MIETTEITÄ MAROKOSSA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Veimme lauantaina luonamme vierailevat mummot Marokkoon. Matka Afrikkaan on helppo – sehän on ihan kädenulottuvilla muutenkin, kapeimmillaan Gibraltarinsalmi on vain 14 kilometriä. Ilmeisesti jotkut hullut uivat sen yli harrastusmielessä. Ja toiset epätoivoissaan. Kävimme samalla hyväksi todetulla päiväkierroksella kuin tammikuussa. En siis nyt uudestaan raportoi Herkuleen luolasta tai Kasbah-museosta. Ajatuksetkin olivat tällä reissulla hyvin samanlaisia kuin viimeksi.

Olemme tutustuneet täällä La Líneassa mieheen, joka on töissä Guardia Civilissä, Espanjan kansalliskaartissa. Tämän sotilaallisen organisaation työntekijät suorittavat esim. rajavalvontaa ja työskentelevät terrorismia ja järjestäytynyttä rikollisuutta vastaan. Historiallisesti Guardia Civilin maine Francon kansalliskaartina ei varsinaisesti imartele, ja toisaalta myös tänäkin vuonna on raportoitu epämääräisistä pahoinpitelyistä ja kyseenalaisista toimintakeinoista. No, meidän tuntemamme tyyppi on mukava, joskaan ei mikään erityisen leppoisa kaveri, ja ennen kaikkea kertonut paljon sellaisia asioita joiden jälkeen oma pohjoismaalainen passi on entistä rakkaampi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Meidän oli tarkoitus syksyllä päästä valokuvaajaystäväni kanssa mukaan seuraamaan Tarifan rannikolle laittomien maahantulijoiden ja huumekaupan torjuntaa. Ei-lainkaan-yllättäen kutsu peruttiin (noh, oltiinhan me vähän epämääräinen kaksikko). Toisaalta täällä sekä laiton maahantulo että huumekauppa ovat läsnä arjessa muutenkin. Olemme tottuneet rajavartioiden veneisiin, satunnaisiin helikoptereihin sekä uutisiin Tarifan rannoille huuhtoutuneista hukkuneista. Nyt tilanne tuntuu rauhoittuneen niistä ajoista, kun päivittäin maihin yritti lähes 500 tulijaa vastapäiseltä mantereelta.

Ja vaikka huumeiden salakuljetus Afrikasta ja laiton maahantulo ovat eri ongelmia, ne kaikki kytkeytyvät yhteen. Olen kerran itse osunut paikalle, kun huumeita heitettiin rannalle kumiveneestä ja paikalle säntäsivät poliisit pyssyineen. Yleinen tapa on kuulemma saapua vesijetillä rannikolle kyydissä muuli, jolla on reppu täynnä kamaa. Sitten muuli heitetään mereen ja jätetään yksin uimaan rannalle. Osa jää tietenkin kiinni, mutta tarpeeksi iso osa pääsee maihin jotta homma kannattaa. Aina löytyy joku, joka tarttuu tähän melko vaaralliseen tehtävään.

En vieläkään jaksa uskoa, että kukaan lähtisi ylittämään tuota vesialuetta ihan vain huvikseen. Kyllä, varmasti paremman elämän perässä, mutta en osaa paheksua sitä ratkaisua. Jos itse olisin äiti maassa, jossa lasten tulevaisuus näyttäisi ankealta ja ahdistavalta, lähettäisin varmasti omat poikani parempien mahdollisuuksien maahan. Jos vain voisin. Marokossa kolmannes nuorista on työttömiä. En osaa kuvitella miltä tuntuisi olla siinä elämänvaiheessa, että pitäisi itsenäistyä ja ehkä päästä perustamaan oma perhe, mutta siihen ei olisi mitään taloudellisia mahdollisuuksia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Guardia Civil-kaveri kertoi, lähes vitsimuotoisesti, mistä erottaa onko rantatuneessa kumiveneessä marokkolaisia? No siitä, että marokkolaiset juoksevat. Muiden Afrikan maiden kanssa Espanjalla ei ole palautussopimusta, mutta laittomasti maassa olevat marokkolaiset palautetaan meren yli. Täällä meidän kaupungissamme on itse asiassa hyvin vähän ihmisiä, jotka voisi ulkonäön perusteella päätellä marokkolaisiksi. Maahanmuuttajat, jollei lasketa Gibraltarilla työskenteleviä expatteja, puuttuvat katukuvasta. Eksoottisempaa oli ennen, kun kävi vaikka Itiksessä. Ilmeisesti reitti jatkuukin yleensä pohjoiseen siitä, kun on päästy maihin. Madridissa afrikkalaisia näkyi katukuvassa paljon enemmän ja keskustelu paikallisen taksikuskin kanssa paljasti, että suhtautuminen oli melko kielteinen. Ryöstely ja rikollisuus kuulemma rehottivat, juuri kodittomien maahantulijoiden toimesta. Toisaalta Madridissa marokkolaisia tai afrikkalaisia suurempana ongelmana kuulemma pidetään Latinalaisesta Amerikasta saapuvia maahanmuuttajia.

Tanger oli meille jälleen positiivinen kokemus. Ihmiset olivat ystävällisiä ja hymyileviä. Toisaalta yhteiskunnan miehisyys näkyi vahvasti niillä alueilla, missä me liikuimme. Lähes kaikki työntekijät olivat miehiä. Ravintoloissa, kaupoissa, kaduilla. Kahvilat ja ravintolat olivat muutamaa perhettä lukuunottamatta miesten valtakuntaa. Naiset kävelivät asioillaan usein pareina tai lapsineen, mutta muuten ympäristö oli varsin miehinen. Nuoret miehet olivat jopa liikuttavan samanlaisia veryttelyasuissaan ja ”futistukissaan”, vähän tylsistyneen oloisina.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tahdon tutustua Marokkoon vielä paremmin. Odotan myös innolla, kun kuulen taas tuttavamme toisinaan aivan uskomattomilta kuulostavia tarinoita heidän arkisista työpäivistään. Miten kaukaiselta tällaiset asiat tuntuivat Suomessa ja nyt elämme kaupungissa, jossa liikkuvasta rahasta arviolta kolmasosa tulee huumebisneksestä. Eikä se näy arjessa sen kummemmin. Täällä alkaa ymmärtää entistä paremmin, miksi monet valitsevat sen laveamman tien, kun töitä – ainakaan sellaisia, mistä maksettaisiin palkkaa – ei ole tarjolla, ja kuinka ainutlaatuinen yhteiskunta Suomi on ollut sosiaaliturvan, ilmaisen koulutuksen ja vapaan liikkuvuuden ansiosta. Ja toivottavasti on sitä jatkossakin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

ESKARISSA ESPANJASSA

Jep, kaksi kuukautta sitten panikoin lasten koulupaikkoja, jopa itkin. Joutuvat raukkaparat kielitaidottomina ghettokouluun! Ja nyt kaksi kuukautta myöhemmin olen todella tyytyväinen kouluun. Sijainti tietenkin voisi olla lähempänä, eikä tämäkään koulu ole täydellinen, mutta kaikin puolin positiivinen yllätys. Erityisesti paikallinen esikoulu on tehnyt niin lapseen kuin vanhempiin todella suuren vaikutuksen, ja ajattelinkin nyt hehkuttaa yhden postauksen verran espanjalaista eskaria.

Täkäläinen infantil alkaa 3-vuotiaana ja kestää kolme vuotta. Päivät ovat saman mittaisia kaikille lapsille näistä pienimmistä aina kuudesluokkalaisiin, eli kello 9 aamulla heidät jätetään koulun portille, josta lapset juoksevat pihalle jonoihinsa, ja haetaan luokan ovelta kello 14. Useimmissa täkäläisissä kouluissa 3-5-vuotiaiden infantil sekä 1.-6. luokkalaisten primaria ovat samassa yhteydessä, niin myös poikien koulussa. Pienimmät ovat omissa rakennuksissaan ja ulkoilevat myös eri aikoina. Pampulan, eli eskarin isoimpien, luokka syö eväät ensin ja ulkoilee sitten noin klo 11-11.30.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

P:n luokalla on vain yksi opettaja ja 25 lasta. Tämä tuntuu melkoiselta kontrasti suomalaiseen systeemiin, jossa esikoisen eskarivuonna oli lastentarhanopettajan lisäksi 18 hengen ryhmässä lastenhoitaja. Ja ne olivat jo kuusivuotiaita! Mutta tiedättekö mitä: P:n opettajalla on homma hanskassa. Pampula rakastaa opettajaansa, joka ei kuulemma juuri ikinä huuda. Kaikki lapset (ja heidän vanhempansa) vaikuttavat äärimmäisen tyytyväisiltä eskariin ja kaikki tuntuu toimivan aivan upeasti. Meillä on ollut muutama ”vanhempain vartti”, jonka aikana olemme kuulleet paljon kehuja reippaasta, omatoimisesta ja iloisesta 5-vuotiaasta. Opettaja osaa kertoa pienistä oppilaistaan varsin yksilöllisesti ja olemme olleet kaikin puolin vakuuttuneita paitsi hänen ammattitaidostaan myös lempeästä luonteesta, jonka ansiosta kuri pysyy isossa ryhmässä hyvässä hengessä.

Kolmevuotinen infantil ei ole Espanjassa pakollinen, mutta päätellen siitä miten kaikki pitivät meitä hulluina kun kuopusta ei sinne laitettu, on aivan itsestään selvää että kaikki 3-vuotiaat aloittavat infantilin. Sitä nuoremmille kunta ei tarjoa päivähoitoa. Joissain, ei kaikissa, koulussa on mahdollisuus myös iltapäivähoitoon eli aula matinaliin, jossa lapset jäävät koululle pyörimään siihen asti, kunnes vanhemmat pääsevät töistä. Lähtökohtainen oletus on, että joko vanhemmat, isovanhemmat tai sovitusti jokin toinen hakee lapset kahdelta, ja päästäkseen aula matinaliin tarvitaan todistus työnantajalta. Siellä on mahdollisuus myös ruokailuun, joka on n.80 euroa kuussa. Meillä eivät pojat tietenkään aula matinaliin osallistu, mutta kuulemma ruoka on luomupainotteista perusruokaa, joskin paljon myös kaakaota, mehuja, jogurtteja yms.

Infantil itsessään on ilmainen, mutta meillä meni tänä syksynä 120 euroa ”koulukirjoihin”. En tiedä, miten mahdollisesti vähävaraisille tämä järjestetään. Oppimateriaali on kyllä mielenkiintoista ja kattavaa – ja ennen kaikkea kunnianhimoista! Täällä kaunokirjoituksen treenaaminen aloitetaan jo toisena eskarivuonna ja Pampula onkin ahkerasti harjoitellut kotona sellaisia asioita, joita Suomessa treenataan vasta ekalla luokalla. Omat kirjansa ovat myös englantiin, jota on muutama tunti viikossa, sekä uskontoon, jota myös on kahdesti viikossa – tähän Pampula ei osallistu vaan hän ja muutama muu kaveri piirtelevät sen ajan. Sen lisäksi Infantiliin hankittiin ”koulupuvut”, eli kuumille keleille shortsit ja paita ja viileämmille kausille tuo kuvassakin näkyvä essu (jokaiselle luokka-asteelle on oma värinsä: pienimmillä punainen, 4-vuotiailla sininen ja isoimmilla keltainen). Nämä maksoivat yhteensä noin 40 euroa kirjailuineen. Suurin osa lapsista käyttää ainakin jotain koulupuvun osaa, mutta toiset ovat myös ihan tavallisissa vaatteissa. Sen lisäksi ennen koulunalkua hankittiin esim. muovailuvahaa, vihkoja ja kyniä n. 40 euron edestä.

Päivän aikana lapset leikkivät ja laulavat, askartelevat, opiskelevat, syövät kotoa tuodut eväät (meillä pakataan aina porkkanaa, kurkkua tai omenaa sekä kinkkuvoileipä ja keksiä) ja ulkoilevat sen puolisen tuntia. Mielestäni toki pihallaoloa voisi olla enemmän, mutta noin yleensä ihailen miten yksi aikuinen pitää upeasti kasassa ison ryhmän pieniä lapsia niin, että lapset silti rakastavat opettajaansa ja ovat selvästi hyvin tyytyväisiä luokassaan. Pampula pitää eskarista hurjan paljon ja on kehittynyt monessa taidossa huimasti – vaikka olenkin sitä mieltä, että lapsuus on lyhyt ja koulusta ehtii stressata monta vuotta, on hyvä että 5-vuotiaita hieman haastetaan. Monet osaavat lukea ensi vuonna mennessään ekalle luokalle.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Joten enää ei itketä, paitsi ilosta. Espanjalainen eskarisysteemi on tehnyt vaikutuksen. Aiemmin säälin noita pieniä, jotka joutuvat noin nuorina koulumaiseen järjestelmään, mutta se näyttääkin sopivan heille oikein hyvin. Totta kai 3-vuotiailla ja vähän vanhemmillakin leikin kuuluu olla pääosassa arjessa, mutta selvästi myös alle kouluikäiset nauttivat oppimisesta. Uskon, että tämä on loistava pohjustus ennen koulunaloitusta kaikille 5-vuotiaille ja etenkin tuolla omalle häslääjälle, jonka keskittymiskyky, kirjoitustaidot sekä laskutaidot ovat ottaneet räjähdysmäisen kiidon uudessa ympäristössä. Tämän 25-tuntisen viikon jälkeen viikonloput ja lepo tulevat aina tarpeeseen, mutta äidin sydän kehrää kun joka aamu kouluun lähtee innokas opiskelija.

TERVEISIÄ ESPANJASTA, PIRKKO!

Olen fiilistellyt tätä ennenkin: vapautta olla oma itsensä. Tai noh, luonnollisesti Suomessakin saa toteuttaa itseään, mutta sitten voi käydä niin että joku kirjoittaa blogiinsa kuinka olet pukeutunut epäviehättävästi ruokakauppaan tai ruokkinut lapset väärin ravintolassa. Entä Espanjassa? A nadie le importa! Tällä välinpitämättömyydellä on totta kai kääntöpuolensa, kuten että lasten tai koirien läpsimiseen eivät ulkopuoliset puutu, roskat heitetään hälläväliä-asenteella maahan jne., mutta yksilötasolla tämä ilmiö on ihana. Kaikkia kunnioitetaan sellaisina kuin he ovat ja erilaisuuteen suhtaudutaan varsin lempeästi.

Espanjalainen bikinikunto on täällä päin hyvin suhteellinen käsite. Riittää kun on ne bikinit, eikä niitäkään näköjään aina vaadita. Eräs nykynuorten muodista närkästynyt vanhempi rouvashenkilö luultavasti sokeutuisi, jos tulisi joskus meidän lasten koulun portille kello kaksi näkemään muutama sata mutsia leggingseissä. Ja voin kertoa, että vaikkei ruumiinrakenne ole suomalais-ugrilainen niin salaiset solat, kummut, muhkut ja kaikki muu näkyy läpi – ja ketään ei haittaa! Ja kun sanon että ”ketään ei haittaa”, se ei tarkoita pelkästään sitä, ettei kukaan kirjoita siitä kolumnia kuinka väärin olet pukeutunut vaan myös sitä, että kenellekään ei kommentoida sitä miten rumat vaatteet on valittu (gordita, ”pulluka”, on kyllä jonkinlainen lempinimi, mutta ei selvästi pilkkanimi). Eikä täällä tuijoteta, eikä silmiä pyöritellä selän takana eikä ”hienovaraisesti” kommentoida ohikulkiessa.

Täällä kaupungin sosio-ekonominen jakautuma näkyy tietenkin siinä, että ne klassisen naisellisesti pukeutuvat, korkokengissä kipittävät espanjattaret ovat vähemmistössä, vaikka heitäkin kyllä näkyy. He kuuluvat katukuvaan samalla tavalla kuin hieman pyylevät perheet (totean tämän lähinnä kertoakseni, että alueella lievä ylipaino tuntuu olevan enemmän sääntö kuin poikkeus, en erikseen kritisoidakseni sitä että perheet ovat pyyleviä), joiden vaatteet on ostettu Carrefourista. Näitä stereotyyppisiä upeita oman elämänsä penelopecruzeja näkyi kyllä enemmän Madridissa ja Sevillassa, mutta sielläkään ei iskenyt alemmuuskompleksi. Kukaan ei mulkoillut, tuhahdellut, arvostellut. Miten mukavaa vaihtelua sille, että Suomessa yhteen aikaan sai kassajonossa tasaisin väliajoin vääntää mummojen kanssa kättä siitä, onko ihan kauhean korrektia huudella omia homeisia rasistisia mielipiteitään julki.

En usko, että aika tiskillä olevat tissit tai muutenkaan paljastavat vaatteet tällä jotenkin häiritsevät sitä heilimöintiä. Päin vastoin, arkeen kuuluu Espanjassa paljon enemmän flirttiä kuin Suomessa. Enkä tarkoita mitään limaisia iskurepliikkejä vaan kehuja, silmäniskuja ja kosketustakin – tervetullutta sellaista, ei mitään #metoo-kamaa. Totta kai sukupuoliroolit ovat välillä ummehtuneita ja ulkonäkökysymykset ohittavat tärkeämmät (ja esimerkiksi täällä plastiikkakirurgia tuntuu olevan välttämätön osa naisen elämää jossain vaiheessa). Mutta se ilo, mikä tulee siitä että erilaiset tyylit ja erilaisuus hyväksytään hyvin mutkattomasti. Mennään lenkille vaikka lyllyisi, eikä kukaan huutele perästä päin että läskiperse (on tapahtunut Suomessa). Laitetaan shortsit vaikka olisi selluliittia, ollaan hihattomassa topissa vaikka olisi millaiset allit. En tosiaan kaipaa mitään keskustelua siitä, mitä terveysongelmia mihinkin painoindeksiin liittyy, mutta mielestäni jokainen ansaitsee tulla kunnioitetuksi riippumatta koostaan. Täällä se tuntuu toteutuvan hyvin.

Joten viihdyn hyvin verkkareissani ja hapsuisten latvojeni kanssa. Vaikka toki ympäristö välillä houkuttelee panostamaan ulkonäköön, varsinkin jos suuntamme kaupungille, en koe että saisin huonompaa palvelua jos olenkin lipokkaissa tai kukaan kuiskisi kun kävelemme ohi. Päin vastoin, kun käyn kuolemanväsyneenä hakemassa churroja ja aamukahvin, kutsuu churrerian tarjoilija iloisesti guapaksi ja taas on aamu pelastettu!

RAHAA PALAA BRIGHTONISSA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

No niin, nyt musta on tullut nainen joka bloggaa ostamistaan ponnareista, mutta halusin kuitenkin kertoa teille kaikille, että jos tahtoo osallistua länsimaiseen kulutusjuhlaan ja tuhlata rahaa, Brighton on siihen loistava paikka! Ei tarvitse lähteä Lontooseen vetääkseen luottokortin tappiin, etenkin jos sattuu olemaan hulluna paperitarvikkeisiin, kirjoihin ja kaikkeen visuaalisesti kiehtovaan krääsään kuten allekirjoittanut.

Brighton oli täynnä kaikkea kivaa. En innostunut niinkään vaatteista – kuten jo ylpeilin – vaikka sieltä löytyi Urban Outfittersin ja GAPin kaltaiset luottokaupat. Mutta kirjakaupat! Sisustuskaupat, etenkin sillä vähän boheemimmalla North Laine-alueella! Ihana aasialainen kauppa täynnä kaikkea söpöä kiinalaista riisikulhoista vilkuttaviin kissoihin! Kassi painoi kotimatkalla 13 kiloa ja olin suhteellisen onnellinen, ettei sitä punnittu missään vaiheessa matkalla lentokoneeseen…

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Eniten aikaa kului ehdottomasti Brightonin keskustassa sijaitsevassa Waterstones-ketjun kirjakaupassa. Siellä oli viisi kerrosta luettavaa. Valtava lastenosasto täynnä ihanaa kirjallisuutta, tehtävävihkoja, karttoja… Kymmenen hyllymetriä pelkkiä matkustuspäiväkirjoja, koko isäni kirjakokoelma rockmuusikoiden elämänkertoja. Vaikka viime aikoina lukeminen onkin jäänyt vähän lapsipuoleksi elämässäni, ei rakkaus kirjoihin ole kadonnut. Erityisesti fiilistelen taitavasti tehtyjä lastenkirjoja, joiden avulla inspiroida jälkeläiset lukemaan.

Toinen paikka, jossa sisäinen lastenkirjahamsterini oli koetuksella, oli Castor + Pollux-galleria rantakadulla. Seinän verran taiteellisia, hauskoja, oivaltavia lastenkirjoja! Ja sitten koko kauppa täynnä grafiikkaa, julisteita sekä tavaraa, jota mulla on jo liikaa: vihkoja ja postikortteja. Molempia mulla on hirvittävät kokoelmat ja voin kertoa, että kun ne mun valtavat, alati kasvavat kokoelmat ilmestyivät muuttolaatikosta myös Espanjassa, sain osakseni hieman silmienpyörittelyä. No, nyt on taas santsattu!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Samalla rantapätkällä, siinä i360-tornin ja Brightonin pierin välillä, on kaikkea aika hulvatonta. Muutama pieni galleria ja sitten paljon kitchiä! Oletteko yllättyneitä, jos sanon rakastavani myös kaikkea kornia? Erityisen kiehtova oli kauppa, jossa myytiin kaikkea mahdollista tehtynä simpukoista. Damn, joskus tulen sinne vähän isommalla matkalaukulla…Tai siis en ota kyllä matkalaukkua mukaan, ahtaassa kaupassa oli muutenkin melkoinen norsu posliinikaupassa-fiilis.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Toki Brightonissa on ostoskeskuksia ja ostoskatuja, joilta löytyy perinteisempiä liikkeitä. Valtava Boots, josta hamstrasin meikkejä ja kodin sisustukseen ja kaikkeen mainioon pikkukrääsään keskittyvä Bert’s, jossa iski akuutti tarve ostaa keittiöpyyhkeitä, lautasia, Halloween-koristeita… Ja kyllä sieltä toki jotain tarttui mukaankin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

North Laine-alue oli myös sellainen, jonka ensi kerralla haluan koluta rauhassa läpi (hieman isommalla budjetilla). Vintagekamaa, etnisiä viboja, pikkuputiikkien välissä hauskoja kahviloita ja baareja, joissa levätä kiertelyn välissä. Jonkin verran myös suomalaista designiä osana kansainvälistä valikoimaa. Erinomainen paikka köyhtyä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Joten kyllä siellä sisäinen shoppailija oli onnellinen. Jos silleen haluaa hetkeksi unohtaa maailmantuskan ja nauttia materiasta. Jos jotain ei löytynyt Brightonista niin Cars-autoja, joita oli toivottu tuliaisiksi. Niitä metsästettiin vielä lentokentältäkin (ja todettakoon, että Gatwickissa ei kannata laskea sen varaan että voisi kuluttaa aikaa ostoksilla – onneton valikoima) mutta kotiin palattiin tyhjin käsin. Onneksi olin hankkinut muita tuliaisia: en tiedä missä vaiheessa nämä tyypit menivät ja oppivat sen, että tärkeintä kotiinpaluussa on tuliaiset…

Brighton on siis hyvä vaihtoehto Lontoolle, jos kaipaa vähän kompaktimpaa kaupunkia ja rennompaa tunnelmaa. Ja tunnissa sieltä pääsee junalla isolle kirkolle, joten ensi kerralla luultavasti yhdistelen molemmat kaupungit. Ja laitan suosiolla matkalaukun ruumaan.