VUOSI SITTEN

IMG_0324IMG_0492IMG_9950IMG_9857IMG_0463IMG_0502

Nummilla vaeltavia, kilttiin pukeutuneita säkkipilliä soittavia partasuita lampaiden ja vanhojen linnojen ympäröiminä. Viskiä ja haggista. Usvaa, sadetta, muutama aurinkoinen päivä vuodessa. Näillä mielikuvilla lähdettiin vuosi sitten matkaan, kun lensin poikien kanssa kahden viikon kesälomalle Skotlantiin, jonne Käytännön Mies oli muuttanut kuukautta aiemmin töiden perässä. Eihän siellä nyt ihan sellaista ollut.

Alkushokki iski jo automatkalla lentokentältä Käytännön Miehen kotikaupunkiin, Hamiltoniin. Saimme kyydin Käyttiksen pomolta, sympaattiselta kuusikymppiseltä herrasmieheltä, joka selitti koko kaksituntisen intensiivisesti Skotlannin historiasta, nähtävyyksistä, kulttuurista, luonnosta. Harmi vain, että en ymmärtänyt sanaakaan. Vaikka kuinka höristin korviani ja yritin päätellä eleistä puhutaanko nyt lampaista vai golfista niin tämä varmasti asiantunteva ja informatiivinen luento meni kyllä pahemman kerran ohi meikäläiseltä. Kahdessa viikossa en ehtinyt tottua skottiaksenttiin joten kun lähdimme kotiin, paluumatkalla lentokentälle kävi aivan saman tavalla. Setä selitti ja minä mumisin jotain ”oh really?” tyyppistä vastaukseksi.

Eikä se Hamiltonkaan mikä svengaava suurkaupunki ollut. Vajaan 60 000 asukkaan pikkukylä sijaitsi puolen tunnin lähijunamatkan päässä Glasgowista, Emmerdale-tyyppisissä maisemissa. ”Keskustassa” oli yksi katu, jonka varrella oli pari pubia, kebabravintola, se pakollinen Marks & Spencer ja bussiasema. Kaikki meni kiinni kuudelta, paitsi valtava ASDA, ympäri vuorokauden auki ollut supermarketti. Aika nopeasti opin, että jos haluan Käyttiksen työpäivän jälkeen hetken omaa aikaa niin kannattaa suunnata sinne ASDAan ihmettelemään, miten paljon intialaisia valmisruokia voi ruokakaupasta löytyä.

Käyttiksen koti oli iso kaksio, jossa oli peribrittiläiset kokolattiamatot, asiaankuuluva kosteusongelma sekä joka nurkassa glitteriä edellisen asukkaan (”tanssijatar”) jäljiltä. Vesihanassa oli tasan kaksi lämpötilaa: Syväjäädyttävä tai ihon irti polttava. Yläkerran naapurit, joita paikalliset olisivat kutsuneet nimityksellä chavs, tenuttivat bisseä koko päivän jotta pystyivät aloittamaan humalaiset vapaapainiottelunsa niihin aikoihin, kun naapurit menivät nukkumaan. Sadepäivinä (eli Skotlannissa melkein aina) ei ollut muuta tekemistä kuin kuunnella niitä naapureita, sillä kaupungin ainoat lapsille sopivat retkikohteet olivat kirjasto ja uimahalli, mistä meidät oli jo heitetty ulos sillä perusteella, että sääntöjen mukaan yksi aikuinen ei saa uida kolmen, tai edes kahden, lapsen kanssa.

Ja nyt tämän valituksen jälkeen voisi kuvitella, että olen tosi tyytyväinen kun Käyttis muutti marraskuussa etelään, Iso-Britannian paremmille alueille?

Kuulkaa ei. Minun on ikävä Skotlantiin. Pidin Glasgow’sta tosi paljon. Kaunis, mutta rosoisa yliopistokaupuki, jossa oli lapsille paljon tekemistä ja omaperäisiä kahviloita. Ja hieno modernin taiteen museo, ihania paperikauppoja ja paljon keikkoja. Näkemättä jäi tietenkin Edinburgh, saaret ja kaikki jylhät rannikkoseudut, järvet ja ne nummet. Ihmiset olivat ystävällisiä, vaikka en ymmärtänytkään heidän puhettaan. Tai ehkä he eivät olleet ystävällisiä mutta koska en ymmärtänyt heitä niin se ei haitannut.

Hamiltonissa ei ollut juuri mitään tekemistä tai näkemistä, mutta siellä oli hulppeat juoksumaisemat, jossa jokea pitkin saattoi lenkkeillä linnalta toiselle. Siellä oli pikkukylän tunnelma, ihmiset juttelivat toisilleen ja Käyttiksen miehellä todella mukavia työkavereita. Syntinen suurkaupunki oli sopivan lähellä, ja kun lopulta pääsin, yhden lapsen kanssa kerrallaan, sinne uimahalliin niin se oli lapsista paras uimahalli ikinä. Ikävöivät sinne vieläkin.

En olisi suhtautunut Skotlantiin ollenkaan niin kriittisesti, jos olisin mennyt sinne vain lomalle. Tai no, en varmasti olisi lomallani suunnannut Hamiltoniin, mutta en olisi muutenkaan välittänyt huonosta sisäilmasta, hengenvaarallisesta vesiputkistosta, uppopaistetusta ruoasta, surkeasta säästä tai kaikesta muusta sellaisesta, josta iltaisin tilitin Käyttikselle. Mahdollista kotikaupunkiaan kuitenkin arvioi hieman tiukemmin standardein.

Lopulta kuitenkaan emme muuttaneet Skotlantiin. Vaikka harmaan saarivaltion vaihtuminen aurinkorannikon lämpöön sai hyppimään tasajalkaa, olen huomannut kaipaavani Skotlantiin. Ehdin jo vähän kuvitella, kuinka viikonloppuisin matkustaisimme ympäri Skotlantia ja veisimme lapsia vaeltamaan vuorille ja tutkimaan vanhoja linnoja. Tai kuinka voisin kutsua kavereita kylään viikonlopuksi ja voisimme mennä Edinburghiin tai Glasgowiin fiilistelemään kulttuuria ja kaunista arkkitehtuuria. Ehdin jo kuvitella itseni puhumassa skottiaksentilla. Täytyy sinne kai siis palata.

IMG_0522IMG_0355IMG_0424

IMG_9883

IMG_0230IMG_9852

KOLMAS EI SAA KOSKAAN MITÄÄN

Esikoisen vauvakirja on hyvin tunnollisesti täytetty. Muutama hampaan puhkeaminen on jäänyt merkitsemättä, mutta kuukauden välein on täydennetty mitat ja kehitys ja teipattu ensimmäiset kiharat huolellisesti sivuille. Ja keskimmäisenkin kohdalla on yritystä: Ainakin ensimmäinen vuosi on joten kuten raportoitu. Kolmannen kohdalla? No, on sillä nimi sentään etusivulla. Enpähän vahingossa vaikka myy muuten tyhjää vauvakirjaa kirpputorilla.

Huomenna piti olla vihdoinkin kuopuksen 2-vuotisjuhlat, vaivaisen kuukauden myöhässä. Ja sitten se pienin meni tietenkin hankkimaan toiseen korvatulehduksen kahden viikon sisään. Tyyppi on vähän räkäinen, kiukkuinen ja hän on onnistunut valvottamaan vanhempiaan niin paljon tällä viikolla, että kaiken muun päälle ei juhlien järjestäminen enää tuntunut hyvältä idealta.

No, jonkinlaisen kakun ajattelin leipasta huomenna ja ehkä paketoida yhden pikkuauton pojalle, jonka oikea syntymäpäivä oli ihan tylsän tavallinen torstai – paukkuja kun säästeltiin näitä peruttuja bileitä varten. Mutta voi jeesus mikä morkkis. Kun lapsi on muutenkin syntynyt keskellä kesää, voi vaan arvata että juhlien järjestäminen keskellä lomasesonkia ei ole jatkossakaan yhtään helpompaa. Tyypin nimijuhlatkin ehdittiin perua kahdesti ennen kuin ne lopulta saatiin järjestettyä, silloinkin lähinnä isovanhempien ansiosta kun minä ja Käytännön Mies oltiin juuri sopivasti niitä ennen viikko vuosisadan ruokamyrkytyksen uhreina.

Isoveljiä on kyllä joka vuosi juhlittu komeasti. On tuhat otosta kynttilöiden puhaltamisesta ja lahjapapereiden repimisestä. Ja nyt tämä joukon viimeinen, jonka syntymäpäivän kunniaksi ei ole kertaakaan tehty oikein mitään ihmeellistä – viime vuonna sai sentään mansikkakakun ja yhden kynttilän, mutta mä tietenkin jo näen sieluni silmin kuinka se aikuisena alkaa katsoa valokuva-albumeita ja tajuaa, että mitä myöhemmin on meidän perheeseen tullut, sitä vähemmän on ehditty, jaksettu ja pystytty mitään järjestämään.

Ehkä pitäisi deletoida kaikki todistusaineisto myös veljien pirskeistä. Ja vauvakirjat, hitto vie. Sen olen jo oppinut, etten kasvatuksessa pysty mitenkään täydelliseen tasa-arvoon, mutta ainoana lapsena en osaa kuvitella, miltä tuntuu verrata itseään veljiinsä. Tai mistä minä tiedän, ehkä se aikuisena nauraa räkäisesti äitinsä syyllisyydentunnoille, kun kaksi ensimmäistä syntymäpäivää on menneet ihan penkin alle. Pitää varmaan alkaa jo nyt säästämään, niin voin järjestää taaperolle sitten 14 vuoden päästä sellaiset MTV-kelpoiset My Super Sweet Sixteen-bakkanaalit.

Niin kuin aina, luultavasti ylireagoin. En ole kauheasti muistellut omia synttäreitäni, enkä kiinnostaako Nipsua itseään tulevaisuudessa ollenkaan se, tarjoiltiinko hänen suurena päivänään meillä kolmen ruokalajin kattaus vieraille vai ei. En tiedä miten pahasti sekoaisin, jos lapsia olisi vaikka viisi: Muistaisinko ottaa viimeisintä edes laitokselta mukaan kotiin? No muistaisin varmasti, mutta vauvakirjasta taitaisi olla turha edes unelmoida. Ensi vuonna sitten, lapseni, ensi vuonna.

IMG_9589

 

FESTARIDUUNARIN TUNNUSTUKSET

28882159522_73e2aab156_z

En ole koskaan käynyt festareilla vieraana. Yksittäisiä keikkoja olen käynyt katsomassa yleisössä, mutta mulla ei ole yhtään kokemusta monen päivän teltassa asumisesta, bajamajoista, makkaraperunoista, piilopullon sullomisesta saappaanvarteen tai mistään festariromansseista. Sen sijaan mulla on kolmatta kymmentä kokemusta sellaisesta kivasti kutkuttavasta kiireestä, nippusiteistä, tien varressa sateessa seisomisesta, radiopuhelimiin huutelusta, huonosta huumorista joka menee loppua kohden vain kamalammaksi, karonkista ja soundcheckeistä. Joskus viime vuonna luovuin lopulta kassillisesta festarirannekkeita, staff-passeja ja festaripaitoja – viimeinen materiaalinen symboli siitä, että vietin kahdeksan aika riehakasta kesää töissä festivaaleilla.

28910280231_24d734e914_z

Vaikka Flow järjestetäänkin vain viiden kilometrin päässä meidän kodista, olen jotenkin aina onnistunut olemaan jossain muualla kuin Suvilahdessa elokuun puolivälissä. Kun keväällä julkaistiin kiinnitykset ja yhtenä pääesiintyjänä SIA, oli jo pakko päästä paikan päälle – viime vuonna oli toinen suosikki, Florence and the Machine, mutta silloin me oltiin Skotlannissa käymässä. Ja ironisesti sama bändi konsertoi Glasgow’ssa kaksi päivää meidän kotiinpaluun jälkeen. En kuitenkaan osannut ostaa lippuja Flow’hun, enkä kyllä raaskinutkaan. Sen sijaan ilmoittauduin vapaaehtoiseksi, ja pääsinkin pariksi päiväksi porttitoimintoihin, eli tässä tapauksessa vaihtamaan lippuja rannekkeisiin. Sormet ovat vieläkin kipeänä siitä urakasta, sillä Flow-rannekkeen käteensä saaneet tietävät, että lukitussysteemi oli tänä vuonna ihan jumalattoman jäykkä.

28987358616_e90b85729e_z

Aloitin työt jo torstaina, kun menin päiväksi siivoamaan festarialuetta ilmaislippua vastaan. Niin kuin aina, vähän epämiellyttävämpikin homma (kuten käytettyjen neulojen ja kondomien, eritteiden ja kuolleiden hiirien siivoaminen narkkarinurkista) ei tunnu varsinaisesti työltä jos seura on hyvää. Ja festareilla se on. Suurin osa vapaaehtoisista on sellaisia elämäntapatalkoolaisia, jotka kiertävät useammat festivaalit kesässä. Siellä ei kysellä ikiä tai ammatteja vaan kamoja roudataan hyvin tasa-arvoisina. Toki pitkässä vuorossa tulee käytyä läpi kotikaupungit, tai Flow’n tapauksessa maat: Talkoolaiset olivat tosi kansainvälistä porukkaa, tutustuin mm. Venäjältä, Espanjasta ja Skotlannista tulleisiin ”kollegoihin”.

28368044273_9d93b079b1_z

Festareilla työskentely oli taas juuri niin hauskaa kuin muistinkin. Edellisen kerran taisin olla hommissa kesällä 2007 Sauna Open Airissa ja sitten kuvioihin tulikin yksi mies ja aika pian sen perään yksi vauva, ja sitten pari lisää. Nyt pojat selviävät kolme päivää vähän vähemmälläkin äidin läsnäololla ja koska olen ollut muuten täysin työtön koko vuoden, teki ihan hyvää kääriä hetkeksi hihat. Ei sillä, etteikö siivoaminen ja humalaisten juhlijoiden komentaminen muistuttaisi hetkittäin aika paljon normaaliarkea, mutta festareilla on oma tunnelmansa. Sellainen tekemisen meininki ja hyvä pössis, jota on vähän vaikea selittää. Mutta jotain siinä on, kun kolmekymppisenäkin mieluummin kantaa pääportin päälle päätyneitä Flow-kirjaimia tai tärisee vaakasuorassa sateessa kuin menee festareille maksavana asiakkaana.

28910272121_c7868a0802_z

En yhtään epäile, etteikö olisi ollut hauskaa käyttää koko kolmea päivää sosialisointiin, törkeän hyvän ruokatarjonnan läpikäymiseen, vessaan jonottamiseen, bändien fanittamiseen ja jatkojen etsimiseen. Mutta mulla oli todella hauskaa viettää kolme päivää töissä ja viimeisenä päivänä valua paikalle juuri sopivasti, että ehdin juoda vastapainoksi viikonlopun kahvinkittaukselle yhden aika sikahintaisen lasin valkoviiniä ja sitten mennä nauttimaan Flow’n kliimaksina SIA:n keikka. Jos vielä joskus eksyn festaroimaan, niin teen sen luultavasti taas talkoohengessä, tyytyväisenä pienenä osana isoa produktiota.

PS. Kuvat ovat Flow’n Flickr-tililtä, jossa festareiden uniikit puitteet pääsevät kyllä kunniaan. 

28878019192_5da2d5294a_z

SEIKKAILUPUISTO KORKEE

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Meidän ensikäynti Seikkailupuisto Korkeessa oli kaksi vuotta sitten, kun kiipeilyradat oli juuri saatu viritettyä Mustikkamaalle, ihan Korkeasaaren kupeeseen. Silloin 4- ja 2-vuotiaat kiipeilijät olivat tosi tohkeissaan kolmesta 90-140 senttisille seikkailijoille tarkoitetuista kantoradasta, joilla testata omaa tasapainoaistia. Itse en ole vieläkään päässyt kokeilemaan, kuinka korkeanpaikankammoinen pärjää aikuisille tarkoitetuilla latvaradoilla, mutta toivottavasti ehdin senkin selvittää lokakuun loppuun mennessä. Sen jälkeen Korkee menee kiinni talvikaudeksi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Perjantaina käytiin viettämässä 4,5-vuotiaan Pampulan kanssa vähän laatuaikaa kaksin. Vaikka neljävuotias menee kaksi rataa varsin sujuvasti läpi ilman aikuisen apua, kannattaa vanhemman olla vieressä kannustamassa, valokuvaamassa ja välillä auttamassa turvavaijerin lukituksen kanssa. Kolmas ja vaikein rata oli hetkittäin tosi haastava P:lle – kiipeilyseinä varsinkin vaati jo vähän kieli poskella-keskittymistä – mutta kun se oli suoritetty, oli hymy sitäkin leveämpi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Lasten radoille hinta on 14 euroa ja siihen sisältyvät luonnollisesti kypärä ja turvavaljaat. Korkee on auki elokuun puolivälistä syksyn loppuun keskiviikosta sunnuntaihin, me ehdittiin vielä paikalle perjantaiaamuna, jolloin saatiin vallata radat yksin. Yksi asia, joka jo kaksi vuotta sitten teki vaikutuksen meihin, oli henkilökunta. Tälläkin kertaa palvelu oli alusta loppuun asti todella ystävällistä ja avuliasta. Olosuhteiden pakosta perjantaina ehdittiin käydä kantoradat läpi vain kerran ja siitä seurasi 4-vuotiaan pettynyt itku – työntekijät pelastivat tilanteen täydellisesti tarjoamalla lahjakortin uusintakäynnille ja tekivät pikkukiipeilijän lohduttamisesta huomattavasti helpompaa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tarkoitus on siis mennä vielä isompien veljien kanssa kerran kiipeilemään tämän sesongin aikana. Näitä seikkailuratoja löytyy nykyään muualtakin kuin vain Mustikkamaalta, ja tykkään tästä konseptista tosi paljon. On ihana katsoa lapsen riemua kun vaikea tehtävä on ohitettu ja vaijeriliuku liidetty läpi. En keksi paljon parempaa tapaa koko perheelle viettää pari tuntia yhdessä kuin Korkee ja muut vastaavat raittiissa ilmassa sijaitsevat seikkailuradat.

TARPEELLISUUDESTA

13726690_10153695145949080_6198202774854915108_n

Puutalobaby-blogissa kirjoitettiin juuri onnellisuudesta. Siitä, miten sitä keittiönpöytää sadatta kertaa jynssätessään, jatkuvasti kieltäessä tai silloin, kun joutuu kieltäytymään kaikista kivoista menoista koska ei ole lapsenvahtia tai vaikka olisikin, niin joku on aina kipeänä… niin silloin ei aina muista sitä, miksi onkaan valinnut juuri tämän elämäntavan. Mutta Kristan mies osasi selittää ilmiön hienoin termein ja tieteellisesti: Onnellisuuttakin on kahta lajia. Eudaimonin ja hedoninen. Kuten ehkä arvaattekin, hedoninen onnellisuus on sitä että saa bailata, nukkua, herkutella ja elämä on kivaa. Eudaimoninen on sitten sen sortin onnellisuutta, että ”kokee elämänsä merkitykselliseksi ja täyttäväksi”. Tämä. Koska univelasta, loputtomasta pyykkivuoresta, kello 7-20 välillä kuuluvasta taukoamattomasta mökästä huolimatta niin silti, silti olen ihan kamalan onnellinen. Silloinkin, kun mietin että kukaan täysjärkinen ei vapaaehtoisesti vaihda vapauttaan siihen, että elää metrinmittaisen despootin ehdoilla.

Tämä merkityksellisyyden, täyttävyyden ja tarpeellisuuden teema on ollut mulla mielessä koko kesän. Kun viime talvi Espanjassa tuntui tyhjäkäynniltä, kesä oli ihan erilainen – eikä vain säätilan takia. Kun löysin vapaaehtoistoimintaan löytökoirien pariin, tunsin löytäneeni paikkani. Toki koin riittämättömyyttä ja turhauduin, koska kun tarhalla hylättiin joka päivä koiria jo 600 kotia odottaneen joukkoon ja eläimiä kohdeltiin kaltoin kadulla ja kodeissa, en pystynyt adoptoimaan jokaista, en ehtinyt edes kaikkia rapsuttaa. Mutta koin tekeväni jotain mielekästä. Olevani avuksi, edes vähän. Koska olen tehnyt niitä lähinnä asiakaspalvelutöitä vuosien ajan, en ole juuri saanut samanlaista täyttymystä palkkatyöstäni. Kotona olen kokenut olevani enemmän kuin tarpeellinen, mutta joskus sitä haluaa olla hyödyksi muuallakin kuin legoja rakennellessa – ei sillä, etteikö se olisi lopulta kaikkein tärkeintä. Ja kun esikoinen tänään lähti eskariin niin huomasin, että ennen pitkää olen toivottavasti tehnyt itseni aika tarpeettomaksi kotona.

Vaikka itkinkin välillä epätoivon kyyneliä eläinten takia ja pahimmillaan työllistin itseäni vähän liikaakin sillä rintamalla, vapaaehtoistyö auttoi sopeutumaan uuteen ympäristöön. Tutustuin ihmisiin ja tunsin olevani osa yhteisöä – olkootkin, että sen perusteella miten siinä yhteisössä eläimiä usein kohdeltiin, en olisi halunnut kuulua koko porukkaan. Vapaaehtoistoiminta mun osaltani päättyi absurdit mittasuhteet saavuttaneeseen draamaan, josta joskus kirjoitan varmasti enemmän. Vielä ei voi, koska tämä oman elämäni Kauniit ja Rohkeat ei ole ihan vielä loppuunkäsitelty. Mutta tämä vähemmän onnellinen loppu ei tarkoita sitä, etteikö kesä olisi ollut monella tapaa inspiroiva kokemus: Tunsin olevani elämäntehtäväni parissa, auttamassa, ja oma olo oli monella tapaa parempi kuin vuosiin. Lisää eudaimonista onnentunnetta, sanoisin.

LASTEN LIIKENNEKAUPUNKI

Ollaan ajettu bussilla Lasten Liikennekaupungin ohi varmasti kolmesataa kertaa, ja joka kerta Omppu on kysynyt, koska!? Ja eilen vuosien odotus palkittiin, ja 6-vuotias pääsi leikkimään liikennettä. Lasten Liikennekaupungissa on perhepäivä vielä tänään ja huomenna ja se tarkoittaa sitä, että jälkikasvu saa harjoitella liikennekulttuuria vanhempiensa opastuksella. Tarjolla on niin polkuautoja kuin mahdollisuus ajella omalla pyörällä – pyörätiellä, tietenkin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Lasten Liikennekaupunkiin kannattaa mennä pelkästään jo ihanan henkilökunnan takia. Vastaanotto sai tuntemaan todella tervetulleeksi ja ei voi kuin ihailla työntekijöiden kärsivällisyyttä. Silloinkin, kun yksi kädet täynnä säätävä mutsi pudottaa metallisen polkuauton varpaille…

13978020_10154406028042498_976119504_o

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
He odottavat oikeaoppisesti vihreää valoa. Turvaväli ja kaikki.

Pojat saivat omat polkuautonsa kun oltiin ensin käytä läpi liikennesääntöjä. Kuopukselle oli työnnettävä versio, joka kävi koko viikon käsitreenistä. 2-vuotias ei nimittäin ihan hallinnut ohjausta ja työntäminen oli hieman raskasta. Onneksi Liikennekaupungin keskellä on myös pieni, aidattu leikkipaikka, jonne heittää punaisia päin juokseva taapero. Liikennekaupungin sisätiloista löytyy opetustila ja vessat, joten ei tarvitse käydä puskapissalla kaahailun lomassa. Kesäkaudella työntekijät pyörittävät myös pientä kahvilaa, muulloin mukaan voi ottaa omat eväät. Ja hintaa tälle hupailulle? Ei mitään, ihan ilmaiseksi pääsee kolaroimaan!

Pojat saivat leimat oikeisiin käsiin pysyäkseen oikealla kaistalla, mutta melkoinen liikennekaaos tiellä syntyi silti. 6-vuotias lähinnä innostui polkemaan ylinopeutta, mutta vilkas 4-vuotias tarvitsisi kyllä aikuisen ohjausta koko ajan. Pampula tukki risteykset ja unohti stop-merkit surutta, onneksi säästyttiin henkilövahingoilta. Kaikille muille kävijöille kyllä tuli selväksi, mikä keskimmäisen nimi on ja mitä mieltä äiti oli siitä, että tyyppi käytti uusia kenkiä jarruinaan… Ajeluaika on 15 tai 30 minuuttia, ruuhkasta riippuen, mutta koska me osuttiin paikalle hiljaisena sadepäivänä riitti polkuautoja pidemmäksikin aikaa. Ja yhtään pidempään ajoaikaa eivät olisi äitien äänihuulet tai hermot kestäneet. Aina välillä seurueen lapset heittäytyivät hulluiksi jalankulkijoiksi ja sitten vaihtoivat taas  villeiksi kuskeiksi.

Liikennekaupungin avoin kesäohjelma päättyy huomisen keskiviikon perhepäivään ja sen jälkeen paikka jää auki vain koululaisten ja eskareiden iloksi. Jos ette kuitenkaan vielä ole ehtineet tähän varsin kätevien kulkuyhteyksien päässä Taka-Töölössä sijaitsevaan retkikohteeseen niin lisätkää ensi kesän to do-listalle.

13978393_10154406028012498_492032807_o

LA FERIA, OSA 1

13931584_10154403278937498_325536808_o13987196_10154403284542498_884285817_o

13950594_10154403300367498_1968942989_o.jpg

Ferialle on vähän vaikea löytää sopivaa suomennosta. Kai se voisi olla markkinat, juhlat tai karnevaalit, mutta mikään näistä ei aivan tavoita totuutta. Tähän voi todeta, että kaikki Espanjassa ferian kokeneet kyllä tietävät mistä puhutaan, ja ne joilta puuttuu vielä omakohtainen kokemus niin menkää näkemään se. Meitä oli kyllä varoitettu, että se on sitten yhdeksän päivää ihan infernaalista älämölöä ja sekoilua ja kaiken kruunaa ferian päätöspäivän, sunnuntain, jälkeinen maanantai joka on paikallinen pyhäpäivä – viralliselta nimeltään Día de Resaca, KANKKUSPÄIVÄ! Ihan luvalla siis maataan darrassa kotona ja pidetään kaupat kiinni. Tämä ei ollut ferian ainoa vappua muistuttava ominaisuus, mutta huvitti kyllä kun jatkuvasti puhutaan eteläeurooppalaisten sivistyneestä juomiskulttuurista. Että osaa ne espanjalaisetkin.

13950598_10154403299672498_962819980_o13977833_10154403299657498_549105733_o13978145_10154403300437498_1712251863_o13978096_10154403300447498_1518918605_o13932306_10154403298042498_1481247140_o

Jaan mun feria-postaukseni suosiolla kahteen osaan, koska valokuvien määrä on…massiivinen. Olen jo kerran muistikortteja tyhjätessä saanut kovalevyn jumiin (ja tiedän, että Käyttis saa jonkun stressi-ihottuman kun lukee tästä). Feria olikin jokaisen esteetikon ja kamera kaulassa kulkevan unelma: Paikalliset naiset pukeutuivat joka päivä näyttäviin flamencomekkoihin, oli kulkueita, valoja, kukkia, koristeita, värejä ja saippuakuplapyssyillä ampuvia lapsia. Mustalaisia hevoskärryineen, tivoli, hattarakojuja ja sellainen maaginen tunnelma koko kaupungissa, että sitä on vaikea kuvailla. Vaikka feriassa ei ollut kyse vain perinteistä, yhdessäolosta ja ilonpidosta vaan myös teinien ördäämisestä, afrikkalaisista myymässä kaikkea mahdollista kopioitua, sotkusta ja auringonnousuun asti kestävästä melusta niin en valita. Olen tosi kiitollinen, että feria osui juuri meidän matkan aikatauluihin ja sain nähdä ja kokea tämän kaiken aistit avoinna. Ja kun maanantaina huvipuistolaitteet, kojut ja rekat katosivat katukuvasta, tuntui ehkä vähän vähemmän haikeammalta kun me tiistaina lähdimme kotiin: Meidänkin sirkuksen oli aika jatkaa matkaa.

13950810_10154403278427498_1097257745_o13978166_10154403278242498_698573295_o13940183_10154403278092498_981616036_o

Feria on tosi iso juttu La Líneassa. Se on toki iso juttu muissakin espanjalaisissa kaupungeissa, mutta se tuntui musta sopivan erityisen hyvin tuonne merien välissä olevalle kaistaleelle. Feria alue valtasi ison kaistaleen rajan ja keskustan välistä ja tapahtumia oli myös vähän sivummalla: Ensimmäisenä lauantaina me pakotimme lapset kävelemään nelisen kilometriä rantaviivaa pitkin tonnikalan kalastajien omalle kirkolle, jossa kalastajien ja merenkävijöiden suojeluspyhimyksen patsasta Virgen del Carmenia näytettiin merelle. Tämä spektaakkeli toistettiin muissakin satamakaupungeissa ja mikäli sää olisi sallinut, patsas olisi kannettu mereen. Nyt tuuli liikaa, joten patsasta vain kuljeteltiin ympäriinsä ja ihmiset heittelivät sen päälle ruusun terälehtiä. Mun mielestä tilaisuus oli hieno, mutta kävelystä ja kuumuudesta väsyneet lapset eivät ihan arvostaneet katolilaisia kirkonmenoja ja keskittyivät lähinnä syömiseen. Onneksi ferialla onnistuu sekin, sillä asiaan kuuluvat kaikkia mahdollisia herkkuja myyvät kojut joka kulmalla.

13918881_10154403278997498_257135567_o13987053_10154403279352498_1639977194_o13950810_10154403279332498_517930276_o13918759_10154403278872498_349871522_o13932348_10154403279317498_1469624468_o13918814_10154403300292498_379781789_o

Kaikista päivistä mun suosikki oli ferian ensimmäinen sunnuntai, Domingo Rociero. Se oli myös se päivä, kun juopottelevat ihmiset valtasivat keskustan aukiot, mutta ennen kuin tämä barbaarinen invaasio tapahtui kello 12 messun päätyttyä oli keskusta täynnä niin viimeisen päälle andalusialaisten perinteiden mukaisesti pukeutuneita ihmisiä että… vau. Onneksi suurin osa poseerasi innokkaasti kaupungin ainoalle turistille. Vaikka flamencomekot, kukkakoristeet hiuksissa ja päivänvarjot näyttävät ehkä vaatimattoman suomalaisen silmiin hieman hassuilta niin tuolla heräsi suuri kunnioitus kulttuuria kohtaan. Kuinka kaikki panostivat, olivat ylpeitä, kuinka siinä ei ollut mitään vitsiä. Vauvoista vaareihin, ihan kirjaimellisesti, jokainen otti osaa tähän yhteiseen pukuloistoon ja kaikki kehuivat toisiaan. Ennen puolenpäivän messua pihalla olivat myös reinas juveniles, nuoret kuningattaret, jotka oli kruunattu ferian avajaisten yhteydessä. Kun kaupunki oli hetkeksi hiljentynyt hartauden pariin, avautui joka kujalle omat baarinsa ja messun jälkeen alkoi vappua elävästi muistuttavat bakkanaalit: Kaikki yli 14-vuotiaat olivat aivan tillin tallin, kahden litran muovipulloissa myytävää punkun ja spriten yhdistelmää tinto de veranoa suihkutettiin toistensa päälle, nuoret olivat pukeutuneet kaksimielisesti kirjailtuihin tiimipaitoihin – vähän tuli mieleen opiskelijoiden haalarit. Me emme lasten kanssa viihtyneet viinasta lainehtivilla kaduilla, mutta Domingo Rociero ei loppunut siihen. Siitä kuitenkin lisää sitten seuraavalla kerralla.

13932319_10154403279242498_258421556_o13918656_10154403279462498_870852956_o

13940035_10154403279477498_1972507222_o13918759_10154403284487498_1823588932_o13951008_10154403284437498_34092901_o13978348_10154403284492498_1394416834_o

PAIKKOJA, JOIHIN EI OLE IKÄVÄ

En yleensä matkusta minnekään sillä mentaliteetilla, että menen sinne vain tämän yhden ainoan kerran ja nyt tutkin joka nurkan. Johtuu ehkä siitä, että en ole vielä lentänyt maailman toiselle puolen vaan liikkunut pääasiassa melko lähellä kotia kohteissa, joihin on helppo palata. On kuitenkin paikkoja, joihin ei yhden visiitin jälkeen tee mieli uudestaan – ei, vaikka joku tärkeä nähtävyys jäi näkemättä tai paikallinen tapahtuma kokematta. Tässä muutama niistä kohteista, joihin en ajatellut matkustaa toistamiseen:

1. BELIZE

Tiedän: Paratiisi Karibialla, what’s not to like! No, mulla riittäisi Belizeen liittyviä legendoja kerrottavaksi vaikka yhden kirjan verran – olemme tukkineet maan suurimman kaupungin ainoan Subwayn vessan niin, että vedet tulvivat lattialle, olemme oppineet kantapään ja kuuden kilometrin kävelyn kautta, että jos kysyt paikallisilta neuvoa siitä missä on ”city center” (jossa oikeastaan jo olet, etkä vain tajua sitä koska ympärillä on pelkkää hökkelikylää) niin sinut viedään kaupungin laitamille City Center-nimiseen liikuntakeskukseen ja että jos haluat Guatemalaan veneellä Amatiquen lahden yli niin varaudu niin kutsuttuun ”aborttilaivaan”, jonka hengenvaarallisessa kyydissä pomppiessa tekee mieli ryhtyä välittömästi hartaaksi katolilaiseksi. Vietimme kahden vaalean matkaseuralaiseni kanssa Belizessä muistaakseni noin kymmenen päivää, josta suurin osa Caye Caulkerin saarella, joka on suosittu häämatkakohde ja juuri sellainen turkoosinmeren keskellä kohoava pieni palmusaari, millaiselle ihmiset haaveilevat haaksirikkoutuvansa. Meille se oli kuumottava painajainen, jossa ensimmäinen vastaantulija tuli heti korvaan hönkimään girl I wanna make you sweat. Miesseurassa saa ehkä olla turvassa jatkuvalta lähentelyltä, mutta me emme voineet lopulta poistua edes hotellihuoneesta. Rantaidylliä ja koralliriuttoja löytyy onneksi muualtakin.

 

2. VARSOVA

Muutaman päivän matka Varsovaan oli jonkinlainen ylioppilaslahja äidiltäni. Tämä toistaiseksi ainoaksi jäänyt Puolan keikka alkoi lupaavasti maanantaiaamuna joskus auringonnousun aikaan, kun alla oli valmistumisviikonloppu, useampi päivä erittäin kosteaa juhlintaa ja siitä seurannut liskojen yö. Kohde valikoitui muistaakseni Finnair Plus-tarjouksen perusteella. Itse asiassa Varsova oli ihan mielenkiintoinen kaupunki, vaikka ei kyllä edes kesäkuussa onnistunut hurmaamaan ulkonäöllään. Saimme hyvää ruokaa ja ehdimme hyvin kiertää vanhaa kaupunkia ja muita pakollisia paikkoja. Mutta kun zlotyt oli tuhlattu, Euroopan kahdeksanneksi suurin kaupunki nähty pääpiirteittäin ja nautittu tarpeeksi neuvostotunnelmasta, oli tosi kiva palata kotiin – ja jos yleensä jään miettimään, että olisipa kiva vielä mennä uudestaan sinnekin, niin Varsovan kohdalla olen saavuttanut täydellisen mielenrauhan: Se on nyt nähty.

 

3. AURINKORANNIKKO

No, en oikeasti ole edes nähnyt Costa del Solia kunnolla: Fuengirolassa olen vain vaihtanut bussia, Esteponassa käynyt kerran rannalla, Malagassa käynyt muutaman tunnin ajan. Tuntuu kuitenkin, että kun olen Etelä-Espanjan rannikkoa suhannut nyt satojen kilometrien verran, siellä ei ole mitään uutta annettavaa. Saatan muuttaa mieleni eläkeiässä, mutta juuri nyt en perusta golffaamisesta, yritän vältellä suuria suomalaisturistien massoja ja Andaluciassa ollessa viihdyn paremmin Cadízin maakunnassa, jossa oma Espanjan kotimme sijaitsee. Totta kai jos lopulta asetumme Espanjaan, tulen varmasti viettämään Aurinkorannikolla aikaa todella paljon, mutta lomalle en sinne ajatellut lähteä.

 

4. CANCÚN

Jälleen kerran yksi Karibianmeren rannalla sijaitseva honeymoonparatiisi on joutunut listalle. No, Cancún tarkoittaa mayojen kielellä käärmeenpesää ja sellaisena minä sen muistankin. Suurella Väli-Amerikan kiertueellamme Cancún oli ensimmäinen paikka, jonne asetuimme: Menimme siellä jopa töihin, hotellialueella sijaitsevaan Bubba Gump Shrimp Co:n tarjoilijoiksi. Ehdimme vajaassa kuukaudessa nähdä kaiken: Rannat, yöelämän, Cancúnin kaupungin, hirmumyrskyt ja Isla Mujeresin saaren. Itse ahdistuin Zona Hoteleran kulissimaisesta kolhoudesta, amerikkalaisten spring break-tyyppisestä ryyppäyskulttuurista ja siitä, että yhden lempimaani kulttuuri oli kadonnut alueelta oikeastaan kokonaan ja tilalla oli turisteille rakennettu leikkikenttä. Meksikoon veri vetää uudestaan, mutta Cancúnissa käydään korkeintaan lentokentällä.

 

Oikeastaan ”inspiroiduin” tähän postaukseen ollessani kävelemässä Gibraltarilla ja miettiessäni, että tämän alle seitsemän neliökilometrin maan olen kyllä nyt nähnyt jokaista kujaa ja kalliota myöten ja sitten kun joskus vaihdamme paikkaa, ei ole tarvetta palata näille kulmille. Kuitenkin kesän mittaan muutin mieleni: Jos nyt käy niin kurjasti, että emme muuttaisikaan La Líneaan pysyvästi niin haluaisin ehdottomasti viedä pojat hieman vanhempina katsomaan Espanjan kotiaan. Näyttää uudestaan apinat ja vuoret, rakkaat rannat, kantakahvilan ja leikkipuistot, jossa kulutimme aikaa heidän lapsuusvuosinaan. Eli vaikka Gibraltarin piti olla listan ykkösenä, se ei sitten lopulta sille päätynytkään. Sinne on sittenkin palattava.

gibraltar-172660_960_720.jpg

Koska en jaksanut kaivella omia kuvakansioitani, jossa etenkin Meksikon kuvissa näkyy lähinnä tequilashotteja ja kuvia varpaista hiekassa, kaikki kuvat on haettu Pixabaysta.

TATUOINTIKUUME

Kun joulukuussa kävin monen vuoden tauon jälkeen ottamassa uuden kuvan ihoon, muistin taas sen miten koukuttavia tatuoinnit ovat. Tai oikeastaan, jos en olisi 15-vuotiaana kuvitellut alkavani isona jonkinlaiseksi valaskuiskaajaksi ja sen kunniaksi tatuoinut delfiininkuvaa takapuoleeni – kyllä, klassinen tramp stamp – ja sen jälkeen ottanut vielä pari muuta kuvaa villeinä nuoruusvuosinani, niin en haluaisi ottaa yhtään tatuointia. Mutta kun on ottanut yhden, kaksi ja kolmannenkin, niin voi samantien tatuoida vaikka koko naaman. Tai ei nyt ehkä kasvoja, mutta tatuointejen osalta olen taipuvainen ääripää-ajatteluun: Joko ei yhtään tai sitten ihan helvetin monta.

Näyttökuva 2016-08-03 kello 22.26.23.png
Kuva Instagramista @lunamilatattoo

Olen alkanut tässä kolmenkympinkriisissäni haaveilla niinkin radikaalista ratkaisusta kuin puolihihasta, eli käden tatuoimisesta kokonaan kyynärpäästä olkapäähän. Instagramin tatuoijien omat tilit ja erilaiset hashtagit ovat olleet ahkerassa käytössä kun olen etsinyt inspiraatiota – kun kyseessä on jo isomman ihopinta-alan peittäminen, ei tee mieli hosua. Kärsinkin lähinnä valinnanvaikeudesta: Kun otin ensimmäisen tatuointini vuonna 2001, olivat vaihtoehdot vielä pitkälti tribaali, piikkilanka tai ankkuri. Tai sitten perhonen tai joku merieläin, mihin itsekin omaperäisesti päädyin. Hävettää vähän myöntää, että oman tatuoinnin kuva on netistä kopioitu – 2000-luvun alussa ei googlailu antanut kauheasti vastauksia, joten valitsin alaselkää koristavan delfiinin ehkä noin kymmenen piirustuksen joukosta. Ja marssin sitten karibialaisen kynsistudion takahuoneeseen, jossa joku paikallinen kloppi tärisevin käsin vei mun tatuointineitsyyden aivan liian syvälle piikittäen. Olen lähinnä iloinen, etten saanut kaupan päälle mitään hepatiittia.

Näyttökuva 2016-08-03 kello 22.33.38.png
Kuva Instagramista @lunakreativa

No, nythän tatuoinneista on tullut melkein taidetta ja tekniikoita on joka lähtöön: On geometristä, ristipistoa, vesiväritatuointeja, pistetatuointeja… Laji on kehittynyt valtavasti ja tuntuu, että nykyään tatuoijat ovat kunnianhimoisempia käsityöläisiä, eikä vaan isketä automaattisesti sitä kiinalaista kirjainta lapaluuhun ja toivoteta hyvää loppuelämää. Joten kun olen nyt alkanut haaveilla uudesta kuvasta, en tiedä mitä ottaisi! Oma maku on valitettavasti tatuointejen osalta tosi kliseinen – kompassia, kukkia, lisää eläinaiheisia kuvia – ja luultavasti päätöksen tekeminen kestää niin pitkään, että olen lopulta liian ryppyinen tatuoitavaksi.

Näyttökuva 2016-08-03 kello 22.40.47.png
Kuva Instagramista @samdottori

Mutta ennen kuin hankin mitään uutta, aion ekologisten periaatteideni pohjalta korjata hieman vanhaa: Vaikken varsinaisesti sitä ensimmäistä tatskaani kadukaan, enkä ole niin notkea että joutuisin sitä ikinä itse katselemaan, saa delfiini pian päällensä peitekuvan. Myös yläselässä siellä täällä olevat kukat olisi tarkoitus saada yhtenäisemmäksi kokonaisuudeksi jollain lisävärillä, ja nilkan kukkaistatuointia korjata vähän ronskimmin. Jo pelkästään näiden toteuttamiseen menee niin paljon aikaa ja rahaa, että ehdin varmaan kasvaa yli tästä ikäkriisistäni ja pitäytyä puolihihoissa vain vaatteiden osalta.

Näyttökuva 2016-08-03 kello 22.44.13.png
Kuva Instagramista @coenmitchell

Sen lisäksi Espanjassa ehdin hieman kyllästyä tatuointeihin. La Líneassa, joka tosiaan ei ole mikään korkeakoulutettujen ihmisten kylä, jokaisella vastaantulijalla oli tatuointi. Tai kymmenen tatuointia. Isoja, korneja ja aika kulahtaneita, jos nyt muiden kuvia saa kritisoida. Etenkin uimarannalla ehti hyvin huomioida mikä oli paikallisen tatuoijan tyyli: Oli paljon kasvokuvia perheenjäsenistä, reisiin kirjoitettuja rukouksia, kissankokoisia nimikirjaimia. Sama päti silikonirintoihin: Kun niitä oli – erityisesti sellaisia epäluonnollisen isoja kumipalloja – lähes kaikilla, ne eivät enää herättäneet ihailua vaan oikeastaan vastareaktiona aloin kaivata luonnollisuutta. Suomessa ihmisten tatuoinnit ovat yleensä, hyvästä syystä, vaatteiden alla piilossa, mutta koko päivän tuijotettuani toisten rukousnauhoja, ikoneita olkapäissä tai leopardipilkkuja rintalastassa iski puhtaan ihon ikävä.

Näyttökuva 2016-08-03 kello 22.49.59.png
Kuva Instagramista @ralfremustattoo

Suhtaudun tatuointeihin samalla lempeydellä kuin menneisyyteeni muutenkin: Ihan hirveästi ei kannata harmitella vaan lähinnä yrittää oppia omista virheistä. Eikä ne tatuoinnit nyt mitään massiivisia mokia ole olleet, mutta kyllä siinä teini-iän itseriittoisessa vaiheessa olisi voinut etsiä muitakin tapoja olla uniikki lumihiutale kuin printata ensimmäinen netistä löytynyt delfiininkuva (onneksi sentään tämän väkerryksen kanssa ei tarvitse murehtia tekijänoikeuksista) ja mennä santiagolaisen ostarin hämärimpään kellarikomeroon tatuoitavaksi. Ainakin toimin hyvin varoittavana esimerkkinä pojille: Jos he joskus haluavat tatuoida itseään niin saavat odottaa täysi-ikäisiksi ja silloinkin suosittelen odottamaan ainakin vuoden ennen kuin ryhtyvät tuumasta toimeen – ja nimenomaan vuosi siitä, kun on päättänyt mitä ja minne haluaa itseensä ikuistaa. Mutta ehkä jo ensi kuussa palkitsen itseni puolimaratonista vaihtamalla delfiinitatuoinnin 15 vuoden jälkeen nuorempaan.

LÄMPÖ LAISKISTAA

Okei, ihan Espanjan lukemiin ei ole Itä-Helsingissä päästy, mutta energiatasot laahavat yhä etelänloman luvuissa. Kesällä olin oikeasti saamaton: Heinäkuussa juoksulenkkejä tuli tehtyä vain muutama, vaikka olin suuresti suunnitellut että nyt treenaan ja menen juoksemaan puolimaratonin taas heti elokuun alussa Twilight-runille … No, en mene. Enkä hankkinut Yoogaia-jäsenyyttä tai edes tehnyt niitä Fitnessblenderin kotitreenejä, ja sen kyllä huomasin kun tänään sain taas salikortin käyttöön ja kävin Fatiman (jos olet käynyt joskus Fatiman tunnilla, tiedät että kyseessä ei ole vain ohjaaja vaan käsite) joogatunnilla niin… no, tunsin itseni heikoksi ja veteläksi. Ja heikko ja vetelä taidan vähän ollakin kahden kuukauden urheilutauon seurauksena.

Ja jos olen laiminlyönyt tätä maallista tomumajaani (tai hemmotellut herkuilla, viinillä ja runsaalla levolla, miten sen nyt ottaa) niin voi että tätä mun henkisen puolen to do-listaa. Kehuinkin jossain vaiheessa haalineeni itselleni niin paljon kursseja, että sain ensimmäistä kertaa eläissäni kesälläkin opintotukea. No, saas nähdä miten käy kun olen saanut kuudesta kurssista suoritettua… rumpujen pärinää tähän… yhden! Joka ilta tuijotan esseenraakileita ja sivusilmällä vilkuilen mitä kaikkia tehtäviä on ensi viikolla ajastettuna, ja sitten suljen koneen. Ihan toivotonta. Missä se motivaatio taas on. Espanjassa en saanut yhtään enempää aikaiseksi, kun illat täyttyivät rantaretkistä, sarjamaratoneista Käyttiksen kainalossa tai koirien hoidosta.

Epätoivoa ei yhtään helpota se, että perin eräältä bloggaajalta pienen sivutyön, jonka omaksuminen kuitenkin kestää aikansa ja työllistää tässä vaiheessa aika paljon. Sen lisäksi vajosin espanjalaisten löytökoirien auttamiseen kuin Mika Myllylä suohon, ja nyt kännykkä piippaa jatkuvalla tahdilla viestejä niin Suomessa innokkailta auttajilta kuin Espanjan päässä tulkkia tarvitsevilta vapaaehtoisilta. Olen siis tehnyt itsestäni todella tärkeän ja kiireisen. Tätä siis kuuluu, ja siksi blogi on varmaan loppukesän aivan rappiolla. Olisinpa minäkin, mutta ainoan villin ja vapaan festariviikonlopun vietän Flow’ssa… Ja töissä sielläkin, tietenkin!