KOHTI KULTTUURISHOKKIA

Tasan vuosi sitten toivuin paitsi ennen auringonnousua lähteneestä lennosta, myös kevyestä kulttuurishokista, ehkä jostain pettymyksen ja järkytyksen yhdistelmästä. Ensikohtaaminen Aurinkorannikon kanssa ei ehkä ihan vastannut sitä visiota, mikä mulla oli mielessä Costa del Solista. Olin pakannut mukaan lähinnä bikineitä ja hellemekkoja uskomatta sääennustuksia, joiden mukaan lämpötila ulkona oli parhaimmillaankin jossain viidentoista asteen hujakoilla. Enkä ollut uskonut Käytännön miestä, joka varoitti sisälämpötilasta, joka oli pahimmillaan jossain viisi astetta ulkolämpötilan alapuolella. Tällä kertaa olen pakannut villasukkia, seksileggingsejä ja paksuja neuleita mukaan senkin edestä.

Kun saavuimme La Líneaan, oli harmaata, sateista ja koko kaupunki oli paikallisten pyhäpäivien takia aivan kuollut. Ainoa elonmerkki oli iltaisin keskusaukiolla ollut iltatori, jonka epileptinen neonvalaistus, kuurouttavalla tasolla soinut musiikki ja lapsille tarjolla ollut sokeriyliannostus hämmensivät yhtä lailla kuin päivisin kuolemanhiljaiset kadut ja kaikkien palveluiden kiinniolo. Espanja näytti likaiselta – joka paikassa oli roskia, purkkaa, tupakannatsoja, koirankakkaa. Ne ovat siellä varmasti myös ensi viikolla, kun taas lähdemme sinne eteläiseen kotiin, mutta viidessä La Líneassa vietetyssä kuukaudessa ehdin jo tottua siihen, ettei entiset vaatimukseni leikkaussalin hygieniasta toteudu espanjalaisessa leikkipuistossa, jossa maahan syljetyt auringonkukansiemenen kuoret ja sipsipussit nyt vain kuuluvat asiaan.

Vaikka puhun espanjaa erittäin hyvin, en ymmärtänyt andalusialaisten aksenttia ollenkaan. Mikä flashback vaihto-oppilasvuoden alkuun, jossa ummikolle pälätettiin espanjaa ja pystyin vain tuijottamaan tyhmänä ja hymyilemään epävarmasti keskustelukumppanille. Ruokakaupassa en löytänyt mitään mitä olisin halunnut syödä, kaikkeen oli tungettu joko törkeästi sokeria tai sitten lihaa. Televisiosta näkyi vain espanjalaista Ostos-teeveetä ja arabikanavia. Kämppä oli täynnä sokeritoukkia ja hyttysiä. Toisen ihmisen petivaatteet ja huonekalut ällöttivät. Ja olin kokonaan unohtanut miltä koko kulttuurishokki tuntuu, vietettyäni viimeiset kymmenen vuotta reissaten vain lyhyitä pätkiä joutumatta asettumaan minnekään. Kahdessa viikossa harvoin ehtii kyllästyä edes niihin kohdemaan negatiivisiin piirteisiin ja turistina on turvassa tietyltä arjen tylsyydeltä.

Tällä kertaa olen varustautunut muutenkin paremmin kuin vain pakkaamalla pitkiä kalsareita. Olemme Espanjassa vain kuusi viikkoa ja se tuntuu menevän hetkessä, varsinkin kun ajalle on suunniteltu reissuja ja joulu ja muut pyhät lohkaisevat taas pari viikkoa visiitistä. Viime vuoden joulusta on jäänyt jo ensimmäiset perinteet, joiden noudattamista odotamme tälläkin kertaa. Odotan kaikkia herkkuja, mitä espanjalaiskaupan kalatiskillä on tarjota, tapaksia kaupungin parhaassa ravintolassa ja churroja aamupalaksi. Odotan sitä, että näen ensimmäiseksi ulos tullessani Gibraltarin vuoren sekä Marokon meren takana. Enkä enää pelästy sängyn alta ilmestyviä ötököitä, omituista murretta tai pyhäpäivien autiottamaa La Líneaa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

PALAPELILOMA

Ostin pojille palapelin joululahjaksi. Vähän kunnianhimoisesti tuli valittua 500 palan yksilö, ja sitten unohdin paketoida sen ja jätin sen penkille löydettäväksi. Hupsis. Oikeasti palapeli oli vähän niin kuin mulle, ja lupasin lapsille, jotka eivät kovin sitkeästi kärttäneet, että kootaan Muumi-palapeli viikonloppuna. Lauantaina kun hoitolapset oli haettu kotiin niin juoksin avaamaan paketin kääreistä.

Lapset olivat järkyttyneitä standardia pienemmistä paloista, mutta jaksoivat urhoollisesti lajitella ja etsiä reunapaloja puolisen tuntia. Sitten ne luovuttivat ja lähtivät rakentamaan legoja ja sain koko palapelin itselleni. Paratiisi! Kävelemisen lisäksi palapelit on parasta huumetta, fiilistelin 500 palan projektiani niin paljon että meinasin soittaa olevani sairas ja jättäväni ystäväporukan pikkujoulut väliin. Tajusin kuitenkin, että on aika säälittävää viettää lauantai-ilta kotona koska haluaa koota palapeliä, joten rakensin piikkilangasta aidan palapelin ympärille ja vannotin lapsia olemaan koskematta taideteokseeni sillä aikaa kun olen riennoissa. Kerroin, että tontut kyllä näkevät.

Aamulla ei haitannut kello 5.50 herätys kun tiesin, että pääsen näpertelemään palapelin kanssa. Olis sitä tietenkin ollut muutakin tekemistä niin kuin ens viikolla palautettavan kandin teko, siivoaminen tai muutama koulutyö, mutta jumiuduin koko aamupäiväksi palapelin pariin. Lapset kävivät välillä ”auttamassa”, mutta noin kello 13.15 olimme valmiit. Vastoin ystävieni epäilyjä, sain koottua palapelin lapsiperheen olohuoneessa. Ehdin ottaa yhden valokuvan ennen kuin kuopus teki vatsalaskun sohvalta palapelin päälle, mutta olin jo saavuttanut maalin.

Jos nyt mietin, mikä tekisi mut täydellisen onnelliseksi niin se olisi palapeliloma. Olen kuullut, että ruuhkavuosia elävät pariskunnat ottavat toisenlaisia pa-alkuisia lomia, mutta mä en keksi mitään enempää mielenterveyttä hoitavaa kuin pari isoa palapelia, muutama päivä syvää hiljaisuutta, ehkä pullo viiniä ja rauha koota palapelejä omassa ylhäisessä yksinäisyydessä. Toki toisesta aikuisesta voi olla iloa tässä(kin) lajissa, mutta en kauheasti arvosta mun systeemejä sotkevia ylimääräisiä käsiä – vaikka onhan yhdessä palapelien kokoaminen jossain määrin relationship goals. Jahka koulu on tältä lukukaudelta paketissa luulen, että palkitsen itseni – shoppailulakossa kun pian olen – parilla isolla palapelilla ja yön pimeinä tunteina livetetrikseen omistetulla ajalla. Pikku lahjavinkki muutenkin kaikille tutuille. Palapeliloma.

TALVISIRKUS MUISTI

Voi morjens. Pojat ovat hingunneet sirkukseen ties kuinka kauan. Meillä päin pyörii aina tasaisin väliajoin pari vissiin romanialaisten pyörittämää sirkusta poneineen ja pomppulinnoineen, mutta mulle se eläinten käyttäminen ja kohtelu on tuttuun tapaan tuottanut moraalista ongelmaa, ja Sirkus Finlandiaan emme vain jostain syystä ole koskaan ehtineet. Mutta onneksi tarjolla on astetta taiteellisempi vaihtoehto, nimittäin tanssiteatteri Hurjaruuthin perinteinen talvisirkus Kaapelitehtaalla. Akrobatiaa, pelleilyä, tanssia, temppuja – täyslaidallinen taidetta kaikille aisteille, elävän orkesterin säestyksellä.

Valitsin 4- ja 6-vuotiaiden kanssa uhkarohkeasti kuudelta alkavan iltanäytöksen, vaikka se tarkoittikin että lähes 2,5 tuntisen show’n myötä normaalit nukkumaanmenoajat sai unohtaa. Päivisin on tarjolla myös tunnin tiivistelmä esityksestä. 6-vuotias jaksoi silmät loistaen aina puoli yhdeksään asti, mitä nyt väliajan (pullaa ja popcornia ja skumppaa tarjolla!) jälkeen olleessa hieman kikkailuksi menneen suvantovaiheen kohdalla kysyi, mitä kello on. 4-vuotiaan silmät loistivat yhtä lailla, mutta luultavasti lyhyempi esitys olisi sopinut hänelle, tai sitten viikonloppunäytös jolloin ei olisi tarvinnut käyttää äitiä tyynynä kesken ohjelman. He olivat kuitenkin ihan huippuyleisöä, ja Kaapelitehtaan Pannuhalli on kiitollinen esiintymisareena koska kaikkialta on hyvä näkyvyys kentälle.

Lapsille oli pieni pettymys, että emme päässeetkään sirkustelttaan mutta aikuinen arvosti mukavia puitteita. Livebändi oli mainio ja vauhdikkuudesta huolimatta esitys ei ollut mitenkään levoton, vain kiehtova ja mukaansatempaava. Tämän vuoden talvisirkuksen teema, muisti, ei ollut mitenkään kovin vahvasti läsnä muistimestarin temppuja lukuunottamatta, mutta kulki taituroinnin sivussa sujuvasti. Kansainvälisen esiintyjäkaartin espanjalaisenemmistö näkyi Espanja-teemassa, mikä tietenkin ilahdutti meikäläisen muksuja oikein erityisen paljon.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Meillä liput maksoivat, kiitos opiskelijakortin, 48 euroa eli 16 euroa kappale. Olisin voinut maksaa enemmänkin, hinta-laatusuhde oli jälleen kohdallaan ja lapset saivat elämystä koko rahalla. Sopii ihan vain aikuisillekin, en voinut kuin vähän kadehtia mahtavien akrobaattien käsivoimia. Jotkut pikkutarkat temppuilut, kuten pallottelut ja hulavanteiden kanssa heiluminen, eivät ehkä lumonneet lapsia joilla on vahva kuvitelma omasta kykeneväisyydestään samoihin saavutuksiin, mutta aikuinen kyllä mietti että miten sitä oma motoriikka onkaan apinan tasolla…

Ja tällaiset talvisirkukset ovat tietenkin hienoja kokemuksia lapsille, mutta toivon, että lapsille herää myös sellainen voimauttava ahaa-elämys siitä, että he voivat olla mitä ikinä haluavat. Että näkevät arkisten ja tärkeiden ammattien lisäksi myös ihmisiä, jotka ovat lahjakkaita ja intohimoisia ja reissaavat ympäri maailmaa toteuttamassa itseään. Ei, kaikista ei voi tulla voimamiehiä, nuorallatanssijoita tai eläviä tykinkuulia, mutta you know, että rohkeasti vain tekemään sitä mikä kiinnostaa. Tietenkään Jeesus-vauvaksi ei ihan voi enää ryhtyä, niin kuin O eilen haaveili, mutta muuten vain taivas on rajana – eikä sekään, jos astronautiksi halajavat.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Talvisirkus jatkuu aina tammikuulle asti ja suosittelen tätä kyllä ihan kaikille yli 3-vuotiaille. Ripaus leikkisyyttä ja uhkarohkeutta sopii aikuisillekin, ja omien ihailevat huokaukset silmät pyöreinä ilahduttivat suuresti tätä isompaa seuralaista. Taianomaista, taitavaa, kaikkea mitä sirkukselta voi toivoa. Tämän sirkuksen mukaan olisin ehdottomasti halunnut karata.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

JOULUN AIKAMATKA JA JEESUS

PB300638.jpg

Muistatte varmasti, kun kuukausi sitten riehaannuin lapsen marraskuun eskariohjelmasta, joka sisälsi joulukirkon lisäksi vierailun helluntaiseurakunnan järjestämälle aikamatkalle joulumaahan? No, tänään koitti se päivä kun itähelsinkiläiset esikoululaiset kuljetettiin Hakaniemeen Saalem-seurakunnan hoiviin. Omppu halusi lähteä mukaan, kuten suurin osa ryhmästä – isosta ryhmästä vain yksi jäi pois ja oma pakanapoikani olisi ollut toinen. Koska suhtauduin ja suhtaudun vieläkin varsin kriittisesti tapahtumiin, jossa uskontokasvatusta antaa jokin muu taho kuin pedagogisen koulutuksen saaneet opettajat, ratkaisimme sitten dilemman sillä, että nihkeilijämutsi lähti eskariryhmän mukaan katsomaan, millaista aivopesua lapsille harjoitettiin.

PB300617.jpg

No, ei minkäänlaista. Aikamatka alkoi melko pelottavassa portaikossa, jossa savukoneen ja foliopapereiden läpi kuljettiin tapaamaan Kuningas Herodesta, joka lupasi kultapalkkion siitä, että löytäisimme uudeksi kuninkaaksi kutsutun henkilön, josta puhuttiin aikamatkan aikana myös Messiaana, vapahtajana ja kaikkien ihmisten kuninkaana. Kiersimme markkinoilla, synagogassa, Nasaretin kylässä, öisellä aavikolla itämaantietäjien teltassa, näimme enkelien näyn paimenten kanssa, kävimme majatalossa mehulla ja piparilla ja lopulta löysimme tallista Marian, Joosefin ja Jeesus-vauvan, joka muuten oli ihan oikea nelikuinen vauva.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Noin 45 minuuttia kestänyt kävely oli oikein hieno. Meillä oli mukava opas ja lavastukset olivat todella hienot, öinen tähtitaivas teki vaikutuksen aikuiseenkin. Ehdottomasti hieno elämys lapsille. Joillekin vähän liian pelottava. Kristinusko ei varsinaisesti lyönyt läpi: Aluksi näytettiin Raamattua ja kerrottiin, mihin aikaan tapahtumat sijoittuvat, sitten seurattiin tähteä, ja enkeleitä lukuunottamatta mitään erityisen uskonnollisia elementtejä (siis muuta kuin tietenkin koko käsikirjoitus, joka perustui Raamatun kertomukseen) ei kierroksella ollut. Itseäni otti enemmän päähän susien demonisointi (!), kun lampaitaan vartijoivat paimenet pelottelivat verenhimoisilla susilla ja nurkissa oli kiiluvat silmät, jotka tietenkin lapsia järkyttivät. Yritin kotimatkalla kovasti selittää, että oikeasti sudet ovat aika ihmiskammoisia ja niiden kuuluu syödä lihaa, koska luonnon kiertokulku.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Lapsiryhmien määrästä päätellen tapahtuma on äärimmäisen suosittu. Se oli hyvin organisoitu ja huolellisesti valmisteltu, ja niin kuin aina olen tosi iloinen, että lapsille järjestetään laadukasta viihdettä. Mutta en nyt pääse silti siitä yli enkä ympäri, että toivoisin järjestäjäksi jonkun toisen tahon kuin helluntaiseurakunnan. Ei, ei ole mitään helluntai- eikä sen puoleen muitakaan seurakuntia vastaan. Heidän tehtäväänsä kuuluu levittää ilosanomaansa, ja tässä tapauksessa he levittivät sitä täysin ateistiäidin sietokyvyn rajoissa hyvin hienovaraisesti, käymättä yhtään arvokeskustelua aiheesta. Lapsille kyseessä oli enemmänkin jännittävä elämys kuin uskonnollinen hurahdus, vaikka oma lapseni ilahdutti äitiään huutamalla heti kotimatkalla että aikoo olla jatkossa leikeissä Jeesus-vauva. Noh, hän haluaa aloittaa pääroolista.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ymmärrän hyvin, ettei tällaista spektaakkelia voi järjestää yksittäisille kävijöille vaan volyymin takia sen on oltava organisoitu ryhmissä. Haluaisin ehdottomasti olla kärpäsenä katossa kuulemassa sen, miten asiaa käsitellään päiväkodissa. Kysymyksiä heräsi lapsille valtavasti, tosin enemmänkin koskien Kuningas Herodeksen motiiveja, suitsukkeiden hajuja ja susien yleisyyttä kuin mitään kovin kristillistä. Jos O:n kouluryhmät joskus menevät tälle kierrokselle, aion päästää lapset sinne. Toki toivon, että siihen mennessä olisi tullut jotain muuta jouluista tarjontaa lapsille, jonkun sitoutumattoman kolmannen sektorin tarjoamaa viihdettä ja esimerkiksi sellainen tilaisuus, jossa kerrottaisiin monipuolisesti erilaisista joulunviettotavoista ja myös joulun perinteistä ennen kuin sen yhteydessä alettiin juhlimaan Jeesuksen syntymää.

PB300603.jpg

Valehtelisin, jos väittäisin etteikö aikamatka olisi ollut oikein vaikuttava ja hieno kokemus niin aikuiselle kuin 6-vuotiaille. Siihen oli panostettu ja lapsille soisi olevan tarjolla vastaavia tapahtumia muidenkin teemojen tiimoilta – en nyt siis odota mitään matkaa pääsiäisenajan Jerusalemiin vuoden 30-33 jaa aikoihin vaan muita yhtä hartaasti suunniteltuja juttuja. Ei tämä silti muuta sitä mielipidettäni, että kouluissa ja päiväkodeissa pitäisi olla nimenomaan neutraalia katsomuskasvatusta ja kirkkovierailut ym. pitäisi järjestää koulu- ja tarhapäivän ulkopuolella, jotta kaikilla olisi niihin mahdollisuus osallistua joutumatta tekemään kompromisseja oman maailmankatsomuksensa kanssa. Kouluissa ja päiväkodeissa haastaisin keskustelemaan mahdollisimman monipuolisesti perinteiden taustoista ja siitä, miten ihmiset uskovat eri tavoin, sillä on myös helppo jättää teeman käsittely vain tällaisen esityksen vastuulle.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

LAPSIPERHEREISSAAJAN UUDET ONGELMAT

On koittanut se hartaasti odotettu ja vähän pelättykin aika, että lapset alkavat olla tarpeeksi isoja olemaan hetken erossa äidistään. Niin kuin nyt vaikka pitkän viikonlopun. Vaikka mitään lentolippuja tai hotelleja ei ole vielä varattu, niin vapaudentunne kutkuttelee jo vähän. Ennen en ole päässyt edes pohtimaan rahoitusta, lomia tai valinnanvaikeutta eri kohteiden välillä kun kaikki haaveet ovat tyssänneet siihen, ettei kukaan ole tarpeeksi hullu hoitaakseen kolmea jälkeläistä matkan ajan. Ja olen tietty pelännyt kiintymyssuhteen, perusturvallisuuden, täysimetyksen tai henkisen napanuoran takia, mutta nyt kun olen koko syksyn suhannut Jyväskylään ja ollut lapsista erossa ennätyksellisen paljon, kuten vuorokauden verran, uskon heidän jo selviävän ilman jatkuvaa läsnäoloani. Saatan selvitä itsekin.

Nyt suunnitelmissa on pyörineet niin vanhan ystäväporukan viikonloppumatka Amsterdamiin juhlimaan täysi-ikäistä ystävyyttämme, äidin ja tyttären kulttuurimatka Pietariin kuin romanttiset viikonloput pitkin Eurooppaa olen aivan uuden ongelman edessä. Kun olen tottunut kulkemaan ympäriinsä tuhotrion kanssa, herättämään kolmikolla kauhua lentomatkustajissa ja aikatauluttamaan seikkailut lasten ehdoilla, tuntuu jotenkin tyhjältä matkustaa ilman lapsia. Kuulostaa kyllä ihan älyvapaalta. Mutta kun yritän miettiä sopivia matkakohteita vain aikuisille, huomaan äkkiä nyyhkiväni jo valmiiksi sitä, että pojat kyllä varmasti olisivat tosi innoissaan tästä paikasta.

neva-230168_1280
Pietari -ei kiinnostaisi lapsia
iceland-1517260_1280
Islanti – kyllä kiinnostaisi lapsia

Esimerkiksi se New York. Sitä on ihanaa tutkia aikuisten ehdoin, koska mahtava museotarjonta (paitsi kohtahan se on meilläkin Guggenheim), ravintolat ja pimenevän kaupungin syke. Eikä shoppailu kolmen alle kouluikäisen kanssa ole mitenkään kovin mieltäylentävää, jollei kyse ole lelukaupoista. Mutta jos edes kuvittelen varaavani matkan vain yhdelle tai kahdelle, heti iskee suru puseroon. Ne tykkäisivät niin päästä Natural History Museumiin! Miten pojat rakastaisivatkaan pannukakkuaamupalaa ja Central Parkin pingviinejä. Ja Islanti. Kun Maria kävi sulhoineen romanttisella lomalla (taisivat olla heidän toiset treffinsä!) Islannissa, näin heti sellaiset Harlekiini-novellien värittämät mielikuvat päässäni: Lumimyrskyä, jääkarhuntaljoja takkatulen edessä, välillä kävisi kylpemässä geysirissä ja bongaamassa valaita ja sitten vain piilottelisi peiton alla. Ja sitten muistin kolme pientä maailmanvalloittajaa, jotka tietenkin tahtoisivat nähdä jäätiköitä, issikoita ja kuumia lähteitä. Ilman kolmea salamatkustajaa itkisin siellä peiton alla ikävääni koko matkan.

Joitain sellaisia tällä hetkellä vain täysi-ikäisille eksklusiivisesti sopivia kohteita olen keksinyt. Pietari, Praha, Barcelona ja Krakova. Enkä tarkoita että nämä olisivat huonoja kohteita lapsiperheille, mutta näitä ajatellessa en ensimmäiseksi surkuttele sitä, millaiset elämykset jää lapsilta väliin. Varsinkin kun ovat vielä aika pieniä eikä keskitysleireille kannata vielä mennä vierailemaan kasvatusmielessä. Tämä on kyllä tällainen amatööriäidin päänsisäinen ongelma, sillä todellisuudessa luultavasti kiljuisin riemusta passintarkastuksessa vaikka olisin lähdössä Disney Worldiin ilman lapsia. Lapsivapaa on sellaista luksusta, että mikä tahansa Pieksämäestä etelämpi kohde itsessään on jo upea juttu, joten ehkä aikuisten pitkät viikonloppulomat pitää järkevästi sijoittaa vain mahdollisimman edullisiin maisemiin. Tärkeintä lienee rauha, lepo, hyvä kirja, ehkä seurakin ja se, että voi syödä rauhassa karkkia ilman että pitää pelätä kolmen korvaparin kuulevan neljän betoniseinän takaa kun yritän salaa herkutella.

(Kuvat Pixabaysta)

VAPAAHERRATAR VUODEN VERRAN

Eilen tuli vuosi viimeisestä työpäivästäni. Sen jälkeen en ole tehnyt päivääkään palkkatöitä, ja säästän teidät niiltä klassisilta ”mutta kotitöitä senkin edestä”-heitoilta. Olen ollut omasta vapaasta tahdostani työtön, joskin aika kiireinen opintojen, lasten ja erityisesti keskimmäisen kuntoutusten kanssa. Ja tietty reissannut kohtuullisen paljon, ja siellä tehnyt vähän vapaaehtoistyötä, ja Flow’ssa olen ahkeroinut ilmaiseksi, mutta you know. Olen nyt ollut kaikkea muuta kuin kansantaloudellisesti kannattava yksilö, ja tämä on ollut ihan mukavaa. Vaikka toki toivon, että tämä jää ainoaksi vuosipäiväkseni työttömänä ja ensi vuonna olen jo saanut vähän toisenlaista sisältöä elämään.

Tämä on ollut pisin tauko työelämästä sitten vuoden 1998, jolloin aloitin keikkailla epämääräisesti ensin sisustuskaupan siivoajana ja lastenvahtina, sitten isäni työpaikalla yhden Suomen ensimmäisen verkkokaupan asiakaspalvelussa. Olen yleensä paiskinut ainakin kahta eri työtä kerralla, tosin kyse ei ole mistään ahkerasta elämäntavasta vaan ahneudesta. Joten on ollut outoa olla tyhjän päällä ilman yhtään voimassaolevaa työsuhdetta, aika lailla kotihoidontuesta ja opintotuesta riippuvaisena. Kun pojat ovat olleet vauvoja, olen palannut töihin heidän ollessaan 10 kk, 6 kk ja kuopuksen kohdalla jo tämän ollessa kolmekuinen – ne kahdeksan tunnin erot äidistä tuskin traumatisoivat lapsia, mutta tuntuivat kyllä alkuun todella tukalalta (muutenkin kuin maidosta täyttyvien rintojen takia). Nyt olen sitten luentoja lukuunottamatta ollut aika lailla läsnä.

Ehkä parasta työttömyydessä on ollut lepo. Yli kymmenen vuotta kolmivuorotyötä ja siihen päälle nuo omat kolme nahkavekkaria niin unettomia öitä on alla satoja. Olen aina viettänyt työpaikalla ruokatauot nukkuen, mutta se ei ihan riitä korjaamaan jatkuvaa sisäisen kellon siirtelyä ja pätkittyjä unipätkiä. Nyt mulla on ainakin teoreettinen mahdollisuus nukkua joku yö sen kuuluisat kahdeksan tuntia, joskin yleensä päädyn tekemään koulutöitä tai pläräämään Instagramia vähän turhan myöhään. Mutta fyysinen vointi on ollut paljon parempi, kun vuorokausi ei ala keskellä yötä tai pääty auringonnousuun, paitsi jos sattuu nyt olemaan juhlimassa.

Olisin luultavasti kaivannut työkavereita, jolleivat entisen työpaikkani parhaat tyypit olisi niin ihania, että ovat kutsuneet mukaan illanistujaisiin ja jopa firman varjopikkujouluihin. En varsinaisesti kaipaa asiakkaita enkä työyhteisöä, mutta niitä huippuyksilöitä jotka tekivät työpäivistä siedettäviä – niitä on ikävä. Onneksi kuitenkin entisiä kollegoita voi nähdä vapaa-ajallakin, joten problem solved. Omalle mielenterveydelle on varmasti tehnyt hyvää, ettei säännöllisin väliajoin tarvitse kuunnella huorittelua, auttaa hätääntyneitä ihmisiä pystymättä oikeasti tekemään mitään tai kuunnella rasistista kommentointia umpihumalaisilta junteilta.

Mutta on tässä vapaudessa huonotkin puolensa. Ensimmäiseksi tulee tietenkin mieleen raha. Luopumalla ja luovimalla tietysti selviää pitkälle, mutta kaipaan myös sitä että yllättävien menojen ilmestyessä pystyi tilannetta paikkaamaan extravuoroilla ja ylitöillä sai tasapainotettua taloutta. Töissä istutut pyhät näkyivät tietysti konkreettisesti joulukuusen alla ja kyllähän se tasainen toimeentulo toi huolettomuutta. Haaveilen jo nyt ensimmäisestä palkkapäivästä tämän jälkeen, vaikka se varmaan menee luottokorttien lyhentämiseen. Ja tietenkin jännittää, löytyykö niitä töitä valmistumisen jälkeen – ei mikään itsestäänselvyys näinä aikoina. Tällaisessa tilanteessa, kun on kädet täynnä kaikkea muuta tekemistä, työttömyys on ihan okei mutta voin kuvitella että jos tämä ei olisi vapaaehtoinen valinta niin seinät kaatuisivat päälle.

Ensi keväänä sitten pitäisi päivitellä cv ja miettiä taas seuraavaa suuntaa elämälle. Samalla ihanaa ja kamalaa, kun toi päätöksenteko ei oo meikäläisen vahvuuksia.

MIKÄÄN EI KELPAA KRIITIKKOÄIDILLE

Mulla on nyt menossa joku mielensäpahoitusmarraskuu. Joka jutusta pitää valittaa! Arvatkaa, mikä ärsyttää nyt? Lastenelokuvat!

Meillä asuu kolme Cars-fania. Esikoinen näki Carsin ykkösosan ehkä vähän liiankin nuorena – taidettiin olla silloin jumissa kolme vuorokautta Lastenklinikalla, ja kun Utelias Vili, Kaapot ja kaikki muut kasvattavat ohjelmat oli katsottu, näytettiin lapselle ensimmäinen osa Salaman seikkailuja. Se oli myyty. Yksi esikoisen ensimmäisistä sanoista oli Mähkviin, eli McQueen. Meiltä löytyy Salamaa noin kymmenessä eri muodossa, ja pikkuveljet ovat perineet tämän intohimon. Mua tietenkin, ajokortittomana ja autoista mitään tietämättömänä, hieman huvittaa kuinka fiiliksissä voi tyypit olla piirretystä autosta, mutta toisaalta itse fanitin 5-vuotiaana Kikkaa ja Popedaa. Kai tämä on vähän parempi.

Ensi kesänä sitten koittaa odotettu ensi-ilta, kun Carsin kolmasosa tulee leffateattereihin. Kitisin jo kakkosen kohdalla, että siinä oli ihan turhaa väkivaltaa ja jännitystä. Totta kai pitää olla vähän actionia, mutta että kidutusta? Ihan selvää hengenvaaraa? Ihan järjetön määrä ammuskelua? Kuopus ei ole koko leffaa vielä nähnytkään, ja esikoinen on siirtynyt seuraavaan vaiheeseen ja hifistelee nyt legojen ja chimojen ja ninjagoiden ja kaiken muun yli hilseen menevän kanssa, mutta kyllä minä silti mieleni pahoitin. Yleensä yritän välttää sellaista oi kultainen nuoruus-nostalgiaa, koska kyllä se on 80-luvullakin osattu, mutta ne vanhat Disney-leffat olivat jotenkin lempeämpiä. Tai onhan nekin käyneet tunteisiin, äitejä ja isiä on kuollut ja noidat vaanineet prinsessoja, mutta tämä kolmannen Carsin teaseri ei nyt ihan vakuuttanut.

maxresdefault

Vaikkei siinä 50 sekunnissa paljoa paljastettu, niin selväksi tulee että lasten rakastama Salama kolaroi pahemman kerran ja sen jälkeen mikään ei, mainoksen mukaan, ole entisellään. Okei, tässähän on tietysti aineksia tosi opettavaiseen elokuvaan. Ei saa ajaa ylinopeutta. Myös vammautuneena voi elää hyvää elämää. Tai sitten luvassa on taas räminää, draamaa ja tummia sävyjä. Ehkä kohderyhmänä on nyt ne täysi-ikäisyyttä vartoovat alkuperäisen Carsin fanit, ja ikärajaksi tulee taas se sama seitsemän joka jatko-osalla oli. Näinä maailmanaikoina sitä tekisi vain mieli näyttää lapsille My Little Ponya ja Halinalleja, ettei perusasiat pääse unohtumaan. Onneksi ne rakastavat Pipsa Possua, Hei Taavia ja Kikattavaa Kakkiaista.

Tämä sama ilmiö lastenelokuviin leviävistä aikuisten leffojen elementeistä ärsytti syksyllä, kun hartaasti odotettu Lemmikkien salainen elämä tuli teattereihin. Oltiin valehtelematta vuoden verran kelailtu traileria ja fiilistelty elokuvaa, olihan siinä samanlainen mäyräkoira joka meilläkin on asunut. Koko konsepti oli mun mielestä vallan mehukas: Siitähän saisi aikaiseksi vaikka mitä, kehitellä lemmikkieläimille nyt ihan omat kuvionsa päivän ajaksi! Ja sitten kun lopulta päästiin litran popcornämpäri sylissä Kinopalatsiin niin jumankekka, eihän siinä ollut kuin hetki sitä lemmikkien touhuilua. Loput olikin kostonhimoisen psykopaattipupun tappofantasiaa, ja koko penkkirivi tärisi kauhusta. Ketutti. Noin hyvä idea piti pilata takaa-ajoilla ja kuristajakäärmeillä.

Ettei menisi ihan valitukseksi, onhan niitä hyviäkin elokuvia ilmestynyt. Inside Out – Mielen sopukoissa oli ihana. Oli siinäkin pelottava alitajunta ja äiti nieleskeli kyyneleitä kaiken sen lapsuuden loppua symboloivan äärellä, mutta aihe oli tärkeä, toteutus omaperäinen ja lapsille jäi paljon puhuttavaa, vähemmän pelättävää. Meillä ylipäänsä yleisöä on viehättänyt aina huumori enemmän kuin jännitys, ja nyt sitten odotetaan Tatua ja Patua. Tämä kaikki voi olla vain merkki siitä, että allekirjoittanut vanhenee ja kukkahattutätivaihe alkaa olla pysyvästi päällä. Vai olenko ihan vainoharhainen?

 

EPPU EPÄNORMAALI

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Siinä on meidän OPT-välineet. OPT, ai ei sano mitään? Kyseessä on Oral Placement Therapy-menetelmä, jota käytetään mm. cp-vammaisten tai suu-huulihalkiopotilaiden kuntoutukseen. Ja sitten meillä. Ei ollut tuttu juttu itsellenikään pari vuotta sitten, mutta kun omaan arkeen tulee yhtäkkiä kutsumaton vieras, josta haluaa nopeasti eroon, tulee tahtomattaankin asiantuntijaksi vähintäänkin oman lapsensa asioissa. Meillä se kuokkija on verbaalinen dyspraksia, keskimmäisen kielellinen erityisvaikeus.

En katsonut eilen Marja Hintikka Liveä (koska tuli Good Wife-finaalijakso), jossa aiheena oli lapsen erityisyys. MHL:n sivuilla on koskettavat 12 tarinaa erilaisista perheistä, joissa on erilaisia lapsia, ja jokaisen tarinassa oli jotain mitä tunnistin, vaikka monella tapaa me ollaan erittäin onnekkain. Olen kirjoitellut aiheesta aika vähän, vaikka se on erittäin läsnä meidän arjessamme: Erilaiset terapiat ja tapaamiset määrittelevät menoja, ja suun motoriikkaa harjoittavia asioita on treenattava myös kotona, vaikka se ei yleensä huvita ei äitiä eikä lasta.

Kun saimme diagnoosin 1,5 vuotta sitten, tilanne näytti masentavalta. Juuri kolme vuotta täyttänyt, alle kymmenen sanaa puhunut Pampula oli saanut täyden palvelun tutkimukset, monen ammattilaisen arviot ja vanhemmat niin monta sivua eri tahoille täytettävää kaavaketta, että meinasi usko loppua. Asiantuntijat sanoivat, että nyt ei kannattaisi odottaa ihmettä, että lapsi yhtäkkiä alkaisi puhua. Se oli nimittäin se, millä monet meitä lohduttivat kun puheterapiakierros alkoi lapsen ollessa 2,5-vuotias: Jokaisella oli tuttavapiirissä joku tuppisuu, joka oli odottanut 4-vuotiaaksi ja sitten alkanut puhua yhtäkkiä kuin Paperi T. Ja Einsteinkin taisi oppia puhumaan vasta nelivuotiaana!

Ensimmäinen vuosi puheterapiaa olikin tahmeaa. Kolmen kuukauden Espanjassa oleilu, siitäkin huolimatta että kotona kuntoutettiin ahkerasti, johti takapakkiin. Tuntui, että ne varovaiset vihjaukset siitä, että voisi olla ettei lapsi koskaan alakaan puhua, voisivat käydä toteen. Ja sitten vähän syntymäpäivänsä jälkeen lapsi puhkesi puhumaan. Ei tietenkään täydellisesti, meillä on vielä todella paljon työtä ja tekemistä äännevirheiden ja puheen epäselvyyksien kanssa, mutta 30 sanan sanavarasto kasvoi kuukaudessa sellaiseksi, ettei sanojen määrää pystynyt edes laskemaan. Koitti se kauan odotettu aika, että joskus jopa toivoo lapsen olevan välillä hiljaakin, kun löpinästä ei meinaa tulla loppua.

Iltalehdessä oli eilen juttu motorisesta dyspraksiasta, joka liippaa aika läheltä meidän diagnoosia. Usein ne kulkevat käsi kädessä, tosin me ollaan oltu onnekkaita siinä mielessä, että vaikka lapsi onkin saksien kanssa välillä vähän vaarallinen yhdistelmä, hän on liikkuvainen ja vauhdikas ja apupyöristäkin luovuttiin tänä kesänä. Sen sijaan puheterapiassa käydään vielä vuosia, ja se on ihan okei. Verbaalinen dyspraksia, jossa ongelmat ovat nimenomaan puheliikkeiden ohjailussa eikä ymmärryksessä, on sen tyyppinen diagnoosi että siitä ei välttämättä pääse koskaan eroon. Jotkut äänteet saattavat jäädä ikuisesti puuttumaan tai jotkut virheet säilyä aikuisikään asti puheessa.

Ulkopuolisille kerron mielelläni kaiken, mitä tiedän dyspraksiasta – vaikka olen lukenut aiheesta paljon, se on yksi vaikeimmin diagnosoitavia puheenkehityksen häiriöitä. Meillä on onneksi apunamme ihana puheterapeutti ja Helsingissä audiofoniatrinen yksikkö, jossa saa alan parasta asiantuntijaosaamista tuekseen. Kun palasimme keskimmäisen kanssa tanssitunnilta ja tämä päätti koko matkan raitiovaunussa hoilottaa hieman omaperäistä tulkintaansa Sata salamaa-kappaleesta, herättäen kanssamatkustajissa sekä hymyä että hämmennystä, olin salaa tosi iloinen. Vuosi sitten alle 30 sanaa puhunut lapsi laulaa täysillä eläytyen JA KOKO ELÄMÄ RÄJÄHTÄÄ ja se on jo saavutus se.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

 

HAMSTRAUKSIA

Eihän tässä ole enää kuin tollaiset 50 päivää siihen, että vanha materialisti joutuu luopumaan yhdestä lempiharrastuksistaan. Olen tässä miettinyt, että pitäisikö kiusata itseään oikein kunnolla ja luopua samaan syssyyn sokerista, valkoisesta viljasta ja alkoholistakin. Hitto olisin hyvää seuraa ensi vuoden. Vieroitusoireita on varmasti luvassa jo pelkästä shoppailustakin, ja uskon että tekee todella hyvää vähän tarkastella tätä omaa ostokäyttäytymistä. Tai oikeastaan olla kokonaan käyttäytymättä.

Muutamia poikkeuksia olen ajatellut näihin ihan itse keksimiini sääntöihin. Jos nykyiset Hait alkaa vuotaa, saan ostaa uudet kumisaappaat. Jos ilmasto muuttuu vallan arktiseksi myös uudet talvikengät saattavat tulla tarpeeseen. Kenkien suhteen luvassa on varmasti eniten haasteita: Kun jalankoko on 42, olen tottunut siihen ettei kivoja kenkiä ehkä löydä juuri silloin kuin niitä tarvitsisi ja olenkin ostanut hyvän parin aina jos olen sellaisen kohdannut. Vähän niin kuin varastoon, laittaisi rahaa pankkiin, you know. Muuten ei pitäisi loppua lenkkarit kesken, paitsi jos palaan saliharrastuksen pariin niin uudet sisäkengätkin on hankittava jollei jostain löydy yhden yksinäisen Reebokin parempi, eli vasen, puolisko. Muuten välineurheilunkin osalta pitäisi pärjätä nykyisellä arsenaalilla.

Mutta kyllä tämä nyt on vähän lipsahtanut tämä rahankäyttö loppuvuodesta. Osa on ollut tosi tarpeellista, kuten talvitakki sen jälkeen kun edelliset rotsini olin optimistisesti myynyt. Lenkkarit kaupunkikäyttöön, kun edelliset Niket luovuttivat isovarpaiden kohdalta. Pari paksua neuletta, kun tuntuu ettei talvitakki riittänyt lämmöneristykseen. Uimapuku ja toinenkin, kun uimahallissa käydään nykyään viikottain. Ja sitten sellaista rätei ja lumpui, joita nyt ei oikeasti tarvitsisi. Tämähän tässä tietenkin on koko katkon ydin: Opetella ostamaan vain tarpeeseen, ei täyttämään jotain tylsää hetkeä, henkistä tyhjyyttä tai omaa epävarmuutta. Vielä parempi, jos samalla oppisi ostamaan kotimaista, laadukasta ja eettistä vaatetta – sellaisiakin on varmasti olemassa. Oman tyylinkään selkiytyminen ei olisi pahaksi, vaikken uskokaan ikuisiin klassikoihin omassa vaatekaapissani.

Tänä syksynä mielihaluja on ollut tosi paljon, siis tuolla shoppailupuolella. Kollaasista näkee, etten todellakaan ole mikään muotibloggaaja, mutta Samujin beanieta tekisi mieli (onneksi ne ovat harvinaisempia kuin saimaannorpat, eli voin säästää rahani), kiitos vain kahden emeritabloggaajan joiden kanssa istuin iltaa ja tulin ohimenen aivopestyä näihin blogipipoihin. Tuntuu, ettei mustia mekkoja voi olla tarpeeksi eikä leggingsejä, vaikka tästä olen varmaan eri mieltä sitten kun niihin kyllästyn ja joudun niistä jonain päivänä hankkiutumaan eroon. Sama pätee harmaisiin collegeihin ja huppareihin, taas yksi oman karderoobini kulmakivi. Onneksi näitä on nyt odottamassa kaapissa ainakin yhden orpokodin tarpeisiin, että jollei ensi vuonna kohdalle osu tulipalo niin mitään akuuttia vaatepulaa en tule potemaan. Toivottavasti vuoden päästä en tähän aikaan haaveile enää mistään pipoista vaan mielenrauhasta, gradusta, sokerittomista herkuista ja maailman pelastamisesta.

kollaasi.jpg
Siinä on COSsia, Selfish Motheria, Crocsia, Adidasta ja Samujita 

 

SOMEMUTSI RAIVOSTUI KOHUMAINOKSESTA

Hei kiitti otsikosta, Yle, ei ollut muuten yhtään tarkoituksenhakuinen tai leimaava! Olisitte voineet otsikoida yhtä raflaavasti tämän päivän uutisen suomalaislasten onnellisuudesta: Suomalaislapsi on vallan tyytyväinen elämäänsä olisi kuulostanut paljon paremmalta jos sitä olisi hieman dramatisoitu, esimerkiksi Huolimatta sosiaaliselle medialle menetetyistä vanhemmista, suomalaislapset luottavat silti aikuisiin. Muistutus siitä, että vaikka nykyvanhemmat ovat tiedostavampia kuin yksikään aiempi sukupolvi esimerkiksi kehityspsykologian, ravinnon ja lasten fyysisen koskemattomuuden suhteen, he mokaavat silti. No, jokainen sukupolvi traumatisoi lapsensa omalla tavallaan – jatkuva kännykän vilkuilu on varmasti oma syntini.

Nyt ei ole tarkoitus kieltää tätä ilmiötä. Heitän ensimmäisen kiven ihan omaan polveen, koska toistuvasti huomaan kurkkivani puhelinta ja ”hoitavani asioita” ja joskus on niitä aamuja, että istun teekupin kanssa surffaamassa netissä etsimässä seuraavaa somekohua samalla kun lapset hyppivät yläsängyltä alas patjalle. Olisivat voineet tulla ottamaan valokuvan meiltä tuohon mainokseen, puuttuu vain pallotuoli, kristallikruunu ja koira. Vietän lasten kanssa noin kahdeksan tuntia päivässä hereillä yhdessä, ja siihen mahtuu aika monta hetkeä jolloin viestittelen toisen vanhemman tai jonkun kaverini kanssa, luen sähköposteja tai katson kissavideoita. En ole siitä ylpeä; tiedostan, että vähemmänkin voisi viettää aikaa internetissä ja yritän vastustaa kiusausta kaivaa se puhelin esiin taskusta aina silloin, kun mitään muuta ei tapahdu. Ehkä kyllä enemmänkin kouliakseni omaa keskittymiskykyä kuin siksi, että lapseni kokisivat suurta laiminlyöntiä katsekontaktimme katketessa hetkeksi.

No sitten se surullisenkuuluisa kampanja.

Mistä edes aloittaisi? Mainoksista, joissa isä loistaa poissaolollaan (ja isien konkreettinen katoaminen lasten elämästä olikin mainoksen metaviesti – Helsingin lähisuhdeväkivallan ehkäisytyöryhmän puheenjohtaja Olli Salin halusi varmuuden vuoksi suututtaa isätkin, kun pelkät syyllistyneet äidit eivät riittäneet)? Tietoiskuksi kutsutusta mustavalkoisesta videossa, jossa kouluikäisen lapsensa rannalle leikkimään vienyt äiti vilkaisee puhelinta ja eeppinen musta korppi vie lapsen? Lisääntyikö muuten tietoisuus? Pitäisikö varoa korppeja? Tai siitä, että kaupungissa jossa ei ole varaa riittäviin turva- ja ensikoteihin, kunnalliseen pariterapiaan on kuukausien jonot ja neuvolapalveluita karsitaan jatkuvasti, on varaa laittaa kymmeniä tuhansia euroja kampanjaan, jolla ei ole mitään sisältöä?

Nimittäin sivun mainos Hesarissa maksaa noin 23 000 euroa (summa perustui valistuneeseen arvioon, kampanjan oikeat kulut raportoitu tarkemmin myöhemmin). Tässä mainoksessa muistutetaan, että välinpitämättömyys on tämän päivän väkivaltaa (mites sitten tuo vanhanaikainen väkivalta, onko sitä enää ollenkaan?) ja ohjataan sivustolle kotiväkivalta.fi. Sivustolla sitten perheväkivallaksi tiivistetään somemutsi ja poissaoleva isä, ja kerrotaan kampanjasta. Vain kampanjasta. Ei mitään tukea tai apua, konkreettisia neuvoja siihen miten voisi arvioida onko oma median käyttö kohtuullisen rajoissa, ei tutkimustietoa aiheesta – koska kyse on näin vakavasta ilmiöstä, luulisi että tietoa olisi muutenkin kuin mutuna. Eli on laitettu kohtuullinen määrä rahaa palamaan siihen, että on saatu aikaiseksi syyllistävä mainos, joka ei osu maaliinsa, ilman että tarjotaan mitään muuta tilalle. Kampanja ilman sisältöä. Saatiin sillä tietysti näkyvyyttä ja ”keskustelua”, mutta jotenkin kuvittelin että tällainen moniammatillinen työryhmä olisi saanut tuotettua jotain muutakin kuin sormenheristelyä ilman sisältöä. SISÄLTÖÄ!!! Sitä me somemutsit halutaan, siksihän me kokoajan googletetaan kännykkä kädessä.

Varmasti suurin osa vanhemmista voisi tsempata sen suhteen, paljonko uhraa aikaa näytöille. Tästä on muuten tehty ihan hyväkin kampanja, Väestöliiton Paras syy, jossa ilmiötä tarkastellaan osana hieman laajempaa yhteiskunnallista kokonaisuutta ilman, että ihan normaalilta, suorastaan poikkeuksellisen hyvinvoivalta näyttävä perhe leimataan väkivaltaiseksi koska vanhempi vilkaisee puhelintaan. Voisin kuitenkin kuvitella, että tälle rahalle olisi ollut aivan helvetisti parempaa käyttöä kuin stereotyyppinen, alleviivaava mainos, joka ei tarjoa ihmisille mitään muuta kuin syyllisyydentunteita ja stressiä siitä, viekö korppi nyt lapsen kun luen tämän Wilma-viestin.

PS. Postaus on kirjoitettu Onni-bussissa välillä Viikki-Lahti eikä sen kirjoittamisen aikana bloggaajan vastuulla ole ollut yhtään alaikäistä lasta.

PPS. Päivitys 16.11. klo 19.50: Veronika Honkasalon FB-sivuilta tieto kampanjan tarkemmasta kustannusrakenteesta:

na%cc%88ytto%cc%88kuva-2016-11-16-kello-19-53-25