UUSI KIELI AIKUISENA

No niin, heti tuli klikkiotsikko: oikeasti mulla ei ole tästä oikein kokemusta, sillä oma kielitaito on karttunut lähinnä teini-iässä. Kun lähdin 15-vuotiaana vaihtariksi osasin espanjaa juuri sen klassisen kaljantilaamisen verran, mutta noin 4-5 kuukauden jälkeen se sujui jo hyvin keskustelutasolla. Kun palasin Suomeen luin lukiossa espanjaa vielä kolme kurssia (joka lähinnä oli sitä että istuin jalat pöydällä pätemässä maailmannaisen itsevarmuudella), kirjoitin siitä eximian ylppäreissä (huomauttaisin kuitenkin jääneeni vain pisteen päähän L:stä!) ja sen jälkeen olen reissannut noin puolen vuoden edestä Väli-Amerikassa treenaten kielitaitoa.

Kuitenkin nyt olen huomannut, että sinällään sujuva espanja tökkii usein. Koska en ole hirveästi opiskellut kielioppia, vääntelen verbejä miten sattuu ja veikkaisin, että puolet käyttämistäni prepositioista on ihan päin peetä. Sen lisäksi sanavarasto on ollut jossain määrin yksipuolinen, mutta se on laajentunut nyt runsaasti: koira-aiheisella sanastolla (tos de perrera = kennelyskä), kouluun liittyvillä asioilla (esimerkiksi vanhempainyhdistys; AMPA, Asociación de madres y padres), terveysaiheisilla (bronkiittihan on bronquitis!) ja sitten esimerkiksi ruokajutuilla, ainakin alan olla jo aika hyvin perille mitä eri tapakset sisältävät. Sen lisäksi olen oppinut ainakin yhden sananlaskun: jos Suomessa suutarin lapsilla ei ole kenkiä, Espanjassa metallisepän kotona veitset ovat puuta. En casa de herrero, cuchillo de palo.

Olen tietenkin saanut läheltä seurata myös miten täydet ummikot oppivat espanjaa. Mun on tietenkin helppo huudella, mutta mun mielestä espanja on sinällään hyvin helppo kieli. Onhan sen äännejärjestelmä monella tapaa samankaltainen suomen kanssa ja sen lisäksi vieraat äänteet melko yksinkertaisia. Totta kai siinä on omat ihmeellisyytensä, mutta jos nyt vaikka verrataan mandariinikiinaan tai edes ranskaan niin espanja on kyllä yksinkertaisempi. Mutta ei se silti helppoa ole: Käytännön miehellä on käytössään oppimateriaalina lähinnä Youtuben opetusvideot, missä kolumbialaiset tytöt opettavat teema kerrallaan sanastoa tai lausumista, sekä Duolingo. Näiden ansiosta ymmärrys on kasvanut, mutta toisaalta mielestäni yksi uuden kielen kriittisimmistä asioista on sen puhuminen. Varsinkin suomalaisilla kyse on myös itsetunnosta, sillä vierasta kieltä ei haluta käyttää mikäli ei olla täysin varmoja ääntämisestä ja taivutuksesta. Ja se on ihan turhaa! Tärkeintä olisi, että ymmärretään. Siihen missä kielitaito loppuu, huitominen alkaa.

Näin jälkikäteen voisin väittää, että se viisitoista oli aika täydellinen ikä uuden kielen opetteluun. Olin jo opiskellut englantia, saksaa ja ruotsia joten sellaiset perusvalmiudet uuden kielen oppimiseen olivat olemassa ja osasin lukea – lasten kielenoppimisprosessia seuratessa huomaa, miten oleellisessa osassa lukutaito on. He nimittäin toistavat hienosti ja oppivat kyllä hokemalla, mutta turhautuvat myös kun eivät voi yhdistää sanoja jne. Ja 15-vuotiaana sitä oli muutenkin vastaanottavainen, nyt aivotoiminta on sillä tasolla että useinkin jankutetut sanat meinaavat unohtua. Esimerkiksi kynäostoksilla alkaa aina itkettää, kun en muista etsittiinkö me lapiceraa, bolígrafoa, lápiz’ta, plumaa, estiloa… Mahdotonta! Myös kaikki pohjalla oleva kielitaito on vain eduksi uutta kieltä opetellessa, sillä esimerkiksi ranskaa opiskellut äitini pystyy jo pelkästään päättelemällä pääsemään pitkälle, samoin kuin itse pystyn lukemaan espanjan pohjalta yksinkertaisia kirjoituksia italiaksi, ranskaksi ja portugaliksi.

Ihan helpolta se ei näytä, kokonaan uuden kielen omaksuminen aikuisena. Eniten ehkä tahtoisin rohkaista yrittämään: vaikka itse sanon välillä graciosa (=hauska) kun pitäisi sanoa agradecida (=kiitollinen), lausun päin honkia ja puhun menneistä tapahtumista futuurissa, kukaan ei ole koskaan nauranut. Saati korjannut lausuntaa jollen ole erikseen pyytänyt. Päin vastoin, on tultu vastaan, etsitty sanoja kanssani, jaksettu selittää seikkaperäisesti sanoja. Ihmiset arvostavat paljon sitä, että yrität toimia heidän äidinkielellään. Mitä etelämpänä ollaan, sitä enemmän on apua elekielestä. Itselläkin olisi nyt intoa oppia taas uusi kieli, arabia kiehtoisi kauheasti mutta huomaan, että kynnys on nyt korkeampana. Kun en ruuhkavuosissa ja univeloissa meinaa muistaa edes omien lasten nimiä niin uusien aakkosten tai kuvakirjoituksen opettelu kuulostaa lähinnä itsensä kiusaamiselta. Ja onhan tässä espanjassakin vielä työsarkaa. Mutta ah, miten ihanaa onkaan kommunikoida toisella kielellä. Kun pojilla on välillä vaikeaa ja heitä ei huvita yhtään koko kielipelleily, niin lohduttaudun sillä miten paljon hyötyä ja iloa tästä taidosta joskus on – ainakin itselle kielitaito on ollut ihan älytön rikkaus ja sellainen asia, mihin kannattaa satsata aikuisenakin.

ESPANJALAISESSA KOULUSSA

Muutama päivä ennen jouluaattoa alkanut joululoma päättyy huomenna. Pojat palaavat kouluun vietettyään yli kahden viikon loman vain ja ainoastaan sisällä sairastaen. Ainakin ovat melkein terveitä… Onneksi espanjalaiset pitävät juhlapyhistä ja vapaapäivistä, joten myös kevätlukukaudelle lienee luvassa ties minkä pyhimyksen kunniaksi vietettyjä lyhyitä lomia, ja myös pääsiäinen. Eikä se espanjalainen koulu mitenkään mahdottoman rankkaa ole lapsille ollut, vaikka tietenkin viisi tuntia päivässä pakollista kielikylpyä väsyttää. Kuitenkaan heiltä ei kauheasti vielä odoteta akateemisella puolella. Todistukset kuitenkin saatiin nyt syksyn päätteeksi. Ja oli sekin: Luokkien Whatsapp-ryhmissä alkoi kuhina heti kun todistustenjaon ajankohta ilmoitettiin. Ajattelin, että ne vaan haetaan toimistosta ja lompsin iltapäivällä koululle verkkareissani, mutta kävikin ilmi että kyseessä oli suorastaan juhlallinen tilaisuus, jossa opettajia lahjottiin ja käytiin hyvin yksityiskohtaisesti läpi kulunutta lukukautta. Ensi kerralla laitan mäkin ykköset päälle!

Eskarissa, infantilin viimeisellä luokalla oleva 5-vuotias sai myös oman todistuksensa. Sekä sellaisen seikkaperäisen oppimateriaalein mukana tulevan arviointilomakkeen, jossa rasti ruutuun-periaatteella arvioitiin onko lapsi hyvä vai onko parantamisen varaa esimerkiksi kuvakirjoituksessa, vertailussa, paikallisten juhlaperinteiden tuntemisessa, klassisesta musiikista nauttimisessa tai avunpyytämisessä. Sen lisäksi hän sai koululta aivan oikean todistuksen, jossa arvioitiin hyvä/parantamisen varaa-asteikolla mm. pärjääminen englanninopinnoissa, ympäristön tuntemuksessa, itsetuntemuksessa ja keskittymisessä. Kaikesta muusta lapsi sai kehuja ja kiitosta, paitsi kielellinen ilmaisu yllättäen jäi ”parantamisen varaa”-asteelle.

7-vuotiaan tokaluokkalaisen todistustenjako olikin vähän vakavampi paikka. Siellä vanhemmat olivat todella hermostuneita ja todistuksia, joiden arvosteluasteikko muistuttaa pitkälti suomalaista 1-10 asteikkoa (tässäkin neljä matalinta numeroa on hylättyä) syynättiin todella tarkasti. Me olemme jo varautuneet siihen, että esikoinen kertaa toista luokkaa myös ensi vuoden, sillä kielitaidottomana on oppiminen ja varsinkin säännöllisiin, noin kolmen viikon välein oleviin kokeisiin osallistuminen ollut haastavaa. Hän ei päässytkään läpi castellanoa eli kieltä ja kirjallisuutta, luonnontieteitä eikä yhteiskuntatieteitä. Muut aineet, kuten liikunta, englanti, matematiikka ja taideaineet (joiden sisältö meille on melkoinen mysteeri – ainakaan siellä ei paljoa taiteilla, kuulemma) menivät läpi. Erityisesti huvitti yhdeksikön arvosana, eli kiitettävä, uskonnonopetusta korvaavasta Valores sociales y civicos-aineesta. Kun kysyin, mistä moinen huippunumero niin kuulemma koko syksyn lapsi on vain piirtänyt niillä tunneilla.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Todistustenjaon yhteydessä vanhemmat lahjoivat opettajia. Tokaluokkalaisen opettaja sai, kuten aiemmin kerroinkin, lahjaksi paidan, laukun ja kengät! Tämä ei lakkaa huvittamasta mua. Eskarilaisen opettaja sai cestan, eli herkkukorin viineineen, kinkkuineen ja suklaineen. Itse olen onnellinen, kun koululta ei toivottavasti hetkeen tule askarteluläksyjä kotiin, sillä joulun alla väkerrettyjen (varsin rumien ja lähinnä äidin kädenjälkeä olevien) joulukoristeiden seurauksena glitteriä ja liimakökköjä löytyy vieläkin maton alta ja sohvatyynyjen välistä. Meitä peloteltiin etukäteen runsailla läksyillä: ihan hirveästi ei niitä tullut tässä syksyllä (tai sitten me emme vain tienneet niistä), mutta yllättävän paljon erilaista askartelutehtävää kyllä nakitettiin kotiin.

Omat kauhukuvat ghettokoulusta eivät käyneet ollenkaan toteen viime syksynä. Koulussa on kyllä niukasti resursseja, mutta siitäkin huolimatta tokaluokkalainen saa viikossa neljä tuntia espanjankielen yksityisopetusta ja myös keskimmäiselle tarjottiin mahdollisuutta puheterapiaan. Tokaluokkalainen pääsi retkellekin, kun juuri ennen joululomaa eka- ja tokaluokkalaiset vietiin naapurikaupunkiin elokuviin. Oli sekin show: Osa vanhemmista suhtautui tähän niin skeptisesti, että odotti koulun porttien ulkopuolella kun lapset lastattiin (tunti koulupäivän alkamisen jälkeen) busseihin ja videoivat sen todistusaineistoksi muille. Ylipäänsä olen huomannut, että vanhemmilla on tapana usein koulupäivän aikana käydä aidan takana kurkkimassa jälkikasvuaan. Muutamat ilmeisesti viettävät koko päivän läheisessä kahvilassa. Lapset tosiaan viedään portilla kello yhdeksäksi, ja kello 13.55 portit avataan uudestaan ja ensin päästetään pois eskarilaiset eli infantilin 3-5-vuotiaat ja sen jälkeen tasan klo 14 kello soi ja opettajat antavat alakoululaiset ovelta hakijoilleen; vanhemmille, isovanhemmille, tutuille…

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Eniten on tänä vuonna huvittaneet luokkien vanhempien keskinäiset Whatsapp-ryhmät. Niissä on aika villi meno, eikä siellä juuri hienostella. Jos jonkun vanhemman ”vapaamatkustus” ärsyttää, se sanotaan hyvin suoraan. Mä saan aika paljon anteeksi sillä, että olen ulkomaalainen ja symppaattisen eksoottinen kun ihmettelen mitä on ”hämähäkkikangas” (hämähäkinseittiä, tietenkin). Vanhemmat myös järjestävät yhteisiä menoja jonkun verran. Eskarilaisten äidit ja isät kokoontuivat joulun alla yhteiselle aterialle, joka venyi auringonnousuun: viimeiset humalaiset videot jaettiin Whatsapp-ryhmässä niihin aikoihin kuin meillä syötiin jo aamupalaa. Kaikenlaista muutakin draamaa ryhmissä on riittänyt, mutta hyvin vähän käsitelty lasten asioita. Mitä nyt aina välillä ihmetellään mitä tuli läksyksi. Huomenna siis takaisin oppimaan. Vihdoinkin.

TILINPÄÄTÖS

Kun aloitin vuosi sitten henkseleitä paukutellen ostolakkoni, olin jo alitajuisesti aika varma siitä että mikään menestystarina siitä ei tule. Minulla on oikeasti aika vähän paheita (siitäkin huolimatta että aina blogissa haaveilen viinistä, olen surkea alkoholinkäyttäjä kaikessa mielessä, vuosipäiväksi hankittu minipullo shampanjaakin on vielä jääkaapissa!) mutta shoppailu on ollut ehdottomasti se pahin. Sekä itseni, lompakon että ympäristön kannalta. Ja kun sanon shoppailu, tarkoitan nimenomaan ostamista ohi tarpeen. Sijaistoimintoja verkkokauppoja selailemalla, oman itseni uudistamista vaatteilla (koska ah näyttäisin ihanalta siinä punaisessa mekossa kun kulkisin Kuubassa… mutta en tietenkään oikeasti matkusta Kuubaan ja kuljen leggingseissä ja jättimäisessä paidassa koska niin on mukavampi ja käytännöllisempi). No, se siitä – kyllä olen tästä tilittänyt tässä blogissa ihan tarpeeksi synninpäästön perässä.

Ostinko sitten vuonna 2017 vaatteita?

Oi kyllä.

Ensimmäinen neljännes meni ihan okei. Mitä nyt täysin impulssiostoksena ostin lenkkarit. Ja ballerinat (joita en ole vieläkään käyttänyt kertaakaan). Seuraava kolmen kuukauden sykli vasta fiasko olikin. Ostin espadrilloja, shortsihaalareita, mekkoja – ei helvetti. Ostin ihan hulluna. Palautinkin paljon – ajattelin, että voisin taputtaa itseäni selkään edes siitä hyvästä, että en pitänyt ”ihan kivoja” vaatteita mutta luettuani tämän artikkelin alkoi hävettää vielä enemmän. Sen lisäksi näistäkin ostoksista on yhä joitain, joita en ole käyttänyt vielä kertaakaan. Kolmas neljännes meni ihan kivasti. Vaikka pääsin lempikauppoihini, ostin vain pakolliset (eli pakkaamatta jääneitä alusvaatteita) ja yhden ylimääräisen jutun: pipon. Sitäkin pipoa olen sittemmin pitänyt aika paljon.

Entäs sitten tämä viimeinen pätkä? Noh, sehän meni ihan käsille.

Madridissa mopo karkasi käsistä ihan totaalisesti. Unohdin jälleen – tämä on varmaan oikeasti alitajuista – pakata alusvaatteet ja alusvaatekaupassa sitten ostin vähän enemmänkin kuin tarvittavat alushousut. Rakastuin Mujiin ja ostin 12 euron tarjouspaidan vain koska se oli Muji. Onneksi se oli myös tosi kiva ja on ollut sittemmin käytössä. Ostin villatakin, joka on kyllä ollut lähes päivittäin käytössä. Oli halpa villatakki, joten kolmen kuukauden päivittäisen käytön jälkeen kainalossa on reikä. Hyvä muistutus taas laadusta. Tilasin joulupakettiin Suomesta neuleen (ja opin, että kun en pysty palauttamaan, ei kannata tilata sovittamatta). Ja sitten se viimeinen repsahdus: Black Friday-alennuksesta lenkkarit.

Osan tilaamistani vaatteista palautin. Muuten lista vasta pitkä olisikin. Sen lisäksi varmaan kolmannes hankinnoistani päätyi eteenpäin käymättä edes mun päälläni; mies vei yhdet kengät, mun äidille päätyi moni vaate jonka ostin ja sitten yritin jotenkin huijata pois listalta.  Ennen muuttoa Espanjaan varmaan kolmannes vaatekaapistani katosi kirpparille, kierrätykseen tai kavereille. Mutta vastaavasta sain vuoden aikana vaatteita: ystävä työskenteli H&M pääkonttorilla ja toi sieltä euron näytekappaleita. Toinen ystävä, jota on myös ”siunattu” koon 42 jalalla, antoi VIISI paria kenkiä (joista yksi pari lähti kiertoon vähän sirompijalkaiselle ystävälle). Isojalkaiset pitävät yhtä.

Rahallisesti summa on satasia. Suunnilleen keskivertosuomalaisen vuoden vaateostosten verran. Eihän siinä mitään, mutta kun piti olla vuosi ostamatta vaatteita. Koska vuosien varrella mulle on tarttunut mukaan sen verran itsetuntemusta, että tiedän itsehillintäni olevan heikko mutta se mikä harmittaa on se, että tein yhä virheostoksia. Joistain ostoksista tuli todellisia suosikkeja, mutta osa vaatteista roikkuu yhä laput kiinni kaapissa. Omien vaatteiden määrä ahdistaa, ja vaikka kuvittelin että vuoden vaihtuessa olisin näppäinsormi ojossa valmiina tilaamaan alesta yhtä sun toista niin ei ole tehnyt mieli ostella. Ei, vaikka sitä ei tarvitsisi julkisesti enää tunnustaa. Aion ehdottomasti jatkaa kirjanpitoa myös tämän vuoden. Se havainnollistaa hyvin sen summan rahaa, jonka vähän niin kuin huomaamattani laitan vaatteisiin. Verkkopankissa tai luottokortilla se unohtuu äkkiä mutta kun tammikuussa ostetutta tavara muistuttaa rahanmenosta vielä loppuvuodesta, se kummasti suitsii shoppailuhimoa.

Vaikka ostolakko menikin reisille, se myös opetti asioita. Käytän lopulta hyvin pitkälti samoja luottovaatteita kuin aina ennenkin. Olisipa ihanaa ostaa aina vain sellaisia kestosuosikkeja, mutta en ole vielä ratkaissut lempivaatteen kaavaa. Olen yrittänyt tutkia erityisesti materiaalitietoja löytääkseni parhaat yhdistelmät; vaatteet, joissa viihdyn, jotka ovat laadukkaita ja käytännöllisiä. Vuoden aikana olen systemaattisesti vilkuillut enemmän miesten valikoimaa, koska sieltä löydän usein paremman mallisia yläosia. Enkä ostaa enää Adidaksen lenkkareita, lesti ei sovi jalalleni. Ja että en tarvitse vuosiin lenkkareita, enkä juhlamekkoja, enkä korkokenkiä – luultavasti nykyisellä käyttötahdilla selviän elämäni loppuun asti nykyisellä karderobilla. Ja vaikka näen jonkun upean vaatteen ja ajattelen, että se päällä illasta tulee ikimuistoinen, niin ikimuistoisuus syntyy ihan muilla tekijöilläkin kuin vaatteilla.

Vuoden jälkeen eniten ihmetyttää, että tällaistäkö tämä kolmekymppisen länsimaisen ihmisen elämä on. Kauhean problemaattinen suhde kuluttamiseen, jolla yhtä aikaa yrittää pelastaa maailman, rakentaa omaa identiteettiään ja lievittää stressiä. Tälle vuodelle tavoitteena on hioa omaa vaatekaappia sellaiseksi, että siellä ei ole vaatteita, joissa en viihdy yhtään – tämä ei tarkoita uuden ostamista vaan luopumista. Tavoite on myös selvittää vielä paremmin vaatteiden tuotantoketjuja ja alkuperää. Tällä hetkellä perinteisen hikipaja/luonnonavara-murheen rinnalle on noussut vaatteiden rahtikustannuksiin liittyvät kysymykset: mikä on vaatteen todellinen arvo, kuka sen todellisen hinnan maksaa, miksi helvetissä meille myydään konttikaupalla trikoorytkyjä kolmella eurolla jotka on tuotu toiselta puolelta maailmaa? Jos olisin Suomessa, liittyisin varmasti jonkun vaatelainaamon jäseneksi. Espanjassa täytynee vain iloita siitä, että puolet vuodesta pärjää pelkällä hellemekolla. ”Ostolakko” jäi siis viime vuoden osalta heittomerkkeihin, mutta toivottavasti käynnisti pidemmän prosessin oman ostoskäyttäytymisen kehittämisessä.

VUODEN ENSIMMÄISET PÄIVÄT

Blogeissa on tässä vaiheessa vuodenkiertoa ollut tapana summata mennyttä vuotta ja asettaa odotuksia uudelle. Sopisi tännekin, mutta en tiedä kuinka paljon tahdon kaivella tuota kaksituhattaseitsemäätoista. Se nimittäin tuntui loppujen lopuksi oikein onnelliselta vuodelta, vaikka kevät ja alkukesä oli oikea katharsis, kun piti hyvästellä ihmisiä, luopua lähes kahdeksan vuoden kodista, jättää yhdenlainen elämä taakse ja hypätä uuteen. Eikä syksykään tuntunut niin helpolta, vaan kiireiseltä, stressaavalta ja oma riittämättömyys sai aivan uudet mittasuhteet lasten ikävöidessä entiseen – tästäkin riittäisi vielä kirjoitettavaa, mutta kaikesta ei vaan voi. On ollut yksinäistä ja sopeutumisvaikeuksiakin, mutta loppua – vuoden loppua siis, sentään – kohden on kovasti kirkastunut. Joten siitäkin huolimatta, että oikeastaan syyskuusta aina tähän päivään olen ollut kestoflunssassa ja nyt koko perhe on todella ankaran virus- ja bakteeritulehduskierteen kourissa niin päällimmäinen tunne on ollut silti onnellisuus.

There are years that ask questions and years that answer.

Zora Neale Hurston

Viime vuosi tuntui lopulta vastausten vuodelta. Ei siltä, että olisin löytänyt oman paikkani maailmassa vaan oikeastaan vasta lähtenyt sitä etsimään. Ja se ei tuntunut enää niin epämääräisen ahdistavalta kuin vielä syksyllä vaan hyvältä, vapauttavalta ja jotenkin armolliselta. Moni asia on asettunut mittasuhteisiinsa, ja olen alkanut järjestellä asioita sellaisiksi että ei tarvitse valittaa tai kiukutella muille. Mulla kesti varmaan kolmekymppiseksi että opin ottamaan vastuuta omista tunnetiloista ja elämästäkin: joskus se oivallus iski, kun raivosin nälkäisenä muulle maailmalle miksei kukaan ole tehnyt mulle ruokaa. Jossain vaiheessa huomasin, että saattaa olla ihan oma tehtäväni pitää huoli verensokeristani. Sittemmin tämä ajattelu on laajentunut muuhunkin elämään. Jos olen tyytymätön elämääni, voin toki vähän purnata, mutta se ei muutu kuin itse tekemällä asialle jotain. Yksinkertaista, mutta unohtuu välillä.

Vaikka siis vuosi on vaihtunut lähinnä sairaanhoitajaa leikkien ja annostellen kolmelle kaverille vuoren perään antibiootteja, parasetamolia ja ibuprofeiinia, siivoten räkää ja kaikkea muuta lapsiperhearkeen kuuluvaa eritettä, on mieliala valoisa ja innokas. Tästä(kin) vuodesta tulee taatusti seikkailu! Sain muuten yhden kaverinkin. Olen siitä melkein lapsellisen iloinen, vaikka samalla tunnen hieman koomista kateutta kuinka samoihin aikoihin Havaijille muuttanut Anu on ehtinyt löytää oman yhteisön. Mutta kaikki ajallaan.

Eilen, vuoden ensimmäisenä päivänä, kyllästyneinä valitukseen ja puolikuntoisten pienten jatkuvaan riitelyyn pakkasimme lapset autoon ja ajelimme pitkin rannikkoa. Lapset nukkuivat, me mietimme seuraavaa askelta. Oli poikkeuksellisen kirkasta, en muista, että koskaan yli kahden vuoden aikana olisin nähnyt yhtä pitkälle Afrikan rannikkoa itään päin. Vuoret näkyivät kauas sisämaahan asti vastakkaisella mantereella. Jos takapenkillä ei olisi valitettu vääränmakuisesta mehusta ja haluttu nopeasti kotiin katsomaan telkkaria, olisi se tuntunut suorastaan täydelliseltä. Näissä tunnelmissa on kuitenkin hyvä aloittaa tämä vuosi, jolta en oikeastaan toivo juuri muuta kuin terveyttä. Kaiken muun järjestän itse.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA