SITTENKIN IHAN KIVA GIBRALTAR

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mulla on aina, tai siis nyt lähes neljän vuoden ajan kun olen jollain tapaa joutunut olemaan tekemisissä tämän minivaltion (joka toki virallisesti on Iso-Britannian merentakainen alue) kanssa niin sellainen viha-rakkaussuhde koko paikkaan. Rajanylitys, kiitoradan yli kävely ja kapeilla, kaoottisilla kaduilla sukkulointi on olleet mun mielestä aina turhaa stressiä, olen myös syvästi vihannut paikallisten holtitonta ajotapaa ja mitä tulee noihin reilu 30 000 gibraltarilaiseen, jotka tietysti tunnen kaikki henkilökohtaisesti, niin kansakuntana heissä yhdistyy mielestäni espanjalaisten ja brittien huonot puolet.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kesällä kuitenkin vietin ensimmäistä kertaa vähän enemmän aikaa Gibraltarilla, oikeastaan useamman päivän poistumatta rajan toiselle puolelle vanhaan kotikaupunkiin La Líneaan. Ja yllättävää kyllä, aloin pitää Gibraltarista – eli ”Gibistä”, kuten sitä tulee joskus laiskasti kutsuttua. En edes kiivennyt lempipaikkaani vuorelle, koska nykyään ei-gibraltarilaiset kävelijätkin joutuvat maksamaan viitisen puntaa pääsymaksua vuorelle, joka on luonnonpuisto. Tämä ongelma on toki periaatteellinen: en vain aio maksaa siitä että hikoilen kaksi tuntia ylös kivistä mäkeä. Tämän takia en vieläkään ole kokenut Gibraltarinvuoren toisella puolella laskeutuvia Mediterranean Stepsejä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kun olin Gibraltarilla, kävin Europa Pointilla ihailemassa auringonlaskua ja heräsin aamuviideltä kävelläkseni Sandy Baylle katsomaan auringonnousun. Molemmat olivat upeita kokemuksia. Oikeastaan Gibraltar onkin parhaimmillaan juuri tuossa välissä, kun turistit ovat kadonneet katukuvasta ja jäljelle jää se hiljaisuus (tai rahtilaivojen ja kirkonkellojen ja lokkien äänet). Keskusaukiolla, Casemates Squaren, ja turistialue Ocean’s Villagen kulmilla on kyllä yölläkin hieman hulinaa, mutta pääasiassa tuolla niemenkärjellä saa kulkea ihan omassa rauhassaan. Vastaan saattaa tulla kulkukissoja ja jos nyt oikein hyvä (tai huono, riippuu hieman keneltä kysytään) tuuri käy niin vuorelta pizzan perässä alas laskeutunut apina.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olen jakanut menovinkkejä Gibraltarille aiemminkin, joskin en oikein osaa suositella sieltä muuta kuin vuorta ja apinoita, ehkä delfiinisafaria ja kärjen näkymiä Afrikkaan. Muuten se on mulle yhä omituinen vuori, jossa erityisen kiehtovaa on keskeltä pääväylää kulkeva kiitorata ja itseäni jollain tavalla aina viehättävä rajanylitysliikenne: Espanjan puolelta saapuu joka aamu tuhansia työntekijöitä niin nettipelifirmoihin kuin palveluammatteihin, ja kello viidestä seitsemään sama lauma vaeltaa takaisin Espanjan puolelle. Ihmiset ajavat skoottereilla ja sähköpotkulaudoilla, henkilökortit heiluvat kaulassa – se on jatkuvaa kahden maailman välillä seilaamista.

Gibraltarin ruokatarjonta ei vieläkään ole mitään tajunnanräjäyttävää, mutta siellä on muutama iloinen poikkeus: Main Streetin (keskeisin ostoskatu, ette voi erehtyä) loppupäähän, melko lailla heti Marks & Spencerin pienen tavaratalon perään, on perustettu ihana artesaanisuklaataivas, jossa on leivoksia, maailman parhaita suklaapalloja ja törkeän hyvää kahvia. Chök Gibraltar kuuluu samaan konseptiin barcelonalaisen suklaaleipomon kanssa. Viettäessäni omaa aikaa Gibraltarilla, kävin syömässä kolme kertaa viikon sisällä vegaaniravintola Kasbarin kasvishampurilaisen joka yksinkertaisesti pesee erinomaisuudessaan lihaversiotkin. Olen aina vähän väheksynyt vegaanijuustoja mutta nyt oli niin maukas cheddar ja mehukas pihvi, että se olisi mennyt läpi kelle tahansa vannoutuneelle heterolihansyöjäkäppäukollekin. Ocean’s Villagesta löytyy yhä perusturvallisia ketjupaikkoja kuten Wagamama ja Pizza Express.

Oikeastaan kaikki Gibraltarin neuvot on tässä. Jos menette, tehkää turistijutut. Menkää köysihissillä tai turistitaksilla vuorelle, ihailkaa apinoita ja maisemia, ostakaa hajuvettä ja halpaa viinaa Main Streetiltä. Muistakaa passit ja se, että punnan vaihtokurssi on aika kamala – kannattaa käyttää korttia tai vaihtaa jo rajalla rahaa, mutta älkää ainakaan maksako euroilla kaupoissa. Jos jäättekin pidemmäksi aikaa niin ehkä saatte nähdä ripauksen sitä millaista on elää 6,5 neliökilometrin alueella kummallisessa riippuvuussuhteessa Espanjaan, tosiaalta monen eri kulttuurin keskellä. Ihan oikeasti odotan ensi kesällä jo sitä, että voisin ainakin muutaman yön viettää taas Gibraltar-kuplassa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

AAAARGH

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

En ymmärrä tätä logiikkaa. En kyllä ikinä käynyt yhdessäkään perhevalmennuksessa (olisi varmasti kannattanut….) kun esikoisen odotusaikana vaihdoin pariin otteeseen kotikuntaa, joskin jossain vaiheessa neuvolatäti jota olin selvästi onnistunut huijaamaan siitä että mulla oli pikkulapsiarki jotenkin hanskassa pyysi myöhemmin puhumaan tuleville vanhemmille valmennukseen. No, en päässyt kun en ollut paikkakunnalla, ja varmaan ihan hyvä niin, siinäkin olisi luultavasti muutama perhe vielä muuttanut mielensä. Jäi kuitenkin kaikki vanhemmuuskurssit käymättä. Yhtäkään kasvatusopasta en ole jaksanut lukea loppuun.

Mutta miksi ihmeessä se valmennus on vain sen kaikista yksinkertaisimman elämänvaiheen ovella eikä esimerkiksi nyt. Kyllä nyt vauvan kanssa selviää ilman valmennuksia (olen todistanut sen jo kolmesti!). Napatyngät, d-vitamiinit, kylpyveden lämpötilat. Kaiken voi googlata. Kaiken yleensä oppii, jos ei muuten niin kantapään kautta. Minun ei olisi kannattanut juoda vichyä eikä syödä rautakuuria kun täysimetin vauvoja. Tajusin kolmannen kohdalla. Kantoreppua aloin arvostaa kun toinen syntyi. Vauvarokko, ilmavaivat, eka nuha – niin ihanan pientä, vaikka se ehkä silloin joskus laittoi hetkeksi arjen uusiksi ja tuntui että se vauva hukkuu räkäänsä. Mutta silloin sitä sai vuoden verran täysipäiväisesti keskittyä siihen, että tulkitsi vauvaa ja täytti hänen tarpeitaan. Haluaisin takaisin vauvavuoteen, ehkä jopa itse vauvaksi.

Missä se valmennus, vertaistuki ja iltapäiväkerhot väsyneille äideille on nyt kun pitäisi pitää ilmassa noin 194 palloa yhtä aikaa? Tai vertaistukea onneksi tarjotaan siellä sun täällä sosiaalisessa mediassa ja parhaimmillaan se on perjantai-iltana silloin kun sinun ja sen toisen omasta olemassaolostaan raskaan viikon jälkeen epävarman äidin välissä on muutama pullo viiniä ja lupaus aamu-unista, mutta muuten musta tuntuu että olen nyt vasta saapunut siihen vanhemmuuden vaiheeseen jossa tarvitsisin neuvolatätiä tsemppaamaan ja piirtämään mun papereihin hymynaamoja. Ihanan reipas äiti vaikka kaikki kaatuu päälle.

Kahdet Wilma-tunnukset ja kaksi lukujärjestystä. Muista pakata liikkakamat, yritä edes että oikea laji ja oikea lapsi. Onneksi ovat sen verran saman kokoisia että voivat lainata lennosta uikkareitaan. En todellakaan odota talviurheilukautta. Harrastukset, espanjantunnit toisella koululla, kuntoutuskäynnit ja terveystarkastukset. Pitäisikö varata joku hammaslääkäri vai? Kuusi soittoa päivässä iltapäiväkerhoon kyllästyneeltä ekaluokkalaiselta joka haluaisi tulla kotiin. Joko vois tulla. Ja kolmasluokkalainen, joka unohtaa puhelimen äänettömälle ja sitten arvaillaan kenen kaverin kotoa löytyy. Hörönaurua iltapalalla kun muistuttavat että huomenna pitäisi olla joku kuusihaarainen sukupuu piirretty pergamenttipaperille muinaskalevalaisin kirjaimin.

Yksi viskarilainen, päiväkodin lokeroon jätettävät laput jotka aina katoavat tai kastuvat kotimatkalla paperimössöksi ja tarhassa on aina väärät vaatteet, lapsi läträä lätäköissä lenkkareissa ja hellepäivinä istuu kumisaappaat täynnä hiekkaa mököttämässä. Täitä, kihomatoja, jotain eksoottisia tartuntatauteja. En tiedä yhtään työnantajaa jonka ymmärrys venyisi näihin poissaoloihin, olen kiitollinen että teen töitä kotona ja omassa tahdissa, vaikka se tässä elämäntilanteessa se tarkoittaa usein yötöitä ja viikonlopuista varastamista. Silti olen koko ajan puhelinsoiton ja viiden minuutin kävelymatkan päässä kun joku 09-310-alkuinen numero alkaa tavoitella ja ennen kuin vastaan mietin hetken onko se jonkun lapsen puheterapeutti, tarhantäti vai olenko nyt unohtanut jotain oleellista.

Hassusti kahdeksan viikon kesäloman aikana sitä alkoi odottaa arkea. Että ah rutiinit, oi että miten kiva kun lapset on päivisin ammattikasvattajien huomassa ja voin keskittyä omiin asioihini. No nyt noudatetaan orjallisesti rytmiä joka nyt vain sattuu muuttumaan joka päivä niin mietin vaan että voisipa muuttaa johonkin bambumajaan ja alkaa omavaraiseksi. Laitan lapset kalastamaan päivällisensä, enkä herää puoli kuudelta aamulta että ehdin ilmoittaa lapset uimakouluun. Oppivat uimaan sillä että soudan ulapalle ja heitän vaan mereen. Olen kuullut, että tämä on toiminut ennenkin. Olen nähnyt ihmisiä, jotka ovat selvinneet tästä elämänvaiheesta hengissä. Olen nähnyt jopa heidän jälkeläisiään, joista on tullut ihan hyviä ihmisiä, sellaisia, jotka saattavat itsekin erehtyä tähän oravanpyörään. Ja kyllä, nuo kolme ovat aivan parasta mitä maailmassa on mutta mitä jos nostettaisiin työllisyyslukuja palkkaamalla valtion puolesta vanhemmille assistentteja?

MATKA ILMAN VALOKUVIA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Vietin viikonlopun Tallinnassa. Se oli enemmän kuin tervetullut irrotus arjesta, just sellainen kuin tällaisen miniloman lähikaupunkiin (tai -maahan) pitäisi ollakin. Ja siellä ei tullut kuvattua yhtään. Tai kaikki matkalla napsitut kuvat löydätte tästä postauksesta. Kukaan ei kieltänyt kaivamasta kameraa laukusta, mutta nyt oli sellainen matka ettei kuvakulmien etsiminen tai selfiet sopineet tilanteeseen lainkaan. Pari kertaa kyllä kirpaisi, kun eteen kannettiin joku oikein upean näköinen annos – toisaalta söinpähän ruokani aina lämpimänä. Ja tuli muuten syötyä. Palasin kotiin ainakin kaksi kiloa painavampana mutta myös erittäin levänneenä, tyytyväisenä ja valmiina lähtemään koska vain uudestaan Tallinnaan herkuttelemaan.

Majoituin Swissôtel Tallinassa, jonka 21. kerroksesta oli hienot näkymät. Palvelu oli ehkä hieman jäykähköä (toisaalta, tämän voisi sanoa kaikkien kokemuksien perusteella lukuunottamatta Mekkin poikkeuksellisen sydämellistä tarjoilua), mutta kiitosta täytyy antaa erityisesti tyynyvalikoimalle. Sängystä löytyi ainakin kuutta eri sorttia tyynyä ja niillä kaikilla oli oma funktionsa. Vau. Hotellin kylpylässä oli erinomainen tunnelma, hyvä höyryhuone, hieman liian kuuma sauna ja allas, jonka lämpötila oli täydellinen sammakkouintitaitojen esittelyyn. Hotellin ravintoloissa en syönyt edes aamupalaa, kun se oli tarkoitus syödä aina muualla. Etsin epätoivoisesti brunssia, mutta sen löytäminen ei ollut ihan niin helppoa – hotellin henkilökunnan mukaan ”Tallinna ei nyt ole mikään brunssikaupunki”. Surkuhupaisaa oli, että Tripsterin Tallinnan brunssi-vinkkien perusteella juuri Swissôtelissa olisi pitänyt olla yksi kaupungin parhaita brunsseja (ei ole enää), ja toinen suositeltu eli Sfäär oli juuri laittanut lapun luukulle.

Mutta olkaa huoleti! En nähnyt reissulla nälkää. Ensimmäisenä iltana söin naapurihotellin Radisson Blu Sky Hotelin kattoterassilla Lounge24:ssä mainion vuohenjuustosalaatin. Postauksen ensimmäinen kuva on samasta paikasta, eli näkymät olivat kohdallaan ja varsinkin juomalista vaikuttava. Ruoka oli terveellisyydestään (vuohenjuuston lisäksi runsaasti rehuja ja jotain ohrarisoton tapaista) huolimatta loistavaa. Tämän kruunasi vanhakaupungissa syödyt artesaanisuklaat ja hyvä kahvi. Ja nousu vanhakaupungin näköalapaikalle, jossa auringonlaskussa kylpeviä terrakottakattoja kiehtovampaa oli vain seurata vakavasti poseeraavia turisteja.

Seuraavana päivänä sekosin lopullisesti – merkkejähän nyt on ollut muutenkin ilmassa – kun matkalla Telliskiven trendialueelle pysähdyin Kalamajan kauppahallille, jonka tuoreiden vihannesten, marjojen ja hedelmien tarjonta sai itkemään. Kaikki näytti niin hiton hyvälle, ja isot rasialliset vadelmia ja metsämustikoita maksoivat yhteensä neljä euroa. Harkitsin vakavasti kaljakärryn ostoa sitä varten, että voisin lastata Suomeen pakastettavaksi muutaman laatikollisen kaikkia niitä alihinnoiteltuja herkkuja. Kalamajan kauppahallista löytyi muutakin hauskaa, kuten neuvostoaikaista antiikkia, Flow-festareille sopivaa vintagevaatetta ja lukuisia pieniä ravintoloita. Erityisesti kannattaa testata Surf-kahvilan kookospalloja, joita ostin itse kaverini vinkistä: erityisesti valkosuklaakookospallo kävisi viimeisestä ateriasta.

Telliskivi oli tietenkin pakollinen pysähdyspaikka. Lukuisista potentiaalisista ruokapaikoista päädyin lounaalle Kivi Paper Käärid-ravintolaan, jossa napsin vielä aamupalalistalta hedelmäsalaattia (tietenkin vuohenjuuston kera) ja friteerattuja ricottapalloja mansikkahillolla. Kyllä, ajattelen tätä ateriaa vieläkin lämmöllä. Siitä oli erittäin lyhyt matka vastikään avattuun Tallinnan Fotografiska-valokuvamuseoon, jossa näyttelyitä oli kahdessa kerroksessa. Sen lisäksi katolla on kasvisruokaan painottuva ravintola ja alhaalla kahvila.  Fotografiskasta jäi hieman ristiriitainen olo. Se tuntui olevan ensisijaisesti suomalaisturisteille suunniteltu kokonaisuus: museossa on suomalainen kuraattori ja kaksi kolmesta käynnissä olevasta näyttelystä oli suomalaiskuvaajien (sivujen perusteella näyttelyitä on tosin siis neljä ja tosiaan, muistan neljännenkin kuvaajan mutta näyttelytilasta puolet oli suomalaisten kuvaajien käytössä). Sisäänpääsy 14 euroa oli yläkanttiin, mutta annan armoa: ehkä uusi museo hakee vielä paikkaansa. Ja yleisöään. Ja linjaansa. Toivon, että ensi kerralla näen enemmän eestiläistä!

Toinen ja samalla viimeinen illallinen nautittiin ravintola Mekk’issä, joka sijaitsee vanhakaupungissa ja oli silleen vähän enemmän finedining, että aloin miettiä olisiko pitänyt laittaa jalkaan muuta kuin tennarit. Tallinnan hintatasoon nähden vähän arvokkaampi enkä voi varauksetta suositella kasvissyöjille: oma paahdettu kaalini oli niin hyvää että olisin voinut nuolla lautasen jos olisin kehdannut, mutta kasvisvaihtoehtoja oli vain yksi ja vegaanisia nolla. Ruokien makumaailma oli tässä modernin eestiläisen keittiön paletissa pitkälti itään päin, mutta olikin tervetullutta vaihtelua tapaksille ja pizzalle. Sunnuntain lounas syötiin lievässä kiireessä Rotermanni korttelin Taqueriassa, jossa soi Espanjasta tuttu reggaeton, palvelu oli kunnioitettavan apaattista (sellainen välinpitämättömyys ja täydellinen intohimottomuus työhönsä vaatinee hieman harjoitusta), virgin mojito oli erinomainen esitys siitä miksi joskus kannattaa kokeilla alkoholitonta drinkkiä ja annokset olivat hyvän kokoisia. Ja siitä sitten itsekin jo aika hyvän kokoisena pyörin satamaan ja palasin päiväunia nukkuen lahden toiselle puolelle, valmiina koska vaan uudelle samanlaiselle reissulle.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

KUKA VOISI KELLOT SEISAUTTAA?

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Viimeistään kolmannen lapsen jälkeen älysin lopettaa kaikenlaisen neuvomisen äitijutuissa. Tai ainakin sellaisen pyytämättömän besserwisseröinnin, sillä kolmannen kohdalla aloin hyväksyä sen että voin antaa rajoja, rakkautta ja ruokaa mutta lopulta ne kasvavat juuri sellaisia reittejä kuin itse haluavat. Miten kolme aika lailla samoilla eväillä kasvatettua lasta ovatkin niin erilaisia keskenään? Ja miten samat temput eivät takuulla toimi kaikkien kolmen kohdalla vaan jokaisen kanssa käydään erilaisia taisteluita, jokaisen kanssa saa huolehtia erilaisista asioista ja ketään ilman en osaisi elää. Mutta en nyt tullut puhumaan siitä. Jaan toki mielelläni vinkkini refluksivauvan kanssa elämiseen tai pieniin ikäeroihin tai lentokonematkustamiseen lasten kanssa, mutta on yksi asia mitä haluaisin hokea kaikille tuoreille äideille, erityisesti niille jotka tuijottavat katatoonisina eteensä hiekkalaatikon reunalla tai sitten yrittävät epätoivoisesti ottaa koppia taaperosta joka päättää testata pää edellä hyppyä suoraan betoniin. Ja se on ärsyttävä, kamala klisee, mutta ehkä se päällimmäinen tunne mikä itselläni on viimeisen vuoden ollut: tämä aika menee ihan helvetin nopeasti.

Niinhän ne kaikki sanoo, että nauti nyt ja kohta ne on armeijassa tai ainakin rippikoulussa, vaikka luultavasti minun lapseni eivät käy kumpaakaan. Mutta isoiksi ne kasvavat ennen kuin ehdin huomatakaan. Se tuntui pitkältä ja välillä päättymättömältä ne ajat jolloin joku riippui koko ajan kiinni, ei selvinnyt hengissä ilman herpaantumatonta valvontaa, kun tuntui että kaikki kolme linnunpoikaa vaativat jotain yhtä aikaa. On myös ihan absurdi ajatus, että siitä arjesta voisi koko ajan nauttia, eihän se oikeasti kuukauden sisällä toisen norokierroksen tai vuoden viidennen täihavainnon tai ihan oikeasti vaan mahdottomalta tuntuvan aikataulutetriksen kanssa ole mikään ilo vaan tilanne, jossa tarvitsisi madonreiän, viikon loman jossain munkkiluostarissa ja piilopullon tiskikaappiin. Enkä halua lisätä yhdellekään äidille painetta siitä, että silloin univelan tai ihan oikeiden velkojen tai puolison töihin lähetettyjen passiivisaggressiivisten tekstiviestien keskellä pitäisi muistaa hampaat irvessä nauttia, mutta ehkä se ajatus myös lohduttaa; tämä menee ohi ihan helvetin nopeasti. Niin kuin sanotaan: päivät ovat pitkiä, vuodet lyhyitä.

Huomenna keskimmäinen heiluu ekalle luokalle hieman liioitellun kokoinen uusi reppu selässään. Esikoinen on jo kolmasluokkalainen, 9-vuotias joka aikoo mennä ilman aikuista elokuviin, joka käy Ärrällä ostamassa Fazerin Sinistä ja joka lukee kolme kirjaa päivässä omaan rauhaansa käpertyneenä jos en pakota pihalle. Ja kuopus, reilu viikko sitten viisi vuotta täyttänyt itsevaltias, lähtee huomenna kaverinsa kanssa Muumimaailmaan. Ilman mua. Toki mukaan lähtee kaverin äiti, mutta olen silloin satojen kilometrien (sallikaa tämä dramaattinen suurentelu, tiedän kyllä ettei Naantali nyt niin kovin kaukana ole) päässä pienimmästäni, joka on totta kai turvassa, mutta elää jo ihan omaa elämäänsä.

Että jos viisi vuotta sitten pyörittelin silmiäni omalle järjenjuoksulleni kyseenalaistaen sen, että oliko nyt kovin viisasta aloittaa alusta tätä koko hommaa, aikana, jolloin esikoinen oli vasta 4-vuotias enkä voinut aavistaa kuinka iso viisivuotiaskin voi olla (ja onneksi, onneksi yhä päivittäin hän on hyvin hyvin pienikin), mietin sitäkin että tämähän on jonkinlainen masokismin multihuipentuma ja suuri huijaus, että hormoneissa sitä pitää hyvänäkin ideana sitoa itsensä loppuiäkseen palvelemaan näitä metrinmittaisia Herttoniemen herttuoita. Ja sitten puff, viisi vuotta menivät jonnekin, valokuvista näen retkiä ja rantapäiviä, ja muistan iltasatuja ja noin 3600 hampaidenpesua (ja tietenkin kertaan sen vielä kolmella, ja omat hampaat siihen päälle – olen hyvänen aika hampaidenpesuguru) ja varmasti yli puolet kaikesta olen unohtanut ja istun iltapäivisin ihan rauhassa teeni kanssa ja voin syödä avoimesti Omar-munkkini koska kaikki kolme ovat jossain omien kavereiden kanssa skuuttaamassa tai Pokemon-jahdissa tai pihalla leikkimässä Rosvoa ja poliisia ja kukaan ei enää kaipaa minua, ainakaan koko ajan. Että muuta en neuvo, jollette erikseen pyydä, mutta lohdutan ja pelottelen yhtä aikaa, että se aika menee nopeamminkin kuin lopulta uskottekaan.