JOULUN AIKAMATKA JA JEESUS

PB300638.jpg

Muistatte varmasti, kun kuukausi sitten riehaannuin lapsen marraskuun eskariohjelmasta, joka sisälsi joulukirkon lisäksi vierailun helluntaiseurakunnan järjestämälle aikamatkalle joulumaahan? No, tänään koitti se päivä kun itähelsinkiläiset esikoululaiset kuljetettiin Hakaniemeen Saalem-seurakunnan hoiviin. Omppu halusi lähteä mukaan, kuten suurin osa ryhmästä – isosta ryhmästä vain yksi jäi pois ja oma pakanapoikani olisi ollut toinen. Koska suhtauduin ja suhtaudun vieläkin varsin kriittisesti tapahtumiin, jossa uskontokasvatusta antaa jokin muu taho kuin pedagogisen koulutuksen saaneet opettajat, ratkaisimme sitten dilemman sillä, että nihkeilijämutsi lähti eskariryhmän mukaan katsomaan, millaista aivopesua lapsille harjoitettiin.

PB300617.jpg

No, ei minkäänlaista. Aikamatka alkoi melko pelottavassa portaikossa, jossa savukoneen ja foliopapereiden läpi kuljettiin tapaamaan Kuningas Herodesta, joka lupasi kultapalkkion siitä, että löytäisimme uudeksi kuninkaaksi kutsutun henkilön, josta puhuttiin aikamatkan aikana myös Messiaana, vapahtajana ja kaikkien ihmisten kuninkaana. Kiersimme markkinoilla, synagogassa, Nasaretin kylässä, öisellä aavikolla itämaantietäjien teltassa, näimme enkelien näyn paimenten kanssa, kävimme majatalossa mehulla ja piparilla ja lopulta löysimme tallista Marian, Joosefin ja Jeesus-vauvan, joka muuten oli ihan oikea nelikuinen vauva.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Noin 45 minuuttia kestänyt kävely oli oikein hieno. Meillä oli mukava opas ja lavastukset olivat todella hienot, öinen tähtitaivas teki vaikutuksen aikuiseenkin. Ehdottomasti hieno elämys lapsille. Joillekin vähän liian pelottava. Kristinusko ei varsinaisesti lyönyt läpi: Aluksi näytettiin Raamattua ja kerrottiin, mihin aikaan tapahtumat sijoittuvat, sitten seurattiin tähteä, ja enkeleitä lukuunottamatta mitään erityisen uskonnollisia elementtejä (siis muuta kuin tietenkin koko käsikirjoitus, joka perustui Raamatun kertomukseen) ei kierroksella ollut. Itseäni otti enemmän päähän susien demonisointi (!), kun lampaitaan vartijoivat paimenet pelottelivat verenhimoisilla susilla ja nurkissa oli kiiluvat silmät, jotka tietenkin lapsia järkyttivät. Yritin kotimatkalla kovasti selittää, että oikeasti sudet ovat aika ihmiskammoisia ja niiden kuuluu syödä lihaa, koska luonnon kiertokulku.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Lapsiryhmien määrästä päätellen tapahtuma on äärimmäisen suosittu. Se oli hyvin organisoitu ja huolellisesti valmisteltu, ja niin kuin aina olen tosi iloinen, että lapsille järjestetään laadukasta viihdettä. Mutta en nyt pääse silti siitä yli enkä ympäri, että toivoisin järjestäjäksi jonkun toisen tahon kuin helluntaiseurakunnan. Ei, ei ole mitään helluntai- eikä sen puoleen muitakaan seurakuntia vastaan. Heidän tehtäväänsä kuuluu levittää ilosanomaansa, ja tässä tapauksessa he levittivät sitä täysin ateistiäidin sietokyvyn rajoissa hyvin hienovaraisesti, käymättä yhtään arvokeskustelua aiheesta. Lapsille kyseessä oli enemmänkin jännittävä elämys kuin uskonnollinen hurahdus, vaikka oma lapseni ilahdutti äitiään huutamalla heti kotimatkalla että aikoo olla jatkossa leikeissä Jeesus-vauva. Noh, hän haluaa aloittaa pääroolista.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ymmärrän hyvin, ettei tällaista spektaakkelia voi järjestää yksittäisille kävijöille vaan volyymin takia sen on oltava organisoitu ryhmissä. Haluaisin ehdottomasti olla kärpäsenä katossa kuulemassa sen, miten asiaa käsitellään päiväkodissa. Kysymyksiä heräsi lapsille valtavasti, tosin enemmänkin koskien Kuningas Herodeksen motiiveja, suitsukkeiden hajuja ja susien yleisyyttä kuin mitään kovin kristillistä. Jos O:n kouluryhmät joskus menevät tälle kierrokselle, aion päästää lapset sinne. Toki toivon, että siihen mennessä olisi tullut jotain muuta jouluista tarjontaa lapsille, jonkun sitoutumattoman kolmannen sektorin tarjoamaa viihdettä ja esimerkiksi sellainen tilaisuus, jossa kerrottaisiin monipuolisesti erilaisista joulunviettotavoista ja myös joulun perinteistä ennen kuin sen yhteydessä alettiin juhlimaan Jeesuksen syntymää.

PB300603.jpg

Valehtelisin, jos väittäisin etteikö aikamatka olisi ollut oikein vaikuttava ja hieno kokemus niin aikuiselle kuin 6-vuotiaille. Siihen oli panostettu ja lapsille soisi olevan tarjolla vastaavia tapahtumia muidenkin teemojen tiimoilta – en nyt siis odota mitään matkaa pääsiäisenajan Jerusalemiin vuoden 30-33 jaa aikoihin vaan muita yhtä hartaasti suunniteltuja juttuja. Ei tämä silti muuta sitä mielipidettäni, että kouluissa ja päiväkodeissa pitäisi olla nimenomaan neutraalia katsomuskasvatusta ja kirkkovierailut ym. pitäisi järjestää koulu- ja tarhapäivän ulkopuolella, jotta kaikilla olisi niihin mahdollisuus osallistua joutumatta tekemään kompromisseja oman maailmankatsomuksensa kanssa. Kouluissa ja päiväkodeissa haastaisin keskustelemaan mahdollisimman monipuolisesti perinteiden taustoista ja siitä, miten ihmiset uskovat eri tavoin, sillä on myös helppo jättää teeman käsittely vain tällaisen esityksen vastuulle.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

LAPSIPERHEREISSAAJAN UUDET ONGELMAT

On koittanut se hartaasti odotettu ja vähän pelättykin aika, että lapset alkavat olla tarpeeksi isoja olemaan hetken erossa äidistään. Niin kuin nyt vaikka pitkän viikonlopun. Vaikka mitään lentolippuja tai hotelleja ei ole vielä varattu, niin vapaudentunne kutkuttelee jo vähän. Ennen en ole päässyt edes pohtimaan rahoitusta, lomia tai valinnanvaikeutta eri kohteiden välillä kun kaikki haaveet ovat tyssänneet siihen, ettei kukaan ole tarpeeksi hullu hoitaakseen kolmea jälkeläistä matkan ajan. Ja olen tietty pelännyt kiintymyssuhteen, perusturvallisuuden, täysimetyksen tai henkisen napanuoran takia, mutta nyt kun olen koko syksyn suhannut Jyväskylään ja ollut lapsista erossa ennätyksellisen paljon, kuten vuorokauden verran, uskon heidän jo selviävän ilman jatkuvaa läsnäoloani. Saatan selvitä itsekin.

Nyt suunnitelmissa on pyörineet niin vanhan ystäväporukan viikonloppumatka Amsterdamiin juhlimaan täysi-ikäistä ystävyyttämme, äidin ja tyttären kulttuurimatka Pietariin kuin romanttiset viikonloput pitkin Eurooppaa olen aivan uuden ongelman edessä. Kun olen tottunut kulkemaan ympäriinsä tuhotrion kanssa, herättämään kolmikolla kauhua lentomatkustajissa ja aikatauluttamaan seikkailut lasten ehdoilla, tuntuu jotenkin tyhjältä matkustaa ilman lapsia. Kuulostaa kyllä ihan älyvapaalta. Mutta kun yritän miettiä sopivia matkakohteita vain aikuisille, huomaan äkkiä nyyhkiväni jo valmiiksi sitä, että pojat kyllä varmasti olisivat tosi innoissaan tästä paikasta.

neva-230168_1280
Pietari -ei kiinnostaisi lapsia
iceland-1517260_1280
Islanti – kyllä kiinnostaisi lapsia

Esimerkiksi se New York. Sitä on ihanaa tutkia aikuisten ehdoin, koska mahtava museotarjonta (paitsi kohtahan se on meilläkin Guggenheim), ravintolat ja pimenevän kaupungin syke. Eikä shoppailu kolmen alle kouluikäisen kanssa ole mitenkään kovin mieltäylentävää, jollei kyse ole lelukaupoista. Mutta jos edes kuvittelen varaavani matkan vain yhdelle tai kahdelle, heti iskee suru puseroon. Ne tykkäisivät niin päästä Natural History Museumiin! Miten pojat rakastaisivatkaan pannukakkuaamupalaa ja Central Parkin pingviinejä. Ja Islanti. Kun Maria kävi sulhoineen romanttisella lomalla (taisivat olla heidän toiset treffinsä!) Islannissa, näin heti sellaiset Harlekiini-novellien värittämät mielikuvat päässäni: Lumimyrskyä, jääkarhuntaljoja takkatulen edessä, välillä kävisi kylpemässä geysirissä ja bongaamassa valaita ja sitten vain piilottelisi peiton alla. Ja sitten muistin kolme pientä maailmanvalloittajaa, jotka tietenkin tahtoisivat nähdä jäätiköitä, issikoita ja kuumia lähteitä. Ilman kolmea salamatkustajaa itkisin siellä peiton alla ikävääni koko matkan.

Joitain sellaisia tällä hetkellä vain täysi-ikäisille eksklusiivisesti sopivia kohteita olen keksinyt. Pietari, Praha, Barcelona ja Krakova. Enkä tarkoita että nämä olisivat huonoja kohteita lapsiperheille, mutta näitä ajatellessa en ensimmäiseksi surkuttele sitä, millaiset elämykset jää lapsilta väliin. Varsinkin kun ovat vielä aika pieniä eikä keskitysleireille kannata vielä mennä vierailemaan kasvatusmielessä. Tämä on kyllä tällainen amatööriäidin päänsisäinen ongelma, sillä todellisuudessa luultavasti kiljuisin riemusta passintarkastuksessa vaikka olisin lähdössä Disney Worldiin ilman lapsia. Lapsivapaa on sellaista luksusta, että mikä tahansa Pieksämäestä etelämpi kohde itsessään on jo upea juttu, joten ehkä aikuisten pitkät viikonloppulomat pitää järkevästi sijoittaa vain mahdollisimman edullisiin maisemiin. Tärkeintä lienee rauha, lepo, hyvä kirja, ehkä seurakin ja se, että voi syödä rauhassa karkkia ilman että pitää pelätä kolmen korvaparin kuulevan neljän betoniseinän takaa kun yritän salaa herkutella.

(Kuvat Pixabaysta)

VAPAAHERRATAR VUODEN VERRAN

Eilen tuli vuosi viimeisestä työpäivästäni. Sen jälkeen en ole tehnyt päivääkään palkkatöitä, ja säästän teidät niiltä klassisilta ”mutta kotitöitä senkin edestä”-heitoilta. Olen ollut omasta vapaasta tahdostani työtön, joskin aika kiireinen opintojen, lasten ja erityisesti keskimmäisen kuntoutusten kanssa. Ja tietty reissannut kohtuullisen paljon, ja siellä tehnyt vähän vapaaehtoistyötä, ja Flow’ssa olen ahkeroinut ilmaiseksi, mutta you know. Olen nyt ollut kaikkea muuta kuin kansantaloudellisesti kannattava yksilö, ja tämä on ollut ihan mukavaa. Vaikka toki toivon, että tämä jää ainoaksi vuosipäiväkseni työttömänä ja ensi vuonna olen jo saanut vähän toisenlaista sisältöä elämään.

Tämä on ollut pisin tauko työelämästä sitten vuoden 1998, jolloin aloitin keikkailla epämääräisesti ensin sisustuskaupan siivoajana ja lastenvahtina, sitten isäni työpaikalla yhden Suomen ensimmäisen verkkokaupan asiakaspalvelussa. Olen yleensä paiskinut ainakin kahta eri työtä kerralla, tosin kyse ei ole mistään ahkerasta elämäntavasta vaan ahneudesta. Joten on ollut outoa olla tyhjän päällä ilman yhtään voimassaolevaa työsuhdetta, aika lailla kotihoidontuesta ja opintotuesta riippuvaisena. Kun pojat ovat olleet vauvoja, olen palannut töihin heidän ollessaan 10 kk, 6 kk ja kuopuksen kohdalla jo tämän ollessa kolmekuinen – ne kahdeksan tunnin erot äidistä tuskin traumatisoivat lapsia, mutta tuntuivat kyllä alkuun todella tukalalta (muutenkin kuin maidosta täyttyvien rintojen takia). Nyt olen sitten luentoja lukuunottamatta ollut aika lailla läsnä.

Ehkä parasta työttömyydessä on ollut lepo. Yli kymmenen vuotta kolmivuorotyötä ja siihen päälle nuo omat kolme nahkavekkaria niin unettomia öitä on alla satoja. Olen aina viettänyt työpaikalla ruokatauot nukkuen, mutta se ei ihan riitä korjaamaan jatkuvaa sisäisen kellon siirtelyä ja pätkittyjä unipätkiä. Nyt mulla on ainakin teoreettinen mahdollisuus nukkua joku yö sen kuuluisat kahdeksan tuntia, joskin yleensä päädyn tekemään koulutöitä tai pläräämään Instagramia vähän turhan myöhään. Mutta fyysinen vointi on ollut paljon parempi, kun vuorokausi ei ala keskellä yötä tai pääty auringonnousuun, paitsi jos sattuu nyt olemaan juhlimassa.

Olisin luultavasti kaivannut työkavereita, jolleivat entisen työpaikkani parhaat tyypit olisi niin ihania, että ovat kutsuneet mukaan illanistujaisiin ja jopa firman varjopikkujouluihin. En varsinaisesti kaipaa asiakkaita enkä työyhteisöä, mutta niitä huippuyksilöitä jotka tekivät työpäivistä siedettäviä – niitä on ikävä. Onneksi kuitenkin entisiä kollegoita voi nähdä vapaa-ajallakin, joten problem solved. Omalle mielenterveydelle on varmasti tehnyt hyvää, ettei säännöllisin väliajoin tarvitse kuunnella huorittelua, auttaa hätääntyneitä ihmisiä pystymättä oikeasti tekemään mitään tai kuunnella rasistista kommentointia umpihumalaisilta junteilta.

Mutta on tässä vapaudessa huonotkin puolensa. Ensimmäiseksi tulee tietenkin mieleen raha. Luopumalla ja luovimalla tietysti selviää pitkälle, mutta kaipaan myös sitä että yllättävien menojen ilmestyessä pystyi tilannetta paikkaamaan extravuoroilla ja ylitöillä sai tasapainotettua taloutta. Töissä istutut pyhät näkyivät tietysti konkreettisesti joulukuusen alla ja kyllähän se tasainen toimeentulo toi huolettomuutta. Haaveilen jo nyt ensimmäisestä palkkapäivästä tämän jälkeen, vaikka se varmaan menee luottokorttien lyhentämiseen. Ja tietenkin jännittää, löytyykö niitä töitä valmistumisen jälkeen – ei mikään itsestäänselvyys näinä aikoina. Tällaisessa tilanteessa, kun on kädet täynnä kaikkea muuta tekemistä, työttömyys on ihan okei mutta voin kuvitella että jos tämä ei olisi vapaaehtoinen valinta niin seinät kaatuisivat päälle.

Ensi keväänä sitten pitäisi päivitellä cv ja miettiä taas seuraavaa suuntaa elämälle. Samalla ihanaa ja kamalaa, kun toi päätöksenteko ei oo meikäläisen vahvuuksia.

MIKÄÄN EI KELPAA KRIITIKKOÄIDILLE

Mulla on nyt menossa joku mielensäpahoitusmarraskuu. Joka jutusta pitää valittaa! Arvatkaa, mikä ärsyttää nyt? Lastenelokuvat!

Meillä asuu kolme Cars-fania. Esikoinen näki Carsin ykkösosan ehkä vähän liiankin nuorena – taidettiin olla silloin jumissa kolme vuorokautta Lastenklinikalla, ja kun Utelias Vili, Kaapot ja kaikki muut kasvattavat ohjelmat oli katsottu, näytettiin lapselle ensimmäinen osa Salaman seikkailuja. Se oli myyty. Yksi esikoisen ensimmäisistä sanoista oli Mähkviin, eli McQueen. Meiltä löytyy Salamaa noin kymmenessä eri muodossa, ja pikkuveljet ovat perineet tämän intohimon. Mua tietenkin, ajokortittomana ja autoista mitään tietämättömänä, hieman huvittaa kuinka fiiliksissä voi tyypit olla piirretystä autosta, mutta toisaalta itse fanitin 5-vuotiaana Kikkaa ja Popedaa. Kai tämä on vähän parempi.

Ensi kesänä sitten koittaa odotettu ensi-ilta, kun Carsin kolmasosa tulee leffateattereihin. Kitisin jo kakkosen kohdalla, että siinä oli ihan turhaa väkivaltaa ja jännitystä. Totta kai pitää olla vähän actionia, mutta että kidutusta? Ihan selvää hengenvaaraa? Ihan järjetön määrä ammuskelua? Kuopus ei ole koko leffaa vielä nähnytkään, ja esikoinen on siirtynyt seuraavaan vaiheeseen ja hifistelee nyt legojen ja chimojen ja ninjagoiden ja kaiken muun yli hilseen menevän kanssa, mutta kyllä minä silti mieleni pahoitin. Yleensä yritän välttää sellaista oi kultainen nuoruus-nostalgiaa, koska kyllä se on 80-luvullakin osattu, mutta ne vanhat Disney-leffat olivat jotenkin lempeämpiä. Tai onhan nekin käyneet tunteisiin, äitejä ja isiä on kuollut ja noidat vaanineet prinsessoja, mutta tämä kolmannen Carsin teaseri ei nyt ihan vakuuttanut.

maxresdefault

Vaikkei siinä 50 sekunnissa paljoa paljastettu, niin selväksi tulee että lasten rakastama Salama kolaroi pahemman kerran ja sen jälkeen mikään ei, mainoksen mukaan, ole entisellään. Okei, tässähän on tietysti aineksia tosi opettavaiseen elokuvaan. Ei saa ajaa ylinopeutta. Myös vammautuneena voi elää hyvää elämää. Tai sitten luvassa on taas räminää, draamaa ja tummia sävyjä. Ehkä kohderyhmänä on nyt ne täysi-ikäisyyttä vartoovat alkuperäisen Carsin fanit, ja ikärajaksi tulee taas se sama seitsemän joka jatko-osalla oli. Näinä maailmanaikoina sitä tekisi vain mieli näyttää lapsille My Little Ponya ja Halinalleja, ettei perusasiat pääse unohtumaan. Onneksi ne rakastavat Pipsa Possua, Hei Taavia ja Kikattavaa Kakkiaista.

Tämä sama ilmiö lastenelokuviin leviävistä aikuisten leffojen elementeistä ärsytti syksyllä, kun hartaasti odotettu Lemmikkien salainen elämä tuli teattereihin. Oltiin valehtelematta vuoden verran kelailtu traileria ja fiilistelty elokuvaa, olihan siinä samanlainen mäyräkoira joka meilläkin on asunut. Koko konsepti oli mun mielestä vallan mehukas: Siitähän saisi aikaiseksi vaikka mitä, kehitellä lemmikkieläimille nyt ihan omat kuvionsa päivän ajaksi! Ja sitten kun lopulta päästiin litran popcornämpäri sylissä Kinopalatsiin niin jumankekka, eihän siinä ollut kuin hetki sitä lemmikkien touhuilua. Loput olikin kostonhimoisen psykopaattipupun tappofantasiaa, ja koko penkkirivi tärisi kauhusta. Ketutti. Noin hyvä idea piti pilata takaa-ajoilla ja kuristajakäärmeillä.

Ettei menisi ihan valitukseksi, onhan niitä hyviäkin elokuvia ilmestynyt. Inside Out – Mielen sopukoissa oli ihana. Oli siinäkin pelottava alitajunta ja äiti nieleskeli kyyneleitä kaiken sen lapsuuden loppua symboloivan äärellä, mutta aihe oli tärkeä, toteutus omaperäinen ja lapsille jäi paljon puhuttavaa, vähemmän pelättävää. Meillä ylipäänsä yleisöä on viehättänyt aina huumori enemmän kuin jännitys, ja nyt sitten odotetaan Tatua ja Patua. Tämä kaikki voi olla vain merkki siitä, että allekirjoittanut vanhenee ja kukkahattutätivaihe alkaa olla pysyvästi päällä. Vai olenko ihan vainoharhainen?