COCO

Mikä shokki; Coco, Disneyn uusin animaatio, tulee ensi-iltaan Suomessa vasta perjantaina! Olen tietenkin kuvitellut, että kaikki ovat sen jo nähneet, sillä Espanjassa se on ehtinyt pyöriä elokuvateattereissa ja jo poistuakin ohjelmistosta. No, olette onnekkaita, sillä nyt voitte lukea erittäin ajankohtaisen mielipiteeni elokuvasta (ja muutamasta muusta asiasta) juuri sopivasti ennen kuin viette koko perheen elokuviin. Varoitus: teksti sisältänee paljastuksia ja spoilereita paitsi Cocosta, myös suunnilleen kaikista Disneyn elokuvista sitten Dumbon.

Coco-Movie-2017-Pixar-Box-Office-Predictions-Week_t560

Cocon juoni lyhyesti: pienessä meksikolaisessa kylässä asuva Miguel elää, kuten kulttuuriin kuuluu, tiiviisti useamman sukupolven kesken. Perheellä on menestyvä kenkäyritys ja yksi ehdoton periaate: ei musiikkia! Luonnollisesti Miguel rakastaa musiikkia ja erityisesti kitaransoittoa ja ihailee menneiden aikojen tähteä Ernesto de la Cruzia. Kapinoidessaan perhettään vastaan, yrittäessään osallistua kykykilpailuun Erneston hautakammiosta varastetun kitaran kanssa, joutuu Miguel seikkailulle tuonpuoleiseen Día de los Muertos-päivänä, jolloin vainajien odotetaan tulevan käynnille – herkuttelemaan haudoille tuoduilla ruoilla, katsomaan sukuaan. Miguel jää uppiniskaisuutensa takia jumiin kuolleiden valtakuntaan, jossa hän päätyy metsästämään paitsi kauan sitten perheensä hylännyttä isoisoisäänsä myös Ernesto de la Cruzia. Mukana on uskollinen koirakaveri, ja loppu on onnellinen. Vaikka nyt lähetän nöyrän pyynnön sinne Disneyn studioille: EI ENÄÄ YHTÄÄN ELOKUVAA JOSSA IHANA ISOÄITI KUOLEE. Kiitos.

d13b5c4ca9e8e763316c413df9300d88

Aikuisille elokuvan juoni on ennalta-arvattava, mutta lapset vaikuttivat oikein kiinnostuneilta. En tietenkään voi olla vertaamatta tätä Disneyn muihin viime aikaisiin onnistumisiin kuten Moanaan ja takuulla itkettävään Inside/Outiin. Myös se Cars 3 oli paljon parempi kuin odotin trailerin perusteella. Tässä oli paluuta perinteisempään Disneyyn, sillä pahis oli ihan oikea pahis, ilkeä ja viekas, suoranainen murhaaja. Mutta vaikka tapahtumien ympäristö oli pääasiassa tuonpuoleinen, se ei ollut lainkaan ahdistava tai pelottava. Luurankoihin tottui nopeasti ja elokuvan visuaalisuus – värit, kuviot, upeat yksityiskohdat ja koristeellisuus – luovat sopivan epärealistisen tunnelman. Yleisön 3-,5- ja 7-vuotiaat vakuuttivat, ettei mitään erityisen pelottavaa elokuvassa ollut eikä se tullut esimerkiksi uniin perästä käsin.

Itsehän olen jättänyt vuosituhannen alkupuolella sydämeni Väli-Amerikkaan, ja erityisesti juuri Guatemalaan ja Meksikoon. Tosin hävettää myöntää, että kun kaksikymppisenä olisi ollut tilaisuus nähdä Día de los Muertosin perinteet paikan päällä Oaxacan maakunnassa, en tiennyt koko päivästä mitään ja ihmettelin vain kaljapullo kädessä kynttilöiden ja asujen kanssa kulkevia paikallisia. Nyt nolottaa. Mutta koskaan ei ole liian myöhäistä sivistää itseään. Tosin nykyisessä maailmantilassa aina mietin, millainen riski on lähteä käyttämään (lasten)elokuvan aineistona jonkun ”toisen kulttuurin” (tässäkin tapauksessa ohjaaja on amerikkalainen, valkoinen mies ilman latinotaustaa) historiaa. Tätä mietin jo Moanan kohdalla. Ja nytkin yritin googlata Disney cultural appropriation, tosin laitoin sen sittenkin vahingossa Google Mapsiin enkä päässyt kovin pitkälle. Mm. New York Times on käsitellyt juuri sitä, onko Coco OK.

images

Sekä minä että esikoinen pyyhimme elokuvan lopuksi silmäkulmia. Siinä on siis luvassa takuuvarmaa itketystä aikuisille, joskin Pixarin studioiden tapaan myös hirveästi huumoria. Ihan Inside/Outin kaltainen elämys Coco ei ollut, mutta toiminnallinen seikkailu josta ei puuttunut kiehtovia elementtejä. Kuoleman esittäminen normaalina ja jopa runollisena, sekä vaihtoehtoisen ”mitä kuoleman jälkeen tapahtuu”-skenaarion esittäminen oli tervetullutta myös meidän perheessä, jossa lapset aika usein keskustelevat siitä syntyvätkö uudestaan meritähtenä vai kameleonttina. Vaikka musiikilla oli tässä elokuvassa todella suuri merkitys, se ei jostain syystä uponnut ihan samalla tavalla kuin Moanan soundtrack. Silti hienoa ja pahensi vain Meksikon ikävää entisestään.

Käykää siis katsomassa Coco. Meillä se toimi myös nuorimmalla, joskin ne tunnepuolen asiat iskivät parhaiten esikoiselle. Koko yleisö kuitenkin jaksoi hyvin alusta loppuun eikä kielimuuri häirinnyt kauheasti – toivon, että espanjankielisiä paloja on säästetty myös suomalaiseen versioon. Se, mistä olen ollut tasaisesti tosi iloinen nähdessäni näitä uusia Disney-elokuvia on niiden maailmankuva, jossa pojat ja tytöt voivat olla vain kavereita eikä mitään romansseja ole pakko änkeä, puhumattakaan siitä että sankaruus ei ole yksiulotteista tai vain toiselle sukupuolelle sallittua. Tämä hankitaan ehdottomasti DVD:nä kun se ilmestyy.

images-1

IHAN TAVALLINEN VIIKONLOPPU TÄÄLLÄ

Aina välillä kun selaa omaa blogiaan, tulee fiilis että täällä vaan reissataan tai räntätään. Oikeastihan elämä on 95 % melko lupsakkaa, tavallista arkea. Legojen ja Pokemon-korttejen loputonta siivoamista, ruokakaupassa käyntiä, iltasatuja, kouluun viemistä ja hakemista, puistoilua niin että pojat kiipeilevät liukumäessä ja minä etsin mahdollisimman aurinkoisen paikan ja luen kirjaa, välillä käyn liikkumassa ja vähän useammin kahvilassa muka tekemässä töitä mutta oikeasti vain katselemassa ohikulkijoita. Tämäkin viikonloppu oli kauhean mukava, vaikka se päättyi siihen että perheestä on taas puolet kipeänä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Perjantaina – koska mun viikonloppuhan alkaa henkisesti jo perjantaina – kävin aamulla viemässä isot pojat kouluun. Koulun portilla jäin suustani kiinni muiden äitien kanssa; ensi viikolla koululla vietetään karnevaalia ja lapsille pitää asuiksi koristella värikkäät jätesäkit ja tähän suhtaudutaan todella vakavasti. Piti siis koordinoida jätesäkkiasujen ulkonäköä. Sen jälkeen kävin ruokakaupassa Carrefourissa ja lähdin ensimmäistä kertaa kuopuksen kanssa Gibraltarin puolelle lasten ja vanhempien kokkauskerhoon. Eksyimme tietysti matkalla pari kertaa, mutta löysimme lopulta perille paikalliseen perhekerhoon. Tuo 3,5-vuotias oli tosi innoissaan kun näki Duploja ja Brion junarataa. Meillä oli noita Suomen kodissa isot laatikot mutta lapset myivät lähes kaikki lelunsa ennen muuttoa. Älkää olko huolissanne, romukiintiö on vakio ja leluja on kyllä kertynyt taas ihan kohtuudella.

Teimme couscousia Marokon hengessä. Lapsi oli oikein omistautunut ruoanlaitolle, mutta suostui lopputuloksesta syömään vain rusinat. Leikittyään vielä hetken (itse olin klassinen huono äiti ja sometin sohvalla) lähdimme kotiin, ja mä lähdin viemään esikoista ”piirustuskouluun”. Hän käy siis kerran viikossa luokkakaverinsa kotona, jossa luokkakaverin äiti pitää autotallissa/kellarissa kuvataidekoulua alueen lapsille. Edullinen ja hauska harrastus, esikoinen on siellä ainoa poika mutta sen ansiosta oikea kunniavieras joka kerta. Hänen taulujaan ihaillaan erityisellä pieteetillä ja hän nauttii kaksituntisestaan klassista musiikkia kuunnellen ja samalla taiteillen. Itsehän istuin tuon aikaa kantakahvilassani syömässä ja etsimässä seuraavaa matkakohdetta…

Kun esikoinen oli haettu kotiin, lähdin käymään vielä bodypumpissa. Viikon ensimmäinen liikunta tuntui loistavalta, tosin jokin oli tekniikassa varmaan pielessä kun yläselkää jomottaa vieläkin. Lauantaiaamuna lähdimme ensin hakemaan churroja ja siitä kohti juhlia! Menimme koko perhe sen toisen uuden ystäväni lasten yhteissynttäreille, joissa juhlittiin myös lasten isän ikääntymistä. Emme tunteneet muita vieraita, jotka olivat kaikki sukulaisia, entuudestaan mutta lapset olivat onnessaan päästessään jonkun kotiin. Mekin pääsimme ekaa kertaa katsomaan vähän tarkemmin ”espanjalaista kotia”, olkootkin että asukkaat olivat kaikki expatteja. Piñata, barbeque, kakkua ja isäntäperheen kuriton koira, joka nylkytti aina tilaisuuden tullen Käytännön Miestä. Kivaa siis oli. Kotimatkalla lasten meininki oli jo sen verran levoton, että loppuilta katseltiin lastenohjelmia.

Ja tänään aamulla piti taas lähteä rajan taakse ruokakauppaan. Koska ilma oli vihdoin jo melkein keväinen, oli pakko päästä vähän pihalle vaikka aamulla herätessään esikoisella oli alkava kurkunpääntulehdus ja kuopus flunssainen. Niinpä suunnaksi lempiravintola täällä La Líneassa, lasi viiniä ja suosikkiannos (vuohenjuustoa, totta kai, sekä espanjalainen tortilla). Sen jälkeen vielä pyörähdys rannalla ja kotiin siivoamaan ja laittamaan ruokaa. Viikonlopun jännittävintä antia oli kun joku laitapuolenkulkija kävi sytyttämässä taloa vastapäätä olevan pullonkeräyslaatikon palamaan. Huomenaamuna keskimmäisen luokka on valmistanut teatteriesityksen ja sen jälkeen piipahdan koiratarhalla, ja ensi lauantaina lennetään Lontooseen. Yllättävän täyttä arki on täälläkin, mikä on ihan tervetullutta sillä kaksi vuotta sitten helmikuussa olin seota täällä tylsyyteen. Ja nyt – meillähän on täällä ihan normaali elämä!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

KÄSIN LASKETTAVAT KAVERIT

Olen täällä, siis blogin puolella, aika paljon kirjoitellut ulkopuolisuudesta ja yksinäisyydestä. Tietenkin nykyaika on yhtä aikaa sekä armollinen että ankea, kun internetin ansiosta ihmisiin on helppo pitää yhteyttä – ja samalla muiden arjen jatkuminen ihan entisellään ilman meitä joskus kirpaisee, ja ne kadonneet kontaktit tuntuvat vielä entistä tylsemmiltä kun tietää, miten helppoa on vain näpytellä nopea viesti. Mutta en tullut nyt märehtimään sitä, millaista tämä ulkosuomalaisen vanhojen ystävyyssuhteiden ylläpito pahimmillaan tai parhaimmillaan on. Tulin kertomaan, että olen tuplannut paikallisten ystävieni määrän!

Niin hienolta kuin se kuulostaakin, niin käytännössähän se tarkoittaa vain sitä, että yhden ystävän sijaan heitä on nyt kaksi. En kuitenkaan missään nimessä valita: viime viikko tuntui jo melkoiselta työvoitolta kun kävin yhden ystävän kanssa syömässä ulkona ja juomassa viiniä vielä silloin kuin paikalliset olivat jo nukkumassa (arki-ilta ja ennätyskylmyys; tuskin kaupunki muuten olisi ollut niin autio jo puolilta öin), toisen ystävän kanssa spinning-tunnilla ja salilla sekä vielä leikkitreffeillä. Huh huh, tuntuu kuin kalenteri olisi ollut ihan tukossa.

Ensimmäinen ystäväni on tosiaan se toinen expat-äiti, johon tutustuin puistossa jo pari vuotta sitten. Näemme harvakseltaan, mutta onnistumme yleensä kyllä järjestämään kahvihetken heti kun siltä tuntuu. Kun kummallakaan ei ole suuresti muita velvotteita, on kalenteri yleensä vapauttavan (tai toisinaan masentavan) tyhjä. Toiseen ystävääni tutustuin netissä, kun päätin vihdoin ottaa itseäni niskasta kiinni ja tarttua jokaiseen tilaisuuteen tutustua uusiin ihmisiin. Hän on juuri Espanjaan perheensä kanssa muuttanut britti – toinen expat, yllättäen – ja on ollut myös ilo auttaa heitä sopeutumaan. Kertomalla byrokratiasta tai ihan vain näyttämällä kaupungin parhaat leikkipuistot. Samalla olen tuntenut itseni astetta enemmän paikalliseksi. Ja parasta oli se, että puoliksi uuden ystäväni painostuksesta liityin salille ja olen taas päässyt urheilemaan. Ensimmäiset tunnit pitkällisen salitauon jälkeen ovat tuntuneet melko kivuliailta, mutta olen päässyt taas rytmiin.

Vaikka täällä, 60 000 asukkaan kaupungissa, ei ole ihan samalla tapaa valinnanvaraa seuran suhteen kuin vaikka Helsingissä niin ilokseni juuri nämä ystäväni ovat vähän samanlaisia elämäntapahaahuilijoita kuin minäkin. On todella piristävää nauraa yhdessä sellaisille pikkujutuille, jotka paikallisissa hämmentävät: juuri ne vanhempainryhmien whatsapp-keskustelut, paikallinen huumekauppa (joka ei oikeasti ole hauskaa, mutta näin laajassa mittakaavassa tuntuu hieman koomiselta; juuri tänään näin poikien kanssa kun poliisit ajoivat takaa kahta liikenteen seassa kaahaavaa moottoripyöräilijää eikä tarvitse kauheasti arvata, mitä pakenijoiden repuissa oli) tai syntymäpäiväjuhlien järjestelyt.

Puolessa vuodessa sosiaaliset ympyrät ovat laajentuneet mukavasti. Tunnen jo muitakin kuin kiinakaupan perheen ja churrerian pojat, olen tutustunut poikien koulukavereiden vanhempiin, koiratarhan vapaaehtoisiin ja naapurit kävivät Halloweenina koristelemassa meidän oven. Nyt huomaan vain jännittäväni sitä, että jompi kumpi expat-ystävistäni muuttaa pois ja puolittaa taas kaveripiirini!

MERCADONA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kun julkaisin ensimmäisen kauppareportaasini Carrefourista, vähän hävetti. Ketä nyt kiinnostaa, lukea ruokakaupoista (paitsi siis mua, tietenkin)? No, siitähän tuli yksi suosituimmista postauksista koko syksynä. Nyt on kauheat paineet! Tänään esittelen nimittäin Mercadonan. Tällä kertaa kyseessä on siis paikallinen ketju, jolla on yli 1600 liikettä ympäri Espanjaa. Kyseessä on yksi maailman suurimmista perheyrityksistä, joka on (jos Wikipediaa on uskominen) saanut alunperin nimensä sanoista Mercat de dona, naisten markkinat. Sanoisin, että mummojen markkinat…

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Meidän lähin Mercadona eli näin meikäläisten kesken ”Merccis” sijaitsee n. 800 metrin päässä kotoa. Kauppa muistuttaa monella tapaa vanhaa kunnon Herttoniemenrannan S-Markettia, jossa olen asioinut elämäni aikana satoja kertoja. Mutta huolimatta tästä yhteneväisyydestä minun ja Mercadonan suhde ei alkanut kovin hyvin.

Kun saavuimme ensimmäisen kerran Espanjan kotiin yli kaksi vuotta sitten, pöllähdimme paikalle kesken arkipyhien. Kaupat olivat kiinni huikeat kolme päivää putkeen, ja vaikka vain kilometrin päässä rajan toisella puolella olisi ollut Gibraltarin ruokakaupat auki, olivat kaikki La Línean paikalliset ilmeisesti päättäneet paastota siihen asti että pääsevät lähikauppaansa. Kun sitten vierailumme kolmantena päivänä Käytännön Mies palasi töihin, minä jäin yksin kolmikon kanssa vieraaseen kaupunkiin, typötyhjän jääkaapin kanssa.

Niinpä tein sen virheen, että lähdin kolmikon kanssa suunnistamaan Google Mapsin kanssa Mercadonaan lounasaikaan. Paitsi että olimme valmiiksi nälkäisiä ja kiukkuisia, jo tuo alle kilometrin matka oli ihan kauhea. Kadut ovat kapeat eivätkä todellakaan suunniteltu lastenrattailla rullailuun, liikenne kaoottista ja olin ihan varma että joku lapsista jää auton alle ennen kuin ehdimme edes kauppaan saakka, nälkäiset ihmiset tönivät matkalla. Ja kun pääsimme perille, emme mahtuneet liikkumaan kaikkien raivokkaiden mummojen keskellä. Kaupan sisääntulo oli tukittu vedettävillä ”mummokärryillä” ja minä en pystynyt työntämään rattaita ja samalla vetämään ostoskoria ja kaikki lapset karkailivat…

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

… Ja aloin itkeä pakasteosastolla. Koko kauppa oli täynnä vieraita tuotteita. Kalaa kaikissa mahdollisissa muodoissa, tuoreena, pakasteena, säilykkeenä. Mutta ei lohta vaan äyriäisiä ja omituisia jostain sadan metrin syvyydestä kaivettuja rumiluksia. Ei yhtään tuttua tuotemerkkiä, ei Dr. Oetkerin pakastepizzoja, ei edes tuttuja karkkilaatuja. Kaikki outoa ja niin kovin espanjalaista! Vaikka sittemmin olen oppinut tekemään ostokseni myös Mercadonassa niin muistan elävästi sen epätoivon kun en löytänyt koko kaupasta yhtään mitään syötävää vaikka hyllyt notkuivatkin ruokatarvikkeita, ja kuinka kulttuurishokki iski avokämmenellä molempiin poskiin.

Nyttemmin suhteeni Mercadonaan on vähemmän dramaattinen. Koska sinne on yhtä toivotonta mennä autolla kuin rattailla, siellä tulee käytyä harvemmin. Kuitenkin on muutama syy, minkä takia Mercadonaan kannattaa aina mennä: Mercadonan kosmetiikkaosasto on pieni, mutta ihana! Kaikki on halpaa, mutta hintaan nähden yllättävän laadukasta. Olen löytänyt sieltä loistavaa kasvorasvaa sekä mahtavia meikkejä. Mercadonassa on appelsiinimehukone! Se ei tosiaan ole halvinta eliksiiriä mutta kukapa ei rakastaisi tuorepuristettua appelsiinimehua? Sen lisäksi Mercadonan oman merkin Crema Catalana on crema catalanoista parasta ja leipäosastolta löytää usein lempileivonnaistani, portugalilaista pasteis de nataa. Poikien lempilihaa ovat juuri Mercadonan ”pikkupihvit” eli mini-hampurilaisiin sopivat jauhelihapihvit, jotka eivät kuulemma ole yhtä hyviä muualta ostettuina. Sen lisäksi vihannesosasto on erinomainen ja hintataso sellainen, että kassalla aina hymyilyttää. Tai yleensä ei hymyilytä, sillä asiakaspalvelu Mercadonassa on sellaista suojatyöpaikkatasoa, mutta enhän mä sinne menekään passattavaksi vaan ostamaan ruokaa.

Ihan vielä en ole sinut sen hyvin paikallisen valikoman kanssa. Ostan vain tiettyjä tuttuja tuotteita, enkä ole lähtenyt soveltamaan. Kalatiski on jäänyt toistaiseksi hyödyntämättä kokonaan ja alati laajentuva vegaanivalmisteidenkin osasto jäänyt vain ihailun asteelle. Koska hienoa, että tällainen koko kansan kauppa on alkanut nostaa esille seitaneita ja muita vegevaihtoehtoja! Muutos tulee myös Espanjaan, Mercadonan kautta ehkä? Jonain päivänä ehkä repäisen ja otan mallia paikallisten ostoskoreista, mutta toistaiseksi pysyn turvallisessa noin 20 tuotteen valikoimassa, joita meille hankitaan.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA