VIIKON PARAS PÄIVÄ

IMG_3821

En nyt ole aivan varma, mikä se oma suosikkipäivä oli Suomessa, saattoi nimittäin olla silloinkin perjantai. Mutta Espanjassa, Espanjassa se on satavarmasti perjantai. Perjantaissa on suuren urheilujuhlan tuntua, kun Käytännön Miehen paikoittain varsin pitkältä tuntuva työviikko tulee maaliin, edessä on kaikkea kivaa ja lapsetkin ovat ehtineet neljässä päivässä asettua arkirytmiin, joka totta kai laitetaan viimeistään perjantai-iltana ihan läskiksi.

Vaikka makeaa syödään täällä joka päivä, aamupalachurroina, välipalajäätelönä tai ihan muuten vaan, niin perjantai on virallinen karkkipäivä jolloin paikallisessa karkkikaupassa Don Caramelossa on kolme hyvin harrasta pikkupoikaa valitsemassa pusseihinsa täsmälleen saman verran irtokarkkeja – viisi senttiä kappale. Limaksi sulavat namit, ravintoarvoiltaan nollaa lähentelevät maissisipsit ja vesipullot kassissa mennään rannalle, jossa hiekkaleikkejä enemmän kiinnostaa vertailla karkkipussien sisältöä ja vaihdella näitä vähän ällön hiekkasia herkkuja.

Perjantain perinteisiin on vakiintunut myös päivällinen paikallisessa pihviravintolassa. Kasvissyöjälle ainoa vaihtoehto on provoleta-juusto, uunissa sulatettu noin 3000 kalorin annos yrteillä ja öljyllä maustettua mömmöä johon dipata leipä. Lapset rakastavat pihvejä, enkä niiltä henno kieltää, vähän aneemisia kun ovat, raukat. Ja aina kun istumme aukion laidalla siinä kantapaikassa, tapahtuu se, mitä aina ajattelin elämän olevan kun asumme Espanjassa: Aikuiset juovat lasin viiniä ja napsivat tapaksia kaikessa rauhassa kun lapset juoksevat pitkin aukiota muiden läheisessä ravintoloissa ruokailevien perheiden lasten kanssa. Ah, perjantai – onneksi jo huomenna!

IMG_3832IMG_3846IMG_3829

SE AIKA VUODESTA

IMG_9820

Niin, mulla oli tää blogikin!

No, täällä La Líneassa ei ole hirveästi tekemistä joten kun jotain sitten tapahtuu, niin siitä kannattaa ottaa ilo irti. Olemme oikeastaan koko heinäkuun seuranneet, kuinka jokavuotista yli viikon mittaista feriaa on rakennettu rajan tuntumaan ja nyt vihdoin perjantaina bileet alkoivat! Ja kun tarkoitan bileet, ne ovat todellakin bileet. Perjantaina kaupungin läpi kulkivat ihaniin flamencomekkoihin pukeutuneet pienet, nuoret ja vähän vanhemmatkin tytöt ja kaupungin keskellä kruunattiin Reina Juvenil sekä Reina Infantil, karnevaalien nuoret kuningattaret. Mulla ei tietenkään ollut kameraa mukana (teidän onneksenne!), kun osuttiin juuri sopivasti kotimme takaa kaupungintalolta lähteneen juhlajoukon keskelle, mutta tässä kulttuurissa on jotain todella hienoa. Se, miten ylpeästi omaan historiaan suhtaudutaan ja kuinka kaikki ottavat tämän vakavissaan – pukuihin, meikkiin, koruihin ja kampauksiin panostetaan ja toisia kehutaan ja kannustetaan. Pampula ilmoitti haluavansa mukaan ensi vuoden kulkueeseen kavaljeeriksi. Pitää alkaa vissiin treenata flamencomuuveja.

Eilen lauantaina jumitettiin ensin koko päivä sisällä, sillä – tiedän, ei saisi valittaa – ulkona oli noin 36 astetta lämpöä ja kostetusprosentti hipoi sataa. Pihalla oli siis melkoinen hamam, ja parin kilometrin kävelymatka kauppaan sai sellaisen tuskan hien päälle että jätettiin suosiolla kaikki ulkoilu iltaan, kun luvassa oli ferian virallisesti avaava kulkue. Kaupungin yllä on koko viikon lojunut epämääräinen usva, jonka takia emme välillä näe pihalla muutamaa metriä pidemmälle ja rakas vuorikin pysyy verhon takana. Myös eilen kuuman kosteassa La Líneassa ei kovin kauas nähnyt ja tunnelma hitaasti heräilevällä feria-alueella oli jopa vähän aavemainen.

Jälleen kerran saimme kotiinkin asti kuulla, kuinka orkesteri toisensa jälkeen esiintyi kaupungintalon pihalla. Täällä todella pidetään marssimusiikista, ja toisaalta nuo rumpusoittokunnat versioivat välillä Despacitoakin – musiikkia täällä ainakin riittää. Näin ferian aikaan ihan yötä myöten. Pienet pojat tahtoivat ilmapallot, ja kun olin Suomessa jättänyt tylysti vappupallot väliin, ei viiden euron investointi heliumpalloon kirpaissut. Paitsi tietenkin A:n Pipsa Possu-pallo karkasi Afrikkaan, ja tänään piti ostaa uusi. Cabalgatan (joka on ihan samanlainen kuin loppiaiskulkue tai karnevaalikulkue) piti alkaa yhdeksältä, mutta koska ollaan Espanjassa, saimme odotella sitä melkein ilta yhteentoista asti. Mun on välillä vaikea kestää sitä, että lasten ennen melkein minuutin tarkka nukkumaanmenoaika on täällä auttamatta liian aikainen ja säännöllisen ruokarytmin ovat helteellä  korvanneet jäätelöt, sipsit ja hampurilaiset, joita olen näissä olosuhteissa alkanut kompromissina kutsua jopa kunnon ruoaksi.

IMG_3964

IMG_3949

IMG_3972

IMG_3983

IMG_3991

IMG_4004

Kulkueessa parasta oli taas kärryt, joista heiteltiin karkkia. Me jaksettiin katsoa noin neljä kärryä kaikista 23:sta, joista suurin osa oli paikallisten yritysten järjestämiä. En olisi ehkä vuosi sitten kuvitellut, että mulla olisi noin hauskaa kun yritän keskellä yötä estää lapsia juoksemasta auton alle keräämään maahan liiskautuneita karkkeja. Jotka annoin niiden vielä syödä! Lapsistakin oli kivaa, mitä nyt tuntuu että niiden valikoiva kuulo saattaa johtua jo jostain espanjalaisen elämänmenon aiheuttamasta kuuroutumisesta…

Tänään sunnuntaina oli Domingo Rociero, joka on mun suosikkipäiväni koko feriassa. Tällä kertaa se meni hieman ohi, sillä aamulla oli kaiken maailman kakkavahinkoja joiden takia en ehtinyt nähdä jumalanpalvelusta edeltävää pukuloistoa ja flamencoesitystä, ja iltapäivällä saatiin mummi Espanjaan eikä siinä sitten lähdetty kaupungille ihmettelemään hevosillaan paikalle saapuneita mustalaisia. Käytiin kuitenkin auringon laskettua feria-alueella Tukkijoen tapaisella vesiajelulla Ompun kanssa ja ihmeteltiin feriaa. Sitä sitten seuraava viikko, niin täällä paikan päällä, blogissa kuin varmasti Instagramissakin.

MINKÄ TAKIA?

Kun olin kaksikymppinen ja tiesin paitsi elämästä myös lastenkasvattamisesta k a i k e n , näin ruokakaupassa vähän väsyneen oloisen äidin kahden lapsen kanssa. Nuo kirkassilmäiset, viattomat, tiedonjanoiset ihmistaimet kyselivät äidiltään paljon ihan hyviä kysymyksiä. Mistä makkara tulee, miksi toi setä laittoi banaaneja pussiin punnitsemisen jälkeen, mitä tapahtuu jos tulee sähkökatkos. Ai että, koska olin niin tietäväinen teki suorastaan mieli mennä vastaamaan lapsille. Mutta mitä se vähän väsyneen oloinen äiti teki? No ärisi niille että olkaa nyt edes hetki hiljaa, ei täällä kuule edes omia ajatuksiaan. Minä pyörittelin silmiäni paheksuvasti: sinun pienet uteliaat lapsosesi vain tahtovat oppia uutta ja sinä et halua laajentaa heidän ymmärrystään!

Ja sitten kului sellainen kymmenen vuotta ja huomasin itse, että kuunneltuani päivässä noin kahdeksan tuntia putkeen ”minkä takia?” kysymyksiä, jotka toistuivat niin kauan kunnes oltiin päästy abstraktiotasolle ja atomeihin ja viiden minuutin päästä ne aloittivat sen aivan saman jankkaamisen alusta niin musta tuli se äiti joka suorastaan rukoili: antakaa mulle edes vartti ilman tyhmiä kysymyksiä. Koska vaikka joku joskus muuta väittäisi, on olemassa tyhmiä kysymyksiä. Tosi tyhmiä. Kuten esimerkiksi esikoisen harrastamat jatkuvat kauhuskenaariot. Entä jos meidän päähän putoaa nyt meteoriitti? Entä jos tässä olisikin tulivuori? Entä jos olisinkin mustekala? Nii-in, entä jos.

Oi että mä tarvitsen aikuista seuraa. Sellaista, joka kysyy ihan aidosta kiinnostuksesta eikä siksi, että jäi vaan levy päälle. Yksi parhaita asioita äitiydessä on ehdottomasti opettaa omia lapsia ja selittää heille maailman suuria ihmeitä ja joskus olla mukana, kun pieni ihminen kokee jotain aivan uskomatonta ensimmäistä kertaa. Mutta sitten on nämä päivät, kun kymmenen tunnin ajan saa vastata kolmella eri ikätasolla kysymyksiin, jotka yleensä käsittelevät sellaisia asioita joiden läpikäyminen lapsentasoisesti edellyttäisi multa viinipulloa ja lapsilta sitä, että ne oikeasti istuisivat kuuntelemaan vastauksen eivätkä vain toistaisi ”miksi” ennen kuin olen päässyt ensimmäisen lauseen loppuun.

Olen pahoillani, sinä vähän väsynyt äiti S-Marketissa. Jos olisin tiennyt, että olet jo vastannut tarpeeksi monta kertaa samoihin kysymyksiin, olisin armahtanut sinua. Käyttänyt sitä vastausta, joka on vanhempien etuoikeus: SIKSI. En ainakaan olisi pyöritellyt silmiäni ja päivitellyt sitä, miten et jaksanut jakaa elämänkokemustasi rakkauden hedelmien kanssa. Nyt olen viisaampi.

YSTÄVÄLLISET ESPANJALAISET

IMG_3809

Kun Chez Héléna kirjoitti kohteliaisuudesta, tai oikeastaan ystävällisyydestä, toisia ärsytti ja toiset, kuten minä, samaistuivat. Kun tässä viimeiset kaksi viikkoa ollaan oltu enemmän tai vähemmän yksin ja ilman sellaisia ”oikeita aikuiskontakteja”, niin paikallisten ystävälliset eleet ovat olleet oikea pelastusrengas etten uppoa omaan erakkomaisuuteeni. Arki muistuttaa miellyttävällä tavalla Suomesta, jossa melkein kahdeksan vuotta samalla asuinalueella kasvatti siihen, että ruokakaupassa tuli aina tuttuja vastaan ja leikkipuistossa oli aina joku, jonka kanssa vaihtaa kuulumisia. Se ei tosiaan korvaa syviä ystävyyssuhteita, mutta mulle on tärkeää tuntea itseni osaksi yhteisöä – ja onneksi niin tapahtuu täälläkin.

Meidän koulupaikkojen hakuprosessi on ollut dramaattinen ja saanut suorastaan eeppiset mittasuhteet, siitäkin bloggaan joskus kun olen kypsä siihen. Kuitenkin tuon varsin stressaavan viikon aikana kohtasin todella monta ihanaa, ystävällistä espanjalaista jotka jaksoivat ja ennen kaikkea halusivat auttaa meitä, vaikka olimme kävelevä katastrofi koko porukka. Puuttui paperit tai ne olivat väärällä kielellä, olimme väärässä paikassa ja ennen kaikkea väärään aikaan – silti saimme osaksi hymyjä, kärsivällistä selittämistä ja joustamista ilman, että siitä tehtiin mitään numeroa. Kaiken sen masentavan byrokratian keskellä kohtaamamme ihmiset tekivät tilanteesta hieman miellyttävämmän. Viimeiseksi osui se taksikuski, joka tarjoutui heittämään viidenkympin automatkan viitosella nähtyään epätoivoisen ilmeeni kuultuani hinnan.

Lapset ja erityisesti nyt koiranpentu tietenkin madaltavat kynnystä keskustelulle entisestään. Koska lapsiystävällisyys itsessään ei ole ihan yksiselitteinen asia, vertailen Suomea ja Espanjaa joskus toiste, mutta yleisesti ottaen myös lapset ovat nauttineet saamastaan huomiosta ja siitä, että heitä kohdellaan ystävällisesti aikuisten toimesta. Ylimmässä kuvassa on meidän kantapaikan, lähellä sijaitsevan churrerian tarjoilija, joka jaksaa kysellä poikien nimiä, minun kuulumisiani, tarjota odotellessa lapsille vitriinistä herkut. Kuten Helenalle alkuaikoina Ranskassa, myös meille lähileipomo on pieni pakopaikka jossa voimme jutella nopeasti mistä vain ja jossa meidät tunnetaan, sekin on hauskaa. Meidät muistetaan! Olkootkin, että se on välillä henkilökunnan kauhistelua että ihan oikeastiko tulet joka päivä ostamaan eurolla kaksi patonkia, syövätkö nuo pojat niin paljon!?

Tällä hetkellä meidän sylissä kulkeva keskustelunavaus on tietenkin Mini, joka saa söpöydellään kaikki huokailemaan. Minä tietenkin käytän aina tilaisuuden hyväksi ja paatostelen koirien huonoa kohtelua, mutta kyllä siinä usein myös vitsaillaan siitä, millaista on kun on taas karvainen vauva tai mietitään millä keinoilla ylipuhua muut perheenjäsenet koiran hankintaan. Oikeastaan mulla on vielä paljon opettelemista siihen, että muistaisin toivottaa vastaantulijoille buen díat ja vähän jutustella lastenkin kanssa. Olen kyllä harjoitellut täällä ahkerasti käytettäviä ”Oy que linda!” ja ”Hola guapo!” huudahduksia ja kyllä ne varmasti kohta tulevat yhtä luontevasti kuin täkäläisiltä. Ja se helpottaa. Että vaikka emme tunne kunnolla oikeastaan ketään, saamme tuntea kuuluvamme tänne ja olevamme tervetulleita. Jos nyt ei lasketa sitä yhtä kiukkuista pikkupoikaa uimarannalla, jota vain häiritsi meidän olemassaolomme ja hän tuli huutamaan espanjaksi meille että ”Menkää vaikka Barcelonaan!”. Muuten, muuten täällä ollaan tosi ystävällisiä.

IMG_3785