TENERIFFALLE VAELTAMAAN

Yhteistyössä (pressimatka): Tenerife Walking Festival

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kanarian saarilla alkaa kiivain turistisesonki käynnistyä ja itse tunnen pienen piston sydämessä, kun katselen kuvia keväältä: toukokuussa se yksi matkaunelma toteutui kun pääsin osallistumaan Tenerife Walking Festivalille ja testaamaan omia rajojani upeissa maisemissa neljällä erilaisella vaelluksella. Toivon hartaasti, että pääsen vielä palaamaan joskus noihin näkymiin, kokemaan uudestaan sen nousujen tuskan ja alamäkien ihanuuden (itse asiassa alamäetkin on joskus aika kamalia, mutta Teneriffalta ei kannata odottaa löytävänsä tasamaata vaellusreiteillä). Jollet halua lähteä vaeltamaan vaellusfestivaalille, jossa paikalliset oppaat kierrättivät ryhmiä erilaisilla reiteillä, tarjoaa Teneriffa runsaasti vaihtoehtoja omatoimireissaajille. Itse kuitenkin annan vinkkejä nyt tälläisen ei-mikään-eräjorma-tyyppisen sunnuntaikävelijän vinkkelistä, joka ei halua eksyä ja löytää itseään banaaniplantaasilta tai syvältä havumetsästä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Teneriffalla on joidenkin mukaan ”ikuinen kevät”, keskilämpötilan ollessa talvellakin 20 asteen kohdilla. Toukokuussa, jolloin me pääsimme vaelluksille, oli ilma oikeastaan täydellinen: parhaimmillaan suorastaan kuuma (ylämäilläkin oli joskus osuutta asiaan), mutta useimmiten miellyttävä. Toisaalta vaihtelua on runsaasti:  puhutaan ”mikroilmastoista”, sillä olosuhteet voivat vaihdella trooppisesta sademetsästä Teide-tulivuoren hyytäviin lumisateisiin. Jo muutaman kilometrin matkalla – varsinkin jos puhutaan pystysuunnassa – erot olivat huomattavat, joten varustelun suhteen suosittelen kosteutta kestävää kerrospukeutumista ja lähes kaikkeen varautumista.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Varmasti kuuluisin ja suosituinkin vierailukohde Teneriffan saarella on tulivuori Teide, jonne myös osa meistä vaeltajista teki yön yli kestävän retken. Meidän vaelluksilla retken toteutti Teno Activo, jonka järjestämälle retkelle osallistuin itse. Kaikki neljä retkienjärjestäjää olivat omaan kotiseutuunsa intohimoisesti ja ammattimaisesti suhtautuvia ammattilaisia, mutta itse arvostin erityisesti sellaista kiinnostavien yksityiskohtien poimimista, yleistiedon ahkeraa jakamista ja toisaalta myös rauhallista etenemistahtia, koska ryhmissä oli monentasoista vaeltajaa. Teno Activon oppaat olivat tässä erityisen lahjakkaita, tuntui, että heillä oli pelisilmän lisäksi pätevyys biologian, historian ja maantiedon opettajina.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Toinen suosikkini oli XWander, eikä vähiten siksi että henkilökunnassa oli suomalainen superenerginen Veijo, jonka saattaa hyvällä tuurilla saada oppaakseen esimerkiksi heidän valikoimaansa kuuluvalla viinivaelluksella tai valassafarilla. Xwander järjestää myös joogalomia Teneriffalle, jos on tällainen laiskanpulskea tuurivaeltaja niin kuin allekirjoittanut. Ja luonnollisesti myös XWanderin listoilta löytyy se monen Teneriffan-kävijän must-kohde, eli Teide. Itse tyydyin tällä reissulla vaan ajelemaan ohi, sillä muinoin leirikoulussa kuudennella luokalla pääsimme Teiden huipulle (3718m) köysihissillä ja korkeanpaikankammoisena siinä oli riittävästi kohokohtaa mulle.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kaikilla neljällä retkijärjestäjällä oli vahva visio ekologisuudesta ja täytyy kiitellä Teneriffaa siitä, että luonnossa näkyi huomattavasti vähemmän roskaa kuin eteläisessä Manner-Espanjassa. Normaaleilla vaelluksilla ei Punaisen Ristin henkilökunta seuraa ryhmän perässä kuten tällä festivaalilla, mutta turvallinen olo oli silloinkin kun ei ensiapuhenkilöstöä ollut näköpiirissä. Tällainen täysin aloittelija selvisi hyvillä kengillä ja ilman keppiäkin, vaikka monet kokeneemmat vannoivat kävelytikkunsa nimeen. Kaikki oppaat myös kertoivat, että he räätälöivät mielellään vaelluksia toiveiden mukaan pienemmille ryhmille ja perheille, ja lapsillekin löytyy taatusti sopivan tasoinen seikkailu. Oma haave on yhä viedä lapset yhdeksi kuukaudeksi kokemaan Kanarian saaria, sillä tuo on täydellinen kohde monipuoliselle aktiivilomalle ja luonnon kokemiselle eri tavoin aina viileästä vuoristosta vesiputouksiin ja valasbongaukseen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Neljän päivän aikana vaelsimme nelisenkymmentä kilometriä ja nousimme parin kilometrin verran – se kyllä tuntui pitkään pohkeissa ja pakaroissa. Mutta voin vannoa, että jos minä selviän siitä, niin selviää kuka tahansa kahdella jalalla (luultavasti yhdelläkin pärjää) kulkeva. Ensimmäiset tunnelmat kirjoitin ylös heti ekan vaelluksen jälkeen (sen muuten organisoi Gaiatours, joka on erinomainen valinta niille, keillä on vähän kilpailuhenkeä mukana matkalla). Olin yleensä se pahin purnaaja siinä vaiheessa kun paljastui, että matkaohjelmassa ilmoitetut kilometrimäärät olivat etenkin ylämäen osalta huomattavasti alakanttiin ilmoitettuja, mutta toisaalta aina löytyi se walker’s high, kevyt olo joka sai ajatuksen lentämään huomattavasti askelta nopeammin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Pääsimme näkemään saarta vähän joka kulmasta, ja majapaikkamme Puerto de la Cruzissa oli myös erittäin kiva. Oma suosikkini oli päivän mittainen kierros saaren pohjoiskärjessä sijaitsevan Anagan luonnonpuiston alueella, jossa saimme kokea jylhät rantakalliot, loputonta sirinää ja lintujen ääniä tarjoavan sademetsän ja lopulta vielä merimatkan Las Teresitas-rannalle, joka on ainoa klassinen vaalean hiekan ranta muuten vulkaanisesta, tummasta hiekastaan tunnetulla saarella. Retken järjesti juuri tähän Anagan alueeseen erikoistunut Anaga Experience, joka olisi vuokrannut SUP-lautaa ja kajakkiakin – juttuja, jotka jäivät vähän hampaankoloon eli jotain odotettavaa myös seuraavalle matkalle. Sellainen tulee varmasti.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Jos siis mielit vaeltamaan hyvässä säässä (vaikken ole mikään erityisen kokenut vaeltaja, väittäisin että Teneriffan lämpötilat, merituuli ja reittien suojaisuus tekevät elämyksestä vähemmän henkiinjäämistaistelulta tuntuvan) ja henkeäsalpaavilla reiteillä, suuntaa Teneriffalle. Mitään tasamaata ei ole juuri tarjolla, mutta vaihtelevia maastoja, merta niin pitkälle kuin silmä kantaa ja koskematonta luonnonkauneutta, jota ei ihan joka paikassa ole tarjolla. Itse näen Teneriffan täydellisenä matkakohteena nimenomaan lapsiperheelle, koska valinnanvaraa on niin paljon (ja jos oikeasti tekeminen loppuu Teneriffalla kesken niin ei muuta kuin saarihyppelemään!) ja meininki on kuitenkin ihanan mañana. Jos ensi vuonna taas Kanarian saarille!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

MUTSI MARKKINOILLA

Se on taas yours truly raportoimassa HopLopissa, missä kymmenet syysloman ryydyttämät vanhemmat istuvat katatoonisessa tilassa läppäriensä kanssa toivoen, että tämä viikko on pian ohi. Olen muuten sitä mieltä, että jos suunnittelee perheenlisäystä olisi hyvä ensin viettää puolipäivää jossain tällaisessa sisäleikkipuistossa tutkailemassa sisintään, että ihanko oikeasti haluaa noin viiden vuoden ajan viettää vapaaehtoisesti näin lomapäiviään. Yllättävän moni meistä on kuitenkin valinnut tämän 18 vuoden riemuloman, itsekin vielä pari kertaa uudestaan senkin jälkeen kun oli selvinnyt, että seuraavan kerran sunnuntaiaamut olisi Netflix & chilliä joskus vuonna 2036.

Tänään tulin horisemaan teille taas Tinderistä. Tuo lempiaiheeni tältä vuodelta, loputon empiiristen kokeiden virtuaalinen kenttä, romantiikannälkäisten Wolt, toisinaan taas melkoinen Mordor. Nimittäin ensin hieman itseäni nuorempi sinkkuäiti Iida kirjoitti  Iidan matkassa-blogissaan siitä, kannattaako sinkkuäidin erikseen kertoa jälkeläisistään, ja sitten Kolmistaan-Karoliina kommentoi omalla kirjoituksellaan aihetta. Olen itse nyt swaippaillut (pääasiassa vasempaan) nyt seitsemän kuukauden ajan, joskin kiitos Tinderin olen voinut pitää sovelluksen poissa päältä jo parin kuukauden ajan. Olen siis omasta mielestäni varsin pätevä kokemusasiantuntija mitä tulee yksinhuoltajaäidin markkina-arvoon ja siihen, kuinka suorasanaisesti omasta perhestatuksestaan kannattaa kertoa.

Todettakoon, että itse olen paljastanut kortit heti kättelyssä. Profiilitekstissä ei ole lukenut tarkemmin lasten määrää eikä sukupuolta, mutta olen kyllä antanut ymmärtää, että heitä on, ja heitä on enemmän kuin ehkä se klassinen kaksi. Monet ovat tulkinneet kiertoilmaisuni niin, että lapsia on yhden pikkubussin verran joten oikeastaan kolme onkin ollut usein positiivinen yllätys. VAIN kolme! Toimiva taktiikka millä tahansa elämän osa-alueella, laskee vaan odotukset alas ja sen jälkeen kaikki onkin iloista yllätystä. Vaikka olen myös tehnyt selväksi, että en halua kotileikkiä vaan etsin lähinnä aikuista seuraa itselleni, on lasten olemassaoloa kuitenkin aika vaikea piilotella. Sen lisäksi en oikein usko, että olisin ihan samalla aaltopituudella ihmisen kanssa, joka kategorisesti vihaa lapsia (tai yksinhuoltajaäitejä, näitä on tullut muutama vastaan ennen kuin olen nopeasti vetäissyt vasemmalle).

Tässä tietenkin vaikuttaa vähän ikä: karkeasti arvioituna puolet Tinderissä pyörivistä yli kolmevitosista on toisella kierroksella (tai sitten periaatteellisesti perheettömiä, mikä on aivan yhtä okei). Oikeastaan se on mun mielestä ollut monella tapaa parasta tässä vaiheessa, sillä kun on kerran tai pari ottanut siipeensä suhdepuolella, on yleensä rehellisempi, tuntee itsensä paremmin ja myös tietää, mitä haluaa. No itse en tietenkään ole vielä mikään mestari noilla kolmella osa-alueella, mutta huomattavasti paranneltu versio siitä mitä olin edellisen kerran sinkkuna viime vuosikymmenellä. Lähes aina matchien kanssa tulee käytyä läpi henkilöhistoriaa ja on ihan luonnollista, että siihen kuuluu entisiä kumppaneita ja joskus niitä lapsia – itse yleensä puhun mielelläni jostain muusta kuin siitä, mitä kullannuppuni ovat tehneet, mutta on päiviä jolloin on pakko purkaa vanhemmuusangsteja ja silloin on kiva, että pöydän toisella puolella istuu joku joka suunnilleen ymmärtää etten ole aivan tosissani kun suunnittelen lasten sulkemista perunakellariin. Tämän takia huomaan, että yleensä ottaen todennäköisyydet tykkäyksille kasvavat kun näen esittelytekstissä maininnan lapsista (emojeita ei lasketa, koska emojimiehet ovat automaattisesti pelattu ulos).

Olen tänä vuonna käynyt treffeillä kuuden eri tyypin kanssa, ja olenkin hehkuttanut kaikille aiheesta kiinnostuneille sitä, että jokainen tyyppi on ollut tosi kiva. Normaali, hauska, tervejärkinen. Joidenkin kanssa juttu on jäänyt yhteen kohtaamiseen, toisia olen tavannut useammin. Mutta kuultuani kaverien kokemuksista kuinka esim. Tinder-treffikumppani on vajonnut psykoosiin kesken yhteisen illallisen niin tuntuu, että olen vähintäänkin voittanut jossain tinderpajatsossa (ihan lottovoittajiin en viitsi itseäni verrata). Matcheissa on ollut muutama vähän kirvesmurhaajavibaa välittävä kaveri (esimerkiksi Espanjassa itseään miljonääriksi kuvaillut heppu, joka halusi kyydittää minut vuorilla sijaitsevaan taloonsa viikoksi mutta ei halunnut kertoa oikeaa nimeään…) mutta vieläkään vastaan ei ole tullut yhtään dickpiciä, passiivis-aggressiivista naisvihaajaa tai fanaattista stalkkeria (pettymys!). Luulen, että osittain tämä tuuri selittyy raivorehellisyydellä, jota olen harrastanut omalta puoleltani. Tai sitten tämä on vain moukantuuria ja kun seuraavan kerran avaan sovelluksen siellä on kaikki karmeimmat kliseet vastassa.

SYYSLOMA STADISSA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Okei, jos olen aivan rehellinen niin ensi viikko hieman jännittää: keskelle työkiireitä ilmestyi jostain kummasta viikoksi kiinni menevät koulut ja lempeästi painostava päiväkoti, jossa vihjailtiin erityisjärjestelyillä ja lapsen kaipuulla lomaan. Olen kyllä sitä mieltä, että lapset tarvitsevat ja ansaitsevat myös lomansa, vaikka yritin vähän mutista että meillä on sairasteltu niin paljon että varmasti yli puolet vuodesta vietetään kotioloissa. Mutta syysloma saapui, ja ei auta kuin keksiä tekemistä. Kokeiltiin viikonloppuna ihan testimielessä olla puolipäivää pelkästään kotona ja se oli niin traumaattista, että olen täyttänyt maanisesti kalenteria eri ohjelmanumeroilla.

Maanantaina menemme leffaan. Koska lapset ovat jo nähneet Toy Story 4:n, joka kuulemma oli hyvä (tämän tarkempaa arviota ei ollut valitettavasti tarjolla), on vuorossa nyt Late Lammas – Farmageddon. Nimi naurattaa jo tarpeeksi, joten tämän on koko perhe hyväksynyt. Mun roolini elokuvissa on kyllä nykyään lähinnä nukkua päiväunet ja sen jälkeen hieman häpeillen selittää lapsille etten juuri nyt osaa nimetä lempikohtaustani. Aiomme mennä myös HopLoppiin, taas, sillä olimme siellä eilenkin. Ja olin kaukaa viisas ja ostin alle kympin maksavan paluulipun: nyt kun kuopuksella on taas yksien HopLop-synttärien jäljiltä kuukauden ilmainen sisäänpääsy, veljet pääsevät periaatteessa puoli-ilmaiseksi kun ostamme käynnin aikana puoleen hintaan seuraavan sisäänkäynnin, joka on käytettävä kuukauden aikana. Oikeasti sisäleikkipuistojen infernaalinen äänimaailma, tahmeat lattiat sekä tuliaisiksi tarttuvat lintuinfluenssat eivät ole se tapa, jolla kaksikymppisenä kuvittelin vapaani viettäväni, mutta kun täytyy saada töitä tehtyä niin HopLop on aika luottovalinta. Hyvä wi-fi löytyy, A-oikeuksia odotellessa!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Hesarista löytyi juuri kattava listaus siitä, mitä kaikkea kivaa Helsingissä on tarjota. Mullakaan ei ole mitään sisäpiiriläisen vinkkejä jaettavaksi: meillä on hektisen syksyn osalta jäänyt näkemättä näyttelyt (lapsia kiinnostaisivat varsinkin Taidehallissa Ugo Rondinonen klovnit ja uusintavisiitti Teatterimuseoon, mua taas Michael Jackson-teemainen On the Wall-näyttely Emmassa) enkä muutenkaan ole nyt ollut varsinaisesti lastenkulttuurin aallonharjalla. Olen luvannut esikoiselle laatuaikaa kaksin Luonnontieteellisessä museossa, mutta voi olla että syysloma ei ehkä ole paras hetki nyhjäillä siellä: museossa järjestetään melkein joka päivä ohjelmaa kuten eriskummallisten eläinten piirtelyä.

Ja ei ole postausta, jossa en vähän purnaisi hintatasosta: Lapset hinkuaisivat hulluna Linnanmäen Valokarnevaaleille, sillä Lintsi on vielä ensi viikon auki arkena neljästä kahdeksaan. Keväällä testasimme taas ilmaislaitteet, ja ne eivät enää herättäneet suuria riemunkiljahduksia, joten rannekkeet olisivat pakollinen investointi. Mutta meille neljälle (pituushaitari 117-178cm) olisivat melkein 170 euroa, ja siihen kaikki herkut ja narunvedot päälle. Kaipaan niitä aikoja, kun esikoinen oli 40 senttiä lyhyempi ja Lintsillä oli vielä tuollainen pienemmille, ei kovin hurjille kävijöille parikymppiä maksanut Miniranneke.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Onneksi Helsinki on täynnä kaikkea hauskaa ilmaiseksi tai ainakin tosi halvalla. Uimaan mennään varmasti: mun mielestä paras uimahalli Helsingissä on ehdottomasti Vuosaari, jossa on kolme eri lastenallasta, iso liukumäki ja runsaasti tilaa. Mäkelänrinne on hauska, tosin siellä on niin hyvä kahvio että emme yleensä pääse pois pysähtymättä Uppo-Pullassa munkilla ja kaakaolla. Useampana päivänä aiomme ylittää tien ja suunnata Pokemon-jahtiin Herttoniemen Kartanonpuistoon, joka on juuri maksimaalista eräjormailua meikäläiselle. Liikunnallisista kohteista yksi suosikeistamme on Korkee, ja se on auki syyslomaviikolla kello 12-18. Itse aion mennä pyörähtämään myös ekaa kertaa elämässäni Iloveme-messuilla, jonka jälkeen toivottavasti olen uudestisyntynyt oikeana lifestylebloggaajana ja voin jakaa smoothiereseptejä ja tyylivinkkejä. Älkää kuitenkaan pidätelkö hengitystänne.

Helsinki on oikeasti ihana. Rakastan tätä kulttuurin ja tekemisen ylitarjontaa, vaikka se joskus aiheuttaakin fomoa ja paineita ehtiä jokaiseen rientoon. Kun olen elementissäni selostaessani lapsille renessanssin naisihanteista tai mannerlaattojen liikeistä, tarjoaa Helsinki siihen hyvät puitteet. Puhumattakaan kirjastoista, kahviloista ja esimerkiksi Lasten kaupungista – juuri tätä ikävöin Espanjassa, kun rantakiintiö tuli täyteen ja muuta tekemistä ei ollut kuin juoda kahvia ja jahdata puluja kaupungin keskusaukiolla. Ikävöin totta kai sitäkin, mutta silti, halaan henkisesti Helsinkiä, tätä ihan mahtavaa paikkaa asua lasten kanssa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

LOPPUUKO LIHA?

Tällä viikolla olen lähinnä pakannut, purkannut ja sitten pessyt kädenjälkiä seinistä vanhassa asunnossa noin 120 senttimetrin korkeudelta. On ollut hauskempiakin viikkoja, mutta jos nyt ei sitten muuttaisi vähään aikaan, vaikka edes vuoteen. Mutta siinä lattialistoja rapsutellessa olen ehtinyt kuunnella yhden äänikirjan, mikä sinällään on nostanut tämän loppusiivouksen lähes sellaiseen ”oma aika”-kategoriaan. Kuuntelin Suvi Auvisen (jonka ehkä mielenkiintoisin sosiaalinen media on Twitter) kirjan Lihan loppu, joka käsittelee lihansyönnin historiaan, nykyhetkeä ja ennen kaikkea tulevaisuutta. Kirja on kriittinen ja kyllä se on kirjoitettu selvästi salaatinvihreiden lasien läpi, joskin mitään ääripäitä ei tässäkään asiassa ole olemassa: lihantuotannon ympäristövaikutuksista on ihan selvää näyttöä eikä se suomalainenkaan liha ole mikään ilmastoteko.

Mä olen aina ajatellut olevani hyvien puolella tässä hommassa, koska en ole 22 vuoteen syönyt mitään millä on jalat. Tai jalka, eli esimerkiksi etanoita. Ruokavalioon kuuluu kalaa (lähinnä niinkin tylsässä muodossa kuin tonnikalana tai kalapuikkoina) ja kananmunia useamman kerran viikossa, maitotuotteita suunnilleen saman verran. Lapsille en kotona kokkaa juuri lihaa, mutta koska poikien mummi usein vastaa lasten ruokahuollosta, kyllä meillä välillä tehdään kanapastaa tai lihapullia. Koulussa ja päiväkodissa lapset saavat valita itse mitä syövät, ja toivon vain että tämä mun kasvissyöntihapatukseni joskus alkaa tuottaa hedelmää. Eilen illalla esikoisen kanssa käytiin pitkä keskustelu siitä, syödäänkö jossain koiria ja onko se okei – oli pakko muistuttaa 9-vuotiasta maailman raadollisuudesta ja siitäkin, että itse asiassa siat ovat varmasti viisaampia otuksia kuin meidän Tassu, enkä itse pidä minään moraalin merkkinä että erottelee eläimiä sympaattisuuden perusteella syötäviin ja silitettäviin.

Lihan loppu kuitenkin oli isku avokämmenellä. En ole kauhean reilu tyyppi, koska ihan itsekkyyttäni en ole vieläkään ollut valmis luopumaan kananmunista ja kermasta ja voista ruoanlaitossa. Vaikka meillä ei maitotuotteita muuten juuri käytetä, en keksi kovin montaa ateriaa jonka osaisin valmistaa ilman juustoa, puhumattakaan että korvaisin leivonnassa kananmunat kikhernevaahdolla. Eikä mulla oikeasti ole mitään hyvää, tarkastelua kestävää perustelua tälle koska kyse on vain makutottumuksista, laiskuudesta ja rutiineista. Kirjassa käsiteltiin esimerkiksi vuohenjuuston ikävää tuotantoprosessia (mihin kuuluu vuohien lyhyt ja ei-kovin-hohdokas elämä, mikäli niille ei ole ole käyttöä lypsettävinä) ja ajattelin että nyt baby steps, jätän lempiherkkuni vuohenjuuston jatkossa pois lautasilta. Mutta eihän sitä muuta juustoa tehdä yhtään sen eettisemmin. Tai ehkä jossain tehdään – pitäisi vaan nähdä vähän vaivaa ja etsiä.

Lihan loppu kirjana on todella mielenkiintoinen ja mielestäni kuuluu luettavaksi kaikille, ruokavaliosta riippumatta. Toki siinä oli sellaista kirjailijan (joka mm. on Vegemessuja pyörittävän yrityksen johdossa) hypetystä, jota en tunnistanut vaikka elänkin melkoisessa vihervassarikuplissa. Joitain haastateltavia teki mieli vastavuoroisesti läpsiä korville, esimerkiksi vähemmän yllättäen MTK:n edustajaa tai toimittajaa, jonka mielestä metsästys on puolusteltavissa koska metsään meneminen on niin työlästä ja koko touhu vähän tylsää (itselläni ei ole kovin vahvaa mielipidettä metsästystä vastaan, mutta huonoja argumentteja en oikein kestä). Vaikka keinolihan laboratoriotuotanto ei varsinaisesti ole ennen kiinnostanut, niin siitäkin opin paljon uutta. Ylipäänsä kirja sai peilaamaan paljon omia mielipiteitä sellaisiin ruokailuun liittyviin tapoihin ja tottumuksiin joita ei muuten koskaan ymmärtäisi kyseenalaistaa.

Toivon hartaasti eläväni nähdäkseni päivän, jolloin nykyisenlainen tehotuotanto on ajettu alas – vaikka se tarkoittaisi sian, broilerin ja naudan sukupuuttoa kuten kirjassa ennustettiin. Oma kasvissyöntini alkoi kokemuksesta maitotilalla, jossa eläimiä kohdeltiin hyvin ja arvostaen. Silti se tuntui väärältä. Perjantaina hain ensimmäisen kerran ruokaa REKO-lähiruokarenkaan kautta: perunaa ja omenamehua suoraan tuottajalta, kalaa suoraan kalastajalta ja kananmunia suoraan kasvattajalta. Kotona olemme nyt sopineet, että porsaanlihaa tai broileria ei meille enää osteta, vaikka se väsyneenä ruokakaupassa tuntuukin usein takuuvarmalta tavalta saada nirsoilijat ravittua. Mutta en tiedä voinko enää ostaa edes niitä vapaan kanan munia, kun olen lukenut kanojen kohtalosta: munittuaan itsensä loppuun kanat kaasutetaan kuoliaiksi ja jauhetaan turkiseläinten ruoaksi (lähteenä tämä artikkeli sekä luonnonvarakeskuksen asiantuntijat, jotka kertovat siitä kuinka epäluonnollisen lyhyen elämänsä päätteeksi kanat jauhetaan yleensä oman kanalansa pihassa hiilidioksitainnutuksen jälkeen kontissa). Eihän tässä nyt ole mitään järkeä.