TAKAISIN TALLINNAAN

Pressimatkalle vei Tallink Silja & Visit Tallinn

Kuten aika moni muukin matkabloggaaja, palasin takaisin reissaamaan viime tiistaina kun Tallink Silja kutsui meidät mukaan pressimatkalle Viroon. Tuntui ihan sopivalta palata ”rikospaikalle”, sillä edellinen matka Suomen rajojen ulkopuolelle oli juuri Tallinnaan, jossa kävimme helmikuussa isompien lasten kanssa piipahtamassa Protossa. Nyt kun tilanne on mitä on, on koko kesän suunnitelmat (jotka ovat monen eri tekijän takia menneet miljoona kertaa uusiksi) keskittyneetkin vahvasti Baltiaan: luvassa on vielä ainakin kaksi visiittiä Viroon sekä 10 päivää Riiassa.

Lähdimme kokeilemaan 11 tunnin risteilyn konseptia, joka toteutettiin normaalisti Tukholman ja Tallinnan välillä liikennöivällä MS Victorialla. Tämä Victorian siirto Suomen ja Viron välille on yksi monista laivaliikenteen muutoksista. Itse olen aika innoissani Riian risteilyistä (joskin itse menen kuun lopussa Latviaan maateitse Tallinnan kautta), mutta niiden jatkuminen talvella on epävarmaa: suurin syy on myrskyisät meret, sillä Ruotsiin seilatessa saaristo suojaa sen verran ettei koko matka mene kontaten (paitsi tietty jos lähtee ns. laukalle discon puolella, mutta lähtöoletuksena kuitenkaan merenkäynti ei ole aivan mahdotonta).

Meille oli tarjolla runsaasti vaihtoehtoista ohjelmaa ja itse valitsin Telliskiven alueen ja Fotografiskan museon. Kun vuosi sitten elokuussa, melko pian museon avauduttua, kävin viimeksi Fotografiskassa se ei varsinaisesti vakuuttanut. Tällä kertaa meille tarjotiin yksityiskierros opastuksella ja ehkä sen ansiosta, tai itselleni osuvampien näyttelyiden vuoksi, oli kokemus paljon inspiroivampi. Tällä kertaa vetonaulana oli rokkari Bryan Adams, joka on myös erittäin pätevä valokuvaaja ja uskomatonta kyllä, siinä missä viimekesänä Jimmy Nelsonin eksotisoivat valokuvat viidakosta ja alkuperäiskansoista ärsyttivät, Adamsin potretit pysäyttivät.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Koko toinen kerros oli omistettu Adamsin valokuville, joita esiteltiin kolmesta kokonaisuudesta: julkkiksille omistettu Exposed, jossa nähdään rohkeita poseerauksia ja myös ensimmäistä kertaa (omasta mielestäni) sympaattisesti hymyilevä Iso-Britannian kuningatar. Kodittomia esittelevä Homeless sekä oma suosikkini, sodissa vammautuneita – arpineen ja uhrauksineen – näyttävä Wounded. Iso osa mielenkiintoista näyttelyä oli Fotografiskan ihastuttavan henkilökunnan kertomukset kuvien takaa. Adamsin näyttely on saanut jatkoaikaa ymmärtääkseni ainakin elokuun loppuun, ja ehdin viedä äitinikin sitä katsomaan ennen kuin kuvat jatkavat matkaansa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kolmannessa kerroksessa on vielä reilu viikon ajan esillä Tom of Finland-teemainen näyttely, jossa on esillä pääasiassa Touko Laaksosen omaa kuvakokoelmaa. Nämä mustavalkoiset kuvat ovat toimineet inspiraationa Tom of Finlandin piirustuksille, ja itselleni tällainen estetiikka toimi hyvin (en nyt viittaa vaan lihaksikkaisiin miehiin vaan siis 70-lukuun, farkkuihin ja nahkaan ja häpeilemättömään seksuaaliseen kuvastoon, jossa kiellettyjä asioita lähestytään ilon kautta). The Dark Room ei ole enää kauaa esillä, joten sen jos tahtoo nähdä niin nyt äkkiä lahden yli.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Muita Fotografiskan tämän hetkisiä näyttelyitä olivat Lina Iris Viktorin Dark Testament sekä Sebastião Salgadon Gold. Nämä menivät hieman nopeasti ohi, mutta kumpikin kiehtoi – joskin yhä toivoisin jotain ”autenttista eestiläistä”, kuten myös ensivisiitilläni. Tuntuu tietenkin typerältä vaatia neuvostonostalgiaa mutta toivoisin kansainvälisten kuvien lisäksi myös enemmän paikallista tarttumapintaa. Visuaalisesti ei jäänyt valitettavaa, monipuolinen kokonaisuus ja paljon nähtävää – ja museokauppa on yhä mitä mainioin kokoonsa nähden.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Sielunruoan jälkeen siirryimme rakennuksen kuudenteen kerrokseen, jossa Fotografiskan kehuttu zero waste-ravintola tarjoili meille alkoholittoman drinkin ja suupaloja; cevicheä, punajuuritartaria ja pirteiden sitrushedelmien ympärille rakennetun jälkiruoan. Itselläni on kesän Tallinnan-käynneille yhä pitkä lista käymättömiä ravintoloita ja olen iloinen, että nyt tuli tilaisuus testata myös tätä: paikka on saanut runsaasti kehuja ja pakko antaa arvostusta etenkin raaka-aineiden tehokkaasta ja kekseliäästä käytöstä, esillepanosta sekä raikkaudesta jokaisessa ruoassa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Taiteen ja ruoan lisäksi Telliskivi on mitä mainioin paikka tuhlata kaikki rahansa. Mulla jäi nyt odottamaan parempia palkkapäiviä ylläolevassa kuvassa näkyvät torkkupeitot Kelpman Textileltä, mutta sieltä löytyi runsaasti sisustustavaraa, paperituotteita, luonnonkosmetiikkaa, koruja ja pieniä vaatemerkkejä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kun maissa oltiin nelisen tuntia, ehdittiin vielä ennen paluumatkaa käydä maistelemassa uuden Nudist-viiniravintolan omia tuotteita. Omaksi suosikikseni muodostui (hieman yllättäen, koska en suuremmin fanita tätä raaka-ainetta) raparperikuohuva Rabarbra, jota löytyy nyt muuten myös Alkosta. Jos siis ei halua hyvällä syyllä lähteä Viron puolelle viinaostoksille, kuten kuulemma jotkut tekevät. Trendikäs paikka, jossa kuulemma vielä lähitulevaisuudessa on tarjolla huippukokkien ruokaa – sinne siis uudestaan loppukesästä.

Ja tiedän ettei tämä nyt ole se suosituin mielipide tällä hetkellä mutta ah, miten ihanalta tuntui olla ulkomailla. Vaikka alle 90 kilometrin etäisyys tarkoittaa, että mitään suurta kulttuurishokkia ei ole tarjolla niin silti, Suomen rajojen ylittäminen tuntui hyvältä.

PITÄISIKÖ BOIKOTOIDA?

statue-of-liberty-1210001_1280

On joitain maita, joihin en ole matkustanut periaatteellisista syistä. Yleensä ne liittyvät valtion harjoittamaan politiikkaan, yleiseen ihmisoikeustilanteeseen tai johonkin sellaiseen kulttuurihistorialliseen piirteeseen, jota ylläpidetään siitäkin huolimatta että se on voimakkaasti vastoin mun arvomaailmaani. Olen kuitenkin sellainen rusinat pullasta-boikotoija; kieltäydyn matkustamasta niihin paikkoihin, jotka eivät välttämättä muutenkaan olisi kovin korkealla listallani. Sen sijaan käyn säännöllisesti Espanjassa, jossa härkätaistelut ovat yhä iso osa paikallista kansallisidentiteettiä ja jossa esimerkiksi lainsäätäjiä ei eläinten asema kiinnosta. Ja niin paljon kuin Putinin harjoittama politiikkaa niin maan sisällä kuin rajojen ulkopuolella ahdistaakin, niin silti haaveilen reissusta raiteita pitkin Pietariin. Ylipäänsä siitä voi olla montaa mieltä, kuinka tehokas tapa vaikuttaa on yksittäisen turistin kiukuttelu ja millaisia seurauksia laajamittainen boikotointi voi aiheuttaa siellä, missä matkailu on tärkeä tulonlähde köyhemmille.

Ja nyt, ennen kuin tänne löytää joku arvostelemaan tätä itsekästä näkökulmaa kirjoitukselle, totean heti että en kuvittele että tässä maailmassa mun matkustushaluni tai mahdollisuuteni reissata olisi millään tavalla kovin korkealla tärkeysjärjestyksessä. Mutta tämä on yksi näkökulma, joka liittyy mulla niin matkailuun kuin ihan yleisesti omien arvojeni mukaisesti toimimiseen, ja toisaalta on aihe josta on tasaisin väliajoin keskusteltu esimerkiksi matkabloggaajien keskuudessa. Kannattaako boikotoida, mitä boikotoida ja voiko boikotista olla enemmän hyötyä vai haittaa.

Mulla ei ole vuosiin enää ollut sellaisia suuria matkustushaaveita, että pitäisi nähdä Machu Picchu tai kiivetä Mount Everestille. Olen tyytyväisesti palannut kerta toisensa jälkeen Etelä-Eurooppaan ja listalla on ollut vain muutamia sellaisia kohteita, joihin oikeasti unelmoin vielä pääseväni. Esimerkiksi Islanti, Japani ja Kolumbia. Mutta sitten on kaksi sellaista reissua Yhdysvaltoihin, joita olen suunnitellut vuosia. Toinen olisi yksin New Yorkissa vietetty lokakuu: olen ollut Nykissä viisi kertaa, mutta tuntuu että siellä on silti kaikki vielä näkemättä. Tahtoisin mennä yksin, luuhata museot läpi omassa tahdissa, syödä läpi lempiravintolat ja kaikki uudet, hengittää sitä suurkaupungin tunnelmaa. Ja sitten tahtoisin tehdä roadtripin Tennesseestä alas New Orleansiin koukaten ja etelärajaa jatkaen. Country-musiikki on mun salainen paheeni ja etelävaltioiden punaniskaisuudesta huolimatta tahtoisin silti kerran kokea Austinin, Phoenixin ja muutamia muita pysähdyspaikkoja.

On ollut selvää, että Trumpin hallinnon aikana nämä haaveet eivät toteudu, mutta en tiedä miten suhtautua Yhdysvaltojen tilanteeseen noin yleisesti. Olen viettänyt Jenkeissä aika paljon aikaa, ja tietenkin omat kokemukseni ovat positiivisia: olen valkoinen, kielitaitoinen skandinaavi joka yleensä on tullut tapaamaan paikallisia ystäviään omine rahoineen. Vastaanotto on ollut juuri sellainen amerikkalaisen imelä. Vielä kymmenen vuotta sitten, kun kävin Yhdysvalloissa useamminkin, ei maan rakenteellinen rasismi tai poliisien harjoittama sorto olleet tapetilla samalla tavalla kuin juuri nyt. Tai ehkä olivat, mutta sosiaalisen median puuttuessa ei sana ollut levinnyt yleisiin tietouteen täällä pohjolassa. Totta kai USA:n rotusorron dominoima historia on tuttu, mutta olin kuvitellut että tilanne olisi jo huomattavasti parempi ja tasa-arvoisempi. Mutta tietenkin, näitä tapauksia on joka vuosi, joka kuukausi, jatkuvasti. Osa uutisoidaan, mutta pääasiassa rasismi on hiljaista, yläpuolelta hyväksyttyä, jatkuvaa, ylisukupolvista, tukahduttavaa.

Nyt mietin, mikä on oikea tapa matkustaa Yhdysvaltoihin, tai olla matkustamatta. En ole vaatimassa jokaiselta turistilta moraalista analyysia ennen matkaanlähtöä, mutta mulle matkakohteen yhteiskunnallinen tilanne on tärkeä muutenkin kuin oman turvallisuuteni takia. En usko, että osaisin nauttia lomasta paikassa, jossa paikallisten elämä on jokapäiväistä taistelua tai jossa länsimaalaiset turistit läsnäolollaan jollain tapaa osoittavat tukensa hirveälle hallinnolle. Asia ei todellakaan ole yksinkertainen eikä mulla ole vastauksia siihen, mutta haluaisin omalta osaltani olla hyvä liittolainen. Mutta kyllä, haluaisin myös päästä kuuntelemaan kantria Nashvilleen ja viettää viikon New Yorkin MoMassa – hyvällä omatunnolla.

KIRJOJA, JOITA EN AIKONUT LUKEA

Vaikka vuoden alussa vannoin, että pysyn jatkossa erossa autofiktiosta, se ei mennyt ihan niin. Ensin luin Riikka Suomisen teoksen Suhteellisen vapaata (Otava, 2020), joka ei per sé ole autofiktiota mutta taitaa lainata jos jonkin verran kirjoittajansa kokemuksista – oma keskustelunsa totta kai on, että eivätkö nyt kaikki kirjat tee niin, mutta tässä mennään jo tietyllä tapaa tunnistettavassa mittakaavassa. Kirja kuvaa erään avioliiton kehityskaarta ajanjaksolla, jolloin ahdistavasta avioseksistä päästään eteenpäin, niin omassa aviovuoteessa kuin ennen kaikkea uusien kumppaneiden kanssa. Avointa suhdetta käsitellään niin kirjan pariskunnan kautta kuin enemmän esseistiseen tyyliin parisuhteen historiaa ja yhteiskunnallista asemaa tutkaillen.

Kirja oli saanut etukäteen kritiikkiä siitä, että tarinan päähenkilö, nelikymppinen Klaara on ”ärsyttävän itsekeskeinen” ja toisaalta sitten ihan pituudestaan (kirjan, ei päähenkilön). Mä itse taas pidin siitä, että henkilöhahmot olivat mun mielestä moniulotteisia ja joiden toimintatapoja ja elämää yritettiin ymmärtää – ehkä liikaakin, sillä kyllä siitä saa sivumittaa lisää kun käydään läpi ihmisten eri kerroksia. Mä kuuntelin ja luin kirjaa lämpimässä saunassa viinilasin kanssa eikä kirjan pituus häirinnyt mua lainkaan, mutta olen kyllä sitä mieltä että se olisi toiminut hyvin myös kahtena erillisenä teoksena: Klaaran ja Ilmarin avoimen liiton ensiaskeleita kuvaavana teoksena sekä toisaalta esimerkiksi syvemmin parisuhteita analysoivana esseekokoelmana.

Ja tähän perään valitsin kirjan, joka vasta kuulostikin tutulta: kolmen lapsen vasta eronnut yksinhuoltajaäiti liittyy Tinderiin! Sanna Kiisken Tinder-päiväkirja (Docendo, 2020) oli silleen aika yks yhteen oman elämäntilanteeni kanssa, ja nyt oltiin ihan rehellisesti autofiktion ja omaelämänkerran rajamaastossa. Kirja koostuu pitkälti siitä, että Kiiski päivittelee sitä miten ei tule näillä spekseillä kelpaamaan kellekään – niin kuin päähenkilökin saa lopulta todeta, eivät ne lapset, konkurssit tai muuten vaan epämääräiseltä säätämiseltä vaikuttava elämä ole mikään este suhteen syntymiselle. Ja sitten siinä ruoditaan sanantarkasti Tinder-profiileja, joista muutaman tunnistin, ovat tulleet mullekin vastaan. Tämän lisäksi käydään treffeillä ja juoruillaan miehistä Whatsapp-ryhmässä.

Teoksen kirjalliset ansiot ovat aika ohuessa. Se on varmasti täydellistä Tinder-tirkistelyä niille, joilla ei itsellään ole asiaa sovellukseen, mutta yksipuolinen ja pinnallinen, ja vähän surullinenkin. Huomasin, etten halunnut samaistua – kaikesta yhteisestä huolimatta – kirjan päähenkilöön joka oli hetkittäin varsin epätoivoinen etsiessään uutta miestä. Ei sillä, onhan se totuus Tinderistä aika tylsä: ihmiset markkinoivat itseään, toiset enemmän ja toiset huomattavasti vähemmän vakavissaan, vaikka jotkut ilmoitukset ovat koomisia (joko vahingossa tai tarkoituksella) on Tinderin läpikahlaaminen lopulta aika puuduttavaa puuhaa. Itse selailen sitä lähinnä saadakseni sisältöä Instagramin Storyihin.

Syy, miksi nyt kuitenkin luin/kuuntelin nämä kirjat, oli se että aihe koski enemmän parisuhdetta kuin pelkkää päähenkilön itsereflektiota, joka ei aina autofiktiossa ole edes kovin onnistunutta. Nyt kun olen ollut kohta kaksi vuotta eronnut, ja satunnaista sutinaa lukuunottamatta yksin, ovat omat parisuhdehaaveet muuttuneet melko radikaalisti. En itse asiassa pysty enää katsomaan entiseen tapaan romanttisia komedioita, koska niiden tarjoama onnellinen loppu ei näytä yhtään onnelliselta omaan silmään. Ja tiedän, että monelle sopii traditionaalinen monogaminen suhde ja tähän nyt se disclaimer: muiden suhteet kiinnostavat mua äärimmäisen vähän. Jokainen järjestäkööt parisuhteensa, oli siinä sitten yksi tai satakaksi osapuolta, niin kuin parhaaksi katsoo kunhan ovat onnellisia ja kaikki mukana vapaasta tahdostaan, tietoisena suhteen pelisäännöistä. Mutta en tiedä millainen Dave Grohlin ja Trevor Noahin hybridi ovelle pitäisi ilmestyä että edes miettisin enää mitään vakavaa.

Ehkä Tinder-päiväkirjat tuntui juuri siksi vieraammalta kuin Suhteellisen vapaata, vaikka lähtöasetelman myötä olisi voinut olettaa ihan muuta. Kiisken kirjassa parisuhde on päämäärä, ja siinä haetaan juuri sellaista romanttista ideaalia mitä meille on tyrkytetty lapsuuden prinsessasaduista saakka. Siinä on tavoitteena päästä eroon sinkkuudesta, koska mikäs sen kamalampaa kuin olla yksin. Ja itsehän olen taas kokenut että on ollut aika ihanaa olla yksin. Enkä tarkoita ettenkö kaipaisi montaakin asiaa parisuhteessa elämisestä, mutta jos nyt mietin missä haluan olla viiden vuoden päästä ja kenen kanssa, niin olen ihan mielelläni tulevaisuudessakin talouden ainoa aikuinen. Totta kai toivon, että läheisyyttä ja suuria tunteita on tarjolla välillä mullekin, mutta perinteinen parisuhde ei ole enää mikään tavoite, ihmisarvon symboli tai suuri palkinto. Suomisen kirjassa oli parasta juuri parisuhdemyytin purkaminen, ja kirja ja sen teema on onneksi saaneet paljon tilaa mediassa viimeaikoina. Tarkoitus ei ole ajaa ahtaalle heteronormatiivista avioliittoa vaan antaa tilaa myös erilaisille parisuhteille – ja myös parisuhteettomuudelle.

KÄVELLEN HELSINGISTÄ TURKUUN

Jostain syystä idea kuulosti ensin tosi hyvältä, mutta nyt kun alan kirjoittamaan aiheesta niin… no, onneksi olen sen verran jästipää etten aio muuttaa mieltäni. Kävelen Turkuun tänä kesänä. Hitaasti mutta varmasti. About 175 kilometriä meiltä kotoa, tosin koska reittivalintani on itselleni tyypillinen ennemmin mielenkiinnon kuin lyhyen matkan perässä, ajattelin poiketa reissulla sekä Hankoon että Raaseporiin ja Karjaalla ja Kirkkonummelle. Ja varmaan vielä jossain pitää pitää pit stop ennen Turkua – hei apua, mitähän tuli nyt luvattua.

Kaikkien kesän matkasuunnitelmien peruunnuttua (tälläkin hetkellä olisin Nepalissa) päätin, että kesällä menisin Turkuun, kävellen. Rakastan kävelemistä, mutta en tiedä rakastanko sitä aivan kahden pääkaupungin välin verran mutta nythän se nähdään. Varasuunnitelma on, että yritän Hangosta iskeä jonkun rikkaan purjehtijan, joka heittää mut meriteitä Turkuun. Kotimatkalle valitsen varmasti suosiolla Onnibussin, mutta ainakin ilmastonäkökulmasta tämä on aika ympäristöystävällinen tapa kuluttaa aikaa. Jotain sellaista ohjelmaa oli pakko keksiä, jossa ei ole vaarana että löydän itseni läppärin äärestä ihan vaan ohimennen vilkaisemassa työsähköposteja.

Tällä hetkellä ajattelin, että ensimmäinen etappi olisi Kirkkonummella, jos voisin kutsua itse itseni ystävän luo kylään. Toiselle pätkälle mietin Kirkkonummi-Karjaa-väliä, mutta tämä olisi kävellen ainakin 13 tuntia – ilman taukoja. En siis tiedä, pitäisikö suosiolla ottaa siihen väliin joku välipysähdys vai kestävätkö jalat. Sitten tulisi höntsäilypäivä Karjaa-Raasepori, jolloin matkaa olisi vain alle 20 kilometriä, ja sitten taas pidempi kierros, Raasepori-Hanko, joka on noin 35 kilometriä. Hangossa haaveilen yöpyväni Regatta Spa’ssa ja kylpeväni, ja jatkavani sitten taas matkaa… mutta mitä reittiä?

Näyttökuva 2020-5-22 kello 9.49.59

Olisi ihana puikkelehtia (välillä vaikka venekyydillä) tuossa saaristossa, mutta miten siellä pääsee liikkumaan? Hangosta Turkuun reitti on aivan mysteeri, haaveilen tietenkin kauniista merellisistä maisemista ja yhdestä tai kahdesta ihanasta majapaikasta matkan varrella. Niistä saa jakaa vinkkejä: nyt tuetaan kotimaan matkailua, mutta olen myös siitä mukava mökkivieras että tuon yleensä mukanani viiniä enkä juo sitä kaikkea itse.

Perillä Turussa toivon, että pääsen syömään johonkin hyvään turkulaiseen ravintolaan. Toivon, että pääsen taas Erican kauniiseen kotiin (jossa on juuri remontoitu kylpyhuone houkuttelevan pinkeillä kaakeleilla) pesemään pölyt ja jos jalkani ovat vielä hengissä, voisin ehkä käydä korkkaamassa Dynamon tanssilattian – sillä edellytyksellä, että kesällä jo tanssitaan. Muutama terassikutsukin jo kävi ja alan suhtautua tähän lännen valloitukseen vallan positiivisesti: luvassa on varmaan sellainen 10 päivän itsetutkiskelumatka, joka päättyy suuriin rakkoihin ja lievään kankkuseen.