TEATTERIMUSEO

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Yksi meidän ensimmäisiä kohteita Suomen tourneella oli Teatterimuseo Kaapelitehtaalla, Helsingissä. Se oli jäänyt kokematta silloin kun täällä asuttiin ja olin kuullut, että kavereilla oli paljon positiivisia kokemuksia Teatterimuseon tarjonnasta etenkin lapsille – ja noh, en ehkä osaa kuvitella meneväni tuonne ilman lapsiseuraa vaikka teatterista olenkin aina pitänyt. Me viihdyttiin Teatterimuseossa pari tuntia ystäväperheen kanssa, vaikka yksi museon tila olikin suljettu. Tekemistä (ja esityksiä) olisi riittänyt pidemmäksikin aikaa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Teatterimuseo on hyvin auki, maanantaita lukuunottamatta aina klo 11-18 ja keskiviikkoisin jopa pari tuntia pidempään. Yli 3-vuotiailta lapsilta lysti maksoi 5 euroa ja aikuiselta 10 euroa. Mielestäni hinta-laatusuhde oli kohdallaan, sillä en voisi keksiä paljoa parempaa tekemistä esim. sadepäivänä – mehän optimoimme ja menimme keskellä kauneimpia kesäpäiviä, ja saimmekin lähes koko museon omaksemme. Tiivistettynä Teatterimuseo oli hauska yhdistelmä Tukholman Junibackenia ja toisaalta Lasten kaupunkia. Toiminnallinen, kiehtova ja taianomainen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Jos lapsilta kysytään niin parasta oli taatusti upeat esiintymisareenat ja oheistilpehöörit. Kaksi lavaa sekä nukketeatteri, monta huonetta täynnä lavasteita ja mitä ihmeellisempiä vaatteita – jos tuolla ei voi toteuttaa mielikuvitustaan niin ei missään! Meidän viisikko sai aikaan melko psykedeelisiä esityksiä, joissa yhdistyi moderni mykkäteatteri ja turkkamainen elämäntuska. He olisivat saaneet aikaan varmaan vielä aika monta taidemaailmaa mullistavaa esitystä jollei kahden tunnin jälkeen olisi tullut nälkä. Pikku vinkki muuten: se ”päälavan” esitys sitten näkyy suorana television kautta aulaan, jossa ilmeisesti aasialaiset turistit olivat saaneet nauttia myös meidän lasten voimakkaasta tulkinnasta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kun lapset testaavat taitojaan näyttelijöinä tai esimerkiksi valo- ja äänimiehinä, voi aikuinen yrittää tutustua teatteritaiteen historiaan ja vaihtuviin näyttelyihin. Vaikkei museo ole mikään valtava kompleksi, sen interaktiivisuus ja koko perheelle suunnitellut ”työpisteet”, jossa pääsee tekemään omia uutisia tai esiintymään sääkartan edessä, ovat mahtavaa viihdettä. Ehkä sieltä tarttuu mukaan ripaus kulttuurihistoriaa, tai inspiraatio teatteritaiteeseen tutustumiseen myös ihan tosielämässä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Suosittelen ehdottomasti suuntaamaan Teatterimuseoon sellaisena päivänä, kun lapsien luovuus ei pääse kotona kunniaan. Ystävällinen henkilökunta, kätevä sijainti kävelymatkan päässä Ruoholahden metroasemalta ja ihana valikoima roolileikkiin kutsuvia vaatteita, esineitä ja tekniikkaa (ja miten kauan tämän kokoelman haaliminen onkaan kestänyt!) toimivat täydellisesti 4-8-vuotiaan viisihenkisen koeyleisön kanssa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

EHKÄ KUULUNKIN VUORILLE

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Jos muut ihmiset eivät aina ymmärrä sitä, kuka oikeasti olet, niin toisinaan ihmisillä itselläänkin on aika pinttyneitä mielikuvia siitä, mitkä asiat tekevät onnelliseksi ja minkälainen persoona sitä pohjimmiltaan onkaan. Siitä asti kun aloin luoda jonkinlaista tietoista käsitystä itsestäni ja siitä, millainen olen, olin varma että kuulun merelle. Että mulla olisi surffarin sielu ja olisin kaikista tyytyväisin aaltojen kohinassa. Parikymppisenä yritin opetella surffaamaan. Olosuhteet Meksikossa olivat kerta kaikkisen ideaalit, oli opettajaa, erilaisia lautoja ja vaikka mitä, mutta fysiikkani ei kyllä ollut surffarin enkä kyllä sisäisestikään sitten ollut mikään surffibeibe. Olen vähän laiska ja mukavuudenhaluinen, eli en osaa kuvitella itseäni kirmaamassa mereen aamukuudelta odottamaan täydellisiä virtauksia kuten Puerto Escondidon oikeat surffarit tekivät. Wannabe-surffari ei tykkää kylmästä vedestä ja tulisi luultavasti vainoharhaiseksi kelluessaan merellä odottaen sopivaa hetkeä. Kärsimättömälle ihmiselle se toki olisi hyvä harjoitus, mutta…

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Sittemmin olen oppinut, että ehkä lempeän rauhallinen suppaaminen sopii paremmin tällaiselle tuurilautailijalle, eikä sekään juuri herätä intohimoja. Viihdyn kyllä rannalla, mutta olen enemmän sellaista ”luen aurinkovarjon alla”-tyyppiä kuin innokas kahlaaja. Lapsena olin vesipeto, nykyään suostun uimaan lähinnä kylpylöissä joissa veden lämpötila on lähempänä kiehumispistettä. Sen sijaan olen löytänyt mielenrauhaa vuorilta. Ensimmäisen kerran 16-vuotiaana, kun vaelsimme neljä päivää Karibian korkeimmalla vuorella Pico Duartella. Paluumatkan taitoin yksin ja se oli monella tapaa elämää muuttava kokemus; vaihto-oppilasvuoden taitekohta, joka saavutti melkein meditatiivisen vaikutuksen ja tunsin oivaltaneeni jotain omasta itsestäni paremmin kuin koskaan ennen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Nyt olen tuntenut samaa omituista täyttymystä päästessäni vuoriston jylhiin maisemiin. Omituinen yhdistelmä korkeanpaikankammon kanssa, mutta olenkin enemmin sitä ihmistyyppiä joka pyörii mekko päällä Alpeilla jodlaten the hills are alive kuin niitä, jotka ratsastavat aalloilla. Ja tässähän ei ole mitään muuta kummallista kuin se, kuinka kauan kesti päästää irti siitä omasta uskomuksesta että minä kuulun merelle. Ehkä kuulunkin aina välillä, mutta jos saan valita niin saatan päätyä vuorelle. La Líneassakin olen kaikista parhaimmalla tuulella kun palaan kolmen tunnin kävelyltä Gibraltarin vuorelle.  Toinen sielunmaisema löytyi Englannin maaseudulta, ei sekään läheltäkään valtameriä.

On mukavaa, että sitä kasvaa vielä aikuisena. Oppii sanomaan ei asioille, jotka eivät lopulta ole oma juttu. Tuntemaan omat tarpeensa vähän paremmin. Ei se toki vielä ihan putkeen mene aina, haalin yhä enemmän hommia kuin ehdin ja jaksan tehdä enkä muista, että en ole mikään ylienerginen suorittaja vaan päinvastoin sellainen päiväunista nauttiva hedonisti, jolle ei tuota ongelmaa se, että on tekemättä mitään monta päivää – ystäväpiirissäni on monta poikkeusta, joilla paikallaan pysyminen on suuri rangaistus ja he täyttävät kalenterit ja touhuavat aamusta iltaan. Ihailen sitä, mutta en enää yritä samaa. Muuttuminen kuuluu asiaan, mutta toisinaan omat ajatusmallit muuttuvat hitaammin kuin minä itse. On vaikea luopua siitä osasta identiteettiä, mistä on kasvanut yli. Nyt olen oppinut ainakin sen verran, että seuraavallakin lomalla voisin suunnistaa vuorille nauttimaan kiipeämisen tuomasta rauhasta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

PULUBOIN JA PONIN LEFFA

Näyttökuva 2018-08-10 kello 22.29.49

Lapsien Suomi-loman toivelistalla ovat erittäin korkealla elokuvat. Paitsi tietenkin piirretyt suomeksi dubattuna ainaisen espanjan sijaan, myös suomalaiset lastenleffat. Ja miten ihanaa on, että niitä tuotetaan tasaiseen tahtiin ja yleensä vielä aika laadukkaana (joskin kovin samankaltaisina, samojen ohjaajien ja näyttelijöiden toimesta…). Ja koska esikoisen lempikirjoihin kuuluvat Veera Salmen Puluboit, oli Puluboin ja Ponin elokuva mentävä heti katsomaan.

Kävimme leffassa 6- ja 8-vuotiaiden kanssa, joista 8-vuotias on lukenut kirjat ja 6-vuotias kuunnellut osan. Tämä arvostelu on siitä ehkä hieman heikohko, että nukahdin kesken leffan noin kahdeksaksi minuutiksi kuten väsyneillä äideillä on tapana: vika ei ollut elokuvan vaan univelkojen, popcorneilla täytetyn mahan ja siedettävän äänenvoimakkuuden, mistä iso kiitos Finnkinolle.

Henkilökohtaisesti en fanittanut toteutusta: vaikka Puluboita esittävä Aapo Puusti eläytyykin pulun rooliin kunnioitettavasti, omaksuen etenkin pulumaisen kehonkielen, oli ihmis-Puluboi jotenkin… ihminen. Tämän kirjasarjan konseptia on ehkä hieman hankala siirtää valkokankaalle, mutta toisaalta Poniksi itsensä identifoiva pian ekaluokkalainen Mai onnistui nerokkaalla turpa-ratkaisulla (viittaan nyt asustuksessa olleeseen leikkiturpaan, joka oli osoitus nokkelasta puvustuksesta) tuomaan taianomaisuutta elokuvaan.

Jenni Lausin tulkitsema Poni olikin ainakin aikuisen näkökulmasta elokuvan parhainta antia. Hauska, omapäinen, veikeä tapaus. Näyttelijäntyö oli kaiken kaikkiaan tasaisen hyvää, ja vaikka juoni ei ollut mitenkään suunnattoman monimutkainen, se tuntui viihdyttävän meidän yleisöä oikein hyvin. Oli kuulemma hiukan jännäkin. Toisin kuin Disneyn elokuvissa, oli aikuisia viihdyttämään tarkoitettuja vitsejä aika vähän ja sellainen Puluboi-kirjoille ominainen levottomuus näkyi ja kuului myös leffassa. Se, onko psykedeelisyys hyvä vai huono asia, riippunee katsojasta – mun puolestahan kaikki lastenleffat voisi olla sellaisia hitaalla tahdilla artikuloituja Hapsiainen kävelee tien yli-tyyppisiä taideprojekteja, mutta poikiin kyllä upposi paremmin tämä lapsenmielinen sekoilu. Leffassa oli paljon oivaltavaa toteutusta, joka yhdisti sopivasti Ponin mielikuvitusmaailman ja toisaalta ekaluokkaa jännittävän lapsen todellisuuden.

Aikuisena antaisin kolme tähteä ja puolikkaan, lapset lupasivat neljä tähteä. Lyhyesti sanoen Puluboin ja Ponin leffa oli vähän kaoottinen mutta oikein sympaattinen, sopivan pituinen ja hyvän mielen leffa, johon Ponin oikeilta hevosilta lainatut ääniefektit ja Puluboin pieruhuumori sopivat täydellisesti. Elokuvaa arvostaa varmasti enemmän, jos alla on muutama luettu Puluboi-kirja, mutta toisaalta tämä elokuvan laji on aika universaali ja toiminee myös silloin, kun ei tunne koko konseptia – kunhan mukana on hyvät eväät.

Kuva täältä: http://puluboinjaponinleffa.fi/.

RAHANMENOA EI VOI ESTÄÄ

Suomi. Täällä sitä nyt ollaan. Pitkän tauon jälkeen, omituinen tunne kuplien ihon alla: tämä kaikki on niin tuttua ja turvallista, toisaalta vuoden jälkeen silti katson kaikkea ulkopuolisen silmin. Sekä minä että lapset pallottelemme koko ajan omia hämmästelyn ja ihastelun aiheita; asioita, jotka ennen olivat arkisia, ja nyt jotenkin eksoottisia. Katso, alakouluikäisiä lapsia YKSIN pyöräilemässä! Ooh, onpa täällä kaupassa montaa sorttia, noh, kaikkea. Kylläpä metrossa on hiljaista (paitsi me, minun lapset kiljuvat innosta aina kun näkevät jotain niin jännää kuin koivun tai västäräkin).

Alkuun tämä neljän viikon loma tuntui aika pitkältä, mutta nyt pelkään että päivät taas loppuvat kesken. Ja rahat. Nimittäin rakastan valittaa tästä mutta voi morjens miten kaikki kiva on kallista. En nyt tarkoita, että sen jälkeen kun olen itse valinnut perustaa oikean suurperheen niin meidän pitäisi sitä kolmilapsisen perheen korttia heiluttamalla päästä ilmaiseksi tai alennuksella joka paikkaan. Eikä oikeasti kenenkään ihmisoikeuksiin kuulu jokakesäinen Lintsi, Särkänniemi ja Puuhamaa päälle. Mutta tämä kotimaanmatkailu, se syö aika äkkiä kaikki mahdolliset säästöt.

Olen todennut ennenkin, että sellainen pakkomielteinen elämysten järjestäminen lapsille on lopulta turhaan, ne kuitenkin muistavat vain hassut yksityiskohdat tai sitten sen ratikkamatkan Linnanmäelle eivätkä koko huvipuistoa. Tai sen jos joku oksensi tai kaatui tai jotain muuta ällöttävää. Mutta silti huomaan haalivani meidän lomalistalle kauheasti kaikkea sellaista suurta ja merkittävää. Ja sitten kakistelevani kun katson budjettia. Siis Linnanmäki, ranneke lapselle, sellaiselle lyhyellekin, on 39 euroa. Ja meitä on neljä. Ja Muumimaailma, sisäänpääsy on 30 euroa, aikuisellekin. Ja meitä on neljä. Pojat haluavat käydä monta kertaa elokuvissa, kun kerran suomeksi on, ja se on sitten 12,50€ per naama. Ja meitä on neljä.

On tietenkin ihan kauheasti kaikkea hauskaa ilmaista. Kirjastot, todella halvat uimahallit, leikkipuistot, Suomenlinna – onhan täällä tekemistä ilman, että täytyy vinguttaa luottokorttia. Ja ymmärrän kyllä, että Suomessa kulurakenne on sellainen, että tuotto täytyy repiä kesäkaudella ja se revitään sitten turistin rahapussista. On henkilöstökulut ja vuokrat ja vaikka mitä. Eivätkä lapset edes osaisi kaivata tätä kaikkea vaan niiden suurudenhullu äiti tahtoo neljässä viikossa tarjota koko vuoden edestä suomalaisia kokemuksia. Hyvä etten sentään lähtenyt viemään lapsraukkoja Lappiin tapaamaan Joulupukkia.

Annoin poikien valita haluavatko Muumimaailmaan vai ruotsinlaivalle. Molempiin ei venyisi matkabudjetti. Ensin he päättivät ruotsinlaivan, ja ajattelin, että olin itse liioitellut mielessäni meidän aiempia Muumimaailma-kokemuksia, jotka ovat olleet todella hyviä: vaikka lapset eivät ole mitään Muumi-faneja, heille on toiminut juuri täydellisesti Naantalin taianomainen ilmapiiri ja seikkailut metsässä. Muutaman päivän mietittyään esikoinen alkoi yhtäkkiä itkeä. Sanoi, että tahtoo sittenkin Muumimaailmaan. Kun siellä on aina niin ihanaa. Joten suuntaamme siis Turkuun, joka on kyllä yksi ehdottomasti kivoimpia kesäkaupunkeja mitä maailmassa (huom! Maailmassa, ei vain Suomessa) on.  Harmi, että Väskin seikkailusaari on jo siinä vaiheessa mennyt kiinni, kun me reissaamme virallisten loma-aikojen ulkopuolella.

Omista menoistani olen karsinut huomattavasti helpommin. Vaikka Flow-lippu luvattiin ostaa puolestani, päätin noudattaa sisäistä ääntäni joka sanoi, että toissavuoden festarikokemus riitti vähäksi aikaa enkä jaksaisi edes Lauryn Hillin vuoksi valvoa. En tiedä, onko minulla tuntia ja 67 euroa siitä ilosta, että saisin kellua tunnin hiljaisuudessa (jos menen vain keskellä päivää Vuosaaren uimahalliin, saatan saada melkein saman kokemuksen kuudella eurolla…). Nyt haaveilen lähinnä viikonlopusta mökillä, lonkerosta terassilla, puusaunasta ja siitä, että voin käydä päiväleffassa yksin – kuten huomaatte, olemme kaivanneet suomalaista elokuvateatteria kovasti.

Ja nyt viiden päivän aikana olen huomannut, että vaikka emme ehtisi Linnanmäelle ja myöhästyisimme Muumimaailmasta, lapset ovat varmasti elokuun lopussa onnellisia tästä ajasta. Vuodessa metromatkoista tulee luksusta ja he ovat syöneet ruisleipää ja Oltermanni-juustoa kuin eivät olisi saaneet ruokaa kuukausiin. He ovat saaneet sekoilla ystävien kanssa, kertoa pieruvitsejä suomeksi (valitettavasti myös siellä hiljaisessa metrossa), käydä itse lähikaupassa ja nähneet oravia. Kaikki tämä on ollut suuri juhlanaihe espanjalaistuneille lapsille.