KESÄN ”HOITOKUVIOT”

espanjassa-koulu-loppuu
Tämä meemi kiersi vanhempien Whatsapp-ryhmässä koulun päättyessä. Ymmärrättekö viestin sisällön?

Poikien koulu päättyi, kuten selväksi tuli, juhannuksena. Se tarkoittaa vapautta lapsille aina lähes syyskuun puoliväliin asti. Meillä luvassa on tietenkin se matka Suomeen, mutta itseäni kiinnosti miten paikalliset selviävät. Kyllä, tiedän että yhtä lailla myös Suomessa lapsilla on kuukausien kesäloma ja aikuisilla taas ei, mutta täällä taas alusta asti on ollut selvää että yhteiskunta ei samalla tavalla ojenna auttavaa kättä kuin esimerkiksi Suomessa puistoruokailuiden ja jopa lainsäädännön myötä; jos täällä ekaluokkalaiset tai edes paikalliset, alle 13-vuotiaat alakoululaiset olisivat yksin vanhempien työpäivien ajan niin se olisi poliisiasia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Vuoden aikana olemme oppineet, että vain harvojen lapset pääsevät aamuisin aula matinaliin (aamupalakerhoon) tai iltapäivisin comedoriin, iltapäiväkerhoon joka ei sekään kestä kuin korkeintaan viiteen, yleensä vain neljään. Koulun porteilla on kello kahdelta kokoontunut paitsi äitejä ja isiä myös paljon isovanhempia, tätejä ja setiä sekä jonkin verran lastenhoitajia. Periaatteessa kai jollain erityisluvalla vähän isommat lapset saisivat kävellä itse kotiin, mutta en ole kuullut että kellään näin olisi. Joka tapauksessa: täällä vanhemmat ovat hyvin sidottuja lapsiinsa, hyvässä ja pahassa. Vaikka alamme itsekin tottua siihen, etteivät pojat voi mennä omatoimisesti pihalle, erityisesti 8-vuotias ikävöi itsenäisyyttään.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kesäkuun alussa alkoi selvitä, miten työssäkäyvät vanhemmat selviävät kesästä. Koska täällä ei erityisemmin harrasteta internetiä vaan fakseja, puhelinsoittoja tai ihan itse paikan päälle kävelemistä, ilmestyi koulujen aitoihin ja kaupungin ilmoitustauluille kesäleirien julisteita. Niitä järjestetään tennisklubilla, purjehduskerholla, kulttuuritalolla, yksityisessä katolisessa koulussa, karatekoulussa… Koko kesän läpi. Kesäleireille voivat osallistua useimmissa paikoissa lapset heti 3-vuotiaasta alkaen ja järjestäjät kilpailevat aktiviteeteilla: akateemisia taitoja, uimakoulua, pellekurssi, Fortniteä, kaikkea löytyy. Leirit ovat toiminnassa saman ajan kuin koulupäivät kestävät eli kello yhdeksästä kahteen, ja myös leireillä on mahdollisuus aamu- ja iltapäiväkerhoihin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAUseimmat poikien luokkakavereiden vanhemmat laittavat lapsensa viikoksi tai kahdeksi kesäleirille, ja sumplivat muuten arkea sukulaisten ja naapurien avustuksella. Lapsia lähetetään mummoloihin, tätien kanssa vuorotellaan serkuskatraan hoidossa. Harvalla oli mahdollisuutta olla itse pidempään kesälomalla, ja sen sijaan että vanhemmat vuorottelisivat niin suurin osa halusi lomailla yhdessä koko perheen kesken. Mietin miten kalliiksi kuukaudenkin kesäleirit tulevat täkäläisellä tulotasolla, kun päälle on vielä eväät ja muut ruokailut. Koko kesän päivystävä päivähoito (olkootkin välillä kesäevakossa) kuulostaa melkoiselta luksukselta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mekin meinattiin laittaa pojat kesäleirille. Kyllä, jopa kahden viikon päästä neljä täyttävä kuopus. Kahden ja puolen kuukauden tiivis yhteiselo tuntui vähän pelottavalta. Tarkoitus oli, että pojat olisivat toissapäivänä aloittaneet viikon jakson Salesianos-seurakunnan leirillä, jota pidettiin katolisen, puoliyksityisen koulun pihalla. Lopulta totesin, että olkoon. Kun ei ole pakko. Lämpötila nousee iltapäivästä lähes 40 asteen tuntumaan ja voin vain kuvitella millaista olisi kivisellä sisäpihalla, ulkona koko aamupäivä. Ja olimme juuri hehkuttaneet sitä, miten ihanaa olisi kun kuukausiin ei tarvitsisi herättää lapsia aamulla ja kiirehtiä kouluun yhdeksäksi, tehden sitä ennen hätäisesti eväät, rasvaten lapset aurinkorasvalla, huolehtien kaikki tavarat reppuun. Ollaan ihan rauhassa (eli riidellään legoista, pelivuoroista ja siitä, kuka ehtii ekana vessaan, mutta kai sekin jonkinlaista rauhaa on). Ensi vuonna uskon, jos täällä olemme kesällä, että lapset varmasi menevät jollekin leirille. Kunnes taas muutan mieleni.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

LUKEVA LAPSI

Vaikka en kovin paljoa samaistu mokkapaloja leipoviin futismutseihin tai oikein muihinkaan vanhempiin, joilla on jokin selkeä missio siirtää intohimonsa johonkin lajiin lapselleen, joudun tunnustamaan yhden tosiasian. Haluan itsekin vähän muokata lapsen mielenkiinnonkohteita. Tahtoisin nimittäin lapsistani lukijoita. Siitä asti kun opin lukemaan (ja oikeastaan jo sitä ennen, koska vanhempani lukivat minulle ahkerasti) on kirjoilla ollut iso rooli elämässäni, ja koen saaneeni lukemisesta niin paljon iloa, apua ja ajankulua elämääni että haluaisin ehdottomasti siirtää tämän saman rakkauden lapsilleni. Eli ihan varmaan sama ajatus kuin lapsiaan karting-radalle kuljettavilla formulafaneilla tai kellä tahansa äidillä tai isällä, joka haluaa kevyesti töytäistä lasta oman lempiharrastuksensa pariin.

Tällä viikolla julkaistiin kaksi artikkelia koskien lasten lukutottumuksia: Ylen Uutisissa oltiin huolissaan siitä, että lasten lukutaito – ei pelkkä kyky yhdistää kirjaimia sanoiksi – on heikentynyt huomattavasti, vaikka yhä useampi lapsi osaa lukea jo mennessään kouluun. Se sisälukutaidoksi sanottu taito taas ei joillain meinaa kehittyä ollenkaan, ja sitten voidaan miettiä missä vika. Samana päivänä Helsingin Sanomien kolumnisti Janna Rantala antoi vinkkejä siihen, miten lasta voi motivoida kirjallisuuden pariin. Luultavasti olisin suhtautunut paljon nuivemmin neuvoihin siitä, miten lapsesta saa reippaan hiihtäjän tai innokkaan kuorolaisen, mutta koska itse pidän lukemista sellaisena koko elämän elämyksiä tarjoavana turvasatamana, nyökyttelin tietenkin tyytyväisenä siitä, että asialle annetaan palstatilaa.

Meillä lapset on viety kirjastoon heti kun ne ovat pysyneet tolpillaan ja ymmärtäneet sääntöjä sen verran, että visiitit on sujuneet ilman suurempaa paheksuntaa. Helsingin kodin vieressä pysähtyi kirjastobussi kerran viikossa ja se oli rakastettu käyntikohde pienestä pitäen. Olen yrittänyt lukea niin useana iltana kuin mahdollista, ja nyt, nyt vihdoin 8-vuotias esikoinen myös itse kärttää iltaisin lukuaikaa! Vaikka yritänkin pitää kiinni nukkumaanmenoajoista, niin tässä tekee mieli lipsua. Taputtaa poikaa päähän ja sanoa, että lue lapseni, lue niin paljon kuin sielu sietää!

En ole itse ehtinyt paljoa panostaa proosaan viime vuosina, mutta hyrisin eilen tyytyväisenä kun lapset kysyivät miten tiedän kaikesta niin paljon (sattuivat kysymään aiheesta, josta tiesin – tällainen suitsutus ei ole lainkaan normaalia, enkä ole mikään ylivertainen tietäjä, kunhan vain osui kohdalle hyvä hetki luennoida lapsille). Ja oli ihanaa vastata, että koska luen. Kirjoja, artikkeleita, tavattoman paljon kaikkea turhaakin, mutta lukemalla oppii. Ja yritin kovasti selittää, että ei ole pakko lukea pelkkää kaunokirjallisuutta mutta aina kannattaa lukea, koska paitsi että se lisää tietoa, se opettaa taitoja kuten toisten asemaan asettumista ja laajentaa ymmärrystä oman kokemuspiirin ulkopuolelle. Tässä vaiheessa lapsia tietty lakkasi kiinnostamasta hurmoksellinen paatokseni ja he häipyivät säikyttelemään puluja, mutta ehkä tästä sanomasta jotain meni perille.

Nyt kun lapset kasvavat itselleen uudessa, ei enää onneksi niin vieraassa, kulttuurissa koen, että lukeminen antaa heille vieläkin enemmän kuin itselleni lapsuudessa. Se ei ole pelkkää ajanvietettä tai pakoa arjesta tai mielikuvituksen kutittelua vaan myös tapa päästä mukaan suomalaisten lasten elämään, lukevathan he suomeksi suomalaista lastenkirjallisuutta. Tietenkään Puluboi tai Super-Marsu nyt eivät kerro aivan totuutta siitä, millaista lasten arki on 4000 kilometriä pohjoisempana, mutta se antaa osviittaa siitä, minkälaista on suomalaisessa koulussa, mikä kiinnostaa suomalaisia lapsia ja millaista perhe-elämää Suomessa vietetään. Eihän se nyt niin ihmeellisen eksoottista ole Espanjaan verrattuna, mutta tällä tavalla lapsilla on ehkä enemmän samaistumispintaa elämässään. Sen lisäksi tietenkin suomeksi lukeminen tukee kielenkehitystä, sillä suomea puhutaan täällä vain perheen kesken ja väistämättä se tarkoittaa hyvin tietyn tyyppistä sanastoa, puhetapaa ja murretta. Kirjat ovat uusia keskustelukumppaneita pojille.

Tällä hetkellä esikoisen lukulistalla on Geoetsiviä, juuri sitä Super-Marsua ja hänen suosikkiaan Puluboita. Sen lisäksi aloitimme yhdessä Harry Potter-sarjan lukemisen. En ole itsekään lukenut Pottereita ja ajattelin, että nyt on ehkä aika viimeiselle yhteiselle lukukokemukselle ennen kuin hän sukeltaa omien kirjojensa maailmaan. Tässä asiassa en yleensä säästele aikaa enkä rahaa, vaan tilailen avokätisesti Adlibriksesta kaiken mikä poikia kiinnostaa ja luen aina kun vain ehdin. Haaveilen, että löytäisin jostain esikoisen kirjavalikoimaan omia 80-luvun suosikkejani kuten Pikku vampyyri-sarjaa ja iki-ihanaa Nikke-sarjaa. Vinkkejä muista hyvistä lasten- ja nuortenkirjoista otetaan ilolla vastaan. Ja voih, siitä vasta haaveilen että pääsisin itse taas vaeltamaan suomalaisen kirjaston hyllyjen keskelle ja haalimaan luettavaa…

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

ÄIDIT JA TYTTÄRET

Espanjassa äitienpäivää vietettiin jo viime sunnuntaina. Suomessa on tietenkin taktikoitu, ettei vahingossakaan osu vappupäivä ja äitien juhliminen samalle sunnuntaille, ja sen ansiosta mulla on vähän niin kuin kaksi äitienpäivää putkeen. En nyt kuitenkaan tullut sillä leuhkimaan vaan kertomaan siitä, miltä äitienpäivä täällä päin maailmaa näytti. Tai ei oikeastaan äitienpäivä, sillä se näytti ihan samalta kuin kaikki sunnuntait: perheet, usein monen sukupolven voimin, olivat kaupungilla syömässä ”meriendaa”, joka on yleinen nimitys täällä kevyille aterioille tai välipalalle. Mukaan oli haettu mummit ja anopit, ja perheen pienimmät olivat puettu parhaimpiinsa. Se on täällä kuitenkin niin yleinen näky, että muuten äitienpäivä ei näkynyt katukuvassa erityisesti.

Sen sijaan se, mitä kaduilla näkee arkisin paljon muuten, on äidit ja tyttäret. Puhun siis aikuisista äideistä ja aikuisista tyttäristä. En tiedä koskeeko ilmiö vain melko pientä kaupunkiamme, mutta muutenkin perhekeskeisyys tietenkin tuntuu olevan hyvin vahvasti eteläeurooppalainen piirre. Kun tapaan kaupungilla lasten koulukavereiden vanhempia, on mukana yleensä heillä isoäidit ja joskus isoisoäiditkin, ja etenkin leskeksi jääneitä isovanhempia otetaan selvästi paljon mukaan menoihin. Kun nuorella äidillä on pieni vauva, aika usein mukana on myös äidin oma äiti, jonka rooli näyttää näin ulkopuolisen silmiin olevan paitsi neuvoa ja auttaa, myös työntää rattaita, ruokkia vauvaa ja tsempata tuoretta äitiä.

Olen itsekin kyllä ihan täysi mammantyttö, joten meidän perheen symbioottinen äiti-tytär-suhde ei ole Espanjassa herättänyt mitään hämmästystä. Täällä on aivan itsestäänselvää, että perhe viettää paljon aikaa yhdessä ja pitää huolta toisistaan. Tästä riittäisi kirjoitettavaa enemmänkin – koska kyseessä ei ole vain perhekulttuureja koskeva kysymys vaan yhteiskunnalliset aiheet, nämä rakenteet vaikuttavat niin eläkepäiviä viettävien vanhusten arkeen kuin äitien työntekoonkin. Niin paljon kuin Suomen tasa-arvoista järjestelmää, jossa ihminen ei ole riippuvainen lapsuudenperheestään ja lastenhoitoapua saa myös oman suvun ulkopuolelta, rakastankin, on tässä jotain sympaattista. Vanhanaikaista ja arvostettavaakin.

Haaveilen, että joskus saisin tilaisuuden valokuvata La Línean aikuisia äiti-tytär-pareja. Paitsi yhdennäköisyys kasvoissa, täällä selvästi tyyli periytyy äidiltä tyttärelle (sanoo se tytär, jonka arkiunivormu on sama mustat leggarit ja harmaa huppari kuin omalla mutsillaan). Joskus naisia näkee yhtä aikaa neljässä sukupolvessa, ja sekin on yhtä kiehtovaa. Luonnollisesti myös isiä ja isoisiä näkyy liikkeellä lasten kanssa, mutta arkisin tämä on usein naisten maailma, jossa äidit ja isoäidit hakevat lapsia koulusta, käyttävät puistossa ja ruokaostoksilla. Siihen liittyy sellaista hiljaista arjen sankaruutta, joka saa aina uskomaan siihen, että tämä oma sukupuoli on oikeasti aika lujaa tekoa. Täkäläiset naiset pyörittävät perhettä ja usein käyvät pienellä palkalla työssä ja vielä kaiken keskellä vaikuttavat elämäniloisilta, onnellisilta ja siltä, että nauttivat täysillä juuri siitä omalle perheelle omistautumisesta. Toivottavasti ehdin sitä tallentamaan kameralla vielä.

PAKOLLISTA PERHEAIKAA

Kun asuimme vielä Suomessa, elimme aika kiireistä elämää. Pojat olivat kerhossa ja eskarissa, he näkivät paljon kavereitaan, meillä oli harrastuksia (enemmän kuin mitä olin vannonut ikinä olevan) ja minä – minulla oli harrastuksia! Ja kaikkia juoksuja! Kävin milloin missäkin kissanristiäisissä, leffoissa, kotibileissä, koulussa. Vaikka olin periaatteessa kotiäiti, niin elämä tuntui olevan kaikkialla muualla kuin kotona. Poikienkin kanssa lähdimme aina tilaisuuden tullen uimahalliin, kirjastoon, kavereille, lastenkonsertteihin tai vain kaupungille luuhaamaan.

Tämä on ehkä yksi eniten elämässäni muuttuneita asioita viimeisen vajaan vuoden aikana. En uskonut, että ruuhkavuosia elävä ihminen voisi näin sanoa, mutta meillä on perheaikaa jopa hieman liikaa. Isommista pojista olen viikossa erossa koulupäivien verran eli noin 25 tuntia, pienimmästä en sitäkään. Koska täällä lapset eivät saa olla yksin kotona eivätkä kodin ulkopuolella, me olemme varsin kiinni toisissamme, halusimme tai emme. Jos yhdellä lapsella on menoa, on muiden yleensä mentävä mukaan. Jos yksi tarvitsee raitista ilmaa rauhoittuakseen, saa koko jengi luvan ulkoilla. Nyt kun kuopuskin aloittaa isoveljiensä tapaan rugbyharrastuksen, lähtee sinne koko perhe aina sunnuntaiaamuisin. Mikä siinä muuten on, että lasten harrastukset alkavat viikonloppuisin aivan epäinhimilliseen aikaan?

Tässä on toki hyvätkin puolensa. Tämä aikahan on ohi suunnilleen ennen kuin pääsen tämän blogipostauksen loppuun: viiden vuoden päästä minua kaivataan luultavasti lähinnä kokiksi ja kodinhoitajaksi. Nyt intensiivinen yhdessäolo toivottavasti palkitaan sillä, että olemme läheisiä loppuelämän – enkä nyt tarkoita, etteivätkö ihmiset jotka eivät vietä viikossa 140 tuntia samassa tilassa jälkikasvunsa kanssa voisi olla läheisiä. Tiedän hyvin tarkkaan kaiken, miten lasteni elämässä tapahtuu. Tunnen luokkakaverit ja heidän vanhempansa, kun alakoululaistenkin syntymäpäivillä ovat vanhemmat mukana (ja silloin ei sovi lukea kirjaa tai näprätä puhelinta, kokeiltu on!).

Mutta rehellisesti sanoen kaipaan suomalaisessa kulttuurissa sitä vapautta, mikä lapsilla on. Että kotipihalle voisi mennä ilman jatkuvaa valvontaa. Yökyläilyjä ja naapuriapua, jossa milloin omat lapset ovat naapurissa tai naapurin lapset meillä – kumpikin vapauttaa minut viihdytysvuorosta. Päivähoitoa ja vähän pidempiä koulupäiviäkin ehkä, tai harrastuksia jonne voisi vain hylätä lapsensa ja mennä itse vaikka lenkille. Tämä saattaa kuulostaa tylyltä; halusin lapsia ollakseni heidän kanssa. Mutta liika on liikaa! Kotona käymme helposti toistemme hermoon ja kun joku tarvitsee koko ajan, en oikein saa tehtyä mitään asioita loppuun. Määrä on siis korvannut laadun, kun en jaksa olla henkisesti läsnä kaikkea sitä yhdessäoloaikaa.

Paikallinen ystäväperhe on tietenkin helpottanut asiaa hieman, mutta koen myös syyllisyyttä siitä etten jaksa hoitaa lasten sosiaalisia suhteita ihan sillä innolla kuin pitäisi. Leikkitreffien sopiminen espanjalaisten kanssa tuntuu vaikealta, koska täällä perheet eivät kyläile toistensa luona vaan enemmänkin lapset käyvät leikkimässä koulun jälkeen toisillaan – tämäkin vaikuttaa olevan enemmän käytännön syistä kuin lasten kaveruussuhteita ylläpitääkseen. Muuten perheet tapaavat puistoissa ja kaupungilla, mutta tuntuu, että tuppautuisin. Espanjalaiset lapset leikkivät paljon serkkujensa ja muiden sukulaisten kanssa. Toki käymme puistoissa ja sieltä usein löytyy seuraa leikkeihin, mutta jokainen kolmesta pojasta tarvitsisi myös vapaa-ajalla enemmän ikäistään seuraa ja vähemmän veljiensä varjostusta.

En tiedä, millaisena ajanjaksona pojat tämän isompina muistavat. Jääkö traumoja siitä, että he eivät päässeet lainkaan itsenäistymään vaan äiti oli koko ajan kosketusetäisyydellä. Ja onhan se oikeasti hienoa, tarjota sitä syliä aina kun on tarvis ja käydä päivittäin spontaaneja keskusteluja. Vähän jännittää se, millainen syksy meillä on luvassa jos kuopus ei pääse ollenkaan esikouluun. Se tarkoittaa taas lisää laatuaikaa, ja jopa kuopus taitaa olla sitä mieltä että ya basta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA