MINÄ MEDITOIN

P3063962.jpg

Viimeiset kymmenen vuotta eivät ole tehneet kovin hyvää aivoilleni. Vaikka toki tässä kuluneen vuosikymmenen aikana olen vaihtanut villin nuoruuden kolme kertaa viikossa tapahtuvan tissuttelun liki absolutismiin, olen kuitenkin saanut kolme lasta (aivan varmasti älykkyysosamäärää laskeva tekijä), nukkunut noin kuuden tunnin katkonaisia yöunia viimeiset kuusi vuotta sekä ajautunut niihin äläedessanositänimeä-vuosiin, jolloin kauppaan mennessä tarvitsee olla ostoslista pelkkää maitoakin varten, koska muuten pyörin hyllyjen välissä vielä seuraavana päivänäkin miettien, mitä oikeastaan tulin alunperin hakemaan.

P3063965.jpg

Sitten on tämä helvetin internet, joka ei ainakaan ole auttanut asiaa. Jos keskittymiskyky oli ennestäänkin kuin kultakalalla, niin nyt älypuhelin ja läppäri ovat vieneet lopullisesti kaiken pitkäjännitteisyyden. Kun perusluonne on utelias mutta kärsimätön, on ihan kamalaa että käsillä on jatkuvasti jotain uutta. Siinä missä se viimeisen viiden kilon laihduttaminen olisi kivaa, niin henkisesti suuremmasta kuormasta pääsisin eroon jos muuttuisin allergiseksi älypuhelimelle tai vierottautuisin siitä jotenkin muuten. Ja niinäkin hetkinä, kun akku on loppu, ei ole verkkoa, olen unohtanut puhelimen kotiin tai ihan tietoisesti yritän keskittyä netin ulkopuoliseen maailmaan, huomaan käyväni läpi loputonta to do-listaa päässäni, sovittelevan aikatauluja ja kuumeisesti miettiväni ainakin kuutta eri asiaa yhtä aikaa, pääsemättä tietenkään tällä taktiikalla eteen päin yhtään missään.

P3063964.jpg

Olen yrittänyt meditoida. Oikein siis yrittänyt, istunut lootusasennossa, puristanut silmiäni kiinni, hengittänyt niin syvään sisään ja ulos että on meinannut taju mennä ja kaikin mentaalisin voimin työntänyt pois kaikkia aivoihin tunkevia ajatuksia. Ei ole muuten sujunut kovin hyvin. Tiedän, että tämä vaatisi tosi paljon harjoittelua. Ei liene kovin hyvä selitys, että ei malta opetella meditoimaan? Ettei oikein jaksais vaan istua ja hengitellä, kun se on niin tylsää? Viime syksynä kyllä mummin kanssa kuunneltiin Oprahin ja Deepak Chopran (oikeasti paljon toimivampi konsepti kuin miltä kuulostaa) sellaista kahden viikon meditaatioharjoittelunharjoitusta, mutta Oprahin viisaista, joskin varsin itsestäänselvistä sanoista, ja Deepakin rauhoittavasta äänestä huolimatta aloin silti joko skannata seuraavan viikon kauppalistaa tai nukahdin. Nukkuminenhan on toki rentoutumista mitä suuremmassa määrin, mutta kyllä nämä samat kelat pyörivät unissakin.

P1242633.jpg

Olenkin tässä todennut, että jos haluan tyhjentää mieleni, en voi vain istua paikoillani. Meditaatio siinä klassisessa muodossa, jossa istutaan risti-istunnassa ja tietoisesti tyhjennetään pää – no, se ei vain onnistu. Vielä. Juuri nyt, tässä elämänvaiheessa, on ollut tärkeämpää saavuttaa se zen-tila helposti. Tämähän tietenkin sotii meditaatioideologiaa vastaan, mutta näillä mennään. Tunnen itseni sen verran hyvin, että unohtaakseni kaiken yleensä mielen päällä pyörivän tarvitsen fyysistä toimintaa. Oli se sitten joogaa, jumppaa tai uintia, niin istuskelua ja tiibetiläisen huilumusiikin kuuntelua se ei ole.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Oma suosikkini on kävely. Jos saan liikkumiseen yhdistettyä luonnon (ja mielellään olosuhteet, jossa en voi tuijottaa puhelintani samalla) niin aletaan lähestyä kristalliluolia. Vaikka lenkille lähtiessä aivot olisivat ylikuumenneet ja ylipäänsä pois koneen äärestä lähteminen tuntuu vaikealta, koska on niin helvetisti kaikkea tehtävää, niin viimeistään puolen tunnin päästä olen siirtynyt luovempaan, rauhallisempaan ja määrätietoisempaan mielentilaan. Jos jotain ajattelen, ajattelen yhden ajatuksen kerralla loppuun enkä yritä käsitellä kymmentä asiaa. Parhaimmillaan en tietenkään ajattele vaan tuijotain maisemaa, hikoilen ja iloitsen siitä hetkestä, missä juuri silloin olen. Enkä kaipaa minnekään muualle.

P3064067.jpg

Nämä valokuvat ovat Gibraltarinvuorelta, joka on ehdottomasti yksi parhaita paikkoja päästä eroon levottomuudesta. Jyrkkää vuorenrinnettä noustessa täytyy keskittyä jaksamiseen, alas päin tullessa voi ihastella maisemia aina Afrikkaan asti, moikata apinoita, kuunnella heinäsirkkoja, lintuja ja lentokoneita, ja vain kävellä, koska muutakaan vaihtoehtoa alaspääsemiseksi ei ole. Vuorelle kiipeäminen on ehdottomasti ensimmäisiä asioita, mitä tahdon tehdä kun taas pääsemme etelään. Hankin vähän nolot ysärihenkiset nilkkapainotkin Tigeristä kahdella eurolla tätä tarkoitusta varten.

P3063991.jpg

Muita suosikkeja ovat mustikkametsä, lähiön kadut sateisena syysiltana ja vanha työmatka polkupyörällä auringonnousun aikaan. Lopetin nyt sitten salikorttini, koska tuntui etten ryhmäliikunnasta saanut enää samaa hyvänolon tunnetta ja kaipasin sen sijaan konkreettisesti metsään, raittiiseen ilmaan tuulettamaan mieltäni. Koko perhettä vaivaava koirakuume on omalla kohdallani erityisen korkea, koska koiran kanssa on joka päivä pakko lähteä pihalle ja vähän lähikauppaa pidemmälle. Olenkin harkinnut koiran lainaamista joltain naapurilta, että voisin hyvällä syyllä lähteä rämpimään Viikin pelloille tai kodin lähellä sijaitseville saarille. Ja ehkä, ehkä joskus kymmenen vuoden päästä olen tarpeeksi vanha ja viisas, vähän kärsivällisempi tai sitten niin väsynyt tähän virikkeiden määrään, että olen lopulta valmis opettelemaan meditoimaan paikoillani.

P1242635.jpg

KUOLEMA

Onkohan tämä nyt taas joku surullisenkuuluisa vaihe, kun 6-vuotias puhuu vain kuolemasta.

Tai no puhuu se muustakin – Star Warsista, spagetista, vesiliukumäistä, synttäreistä ja siitä miten kaikki muut saavat pelata tabletilla paitsi hän – mutta kuolema, kyllä se on otettu mukaan joka leikkiin.

” Hänen pitää valita, joko menee tuonne tähdelle tai KUOLEE!”

” Nyt tää kuolee. Senkin pitää kuolla. Taisivat kaikki kuolla!”

” Aika hassusti kuoli tänään tää”

Joo. Nyt kun on taas pari päivää nökötetty sisätiloissa (kurkunpäätulehdus triplana, kiitos) niin tuntuu että meillä ei muusta ole puhuttukaan kuin kuolemasta. Kuuntelen sivukorvalla lasten leikkejä, samalla kun yritän kerrata sanastoa virkamiesruotsin kirjalliseen kokeeseen, ja olen ilmeisesti ylivirittynyt nyt esikoisen kuolema-taajuudelle, kun tasaisin väliajoin havahdun ”nyt se sitten taitaa kuolla, ei auta”-mutinoihin.

Onneksi leikkiseurana on 4-vuotias, jonka suhtautuminen kuolemaan on vielä enemmän business as usual kuin isoveljellään. 2-vuotias ei tietysti tajua mistään mitään ja on muutenkin sellaisessa maailmanomistajavaiheessa, että uskoo muutenkin olevansa kuolemaa suurempi voima. Tuntuu, että tilanne vaatii jonkinlaista filosofista keskustelua kuoleman syvimmästä olemuksesta, mutta pelkään että sitten herättäisin lapsissa jonkun primitiivisen kuolemanpelon tai pitäisi alkaa keksiä selityksiä sille, mitä tarkalleen ottaen tapahtuu kuoleman jälkeen. Kun en oikein tiedä itsekään.

En tiedä, mistä tämä aihe on nyt lasten leikkeihin tullut.

En muista, koska meillä olisi viimeksi ollut hautajaisia. Tai kuolema olisi muutenkaan koskettanut kovin läheltä. Televisiosta katsotaan lähinnä Pikku Kakkosta, jossa ei kai ole mitään Kuolema-teemaviikkoa lähiaikoina ollut. Kuolemasta on puhuttu lähinnä arkipäiväisissä yhteyksissä, tyyliin kuoleeko jos juoksee auton alle tai saa sähköiskun.

No, leikkikööt kuolemaa. Oikeastaan lasten asenne on varsin lohdullinen, koska leikki jatkuu huolettomasti vaikka se lempilegoukko menisi ja kuolisikin. Tulee varmasti iloisempienkin vaiheiden aika.

ELÄN SYÖDÄKSENI, ETENKIN ESPANJASSA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Sunnuntaisin katsotaan Sinkkuillallista. Kyseinen ohjelma on tosi-television aatelia, ja yleensä sitä katsoessa tulee nälkä. Ja kun sunnuntaisin tulee monta jaksoa putkeen, on Sinkkuillallinen-maratonin jälkeen ihan välttämätöntä syödä. Tänään tilannetta on hoidettu pähkinäisellä nuudelisalaatilla, jäätelöllä ja karjalanpiirakoilla. Jos viikolla syöminen jää kaiken kiireen ja säädön takia vähän vähemmälle, niin kalorivaje on kyllä korjattu viimeistään sunnuntai-iltaan mennessä.

Ja Espanja, kohta pääsee sinne SYÖMÄÄN!

Mulle on vieläkin vähän mysteeri, mitä ”tavalliset espanjalaisperheet” syövät kotonaan. Ruokakauppojen valikoiman perusteella tietenkin ihan hitokseen ilmakuivattua kinkkua, juustoja, leipää, grillattua kanaa ja kuivattua turskaa eli bacalaoa. Bacalao on mulle ollut aina melkoinen mysteeri, koska se on erittäin suosittua myös esimerkiksi Karibialla ja Portugalissa – maissa, joilla riittää rantaviivaa ja tuoretta kalaa meret pullollaan. Empiirisen tutkimukseni perusteella espanjalaisessa kotikeittiössä myös uppopaistetaan paljon asioita, sillä kerrostalomme kierrätyspisteellä on erikseen oma laatikko ruokaöljylle.

Eikä meidänkään arkiset ateriat niin kauheasti eroa asuimme sitten Espanjassa tai Suomessa. Poikien lempiruoka on askeettisesti riisi ja kana, minä yritän epätoivoisesti tuputtaa niille kasvispihvejä tai sosekeittoa ja joskus saan lapset hetkeksi kasvissyöjiksi tekemällä pinaattilettuja, muuten he syövät usein pastaa ja pizzaakin, jos mummi on sitä paistamassa. Sekä minä että Käytännön Mies ollaan aika kunnianhimottomia kokkeja, ja olinkin Espanjassa ilahtunut kun pakastehyllystä löytyi samat kalapuikot ja pakastepizzat huonon päivän varalle. Kun valikoiman poikkeavuuteen tottui ja lakkasi haikailemasta kermoja ja oppi iloitsemaan jumalattomasti papuvalikoimasta, maiden välinen ero näkyi lähinnä kuitissa. Kolmen erinomaisella ruokahalulla varustetun lapsen äiti kannattaa olla Espanjassa.

Mutta sitten ne ravintolat. Niitäkin on toki montaa tasoa ja La Línean kuppiloista suurin osa tarjoaa aika tylsiä tapaksia, joissa pääosassa on lähinnä majoneesi. Mutta kesäksi rannalle aukeavat ravintolat paistavat kalaa avotulella, a la plancha, ja muutama vakiopaikka kotikaupungissa tarjoaa tajunnanräjäyttäviä tapaksia. Sen lisäksi on tietenkin euron churrot ja kotimme vieressä olevassa kopissa myytävät neljän euron hintaiset uuniperunat, jotka painavat oikeasti täytteineen noin 16 kiloa. Ja koska ravintolassa syöminen on halpaa, on piipahtaminen lasilliselle ja paahdetulle parsa-annokselle vaivatonta – silloin ei aina edes ärsytä se, jos ruoka ei varsinaisesti tee vaikutusta. Suomessa olen lähes tulkoon lopettanut lempiharrastukseni ravintolassa syömisen, koska pettymykset olivat niin kalliita, että ulkona syöminen alkoi enemmän ärsyttää kuin ilahduttaa.

Vuoden aikana olen oppinut syömään vuohenjuustoa. Olen urhoollisesti yrittänyt siedättyä myös sienille, mutta siihen en ole vielä pystynyt. Toisaalta Espanjassa ei haittaa olla nirso, koska lempiraaka-aineitani löytyy lähes tulkoon aina: Tuoretta tonnikalaa, munakoisoa, parsaa, kukkakaalia ja avokadoja. Sen lisäksi leipä- ja leivoskulttuuri on lähellä sydäntäni. Mitenkään maailman helpointa ei ole olla kasvissyöjä, edes tällainen puolivillainen vegetaristi, Espanjassa, jossa munakoisogratiiniin on ihan periaatteen vuoksi pakko tunkea kanaa, mutta Espanjassa jotenkin syömisen nautinnollisuus korostuu. Siihen voi liittyä tietenkin vieraalla maaperällä oleminen, arjen stressittömämpi olemus sekä ravintoloiden huokea hinta, mutta en malta odottaa kun pääsen taas ruokalomalle etelään.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

MEIDÄN MATKIKSET

Ajattelin, etten enää suuremmin kirjoittele tällaisista lapsiperhe-elämän materiaalisista puolista, kuten vertaile välikausihaalareita tai hifistele kantoliinoja, mutta ajattelin nyt kuitenkin kertoa käyttökokemuksemme meidän matkarattaista, koska niiden perään huutelin itsekin vajaa vuosi sitten ja joku oli päätynyt blogiin samaa googlaamalla. Koen siis, että on melkein kansalaisvelvollisuuteni sanoa pari sanaa noista Britax B-Agile 3-kärryistä.

No, vuosi sitten luovuttiin kaikista järeämmistä rattaista eli traktorimallisista Teutonioista sekä melkein viiden vuoden ajan uskollisesti palvelleista Phil & Tedsin tuplista, jotka olivat hinta-laatusuhteeltaan varmaan yksi elämäni parhaista hankinnoista. Tilalle tulivat lähinnä edullisen hintansa (eipähän harmita jos menee rikki esimerkiksi lentokoneessa) perusteella Britaxin B-Agile 3:t, kolmipyöräisenä ja mustana mallina. Mulle rattaissa on yleensä ollut tärkeää hyvä työnnettävyys, että yhdelläkin kädellä pystyy ohjailemaan, kompaktius koska kuljetaan paljon julkisilla ja Espanjassa taas kadut ovat kapeita ja kuoppaisia sekä se, että saan nopeasti kasaan. Muuten en ole ollut kovin perehtynyt eri rattaiden teknisiin ominaisuuksiin vaan teen valintani lähinnä googlettamalla muiden kokemuksia.

No, matkikset ovat olleet nyt erittäin ahkerassa käytössä melkein vuoden ajan ja niillä on kuljettu varmasti satoja kilometriä. Kuten kuvissakin näkyy, vaikka matkikset ovat ensisijaisesti 2-vuotiaan kulkuneuvo, myös pidemmillä kaupunkikierroksilla ja vaelluksilla saattaa myös 4-vuotias vuorollaan levätä rattaissa. Ulkomailla, jossa päivän mittaan kävelykilometrejä tulee helposti yli kymmenen toimivan julkisen liikenteen puuttuessa, on toimiva kombo yleensä Manduca (toinen hinta-laatusuhteeltaan loista ostos vuodelta 2010!) ja matkarattaat, joissa sitten tarpeen vaatiessa voidaan vaihdella kahden nuorimman paikkoja.

Britaxien yksi parhaita puolia on helppo kokoaminen ja kasaaminen. Ne saa näppärästi yhdellä kädelläkin kasaan, mikä on erinomainen ominaisuus esimerkiksi kun lentokentällä yrittää toisella kädellä estää kolmikkoa katoamasta jonnekin turvatarkastuksen taakse. Ne menevät pieneen tilaan ja vastaavasti ne saa käyttövalmiiksi muutamissa sekunneissa. Ne tuskin ovat huomattavasti pienemmät kuin muut matkarattaat, mutta lapsen matkustusmukavuus ja toisaalta mahtuminen busseihin tai Espanjan hieman haastaville jalkakäytäville ovat melko optimaaliset. Tykkään myös suhteellisen isosta tavarakorista, koska meillä kauppareissut tehdään useimmiten jalan ja rattailla.

Kolmipyöräiset rattaat ovat olleet tähän asti tosi ketterät, mutta nyt etupyörä on alkanut jumittamaan ja alkanut viedä vaunuja ihan muualle kuin minne yritän niitä työntää. Tämä ongelma toivottavasti ratkeaa pienellä huollolla, koska muuten voin unohtaa yhdellä kädellä ohjailun – nyt vaatii aika paljon voimaa pitää rattaat radallaan. Jo ennen tätä jumitusongelmaa haasteena oli tietyt lattiapinnat, joilla etupyörä (jota en oikeastaan koskaan pidä lukittuna) lähti elämään omaa elämäänsä. Opin tosin jo välttelemään tiettyjä kauppoja rattaiden kanssa, kun tiesin että siellä oli mahdoton kantaa ostoskoria ja työntää samalla toisella kädellä matkiksia.

Emme ole kokeilleet yhdistää turvakaukaloa näihin Britaxeihin, mutta sekin kai lienee teoriassa mahdollista. Meillä ei myöskään ole käytössä turvakaarta – sille ei liiemmin ole tarvetta, ja toisaalta sen asentaminen oli tälle blondille jotenkin aivan liian monimutkaista ja jäi sitten tekemättä. Kuomu on muuten tosi hyvä, on suojannut erinomaisesti kyytiläistä auringolta! Selkänoja on hyvin säädettävissä, mutta systeemi ei ole mikään helpoin käyttää esimerkiksi yksikätisenä. Plussaa siis siitä, että säädettävyys on vapaa eli ei vain tiettyihin kulmiin menevä, miinusta siitä, että systeemi ei toimi aina.

Tilasin matkikset aikoinaan Ozbabysta. Olen päätynyt Ozbabyn asiakkaaksi useaan otteeseen ja ollut tähän saakka supertyytyväinen asiakaspalveluun, jossa on kärsivällisesti neuvottu joskus perjantai-iltanakin mistä napista painamalla tapahtuu mitäkin. Pieni pettymys kuitenkin koettiin, kun rattaiden työntöaisan pehmuste mystisesti siirtyi työntöaisan toiselle puolelle. Tämä siis oli oikeasti täysi mysteeri, sillä pehmuste oli niin jämäkästi paikoillaan että sitä ei edes kahden aikuisen voimin pystynyt liikuttamaan, mutta eräänä aamuna se oli valahtanut pois sijoiltaan. Olin useaan otteeseen yhteydessä Ozbabyyn aiheen tiimoilta, koska vinksahtanut pehmuste vaikuttaa jossain määrin käyttömukavuuteen, mutta apua ei herunut. Konsultoitiin maahantuojaa, joka vetosi siihen että pehmusteen siirtyminen on mahdotonta (no niin se meistäkin oli!) ja sen jälkeen kukaan ei enää vastannut yhteydenottoihin tai ottanut kantaa asiaan. Joten asian selvittely jäi ilmaan ja nyt pitää vaan itse kehitellä jokin ratkaisu ongelmaan.

Mutta tässä nyt näitä kokemuksia. Kyllä me on näillä matkiksilla kierretty maailmaa sen 170 euron edestä ja oltu periaatteessa oikein tyytyväisiä, eli omassa hintaluokassaan varmasti hyvä vaihtoehto (en tosin tiedä, onko tätä mallia edes enää saatavilla…). Mutta tunnustan, että odotan innolla aikoja kun pärjätään jo kokonaan ilman matkarattaita.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

HEI ME HARRASTETAAN

Syksy, ja seinäkalenteri on taas täynnä. Jossain vaiheessa vannoin, että meidän lapset eivät harrasta mitään ennen kuin kykenevät itse kulkemaan treeneihinsä, harkkoihinsa tai mihin nyt ikinä menevätkään harrastamaan. No, tästä periaatteesta lipsuttiin tietysti jo vauvauinnin aikoihin (käytiin jokaisen lapsen kanssa Folkhälsanilla, suosittelen lämpimästi) eivätkä ne periaatteet ole pitäneet myöhemminkään. Nytkin listalta löytyy sekä isoimman että keskimmäisen uimakoulut, keskimmäisen ja kuopuksen tanssitunnit sekä esikoisen koris, josta tosin tuskin tulee säännöllistä harrastusta.

IMG_7639.jpg

Postauksen valokuvat ovat viimesyksyn värikylvystä. Se järjestettiin Itä-Helsingissä Musikanteilla ja ohjaajana oli iloksemme tuttu tyyppi, joka on vetänyt vauvojen värikylpyjä myös Kiasmassa – sielläkin on isompien poikien kanssa käyty, täältä löytyy aikataulut sinne. Me tykättiin myös Musikanttien versiosta, sillä useamman kerran kokoontuneeseen värikylpyyn sai ottaa myös isommat sisarukset mukaan ja heille järjesteltiin omaa touhua samalla kun vauvat ja taaperot kierivät marjoissa ja perunajauhoissa. Harrastuksissa olen aika paljon arvostanut sitä, että siskot ja veljet voivat tulla vähintään kentän laidalle pelaamaan Angry Birdsiä, koska lastenhoidon aikatauluttaminen ei ole aina ihan yksinkertaista.

IMG_7649.jpg

Uimakouluissa olemme luottaneet Urheiluhalleihin, joiden uimakouluissa olemme uskollisesti käyneet – huolimatta epäinhimillisestä kello 6.15 ilmottautumisajasta – jo kolmisen vuotta. Ensin Ompun kanssa perheuimakoulussa, sitten hän on käynyt yksin alkeet ja on nyt alkeisjatkossa, ja on Pampulan vuoro päästä vanhemman kanssa perheuimakouluun. Olemme olleet todella tyytyväisiä opettajiin, järjestelyihin ja ennen kaikkea siihen, että nyt meillä asuu 6-vuotias vesipeto joka ui, sukeltaa ja on välillä vähän turhankin rohkea pulikoija. Tanssimassa taas käydään Helsingin työväenopiston järjestämillä tunneilla: Minä ja 2-vuotias vanhempi-taapero-tanssissa, jossa kävin viime syksynä keskimmäisenkin kanssa, ja 4-vuotiaan kanssa heilutaan vanhempi-lapsi-Afrotunneilla. Työväenopiston kursseissa on parasta mun mielestä hinta: Nämä harrasteet maksoivat kumpikin 18 euroa, joten yhdelle 45 minuutin tanssisessiolle tulee hintaa 3-5 euroa. Vetäjien taso vaihtelee hieman, mutta eipä me levottomien uhmaikäisten kanssa mitään Joutsenlampea odotettukaan oppivamme – näissä harrasteissa itselleni on tärkeintä ollut yhteinen aika lapsen kanssa, tekemisen riemu ja onnistumisen ilo.

img_7652

Yksi periaate, josta olen kuitenkin pitänyt kiinni, on se etten ole alkanut futismutsiksi. Omppu kävi jalkapallokerhossa kerran 2-vuotiaana ja se oli sellainen fiasko, että edes henkeen ja vereen potkupalloa rakastava isä ei enää yrittänyt patistaa poikaansa pallon perään. Eikä vika ole lajissa, vaan siinä että yritän välttää harrastusta, joka vaatisi pitkäaikaista sitoutumista joukkueeseen (kyllä, tiedän että lapselle oma jengi olisi mahtava asia) tai vanhempien panostusta (ei, eihän kaikkien ole pakko leipoa mokkapaloja joukkueen myyjäisiin, mutta en kestäisi sosiaalista painetta) tai heräämistä viikonloppuisin seisomaan kentän laidalle kannustamaan koko turnauksen ajaksi. Osallistun mielelläni itse harrastuksessa lapsen kanssa, mutta jo nykyisen elämäntilanteen takia olemme suosineet kausi- ja kurssiluenteisia juttuja. Omppu kävi nyt kerran kokeilemassa koripalloa ja piti siitä kovasti, mutta jälleen kerran tuntui hieman hankalalta sitoutua säännölliseen ja jatkuvaan harrastukseen, joka ei ollut ihan halvimmasta päästä. Vaikka toki edullinen, kun olen kuullut mitä ystäväperheissä maksetaan sirkuskouluista, muskareista, teatterikerhoista, luistelusta tai ratsastuksesta.

IMG_7666.jpg

Aika tiiviin aikataulun väleistä olen yrittänyt löytää aikaa myös omille harrastuksille, joita periaatteessa olen yrittänyt priorisoida:  Hyväkuntoinen ja energinen äiti on tärkeämpi lapsille kuin 3-vuotiaana aloitettu valmentautuminen huippu-urheilijaksi. Nyt olen kuitenkin, ensimmäistä kertaa vuosiin, hukannut oman liikunnaniloni. Tekisi mieli oikeastaan laittaa koko salikortti kuivumaan, koska jotenkin jumppaan meneminen on tuntunut varsin vaikealta, vaikka talo tarjoaa lastenhoidonkin. Menisin mieluummin pitkille kävelyille metsään tai uimaan, mutta valitsen kuitenkin bodypumpin tai zumban koska olen niin pihi, että haluan vastinetta kuudenkympin kuukausimaksulle. Ja pelkään, että ihan heti en saa jäsenyyttäni tauolle tai irtisanottua, vaan kuntosali tahtoo kynsin ja hampain pitää kiinni asiakkaistaan. Ensilauantain puolimaraton jää varmasti juoksematta, koska en ole lenkkeillyt Suomessa juuri ollenkaan, mutta korjaan asian viimeistään joulukuussa kun pääsen tutulle rantaraitille Espanjassa.

PALUU RIKOSPAIKALLE

Vielä ei tullut lähtöä Saksaan, Ruotsiin tai sinne maapallon toiselle puolelle, vaan tänään ostettiin taas lentoliput Espanjaan. Juuri ennen joulua minä, pojat ja mummi lähdemme viideksi viikoksi taas etelään ja tästä päätöksestä sai paitsi taas lisää luottokorttivelkaa niin rutkasti energiaa tulevaan kolmeen kuukauteen, jonka aikana on paahdettava läpi tosi monta kurssia, kirjoitettava kandidaatin tutkielma, läpäistävä viimeiset pakolliset kurssit ja oltava tietenkin erossa eräästä perheenjäsenestä koko pimeä syksy. Mikään ikuinen lupaus Espanjalle tämä ei ole, mutta miten ihanaa on taas nähdä se vuori, ne apinat, ne koirat, syödä churroja, tapaksia ja tonnikalapihviä, ja miettiä taas mihin seuraavaksi suunnataan.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

SEITSEMÄN PÄIVÄÄ

Elämähän on muutenkin melko haastavaa, mutta Viherjuuria-blogista tänne singonnut haaste oli oikeasti erittäin tervetullut inspiraatio kirjoittaa. Pyydettiin kertomaan omasta, arkisesta viikosta kuvien kera, ja tuntuu että nyt tulee kyllä täydellinen epäonnistuminen. Tämä viikko on nimittäin ollut siitä harvinainen, että siihen on mahtunut blogitilaisuus – tätä tapahtuu ehkä kerran kuukaudessa – sekä lyhyt irtiotto lapsiperhe-elämästä, ja tätä tapahtuu vielä harvemmin. Kuviakaan ei oikein ole, koska Olympus meni ja hajosi. Lainasin kuitenkin viikonloppuna kaverin kameraa, joten inhorealististen ”puuroa tukassa ja paita väärinpäin”-kuvien sijaan saatte nauttia kansallismielisestä syysmaisemasta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Maanantai

Aamulla käytiin näyttämässä kuopuksen korvia lääkärille. Tyypillä oli elokuussa kaksi korvatulehdusta kolmen viikon sisällä, joten tanssin pienen happy dancen kun korvat olivat vihdoin loistavassa kunnossa. Samalla reissulla käytiin kirjastossa tulostamassa takuukuittia kameran korjausta varten (jep, meillä ei ole kotona printteriä) ja hakemassa mulle uusi puhelin. Iltapäivällä oli esikoisen uimakoulu – keskimmäinen oli niin hysteerinen että hänet jätettiin julmasti kotiin, joten uimakoulun ajan läträilin vain 2-vuotiaan kanssa vauva-altaassa. Illalla Good Wife, siideri ja sipsejä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tiistai

Pääsin aamulla kuuntelemaan tärkeää viestiä tyttöjen silpomisesta, ja olin koko päivän paitsi vähän ahdistunut maailman kauheudesta myös inspiroitunut siitä, miten hienoa työtä ihmiset tekevät. Haaveilin myös itsekin, että joskus pääsisin tekemään samanlaisia hommia. Kun esikoinen oli haettu eskarista, nukkui kuopus päiväunet ja ehdin viedä isot pojat hetkeksi pyöräilemään pihalle. 4-vuotiaalta irrotettiin apupyörät alkukesästä ja meni tähän päivään asti, että pyöräily lähti sujumaan. Ja nyt se sittenkin sujuikin. Toki jätkä polkee ihan liian lujaa (ja sitten nostaa jalat pois polkimilta, kääk), törmäilee seiniin ja mummoihin, lensi alas rampilta ja on muutenkin hullu hurjapää, mutta puhkun silti äidin ylpeyttä. Iltapäivällä piti taas mennä yliopistolle, kolme ja puoli tuntia virkamiesruotsia.

P9111733.jpg

Keskiviikko

Pienet pojat menivät kerhoon, iso poika meni taas kolmeksi tunniksi eskariin ja mutsi meni jumppaan. Sen jälkeen hain lapset, mentiin puistoilemaan ja tultiin kotiin – pienin päiväunille, isot leikkimään/riitelemään ja itse tein läksyjä. Ilta kului taas koululla ruotsia päntäten. Illalla olisi pitänyt kirjoittaa esseetä, mutta katsoin Ensitreffit alttarilla.

P9101678.jpg

Torstai

Päiväni murmelina-tyyliin vein ensin pienet pojat kerhoon ja ison eskariin, ja sitten suuntasin salille. Pettymys, kun zumba oli peruttu, mutta treenasin sitten salilla senkin edestä. Hain lapset, käytiin taas tunnin verran puistossa ja tultiin kotiin keskimmäisen puheterapian takia. Kävin ruokakaupassa yliväsyneen taaperon kanssa, joka kirkui vartin kestäneessä kassajonossa (koska takavarikoin lasten ostoskärryt sen jälkeen, kun raggari oli ajanut muiden asiakkaiden kantapäille ja pakannut kielloista huolimatta kyytiin kuusi pakettia Muumi-keksejä). Kävimme pihalla moikkaamassa poikien kaveria, joka lähti lyhyelle lomamatkalle ja sitten lähdin esikoulun vanhempainiltaan. En nyt mene yksityiskohtiin, mutta olisin mieluummin ollut siellä ruotsintunnilla… no, vanhempainillan päätteeksi sain naapurin äidiltä paketin vaippoja. Sitten taas loppuilta läksyjen parissa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Perjantai

Aamulla taas pienet kerhoon ja iso eskariin. Piti mennä salille, mutta teinkin läksyjä ja joogasin hetken kotona, ennen kuin taas hain lapset ja mentiin puistoon – niin, kuulostaako jo tutulta? Lounaan jälkeen lähdettiin kuitenkin, kauniin sään ansiosta, käyttämään lahjakortti Korkeeseen koko porukalla. Se kuulosti ihan kuolleena syntyneeltä idealta – yksi äiti, kolme lasta -mutta sujui yllättävän hyvin: Isot pojat ovat jo niin taitavia, että selviävät kantoradat melkein ilman apua läpi ja kuopuksen sai lahjottua paikalleen pullalla. Oli niin ihana auringonpaiste ja hyvä fiilis koko porukalla, että päätettiin kävellä Mustikkamaalta uutta isoisänsiltaa pitkin Kalasatamaan. Kotona herkuteltiin quesadilloilla ja kun väsynyt taapero oli nukutettu, pelattiin vielä pari erää Inkan Aarretta ja syötiin popcornia. Kun muut nukkuivat, kuuntelin verkkoluentoa.

P9111726.jpg

Lauantai

Yritin aamulla kirjoittaa esseetä, pakata ja antaa vielä vähän huomiota lapsillekin, mutta sehän meni ihan kaaokseksi ja kiljumiseksi. Mummi vei esikoisen tämän ensimmäisiin koristreeneihin ja minä vein kuopuksen vanhempi-taapero-tanssitunnille, ja logistisista syistä keskimmäinen tuli mukaan ja pelasi Angry Birdsiä koko tanssitunnin ajan. Taapero vihasi tanssimista ja vaikutti tyytyväiseltä, kun pääsi tanssitunnilta jonottamaan Lidliin. Kotona tungin tavarat reppuun ja lähdin Kalasatamaan, mistä pääsin kaverin kyytiin ja suuntasimme kohti Lohjaa yhden päivän perinteiselle mökkilomalle vanhan, jo 18 vuotta yhtä pitäneen kaveriporukan kesken. Matkalla tietysti eksyttiin ja ajettiin noin 60 kilometriä edes takaisin ihan turhaan, mutta kolmelta korkkasin kylmän Happy Joen ja heittäydyin mökin pihalle aurinkoon. Juteltiin, naurettiin, saunottiin ja syötiin quesadillaillallinen ja omenapiirakka yhdeltätoista yöllä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Sunnuntai

Heräsin vasta yhdeksältä! Mikä ennätys! Osa oli jo herännyt valmistelemaan brunssia, jota nautittiin jo valmiiksi edellisillan ahmimisista ähkyssä. Yksi rohkea kävi vielä uimassa, muuten pakattiin, touhuttiin, otettiin valokuvia ja naurettiin vielä vähän. Sitten hypättiin taas autoon ja ajettiin Helsinkiin, tällä kertaa onneksi ilman eksymisiä. Kotona odotti kolme poikaa, joista kukaan ei kuulemma ollut ikävöinyt. Mentiin pihalle, kylvettiin ja nyt paluu arkeen, eli läksyjä, ja vähän blogiakin.

Seuraavaksi haastan mukaan Puolivälissä-Päivin, Kukkavarpaan ja tuoreen yrittäjärouvan Valeäidin!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

ASUMINEN ESPANJASSA, OSA 3

Vaikka tätä aihepiiriä jo hieman sivuttiin edellisessä osassa, halusin omistaa teemalle ihan oman kirjoituksensa. Sisustus. Aihe, joka ei Suomessa kiinnosta yhtään. Ei sillä, ettenkö arvostaisi kauniita koteja, mutta lapsiperheessä olen joutunut tyytymään (melko rumiin) kompromisseihin koska olen niin laiska. Kaikki valkoinen on vartissa kuulakärkikynässä tai mansikkahillossa, mustiin kankaisiin pyyhitään räkää, seiniin pitäisi laittaa kontaktimuovia puolentoistametrin korkeudelta alaspäin. Siksi olin ajatellut, että on oikeastaan ihan sama muuttaa jonkun toisen kalustamaan kotiin: Koska multa puuttuu pesänrakennusvietti, niin asettuisin varmaan ihan millaiseen mörskään tahansa.

No, eihän se ihan niin mennyt.

Alun perin oli tarkoitus ottaa kuvia ihan siitä meidän kodistamme mutta jotenkin se jäi. Joten kaikki postauksen kuvituksena olevat kuvat ovat espanjalaisilta vuokraussivustoilta, mutta ehkä hyvä näin: Näette, että nämä ”sisustustrendit” ovat todella kansallisia koska kaikki asunnot näyttävät toisiltaan. Toki sitä homogeenisyyttä näkyy skandinaavisessakin sisustuksessa, kun kaikki on kliinisen valkoista minimalismia, harmaata ja tehosteena keltaista tai raitaa ja betonia, marmoria ja whatnot (sori, luettelen varmaan tosi vanhoja sisustustrendejä, mutta kun en niitä seuraa niin tässä on tulos).  Espanjalaisten sisustusfilosofia lienee samaa sarjaa kuin mulla – ihan sama – mutta siellä siitä seuraa sekavat, värikkäät, erilaisia puupintoja, lastulevyä, lasisia pöytälevyjä ja psykedeelisiä kuoseja suosivia koteja.

Mulle vaikeinta on ollut nukkua jonkun toisen sängyssä. Hotelleissa ja kavereilla se vielä menee, vaikka olenkin vähän neuroottinen, mutta muiden ihmisten tyynyt, petivaatteet ja patjat puistattavat. Ongelma on ehkä enemmän henkinen. Espanjan kodissa asiaa ei varsinaisesti auttanut se, että patja on kärsinyt jonkinlainen kosteusvaurion. Ja sitten ne sängynpäädyt! Keksin noille metallisille, koristeellisille virityksille lähinnä todella epäsiveitä käyttötarkoituksia, sillä kovin funktionaalisia – tai kauniita, IMHO – ne eivät ole. Ja niitä oli joka sängyssä. Jos joku espanjalaisten sielunelämää paremmin tunteva tietää näille selityksen niin olen pelkkänä korvana!

Innokkaana kylpijänä olin tosi innoissani, että aika monesta asunnosta löytyy kylpyamme. Ja usein vessojakin on enemmän kuin se yksi, mikä vähän isommassa perheessä on suuresti arvostettu ominaisuus asunnossa. Mutta se bidee! Tämähän on kulttuurikysymys, tulen käsisuihkujen luvatusta maasta ja erillinen istuin takapuolen huuhtelulle kuulostaa aika hassulta. Sen lisäksi vähän normaalia pönttöä matalampi istuin oli jotenkin todella pahasti taaperon korkeudella, ja aika usein löysin lapsosen läträämässä – käsiään, onneksi – bideessä. Koska meillä moinen posliinihökötys vain pölyttyy, mietin minkälaisen viritelmän rakennan oman peppupesualtaamme päälle jos jäämme Espanjaan.

Vaikken olekaan mikään intohimoinen ruoanlaittaja, niin keittiö kävi välillä tosi ahtaaksi. Selvää on, että siellä laitetaan vain pakollinen ruoka ja tiskataan (koska ei ollut tiskikonetta, mikä oli aika kamalaa) – omien kokemusten ja vuokrailmoitusten perusteella yleisen keittiön malli oli pitkä ja kapea, yhdelle kokille sopiva kompakti tila. Ruokapöydät olivat poikkeuksetta olohuoneen yhteydessä. Ilokseni huomasin, että monissa asunnoissa oli kodinhoitohuoneen tapainen hieman isompi komero, ja useammasta parvekkeesta sai heti plussaa: Toisella parvekkeella pystyi katsomaan auringonlaskua ja juomaan viiniä, toisella kuivaamaan pyykkiä. Näin ne espanjalaiset olivat sen varmasti suunnitelleet.

Meillä on vuokra-asunto täynnä omistajan 90-lukulaisia koriste-esineitä, joita yritetään epätoivoisesti varjella tuhoisalta taaperolta. Siellä on delfiinipatsaita ja keraamisia lautasia Teneriffan lomalta: Kaikki klassikot! Ja maisematauluja, kuivakukkia vaaseissa ja korneja magneetteja. Värimaailma on vastakohta suomalaiselle vaaleiden sävyjen palvonnalle, täällä luotetaan kirkkaisiin väreihin, tummiin pintoihin ja puuhun – oih, sitä puuta riittää. Sohvaryhmässä on puukehys, kaapistot ovat puuta (tai vaneerilevyä, mutta pääasia näyttää puulta), puuta on paljon. Tai tummaa kiveä, marmoria tai korkkia. Keskellä sitä puista kirjahyllyä (jossa ei ole kirjoja vaan koriste-esineitä) on valtava kuvaputkitelevisio.

Tarkoitus ei ole dissata espanjalaisten tyylitajua. Uskon, että kyse ei ole niinkään siitä, etteikö espanjalaisilla olisi esteettistä silmää vaan enemmänkin siitä, että valikoimaa on vähemmän (parin tunnin ajomatkan päässä on parikin Ikeaa, mutta läheltä huonekaluja ostetaan puusepiltä tai kiinakaupoista) ja siihen ei panosteta niin paljoa. Ja eiväthän espanjalaiset vietää aikaa kotona vaan kaupungilla, kahviloissa, puistoissa, pihalla naapurien kanssa jutellen! Yleisimmille sisustusratkaisuille on varmasti jokin looginen selitys, jota ei pohjoismaisen designin keskellä kasvanut suomalainen voi ymmärtää.

Haaveilen silti ainakin uudesta sängystä, mikäli asetumme Espanjaan. Normaaleista tyynyistä, ei sellaisista pitkistä  täysistä pötköistä. Ja peitosta, ei pelkästä lakanasta (ja viltistä sen päällä). Matoista kivilattioille, koska niitä ei ainakaan meidän vuokrakodissamme ole harrastettu. Harvemmista posliinihäkkyröistä, useammista valokuvista seinillä. Siitä, etteivät lapset ole aamulla pesemässä naamaansa bideessä. Jonkinlaisesta espanjalaisen ja suomalaisen tyylin kunniallisesta kohtaamisesta.

34633325_1822280_foto51108042

Saagan aikaisemmat osat täällä ja täällä

TÄSTÄ TÄYTYY PUHUA

Äidit, jotka haluavat lastensa parasta. Äidit, jotka toivovat tyttärilleen huolehtivia aviomiehiä. Äidit, jotka haaveilevat lapsenlapsista. Äidit, joiden elämään on aina kuulunut ympärileikkaus: Riitti, jolla on varmistettu tyttärien koskemattomuus hääyöhön asti; toimenpide, joka on lisännyt lapsen arvoa avioliittomarkkinoilla; operaatio, joka on tehnyt tytöstä puhtaan ja siveellisen.

Meidän silmissä se on tietenkin jotain ihan muuta. Brutaali ihmisoikeusrikkomus, joka vaarantaa nuorten naisten terveyden ja jopa hengen, tuottaa kipua ja aiheuttaa tulehduksia koko naisen elämän ajan, vie ilon seksistä, tekee synnytyksestä usein surullisen perhetapahtuman. Tällä hetkellä maailmassa on noin 200 miljoonaa ympärileikattua naista,ja 44 miljoonaa näistä silvotuista on alle 15-vuotiaita.

Kenia2

Kun kutsu kävi Solidaaruus-järjestön aamiaistilaisuuteen, jossa puhujana toimisi järjestön silpomisenvastaista työtä paikan päällä Afrikassa johtava Airi Kähärä sekä valokuvaaja, journalisti ja dokumentaristi Meeri Koutaniemi, olin täpinöissäni. Aihe koskettaa monelta kantilta, eikä vähiten siksi että luen pitkänä sivuaineena kehitysmaatutkimusta ja käytin kesän juuri opiskellen sukupuoleen, seksiin, valtaan ja uskontoon liittyviä kysymyksiä etenkin afrikkalaisessa kontekstissa. Enkä ollut unohtanut Koutaniemen valokuvia itse ympärileikkausoperaatiosta, jotka julkaistiin Helsingin Sanomissa muutama vuosi sitten – raa’at ja realistiset kuvat saivat monen sunnuntaiset aamukahvit kurkkuun ja nostattivat keskustelua, valitettavasti tosin enemmän lasten yksityisyydensuojasta kuin itse ympärileikkauskulttuurista.

Aamupala oli kuitenkin muutakin kuin kroisantteja ja Koutaniemen fanittamista. Kähärän kokemuksen kenttätyöstä sekä Koutaniemen pysäyttävät valokuvat ja tarinat kohtaamisista niin silpomiselta paenneista, yhteisönsä hylkäämiksi joutuneista tytöistä kuin isästä, joka on päättänyt tytärtensä silpomisesta, ensin vetivät hiljaiseksi ja sen jälkeen herättivät vilkkaan keskustelun. Kun puhutaan yli 2000 vuotta vanhasta ilmiöstä, joka ei ole sidoksissa uskontoon ja jonka muodot vaihtelevat pienistä klitoriksen nirhaisuista kaikkiin ulkoisten sukuelinten poistoon ja käytännössä katsoen alapään kiinniompelemiseen, ei ole yksinkertaisia tai helppoja tapoja muuttaa perinteitä.

Kenia1.jpg

Solidaarisuus-järjestöllä oli kuitenkin hyviäkin uutisia: Määrätietoinen, jo kymmenen vuoden ajan jatkunut työ paikallisten järjestöjen kanssa, alkaa tuottaa tulosta. Hitaasti, ja toivottavasti myös varmasti, tätä tapaa aletaan kyseenalaistaa. Tyttöjen silpomista vastustava työ ei ole vain Solidaarisuuden tehtävänä, mutta mikäli haluat olla mukana tukemassa ruohonjuuritasolla tapahtuvaa asennemuutosta, tiedotusta ja naisten voimauttamista, voit alkaa kuukausilahjoittajaksi. Omien kehitysyhteistyökokemusten, niin itse työssä kuin opinnoissakin, jälkeen ovat nykyisen hallituksen kehitysyhteistyörahoitukseen kohdistuneet leikkaukset tuntuneet todella järkyttäviltä (eivät tietenkään kovin yllättäviltä, koska tämä hallitus) ja traagisilta. Se pitkäjänteinen työ, mitä kansalaisjärjestöt tekevät paikan päällä, kouluttaen, tiedottaen ja paikallisia yhteistyökumppaneitaan tukien, on jatkuvasti vaarassa politikoinnin takia. (Kyllä, voimme keskustella joskus kehitysavun valumisesta korruptoituneille hallituksille ja työntekijöiden Audeihin, mutta ei juuri nyt.)

Ja jos ei voi lahjoittaa, voi aina puhua. Aihe on suomalaisessakin yhteiskunnassa tabu, vaikka maahanmuuttajaväestön myötä se koskettaa erityisesti terveydenhuollon henkilökuntaa. Se on yksi suurimmista syistä korkeaan lapsi- ja äitikuolleisuuteen, ja se vaikuttaa miljoonien perheiden elämään. Tarkoitus ei ole stigmatisoida silvotuksi joutuneita naisia, sillä he ovat muutakin kuin kulttuurinsa uhreja tai traumatisoituneita selviytyjiä, vaan rohkaista heitä katkaisemaan kierre. Synnyttämään sukupolvi, jossa yksikään tyttö ei joudu partakoneenterällä pahoinpidellyksi.

Taken1.jpg

PS. Kuvat ovat tietenkin upean Meeri Koutaniemen, jolta ilmestyy tulevaisuudessa kirja, joka käsittelee ympärileikkauskulttuuria ympäri maailmaa. 

RAKKAUDESTA LEHTIIN

Minä rakastan paperia.

Minulla on muutama laatikko täynnä tyhjiä muistikirjoja ja vihkoja. En vaan voi jättää kauniita kansia kauppaan. Otan käyttöön uuden kalenterin kaksi kertaa vuodessa. Matkoilla tuhlaan yleensä eniten postikortteihin, joita on varastossa pieni säkillinen. Sitä kutsutaan nimellä The Stash ja sieltä löytyy kortti tilaisuuteen kuin tilaisuuteen. Monet niistä ovat mielestäni niin hienoja, etten malta lähettää niitä kenellekään. Kirjoihinkin suhde on ollut erittäin intohimoinen, mitä nyt hieman väljähtänyt viime aikoina. Uskon kuitenkin, että kun voin taas panostaa tähän elämän osa-alueeseen, rakkautemme alkaa taas kukoistaa.

Ensirakkauteni oli kuitenkin lehdet. Aku Ankka. Valitut Palat. Hevoshullu ja Villivarsa. Suosikki. Suosikin kultaturbo, julisteet, Jammu ja fanipiirustukset. SinäMinä. Demi. Englantia opin Seventeenistä ja CosmoGirlistä. Niistä siirryin Esquiren ja Vanity Fairin ironiseen ilmaisuun. Yksi oli alusta asti ylitse muiden: Hesari. Kun heräsin 10-vuotiaana kouluun monta tuntia ennen muuta perhettä, aloitin aamuni lukemalla Hesarin aamuteen ja bulgarianjogurtin kanssa. Hesarin paperiversiosta luopuminen (joskus neljä vuotta sitten, kun pelkän maanantain lehden selaamiseen meni viikon verran) tuntui kuin olisi luopunut raajastaan. Imagea aloin tilata 17-vuotiaana, ja lopetin kymmenen vuotta myöhemmin pettyneenä radikaalien toimittajien ja reippaasti aikaansa edellä olevien juttujen katoamiseen. Olin niin katkera suhteemme nihkeistä loppuvuosista, että olen ollut Imagea kauppaaville puhelinmyyjille kohtuuttoman kiukkuinen. Kaiken sen jälkeen, miten kehtaatte!? Sitten Trendi, Olivia, MeNaiset, töissä aina Cosmopolitania, Seiskaa ja Suomen Kuvalehteä. Ja Vauva, Kaksplus ja Meidän Perhe.

Muutama vuosi sitten alkoi tuntua siltä, että nämä lapsilehdet on nyt luettu. Että niillä oli aikansa ja paikkansa, mutta enää viidettä vuotta en jaksa lukea uutta vaunuvertailua, artikkelia imetyksen ja korvikkeen eroista tai sinällään koskettavia nyyhkytarinoita sairastuneista lapsista tai kuolleista äideistä. Oli aika etsiä jotain luettavaa aikuisen aivoille, mutta se ei ollutkaan enää niin helppoa. Kuten sanoin, Imagea en ollut enää valmis päästämään elämääni (luen sen kyllä salaa aina tilaisuuden tullen). Kidd.O ilmestyi liian harvoin ja oli muutenkin liian hipsteri mulle. Ja siinäkin oli lapsia. Olivia, ehkä paras naistenlehti ikinä (äh, ärsyttää koko termi ”naistenlehti”, koska miehethän eivät voi sitä lukea, saattavat vaikka sokeutua) lopetettiin.

Kodin Kuvalehti on yllättävän hyvä, mutta vielä vähän keski-ikäinen. Kaikki Kotivinkit ja muut voin unohtaa, koska ruoanlaitto, sisustus tai puutarha eivät kiinnosta. Ajattelin kokeilla jotain uutta. Puhelinmyyjä soitti sopivaan aikaan, ja tilasin puolen vuoden koejakson Kauneutta ja Terveyttä. Olin lukenut sitä töissä ja se tuntui kivalta kompromissilta Fitin ja MeNaiset Sportin sekä toisaalta Annan ja MeNaisten välillä. Hyvinvointia, urheilujuttuja, henkilöhaastatteluita ja muotia.

14215520_10154451260874948_1578613657_o14233791_10154451260769948_463227882_o14215421_10154451260179948_1893627996_o14203515_10154451260659948_38073533_o14191574_10154451260529948_1980442740_o

Ei jeesus mitä kuraa.

Ratkaisuksi väljähtyneeseen parisuhteeseen ehdotetaan avointa suhdetta ja kimppakivaa ja varoitetaan olemaan yli kahta viikkoa ilman (ei nyt ehkä huonoja ehdotuksia, mutta vähän nyt sensaationhakuiselta kuulostaa). Virtsa vaahtoaa jos pissaa voimalla! Päätoimittajan elämänhallinta on pielessä kun varpaankynnet on lakkaamatta! Tässä nyt ihan vaan muutama esimerkki kesä- ja heinäkuun numeroista. Ehkä mä en ole vain kohderyhmää. Ehkä vauvavuodet eivät syövyttäneetkään aivokudosta niin pahasti kuin pelkäsin. Ehkä pitäisi lukea Tekniikan Maailmaa ja jotain muita äijäjulkaisuja, koska tämä tuntuu ihan oman sukupuolen halveeraukselta. Toosanne eivät tuoksu tarpeeksi hyvälle!

Pitäisi varmaan palata luottokumppanini Hesarin pariin. Vaikka Nyt-liitteestä tulikin vuosien saatossa todella pahasti myötähäpeää herättävä viikkoliite ja viime aikoina on lipsuttu klikkijournalismin ja provokaation puolelle, sieltä löytyvät yhä yhdet älykkäimmistä kirjoittajista ja kolumnisteista. Ja Kuukausiliite. Ei niin hirveästi lukijoiden aliarvioimista. On toki tullut paljon kriittisiä blogeja ja verkkojulkaisuja, jotka haastavat sen pahamaineisen valtamedian, mutta kun sen pitäisi olla paperilla. Onko ehdotuksia?