakkoon omakotitaloon, jossa lapset saivat riehua kolmessa kerroksessa. Näissä paikoissa iskee aina se omakotitalokuume, vähän niin kuin Porvoossakin.

minäjapojat.jpg

Vaikka tärkeintä oli tietenkin loistava seura, jossa kelpasi korkata pullo Rieslingiä ja hämmästellä sitä, miten helppoa on kun lapset katosivat keskenään kellariin leikkimään, niin en voi väittää etteikö tuoreet sämpylät, vohvelit, chili sin carne ja Keltaisen Talon emännän uudella kahvikoneella tehdyt latet olisi myös olleet osa tämän lauantain taikaa. Että kiitos, ja anteeksi, sinne kuuden kilometrin päähän.

Viime vuosina tapaamisten järjestäminen on ollut aina sellainen kolme Doodle-äänestystä, viisi peruutusta ja uudelleen sopimista ja pitkät palaverit vaativaa organisointia. Nyt yhden äidin aamupäivän tylsistyminen johti iloiseen jälleennäkemiseen. Tuli mieleen oma lapsuus, josta monet parhaista muistoista liittyvät kavereiden kanssa vietettyihin rantapäiviin ja siskonpetiin päättyneisiin iltoihin, kun vanhempamme tapasivat toisiaan ja meistä lapsista tuli siinä sivussa ystäviä. Se kyllä vaatii jonkin verran neliöitä sekä hermoja, ja niitä löytyi onneksi Keltaisesta Talosta. Voi kun useammin saisi aikaiseksi tällaisia ex tempore-lähtöjä. Tietenkään tätä hehkutusta ei voi päättää kuin toteamalla, että viisi minuuttia sen jälkeen kun olimme poistuneet ovesta, kuopus oksensi päällensä. Perus.

P3112596.jpg

OLEN SITTEN HILJAA

Olin eilen matkalla Kampista Kaisaniemeen yliopiston kirjastoon. Sää oli sellainen just niin ihana kuin se Suomessa maaliskuussa voi olla, märkää ja kylmää ja taivaalta tuli alas jotain epämääräistä jäätynyttä lokinkakkaa muistuttavaa kamaa. Olen kuitenkin hyötyliikkuja henkeen ja vereen ja päätin, että suosin tunneleita ja menen Kampin keskuksen kautta Forumiin ja tunnelin kautta Steissille ja siitä sitten kipitän rautatientorin läpi ja äkkiä takaisin sisätiloihin ja metroaseman kautta yliopiston kirjastoon. Tämän seikkaperäisen reittivalintaani koskevan selostuksen on nyt tarkoitus vakuuttaa kaikille lukijoille, että ulkona oli välttelemisen arvoinen ilma.

En ole pitkään aikaan kulkenut keskustassa ja nyt päädyin kulkemaan kahden rautatientorille leiriintyneen porukan läpi. Logistisista syistä päädyin ohittamaan lähietäisyydeltä vain Suomi Ensin-porukan pisteen – jos olisin kulkenut sata metriä etelämpänä olisin kohdannut jo helmikuun lopusta asti keskustassa maahanmuuttoviraston käännytyspäätöksiä protestoineet henkilöt, joista suurin osa on ulkomaalaistaustaisia. Samassa paikassa eilen yritettiin myös itsemurhaa, ja siitä tapauksesta kirjoitti jo surullisen osuvasti Saku Timonen. En nyt mene sen enempää tämän mielenosoituksen syihin tai seurauksiin: en tunne epäoikeudenmukaisiksi sanottuja maahanmuuttoviraston päätöksiä, mutta toisaalta en epäile etteivätkö mielenosoittajat ja toisaalta kielteisen päätöksen jälkeen piiloutuneet turvapaikanhakijat olisi äärimmäisen ahdistuneita ja epätoivoisia.

Mun teki jo eilen mieli kirjoittaa siitä kolmen hengen Suomi Ensin-porukasta, jonka ohitin loskassa tarpoessani. Että siinä missä vastapäisellä puolella protestoivilla ei oikeasti ole juuri mitään vaihtoehtoja, niin Suomen eroa EU:sta ja kaikkien etäisestikään ulkomaalaisilta näyttävien karkoitusta vaativat kantasuomalaiset siinä… ihanko oikeasti he kokevat tämän maailman niin suurena uhkana, että seisovat päivät pitkät tuossa säässä? He eivät uhonneet vaan varsin kiltisti siinä siivoilivat omaa aluettaan, mutta kuitenkin. Oikeastihan meidän suurin uhka ei ole edes ne, jotka tulevat Suomeen kokeilemaan onneaan turvapaikkabingossa saati sitten oikeasti hädänalaiset, jotka tarvitsevat apua. Mutta en ole vielä nähnyt Suomi Ensin-ihmisiltä kovin analyyttisia lausuntoja ilmastonmuutoksesta, vesistöjen saastumisesta tai mistään muustakin ihan oikeasti koko ihmiskuntaa uhkaavista asioista, jotka omalta osaltaan ovat osa tätä ilmiötä, jota he nyt rautatientorilla kovasti vastustavat.

Nämä kolme suomiensinläistä olivat silleen aika normaalin näköistä väkeä ja uskon, että niitä häiriintyneimpiä yksilöitä lukuunottamatta he ovat ihan aidosti huolissaan jostain. Eivät selvästikään maailmantilasta noin yleisellä tasolla, mutta omasta ja lähimmäistensä hyvinvoinnista. Ehkä se teltan luona seisoskelu sitten tuo jotain hallinnan tunnetta, että tekee jotain konkreettista oman hyvinvointinsa eteen, kuka tietää. Mutta kyllä se hämmästytti ja kummastutti tällaista isompaakin kulkijaa. Heillä on äänioikeus, varmasti varaa tehdä valintoja oman elämänsä suhteen, ilmainen koulutus ja sadan metrin päässä loistava yliopisto ja kirjasto täynnä tietoa. Harmi, että näitä ei haluta hyödyntää.

Haluaisin kirjoittaa aiheesta paljon enemmänkin, mutta en jaksa. En jaksa, koska keskusteluilmapiiri on nykyään sellainen, missä tyhjät tynnyrit kolisevat kauhean lujaa, huudetaan ettei suomalaisilla ole mitään tekemistä minkään kanssa tajuamatta esimerkiksi että jo oma älypuhelin on osa globaalia epäarvoisuutta. Viimeksi kun otin kantaa aiheeseen kirjoitin selvästi liikaa, koska näiden todellisuuskriitikoiden valemediassa mua siteerattiin varsin mielenkiintoisesti jättäen puolet tekstistä pois. Tässä alkaa tulla itsekin epätoivoiseksi ihmisten kollektiivisen tyhmyyden ja empatiakyvyttömyyden edessä.

AIKUISTEN OIKEESTI

Vaikka vietän ihan vaarallisen paljon aikaa sosiaalisessa mediassa, olen aika antiikinaikainen kaikkien sovellusten kanssa. Snapchattia en ole koskaan nähnytkään, puhumattakaan mistään 2000-luvulla syntyneiden pikaviestimistä. Tinderiä olen kurkkinut kaverien olan yli ja päivitellyt sitä miten ennen piti mennä koko illaksi baariin ja ei ollut soveliasta yrittää kuin yhtä potentiaalista kumppania kerrallaan. Ja sitten se LinkedIn, joka oli kummitellut mielessä jo vähän aikaa.

Olen tässä vuoden verran pääasiassa pyöritellyt peukaloitani. Tai no olen kirjoittanut sen surullisenkuuluisan kandin (joka meni läpi nelosen arvosanalla – enää puuttuu se vieläkin legendaarisempi tilastomatematiikka ja pari sellaista vasurilla vedettävää täytekurssia), matkustanut ja pyörittänyt pientä projektia tämän perhearjen rinnalla, mutta mitään päivätyön tapaista. Ja nyt kun tässä mietitään jo muuttopäivää, on ihan hyvä hetki alkaa miettiä sitä millä rahalla churroja ostetaan jatkossa.

Liityin siis yleisestä painostuksesta LinkedIniin. Oli melkoisen haastavaa löytää itsestään kuva, joka on alle 10 vuotta vanha, siinä ei ole aurinkolasit päässä, skumppalasi kädessä tai pari lasta niskassa. Ei siis yleensä yhtä aikaa, mutta mitään edustuskuvia ei ole tullut räpsittyä. Ehkä sitten se on listalla kun alan päivitellä profiilia ammattimaisemmaksi, vaikka varmaan kuvaa kannattavampaa olisi saada aikaiseksi ajantasainen ja uskottava CV.

cincin.jpg
Cin cin, tuleva työnantaja?

Olen ollut viimeksi työhaastattelussa yli kahdeksan vuotta sitten. Siinä välissä ovat haastatteluvideot yleistyneet, ihmisillä on mentoreita ja ihan älyttömän hienoja viritelmiä, verkostoja ja tuntuu, että nykyisillä 25-vuotiailla on noin triljoona kertaa kokemusta, itseluottamusta ja kontakteja kuin itsellä oli siinä iässä. Tai edes nyt. Mutta kyllä se tästä, työnhakua ehkä helpottaa se, että tästä 4000 kilometriä etelämpänä olen tosi eksoottinen ja osaan omituisia kieliä. Vähän silti jännittää, tämä kohta yli seitsemän kotiäidivuoden päätös ja paatos.

LAUANTAIBRUNSSI: DELI CAFÉ MAYA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Siinähän ehti mennä melkein vuosi, että pääsin uudestaan brunssille Helsingissä! Tällä kertaa pöytä oli varattu – ja sitä varausta suosittelen!– Punavuorenkadulle Deli Café Mayaan, jonka pieneen brunssiin ja tiiviiseen tunnelmaan ”paikalliset” ystäväni olivat tykästyneet. Itse en olisi varmaan ekana Mayaa valinnut: ensivaikutelma brunssista oli että onpa vaatimaton valikoima, ja ihan liian terveellisen näköistä tällaiselle mörssärille.

P3042500.jpg

No, kahvilaa itsessään ei ole koolla pilattu, mutta meillä oli oikein mukavaa ikkunapöydässä. Pöytänaapurit joutuivat ehkä kuuntelemaan vähän liikaa huonoa läppää, kun vertailtiin puuttuvia hampaita ja kunnon keski-ikäiseen tapaan puitiin terveysongelmia, mutta missään vaiheessa jono tai täydet istumapaikat eivät haitanneet. Tarjoilut oli katettu hyvin tiiviisti tiskin lähelle. Pientä noottia aika puutteellisista tai kokonaan puuttuvista merkinnöistä ruokien sisällön suhteen: vaikka henkilökunta hääri yleensä tarjoilujen lähellä, näin ruokarajoitteisena on aina mukava yhdellä silmäyksellä nähdä mitä voi syödä hyvällä omatunnolla. Toki kysyttäessä vastattiin aina ystävällisesti, palvelu oli koko ajan mitä mukavinta, mutta you know, suomalaiset ei tykkää vaivata jatkuvasti tarjoilijaa…

Aluksi hieman päivittelin pienessä, rasvaa ja suolaa kerjäävässä mielessäni että ihan liian terveellistä (cous-cousia, salaattia, munakkaassa taisi olla parsaa ja taas sitä tuorepuuroa!) ja ihan liian vähän mätettävää lautaselle. Mutta voin kertoa erehtyneeni. Itsensä saa ähkyyn myös bulgursalaatilla ja focaccialla jos oikein yrittää! Eikä terveellisen tarvitse tarkoittaa pahaa, sillä runsaasti kiitosta haluan antaa hienosta mausteiden käytöstä: tulinen tomaattisalaatti sai mut palaamaan ruoka-astioille monta kertaa, kyllä oli siinä korianterit, sipulit ja mausteet täydellisessä tasapainossa.

P3042501.jpg

Tarjolla oli juustoja, vähän parempia lihatuotteita, useampaa erilaista salaattia ja muutamaa eri munakasta, perunalohkoja, croisantteja ja paria leipälajiketta, tuorepuuroa, pieni valikoima hedelmiä, kahta mehua, kahvia ja teetä ja jälkiruoaksi porkkanakakkua ja brownieta. Ei siis mikään ruotsinlaivan buffet, mutta monipuolinen, täyttävä ja sellainen, jonka jälkeen olo oli kevyen ravittu eikä valmis talviunille ja puolen vuoden paastoon. Ei perinteinen brunssi vaan kiva ituhippihipsterien tapa aloittaa viikonloppu. Me olimme nautiskelemassa heti ensimmäisestä kattauksesta kello 11 ja saimme 1,5 tuntia rauhassa fiilistellä ruokaa ja hyvää seuraa.

P3042507.jpg

Parasta brunssissa oli hinta, tai oikeastaan hinta-laatusuhde. Köyhdyin vain 20 euron verran, joka on tuolla postinumerolla ja noilla raaka-aineilla äärimmäisen kohtuullinen veloitus Mayan kauttauksesta. Ei siellä skumppia kilistelty eikä hienosteltu, mutta jos kaipaa vaihtelua perusleikkelepöytään niin ihan loistava vaihtoehto. Lupaan jatkossakin harkita tällaista terveellistä ja eksoottista vaihtoehtoa kun mieli kaipaa ystävien tapaamista notkuvien pöytien ääressä.

P3042508.jpg

 

KYMMENEN KÄSKYÄ KOTIOLOIHIN

Sieltä Ipanaisen avajaisista mukaan tarttui ”Tämän perheen säännöt”, joka on suloinen, armollinen ja iloinen tapa kertoa millainen on hyvä koti lapselle. Tunsin pienen piston sydämessä, sillä olin juuri edellisenä päivänä lanseerannut kotona uudet kymmenen käskyä kotioloihin.

15369203_1503853052965807_5232875780396183687_o
”Tämän perheen säännöt” Ipanaisen tapaan

Kun on ollut melkein kymmenen päivää keskenään tällä kokoonpanolla, alkaa olla aika kypsä seuraansa – niin kovasti kuin tätä kolmikkoa rakastankin. Näin intensiivinen yhdessäolo on koetellut kaikkien hermoja ja voi mikä ilo ja riemu kun huomenna vihdoin kaikki ovat tarpeeksi kunnossa mennäkseen sekä kerhoon että eskariin ja saan kolme tuntia täydessä hiljaisuudessa valmistella keskimmäisen synttäribileitä. Niin, ne mun säännöt? No ne ei olleet ihan noin sallivat…

1.Äiti on pomo

Sellainen pomo, jota olisi hyvä totella heti ensimmäisellä kerralla kun jotain sanotaan. Vaikka ettehän te tietenkään tottele, te juoksette alastomana ympäri asuntoa ja hakkaatte toisianne haarukoilla päähän. Jos lapsilta kysyttäisiin, niiden mielestä pomo olisi varmaan kuopus. Se on kyllä ihan totta.

2. Älä huuda turhaan äitiä

Saa sanoa ”äiti kato!” vaan jos on oikeasti jotain sellaista näytettävää, jota äiti ei ole koskaan ennen nähnyt (olen nähnyt peppuja ja pippeleitä ennenkin, pojat). Saa huutaa äitiä vasta kun kyseessä on hengenvaarallinen tilanne, kuten että joku on putoamassa ikkunasta.Esimerkiksi jalassa huonosti oleva sukka ei varsinaisesti vielä täytä kriteereitä.

3. Pyhitä päiväunesi

Oikeasti pojat, kun pitäisi siivota, pestä hampaat tai pukeutua te vain makaatte maassa kuin auton alle jääneet supikoirat, mutta kun pitäisi levätä ja nukkua niin te juoksette alasti ympäri asuntoa. MIKSI?!!?

4. Kunnioita äitiäsi

Koska äiti on pomo.

5. Älä lyö veljiäs

Älä myöskään hakkaa niitä haarukalla, töni, pure, tukista tai työnnä alas yläsängystä.

6. Vessarauha

Ei mulla muuta kuin että VESSARAUHA!

7. Älä varasta keksejä

Voi olla että äiti on vähän vihainen kun se illalla haluaa kupin teetä ja joku on syönyt, äidin sängyssä peiton alla totta kai murustellen, kaikki Dominot.

8. Älä syytä veljees ku olit ite

Se nyt vielä menee jos syytät pieruistasi veljiäsi, mutta kun sillä on tussilla piirretty selkään niin enää usko että se itse oli asialla. Ja jos piirtää seinään ja signeeraa sen 2-vuotiaan pikkuveljen nimellä niin ei sekään oikein ole uskottavaa.

9. Älä myöskään varasta veljes kädestä sitä Salama McQueenia

Meillä on arviolta noin 400 pikkuautoa ja yli 10 000 lego-osaa enkä jumankauta ymmärrä, miksi on aina saatava just se joka on veljen kädessä. Että sulla on tossa nyt kymmenen identtistä Salamaa, mutta just se rengasrikkoinen on se joka sunkin on pakko saada. Annas olla kun päästään lelukauppaan niin sit mongutaan että ei oo yhtään autoo… Juu ei.

10. Kyllä sinne syliin mahtuu, kolmekin kerrallaan

Kun se akuutti halipula iskee kaikkiin kolmeen kerrallaan, olisi hyvä muistaa että äidissä on pinta-alaa ja sopu sijaa antaa. Ryhmähali on paras hali.