NO JOO…

P1282275.jpg

Olin ajatellut, että ehkä tänään aika on kypsä sille, että kirjoitan syistä muuttaa pois Suomesta – helposti tulee sanottua, että muutamme vain miehen töiden takia, vaikka oikeasti se on vain yksi monista syistä. Jotenkin asiasta kirjoittaminen aina jännittää, koska samalla tavalla kuin vaikka imetys tai se, kuinka kauan on kotona lasten kanssa, tämä tuntuu aiheelta jossa usein yhden henkilökohtainen valinta tulkitaan toisten valinnan arvosteluksi. Että tarvitaan sata disclaimeria: me tykkäämme Suomesta, suorastaan rakastamme sitä, ja olisimme tosi onnellisia täälläkin. Ne syyt, jotka ajavat meitä maailmalle, eivät ole mitään universaaleja edellytyksiä millekään hyvälle elämälle ja oikeastaan kyseessä on todella ristiriitainen projekti, johon liittyy paljon haikeutta ja menettämistä ja varmasti jollain elämän osa-alueilla myös häviämistä. Jos sitä nyt mitenkään absoluuttisesti voi mitata.

Mutta kun nyt katselen kun taivaalta sataa räntää viikkoa ennen toukokuuta niin ehkä mun ei tarvitse niin kauheasti tänään perustella sitä muuttoa.

Mutta kerron tammikuisesta Espanjasta, mikä siinä on kivaa. Todettakoon, että siellä on tammikuussa niin tuulista että tarvitsee ihan eteläisimmässäkin kärjessä toppatakkia ja on roskaista ja meluisaa, mutta sitten on se kävely tuolla itärannalla. Jos kävelee kahdeksan kilometriä eteen päin niin päätyy mereen ja seuraavan kerran vastaan tulee maata ihan toisella mantereella. Siinä, että näkee Afrikan joka päivä, on jotain maagista. Ja nuo rahtilaivat, jotka päivystävät Välimerellä. Itse asiassa suurin osa on helmikuussa konkurssiin menneen eteläkorelaisen Hanjin-varustamon rahtilaivoja. Kyseessä oli yksi suurimmista varustamoista, ja nyt kymmenet valtavat konttilaivat odottavat merellä jotain. Ostajaa, uppoamista – en tiedä. Yhtä aikaa aavemaista ja kiehtovaa. Kuvassa näkyy puisia kalastusveneitä Playa Atunaralla, tonnikalanpyytäjien rannalla. Joskus satunnaisesti kalastajat lähtevät merelle, mutta useimmiten he leiriytyvät rantahiekalle koko päiväksi ja heittävät pitkät siimat mereen. Ja huutavat niille, jotka erehtyvät kulkemaan liian lähellä. Ja siinä on kaksi kulkukoiraa. Otin kuvan kun palasin shelteriltä enkä jaksanut enää ottaa tuota kaksikkoa kiinni ja viedä koiratarhalle. Ajattelin, että näyttihän tuo duo ihan tyytyväiseltä tuossakin. Ja kaikkea tuota kaipaan ihan kamalasti. Tällaisina päivinä vielä vähän enemmän.

PUOLI VUOTTA ILMAN URHEILUA

Oikeastaan kohta juhlitaan jo vuosipäivää siitä, kun yli neljän vuoden aktiivinen ja urheilullinen elämäntapa loppui. Nyt kun katson, vähän kauhunsekaisin tuntein, viimeisten kuukausien kalenterimerkintöjä ihmettelen, miten olen ikinä saanut urheilua ängettyä mihinkään väliin. Salijäsenyyden lopetusta edelsi neljä vuotta hurmoksellista urheilua, jossa kävin vielä viikko ennen synnytystä hikoilemassa spinningissä ja palasin bodycombat-tunneille potkimaan mielikuvitusvastustajia heti kun maidontuotanto oli tasaantunut sellaiseksi, ettei vaarana ollut kanssajumppaajien ruiskiminen luonnontuotteilla.

Tuon noin 3-4 kertaa viikossa kunnon hikiliikuntaa sisältäneen elämänvaiheen aikana ymmärsin, miksi ihmiset ylipäänsä urheilevat, aloin jopa seurata sitä televisiosta silloin tällöin liikuttuen (henkisesti), koska ymmärsin, millaista omien rajojen ylitys oli, millaista on tsempata itsensä huikeisiin suorituksiin. Ja olin varma, ettei pää kestä ilman säännöllistä endorfiiniannosta. Ja epäilin vähän, että musta tulee apaattinen sohvaperuna jos en maksa itseäni kipeäksi siitä liikkumisen ilosta, koska mun luonteelle motivaatioksi ei vaan riitä paremmat pakaralihakset, ei enemmän elinvuosia eikä edes lupa syödä vähän enemmän. Ahneus oli paras kannustin käymään salilla koko rahan edestä.

No, miten sitten kävi.

On tullut ainakin viisi kiloa lisää massaa. Siinä missä kaksi vuotta sitten olin elämäni kunnossa ja huikean tyytyväinen siihen, että kolmekymppisenä kroppa oli lihaksikas ja funktionaalinen ja pystyin tekemään vaikka mitä temppuja, niin kahdessa vuodessa olen palannut lähtöpisteeseen. Tai siis oikeastaan puolessa vuodessa. Haluaisin nauraa tähän päälle, että tekemättä mitään! Puolen vuoden aikana olen käynyt pari kertaa kiipeilemässä, mutta nämä boulderointikuvat ovat ihan täyttä lavastusta: olen niin korkeanpaikankammoinen että yleensä alan täristä jo ekalla otteella ja puolitoistatuntinen seinän äärellä sisältää paljon enemmän juoruilua kuin liikuntaa. Aloitin joogan paikallisessa mummoryhmässä, mutta syke nousee korkeammalle ihan vaan Emmerdalea katsoessa kuin tuossa letkeässä venyttelyporukassa – joka on sinänsä ihan tarpeellista kehonhuoltoa, mutta ehkä vähän liioittelua ottaen huomioon miten vähän kroppani näinä päivinä joutuu tekemään töitä. Kerran taisin käydä vesijuoksemassa. Olen myös tehnyt Yogailla satunnaisesti treeniä, ja pidän siitä kyllä paljon, mutta järkytyin kun en pystynyt tekemään power yoga-tuntia kokonaan, koska kunto loppui kesken. Minä, joka vielä vuosi sitten vedin helposti pari tuntia aerobistakin putkeen, perkele.

Kuitenkaan se, mitä pelkäsin eniten, ei tapahtunut. Pää ei levinnyt. Oikeastaan olen ollut oikein tyytyväinen, kun olen ehtinyt ahmia sekä tv-sarjoja että ruokaa rauhassa iltaisin. Olen tissutellut välillä lasin viiniä ja nauttinut elämästä eri tavoin kuin bodypumpissa, vaikka ajattelin, että vieroitusoireet iskevät viikossa. Eivät iskeneet. Olen ollut ihan onnellinen, vaikkei syke ole kovin usein noussut yli satasen. Paitsi portaissa, ne taas nykyään kyllä tuntuvat. Jopa pakaroissa, joiden paikalla on enää kuoppa. Ehdin tuossa urheiluhulluuden vaiheessa ihmetellä, miten ihmiset voivat olla liikkumatta ja nyt muistan, että ihan helposti. En juuri kaipaa hikoilua – en enää muista, kuinka hyvä fiilis siitä tuli.

En kuitenkaan nyt aio jämähtää tähän laiskanpulskeuteen: kunhan tämä pahin stressi kaikkien elämän osa-alueiden kanssa helpottaa, teen comebackin lenkkipoluille. Puolimaraton on taas mielessä loppusyksyksi, ja tavoite olisi toukokuussa taas liihotella kymmenen kilometriä jossain itähelsinkiläisillä kinttupoluilla. Kaipaan sitä vartaloa, jolla pystyi tekemään asioita, joka jaksoi liikkua, kantaa, kiivetä. Ja jolle ne farkutkin mahtuivat vielä. Vaikka ihmissäkkituolinakin on ihan mukavaa, niin minut on myös peloteltu kansanterveydellisillä kauhutarinoilla. Joten siinä missä salikorttia en vieläkään mene aktivoimaan, niin jotain on tehtävä. Ehkä se jotain on nyt alkuun pieni höntsäilykierros korttelin ympäri, mutta tässä taas ollaan. Nollapisteessä.

PITKÄ KUIN PÄÄSIÄINEN

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mulle varmaan bloggaamisessa vuosi on just sopiva aika. Sen jälkeen alan väistämättä toistaa itseäni: taas teki mieli avautua, että aijjai kun pääsiäinen ahdisti, en oo yhtään perinneihminen, kauheet paineet, lapset ei pääse ees virpoo kun oon niin laiska askartelija, omalla tyylillä hei. Onneksi en kuitenkaan avautunut, koska olikin tosi kiva pääsiäinen eikä edes haitannut että se oli pitkä. Ei musta vieläkään mitään leipomisvinkkien jakelijaa tule, poikien kerhossa istuttamat vehnänoraatkin (tai mistä minä tiedän mitä ne oli, ainakaan rairuohoa eivät olleet!) kuoli niin kuin puolessa päivässä meillä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Vaikka pääsiäiseen kuului myös pakollinen essee ja työjuttuja, niin pääasiassa otin takaisin huonosti hoidettuja sosiaalisia suhteita. Ex tempore kylään kutsuttua illallisseuraa saatiin kahdesti, jopa niin että melkein kolme vuotta kotona ollut ruokapöytä levitettiin ensimmäistä kertaa kymmenen hengen kattausta varten. Kävin sillä brunssilla (joka jälkikäteen ajatellen ärsytti vielä entisestään; se oli ihan surkea!) ja syötiin anoppilassa pääsiäispäivällinen.

 

Yllätin itsenikin häärimällä keittiössä oikein kunnolla, ja olin suoranainen pääsiäisnoita kun lauantai-iltana viimeisillä voimillani piilottelin pääsiäismunia pitkin kotia ja piirsin vielä kaikki arkkitehdit, graafikot ja ties mitkä kuvataiteilijat kateellisiksi saavan vihjekartan pojille. 15 euroa pääsiäismunia ja 10 minuuttia toteutusta ostivat meille lisää lötköttelyaikaa sunnuntaiaamuna noin, öhm, kaksi minuuttia. Hyvä minä!

Ja voi että, eilinen se vasta kiva olikin! Pääsin kaupungille tapaamaan erästä koiraa (ja hänen oikein mukavaa omistajaansa), jonka pelastusoperaatiossa Espanjasta Suomen kautta Ruotsiin olin syksyllä mukana. Silloin tämä hurmaava podenco oli meilläkin yhden yön, pelkäsi meitä keittiön pöydän alla, ja nyt se kulki pitkin Aleksanterinkatua kuin olisi koko ikänsä vain reissannut suurkaupungeissa. Toki se herätti ansaittua ihastusta, mutta myös epäileviä katseita – muistutti nääs kovasti sitä koiraa, joka joutui muutamaksi päiväksi varkaiden kynsiin.

Kävimme myös lounaalla Katajanokalla uudessa EGG-ravintolassa ja annan tässä lyhyen ravintolakriitikin: päädyimme syömään ihan vaan kananmunia pääsiäisenä, koska paikka oli a.) auki b.) kiinnostava uusi tulokas c.) eläinystävällinen, ts. koirakaveri oli tervetullut kerjäämään pöydän alle ja d.) juuri sopivasti matkalla Viikkarin terminaaliin. Hinta-laatusuhde oli oikein kohdallaan, reilu kympin munakas jonka kaverina oli pala leipää ja jotain hieman hummusmaista levitettä. Myös kahvi tuli kaupan päälle ja se oli muuten erityismaininnan arvoista! Kasvismunakkaaseen kuului cheddaria, mausteista kvinoaa, kurpitsapikkeliä ja guacamolea. Jälkikäteen kuulin, että annosta olisi voinut vähän muunnella oman maun mukaan ja itse olisin jättänyt pois kvinoan, joka oli omituisen makeaa. Muuten tosi hyvät maut, mainiot raaka-aineet, korianteria ja mielenkiintoinen, lyhyt lista. Varmasti menen takaisin. Munamuija antaa arvosanaksi 8,5 ja se on hei tosi hyvin munakkaalle!

kasvismunakas-egg.jpg

Ja kun eläin- ja ihmisystävä oli saateltu satamaan niin ponkaisin ystävän kanssa kiertämään Etelä-Helsingin rantoja ja päätimme terapeuttisen puhumis- ja kävelykierroksen Löylyyn, jossa köyhät ritarit ja lasi rieslingiä jotenkin kruunasivat kaiken. Että tälle pääsiäiselle annan arvosanan 9+ ja odotan jo innolla seuraavaa: väliaikatiedot Espanjasta kertoivat vähän erilaisesta Semana Santasta.

PÄÄSIÄISBRUNSSI: KIILA

brunssi-jogurtti.jpg

Käytyäni kerran Kiilassa varsin surkealla brunssilla (pitkävihaisena muistelen siis vuotta 2013…) ja luettuani paikan epäonnisesta asiakaspalveluepisodista olin vannonut, että boikotoin paikkaa jatkossa(kin). Kuitenkin pitkäperjantaina Helsingin keskustassa oli kohtuullisen huonosti vaihtoehtoja kun etsimme ystävän kanssa brunssipaikkaa: Fazerille oli armoton jono ja kaikki muut olivat sitten kiinni. Kun on tarpeeksi nälkäinen ja epätoivoinen voi vähän joustaa periaatteistaan ja niinpä päädyimmä brunssille Kiilaan. Todettakoon heti yksi harvoista hyvistä puolista brunssissa: hinta 22,50 euroa ei ole Helsingin brunssivalikoimassa mitenkään korkeimmasta päästä. Ei sen puoleen, että tällä tarjonnalla olisi yhtään varaa sitä korottaakaan.

Koska kehuja ei riitä ihan niin paljoa, että saisin muotoiltua arvostelun hampurilaismalliin ja aloitettua ja lopetettua myönteisillä kommenteilla niin jaan kiitokset heti kättelyssä: Henkilökunta oli ystävällistä ja täytti ahkerasti tarjoiluastioita. Lämpimät karjalanpiirakat olivat hyviä munavoin kanssa. Jogurtti ja marjat olivat mukavan kirpeitä. Oli kivaa, kun oli tilaa ilman varaustakin.

No sit sitä palautetta. Ihan ensiksikin on tavattoman urpoa, että ruokalista on vain yhdellä A4:n lapulla tarjoilujen alkupäässä. Kaikkia meitä ruokarajoitteisia ottaa päähän, kun tarjoiluja on neljällä eri pöydällä ja vain yhdestä paikasta löytyy lista tuotteista ja siitä, millaisiin ruokavalioihin ne sopivat. Ja sekin, kun on vaan se lista mutta kun näet ruoan on sen sisältöä mahdoton arvata. Esimerkiksi henkilökunta oli tarjoamassa mulle chorizopullia falafeleina kunnes tuli itse tarkistaneeksi asian. Noin yleensä kasvissyöjälle tarjonta oli todella onnetonta: lämpimissä ruoissa löytyi vain riisi (vau!) sekä ”lämmin bulgursalaatti”, joka näytti keitetyltä riisiltä johon oli sotkettu vähän kesäkurpitsaa ja porkkanaa. Sekasyöjille lämmintä tarjoilua oli kolme kertaa enemmän. Mielikuvituksetonta ja vanhanaikaista. Eniten silti ärsyttää tämä ruoan tietojen puuttuminen: en tarvitse tuoteselostetta croissantteihin tai mysliin, mutta nuudelisalaatin pääraaka-aineet olisi mukava tietää.

mozzarella-croissant-piirakka.jpg

Leipäpöytä leikkeleineen ja juustoineen oli OK, lämpimät ruoat lämmittivät varmasti lihansyöjiä ja salaattipöydässä oli ihan siedettävä tarjonta, joskaan mitään makujen fanfaaria ei ollut luvassa. Tämän muistin siitä epäonnisesta käynnistä neljän vuoden takaa: brunssi muistutti keskinkertaista hotelliaamiaista. Jos mehua on tarjolla vain yhtä sorttia, soisi sen olevan vähän laadukkaampaa, mutta ei mulle jano jäänyt. Jälkiruokapöytä oli kattava: hedelmiä, rockyroadia (joka sittemmin paljastui suklaalla kuorrutetuiksi vaahtokarkeiksi), jotain pashan tapaista, mustikkapiirakkaa, brownieta. Nyt olisi taas suonut panostettavan laatuun määrän sijaan. Tuli vähän ikävä Deli Cafe Mayaa, jossa ensin niukka valikoima harmitti mutta se korvaantui huolella valmistetuilla, hyvistä raaka-aineista valmistetuilla herkuilla.

Onneksi sentään seura oli luotettavan laadukasta! Kyllähän tuollakin nälkä lähti (joskin parin tunnin päästä se palasi, eikä yhtään ruokaa tehnyt mieli santsata) ja puitteet ovat viihtyisät – buffetpöytiin ei syntynyt ruuhkaa, fiilis oli rauhallinen ja vessat siistejä sanan kaikissa merkityksissä. Mutta melko kunnianhimoton esitys silti, ja ehkä kannattaisi aikuisten askarteluleikkien sijaan panostaa ruokiin ja esillepanossa huomioida kaikki ruokarajoitteiset. Kulinaristiset pisteet eivät nousseet kovin korkealle, itse annan brunssille arvosanaksi 7 ja lihansyöjäseuralainen 7+. Ensi kerralla sitten jonotan sinne Fazerille, perkele.

jälkiruoka.jpg

TAUKO ETÄSUHTEESSA

Nyt ollaan vihdoin eräässä vedenjakajassa: takana on minun ja Käytännön Miehen pian kymmenvuotisen parisuhteen pisin erillään vietetty ajanjakso (71 päivää) ja tämän loman jälkeen meillä on jäljellä – jos kaikki menee kuten on suunniteltu – enää yksi jakso etäsuhteilua (55 päivää). En ihan vielä uskalla ajatella sitä, että jos asiat järjestyvät niin hyvin kuin ne hetkittäin näyttävät järjestyvän niin juhannuksen jälkeen me elämme normaalia perhe-elämää. Espanjalaista perhe-elämää enkä nyt ihan tiedä voiko meitä sanoa normaaleiksi, mutta ainakin parisuhde on muutakin kuin hyvän yön toivotuksia Messengerissä. Odotan tietenkin elämän laakapalloa tähänkin väliin, eiköhän siellä Gibraltarin ja Espanjan välille syty sota tai muuta, mutta menoliput on kuitenkin hankittu. Onneksi emme lennä Unitedilla, niin sen suhteen ei ole suurempaa huolta. Heh heh.

Olin jo kirjoittamassa syväanalyysia etäsuhteesta kunnes huomasin kirjoittaneeni suunnilleen sanasta sanaan samanlaisen postauksen jo melkein vuosi sitten. Keskeinen viesti oli yhä sama kuin viimeksi: en suosittele. Haluaisin kirjoittaa, kuinka etäsuhde on ollut suurta itsetutkiskelun aikaa ja syventänyt parisuhdetta ja luonut välillemme upean henkisen siteen, mutta ei. Välillä se on ajanut ihan eron partaalle ja aina ne ensimmäiset viikot yhdessäoloa ovat olleet todella tahmeita, kun on pitänyt opetella taas alusta asumaan uudestaan sen sydämensä valitun kanssa. Ja nyt kun Käytännön Mies on täällä, sen sijaan että haluaisin istua käsi kädessä ja puhua tunteista haluankin vain olla yksin. Tai haluan totta kai sitä hempeilyäkin, mutta akuutimpaa on saada nukkua sekä yö- että päiväunia, käydä vessassa että kymmenen lasta huutaa oven takana äitiä erotuomariksi (okei, niitä on vain kolme mutta vessan akustiikan takia se kyllä kuulostaa kymmeneltä) sekä tehdä töitä ilman että uhmaikäinen tulee repimään läppäriä kädestä voidakseen katsoa Sanabileitä Netflixistä.

Samalla vähän säälittää Käytännön Mies, joka joutuu keskelle työleiriä. Se on vähän hassua, sillä meillä on tämä kevät nukuttu poikkeuksellisen huonosti sairastelusta ja pahoista unista ja vänkyrään menneistä pussilakanoista johtuen ja kun itse herää yöllä kuudetta kertaa vakuuttamaan, että ei ole aamu, kannattaa vielä vähän nukkua tai vaihtamaan lakanoita niin voin melkein vannoa, että vähemmän lämpimien ajatusteni viileä tuulahdus on tuntunut Espanjassa asti. Enkä ole silloin niin kauheasti säälinyt itseäni vaan enemmän ollut perkeleen kiukkuinen siitä, että eräs toinen nukkuu sen yön kaikessa rauhassa katkeamatonta unta ilman että kukaan potkii otsaan tai pissaa tyynylle. Vanhemmuus on kauhean paljon kivempaa, kun sen voi jakaa. Edes ne huonot yöt.

Lupaan, että kun etäsuhde on ohi ja meitä on taas kaksi aikuista kasvattamassa toisiamme ja lapsia, niin en ihan heti valita siitä että toinen jättää kaapinovet auki tai ostaa väärää leipää. Koska ainakin se toinen on olemassa siinä lähellä siinä vaiheessa, kun itse huomaa ettei ole ihmisenä aivan vielä tarpeeksi jalostunut pystyäkseen käsittelemään kypsästi sen että lapsi on piirtänyt lempihuulipunalla seinään aarrekartan tai tunkenut veljensä sieraimeen legon. Ja jos käy onni, toista tällaista opettavaista ja hiton raskasta ajanjaksoa ei enää osu kohdalle, kyllä yli 18 kuukautta asumista saman mantereen eri puolilla riittää.

MACHINES

Näyttökuva 2017-04-10 kello 14.42.38.png

Koska vaalien jälkeisessä maanantaissa ei muuten ollut tarpeeksi maailmantuskaa, kävin aamulla katsomassa elokuvissa Machines-dokumentin. Intian Gujaratissa kuvattu dokumentti menee suoraan sylttytehtaalle, tekstiilitehtaalle jossa köyhät miehet tekevät ympäripyöreitä päiviä parin dollarin palkalla kemikaalien, pölyn ja kaikin puolin epäinhimillisten olosuhteiden keskellä. Jostain syystä alkoi kovasti kutittaa ne päällä olevat omat vaatteet – Zaran farkut, joiden materiaali tulee myös samoista tehtaista.

Tekstiiliteollisuuteen jo lapsena tottuneen ohjaajan, intialaisen Rahul Jain dokumentin tiedollinen anti ei ehkä ole niin suuri kuin olisi voinut olla. Hän antaa kuvien ja ennen kaikkea koneiden ja polttouunien metelin puhua puolestaan, visuaalisesti reilu tunnin mittainen dokumentti onkin upea. Se antaa äänen muutamille työntekijöille, jotka varsin koruttomasti kertovat arjestaan – miten vähän köyhällä on vaihtoehtoja, miten lapsena aloitettu työ tehtaalla voi mahdollistaa paremman työpaikan aikuisena, miten nälkäiset työntekijät ovat liian heikkoja järjestäytyäkseen. Dokumentissa haastatellaan vain yhtä esimiestason työntekijää, ehkä jopa paikan pomoa, joka saa kyseenalaisen kunnian olla yksi vuoden epämiellyttävimmistä elokuvapersoonista. Valitettavasti hän vain on todellinen.

Näyttökuva 2017-04-10 kello 14.42.18.png

Yksi dokumentin ehdottomia ansioita on se, että tuotantoketjussa mennään taas hieman alemmaksi: vaateteollisuuden hikipajoista on puhuttu paljon, mutta silloin keskustelussa on usein Bangladeshin tai Kiinan ompeluleirit, joissa vaatteet vähintään yhtä kamalissa oloissa kootaan yhteen ennen kuljettamista ketjuliikkeisiin ympäri maailman. Vielä ei ole päästy näkemään millaisia uhrauksia ihmiset ja ympäristö tekevät raaka-aineiden saamiseksi keinokuiduista puuvillan viljelyyn, mutta nyt olemme taas nähneet tuotantoportaan yhden vaiheen, joka ei sekään kestä lähempää tarkastelua. Tieto lisää taas länsimaisen kuluttajan tuskaa: taas yksi vaihe oman vaatteen syntyprosessissa, jolle ei itse oikein voi mitään. Viiden euron paidan valmistuksen jokaista vaihetta tuntuu olevan mahdoton jäljittää, ja toisaalta tämä muistutti siitä, että pelkkä vaatteen valmistus ei vielä lupaa, että koko prosessi kuidusta kuteeksi olisi ekologinen ja eettinen.

Dokumentissa kuvataan usein tarkkaan tuskaisen väsyneitä työntekijöitä, jotka torkahtelevat työpisteilleen. Työ on mekaanista, hetkittäin erittäin vaarallista ja äärimmäisen kuluttavan näköistä. Mutta meidän sääliämme eivät tekstiiliteollisuuden työntekijät kaipaa, vaan palkankorotusta, arvostusta ja parempia työolosuhteita. Ei liene realistista ajatella, että kankaita ei enää valmistettaisiin tai että köyhät eivät tarvitsisi töitä jatkossa, mutta jotain… jotain pitäisi tehdä. Rahul Jain teki dokumentin. Erityisen pahaa teki katsoa tehtaan nuorimpia työntekijöitä, jotka silmämääräisesti olivat 12-13-vuotiaita, käsittelemässä kemikaaleja, värejä ja muita myrkkyjä ilman mitään suojakäsineitä. Lihansyönnissä itseäni tökkii ajatus siitä, että eläimiä kasvatettaisiin kärsien vain päätyäkseen minun ruoakseni ja vastaavasti omatuntoa painaa ajatus lapsista, joiden terveys ja hyvinvointi vaaraantuu vain siksi, että voin ostaa halpoja uusia vaatteita.

Näyttökuva 2017-04-10 kello 14.42.29.png

Kuvat: Finnkinon sivuilta

AJATUKSIA RUOTSINLAIVALTA

auringonlasku.jpg

Tämä teksti oli puolivalmiina luonnoksissa jo ennen Tukholman perjantaisia tapahtua. Mietin, onko makaaberia kommentoida laivareissua ja Tukholmaa yleisellä tasolla kun siellä on juuri tapahtunut terrori-isku, mutta hitto, elämä jatkuu (vaikka pelottaisikin välillä). Ajatukset ovat myös Ruotsissa ja tähän kuuluu se klassinen kauhistelu: kun perjantaina tapahtui, olimme juuri tasan samaan aikaan tasan samassa paikassa tiistaina, meidän reissuseurue sekä juuri Åhlensia vastapäätä työskentelevä kaverini, joka onneksi on kunnossa. En aio tämän takia jäädä kotiin, enkä äänestää persuja.

mutsi-ja-pojat.jpg

Mä en ihan rehellisesti ole kauhean hyvin koskaan ymmärtänyt Ruotsin risteilyjen viehätystä. Tai Tallinnan risteilyjen. Vaikka tietenkin vanhat sananlaskut puhuvat että ei se destination vaan se journey niin risteilymatkustaminen ei kyllä ihan vastaa omaa käsitystä matkustamisesta. Paitsi nykyään. Kun on lapsia. Joiden mielestä ei ole juuri parempaa paikkaa kuin laivanhytti, jonka puhtaustaso vähän epäilyttää äitiä ja yölliset ääneet valvottavat – väsyneet pikkuseilorit eivät anna tämän häiritä, he fiilistelevät yläsänkyä, hassua vessaa ja sitten kaikkea mikä odottaa ulkopuolella. Leikkihuone, buffet, tax-free ja peliautomaatit (joiden ikärajoja emme kunnioita merillä). Yhtä juhlaa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Esikoinen pyysi syntymäpäivälahjaksi risteilyä. Viime vuonna käytiin koeajamassa Skidit-risteily kavereiden kanssa, nyt sitten mukaan otettiin koko perhe, mukaanlukien mummi. Naistenpäivän tarjouksessa oli A-luokan hytti Silja Linella 50 euroa ja kun lähtöpäivänä oli vielä merimarkkinatarjouksia, saatiin toinen hytti kahdella kympillä. Kaksi hyttiä olikin viidelle hengelle ihan hyvä ratkaisu ja 70 euron hinta oli varsin siedettävä. Mähän olen kaamea pihistelijä, enkä esimerkiksi maksaisi ikinä meidän perusnirsoja lapsia aamupalabuffaan vaan jälleen kerran kassissa oli omat porkkanat, banaanit, croissantit ja mehut, jotka nautittiin hytissä ennen maihinnousua. Pojat olivat kodinraivauksen konmari-hengessä myyneet Ryhmä Hau-autonsa ja Duplonsa ja niillä oli isompi shoppailubudjetti matkalle kuin mutsillaan ja he laittoivatkin eurot sileäksi lelukaupassa. Olemme nyt monta legoa rikkaampia.

Noin yleensä laivamatkustelu on mukavan rutiininomaista. Kun on päästy irti satamasta, lapset juoksevat edes takaisin promenadea ja sitten käyvät leikkipaikan (joka on Siljan laivoilla kiitettävän kokoinen ja vanhempien iloksi varusteltu wi-fillä) läpi. Sitten käydään syömässä – me ollaan joka kerta valittu laivan italialainen, La Tavolata, jossa lapsille on juuri sopivan kokoinen buffet (ts. lihapullia ja ranskalaisia ainakin) ja aikuisille suht arvokasta mutta aina yhtä hyvää ravintolaruokaa. Sitten diskoon, jossa maksetaan itsemme kipeiksi valotikkudrinkeistä ja tällä kertaa katsottiin Mother Africa-show’ta, joka kyllä edusti kaikkia mahdollisia stereotypioita ja oli vähän väsynyt, ehkä juuri siksi että se ei jotenkin tuntunut ihan sopivalta vedolta tiedostavalla 2010-luvulla. No, etenkin meidän afrotanssijalapsi Pampula piti esityksestä. Sitten eväitä hyttiin ja nukkumaan.

pampula-discossa.jpg

Seuraavana aamuna lähdettiin hyttiaamiaisen jälkeen sinne luonnonhistorialliseen museoon, joka oli mainio, ja sieltä vielä katsomaan pohjoismaiden suurin lelukauppa, Sergels torgille avattu BR-lelut, jossa moikkasin nopeasti ystävää. Eväät laivaan Åhlensin alakerrasta ja laivalla kylpyläosastolle, missä on kivaa kunhan ei taaskaan ajattele sitä, miten puhdasta porealtaiden vesi on kun lämpötila lähentelee neljääkymmentä. Pääsin vielä yksin syömään ja valitsin sushiravintolan. En ole sushi-ihminen ja nyt sen viimeistään opin, kun kamalaan nälkään yritin syödä 10 spicy tuna-palaa ainoana janojuomana viini. Seuraavan kerran kun ajattelen raakaa kalaa, muistuttakaa mua tästä.

sushi.jpg

Laivalla oli siis kivaa. Erityisesti lapsilla, joiden ehdoilla nämä reissut meillä toteutuvat. He haluavat jo huomenna uudestaan, mä joudun ehkä keräilemään taas vuoden voimia. Toisaalta samalla tavalla kuin Marokon matkalla, mua alkoi ahdistaa se kun satamassa purkautuvia matkustajia vastaan virtasivat hyttisiivoojat, joista yksikään ei edustanut ns. kantasuomalaisia. Että maahanmuuttajataustalla ei ole helppo työllistyä ja asenneongelma on varmasti enemmän mulla kuin näillä hyväntuulisilla ja auttavaisilla SOL-palveluiden kavereilla, mutta miltä tuntuu joka päivä tulla siivoamaan meidän tai sitten joidenkin sikailijateinien jälkiä laivalle, jonne ei ehkä pysty viemään omaa perhettään (ei sillä, että kaikki edes haluaisivat). Äh, en tiedä. Keskellä keskiluokkaisia huvejakin sitä aina muistaa, että on aika etuoikeutettu kun matkustaa merellä maasta toiseen eurooppalaisen passin turvin maha täynnä ja turvassa.

silja-symphony.jpg

PYYDÄ APUA

Ensi viikolla ennen kuin Käytännön Mies tulee Suomeen parin viikon pääsiäislomalle on mulla muutama tiukka paikka, kun jokaiselle lapselle osuu menoja samaan aikaan ja kaikesta tehokkuudestani huolimatta en ole vielä oppinut olemaan kolmessa paikassa yhtä aikaa. Tässä on muutaman vuoden aikana tullut huudeltua avunpyyntöjä enemmän kuin koskaan ennen, ja mikä parasta: niihin on aina vastattu. Erityisesti oman alueen tutut ja jopa vähän tuntemattomammatkin lapsiperheet ovat olleet korvaamaton apu. Tätä yhteisöllisyyttä tulee taatusti ikävä, ja erityisesti esikoisen parhaan ystävän perhettä, joka on usein ottanut isompia poikia pihalle tai kotiinsa kylään kun on ollut kuopuksen kanssa joku tilanne päällä.

Viime aikoina olen myös saanut auttaa. Ja nimenomaan saanut, koska usein Suomessa tuntuu olevan kunnia-asia pärjätä yksin ja avunpyytäminen nähdään muiden vaivaamisena. Luulen kuitenkin, että suurin osa ihmisistä ilahtuu voidessaan olla avuksi – eihän se mitään altruistista uhrautumista ole, vaan auttajakin saa yleensä vähintäänkin hyvän mielen ja paljon positiivista karmaa. Kuulostaa kamalan kornilta, mutta kun sain auttaa naapurissa asuvaa vanhempaa rouvaa, joka hukkasi puhelimensa, niin oma päivä kääntyi voitokkaaksi jo ihan siinä että pystyin tekemään jotain. Lupaan, etten ala kirjoittaa mitään mietelauseita auringonlasku- ja kukkakuvitusten päälle, mutta silti. Universumi, karma, hyvät vibat.

Vaikka yleinen ilmapiiri, poliittiset päätökset ja kaikki mahdollinen öyhötys välillä syö uskoa ihmiskuntaan, on onneksi omassa elämässä kohtaamiset vieraidenkin ihmisten kanssa pääasiassa sellaisia, jotka vahvistavat luottamusta myös hyvisten olemassaoloon. Oli se sitten se vähän epäilyttävän näköinen kadunmies, joka auttoi mua rattaiden ja ostosten kanssa tai naapuri, joka lainasi laskimen tilastomatikan kokeeseen ja suhtautui hyvin ymmärtäväisesti, kun se (lasteni toimesta tietenkin) katosi. Ystäväpiiristä löytyy vieläkin suurempia persoonia, sellaisia, jotka ovat ottaneet kotiinsa asumaan turvapaikanhakijan, monet toimivat tukiperheinä, osoittavat mieltään oikeudenmukaisuuden puolesta, ovat kuntavaaliehdokkaina tai joskus ihan arkisesti jaksavat kärsivällisesti kasvattaa ja ruokkia omien lastensa lisäksi naapurinkin resupekat.

Että auttakaa ihmiset. Ja pyytäkää apua, kun sitä tarvitsette. Koska on yksi parhaista fiiliksistä, kun saakin apua ja tukea – usein vieläpä aika yllättävistä paikoista.

 

NATURHISTORISKA RIKSMUSEET TUKHOLMASSA

P4043464.jpg
Museovieraille esillä: 2-vuotias, joka ei suostu pitämään kenkiä jalassa. Saa koskea.

Hälsningar från Stockholm!

Maanantaina lähdettiin laivalla leputtamaan hermoja länsinaapuriin. Mietittiin taas, mitä tehtäisiin maissa – esikoiselle jäi viimeksi traumoja Junibackenin juna-ajelusta, johon oli sopivasti valittu kaikki lastenkirjallisuuden kauheimmat hetket, Rum för Barn tuntui jotenkin tylsältä ja vaikka kaikki ovatkin kehuneet Wasa-laivaa sekä keskiaikamuseota, niin ne nyt eivät ole ihan meidän teekuppejamme. Mutta mun lempimuseo on New Yorkin Natural History Museum ja Suomessa yksi suosikeista se Luonnontieteellinen, joten bingo: Naturhistoriska Riksmuseet Tukholmassa!

katto.jpg

Noin 300 metrin päässä Universitet-metroasemalta sijaitseva valtava rakennus on täynnä seikkailuja. Tällä kertaa, arkisena aamupäivänä, se oli myös täynnä koululaisia (jotka sivuhuomatuksena käyttäytyivät mielestäni huomattavasti huonommin kuin suomalaiset ikätoverinsa, mutta ehkä olin vain pettynyt kun he eivät syöneet rapuja ja laulaneet snapsilauluja yhdessä monista museon eväiden syömistä varten varatuissa paikoissa). Silja Linen Värtan-terminaalista matka julkisilla maksoi 4,50 euroa per aikuinen ja kesti vaivaiset 35 minuuttia. Taksilla kuulemma olisi kustantanut noin 200 kruunua. Museo itsessään on ilmainen, paitsi Cosmonova, planetaario josta löytyy myös upea IMAX-elokuvateatteri.

korallit.jpg

Me oltiin varattu vierailulle vain pari tuntia, ja se ei muuten riitä yhtään mihinkään. Isommat pojat kävivät mummin kanssa katsomassa 45 minuuttia kestäneen A Beautiful Planet- elokuvan, joka oli kuulemma hieno. Sillä aikaa minä ja kevyen uhmaraivon voimin kulkenut kuopus kierrettiin tätä neljässä kerroksessa lapsia ja aikuisia viihdyttävää kompleksia, jonka yhdestätoista tämänhetkisestä näyttelystä ehdittiin joten kuten käydä läpi viisi. Tuolla saisi helposti kulumaan koko päivän, joten seuraavalla kerralla pitää varmaan sijoittaa ihan hotelliyöhön Tukholmassa.

torakat.jpg

Opettavaisessa ilmastonmuutosnäyttelyssä saatiin esimerkiksi seurata tornadon syntymistä ihan livenä ja se näyttely muistutti muutenkin Heurekasta – vähän taas harmitti, että vaikka virkamiesruotsin kurssilla käsiteltiinkin ympäristökysymyksiä niin tekninen sanasto ei ihan riittänyt ymmärtämään kaikkea. Museosta löytyy myös perinteiset täytetyt eläimet ja hyönteiskokoelmat (joiden ohi mun lapseni kulkivat silmät kiinni…) ja meiltä jäi kokonaan kokematta esimerkiksi Ruotsin luontoa käsittelevät osiot yläkerrassa. Oma suosikkini oli arktisten alueiden elämää kuvaileva alue, jossa on valaiden luurankoja lempimuseoni tyyliin sekä erilaisia lavastuksia luonnosta. Sen lisäksi siellä on muuten hengenvaaralliset portaat, suosittelen pitämään taaperostanne kiinni jollette halua järjestää ihan erityislaatuista lääketieteellistä näytöstä!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Voin suositella lämpimästi tätä museota kenelle tahansa. Paitsi jos sattuu olemaan jotenkin läpimätä luonnonvihaaja. Meidän lauantaiperinteisiin kuuluu aina Avara luonto, etenkin nyt kun siellä jatkuu taas upea Planeettamme Maa, ja vaikka yleensä kolmikon jatkuvat (tyhmät) kysymykset saavat pinnan kiristymään niin näitä luontojuttuja jaksan ihmetellä lasten kanssa vaikka ympäri vuorokauden. Oli siis aivan mahtavaa päästä näyttämään myös museossa lapsille niitä juttuja, joita oli juuri televisiosta katsottu (esimerkiksi pingviinit ja jääkarhut) ja huomata, että yhteisistä luontodokumenttihetkistä oli jäänyt heillekin jotain mieleen. Vuoden Kasvattaja-palkintoa odotellessa!

tuliaisia-aasiasta.jpg

Museon interaktiivinen anti jäi tietenkin luku- ja kirjoitustaidottomille (puhumattakaan heidän ruotsinosaamisestaan) lapsille vähän heikoksi, mutta tylsää ei tullut. Fossiilinäyttelyssä lapset saattoi laskea lasikoppiin, jonka lattia oli peitetty hiekalla, ja antaa heille käteensä sellaiset pensselit joilla suihkia esiin dinosauruksen jäänteitä. Paljon sai koskea ja kokeilla, vaikka toki esimerkiksi täytetyt eläimet ja luurangot olivat turvassa lasivitriineissä. Paikallisten koululaisten sekoillessa ympärillä tuntui vähän vähemmän nololta, kun oma trio pudotteli pääkalloja ja tökki laavaa.

väsynyt-äiti.jpg
Väsyneiden äitien tyhjät katseet, jo vuodesta 28000 ea.

Vaikkei tämä siis ihan keskustassa olekaan, niin suosittelen silti suuntamaan Luonnonhistorialliseen museoon. Siellä on tietenkin mainio museokauppa ja monipuolinen, joskin hieman ylihintainen, kahvio. Ja tätä tietenkin kompensoi se, että museo oli muuten ilmainen ja kahden lapsen ja yhden aikuisen IMAX-liputkin olivat vain 20 euroa. Eli jää rahaa hedelmäpeleihin ja valotikkudrinkkeihin laivalla, joita voi sitten siemailla diskossa hyvillä mielin kun on päivän käyttänyt näinkin opettavaisissa merkeissä!

astronauttiruokaa.jpg

MITEN TE SELVIÄTTE SUNNUNTAISTA!?!

Mä en kyllä muista yhtään elämänvaihetta, että sunnuntait olisivat olleet viikon parhaita päiviä.

Lapsena ehkä, jos touhuttiin jotain perheen kesken, mutta silloinkin varmaan ilmassa oli jo vanhempien kiirettä ja kireyttä alkavasta työviikosta. Teininä sunnuntait olivat täynnä maailmantuskaa, joko mökötin television ääressä tai sitten siinä pussikaljaiässä kävin läpi kauhulla kaikkea, mitä olin viikonlopun aikana möhlinyt ja mietin, miten ikinä kehtaan mennä kouluun sen jälkeen kun olen ensin tunnustanut tunteeni ensirakkaudelleni ja sen jälkeen oksentanut hänen (ja hänen silloisen tyttöystävänsä) päälle. Toki myöhemmin tästä ensirakkaudesta tuli esikoiseni kummisetä, joten vaikka se ensimmäinen koulupäivä tuonkin episodin jälkeen tuntui varsin jäätävältä ja olisin melkein mieluummin jäänyt rekan alle kuin kohdannut kaikki törppöilyni todistajat niin näin 18 vuotta myöhemmin voin lohduttaa itseäni: ei se ollutkaan maailmanloppu. Tietenkään en oppinut ensimmäisestä enkä toisestakaan kerrasta, kun joten oikeastaan niitä morkkiksen maalaamia sunnuntaita on takataskussa yhden vuosikymmenen verran.

Kaksikymppisenä aloitin vuorotyöt, joten usein olin joko töissä tai nukuin yövuoron univelkoja sunnuntaisin. Olin aina vähän kateellinen ihmisille, joilla on normaali rytmi ja sunnuntaisin voi käydä leffassa tai brunssilla tai jotain muuta sellaista somekelpoista. Mutta nyt täytyy sanoa, että juuri tämä sunnuntai on ollut todella pitkä ja vaihtaisin sen vaikka kymmeneen maanantaihin.

Esikoisella ei ole mitään tekemistä. Alakerrassa asuva ystävä on jossain eikä kukaan vastaa epätoivoiseen ovikellon soitteluun. Eipä siinä ole muuta tekemistä kuin ärsyttää veljiä. Keskimmäinen on väsynyt, levoton ja tanssitunnilta jäi päälle sellainen boogie, että tavarat lentelevät kun lapsi säntäilee pitkin asuntoa. Nuhainen kuopus itkee joka kerta, kun hänet niistetään ja vaatii kovaan ääneen, että räkä laitetaan takaisin. Ulos ei viitsi mennä, kun kaikki kuravaatteet kuivuvat vieläkin edellisen päivän pihaleikeistä enkä usko että kenenkään mieliala muutenkaan kohoaisi tihkusateessa seisoskelussa, pyykkivuoron vuoksi ei voi karata kaupungille ja huomaan, että lapsien ärtynyt yleisfiilis on tarttunut hyvin myös muhun. Sinkkuillallisessakin näytetään uusintoja, olen jo nähnyt nekin jaksot. Tekisi mieli korjata tilanne hakemalla vähän suklaata ja siideri, mutta ei jaksa sitäkään.

Huomenna lähdetään onneksi laivalle. Lapset ovat myyneet lelujaan ja nyt niillä on enemmän shoppailurahaa reissuun kuin äidillään. Pöytä ravintolasta on varattu ja leikkipaikalla ei haittaa vaikka ulkona sataisi vesi-ilmapalloja. Tukholmassa on kuulemma kymmenen astetta lämmintä ja huhujen mukaan paikalliset kulkevat nilkat paljaina. Tietty me mennään juuri sillä norolaivalla, mutta käsidesi ja esimerkiksi metron penkkejä nuolemalla hankittu vastustuskyky (tämä lapsilla, ei minulla) varmasti auttavat.