KUINKA SELVITÄ SYNTTÄREISTÄ

juhlapöytä.jpg

Yhteistyössä Heikunkeikun leikkihuone

Haluaisin antaa itselleni urhoollisuusmitalin. Eilen nimittäin selvisin melkein kaksi ja puoli tuntia yksin kuudentoista (16!!!) 2-7-vuotiaan kanssa. Juhlimme nimittäin Ompun 7-vuotissyntymäpäiviä 14 vieraan ja yhden pikkuveljen voimin (yksi pikkuveljistä oli kotona karanteenissa vietettyään edellisen illan Lastenklinikan päivystyksessä, ja tämän takia olimme myös yhden aikuisen vajaamiehityksellä). Vielä viisi vuotta sitten jotenkin paheksuin ihmisiä, jotka ”ulkoistaa” lapsen synttärit. En siksi, että jokaisen pitäisi leipoa kuusi erilaista kakkua ja kestää se kaaos kotonaan, vaan koska kuvittelin, että HopLopissa tai SeaLifessa tai esimerkiksi meidän tapauksessa läheisellä Leikkihuoneella järjetetyt juhlat olisivat jotain kilpavarustelua, lesoilua tai muuten vaan perinteisten lastenjuhlien ylenkatsomista. Antakaa anteeksi: olen syntynyt 80-luvulla, jolloin joku saattoi joskus pitää synttärit McDonaldsissa ja sekin oli hyvin harvinaista.

Nyt olen ymmärtänyt erilaisten juhlatilojen taian: Ensinnäkin, en tosiaan olisi kestänyt näitä 120 senttisiä villi-ihmisiä meidän kotona. Eikä luultavasti olisi kestäneet naapuritkaan tai meidän huonekalut. Se olisi vaatinut suursiivouksen ennen ja jälkeen juhlien ja olisin luultavasti löytänyt popcornia sängystäni vielä viikkojen päästä. Toiseksi, en edes käy päivätöissä mutta en silti ehtisi järjestää kaikkea pikkuvieraille valmiiksi, joten en yhtään ihmettele miksi monet pitävät arki-iltaisin bileet paikassa, jossa joku muu hoitaa kattaukset, tarjoilut ja loppusiivoukset. Olen huomannut, että synttärit ovat viime vuosina painottuneet juuri arki-illoille, koska viikonloput ovat jokaisella niin kiireisiä.

minä-ja-pojat.jpg

juhlasankari.jpg

Heikunkeikun leikkihuone sijaitsee Herttoniemenrannassa, ihan meidän kotikulmilla. Me vietettiin esikoisen synttärit siellä myös viime vuonna ja totesin sen käteväksi paikaksi syöttää joukko leikki-ikäisiä sokerihumalaan. Tänä vuonna saatiin juhlista hieman alennusta, koska halusin levittää paikan ilosanomaa kahdesta syystä: on ihanaa, että joku tekee lähiöön (vieläpä juuri meidän omaan, ihan parhaaseen lähiöön!) lapsiystävällisen paikan ja toiseksi, koska kyseessä on paikallinen yrittäjä (vieläpä perheellinen nainen, joiden bisneksiä tuen aina erityisen mielelläni). Joka tapauksessa nimittäin oli päätetty, että emme ota hunnilaumaa kotiin. Omppu on osallistunut tänä vuonna monille syntymäpäiville Leikkiluolassa ja HopLopissa, mutta meillä ei olisi budjetti kestänyt kaikkia vieraita ja toisaalta koska kyseessä on esikoisen toistaiseksi viimeiset kaverisynttärit Suomessa, halusimme, että hän saa kutsua aika vapaasti kaikki tärkeimmät tyypit.

Leikkihuoneella löytyy monta erilaista leikkiä kaupasta junarataan, nukkekodista merirosvolaivoihin. Oli muuten tosi hauska nähdä, että parkkitalot ja kotileikit jaksavat kiinnostaa 7-vuotiaita ihan entiseen tapaan: välillä tuntuu, ettei niitä kiinnosta muu kuin Minecraft ja skuuttailu, mutta ei, koko aika kului leikeissä. Seitsemän vuoden lastenjuhlien kokemuksella olen oppinut senkin, ettei tuon ikäisiä ihan kauheasti kiinnosta tarjoilut. Toimivaksi on todettu lihapullat, porkkanatikut, sipsit ja irtokarkit, joita katosi kilon verran parempiin suihin ennen kuin olin saanut ne edes kulhoihin. Joskus on totta kai kiva hifistellä leipomusten kanssa, mutta nyt jo edellisen illan myöhäiseksi venynyt lääkärikeikka ja kello 5.30 herätys saivat sisäisen Martha Stewartini kääntämään kylkeä.

mokkapala-kakku.jpg

kynttilän-puhallus.jpg

Kakkuakaan ei jaksettu tehdä, koska viimevuosina klassinen täytekakku on jäänyt yleensä äidin syötäväksi – ei sillä, että panisin sitä kovin pahakseni. Viimeksi meillä oli jäätelökakku (eli jäätelöä ja karkkeja yhteen läiskittynä), tällä kertaa leivoin pellillisen mokkapaloja ja niihin iskettiin kynttilät. Tarjoilut pitää siis Heikunkeikun leikkihuoneelle hoitaa itse, mutta paikan päälle voi erikseen pyytää kattauksen, koristelut ja astiat. Ja siivouksenkin, vaikka itse totesin että paikan saa aika nopeasti putsattua jos vain varaa aikaa vartin vieraiden lähdettyä. Ohjelmanumerona meillä oli tietenkin lahjojen avaamista ja bingo: vaikka olen vannonut, ettemme lähde mukaan lahjapussirumbaan, niin huomaan joka vuosi hankkivani jotain pientä palkinnoksi aarteenetsinnästä tai onginnasta. Tällä kertaa saivat suklaamunat.

Selvisimme siis hengissä. Päivänsankarilla oli niin kivaa, että illalla itketti. Ja minä olen onnellinen, kun on taas yhdet juhlat takana, kaikilla näytti olevan hauskaa, ja mä sain illalla palata kotiin tyhjien tarjoiluastioiden kanssa lasilliselle skumppaa eikä kotona näkynyt merkkiäkään juhlista. Huh helpotus!

bingo.jpg

junarata.jpg

lahjojen-avaus.jpg

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

SUURIEN TUNTEIDEN PÄIVÄ…

… jolloin teki mieli perua koko muutto.

Mun ekavekara täytti seitsemän vuotta. Se on vieläkin ihana, herkkä, hauska, rohkea ja täynnä itseluottamusta, reilu isoveli, kovaa vauhtia kasvava ja vapautta janoava optimisti, joka innostuu uusista seikkailuista helposti mutta haluaa myös illalla käpertyä syliin. Huipputyyppi. Mutta jos ei lasketa syntymäpäivää, joten juhlittiin lähinnä donitseilla ja kaakaolla ja Pokemon-korteilla (hitto mitä rahastusta!) ennen ensiviikon synttärijuhlia, tämä oli aika kamala päivä.

Tänään jos koskaan olin valmis perumaan koko muuton. Purkamaan pakatut laatikot ja lakki kourassa lähtemään Ikeaan ostamaan uusia huonekaluja jo myytyjen tilalle. Soittamaan Espanjaan että sori, me jäädäänkin Itä-Helsinkiin. Täällä on hyvä.

Ompullehan on olemassa koulupaikka. Ihan varmuuden vuoksi, kunnes ollaan tukevasti toisen maan kamaralla ja silleen. Ja tänään oli se päivä, kun tulevat ekaluokkalaiset kutsuttiin tutustumaan kouluun – päivä, joka saa äidit liikuttuneiksi joka tapauksessa. Varsinkin jos nyt sattuu olemaan kyse siitä esikoisesta: vähän kokeneemmat äidit istuskelivat koulun sohvilla ihan tyynesti, me muut tärisimme jännityksestä ja nieleskelimme kyyneliä. Ompun koulu olisi ihan lähellä, aika iso, mutta kaikin puolin kiva koulu. Sellainen, johon lapsensa lähettäisi aamulla hyvillä mielin.

Ja kun luokka kerrallaan lapset kutsuttiin jonoon niin alkoi kurkkua kuristaa. Koulun pihalla oli jo valmiiksi niin paljon tuttuja naamoja, että nauratti. Tuo vuonna 2010 syntyneiden aika iso ikäluokka on sellainen, johon ehti – yhden lapsen äitinä – tutustua kunnolla ja moni äiti, jota ei ehkä kovin usein ollut sen äitiysloman leikkipuistoajan jälkeen nähnyt kuin ohimennen harrastuksissa tai ruokakaupassa, vilkutti iloisesti. Pitkästä aikaa!

Se luokka, jolla Omppukin olisi aloitanut, oli täydellinen. Siellä oli poika, jonka äidin kanssa olemme tunteneet jo odotusaikana, hengailleet yhdessä laitoksella kun pojilla on kaksi päivää ikäeroa, ja pysyneet yhteydessä sen seitsemän vuotta. Siellä olivat melkein kaikki Ompun rakkaimmat eskarikaverit, paljon puolituttuja ja nekin muutama, keitä en entuudestaan tuntenut, vaikuttivat ihanilta koulukavereilta. Opettaja vaikutti huumorintajuiselta ja tiukalta. Tunsin itseni ihan hirveäksi äidiksi, että vien lapselta sen ilon (ja turvallisuuden ja tuttuuden) että hän saisi aloittaa juuri tuossa loistavassa porukassa koulunsa.

Oikeasti tämä oli kovempi paikka mulle. Omppu suhtautui asiaan uteliaisuudella mutta ei ollut erityisen pahoillaan siitä, että hänestä tuleekin espanjalainen tokaluokkalainen eikä herttoniemeläistä ekaluokkalaista syksyllä. Kotimatkalla (oli pakko hakea muuttolaatikoita ja viiniä) kysyin, mikä fiilis tutustumiskäynnistä jäi. Ja Omppu oli iloinen, että ne eskarikaverit, jotka pitivät eniten toisistaan, olivat päässeet samalle luokalle. ”Kun ne tykkää toisistaan niin paljon,ne on varmasti tosi iloisia”. Mun kultainen lapsi. Ja sitten se jatkoi potkulaudalla matkaa eteenpäin ja mä jäin kokoamaan itseäni parin metrin päähän.

Tekisi mieli jäädä Suomeen. Antaa Ompulle ensimmäinen kouluvuosi tuttujen ihmisten kanssa, mennä itse vanhempainyhdistykseen tuttujen äitien kanssa. Lapselle tähän koulunaloitukseen ei liity samaa nostalgiaa kuin äidillä, hän on sopeutuvainen luonne, jolle tärkeintä on oppia lukemaan ja saada oma puhelin. Hän on ihan varma, että Poke-kortteja voi vaihdella Espanjassakin. Olisikohan mulla helpompaa, jos pitäisi itse esittää reipasta ja tsempata lasta enemmän? Nyt se on äiti, joka itkee ja ikävöi jo valmiiksi näitä kulmia, ihmisiä ja yhteisöä, joka melkein kahdeksan vuoden aikana ympärille on muodostunut.

Huomenna on sitten eskarilaisten kevätjuhla. Että oikea itkuviikko luvassa.

P5143193.jpg

VIHREÄ HAARUKKA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tässä on vihreä haarukka. Jos nyt sattuu olemaan erityisen kiinnostunut aterimista niin kyseessä on osa Hackmanille Nanny Stillin suunnittelemaa Colorina-sarjaa. Se on hyvin erityislaatuinen myös vähemmän designistä ymmärtävien lasteni mielestä. Nimittäin näitä vihreitä haarukoita on vain yksi. Vihreitä lusikoita on kolme, ja veitsiäkin sopivasti saman verran. Mutta vain yksi haarukka.

Ja tuo haarukka tuntuu usein tiivistävän kaiken sisarussuhteisiin liittyvän kilpailun. Siitä käydään nimittäin todella tiukkaa taistelua aina ennen ruokailua. Joka päivä hirveä riita siitä, kuka saa vihreän haarukan. Yhteen aikaan vuoroteltiin, mutta emme pysyneet laskuissa siksi että usein haarukka oli pesussa tai sitten vihreähaarukkavuorolainen ei sattunut olemaan kotona juuri tässä ruokailussa. Nyt sitä ei saa enää kukaan, paitsi jos jostain syystä joku syö yksin, silloin hän saa nauttia ateriansa tällä veljesten välisen kilvoittelun vihreällä symbolilla.

Kun on itse ainoa lapsi (ja vähän turhan kliseinen esimerkki ainokaisesta, joka ei oppinut lapsena jakamaan tavaroitaan) niin poikien välinen nahina jaksaa hämmentää ja hermostuttaa. Varsinkin kun 2-, 5- ja 7-vuotiailla alkaa olla jo vähän erilaiset mielenkiinnon kohteet, mutta silti se toisen kädessä oleva tavara alkaa houkuttaa. Legoja on valehtelematta ainakin 80 000 palaa ja silti ne yrittävät viedä toisen kädestä jonkun tietyn valkoisen palikan. Kahdesta identtisestä autosta veljen on jotenkin mystisesti parempi. Kaikki ruoka pitäisi jakaa millintarkasti viivottimen kanssa. Ja sitten tuo haarukka. Ei ole mitenkään erityisen hyvä haarukka. Mutta se ainoa vihreä.

Tämä oli epävirallinen ”halutaan ostaa”-ilmoitus. Että jos kotoa löytyy kaksi vihreää Hackmannin Colorina-haarukkaa niin niille olisi nyt markkinat.

PAREMMAKSI ÄIDIKSI

meme7

Siitä hetkestä, milloin äitiys oikeastaan alkaa, voi olla eri mieltä. Ehkä ei ihan vielä hedelmöittymisestä, mutta mun mielestä jo odotusaikana: vaikka lapsi on vielä vatsassa, on se rakkaus, huoli ja suojelunhalu jo olemassa. En kuitenkaan tuntenut itseäni vielä ”täydeksi” äidiksi kun esikoinen syntyi, mutta muistan elävästi kun nyt pian ekaluokkalainen oli vasta puolivuotias ja sylissäni suihkussa. Silloin ensimmäistä kertaa tuli se fiilis, että okei, tämän ihmisolennon vuoksi teen ihan mitä tahansa, annan kaikkeni ja vaikka kuolen, tätä se äidinrakkaus varmaan oli. Sen jälkeen on tullut vielä kaksi lasta lisää opettamaan mulle äitinä oloa ja vanhemmuuteen liittyvä tunneskaala se vaan laajentuu, mutta sen lisäksi että kolme poikaa on tehnyt musta äidin, olen tarvinnut aika paljon vetoapua vanhemmuuteen muualtakin. Tässä lista ehkä niistä tärkeimmistä asioista, jotka tekevät musta paremman  äidin.

Oma äiti

Tämä nyt on vähän kliseistä, mutta olen ennenkin fiilistellyt sitä mikä merkitys mulla on siinä, että oma äiti – eli siis ehdoton äiti-idolini – tukee mua hyvin tiiviisti kasvatustyössä ja tsemppaa ja kehuu, että olen kärsivällinen silloinkin kun olen just naama punaisena huutanut eteisessä että nyt sadannella kerralla jos sais ne sormet hanskan oikeisiin koloihin.

Oma aika

Mulle ns. lapsivapaa aika korreloi suoraan hermojen, huumorin ja hyvän energian kanssa. Tietenkin haaveilen jostain isommasta irtiotosta, tyyliin maailmanympäripurjehduksesta itsekseni, mutta jo kävely yksin tekee ihmeitä. Paremman puutteessa sekin saattaa rentouttaa, että pääsee yksin ruokakauppaan, mutta se yleensä tarkoittaa että kotona on joku todellinen legokriisi meneillään.

Suklaa ja viini

Ei tarvitse kenenkään nyt soitella lastensuojeluun, jälkimmäistä kuluu hyvin kohtuudella ja ruokailutilanteita lukuunottamatta silloin, kun trio on jo yöunilla. Jonain päivinä harjoitan hiljaista kapinaa lapsityranneja kohtaan ”siivoamalla keittiönkaappeja” eli syömällä salaa suklaata ja samalla kolistelemalla kattiloita niin, etteivät nuo äärimmäisen valikoivan mutta erittäin hyvin käärepapereiden avaamiseen herkistyneen kuulon omaavat kääpiöt ole mun (tai mun keksien) kimpussa. Ja viini. Se nyt vaan joskus on tarpeen.

Vertaistuki

Eihän se oikeasti ole kivaa, että muutkin on ihan kädettömiä kaksivuotiaan uhmaraivareiden kanssa (siis mistä se on perinyt temperamenttinsa – mä en mitenkään voi itse olla niin itsepäinen!) tai hukassa eskarilaisten huolenaiheiden keskellä, mutta se lohduttaa. Joskus voi saada jonkun hyvän neuvon, joskus taas myötätuntoisen katseen päiväkodin eteisessä kun kolmen vaatekerroksen pukeminen kestää niin kauan että pakasteet sulaa ja itse hikoilee samalla kun yrittää hoputtaa – ehkä vähän hienovaraisemmin kun kerran ollaan julkisella paikalla – sitä elottomaksi muuttunutta viisivuotiasta vauvaa.

Muiden apu

Oli se sitten naapurit, jotka käy kaupassa kun olet jossain rokossa tai isovanhemmat jotka kyyditsee lääkäriin, tai sitten se joku tuntematon tyyppi joka pitää metroaseman ovea auki niin pienikin ystävällinen ele voi pelastaa sen oman epätoivoisen päivän ja tuoda tunteen, että okei, muakin kannattelevat muut ihmiset. Välillä vanhemmuuden mukanaan tuoma vastuu tuntuu ihan oikeasti musertavalta, ja vaikka sitä olisi puolisokin jakamassa niin mitä enemmän ympärillä on hyviä tyyppejä niin sitä parempi. Niitä tarvitaan tietenkin lasten elämään, mutta myös aikuisten.

Some

Nyt ainakin kuulostan sellaiselta äidiltä, jonka lapset korppi vie mutta vaikka aina välillä sosiaalisessa mediassa kuluu ihan kohtuuttoman paljon aikaa niin usein se myös pitää kiinni siinä, mitä tapahtuu meidän kaoottisen kotimme ulkopuolella. On oikeasti  mahtavaa, että jos on kotona kuudetta päivää jumissa kun jokainen lapsi sairastaa oksennustaudin vuorotellen voi mennä piiloon vaikka vaatekomeroon (ei vessaan jos jollain on vatsatauti) ja käydä poliittinen väittely, tai edes katsoa kaihoisasti kun muut ovat Malediiveilla snorklaamassa. Kyllä, some hämärtää todellisuudentajua ja usein sen selailu on vain paha tapa, mutta mulle se on usein myös elintärkeä tapa pitää yllä niitä aikuiskontakteja, joita ei ehdi hoitaa S-Marketin kassajonossa tai eskarin eteisessä.

Usko, toivo ja rakkaus

En nyt ala siteeraamaan korinttilaiskirjettä sen tarkemmin tai muutenkaan raamatulliseksi, mutta näillä on voimaa. Kun uskoo siihen, että huomenna on parempi päivä (ja ehkä ensiyönä saa nukkua) ja toivoo, että tämäkin vaihe on vain ohimenevää eikä lapsi aio ikuisesti kutsua itseään pyllysankariksi ja rakastaa omaa jälkikasvuaan ihan järjettömän pitkälle… niin, noh, asenne auttaa paljon. Ja se, että on niin hyvät tyypit lapsina että mikäs tässä mutsina.

meme12