PISIN AIKA POIS SUOMESTA

Ensi viikolla tulee täyteen 10 kuukautta elämää Espanjassa. Se on samalla myös pisin yhtenäinen ajanjakso, jonka olen viettänyt Suomen ulkopuolella. Se vaihtarivuosikin kesti nimittäin vain muutaman päivän päälle 10 kuukautta. Kuopuksenkin kohdalla alkaa pian lähestyä se rajapyykki, että hän on viettänyt yli puolet elämästään ulkomailla, itse asiassa olemme tainneet sen jo ohittaakin kun matkat lasketaan mukaan.

Nythän toki tämä ulkosuomalaisuus on ollut hyvin erilaista kuin, öhm, 17 vuotta sitten. Olen päivittäin yhteydessä Suomeen, maailma on kutistunut kummasti internetin myötä ja toisaalta olen enemmän kiinni Suomessa jo pelkästään lasten takia; me puhumme Suomesta, me syömme suomalaisia herkkuja (joita taisin saada pari pakettia vaihtarivuonna, ainakin muistan järkyttäneeni host-perhettäni hapankorpuilla), luemme paljon suomeksi ja suomalaista kirjallisuutta ja suunnittelemme myös Suomen-matkaamme. Esikoinen lähtee isänsä kanssa ensi kuussa käymään vanhassa kotimaassaan ja olen siis joutunut myös jo miettimään, miten toukokuussa pukeuduttiinkaan Suomessa – täällä alamme saavuttaa sen vaiheen, että vaatekaappiin voi vaihtaa pysyvästi shortsit ja hellemekot.

Ne asiat, mitä ikävöin ensimmäisellä Espanjan-pätkällä kaksi vuotta sitten, ovat yhä ikävälistalla. Selvää on tietenkin se, että eniten ikävöin ihmisiä; ystäviä, sukulaisia, joskus ihan keitä vain suomalaisia! Mutta sitten on kaikkea muuta omituista, mitä en ihan ensimmäisenä arvannut ikävöiväni.

Sitä, miten lumihanki natisee kengän alla.

Taloyhtiön saunavuoroa.

Byrokratia. Oi, miten kaipaankaan suomalaista byrokratiaa.

Tuparit. Tai ylipäänsä kotibileet, kaipaan kotibileiä.

Elokuvateatterit ja niiden kunnollinen popcorn.

Kirjastot ja uimahallit.

Normaaleja tyynyliinoja.

Sitä kun keväisin juoksin venesataman ohi ja vastatervatut puuveneet tuoksuivat niin hyvälle. Lapsuuden mökkikesille.

Ja sitten moni asia, jota ajattelin ikävöiväni suuresti – no, en olekaan niin kaipaillut. En televisio-ohjelmia ja ruokiakin melko vähän, lähinnä joitain käytännöllisiä asioita kuten kunnon kermaa ja soijarouhetta, kumpaakaan ei täältä tunnu saavan. Luontoakin meillä on, nyt kun on otettu vain auto alle ja lähdetty sitä etsimään. Eikä tässä postauksessa oikein ollut mitään pointtia; yhtäkkiä sitä vain huomasi että olemme kohta olleet täällä vuoden, samalla asettuneet oikein hyvin ja toisaalta en asettunut ollenkaan. Vähentänyt vertailua ja alkanut ottaa asiat annettuina, ehkä vähän ihmetellen mutta sen suuremmin enää vaivaten päätäni että miksi näin. Myös lasten puheessa tämän huomaa: ennen aina pohdittiin espanjalaisen koulun käytäntöjä siihen, millaista Suomessa oli. Nyt on vain tultu siihen tulokseen, että erilaista on, näillä mennään.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

HÄN TULI JÄÄDÄKSEEN

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ehkä se oli se viides hoitokoira, joka teki upealla luonteellaan lähtemättömän vaikutuksen koko perheeseen. Tai sitten se, että se meidän molemmat ”vanhat” mäyräkoirat, joita toista ikävöidään enemmän ja toista ehkä hieman vähemmän, perhepiirissä kun on pysynyt, vaikuttavat olevan onnellisia siitäkin huolimatta, että joutuivat eroon alkuperäisestä laumastaan. Ja ehkä se, että jokaisen hoitokoiran lähtö oli ollut aina vain vaikeampi lapsille, jotka kaipasivat jo pysyvyyttä, omaa koiraystävää. Ja sitten tietysti se, että olimme voineet lykätä oman koiran adoptointia sillä, että minä vaadin tulevan koiran olevan rescue, Käytännön Mies taas vaati tulevan koiran olevan mäyräkoira – ja sitten erään eläinrakkaana tunnetun naisen kotiovelle hylättiin kaksi mäyräkoirasekoitusta. Se oli siinä sitten.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kuten kuvasta näkyy, niin Tassu (kyllä, lapset saivat päättää nimen…) on aika isotassuinen, että mikään puhdasrotuinen mäyräkoira se ei kyllä ole. Itse asiassa aion jossain vaiheessa teetättää sille DNA-testin, jossa selviää hänen sukutaulunsa noin rotujen osalta. Voi olla, että käy ilmi että Tassussa onkin 0% sitä mäyräkoiraa. Muistuttaa usein enemmän terrieriä. Olen vitsaillut, että koirassa on ainakin 50% itse paholaista, koska olin unohtanut Minin jälkeen miten suloisia pennut ovat nukkuessaan ja rasittavia hereillä. Nyt nelikuisella Tassulla on se pahin puremisvaihe päällä, ja koko perheen kädet, jalat, vaatteet ja huonekalut on rei’illä. Viidenkympin koiraksi hän on myös triplannut hintansa syömällä kaksi MacBook laturia.

koiranpentu-nukkuu-pedillä.jpg

Meillä on siis ollut nyt hetken tällaista pissalätäköiden ja puruluiden täyttämää pentuarkea hetken. Odotamme innolla, että Tassun rokotukset saadaan kuntoon ja päästään ulkoilemaan kunnolla. Sille pitää hankkia kuljetushäkki Suomen-lentoja varten, koirasta kasvaa kosmopoliitti. Aika paljon koulutusta on tehtävänä – me emme tiedä Tassun neljästä ensimmäisestä elinkuukaudesta mitään, mutta se ja veljensä ovat olleet todella rohkeita, omapäisiä ja melko röyhkeitäkin heti päästyään turvaan. Tassu on valinnut nukkumapaikakseen Granadan matkalta asti makkarin nurkassa purkuvuoroaan odottaneen matkalaukun, se on muistuttanut myös miksi lapsiperheissä koira on myös kätevä: ruokahävikin määrä on laskenut ja lattialle putoileva ruoka katoaa nopeasti parempiin suihin. Se on karvainen perheenjäsen, jonka kanssa opetellaan taas elämään. Koiranelämää.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

JUTUT, JOTKA EI KIINNOSTA

Bloggaamisesta bloggaaminen, eli metabloggaaminen, on ehkä yksi tylsimmistä jutuista mitä tiedän, mutta silti sitä tulee joskus harrastettua. Niin kuin nyt. En ole vielä tavannut yhtään bloggaajaa (ja aika monta olen tavannut!), joka ei koskaan vilkuilisi tilastojaan – ja hei, jos ei haluaisi kenenkään lukevan, niin ei varmaan pitäisi blogia. Nälkä kasvaa syödessä, joskin itse olen oikein kiitollinen pienestä ja luotettavasta lukijakunnasta ja toisaalta satunnaisista vierailijoista, jotka löytävät tänne googlaten sellaisia sanoja kuin ”naiset ilman vaatteita” (sori not sori), ”linea kaunis koti” (nyt olet aivan väärässä blogissa, ystävä hyvä) tai ”aikuisen naisen päiväkirja nyt on lupa kirjoittaa” (kuulostaa joltain iskelmäkappaleiden hybridiltä).

Se tietenkin kiinnostaa aina kirjoittajaa, mikä kiinnostaa lukijoita. Toki voisin kirjoittaa paljon mehukkaimmista aiheista, täältä irtoaisi kyllä draamaa, avautumista tai tosi diippiä tilitystä, mutta sen verran on pakko armahtaa perheenjäseniä että yritän pitää jotain rajaa siinä, kuinka paljon paljastellaan. Ja toisaalta tämä La Línea ei nyt ole mikään suosituin turistikohde, joten paikallisia asioita käsittelevät postaukset eivät juuri herätä intohimoja. Kaikkien aikojen suosituimmat kirjoitukset ovat käsitelleet delfiinejä, kasvatuseroja, eskarin uskontokasvatusta, siirtolapuutarhakerhoa sekä rantakuntoa. Mutta nyt on aika paljastaa ne jutut, jotka eivät ole kiinnostaneet kuin kourallista ihmisiä!

Tässä siis kaikkien aikojen epäsuosituimpien kirjoitusten TOP 5:

5. LAPSEN VUOSISATA JA MUITA MUSEOITA

Voi ei, meidän vierailu Design-museossa ei siis kiinnostanut juuri ketään. Toisaalta julkaisin postauksen kaksi päivää ennen ”Lapsen Vuosisata” näyttelyn loppumista, että informaatioarvo oli melko alhainen. Meillä oli kuitenkin kiva käynti!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

4. SILVES

Tämä postaus on oikeastaan jaetulla sijalla edellisen kanssa, koska kumpaakin on lukenut vain reilu 50 henkeä. Noh, Etelä-Portugalissa sijaitseva Silves ei ole rantakohde eikä mitenkään erityisen svengaava paikka muutenkaan, mutta siellä on kiva linna, pittoreski pikkukaupunki ja se kyllä ansaitsisi enemmän käyntejä, myös virtuaalisesti!

IMG_1622

3. THE TALL SHIP

Selväksi on tullut, että sellaiset pienet käyntikohteet eivät kauheasti kiinnosta. Harmi, meistä tietenkin Glasgow’ssa sijaitseva kuunari oli huima kokemus, mutta se ei tainnut välittyä ruudun toiselle puolelle…

IMG_0276

4. KARNEVAALIT 2016

Siis mitä, missä on teidän juhlamielenne!? Missä fiilis!? Meikälikka raportoi karnevaaleista, ja se kiinnosti vain 50 lukijaa. No, ei se mitään – kerron näistä paikallisten hippaloista kyllä jatkossakin, luitte tai ette.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ja kaikkien aikojen inhotuin, tai ainakin epäsuosituin postaus…

1.THE RIVERSIDE MUSEUM

Selvä, museot ei kiinnosta! Mutta rehellisesti sanoen toivon, ettei postauksen heikko kiinnostavuus korreloi itse paikan kanssa, sillä tämä ilmainen, ihana museo on ehdottomasti käymisen arvoinen, jos menette Glasgow’hun. Siinä missä postauksia yleensä luetaan ainakin satoja kertoja, niin tämä raukka jäi lähes täysin vaille huomiota. Kiitos kaikille 48 lukijalle vaan!

IMG_0142

Sellainen katsaus blogimenneisyyteen tänään, ensi kerralla jotain uutta aineistoa.

PS. Jos jaksoit lukea tänne asti, käy vielä tykkäämässä tästä kuvasta Instagramissa. Meidän kantapaikkamme eli La Línean paras jäätelöbaari palkitsee joka viikko eniten tykkäyksiä saaneen kuvan (jossa on #yocomogulus-tägi) kahden hengen vierailulla jäätelötehtaalle. Olen päättänyt, Jali ja Suklaatehdas-hengessä, voittaa jokaiselle pojalle oman käynnin…

URASUUNNITELMIA ESPANJASSA

Nyt luvassa on toivepostaus! Kommenttikenttään jätettiin kysymys siitä, millaista uraa olen ajatellut Espanjassa luoda – nyt täytyy sanoa, että jo itse postauksen otsikko kuulostaa itsestäni vitsiltä, sillä täällähän ei juuri uraa luoda. En nyt puhu Espanjasta yleisesti vaan tästä meidän rakkaasta La Líneasta, jossa työttömyys on yli 30% ja parhaat duunit ovat sillä lain väärällä puolella, jos näin kolmen lapsen lainkuuliaisen äidin näkökulmasta katsotaan.

Vaikka viime keväänä, sen jälkeen kun sain kandini rypistettyä huikean seitsemän vuoden yliopistolla roikkumisen jälkeen, vannoin että en enää ikinä opiskele niin kyllä se maisterintutkinto on alkanut kutsua. Koska pääaineeni oli yhteiskuntapolitiikka, se tarkoittaisi opintojen jatkamista todennäköisesti Suomessa – pitkä sivuaine kehitysmaatutkimus löytyy kyllä tavalla tai toisella monen ulkomaalaisen yliopiston valikoimasta, mutta… En oikeastaan ole aivan varma. Se eksistentiaalinen ahdistus, josta kirjoitin yli kaksi vuotta sitten, on yhä vahvasti läsnä kun pitäisi miettiä mikä minusta tulee isona (joka ei selvästi ole vielä nyt 32-vuotiaana).

Kuten todettu, täkäläiset työmahdollisuudet ovat aika ankeat. Olen itse saanut aikani toistaiseksi käytettyä kaiken maailman projektien ja kurssien kanssa sekä koiria ja maailmaa pelastamalla, mutta pidemmän päälle vaihtoehdot ovat asiakaspalvelussa tai verkon uhkapeleissä, joka on Gibraltarin suurin työllistäjä. Monet expatit päätyvät nimenomaan vastaamaan öisin nettikasinoiden chattipalveluun ja se on työtä siinä missä kaikki muukin, mutta saatoin lähes 11 taksikeskusvuoden jälkeen vannoa että ei kolmivuorotyötä. Ja rehellisesti sanoen toivoisin työssä olevan muutenkin toisenlaista sisältöä ja sitä yhteiskunnallista aspektia, jonka takia olen keräillyt itselleni lähes 300 kurssisuoritusta.

Täällä toki sinällään olisi melkoisen upea kenttä tehdä sitä mahdollista unelmieni työtä, johon liittyisi muiden auttaminen, yhteiskuntarakenteiden kehittäminen ja tasa-arvon edistäminen. Jatkuva siirtolaisvirta Afrikasta, paikallisten sosioekonominen raju eriytyminen ja huumekauppa kaikki ovat paitsi ihan kamalia ilmiöitä, myös omasta näkökulmastani kiehtovia ongelmia. Harmi vain, että täällä ei kukaan maksa niiden ratkaisusta. Koska, ainakin siltä välillä tuntuu, ketään ei kiinnosta. Viime viikolla rannikkovartiosto poimi tästä meidän ja Marokon välistä kaksi naista merestä, toisen hengissä, toisen jo hukkuneena. Kohauttivat olkiaan ja heivasivat hengissä säilyneen takaisin Marokkoon. Enkä nyt tarkoita, että minulla olisi tähän joku patenttiratkaisu, mutta kansalaisjärjestöjen ja Guardia Civilin kireät välit, resurssipula ja monet muut seikat vaikuttavat siihen, ettei tuo ala juuri tarjoa palkkatyötä, ainakaan ulkomaalaiselle jolla on vähän paikallisia korkeammat palkkatoiveet.

Parhaiten La Líneassa tienaavat erään lehtiartikkelin mukaan paitsi huumeiden salakuljettajat myös tuota meidän kotirantaamme päivät pitkät kulkevat ”rantavahdit”, jotka raportoivat radiopuhelimilla jengeille poliisien ja rannikkovartijoiden liikkeet. Siitä duunista kuulemma maksetaan tonni päivässä, ja olemme vitsailleet sitä miten homma sopisikin täydellisesti mulle. Voisin kuljeskella päivät rannassa koiran kanssa, kuulostaa helpolta. Totuus kuitenkin on, että kaikesta koulutetusta henkilökunnasta – lääkäreistä, opettajista, poliiseista – on La Líneassa huutava pula ja ammattilaisia joudutaan pakottamaan tänne tietyksi ajanjaksoksi, jotta tilanne ei aivan karkaisi käsistä. Harmi, ettei suomalaisista yhteiskuntatieteilijöistä ole yhtä akuutti puute.

Joten vastaus urasuunnitelmiin Espanjassa on ensin sellaista epätoivon sekaista naurua ja seuraavaksi sitten kysymyksiä, joihin itsellänikään ei ole vastauksia. Kuten jo todettu, meidän aikamme rakkaassa La Líneassa tulee täyteen ensi vuonna monestakin syystä ja sitä ennen yritetään vain pärjäillä täällä, nauttien tästä hetken tiedottomuudesta. Ja lototen ahkerasti.