VUOSI VAIHDOSSA

Pian tulee kuluneeksi 16 vuotta siitä, kun lähdin 15-vuotiaana voittajan varmuudella vaihto-oppilaaksi. Olin haaveillut vaihtarivuodesta varmaan jo eskari-ikäisestä asti ja olin vakuuttunut siitä, että se olisi alkusoitto kansainvälisen seikkailijattaren uralleni. Syksyllä tulee myös se hetki, että ihan eiliseltä tuntuva vaihto-oppilasvuosi on elämäni vedenjakaja, koko tähän astisen elämäni taitekohta ihan tilastollisestikin. Puolet elämästä ennen, puolet jälkeen. Ja voin sanoa, että AFS-vaihto-oppilasjärjestön kautta Dominikaanisessa tasavallassa vietetty 10 kuukautta teki musta juuri minut ja on oman elämäni käännekohta muutenkin kuin matemaattisesti.

san-cristobal-dominikaaninen-tasavalta.jpg

Suosittelen vaihtarivuotta suunnilleen kaikille. Se tuli selväksi kaikille kavereillekin, sillä varmaan vielä kymmenen vuotta kotiinpaluun jälkeenkin puolet jutuistani alkoi ”silloin kun olin vaihtarina…”. Tiedän, järkyttävän tylsää kaikille niille miljoonille ihmisille jotka eivät käyneet tätä samaa vajaan vuoden mittaista kasvuprosessia läpi – onneksi hyvä vaihtarijärjestö organisoi lähtijöilleen leirejä ennen ja jälkeen vaihtarivuoden, joissa voi rauhassa analysoida, muistella, itkeä, ikävöidä, pelätä ja fiilistellä sitä, millaista on kun keskellä tuskaisinta teini-ikää löytääkin itsensä toiselta puolelta maapalloa, aivan erilaisessa kieli- ja kulttuuriympäristössä missä siihen asti oli lapsuuttaan viettänyt.

koulupuku-vaihtarilla.jpg

En pysty kuvailemaan kuinka paljon opin itsestäni ja elämästäni sen vuoden aikana kuulostamatta joltain henkilökulttiin hurahtaneelta lahkolaiselta. Vuosi vieraalla maaperällä oli välillä aivan kamala: olin haaveillut Karibianmeren valkeahiekkaisista rannoista, päädyin saarella sisämaahan niin kauas rannoista kuin oli maantieteellisesti mahdollista. Perheeni oli mukava, katolilaiseen kulttuuriin nähden äärimmäisen rento ja liberaali mutta sopeutumisvaikeuksia oli, eikä vähiten samanikäisen siskon takia, jonka ainoa motivaatio hyväksyä host-sisko oli ansaita lisäpinnoja oman vaihtarivuoden hakemukseen. Käsittelin koti-ikävääni syömällä salaa kaikki perheen juustot ja leivät ja lihoin 10 kuukaudessa melkein 30 kiloa. Aina opiskelematta koulussa pärjänneen menestyjän itsevarmuus joutui koetukselle, kun espanja – jota en ollut opiskellut päivääkään ennen lähtöäni – ei alkanutkaan sujua silmänräpäyksessä, ja jouduin jatkuvasti vertailluksi italialaisiin ja ranskalaisiin vaihtareihin, joilta uusi kieli kyllä taittui alle kuukaudessa.

monte-cristi-dominikaaninen-tasavalta.jpg

Mutta jokainen vaihtarivuoden vaikeus kasvatti. Joskus lähinnä fyysisesti, mutta kun oli aika palata Suomeen, olin taas täynnä itseluottamusta, uskoa siihen että voin oikeasti valloittaa maailman (olinhan jo valloittanut Karibian korkeimman vuoren!), uteliaisuutta ja levottomuutta. Opin sen perkeleen espanjan, ja vaikka vanhempieni matkaan antama rinnakkaisluottokortti olikin jatkuvasti tapissa kun otin ilon irti vapaudestani, on noin 5000 euron arvoinen vaihtarivuosi maksanut itsensä takaisin myös ihan konkreettisesti. Kielitaito ja Dominikaanisen tasavallan paikallistuntemus ovat poikineet ihan oikeita työkeikkoja, lyhyempiä ja pidempiä, ja sopeutuminen seuraavaan kotimaahan ei hirveästi huoleta, koska pääsen puhumaan espanjaa. Olen juuri se hullu, joka on heti nykimässä hihassa kun kuulee jossain jonkun puhuvan edes etäisesti espanjaa muistuttavaa kieltä (olen esimerkiksi ylireagoinut ja mennyt selostamaan albaaneille espanjaksi herra ties mitä).

vaihtarina-lihoo.jpg

Ja kaikista tärkeimpiä asioitahan ei voi mitata rahassa. Sain elinikäisiä ystäviä, sain nähdä ryhävalaita luonnollisessa elinympäristössään, sain itsenäistyä ja toisaalta turvautua uusiin ihmisiin, joista tuli perhe vuoden aikana. Olisi kiva kuulla, onko vaihto-oppilasvuodessa enää nykyään samanlaista taikaa kuin silloin. Nyt matkustelusta ja pidemmistäkin reissuista on tullut arkipäivää, ja toisaalta edes missään syrjäseuduilla ei enää joudu eroon entisestä elämästään samalla tavalla kuin vielä 2000-luvun alussa. Silloin, kun minä olin vaihtarina (huomatkaa hieman paheksuva, nariseva äänensävy) nettiä käytettiin ehkä kerran, kaksi viikossa eikä monilla ystävillä ollut edes sähköpostia. Kirjeet kulkivat hitaasti mannerten ja merien välissä, tärkeimmät uutiset soitettiin ja kerran kuussa kuulumiset vaihdettiin puhelimitse. Koska lähdin vaihtoon yläasteen ja lukion välissä, sain muutaman kuvan kavereilta joissa kerrottiin lukioelämästä, mutta en nähnyt päivittäin sosiaalisesta mediasta kuvia Suomesta enkä ehtinyt niin hirveästi ikävöidä Pohjolaan: en tiennyt, mistä jäisin paitsi, ja oli helppo keskittyä elämään uudessa paikassa kun Suomesta ei tiennyt mitään.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

En nyt ehkä mene enempää vaihtarivuoden yksityiskohtiin, kun rommipullo maksoi vähemmän kuin litra maitoa ja heti toisella viikollani kävin ottamassa sen ekan tatuoinnin, koska haluan yhä kannustaa kaikkia äitejä ja isiä lähettämään lapsensa rohkeasti maailmalle, jos vain voivat. Mua ei opettanut Siperia vaan Karibia, mutta voi miten yksi vuosi voi tuntua rakkaalta, tärkeältä ja mullistavalta vielä vuosien jälkeenkin.

PANIIKKINAPPULA

Öö, me muutetaan. Tasan kuukauden päästä. Tai hitto, tavarat lähtevät jo ennen sitä mutta te muut olette kuukauden päästä ehkä juhannuskrapulassa festareilla tai mökillä rillaamassa, mutta me – me lähdetään pois. Eikä tulla varmaan ihan heti takaisin. Ja Queen of Denial tässä hei, vasta nyt se alkaa itsellekin upota ymmärrykseen. Olen kyllä jo pari kuukautta huolettomasti heitellyt ilmoille ”niin joo me muutetaan Espanjaan” kun on kysytty tulevaisuudensuunnitelmista, mutta en ole sisäistänyt itsekään sitä. Nyt kodin tyhjentyminen, kaikkien liittymien ja sopimusten irtisanominen ja kalenterin katsominen tekee todelliseksi sen, mitä olen prosessoinut hyvin hitaasti viimeiset pari vuotta.

Ja nyt olen huomannut, että aina ennen lähteminen on ollut kovin helppoa, koska olen tiennyt palaavani – yleensä olen tiennyt jopa paluun tarkan päivämäärän. Nyt voin vain epämääräisesti arvailla, että hyvällä tuurilla ensi kesänä viikko tai kaksi Suomessa, talvella emme aio tänne tulla kuin äärimmäisen pakon edessä. Toivon siis, ettei kukaan lähisukulainen kuole (ja toivon sitä tietenkin muutenkin, en vain itsekkäistä syistä). Nyt tuntuu, että moni sellainen asia, jota on aina voinut lykätä koska tulee seuraava viikko, tulee seuraava kesä, tulee seuraava vuosi, ei ole enää lykättävissä. Meillä on noin neljä viikkoa aikaa nauttia maailman kivoimmasta kotikaupungista ja pelkään, että aika loppuu kesken.

Lapseni eivät ole koskaan uineet Stadikalla. Eivätkä Hietsussa. Kuopus ei ole koskaan käynyt Suomenlinnassa, eikä Pihlajasaaressa, eikä Uunisaaressa. Eikä Seurasaaressa. Meillä on vieläkin näkemättä Kaapelitehtaan Teatterimuseo, Ratikkamuseo sekä Kansallismuseon Vintti. Emme ole kiivenneet Stadikan torniin eivätkä lapset ole päässeet silittämään lampaita Haltialaan tai Fallkullaan. Emme ole käyneet Kaivarissa emmekä Keskuspuistossa. Lapsiltani on jäänyt väliin kaikki sellainen mikä mulle oli omassa nuoruudessa tärkeää Stadissa, koska meillä on ollut aikaa. Ei ole ollut kiire kiertää Sibelius-monumenttia ja Hakaniemen toria, koska ne ovat odottaneet meitä. Mutta nyt tuntuu, että kotiseutukasvatus jää ihan kesken.

Eikä pahinta ole suinkaan se, että on paikkoja, joihin lapset eivät ole päässeet ollenkaan. Meillä nimittäin on aivan liian pitkä lista kohteita, joissa täytyy käydä uudestaan. Jokaiselle on luvattu kiipeilyreissu Korkeessa, esikoinen pääsee jo Lintsin vuoristorataan. Kuulemma Lasten kaupunkiin JA Lasten liikennekaupunkiin pitäisi päästä. Haluaisin viedä pojat vielä SeaLifeen ja Luonnontieteelliseen museoon – ja äh, meillä on käyttämättä lahjakortti Flamingon kylpylään, ja onhan Vantaalla vielä Heurekakin! Sen lisäksi lapset haluavat hengailla mökillä ja omalla uimarannalla, käydä leffassa, nähdä mahdollisimman paljon kavereita ja yhdet juhlatkin pitäisi vielä järjestää. Ne eivät olekaan pelkät kuopuksen 3-vuotissynttärit vaan myös läksiäiset.

Helsinki on ollut hyvä paikka asua. Olemme pärjänneet pienessä asunnossa tulematta mökkihöperöiksi, koska ulkona on avautunut avara maailma. Kulttuuritarjonta lapsille on mahtavaa eikä se ole sitä väsyneiden Ryhmä Hau-hahmojen reggaeton tanssia mitä se on Espanjan kotikaupungissamme, vaan kunnianhimoista, taiteellista ja aikuisenkin mielestä kiehtovaa. Täällä on taidetta, tapahtumia, tekemistä sadepäivillekin. Me olemme asuneet alueella, josta kävelee viidessä minuutissa metsän keskelle ja merenrantaan, toisaalta usein kulkevilla julkisilla kulkuneuvoilla päässyt kaupungin keskustaan 20 minuutissa. Lapsiperheelle Helsinki on tuntunut juuri täydelliseltä asuinpaikalta, etenkin täältä lähiöstä katsoen. Paniikin lisäksi päälle puskee ikävä.

KUINKA SELVITÄ SYNTTÄREISTÄ

juhlapöytä.jpg

Yhteistyössä Heikunkeikun leikkihuone

Haluaisin antaa itselleni urhoollisuusmitalin. Eilen nimittäin selvisin melkein kaksi ja puoli tuntia yksin kuudentoista (16!!!) 2-7-vuotiaan kanssa. Juhlimme nimittäin Ompun 7-vuotissyntymäpäiviä 14 vieraan ja yhden pikkuveljen voimin (yksi pikkuveljistä oli kotona karanteenissa vietettyään edellisen illan Lastenklinikan päivystyksessä, ja tämän takia olimme myös yhden aikuisen vajaamiehityksellä). Vielä viisi vuotta sitten jotenkin paheksuin ihmisiä, jotka ”ulkoistaa” lapsen synttärit. En siksi, että jokaisen pitäisi leipoa kuusi erilaista kakkua ja kestää se kaaos kotonaan, vaan koska kuvittelin, että HopLopissa tai SeaLifessa tai esimerkiksi meidän tapauksessa läheisellä Leikkihuoneella järjetetyt juhlat olisivat jotain kilpavarustelua, lesoilua tai muuten vaan perinteisten lastenjuhlien ylenkatsomista. Antakaa anteeksi: olen syntynyt 80-luvulla, jolloin joku saattoi joskus pitää synttärit McDonaldsissa ja sekin oli hyvin harvinaista.

Nyt olen ymmärtänyt erilaisten juhlatilojen taian: Ensinnäkin, en tosiaan olisi kestänyt näitä 120 senttisiä villi-ihmisiä meidän kotona. Eikä luultavasti olisi kestäneet naapuritkaan tai meidän huonekalut. Se olisi vaatinut suursiivouksen ennen ja jälkeen juhlien ja olisin luultavasti löytänyt popcornia sängystäni vielä viikkojen päästä. Toiseksi, en edes käy päivätöissä mutta en silti ehtisi järjestää kaikkea pikkuvieraille valmiiksi, joten en yhtään ihmettele miksi monet pitävät arki-iltaisin bileet paikassa, jossa joku muu hoitaa kattaukset, tarjoilut ja loppusiivoukset. Olen huomannut, että synttärit ovat viime vuosina painottuneet juuri arki-illoille, koska viikonloput ovat jokaisella niin kiireisiä.

minä-ja-pojat.jpg

juhlasankari.jpg

Heikunkeikun leikkihuone sijaitsee Herttoniemenrannassa, ihan meidän kotikulmilla. Me vietettiin esikoisen synttärit siellä myös viime vuonna ja totesin sen käteväksi paikaksi syöttää joukko leikki-ikäisiä sokerihumalaan. Tänä vuonna saatiin juhlista hieman alennusta, koska halusin levittää paikan ilosanomaa kahdesta syystä: on ihanaa, että joku tekee lähiöön (vieläpä juuri meidän omaan, ihan parhaaseen lähiöön!) lapsiystävällisen paikan ja toiseksi, koska kyseessä on paikallinen yrittäjä (vieläpä perheellinen nainen, joiden bisneksiä tuen aina erityisen mielelläni). Joka tapauksessa nimittäin oli päätetty, että emme ota hunnilaumaa kotiin. Omppu on osallistunut tänä vuonna monille syntymäpäiville Leikkiluolassa ja HopLopissa, mutta meillä ei olisi budjetti kestänyt kaikkia vieraita ja toisaalta koska kyseessä on esikoisen toistaiseksi viimeiset kaverisynttärit Suomessa, halusimme, että hän saa kutsua aika vapaasti kaikki tärkeimmät tyypit.

Leikkihuoneella löytyy monta erilaista leikkiä kaupasta junarataan, nukkekodista merirosvolaivoihin. Oli muuten tosi hauska nähdä, että parkkitalot ja kotileikit jaksavat kiinnostaa 7-vuotiaita ihan entiseen tapaan: välillä tuntuu, ettei niitä kiinnosta muu kuin Minecraft ja skuuttailu, mutta ei, koko aika kului leikeissä. Seitsemän vuoden lastenjuhlien kokemuksella olen oppinut senkin, ettei tuon ikäisiä ihan kauheasti kiinnosta tarjoilut. Toimivaksi on todettu lihapullat, porkkanatikut, sipsit ja irtokarkit, joita katosi kilon verran parempiin suihin ennen kuin olin saanut ne edes kulhoihin. Joskus on totta kai kiva hifistellä leipomusten kanssa, mutta nyt jo edellisen illan myöhäiseksi venynyt lääkärikeikka ja kello 5.30 herätys saivat sisäisen Martha Stewartini kääntämään kylkeä.

mokkapala-kakku.jpg

kynttilän-puhallus.jpg

Kakkuakaan ei jaksettu tehdä, koska viimevuosina klassinen täytekakku on jäänyt yleensä äidin syötäväksi – ei sillä, että panisin sitä kovin pahakseni. Viimeksi meillä oli jäätelökakku (eli jäätelöä ja karkkeja yhteen läiskittynä), tällä kertaa leivoin pellillisen mokkapaloja ja niihin iskettiin kynttilät. Tarjoilut pitää siis Heikunkeikun leikkihuoneelle hoitaa itse, mutta paikan päälle voi erikseen pyytää kattauksen, koristelut ja astiat. Ja siivouksenkin, vaikka itse totesin että paikan saa aika nopeasti putsattua jos vain varaa aikaa vartin vieraiden lähdettyä. Ohjelmanumerona meillä oli tietenkin lahjojen avaamista ja bingo: vaikka olen vannonut, ettemme lähde mukaan lahjapussirumbaan, niin huomaan joka vuosi hankkivani jotain pientä palkinnoksi aarteenetsinnästä tai onginnasta. Tällä kertaa saivat suklaamunat.

Selvisimme siis hengissä. Päivänsankarilla oli niin kivaa, että illalla itketti. Ja minä olen onnellinen, kun on taas yhdet juhlat takana, kaikilla näytti olevan hauskaa, ja mä sain illalla palata kotiin tyhjien tarjoiluastioiden kanssa lasilliselle skumppaa eikä kotona näkynyt merkkiäkään juhlista. Huh helpotus!

bingo.jpg

junarata.jpg

lahjojen-avaus.jpg

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

LUONTORETKELLÄ

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

kaukoputki.jpg

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

uutela.jpg

Aika usein kuulee jonkun sanovan, että ei voi harrastaa lapsen kanssa koska se on niin kallista ja että Helsinki on pelkkää betoniviidakkoa. No, harrastaminen on kallista jos ajattelee jääkiekkoa, ratsastusta ja valitettavasti monia taideharrastuksiakin, mutta Helsingissä on tarjolla myös suorastaan puoli-ilmaisia aktiviteetteja. Ja mitä ankeaan kaupunkiympäristöön tulee, niin, noh meillä on merenranta ja metsät vain muutaman sadan metrin päässä kotoa (ja Stockalle pääsee silti 20 minuutissa julkisilla) ja viime lauantain luontoretkellä löysimme taas yhden upean paikan Itä-Helsingistä.

Osallistuin viikko sitten isojen poikien kanssa työväenopiston organisoimalle koko perheen luontoretkelle, joka maksoi huikeat 6 euroa. Kiersimme koulutetun oppaan johdolla Vuosaaren Uutelan alueella bongaamassa lintuja ja kevään merkkejä: listalle päätyivät ainakin jouhisorsa alli, muurahaiset ja monet kukat. Lapset riemastuivat löydettyään monia mäyränkoloja, pelastettuaan leppäkertun (joka sittemmin kyllä paljastui peruuttamattomasti kuolleeksi) lätäköstä ja saatuaan käyttöönsä lintujen viserrystä matkivat pillit.

2,5 tuntia kestänyt retki sisälsi myös tärkeimmän, eli eväiden syöntiä rantakallioilla, sekä leikkejä ja erilaisia harjoituksia, joiden avulla löydettiin uusia ulottuvuuksia luonnosta. Saatiin aika monta ideaa ja inspiraatiota tuleviin retkiin, ja nyt vähän nolottaa että yli 7 Itä-Helsingissä eletyn vuoden aikana en ole aiemmin löytänyt Vuosaaren alueen ulkoilumaastoille. No, vielä ehtii onneksi.

Me ollaan kuluneen vuoden aikana käyty Helsingin Työväenopiston perheafrossa, taaperotanssissa ja nyt tällä luontoretkellä. Nämä kaikki ovat olleet yhteensä noin 40 euroa. Työväenopiston kursseissa haastavinta on muistaa ilmoittautuminen, koska kannattaa olla kettuna liikkeellä: nopeat syö hitaat. Muuten isoin ongelma on runsaudenpula, sillä tarjolla on niin paljon kaikkea kivaa ja kiinnostavaa, että aika loppuu kesken. Poikien uimakoulut Urheiluhallien järjestäminä ovat olleet myös aika maltillisen hintaisia ja suosittelen lämpimästi Facebook-ryhmää Lastentapahtumat Helsinki, jossa vinkataan joka päivälle kivoja, ja yleensä ilmaisia, menoja lapsiperheille. Tämä monipuolisen tekemisen määrä on asia, jota aivan varmasti ikävöin viimeistään kun syyssateet iskevät Espanjaan.

PS. Ja mikä mieletön muutos sekä luonnossa että lämpötilassa viikossa! Se on kevät ny!

havupuu.jpg

vuosaari.jpg

eväät.jpg

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

rakkolevä.jpg

OLYMPUS DIGITAL CAMERA