ERILAINEN LAPSUUS

Ulkosuomalaisten keskuudessa pyöritellään usein erilaista pohdintaa omien lasten, niiden ulkomailla kasvavien, lapsuudesta. Toiset saattavat olla hieman kateellisiakin omille lapsilleen, jotka saavat elää aivan erilaisen lapsuuden ja toiset taas potevat morkkista, kun lapselle ei muodostu selvää kansallisidentiteettiä ja elämän alkuvaiheita saattaa leimata tietynlainen juurettomuus. Itse en ole vielä kumpaakaan, mutta vertailen kyllä päivittäin sitä, miten erilaista elämää perheen 3-, 6- ja 7-vuotiaat viettävät Espanjassa verrattuna suomalaisiin ikätovereihin. Heidän lapsuutensa eroaisi omastani vaikka eläisimme Suomessa, ja nyt se vasta omalaatuinen onkin. Ja koska lapsilla itsellään on hyvin tuoreessa muistissa arki Suomessa, tekevät he itsekin havaintoja synnyinmaansa ja nykyisen kotimaansa välillä.OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Se, mitä esikoinen kaipaa eniten Suomesta, on vapaus. Äidin silmiin koululaisten, ihan ekaluokkalaistenkin, itsenäisyys näyttäytyy nykyään todella outona, vaikka olin itsekin ihan täydellinen 90-luvun avainkaulalapsi. Aloin kulkea toisesta koulupäivästäni alkaen 6-vuotiaana yksin bussilla parin kilometrin koulumatkan ja vietin iltapäivät yksin kotona, Tampereen Lapinniemessä kun ei silloin juuri muita lapsiperheitä asunut. Tein itselleni ravitsevia lounaita kaakaosta ja karjalanpiirakoista, luin Aku Ankkaa ja katsoin Marienhoffia. Siihen verrattuna nykyiset iltapäiväkerhot ja aikuisten joustavien työajat tuntuvat jo erityiseltä, saati sitten espanjalainen arki jossa aina yläasteelle asti lapset haetaan koulusta. Kaupungilla nuorimmat ilman vanhempien tai isosisarien seuraa liikkuvat ovat varmaan noin 12-vuotiaita, kun taas Suomessa esikoinen sai alkaa 6-vuotiaana liikkua oman korttelin alueella kaveriensa kanssa. Täällä naapuri on räyhännyt minulle jo siitä, että veljekset odottivat mua rappukäytävässä ilman valvontaa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Toisin kuin jotkut suomalaislapset, heillä ei ole mitään käsitystä karkkipäivästä. Keskimmäinen toi juuri koulusta kotiin diplomin siitä, että oli joka keskiviikko tuonut eväslaukussa hedelmän – sinänsä hassua, sillä heille on pakattu kasviksia joka päivä. Suomalaisen silmin paikallisten herkuttelu on täysin holtitonta, mutta luultavasti omat lapseni ovat jo tottuneet välipalasipseihin, jokapäiväiseen jäätelöön ja siihen, että taaperoillekin annetaan tikkari ravintolassa, parturissa – missä vain. Heidän ruokarytminsä ja oikeastaan koko sisäinen kellonsa kulkee ihan eri ajassa kuin suomalaiskavereiden, kun päivällistä syödään toisinaan siihen aikaan kun Suomessa ollaan jo iltapesulla.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

He eivät harrasta yhtä kunnianhimoisesti kuin kaverinsa Suomessa, vaan hyvin laiskasti. En kyllä tiedä olisimmeko yhtään innokkaampia harrastajia Suomessa, mutta siellä ainakin ryhmäpaine olisi kovempi. Olemme espanjalaistuneet monella tapaa: toimme kyllä mukanamme kuravarusteet, mutta sateen tullessa edes oikeat vaatteet eivät saa meitä enää ulos. Joka päivä ei tarvitse ulkoilla. Myös lasten tyyli muuttuu koko ajan ”eteläeurooppalaisemmaksi”, ostammekin pikeepaitoja ja suoria housuja suomalaisen käytännöllisen ja mukavan vaatekerran sijaan. He eivät laula Suvivirttä mutta viettävät espanjalaisia perinnejuhlia, ja esimerkiksi meidän joulunviettomme poikkeaa paljon suomalaisesta, vaikka siihen kuuluu Joulurauhan julistus ja Samu Sirkka myös Espanjassa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Täällä olemme paljon tiiviimpi perheyksikkö kuin Suomessa. Kyse ei ole vain kulttuurieroista, vaikka Espanjassa omaa sukua arvostetaankin yli kaiken. Koska emme tunne juuri ketään täällä, on sosiaalinen elämä rajoittuneempaa ja vastaavasti vietämme kaiken aikamme keskenämme. Verrattuna viime kevääseen, jolloin lapset luuhasivat kavereillaan, olemme nyt ottaneet kaiken menetetyn perheajan takaisin. Tuplaten. Jonkinlainen kultainen keskitie olisi mukava, jossa lapsilla olisi vähän enemmän vapautta ja arkeen mahtuisi muitakin ihmisiä kuin lähiomaiset.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Omat lapseni eivät pääse osaksi ilmiöopetuksesta vaan ovat hypänneet muutaman vuosikymmenen takaisiin opetusmetodeihin. Heitä seisotetaan nurkassa ja opettajille kummarrellaan. He ovat myöskin täysin ulkopuolella digiloikasta ja käyttävät elektroniikkaa luultavasti vähemmän kuin suomalaislapset. Koulussa kenelläkään ei ole kännyköitä eikä niitä näe alakouluikäisillä muutenkaan – paitsi kun vanhemmat antavat lapsilleen ravintolassa puhelimen viihdykkeeksi, tämä on globaali kasvatusmetodi. Heillä on vain yksi välitunti betonipihalla eikä kouluruokailua. En voi kuvitella millainen kulttuurishokki heille olisi joutua juuri nyt suomalaiseen peruskouluun.

Olen iloinen poikien puolesta, että he kasvavat tällä hetkellä yhteisössä, jossa lapsiin suhtaudutaan kaikkialla kovin positiivisesti. He ovat tervetulleita ravintoloihin, kauppoihin, heitä tervehditään aina poskisuudelmin ja hymyin. Ei meillä ole juurikaan huonoja kokemuksia Suomesta, mutta varmasti avoimuus ja lapsiystävällisyys välittyvät myös heille, ainakin sitten vanhempien rentoutena kun ei tarvitse koko ajan pyydellä anteeksi olemassaoloaan. Toisaalta paikallisilta lapsilta he oppivat myös vähemmän viehättäviä tapoja, kuten roskaamista ja sääntöjen rikkomista aina tilaisuuden tullen. Jonottamiseen, oman vuoron odottamiseen ja tasapuoliseen jakamiseen tottuneet tunnolliset suomalaiset ovat täällä välillä melkoisen pulassa. He ovat tottuneet tungokseen ja tunkemiseen, kovaan meteliin ja kyynärpäätaktiikkaan. Suomalaislapsiin verrattuna he alkavat olla suorastaan röyhkeitä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Internetin ansiosta monet eroavaisuudet ovat kadonneet. Esikoinen pelaa Minecraftia koneella yhdessä suomalaisen kaverinsa kanssa, he katsovat samoja ohjelmia espanjaksi dubattuna joita näytetään Pikku Kakkosessa. He matkustelevat lopulta samoissa kohteissa kuin Suomen lapset. He syövät iltapuuron ja lukevat iltasaduksi samoja Mauri Kunnaksen kirjoja kuin itsekin luin lapsena. Heille palmut ja delfiinit alkavat olla arkipäivää, mutta lumi ja jäätynyt järvenpinta eksoottista. Puitteista huolimatta alan uskoa, eniten heidän lapsuuttaan muovaa perhe. Kiireiset aikuisia ovat kiireisiä maanosasta riippumatta, hiekkalaatikko tai hiekkaranta – huomaako sitä eroa sitten lopulta. Odotan innolla kun on aika heidän muistella lapsuuttaan, miltä se kuulostaa, varsinkin kun pääsevät saman pöydän ääreen suomalaisten kavereidensa kanssa.

EROSSA

Palasin tänään kotiin oltuani viisi päivää ja viisi yötä matkalla. Onneksi en kovin kaukana, vain parin sadan kilometrin päässä, mutta etäisyys tuntui yllättävän pitkältä. En nimittäin ole koskaan ennen ollut näin pitkään erossa lapsista. Tai esikoisesta olen, sillä jätin hänet 2-vuotiaana melkein viikoksi mummolaan. Esikoinen ei muista siitä juuri mitään enkä onneksi minäkään – kotona oli vain parin kuukauden ikäinen pikkuveli ja sen verran kirpaisi jälkikäteen, että sen jälkeen on riittänyt maksimissaan kolmen yön erot.

Meitä oli matkassa kolme vapaalle päässyttä mutsia ja siinä missä muut soittelivat lapsille tai ainakin lähettelivät söpöjä sydämiä Whatsappissa, en minä pitänyt poikiin mitään yhteyttä. Tai no, ekana iltana esikoinen kokeili onneaan ja kyseli minulta lupaa pelata koneella etänä, mutta sen jälkeen olimme radiohiljaisuudessa. Toki kotijoukot kertoivat tasaisin väliajoin kaikkien olevan elossa, mutta muuten elin uutispimennossa sen suhteen, kuinka kotona menee. Olin jopa hieman yllättynyt, kun en saanut yhtään puhelua jossa kysytään kadonneiden sukkien perään tai koulun lappujen täyttämisestä tai missä niiden passit on. Kukaan ei kaivannut minua.

Ja olipa se kivaa. Olla ihan hunningolla muutama päivä. Ikäväkin iski kunnolla vasta viimeisenä iltana, kun tiesin, että pian pääsen taas pussailemaan pikkumiehiä. Luulen, että matkakohde, jossa ei hirveästi tullut muita lapsia vastaan, auttoi myös. Joissain paikoissa ikävöin lapsia ja haluaisin näyttää heille kaiken, nyt olin vain iloinen että jouduin ylämäissä psyykkaamaan vain itseäni. Tämä on ilmeisesti meidän perheen tapa olla erossa: pitää yhteyttä harvakseltaan, ei välttämättä juuri ollenkaan. Kun Käytännön Mies asui melkein kaksi vuotta eri maassa, saattoi kulua kuukausikin ilman että hän puhui lasten kanssa puhelimessa tai Skypessä. Ikävöimme kyllä toisiamme, mutta varsinkin lapsille tuntuu riittävän juuri sen aikuisen seura, joka on tarjolla.

Käytännön Miehestä puheen ollen, sille osui tietenkin työmatka niin, että nyt ollaankin erossa 10 päivää putkeen. Tuntuu muuten ihan ikuisuudelta kun on kärvistellyt etäsuhteessa ensin sen kaksi vuotta. Nyt tällainenkin ero tuntuu todella traagiselta, vaikka luultavasti huomiseen mennessä olen hyväksynyt kohtaloni ja katson tyytyväisenä iltaisin yksin romanttisia komedioita ja syön jäätelöä sängyssä. Poikittain. Ja toki myös toinen osapuoli ansaitsee pienen breikin lapsiperhearjesta, koska vaikka kotiin oli maailman ihaninta palata, niin sellainen vastuuttomuus, pelkästään kylmän pizzan syöminen ja skumpan juominen parin päivän ajan… sekin tuntuu aika mahtavalta!

MUTKIA (KOULU)MATKASSA

Viime kesäkuussa panikoitiin kun saavuttiin paikan päälle Espanjaan: kouluilmottautumiset oli olleet ja menneet ja me oltiin melkoisen epätietoisuuden vallassa kun kouluhakemuksia läheteltiin mystiseen ”Cadíziin”, maakunnan pääkaupunkiin, ja päätös tai oikeastaan tieto saatiin siitä lopulta reilu viikko ennen koulunalkua soittelemalla ympäriinsä… Mutta kuten myös kerroin, vaikka eskarilainen ja tokaluokkalainen eli 5- ja 7-vuotiaat eivät päässeet sinne me heitä toivottiin, olemme olleet kovin tyytyväisiä siihen mitä nykyinen koulu tekee, erityisesti tietäen heidän niukat resurssinsa.

Joten päätettiin, että nyt ei olla myöhässä: pikkuveli pitää ilmoittaa myös eskariin. Tai olisi pitänyt ilmoittaa jo vuosi sitten, että olisi aloittanut yhdessä espanjalaisten ikätovereidensa kanssa jotka käyvät kolmevuotista infantilia 3-vuotiaista alkaen. Haluttiin kuitenkin pitää perheen pienin, tuo ikuisen vauvan asemassa oleva lellikki, vielä yksi vuosi kotona äidin helmoissa – 3-vuotiaan, siihen asti vain kerhossa käyneen kielitaidottoman lapsen laittaminen viisituntisiin koulupäiviin 25 hengen ryhmään tuntui hieman brutaalilta. Päätöksessä on ollut hyvät ja huonot puolensa, enkä nyt yleensä harrasta hirveästi katumista.

Mutta tänään kun marssin ilmoittamaan lapsen veljiensä opinahjoon, sain kokea sen että olisi vain pitänyt napata lapselle paikka viime vuonna veljien vanavedessä. Tällä kertaa olin ilmoittamassa lasta espanjalaiseen kouluun silloin kuin pitikin, kaikkien oikeiden papereiden kanssa. Laskimme koulusihteerin kanssa pisteitämme – hakijoille annetaan pisteet, joista meille tietenkin kaksi koulussa jo olevaa sisarusta tarkoitti jättipottia, ja niihin vaikuttavat osoite, vanhempien palkat ja esimerkiksi onko hakija erityinen tai erityisen lahjakas. Tähän asti kaikki sujui hyvin ja tunsin melkein hallitsevani paikallisen byrokratian. Mutta sitten se sihteeri katsoi lapsen syntymävuotta ja tajusi, että tässähän haetaan eskariin kesken kauden, eli neljävuotiaiden joukkoon, ei ns. eskarin ekaluokkalaisten 3-vuotiaiden ryhmään.

Eikä siellä kuulemma ole tilaa kuopukselle. Kaikissa muissa ikäryhmissä löytyy vapaita paikkoja, mutta juuri nuo 2014 syntyneet. Täynnä. Voin tietty toivoa, että joku muuttaa, vaihtaa koulua muuten vaan tai noh, en sitten mitään muita skenaarioita tahdo toivoa paikan vapautumiseksi.

Hieman harmittaa. Eihän tämä mikään maailmanloppu ole. Meillä voi käydä munkki ja paikka vapautua. Joustovaraa täällä ei kauheasti ole, se opittiin jo kun anottiin syksyllä esikoiselle siirtoa ekalle luokalle. Ikävuoden mukaan mennään, vaikka meidän kuopus kyllä olisi varmasti selvinnyt sekä isompien että pienempien porukassa tarvittaessa. Mietin myös rehtorin lahjomista, mutta hän pitää meitä jo muutenkin aika outoina*. Joten nyt vain odotellaan. Kesäkuussa ehkä saamme tietää, tai sitten taas vasta syyskuussa.

Tuntuu ehdottoman tärkeältä, että kaikki kolme ovat samassa koulussa. Vaikka he eivät päivien aikana juuri näe toisiaan, niin tieto edes siitä että ovat samassa rakennuksessa rauhoittaa sekä mua että poikia. Sen lisäksi kyse on logistiikasta. Kun kaikki koulut alkavat ja loppuvat samaan aikaan, en vielä toistaiseksi kykene olemaan kahdessa eri koulussa yhtä aikaa. Näin ollen olisi vain mahdotonta, että pienin veli olisi päivisin eri paikassa kuin isoveljet. Yksityisiä eskareita ei meidän kaupungissa ole, koska kaikki luonnollisesti laittavat lapsensa julkisiin heti 3-vuotiaina. Eli mikäli koulupaikka ei irtoa samasta paikasta missä veljet opiskelevat, on ainoa vaihtoehto oikeastaan… minä. Mutta, odotellaan.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

*Niin, miksikö se rehtori pitää meitä outoina… Kun esikoiselle haettiin siirtoa vuotta alemmalle luokka-asteelle, rehtori piti mulle pitkän luennon siitä, miten se onnistuisi vain jos lapsi olisi jollain tavalla jälkeenjäänyt. Olin olevinani tosi hauska, kun heitin, että ”ehkä se onkin, ettehän te voi tietää kun teillä ei ole yhteistä kieltä!”. Kävi ilmi, että rehtori ei oikein arvostanut tätä sarkasmia. Sen jälkeen en ole enää ns. heittänyt läppää reksin kanssa vaan mennyt asialinjalla.

APUA, MEILLÄ ASUU VASURI!

En nyt ole ihan 100% varma onko tämä aivan oman postauksensa arvoinen asia, mutta tämä oli nyt tällainen ”yllättävä” tilanne lastenkasvatuksessa. Ei sillä, että tähän asti vanhemmuus olisi sujunut ilman suurempia pohdintoja, mutta nyt kuopus pääsi ikään kuin yllättämään. Olemme kyllä huomanneet, että hän tarttuu usein toimeen vasemmalla kädellä, mutta olen jotenkin ajatellut – en mitenkään tarkoituksella vasenkätisiä syrjivästi – että hänen kätisyytensä ei ole vielä vakiintunut. Koska siis… koko muu perhe on oikeakätinen, ja olen tällaisena enemmistö-oikeakätisenä ottanut tämän hyvin oletusarvoisena ominaisuutena. Tiedän, etuoikeutetun puhetta. Siksi otankin mielelläni vastaan vinkkejä siitä, miten edesauttaa vasenkätisen lapseni sopeutumista oikeakätiseen yhteiskuntaan.

Olin kai elänyt niin, että kielsin totuuden; en ollut lainkaan reagoinut siihen, että 3-vuotias tosiaan taitaa olla vakaasti vasuri eikä hän enää lainkaan piirrä tai leikkaa oikealla. Kun eräs ystäväni totesi asian niin olihan se itsekin tunnustettava. Ensimmäiseksi tilaukseen lähtivät vasenkätisten sakset, jottei poikaparan tarvitse vääntää käsiään oudosti askarrellessaan. Mutta mitä muuta erityishuomiota hän tarvitsee? Kyllä, tiedän, että kyse on varsin tavanomaisesta asiasta ja erittäin luonnollisesta jutusta, mutta koska en ole ennen kohdannut arkisia haasteita kätisyyden takia, en osaa hahmottaa onko jotain muuta millä voin auttaa lasta toteuttamaan itseään ilman rasitusvammoja. Koulu jännittää, koska täällä koulussa kirjoitetaan melkoista vänkyräkaunoa ja pelkään, ettei välineistössä ole välttämättä huomioitu tätä seikkaa.

En nyt ala enempää ylireagoida, koska lapsihan on – kätisyydestä viis – noin yleensä superlahjakas ja aivan täydellinen. Mutta jos on vinkkejä esimerkiksi hyvistä hankinnoista niin ne otetaan ilolla vastaan. PS. Kuvat ovat sieltä kokkauskerhosta, jossa hänen ihanuutensa valmisti ihan itse couscousin. Lopputulos ei ollut mieleinen, mutta siitä emme voi varmaan syyttää saksia…

OLYMPUS DIGITAL CAMERA