MATKALLA ISÄN KANSSA

Täällä Espanjassa ei, eikä edes naapurin puolella Iso-Britanniassa, vietetä tänään isänpäivää, mutta en ole voinut välttyä huomaamasta että Suomessa kyllä juhlitaan tänään isiä. Niinpä käytän tilaisuuden hyväkseni; omat lapset ovat isänsä kanssa pelaamassa rugbya ja syömässä Mäkkärissä, ja saan blogata rauhassa. Omasta isästäni, jonka kuolemasta tulee kohta yhdeksän vuotta – luultavasti koko elämäni suurin suru, katkeransuloinen muisto jossa on paljon ikävää, ripaus katkeruutta kun isäni elämä päättyi aivan liian aikaisin, kiitollisuutta 24 yhteisestä vuodesta ja monista seikkailuista, ja surua, joka ajan kanssa on muovautunut sellaiseksi sumuverhoksi joka on yhteisten muistojen yllä, ei kuitenkaan niitä himmentäen vaan enemmänkin muistuttaen niiden vaalimisesta. Ja juuri siksi onkin hyvä hetki muistella sitä, mikä mahtava matkaseuralainen isäni olikaan, miten hyviä seikkailuita hän oli nuorena kokenut ja niiden myötä inspiroi muakin jo aika varhain pakkaamaan reppuni ja lähtemään rohkeasti kohti tuntematonta, ja kuinka hän myös otti mua mukaan omille reissuilleen ja opetti kunnioittamaan muita kulttuureita, erilaisia tapoja ja ymmärtämään historiaa.

Lapsuudenperheessäni matkustimme paljon yhdessä, olimme loistava kolmikko; kiersimme autolla Eurooppaa kun olin 5-vuotias, reissasimme Yhdysvalloissa ja kävimme kaupunkilomilla. Olen kiitollinen siitä, että näihin matkoihin oli mahdollisuus. Paitsi että oli rahaa, se vaati tietenkin sen että vanhempani halusivat viedä minua maailmalle. He matkustivat paljon myös kaksin, ja olen kummankin vanhempani kanssa tehnyt paljon matkoja kahden kesken. Aikuisenakin olen pitänyt heitä parhaana mahdollisena matkaseurana. Rakastamme kaikki kolme ruokaa ja hyviä ravintoloita. Äitini kanssa lorvimme museoissa, isäni taas halusi aina tutustua alueen menneisyyteen ja historiallisiin paikkoihin. Tutustumme mielellämme kaupunkeihin ensin kiertoajelulla, jolloin bussin kyydistä hahmotamme kulmat paremmin, ja sen jälkeen kilometrejä kaihtamatta kävelemme ympäriinsä, aamusta iltaan. Toivon, että omat lapseni haluavat matkustaa kanssani silloinkin, kun ovat aikuisia.

Matkustimme isäni kanssa paljon kaksin. Hänen työnsä vaativat usein vähän reissaamista, ja monesti hän valitsi minut matkaseurakseen. Yhtään kehumatta itseäni liikaa, olen ollut jo nuorena varsin itsenäinen matkakumppani, joka on jäänyt tyytyväisenä hotellihuoneeseen kylpemään ja syömään herkkuja kirjan kanssa jos isälläni oli työmeno. Olen kyllä kulkenut niissä menoissakin mukana, yleensä vain nauttien aikuisseurasta ja jännittävistä keskusteluista, jotka eivät kyllä yleensä ole aivan sopineet korvilleni… Ainoana lapsena olin vähän pikkuvanha, ja toisaalta 90-luvulla näiden asioiden kanssa ei oltu ihan niin just. Nykyään luultavasti festareille, aikuisten illanviettoihin tai ruokaravintolaan iltamyöhäisellä raahattuja lapsia paheksuttaisiin (eikä syyttä), mutta itse muistan nämä ajat vain hauskoina, jännittävinä ja kiehtovina. En muista koskaan sanoneeni ”ei” reissukutsulle.

 

Kävimme isäni kanssa yhdessä ainakin Lontoossa, jossa isäni luovutti jossain vaiheessa vaatekaupoilla mukana kiertelemisessä ja siirtyi itse lukemaan sanomalehtiä pubiin. Kiersimme British Museumia kunnes aika loppui kesken, ja kävimme kaikissa hänen lempiravintoloissaan. Yhtenä iltana isäni lähti tapaamaan ystäviään toiseen kaupunkiin, ja minä pyörin yksin Lontoossa shoppailen, syöden ja tietenkin nauttien hotellihuoneen kylpyammeesta. Kävimme myös ruotsinlaivalla kun olin nuorempi, joskin en millään muista mitä muuta teimme kun söimme pitkällä kaavalla à la cartessa ja arvostelimme annoksiamme. Suomessa festareiden lisäksi lensimme kerran Kittilään yhdeksi yöksi johonkin asiakastapahtumaan; näin jälkikäteen ajateltuna äärimmäisen epäekologista ja vähän nousukasmaista mutta siitä jäi monta sisäpiirinvitsiä meille. Totesimme myös, että suuntaamme matkamme jatkossakin etelään, sillä kaksi kaupunkilaista tärisi liian kevyessä talvivarustuksessa tuntureilla ja kirosi kaunista pakkaspäivää etsien vain lähintä after ski’tä.

Viimeiseksi yhteiseksi ulkomaanmatkaksemme jäi reilu viikon mittainen matka Etelä-Afrikkaan. Se oli isäni pitkäaikainen haave, ja olen ikuisesti kiitollinen että sain olla sitä toteuttamassa, alle vuosi ennen hänen kuolemaansa. Se oli onnellinen matka, jolloin emme vielä tienneet mitään syövästä tai siitä luopumisentuskasta, mitä olisi edessä. Kävimme erilaisilla retkillä, puhuimme läpi elämää ja söimme. Voi miten me söimmekään. Yksi parhaista aterioista oli todellinen yllätys, niin kuin usein käy, Waterfront-turistialueella ostoskeskuksessa. Olimme palanneet joltain retkeltä ja päätyneet etsimään ruokapaikkaa, hyvin nälkäisinä ja hyvin kiukkuisina. Kun kaksi vaakaa yrittää valita ravintolaa, saattaa se arpominen ajaa hulluksi. Lopulta päädyimme, äkäisinä ja nälkäisinä, lähimpään aukiolevaan paikkaan, jossa tilasimme pöydän täyteen erilaisia herkkuja – osa paikallisia, osa välimerellisiä. Lopulta olimme niin täynnä, ettemme voineet kuin nauraa sille mikä iloinen yllätys ravintola oli vaikka se näytti vain ostoskeskuksen vähän paremmalta paikalta, ja kuinka emme ehkä eläissämme ole olleet niin ähkyssä. Muita hyviä ruokamuistoja siltä matkalta oli mm. Mama Africa sekä Col’Cacchio, sekä lukuisia pieniä paikkoja joiden nimiä en enää muista lähes kymmenen vuoden jälkeen.

Isäni kuolemassa on surettanut etenkin sen, mitä kaikkea jäi kokematta. Miten ironista, että hän haaveili aina siitä että pääsisi Gibraltarille! Nyt kun täällä Gibraltarin kupeessa on, en aivan tiedä miksi hän siitä kukaan unelmoisi, mutta hän piti paikoista joihin liittyi jonkun loppu ja uuden alku; esimerkiksi Hyväntoivonniemi Afrikan lounaiskärjessä, ja varmasti Gibraltarilla häntä kiinnosti kahden mantereen kohtaaminen. Hän rakasti Istanbulia, eikä varmasti vähiten juuri siksi, että myös siellä kaksi maanosaa tapasivat toisensa. Meiltä jäi kokematta Istanbul yhdessä, ja monen monta muuta paikkaa. Vieläkin monissa paikoissa huomaan ajattelevani, että tämä pitäisi näyttää isälle, tai kylläpä mun isä pitäisi tästä. Tai kun tulee kommelluksia, mietin, miten hän nauraisi rehevästi tällekin tarinalle. Ehkä hän nauraakin jossain, mistä sitä tietää.

KIELIPUOLIA POIKIA?

Kun mietin, miten monet suomalaiset kaverini suorastaan välttelevät vieraiden kielien käyttämistä – jos eivät ole aivan varmoja lausunnasta tai tuntuu, että sanasto ei ole sataprosenttisesti hallussa – alkaa naurattaa. Vieraiden kielien kanssa ei kannata olla perfektionisti. Olemme nyt niin monen murteen, kielen ja kulttuurin keskellä että tuntuu, ettei kukaan puhu mitään kieltä täydellisesti, ainakaan muita kuin omaa äidinkieltään. Esimerkiksi Gibraltarin iso intialaisyhteisö puhuu englantia paksulla Intian murteella, mutta toisaalta he puhuvat paljon selkeämmin artikuloitua espanjaa kuin ne oikeat espanjalaiset rajan toisella puolella – voisin kirjoittaa vaikka kuinka paljon tästä näiden andalusialaisten aksentista, johon kuuluu sellaista sanastoa etten koskaan taida oppia (tämä video, jossa Málagan oma poika Antonio Banderas antaa oppitunnin on kyllä ollut ihan oikeasti avuksi mulle!). Voin kertoa, että se ”maidon” (leche!) huutelu varsinkin ihmetytti alkuun.

Pojat unohtivat kesällä kolmen kuukauden lomalla aika paljon espanjaa. Tai siis, minähän en oikein tarkalleen tiedä miten heidän kielitaitonsa kanssa on. He ujostelevat hyvin paljon minun seurassani espanjan puhumista (paitsi jos pitää tilata jäätelöä, silloin he kyllä sujuvasti hoitavat homman kotiin) mutta kuulen opettajilta ja koulukavereilta, että hyvin sujuu. Esikoinen saa yhä koulussa yksityisopetusta, mutta ymmärtää todella hyvin koulutehtäviään. Hän aloitti nyt kolmannen luokan myötä myös ranskan opiskelun. Olin tietenkin vähän kauhuissani, miltä kolmas uusi kieli parin vuoden sisään lapsesta tuntuisi mutta hän rakastaakin ranskaa! Keskimmäinen aloitti nyt ensimmäisellä luokalla intensiivisemmän englanninopiskelun, mutta se tuntuu uuvuttavan kovasti. Omaa sydäntäni vähän kouraisee se, kuinka kuusivuotiailta vaaditaan tosi paljon ja palaute on varsin tylyäkin; hymynaamaleimoja tai surkeita surunaamoja vihkojen sivuilla, ja tiukkoja numeroarvioita kokeissa.

Ja sitten se kuopus! Tuo meidän kesällä neljä vuotta täyttänyt tahtotyyppi, joka vietti ensimmäisen vuoden äitin ja isoäidin helmoissa. Oletin, että hänellä olisi vähän vaikeata alkuun, koska kotona vietetyn vuoden aikana kielitaito ei kauheasti karttunut. Vaan toisella kouluviikolla opettaja iloisesti kertoi: teidän lapsenne puhuu ihan kivasti ja ymmärtää kaiken espanjaksi! En uskonut. Mutta sitten kerta toisensa jälkeen on tullut tilanteita, että lapselta on espanjaksi kysytty jotain ja hän on vastannut oikein, tai minä olen käskenyt häntä sanomaan jotain esimerkiksi kaupassa, ja hän on epäröimättä toimittanut asian espanjaksi. Ja itse huudan sisäisesti: LAPSINERO! Vuodessa tuo pieni pesusieni on ilmeisesti imenyt aika paljon kielitaitoa katsomalla Pipsa Possua espanjaksi. Sen lisäksi hän ravintolassa tilasi suvereenisti jäätelönsä englanniksi, ja nyt mietin mitä kaikkea tyypin pään sisällä liikkuu; sellaista, mistä minulla ei ole aavistustakaan.

Sen sijaan heidän suomensa on alkanut aina silloin tällöin ontua. Luemme kyllä paljon kuten ennenkin, mutta kun juttuseurana olen lähinnä vain minä, ei se kehitä kielen tajua samalla tavalla kuin monipuolinen ympäristö. Koska mä itse olen suurin suomen kielen rakastaja, toivoisin tietenkin pojillekin tulevan mahdollisimman hyvän ymmärryksen äidinkielensä eri nyansseista. Siksi annankin kiukkuisia mulkaisuja kun lapsi laiskasti kysyy, ”äiti, mikä tämä jueves-päivä onkaan suomeksi”. Sadan kilometrin päässä olisi toki suomenkielistä seuraa tarjolla enemmän, mutta sinne lähteminen on matkapahoinvoivien matkustajien kanssa aina oma ohjelmanumeronsa. Emme ole myöskään jatkaneet Freedomen tilausta, eivätkä lapsiparat näin näe edes Pikku Kakkosta enää – voi kunpa he nyt edes viikonpäivät muistaisivat, nuo montaa kieltä sekaisin höpöttävät seikkailijat.

LEMPIASIOITA LA LINEASSA

Kun kirjoittelen kotikaupungistamme La Líneasta, se aika usein tulee esiin vähemmän imartelevissa yhteyksissä. Eikä vain tässä blogissa, vaan esimerkiksi tällä viikolla pääsimme taas otsikoihin Espanjan saastuneimpana kaupunkina. Mutta La Línea on muutakin kuin roskia ja rähjäisyyttä, työttömyyttä, tupakan salakuljetusta ja muita ikäviä lieveilmiöitä. Meille tämä vajaan 70 000 asukkaan kaupunki Gibraltarin kupeessa on muutakin kuin pakollinen läpikulkupaikka matkalla jonnekin muualle – siitä on tullut toinen koti. Olen yhä vakuuttunut, että meillä on sekä komeimmat auringonlaskut, parhaimmat churrot että ystävällisimmät ihmiset mitä Espanjasta löytyy. Ja haluankin jakaa kanssanne joitain lempijuttujani täältä!

LEMPIÄÄNI

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

La Línea tarjoaa melkoista äänimaailmaa kaiken aikaa. Kuulemme kotiin lentokoneiden nousun ja laskun (asumme noin puolen kilometrin päässä kiitoradasta), kuulemme kirkonkelloja, paikallisen konservatorion harjoittelua ja sitten lempiääneni: viereisellä Algecirasinlahdella ajelehtivien rahtilaivojen sumutorvet. Siinä äänessä on jotain maagista, se tulee mereltä, se kuulostaa vähän valaalta, se on viesti muille seilaajille. En pane pahakseni edes jos herään yöllä sumutorvien ulvontaan.

LEMPIJÄÄTELÖ

On käynyt varmasti selväksi, että koko Euroopan paras jäätelö löytyy juuri meiltä päin. Yleensä kuumina kesäpäivinä suosin jäähilejuomaa, granizadoa, jota saa ihanan sitruunanmakuisena. Se on sitruunan, jään ja sokerin täydellinen sekoitus, ja voi oikein tuntea kun hampaat syöpyvät suussa kun sitä juo! Mutta sieltä löytyy myös taivaallisia jäätelömakuja, kuten Bob Esponja eli Paavo Pesusieni, jossa on lemon curdia ja marenkia. Oma suosikkini silti on croc; mascarponea ja pinjansiemeniä kermajäätelössä!

LEMPINAAPURI

Meillä on monta kivaa naapuria (ja totta kai muutama umpihullukin), mutta oma suosikkini on seinänaapurimme. Hän on noin 100-vuotias, ja toisin kuin yleensä niin nyt en liioittele. Lauantaiaamuisin hän lähtee hopeiset kengät jalassaan kaupungille hengailemaan. Hän ei tunnista minua kuin vasta kun olemme hississä menemässä samaan kerrokseen, jolloin hän joka kerta ilahtuu valtavasti: oletko sinä minun seinänaapurini!? Onko sinulla ne kolme kaunista lasta!? Siunausta sinulle! Häntä käy auttamassa muutama naapuruston seitsemänkymppinen eläkeläinen. Lapsia hänellä ei ole. Ei siksi, etteikö olisi ollut miehiä, niitä hän kertoi riittäneen. Miehiä on ollut niin paljon kuin olen halunnut, en vain ole ehtinyt hankkia lapsia! Hän on ihana, tyylikäs leidi joka välillä tarvitsee mummokavereidensa kanssa apua kikhernepurkin avaamiseen, ja parasta ehkä on – kun tällaisen apinalauman naapurissa asuu – on että hän on käytännössä katsoen kuuro!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

LEMPISEINÄ

Hieman ”ydinkeskustan” ulkopuolella, kävelymatkalla kohti Lidliä ja eläinlääkäriä, on pieni omituinen talo, jonka kohdalle jumiudun joka kerta. Sen ulkoseinät ovat täynnä mosaiikkia, ja se kiehtoo kovasti. Talo tuskin on asuttu, mutta upea se on.

LEMPIJUOMA

En tiedä onko se ikä, kolme lasta vai vaan se, että Espanjassa kahviloissa notkuminen ja ohikulkijoiden ihmettely on suunnaton nautinto, mutta aloin kahvinjuojaksi vasta yli kolmekymppisenä. Kun saavuimme Espanjaan ensimmäistä kertaa (siis tänne La Líneaan) kolme vuotta sitten, päädyimme Modeloon syömään ja siitä tuli sitten saman tien kantapaikka: lista oli selkeä, palvelu tasaisen tympeää ja wi-fi ilmainen ja toimiva. Kun kotona ei ollut toimivaa nettiä, karkasin usein iltaisin Modeloon tekemään töitä ja opiskelemaan, ja lopulta tulin siihen tulokseen etten voisi juoda pelkkää viiniä. Niinpä minusta tuli kahvinjuoja. Pärjään hyvin päiviä ilman kahvia, mutta tämä 1,80 euroa maksava cappuccino on niin arjen luksusta kuin olla vain voi. Toisin kuin kaupungin toisen kahvilaketjun cappuccinossa jossa on pari desiä KERMAVAAHTOA kahvin päällä, tässä kahvissa on täydellinen maitovaahto ja just sen verran kaakaojauhetta ripoteltuna päälle, että pahin makeanhimo taittuu.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

LEMPIRAVINTOLA

Se, mikä La Líneassa ilahduttaa, on mahtava ravintolatarjonta. Se painottuu toki aika pitkälti espanjalaisiin herkkuihin, eli tapasta on monessa muodossa ja jos ei pidä juustosta, lihasta ja leivästä niin sitten voi jäädä nälkä, MUTTA vaihtoehtoja riittää. Oma suosikkini on Bodebar, joka sijaitsee Plaza Fariñas aukion kulmalla. Siitä on ihana katsoa aukiolla puluja jahtaavia pikkulapsia ja kaupungin hulinaa, ja nauttia kohtuuhintaisista (joskin kaupungin lähestulkoon kalleimmista) herkuista. Omat suosikkiannokseni ovat perinteinen perunamunakas, joka on just sopivan pehmeä, höyryävän kuuma herkkupala, sekä grillattu vuohenjuusto tomaattien kanssa. Nam nam.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

LEMPIHETKI

Kun sitä on tullut niin paljon hehkutettua, niin vielä kerran: auringonlaskun aikaan missään ei ole niin kaunista. Kun kävelen sata metriä päädyn seisomaan meren äärelle, ja näen parhaimmillaan kolmeen eri valtioon: Espanjaan, Gibraltarille sekä Marokkoon. Näen ne rahtilaivat ja lentokoneet, iloiset espanjalaiset perheet iltakävelyllä ja joka ilta erilaisen väriloiston. Enkä voi kuin huokaista kiitollisena (ja valokuvata).

RASISMIA RIITTÄÄ

Kyllä, tämä aloitus kuulostaa taas siltä American Pie-leffojen ”One time at the band camp…” jutulta, mutta aloitan silläkin uhalla postauksen taas näin: Kun 15-vuotiaana lähdin vaihto-oppilaaksi, en ollut kohdannut rasismia elämässäni juuri ollenkaan. Tarkoitan siis, että meillä ei esimerkiksi etelähelsinkiläisellä yläasteella ollut juuri rodullistettuja ja kotikulmilla asui melko homogeenisen valkoista väestöä. Siitäkin huolimatta, että halusin pitää itseäni valveutuneena ja kuuntelin Wu-Tang Clania ja mulla oli rastatkin välillä (tämä oli 2000-luvun alku jolloin myös intiaanipäähineet naamiaisasuina olivat OK) en ollut koskaan nähnyt rasismia ”livenä”. Se oli kamala ilmiö, jota oli helppo vastustaa, koska se ei millään tasolla koskenut minua.

Sitten saavuin Dominikaaniseen tasavaltaan, jossa minun silmiini ihmiset olivat aika tummia, sellaisia, joita olisi kyllä jossain Pieksämäen ABC:llä katseltu vähän kulmien alta ja ihmetelty. Kävi kuitenkin ilmi että nämä dominikaanit, latinot, joiden sukujuuret ulottuivat niin paikalliseen alkuperäiskansaan taínoihin, espanjalaisiin siirtomaavalloittajiin, Afrikasta tuotuihin orjiin sekä arabeihin, jotka tulivat käymään kauppaa Hispaniolan saarella, pitivät itseään hyvin valkoisina. Ja useat heistä inhosivat, halveksuivat ja suorastaan sortivat saman saaren jakavia haitilaisia, jotka pyrkivät usein laittomasti maahan paremman elämän perässä. Meidänkin perheen kahdesta kotiapulaisesta toinen oli haitilaista syntyperää, ja vaikka oma host-perheeni olikin avarakatseinen ja suvaitsevainen, myös heiltä kuulin usein haitilaisvastaisia kommentteja.

Mitä olen ymmärtänyt, ei 17 vuodessa suhtautuminen haitilaisiin ole juuri muuttunut paremmaksi Dominikaanisessa tasavallassa. Miten se muuttuisikaan, tuntuu, että maailmassa ollaan yhä vain vihamielisempiä. Suomessa ahdisti pitkään se ilmapiiri, missä koko ajan keskusteluntaso tuntui laskevan ja ennen kaikkea ihmisten kohtaaminen yksilöinä ja keskinäinen kunnioitus katoavan. Espanjassa olen ollut siinä mielessä paljon onnellisempi: täällä tuntuu, että vaikka yleinen asenne jotain ilmiötä tai jopa ihmisryhmää kohtaan olisi nihkeä, niin yksilöt kohdataan yleensä rauhallisesti ja empaattisesti. Toki minä todistan vain pieniä hetkiä, murto-osasia Afrikasta saapuneiden siirtolaisten arkea, enkä tiedä millaista kohtelua he todellisuudessa saavat. Olen kuitenkin ollut aina helpottunut, kun lapset selkään sidottuina kahviloissa kiertelevät afrikkailaiset naiset saavat ystävällisiä katseita ja kauniin ”ei kiitoksen” eivätkä paljon tylympää vastaanottoa, jota olen Suomessa nähnyt kaupan kassalla, julkisissa liikennevälineissä ja uimahallissa.

Mutta nyt rasismi on alkanut näkyä enemmän myös espanjalaisessa arjessani. Kaupunkimme laitamilla on toiminut maakunnan työntekijöille tarkoitettu ”lomakoti”, hotellin tapainen laitos uima-altaineen joka on tarjonnut lomailumahdollisuuden La Líneassa ja tuonut ehkä hieman tulojakin kaupunkiin. Nyt se on muutettu alaikäisten vastaanottokeskukseksi, ilmeisesti irtisanoen lomakodin omat työntekijät. Ihmiset ovat kiukkuisia – odotetaan häiriöitä, ollaan pahoillaan työntekijöiden puolesta sekä pettyneitä siihen, että vähäisistäkin turistivirroista joudutaan luopumaan. Koska asiasta ei ole virallisesti tiedotettu kovin hyvin, on tämä ollut loistavaa maaperää muukalaisvihalle. Ylipäänsä lähdekritiikkä harrastetaan täällä yhtä vähän kuin Suomessakin: Facebookissa kiersi kuva roska-astiasta, jonka päälle oli kannettu avaamattomia keksipaketteja ja purkkiruokaa. Kuvateksti oli raivokas: Musulmaaneille ei mikään kelpaa, espanjalaiset näkevät nälkää, he heittävät ruoat pois kun ei kelpaa vaikka ilmaiseksi annetaan. Missään ei ollut mitään todisteita siitä, kuka ruoat oli laittanut roskiin, mitä ruokia ne ylipäänsä olivat ja missä kuva oli edes otettu. Kuvan luotettavuus oli samaa tasoa kuin se, että postaisin itsestäni kuvan kahvikuppi kädessä ja huokailisin, miten tässä juon kahvia Donald Trumpin kanssa – hän nyt ei vain näy kuvassa mutta kyllä siinä varmasti on.

Olen myös saanut kuulla itse olevani ”se hyvä maahanmuuttaja”. Kun kokoonnumme takapihallemme joka ilta koirien kanssa ja päästämme, vastoin kaikkia sääntöjä ja hyviä tapoja, tusinan verran koiria sekoilemaan vapaasti, ovat nämä hyvänpäiväntutut usein päivitelleet loppumatonta pakolaisvirtaa ja sitä, kuinka toki Espanjaan saisi tulla – ”kunhan olisivat niin kuin Tassun omistaja! Puhuisivat espanjaa ja kunnioittaisivat maan tapoja!”. Mietin, että hyvä kun eivät näe miten paljon pilkkaan koululaitoksen kommunikaatiojärjestelmiä ja arvostelen härkätaisteluja ja muita erityisesti eläintenpitoon liittyviä perinteitä. Syön totta kai churroni, rakastan erityisesti espanjalaisia tansseja ja osaan huokailla espanjaksi sitä että on liian kuuma tai kylmä, mutta aika suomalainen olen muuten. Vaikka ihmisten ajaminen kumiveneillä Gibraltarinsalmen yli ei ole kestävä ratkaisu, niin ymmärrän sen yhä. Ymmärrän myös sen, miksi lähtijät, ja tulijat, ovat yleensä nuoria miehiä. Jos et jo seuraa Facebookissa Humans of New York-sivua, suosittelen nyt menemään heti ja lukemaan läpi viime viikkoina julkaistun sarjan Ruandasta, jossa palataan vain parikymmentä vuotta taaksepäin kamalaan kansanmurhaan. Jossa ensimmäiset uhrit olivat ne nuoret miehet.

Rasismi siis lisääntyy samaa tahtia kuin laittomasti maahan tulleet ihmiset. Ongelma on Espanjassa aivan eri kokoluokkaa kuin Suomessa, mutta toisaalta esimerkiksi Afrikasta saapuvat tulijat eivät juuri tänne Etelä-Espanjaan jää vaan lähtevät Madridiin, Ranskaan, ehkä he tulevat Suomeenkin. Siinä missä Suomessa on helppo osallistua mielenosoituksiin ja puuttua rasistiseen puheeseen, täällä olen jäänyt paljon enemmän sanattomaksi. Itsekin maahanmuuttajana koen vaikeaksi kertoa mielipiteitäni siitä, miten teidän tulisi nyt tämä pienimuotoinen pakolaiskriisi hoitaa. Eihän mulla ole ratkaisua, eikä mitään muuta kuin toive siitä, että suhtautuisitte hieman suopeammin siihen, että tänne tulee muitakin ulkomaalaisia kuin brittituristeja ja suomalaiseläkeläisiä. Mutta mitäpä minä olen siihen sanomaan?