EI SITTENKÄÄN ALOILLAAN

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Vaikka onnistuin muutama ilta sitten tallentamaan kauniin kirjavan auringonlaskun kameralla vain parin sadan metrin päässä kotoa, ei pariin vuoteen ensimmäinen Suomessa vietetty marraskuu nyt muuten ole oikein lumonnut. Siinä missä syyskuun alussa vielä ajattelin, että olen vihdoinkin valmis asettumaan (nyt kuulostaa kuin olisin menossa naimisiin, mutta lähinnä kyse oli sitoutumisesta yhteen kotiin ja kaupunkiin) ja kulkuriluonteeni on rauhoittunut niin ei. Onko se sitten marraskuu, jostain syvältävä kouraiseva kaipuu Espanjaan tai ihan vaan se mun perusluonne, mutta olen taas löytänyt itseni miettimässä muuttoja. Kyllä, edellisestä on alle kaksi kuukautta.

Olen vakavissani harkinnut muuttoa Utölle – lupaavaa on, että paitsi että en ikinä ole käynyt koko saarella, en osaa edes taivuttaa paikan nimeä oikein. Kun kuulin, että ulkosaaristoon kaivattiin lapsiperheitä täyttämään muutamia tyhjiksi jääviä asuntoja olin muutaman illan aivan pistoksissa. Ajatus yksinkertaisesta elämästä lähes yhtä kaukana Ruotsista, Suomesta ja Virosta kutsui. Etätöiden ansioista tällaisia haaveita voi vieläpä pyöritellä: voin tehdä työni toistaiseksi mistä haluan. Olisi helpompaa jos olisi jotain konkreettisia rajoitteita edes alkaa ajatella tällaisia elämänmuutoksia: työ, joka pitäisi kaupungissa, parisuhde tai asuntolaina.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Onneksi Utö on myös melko helppo unohtaa. Vaikka näenkin sieluni silmin itseni ripustamassa pyykkiä kuivumaan tuuleen (joka luultavasti veisi lopulta alushousuni Ahvenanmaalle asti), olen yksi maailman epäkäytännöllisimmistä ihmisistä. Yksinhuoltajana olisi melkoinen saavutus pyörittää arkea paikassa, jossa neuvolakäynti vie koko päivän enkä voi huonona päivänä turvautua Kotipizzan apuun lasten ruokinnassa. Pelkän romanttisen mielikuvan voimin tuskin selviäisimme ensimmäisestä talvesta keskellä merta. Ja sitten sosiaalisessa mediassa tuli vastaan vapautuneita vuokra-asuntoja Billnäsin ruukilla. Taas alkoi poltella: siinähän olisi jo paljon sopivampi etäisyys Helsinkiin, hiljainen kyläyhteisö, kaunis ympäristö.

Emme ole muuttamassa, yhtään mihinkään. Helsinki on kohdellut meitä hyvin melkein vuoden ajan, lapset ovat kotiutuneet niin hyvin kuin mahdollista, kohta naapuriin muuttaa lisää ystäviä, meillä on lemmikkioravakin. Mutta en osaa selittää mistä tämä levottomuus taas johtuu. Jos voisin valita, olisimme tietenkin La Líneassa. Alkaa olla zambombien aika, ja muutaman kuukauden päästä Espanjassa alkaa olla jo lämmetä. Mutta se on muutakin kuin halvemmat hinnat, enemmän valoisia tunteja tai paikalliset, jotka ovat aina valmiina vaihtamaan muutaman sanan ventovieraankin kanssa. Se on ilmeisesti joku loputon tarve elää yhden elämän aikana monta erilaista elämää, saada elää arkea erilaisissa ympyröissä ja etsiä sitä paikkaa, mihin lopulta jäädä – joskin pahaa pelkään, että omalla kohdallani osaan pysähtyä vasta kun sydänkin pysähtyy.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

TÄLLÄ KERTAA TALLINNASSA

Tämän loppuvuoden reissut ovat selvästi risteilypainotteisia (ei nyt mennä hiilijalanjälkiin, mutta oikeasti kai päästöiltään tämä Suomenlahden ylittäminen on samaa tasoa jonkun Euroopanlennon kanssa?), sillä marraskuun alussa otin nokan taas kohti etelänaapuria. Elokuussa Tallinna teki vaikutuksen: se olikin ihastuttava yhdistelmä modernia, keskieurooppalaista hipsterimetropolia ja toisaalta sieltä täältä ränsistynyttä, neuvostonostalgiaan osuvaa pikkukaupunkia. Oli selvää, että takaisin oli tultava, jos ei mistään muusta syystä niin ruoan vuoksi, ja niinpä marraskuun ensimmäisenä päivänä nousin seuralaisen kanssa Tallink Megastariin. Laivavalinta osottautui erinomaiseksi, sillä yhteys oli kiitettävän nopea ja niin oli myös nettiyhteys, jonka ansiosta matka kului rattoisasti rästitöiden parissa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Viime kerralla majoituimme Swissôtelissa, tällä kertaa olimme naapuritornissa Radisson Blu Skyssa. Kerros oli sama kuin loppukesän reissussa, eli sain ihailla maisemia 21. kerroksesta. Tuossa korkeudessa yleensä myös mun korkeanpaikankammo lakkaa vaivaamasta ja olen saanut rauhassa tuijotella satamaa, jonne kummallakin kerralla on ollut näkymät. Hotellin ylin, 24., kerros oli tullut tutuksi jo viime reissulla kun söimme Lounge24:ssa, ja tällä kertaa pääsin viideksi tunniksi hemmoteltavaksi Beauty Skin Spa’han. Hotellin spa’ssa ei ole altaita vaan pieni ja intiimi tila hengailuun, maisemien katseluun ja skumpan juontiin, tavallinen sauna josta aukeaa näkymä koko vanhakaupungin yli sekä höyrysauna. Mun tomumajaani korjattiin kokovartalohieronnan, kasvohoidon ja pedikyyrin muodossa ja erityisesti kasvohoito teki ihmeitä – ei ehkä vielä silmäpusseille, siihen tarvittaisiin jo plastiikkakirurgiaa, mutta noin yleensä naamalle.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tälläkään kertaa en kauheasti kehdannut heilua kameran kanssa. Toisaalta marraskuinen Viro nyt ei ole yhtään sen kuvauksellisempi kuin Helsinkikään, mutta ruokia räpsin vähän kännykän kanssa. Nimittäin tällä kertaa jätettiin kulttuuririennot väliin ja keskityttiin vain ja ainoastaan syömiseen, esimerkiksi kolmetuntisen lounaan muodossa (josta olikin hyvä siirtyä jo muutaman tunnin päästä päivälliselle). Vegaaniravintola V:n ovia kävimme koputtelemassa kolmeenkin otteeseen, mutta olimme liian myöhään liikkeellä. Onneksi V:n naapurista Rataskaevulla vanhakaupungissa oli tarjolla muita loistavia ravintoloita, joissa hankkia itselleen vuosisadan ähky.

F-HOONE (1)

Rataskaevu 8:ssa sijaitsee Von Krahli Aed, jossa söimme ensimmäisenä iltana. Se itse asiassa oli mulle koko matkan lempiruokailu: perjantai-iltana oli täyttä ja sen vuoksi palvelu vähän hidasta (joskin todella ystävällistä ja mutkatonta), mutta tunnelmallisessa kellaritilassa oli hauska vakoilla muihin pöytiin. Ylläolevassa kuvassa oikealla oleva alkupalani oli niin hyvää, että nuolin lautasen puhtaaksi (no olisin halunnut, en sitten viitsinyt). Vuohenjuustokreemi (jota Virossa tunnutaan rakastavan), mansikat, paahdetut päärynät ja erilaiset pähkinät olivat vaan sellainen makujen sinfonia että uh huh. Niin monta eri sävyä, yhdessä – erittäin kohtuuhintaisessa – annoksessa! Pääruoassakaan ei ollut valittamista, ja vegaaninen voi keräsi kiitosta. Seuraavana päivänä lounastimme naapurissa Rataskaevu 16:ssa, jonne pääsimme pienen odottelun jälkeen ilman pöytävarausta. Noin yleensä ottaen opin, että Tallinnassa kannattaa tehdä pöytävaraus, varsinkin näihin suosituimpiin kasvispainotteista ruokaa tarjoaviin paikkoihin.

F-HOONE (2)

Rataskaevu 16 oli rastapäisiä tarjoilijoita myöten tyylikäs paikka, naapuriaan Von Krahlia hieman kalliimpi ja toisaalta modernimpi. Ruokalista oli jälleen yhdistelmä eurooppalaista ja virolaista keittiötä sillä slaavilaisella tvistillä, pöydässä nähtiin silakoita ja paljon juureksia, ja tietysti jälkiruoaksi pullavanukas. Pääruoaksi söin lohta, joka oli oikein okei mutta kokoon nähden hieman yläkanttiin hinnoiteltu (eli siis suomalaista hintatasoa, kun Tallinnassa muuten saa nauttia halvemmasta fine diningista). Kiitosta kuitenkin aivan supersympaattisista personoiduista viesteistä jälkiruokakahvin kera, sekä ravintolan omasta leivästä jota olisin halunnut tunkea taskuihin. Kolmen ruokalajin jälkeen oli hyvä suunnata kohti seuraavaa ruokapaikkaa, joka tällä kertaa sijaitsi Telliskiven trendikkäällä alueella.

F-HOONE

Jos jotain, niin F-Hoonetta kaikki olivat käskeneet kokeilemaan. Lauantai-iltana tämä industrialhenkinen ravintola oli täpötäynnä, ja umpikännisten suomalaisseurueiden tuijottelu kävi ihan hyvin ohjelmanumerosta. Ruoan puolesta sitten koettiin tämän matkan pettymykset: valikoima on laaja ja hinta-laatusuhteelta oikein OK, mutta mitään suuria kulinaristisia elämyksiä ei ollut tarjolla. Kaikki oli hyvää, siis maukasta ja kelvollista ja jopa kekseliästäkin, mutta sellainen yritys siitä puuttui. Reissun parhaan jälkiruoan palkinto menee kyllä F-Hooneen crème brûléelle, mutta muuten viime kerralla kokeiltu Kivi Paber Käärid pysyy kyllä omana suosikkinani tässä korttelissa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tallinna on siis se paikka, minne aion jatkossakin matkata kun haluan vähän treat myself-aikaa. Hintataso on sen verran matalampi Suomeen verrattuna että hieronnat ja hoidot eivät kirpaise ja ruoka on loistavaa, ja vaihtoehtoja paljon – useamman ruokalajit yhdellä viinilasillisella olivat joka aterialla viidenkympin luokkaa. Näissä nuoremmissa ja kansainvälisissä paikoissa palvelu on poikkeuksetta ollut hyväntuulista ja lämmintä, vaikka sitten muualla saattaa vastaanotto olla hieman tylympi. Että Tallinna, I’ll be back!

YSTÄVÄKIRJA

Joskus blogihaasteet ovat todella tervetulleita. Esimerkiksi just nyt, kun Isäkuukaudet-blogi heitti tälle tontille Ystäväkirja-haasteen – lupasi, että ei ole pahoja kysymyksiä ja eihän ne mitään hirveitä olleet. Tällaista oman navan kaivelua välillä, olkaa hyvät.

Bloginimeni tarina: No ei sillä ole mitään suurta ja kiehtovaa tarinaa. Mulla on aina ollut kauheasti periaatteita, joita en sitten ole kovin intohimoisesti noudattanut. Olenkin vähän sellainen puhuja enemmän kuin tekijä, että syön juustoa ja saarnaan maitotuotteiden paheellisuudesta samaan aikaan.

PERUSJUTTUJA:

Siviilisäätyni: Eronnut, eli siis sinkkumutsi. Tai ei nyt ihan supersinkku, mutta silleen puolivallaton vähintään.

Asumismuoto: Vuokralla, kerrostalossa ihanassa neliössä jossa on sauna ja oma piha ja lemmikkiorava.

Ammattini: En oikein osaa itsekään selittää. Yrittäjä, joka on koulutukseltaan yhteiskuntatieteiden kandidaatti ja työkokemukseltaan asiakaspalvelun ammattilainen.

Työpaikka: Oma toiminimeni.

Kiinalainen horoskooppini: Härkä, muistaakseni.

Harrastukset: Olen juuri hankkinut salikortin pitkän tauon jälkeen, mutta käyttänyt sitä niin harvoin ettei sitä voi vielä kutsua harrastukseksi. Mutta syöminen, museot ja netissä roikkuminen.

SYVÄLLISTÄ:

Periaatteet: No nyt! Lastenkasvatuksessa pick your battles, noin yleisesti be kind ja elämänohjeena Mae Westin When choosing between two evils, I always like to try the one I’ve never tried before.

Maailmankatsomukseni: Sellainen perinteisen polkupyöräilevän vihervassarin puitahalaava idealismi.

Pohdin: Lasten hyvinvointia, miten olla itse parempi ihminen joka sektorilla, miten malttaa olla ränttäämästä netissä aina kun törmää tyhmyyteen tai epäkohtaan.

Vihaan: Yritän välttää vihaamista, mutta en esimerkiksi kovin paljoa arvosta autoilijoita jotka eivät noudata suojatiesääntöjä enkä voi väittää pitäväni Mikko Kärnästä.

Halveksin: Itsekkyyttä.

Pyrin: Olemaan kiva kaikille, vaikka epäonnistun säännöllisesti.

Rakastan: Elämääni ja ihania tyyppejä joita siihen olen saanut, erityisesti tietenkin lapsiani.

Haaveilen eniten: Siitä, että maailma olisi sellainen ettei tarvitsisi pelätä lasten joutuvan aikuisina johonkin aavikkosotaan vaan saisin olla höperö mäyräkoiramummo monelle lapsenlapselle, joiden lähdettyä kotiin joisin viiniä ja lukisin lempikirjojani.

Tarvitsen: Vähemmän kuin kuvittelen.

Pelkään: Korkeita paikkoja, syöpiä ja lasten puolesta etenkin liikenteessä.

Kaipaan: Espanjaan.

Murehdin: Varmaan vähemmän kuin olisi aihetta.

Kerään: Kuitteja, huulirasvoja, harmaita neuleita,

LEMPI-

Värini: Kaikki paitsi ruskea.

Vuodenaika: Kaikki paitsi talvi.

Eläin: Kaikki paitsi meduusat.

Kirja: Nuoruudessa suuren vaikutuksen teki John Irvingin Ystäväni Owen Meany, joka resonoi oman fatalistisen elämänkatsomuksen kanssa. Aikuisena ikimuistoisimpia kokemuksia ovat olleet Katja Ketun Kätilö ja Ulla-Lena Lundbergin Jää.

Elokuva: Monta mistä olen pitänyt paljon, mutta useimmiten olen nähnyt Neiti Koviksen ja Päiväni Murmelina (ja kaikki Cars-elokuvat).

Musiikkilaji: Yleensä löydän joka genrestä jotain kuunneltavaa – viime aikoina olen kuunnellut huolestuttavan paljon countrya ja ganstaräppiä.

Numero: Kaksi.

Asia minusta: Uteliaisuus (aika usein se on myös ärsyttävää).

Ruoka: Pizza.

Juoma: Vesi.

Lomakohde: New York.

Tuoksu: Vastatervatut puuveneet.

Kasvi: Aloe vera.

Säätila: Aurinkoinen ja lämmin sää.

Tapa viettää vapaa-ilta: Syöden, saunoen, lukien ja nukkuen.

KYSYMYKSIÄ:

Pidätkö tytöistä vai pojista: En pidä sukupuolten binäärimäärittelystä.

Onko sinulla salaisuuksia: On, paljon.

Onko sinulla valkolakkia: Periaatteessa on (olen ylioppilas), käytännössä ei (koska ensin hukkasin sen, varastin koulukaverin lakin omiin juhliini ja sittemmin oman löydyttyä myin sen).

Millainen oli ensimmäinen tatuointisi tai lävistyksesi: 12-vuotiaana tylsä ampumalla tehty nenälävistys, 15-vuotiaana tramp stamp-tatuointi eli delfiini alaselässä. Omaperäistä, tiedän…

Mitä tilaat baarissa: Mojiton.

Poltatko tupakkaa: Juotuani niin monta mojitoa että kuvittelen olevani kuubalainen kapakkalaulaja.

Omistatko eläimiä: Tassun.

Onko sinua siunattu parhaalla ystävällä: Kaikki mun ystävät on ihan parhaita.

Mitä muuttaisit itsessäsi: En olisi aina viittä minuuttia myöhässä.

KERRO JOTAKIN SIITÄ KUN…

Olit 10 vuotta nykyistä nuorempi... Olin juuri kertonut kaikille siitä, että olen raskaana. Asuin puoliksi Jyväskylässä ja puoliksi Sipoossa, olin onnellisesti raskaana ja ihanan nuori.

Viimeksi koit romanttisen hetken... Ei siitä kauaa ole, romantiikkaa on ollut ilmassa! Eikä siitä sen enempää.

Viimeksi sait jonkun nauramaan oikein kunnolla… Tää on kauheen helppoa kun on kolme lasta. Niitä naurattaa mun huonot läpät aina.

Joku kehui sinua taitavaksi... Tämäkin on helppoa kolmen lapsen ansiosta. Olen tehnyt vaikutuksen esimerkiksi kun osaan pukea hanskat tosi nopeasti, löydän kadonneet tavarat nopeasti (nii-in) ja kuinka tein tosi hyviä omenalohkoja.

Teit itsellesi lounasta... Pyrin syömään lounaani (ja kaikki muutkin ruoat) ravintolassa mutta jos teen muutakin lounasta kuin vihistä niin teen jämämunakkaan jääkapin viimeisistä vihanneksista ja juustosta, yleensä myös paistetuista perunoista ja salsasta.

Sinulla oli viimeksi kotoisa olo... Joka päivä, olen hyvässä paikassa.

Lausuit kehuja…Jälleen kerran helppo homma äitinä, joka päivä saa ja pitää kehua jälkikasvua. Kehuin myös äitini tekemää ruokaa ja talvisirkuksessa olisin halunnut kehua edessäni istuneen nuoren äidin tyyliä (että Kaarina, jolla oli suloisia tyttäriä, sulla oli upeat hiukset ja mahtava tyyli!).

Viimeksi luit jotain syvällistä... Kaikki mitä Antti Holma sanoo Instagramissa on syvällistä.

Linkitä biisi, joka on koskettanut sinua viimeksi... Varmaan Nick Caven Rings of Saturn, joka on vähän korni mutta soinut tänä syksynä tosi paljon tietyissä tilanteissa.

HAASTAN

Konalla-Anun, joka asuukin Australiassa.

Tulevan naapurini (!) Annuskan.

Kaliforniasta kirjoittelevan Paulan.

PB056049.jpeg

Postauksen ainoassa kuvituskuvassa olen Espoon EMMA-museossa katsomassa Michael Jackson: On the Wall-näyttelyä, joka on esillä tammikuun loppupuolelle asti. Se on melkoinen kokoelma erilaista Michael Jacksonin inspiroimaa fanitaidetta ammattilaisten välittämänä. Jacksonin persoonan ja uran synkeimmät hetket on hyvin vaiettu hiljaiseksi. Näyttelyssä on hetkensä – David LaChapellen valokuvat, Candice Breitzin ihan mieletön videoteos, jota olisi voinut katsoa ja kuunnella koko päivän, sekä Kai Guettan maalaus ”Michael Joseph Jackson” olivat mun suosikkeja, ja tässä kuvassa ihailen Kehinde Wileyn ”Equestrian Portrait of King Philip II (Michael Jackson)”-maalausta. Kuitenkin runsas ja vaihtelevan tasoinen materiaalia ja laajan kattauksen takia teosten ahtaminen hieman liian tiiviisti tekivät näyttelystä raskaan ja mössöisen eivätkä yksityiskohdat päässeet esille.

TALVISIRKUS BAU

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Aloin kirjoittaa arviotani tämän vuotisesta Tanssisirkus Hurjaruuthin talvisirkus esityksestä, eli tänään ensi-iltansa saavasta Talvisirkus BAU:sta (jonka kävimme eilen katsomassa ennakkonäytöksessä, jonne ruinasin itselleni liput koska rakastuin tähän lajiin niin voimakkaasti kolme vuotta sitten). Sitten tajusin, että arvio kuulostaisi about sanasta sanaan samalta kuin viime kerralla. Mutta kun tämä oli taas just niin ihana kuin ajattelin! Ja samat kritiikin kohteet, jotka liittyvät myöhäiseen ajankohtaan (klo 18 arki-iltana alkava yli kaksituntinen näytös tarkoittaa sitä, että lapsilla loppuu veto siinä vaiheessa kun sisäinen kello vaatii iltapuuroa) ja esityksen rakenteeseen (loppua kohti tahdin hidastuminen tarkoitti myös keskittymisen herpaantumista). Mutta muuten ajattelin vain fiilistellä niillä asioilla, jotka olivat mun mielestä ihan parasta tämän vuoden talvisirkuksessa.

Parasta oli videolavastus. En ensin kiinnittänyt siihen huomiota – digitaaliset ikkunat viemäristönä ja työmaana palvelleiden rakennusputkien joukossa eivät heti säväyttäneet – mutta kun ikkunoiden takaa alkoi lumisade niin vau. Ikkunoiden maisemat ukkosmyrskystä auringonlaskuun ja erityisesti avaruushenkiseen kohtaukseen jossa temppuiltiin puisten renkaiden kanssa tähtien keskellä muuttivat tilan fiiliksen todella tehokkaasti. Tunsin olevani sisällä piirretyssä elokuvassa!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Parasta oli liikkumisen riemu. Lahjakkaan esiintyjäjoukon monipuolista osaamista hyödynnettiin hauskasti eri numeroissa, 7- ja 9-vuotiaiden suosikkeja olivat keinulaudalla hyppimiset ja viemärirottien esittämä fyysinen klovneria, itse taas olin uskomattoman kateellinen esiintyjien keskivartalon hallinnasta. Ei ihan taida mun pilatestunnit riittää tuollaiseen. Mutta se vaivattomuus ja taituruus.

Parasta oli taas se, kuinka lumoutunut 7-vuotias oli. Ekaluokkalainen oli juuri täydellistä seuraa tuohon esitykseen. Myös 9-vuotiaalle talvisirkus toimi moitteettomasti, mutta keskimmäiselle kokemus oli selvästi suorastaan taianomainen. Hyvä merkki oli myös se, että väliajan ja herkkujen perään kysyttiin ensimmäisen kerran kun ensimmäistä puoliaikaa oli alla yli 40 minuuttia. 5-vuotias olisi luultavasti muuttunut vähän levottomaksi, mutta varmasti nauttinut samalla tavalla kuiskaillen kuin veljensä, ”onko tuo oikeasti mahdollista?”, ”voisinko minäkin oppia ton?”. Just se fiilis, jonka toivon taiteen herättävän lapsissani!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Parasta oli in-house bändi. Kolmen naisen kokoonpano loihti esitykselle sellaisen äänimaailman, että sirkuksen lisäksi sai kaupan päälle aivan täydellisen musiikkielämyksen. Sellainen Flow-tason taustabändi, joka oikeasti oli kyllä mulle pitkälti pääosassa: haluaisin ostaa talvisirkuksen soundtrackin kiitos.

Parasta oli vähän liian suolaiset popcornit väliajalla (ja siis ne oli oikeasti just kuivia huulia kirveltävän ihania, sellaisia, että oli pakko syödä kun ne oli niin hyviä vaikka sattui), vastaleivottu pulla ja skumppa, jota en kyllä itse ehtinyt juoda mutta arvostan jo pelkän skumppatarjoilun olemassaoloa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Parasta oli ekaluokkalaisen tikkarintahmea käsi mun kädessä. Tyyppi, joka on oikeasti kotioloissa mahdoton ikiliikkuja, joka ei jaksa yleensä istua paikallaan edes Ryhmä Haun tunnusmusiikin verran nökötti nyt silmät suurina paikallaan (mitä nyt vähän väsyneenä alkoi nojailla äidin olkaa vasten, sekin oli oikein liikuttavaa) talvisirkuksen molempien osien läpi, ihaillen ja innostuen. Ihan parasta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA