KOIRAN ADOPTOIMINEN ULKOMAILTA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Pääsin eilen pitkästä aikaa koiratarhalle. On ollut kiire. Sen lisäksi tuli tuo oma koiranpentu, joka on tarjonnut välillä vähän yliannostustakin koiraenergiaa. Olen ollut uupunut. Auttaminen lähtee aika helposti ylikierroksille koska autettavia on niin hitosti ja olen ajatellut, että parempi ottaa vähän taukoa. Eilen olikin kiva olla koiratarhalla pitkästä aikaa. Niin kuin siellä nyt on ”kivaa”: paikka itsessään on surullinen monella tapaa. Surullista nähdä, että koirat, jotka tapasin siellä ensimmäisen kerran vuosi sitten, ovat yhä siellä. Ja että on paljon uusia koiria. Ja koiria, jotka on kerran adoptoitu ja sitten palautettu tarhalle. Surullista on ollut myös lukea viime aikoina rescuevastaisia (tai kuten nykyiseen diskurssiin kuuluu, ”rescuekriittisiä”) kirjoituksia mediassa. Ymmärrän huolen zoonooseista ja väärennetyistä papereista, mutta jatkuvasti levitettävä väärä informaatio aiheuttaa todella ankaraa ärsytystä. Tässä ajatuksia muutamista todella usein toistuvista väitteistä.

rescuekoira-pitbull-sekoitus.jpg

Kodittomien eläinten ongelma ja eläinten kaltoinkohtelu ei lopu rahtaamalla niitä Suomeen.

No itse asiassa, olen tässä ihan samaa mieltä. Kukaan ei vakavissaan kuvittele, että kaikki Espanjan (tai Romanian tai Venäjän tai Kyproksen) kodittomat eläimet tuotaisiin Suomeen uusiin koteihin ja that’s it. Adoptiotoiminnassa on kyse ensisijaisesti siitä, että perhe saa lemmikin, ja koditon lemmikki saa kodin. Adoptiotoiminta kuitenkin tukee eläinsuojelijoiden työtä adoption lähtömaassa: adoptiokustannuksista pieni osa voidaan käyttää esimerkiksi eläinten sterilointeihin, lääkitykseen, valistamiseen esimerkiksi koulukäynteihin tai jopa lobbaamiseen, jotta lähtömaan surkeisiin eläinsuojelulakeihin saataisiin parannuksia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Rescuekoirilla tehdään bisnestä.

Tämä on se väite, joka saa jokaisen vapaaehtoistyötä rescuekoirien parissa tekevän nauramaan räkäisesti. Suurin osa vapaaehtoisista tekee töitä kodittomien eläinten eteen täysin palkatta, persnettoa tehden käyttäen koirien auttamiseen tavalla tai toisella omaa rahaa sekä aikaa. Koiran adoptoiminen maksaa järjestöstä riippuen noin 400 euroa. Pelkät lentoliput + koppa on noin 130 euroa, rokotukset, madotukset, koiran sterilointi vähintään 150 euroa, kuljetuskulut kentälle, eläinlääkäriin yms. helposti 100 euroa. Koiria ei tuoda tarhalle myyntitarkoituksessa, vaan ne hylätään milloin mistäkin syystä, vahinkopentueita ilmestyy päivittäin, metsästyskoirista tulee tarpeettomia. Ei näiden koirien entisiä omistajia kiinnosta se, mitä koiralle käy. Meidän paikallisilla koiratarhoillamme on satoja kodittomia koiria, joista kulut juoksevat ilman mitään lupausta adoptiosta. Kaikista rescuetoimintaan liittyvistä uskomuksista tämä on ehkä kaikista älyttömin, sillä mitään bisnestä ei tämä toiminta ole nähnytkään.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Rescuekoirat ovat käytöshäiriösiä hulluja, joiden ottaminen lapsiperheeseen on riski.

Rescuekoirilla voi olla käytöshäiriöitä, kuten millä tahansa koirilla. Jos koira on ollut pitkään tarhalla, sillä voi olla sopeutumista normaaliin arkeen. Meillä on vuoden aikana ollut viisi rescuekoiraa sijaishoidossa; muutamalla oli lieviä käytöshäiriöitä (jollaisia esiintyy ihan yhtä lailla rotukoirilla), suurin osa oli kilttejä, helppoja ja suloisia otuksia. Jos lasketaan mukaan kuudes rescuekoira, joka jäi omaksi, voin kertoa jo hyvällä kokemuksella että ongelmia lasten kanssa ei ole. Jos ei lasketa syötyjä legoja ja pureskeltuja pikkuautoja. Suomeen adoptioon pääsevät koirat valikoidaan hyvin tarkasti. Kenenkään etua ei palvele se, että rescuekoira lähtee uudelleen kiertoon koska sen luonnekuvausta on kaunisteltu. Useimmat Espanjassa koiratarhalle päätyvät koirat ovat olleet kotikoiria jossain vaiheessa, perinteisiä kulkukoiria on hyvin marginaalinen osa – ja niistäkin yleensä tulee ihan hyviä kotikoiria lopulta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Rescuekoirat vievät mahdollisuun suomalaisilta kodittomilta koirilta saada uusi koti.

Nyt puhun ilman tilastotietoa, mutta oman ja monen muun ”koiranvaihtopalstoja” seuranneen kokemuksella. Suomessa ne koirat, jotka jäävät kodittomiksi syystä tai toisesta eivätkä löydä adoptioperheitä, ovat yleensä erityisehdoin adoptoitavia vaativia tapauksia. Jos esimerkiksi Facebookin suositussa ”Aikuiset kodinvaihtajat”-ryhmässä ilmoitetaan pieni tai keskikokoinen koira, joka pärjää muiden koirien kanssa tai lapsiperheessä, se yleensä löytää kodin hyvin nopeasti. Isot paimenkoira/metsästyskoira/laumanvartijamixit, joista luovutaan ”pitovaikeuksien” takia ja jotka eivät sovi kerrostaloon, lapsiperheeseen tai toisen koiran kaveriksi… Nämä jäävät usein etsimään kotia pidemmäksi aikaa. Tässä väitteessä mua ottaa päähän whataboutismi ja ”väärin autettu”-mentaliteetti: Kun joku haluaa ottaa rotukoiran (esimerkiksi vaikka jonkun sairaaksi jalostetun rodun), ei kukaan mene kysymään eikö ensin pitäisi hankkia koti kaikille Suomen kodittomille koirille ennen kuin teetätetään lisää pentuja maailmaan. Jo valmiiksi olemassa olevan koiran adoptoiminen on eettinen tapa hankkia lemmikki, ja myös adoptoivalla perheellä on oikeus toivoa koiran olevan omaan elämäntilanteeseen sopiva ilman syyllistämistä siitä, että kerrostalokaksioon ei adoptoitukaan sitä ulkotarhassa koko elämänsä elänyttä suomalaista saksanpaimenkoiraa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Rescuekoiria adoptoidaan säälistä söpöjen valokuvien perusteella.

Adoptiojärjestöt eivät ole mikään H&M kuvasto, josta voi valita mieleisen koiran. Helpommalla ja halvemmallakin voi päästä, sillä koiran adoptoiminen saattaa olla pitkä prosessi: lähtömaassa koirat läpikäyvät rokotusohjelman ja mahdollisen steriloinnin ennen lentoa, sen lisäksi lentokummeja ei ole aina heti saatavilla. Koirien kodit valitaan sillä perusteella, että koira saisi mahdollisimman sopivan kodin eikä sen perusteella, kuka ensiksi söpön surusilmän bongaa. Adoptioprosessiin kuuluu odottelun lisäksi myös kotihaastattelu ja paperitöitä. Koiraa ei kannata ottaa – adoptoiden tai ostaen tai edes ilmaiseksi – hetken mielijohteesta (puhun omasta kokemuksesta…) ja sen eteen myös adoptiojärjestöt tekevät töitä. Säälin tai maailmanparannushaaveiden sijaan yleensä koira adoptoidaan samasta syystä mistä koiria nyt yleensä hankitaan: tahdotaan perheeseen lemmikki.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Rescuekoirat levittävät tauteja.

Siinä on riski. Tämä sama riski koskee kaikkea, mikä liikkuu rajojen yli.  Vastuulliset rescuejärjestöt tekevät uskomattoman paljon töitä tutkimuksien, tiedottamisen ja tautien ehkäisyn saralla, enkä ala nyt puhua vastuuttomista järjestöistä tai laittomista tuonneista, koska ne eivät kuulu rescuetoimintaan. Vastuulliset rescuejärjestöt tekevät työtä myös näitä vastaan. Väärennetyt rokotustiedot ja liikalääkitys ovat ihan oikeita ongelmia ja niihin ei ole mitään yksinkertaista ratkaisua, enkä kiellä ongelman olemassaoloa. Suhteellisuudentajua toivoisin toki tähänkin keskusteluun. Ja harrastan itse pientä whataboutismia: yksi suurimmista riskeistä multiresistenttien bakteerien suhteen on ulkomailta tuotu liha. Tietenkään tästä ei ole niin kiva meuhkata, koska silloin joutuisi mahdollisesti miettimään omia kulutustottumuksiaan tai lempiruokiaan uusiksi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ylipäänsä julkisessa keskustelussa usein surutta sotketaan käsitteitä: pentutehtailulla ei ole mitään tekemistä rescuetoiminnan kanssa, paitsi toki jotkut koiratarhoille päätyvät koirat ovat pentutehtailun tuotoksia. Vastuulliset rescuejärjestöt teettävät verikokeet koirille ja vastaavat rokotusten täsmällisyydestä sekä Traces-papereista, kun taas monet yksityishenkilöt tuovat koiria Suomeen ilman suurempaa murhetta paperitöistä – varmasti toki hyvää hyvyyttään, mutta lisäten riskejä paitsi koko Suomalaiselle koirakannalle myös vaikeuttaen niiden kaikkien taiteen sääntöjen mukaan toimivien rescueyhdistysten toimintaa. Kun puhutaan rescuetoiminnasta, tulisi pitää huoli ettei samassa artikkelissa sitten lähdetä päivittelemään takakontissa Länsisatamassa myytäviä virolaisia ”rotukoiria” tai jonkun empaattisen turistin mukanaan tuomaa sesseä, joka ei kulje minkään virallisen järjestelmän kautta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tämä on se aihe, mistä toivoisin käytävän paljon asiallisempaa keskustelua. Varsinkin suomalaisia koirankasvattajia edustavan Kennelliiton kannanotot ovat olleet järkyttävän asenteellisia, vaikka kyseessä on melko luonnollinen kehitys lemmikinpitämisessä: ihmiset haluavat vaihtoehtoja. Monelle on luontevampi vaihtoehto etsiä perheeseen lemmikki jo niiden olemassaolevien vaihtoehtojen joukosta, ja ulkomailla on usein enemmän valinnanvaraa kuin Suomessa. Toiset haluavat rotukoiran, jonka sukupuun tuntevat ja jonka kanssa voi harrastaa lajeja, joihin ei ehkä sekarotuisia rescuekoiria hyväksytä. Koska koirat liikkuvat kansainvälisesti muutenkin kuin adoptiotoiminnan myötä, tulisi valvontaa, seurantaa ja valistusta kehittää yhdessä sen sijaan, että syyllistetään ja mustamaalataan. Haluan itsekin syödä tulevaisuudessa mustikoita suoraan metsässä ja pitää Suomen vapaana rabieksesta. Vastuullinen adoptiotoiminta ei ole sille uhka. (Kuvat otettu Los Barrioksen koiratarhalla 17.6.)

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

PS. Entä se meidän oma huippuvaarallinen hylkiö? Oikein hyvin, kiitos kysymästä. Kun taannoin tuskailin sisäsiisteyshaasteiden kanssa, ne ovat historiaa: muutamassa viikossa koira oppi ulkoilun idean ja nyt on 95% sisäsiisti. Hän tarvitsi siis ennen kaikkea aikaa. Ja me sitä annoimme mielellämme, erityisesti kun selvisi että ensimmäinen eläinlääkäri oli arvioinut iän reippaasti yläkanttiin ja Tassu onkin vasta noin viisikuinen, ei yli puolivuotias kuten passinsa väittää.

P6125497.jpg

KAIKKI IRTI ESKARIN LOPUSTA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kun esikoinen vietti eskarin kevätjuhlaa viime vuonna, se oli oikein kiva tilaisuus. Eskarit olivat järjestäneet sirkusteemaisen show’n ja sen jälkeen juotiin mehua, syötiin jäätelöt ja mentiin kotiin. Kukaan ei oikeastaan itkenyt vaan kaikki lähtivät hyvillä mielin odottamaan ekaluokkaa. Mutta täällä! Taas olen päässyt tutustumaan uuteen ilmiöön, eli eskarin (infantilin, jota käydään 3-vuotiaasta alkaen kolmen vuoden ajan) päättäjäisiin. Voi pojat, niitä on juhlittu viime viikot, ja kaikki huipentui eilen koulun esitykseen ja sen jälkeen vanhempien lapsille järjestämään juhlaan.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ensin lapsista otettiin nuo valokuvat valmistujaislakki päässä. Kuvat olivat aika kalliit näin espanjalaisessa mittakaavassa, ja me ei oikein tiedetty mitä odottaa: Koulusta kysyttiin halutaanko valmistujaiskuvat (ja koska kaikki halusivat niin totta kai mekin) ja käskettiin tuoda kaksikymppiä. Viime viikolla saimme sitten kotiin nuo yksilökuvat sekä kaikkien lasten ”valmistujaiskuvista” kootun taulun. Hienot ovat! Sen lisäksi nuo 6-vuotiaat ovat viikkojen ajan harjoitelleet valmistujaisjuhlaa varten. Ja vanhemmat järjestäneet juhlia lapsille. Perjantaiaamuna, viikko ennen kesäloman alkua, pääsimme me aikuiset sitten näkemään tämän juhlan. Kuten aiemmin kerroin, tätä varten oli pidetty aiemmin oikein vanhempainilta, jossa oli käyty läpi lapsille toivottu vaatetus sekä arvottu istumapaikat – me olimme ”takarivillä” (eli pienen juhlasalin kolmannella rivillä…) ja kaikki olivat siitä todella pahoillaan.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Juhlassa lapset esittivät joitain tanssi-, laulu ja runoesityksiä sekä kertoivat vanhemmille, mitä kuluneen kolmen vuoden aikana eskarissa oli tapahtunut. Kaikille oli annettu puherooli ja jokainen sai raikuvia taputuksia. Myös meidän ummikkona espanjalaisessa koululaitoksessa aloittanut keskimmäinen kävi kuiskaamassa mikrofoniin vuorosanansa espanjaksi, luokkakavereiden tsempatessa vieressä. Lasten opettaja sekä avustamassa ollut rinnakkaisluokan ope yksi kerrallaan kutsuivat lapset lavalle, laittoivat näille koulun logolla varustetun nauhan ja valmistujaislakin päälle. Lopuksi opettaja piti tunteellisen puheen, sai meiltä vanhemmilta matkalahjakortin sekä me muut vanhemmat lahjoimme luokan ”luottovanhemman”, jollainen jokaisella luokalla on myös primariassa, alakoulussa. Delegada, joka toimii linkkinä vanhempien ja opettajan välillä. Sellainen ihmis-Wilma, ikään kuin.

 

Noin 40 minuuttia kestäneen juhlan jälkeen otettiin vielä loputon määrä valokuvia, ihasteltiin tuota 25 lapsen mahtavaa luokkaa ja lopulta lähdettiin valmistautumaan juhliin. Koulupäivän jälkeen lapset sisaruksineen, vanhempineen ja jotkut jopa isovanhempineen ahtautuivat yhteen alueen monista lasten juhlatiloista (sellaiseen, missä mekin vietettiin yhdet syntymäpäiväjuhlat). Äidit olivat askarrelleet jokaiselle lapselle, sekä näiden sisaruksille, mitalit ja joukon erilaisia pieniä graduation-teemaisia lahjoja. Sen lisäksi läheisestä ravintolasta oli tilattu ruokaa sekä aikuisille että lapsille, jääkaappi täytetty herkuilla, juomilla (kyllä, myös kylmällä kaljalla) ja kun lasten opettaja liittyi seurueeseen, hän toi mukanaan lapsille lahjaksi tilaamansa kakun.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Me viihdyimme juhlissa yli neljä tuntia. Sinä aikana lapset saivat riehua itsensä väsyksiin kiipeilytelineessä ja pomppulinnassa, herkutella rajattomasti ja vastuuvanhempi sekä muutama muu äiti olivat järjestäneet palkintoseremonian, jossa jokainen lapsi sai palkinnon jostain ansiosta; puheliain luokkakaveri, paras maalivahti, vastuullinen opiskelija, innokkain tanssija. Meidän lapsemme palkittiin ”sinä suloisena blondina, joka oppi vuodessa puhumaan espanjaa”. Myös veljet ja siskot saivat mitalinsa, sekä totta kai opettaja. Harvoin olen nähnyt näin lasten ehdoilla tapahtuvaa tilaisuutta, jossa jokainen lapsi isossa joukossa saa erikoishuomiota. Koska kyseessä oli juuri lasten juhla, ei muksuja oikeastaan komennettu ollenkaan ja he saivat syödä juuri sitä mitä teki mieli, oli se sitten sipsejä, keksejä tai kananugetteja. Ensin pyörin poikien vieressä ja yritin pitää huolta trampoliinivuoroista tai siitä, etteivät heittele pallomeren palloja. Sitten luovutin ja menin vanhempien seuraan, jossa opettaja ja muut joivat olutta, katsoivat jalkapalloa ja muistelivat kuluneita vuosia kyynel silmäkulmassa.

 

Vaikka alkuun tämä tuntui melkoiselta liioittelulta, olin itsekin eilen päivän päätteeksi liikuttunut ja juhlafiiliksissä – ja vähän masentunut, kun kaikki eskarin päätökseen liittyvät juhlallisuudet oli nyt ohi. Lapsille se oli varmasti myös vähän helpotus, sillä kulunut kuukausi on kaikki koulussa pyörinyt tämän ympärillä, ja nyt he ehtivät viikon vielä valmistautua kesälomaan. Erityisesti esiintymiset ovat jännittäneet monia pienistä, ja aiheuttaneet ilmeisesti useammille unettomia öitä. Kovin reippaasti ja innokkaasti he kuitenkin esiintyivät vanhemmille ja videokameroille.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Jos ikinä palaamme Suomeen, lapsille on varmasti iso järkytys se, miten vähän he saavat huomiota. Täällä laskin, että eilen meidän lapsille tultiin kehumaan sitä guapoa, mitä kuulemme koko ajan, yli 20 kertaa. Tiedän, ettei se nyt ole mikään järkevin kehu lapselle, ylistää nyt pelkkää ulkonäköä, mutta kyllä nuo selvästi nauttivat siitä että saavat paljon huomiota. Eikä vain huomiota, vaan tulevat huomioiduiksi: heiltä kysytään kuulumisia, heidät tervehditään silmiin katsoen, tuntemattomat ihmiset pörröttävät kadulla tukasta, kaupassa kassat juttelevat heille kun seisomme jonossa. Heidät nähdään. Olen itsekin alkanut paljon avoimemmin huomioimaan vieraat lapset ja osoittamaan ihailua (tietenkin yritän osoittaa kehut muista kuin ulkoisista ominaisuuksista, mutta myönnän kyllä harrastaneeni sitä ”que niña más linda!” puhetta itsekin…).

 

Näin meillä on melkein päätöksessä ensimmäinen kouluvuosi Espanjassa. Aiheesta tulee vielä toinen postaus, mutta nyt vielä fiilistelen hetken eilistä ja niitä ihania 6-vuotiaita, jotka olivat kaiken keskipisteessä. En voisi olla onnellisempi siitä, millaiseen luokkaan P lopulta päätyi. Kaikki lapset ovat mitä suloisempia persoonia ja vanhemmat reiluja, hauskoja ja avuliaita tyyppejä sekä maailman sydämellisin opettaja, joka uskomattomalla yhdistelmällä lempeyttä ja rajoja on vuoden ajan pitänyt huikeaa huolta tuosta porukasta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

MIJAS PUEBLO

mijas-vuoristo-costalla.jpg

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Suomesta asti tulleiden vieraiden kanssa oli kiva leikkiä kunnon turistia ”kotikulmilla”, olkootkin että se skandinaavien suosima Costa del Sol on sen sata kilometriä meiltä. Pääsimme käymään pikaisella päiväretkellä Mijas Pueblossa, valkoisessa kylässä melkein puolen kilometrin korkeudella, vain vartin ajomatkan päässä Fuengirolasta. Meille Mijas Pueblo (ja hoen nyt tätä ”Mijas Puebloa”, kun on olemassa myös Mijas Costa moottoritien toisella puolella lähempänä rantaa) oli täysin uusi kohde ja erittäin iloinen yllätys. Turistinen, kyllä, mutta samalla jotenkin autenttisen espanjalainen ja tietenkin kaunis kohde. Täydellinen paikka pikavisiitille.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Todettakoon, että me olimme liikkeellä jälleen kuuden lapsen kanssa, minkä vuoksi kierros oli aika nopea ja keskittyi härkätaisteluareenan vieressä sijaitsevaan leikkipuistoon, josta oli (kuten lähes joka puolelta kylää) upeat maisemat koko Aurinkorannikolle sekä keskustassa sijaitsevaan Mayan Monkey Mijas-jäätelöbaariin sekä paikalliseen pizzeriaan. Jos olisin ollut liikkeellä ilman lapsia, olisin varmasti kierrellyt kapeilla kujilla kuvaamassa ja shoppaillut; jos tykkää koruista, hippihenkisistä vaatteista, ”marokkolaisista” nahkatuotteista ja keramiikasta, etenkin maalatuista kaakelilaatoista saa varmasti ajan lisäksi Mijas Pueblossa kulumaan rahaa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mijas Puebloon tulee toki busseja, mutta autoilijoiden kannalta iloinen asia on juuri ennen Plaza de la Constituciónia sijaitseva erittäin halpa parkkihalli, jossa parin tunnin paikoitus maksoi vain euron. Autolla ei kannata lähteä halkomaan turistintäyteisiä, kapeita katuja. Ja sitten ehkä se itselleni tärkein asia: En osaa kauheasti antaa vinkkejä siitä, mitä Mijas Pueblossa kannattaa tehdä (paitsi kierrellä ja ihailla) mutta älkää, älkää hyvät ihmiset ajako aaseilla. Menemättä nyt aiheeseen sen syvällisemmin niin näiden aasien olot ovat kamalat, ja ylipäänsä on kyseenalaista ajaa hevoskärryillä tukalan kuumissa olosuhteissa – tehkää palvelus ja boikotoikaa aaseja, jotta se bisnes saadaan joskus loppumaan. Jos ei jaksa kävellä, kylässä on sympaattisia tuktuk-takseja, joilla voi ajaa eettisesti. Kiitos.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Me söimme tosiaan ensin jäätelöt Mayan Monkey Mijas-kahvilassa söpön pikku aukion reunalla. Jäätelöt olivat ylihintaisia mutta myös itse tehtyjä ja niiden asettelussa nähtiin vaivaa. Jäätelöt valmistetaan samassa kylässä, ja tyypeillä on myös suklaatehdas. Hinnasta huolimatta suosittelen. Sitten söimme koko porukan voimin Pizzeria Oscarissa, joka suorastaan huusi kuvallisten menujen ja upeiden maisemiensa ansiosta ”TURISTIRAVINTOLA!”. Pizza oli kohtuullista, paella maistui seurueen paellan ystäville ja ennen kaikkea kuusilapsinen jengi otettiin vastaan. Vaikkei mitään ihmeellisiä makuelämyksiä saatu hintaan nähden niin tässä vaiheessa arvostaa paljon sitä, että palvelu on iloista ilman mitään silmienpyörittelyä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ehdottomasti siis oikein erinomainen päiväretkikohde mistä päin vaan etelärannikkoa. Pakko päästä itsekin uudestaan – ehkä ilmanlapsia, niin pääsee rauhassa myös shoppailemaan…

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

KAVERIKRAPULA

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tänäaamuna heräsimme isossa, tyhjässä talossa Fuengirolan läheltä. Ystäväperhe, joka oli viettänyt lähes viikon kanssamme, oli hiippaillut aamuyöllä lentokentälle (joskin viisihenkisen perheen hiippailu nyt ei mitään maailman hiljaisinta ole, mutta olimme jatkaneet uniamme kuitenkin kuultuamme lähdön). Olo oli ja on vieläkin vähän orpo. Suomesta tänne asti meidän kanssa lomaansa viettämään tulleet ystävät tekivät toki omiakin pikku pyrähdyksiä ympäri Andalusiaa, mutta vietimme silti monta päivää lähes ympäri vuorokauden yhdessä. Ja nyt valtavassa talossa oli vain meidän porukka, ja yhtäkkiä viisi tuntui vähältä.

Tunnustan, että aluksi se jännitti. Niin paljon kun olin toivonutkin, että saisimme vihdoin taas ystäviä Suomesta kylään, niin viikko yhdessä näin isolla porukalla tuntui myös vähän pelottavalta. Kun oma luonne on sellainen omaa rauhaa rakastava ja varsinkin nuorena olen ollut aika joustamaton ja omaehtoinen sen suhteen, miten haluan mennä ja tulla ja mitä syödä ja milloin nukkua ja mitä nyt yleensä, niin pelkäsin että viikko kymmenen ihmisen yhteiseloa on liikaa. Näitä vieraita siis odotettiin hartaasti, kyseessä olivat vanhat naapurimme sieltä ihanasta Itä-Helsingistä, joiden esikoinen sattuu olemaan yksi meidän esikoisemme vanhimmista ja ehdottomasti parhaimmista ystävistä. Heidän luonaan vierailimme myös alkuvuodesta Lontoon lähellä, ja sielläkin meni tosi hyvin – kuitenkin päätin etukäteen vähän hermoilla sitä, miten kuuden lapsen ja neljän aikuisen aikataulut, ruokamieltymykset ja lomatoiveet saataisiin sovitettua yhteen.

Ja ihan turhaan stressasin. Vaikka meiltä ei tietenkään puuttunut meteliä, säätöä tai sotkua niin kaikki kuusi yhteistä lomapäivää soljuivat läpi hyvässä hengessä. Esikoisten jälleennäkemisen riemua oli liikuttavaa seurata, kun pojat eivät malttaneet päästää toisistaan irti ja jutuilla ei vain tullut loppua. Loput lapset, joiden iät osuvat aika hyvin nekin yhteen, löysivät myös toisistaan leikkiseuraa ja usein koko kuusikko touhusi sulassa sovussa yhdessä (ja ihan yhtä usein toki myös tappeli, mutta aika ehti kullata muistot jo parissa tunnissa). Puolet ajasta vietimme La Líneassa, ja oli mahtavaa esitellä omaa kotikaupunkia näille läheisille, ja puolet ajasta vietimme yhdessä Fuengirolan läheltä vuokratulla talolla – se ansaitsee joskus myöhemmin aivan oman postauksensa…

Ulkomailla asuminen muuttaa ystävyyssuhteita monella tapaa. Ylläpito on paljon vaikeampaa ja huomaan jo nyt, että väistämättä tuhansien kilometrien etäisyys paljastaa sen, kuinka tärkeistä ihmissuhteista kenenkin kanssa on ollut kysymys. Siksi olen tavattoman kiitollinen siitä, että on ihmisiä, jotka maksavat itsensä kipeäksi siitä, että tulevat meidän luoksemme ja viettävät lomansa juuri meidän kanssa – koska meillä oli aivan mahtavaa. Paitsi että itselleni oli luksusta saada juoruilla suomeksi viikon verran, erityisen mahtavaa oli katsoa mitä riemua tutut leikkikaverit ja mahdollisuus vitsailla suomeksi toivat lapsille. Ei ihme, että tänään mieli on ollut matalalla itse kullakin. Nyt uskallan myös ehkä vähän rohkeammin ehdotella tällaisia puolihullulta kuulostavia perhelomia muille. Että tulkaa tänne, vuokrataan se talo ja auto ja juodaan viiniä kun lapset on vesisotaa. Koska se voi olla juuri niin kivaa ja idyllistä miltä kuulostaakin!