IHAN PARAS IKÄ

Mulla ei toki ole kokemusta lapsista, omista siis, kuin kymmeneen ikävuoteen asti mutta jotenkin epäilen että ne sitä seuraavat (varhais)teiniyden ajat eivät kuitenkaan näin vanhemman näkökulmasta ole se kaikista antoisin ajanjakso. Siksi uskallan ihastella sitä miten ihana ikä kuopuksella on menossa. Siitä asti kun hän täytti neljä, kun pahin uhmaikä oli taputeltu ja nyt kun hän viisivuotiaana vielä kerää voimia tulevaa eskariuhmaa varten, hänen seuransa on ollut aivan huikeaa. Ei aina, ei todellakaan, mutta mikä täydellinen elämänvaihe näin äidin mielestä, kun hän on yhä vähän vauva, joka haluaa olla sylissä, katsoa ihailevasti silmiin ja silittää hiuksia, käpertyä ihan kiinni nukkumaan ja pitää kädestä matkalla päiväkotiin, ja toisaalta hänellä on jo järkeä sen verran että hän voi mennä ulos omalle pihalle kaverien kanssa, hän uskaltaa kyläillä itsenäisesti, hänen kanssaan voi keskustella isoista ja pienistä asioista ja hänellä on jo omia vitsejä, ihan oma persoona, pelkkää potentiaalia koko tyyppi.

Rakastan vauvoja, se ensimmäinen vuosi oli musta aivan ihanaa. Voisin ihan surutta olla aina vaan uudestaan raskaana, synnyttää ja sitten elää sen vauvavuoden uusiksi – tämä on jonkinlainen mielenvika, älkää välittäkö, en kuitenkaan enää hamstraa yhtään vauvaa. Mutta sen jälkeen on pari vuotta sellaista vanhemmuuden suorittamista, jossa on kyllä hetkensä mutta jonka itse muistan vähän rasittavana aikana, kun tyypit liikuttavat (pahimmillaan nopeammin kuin minä), niillä ei ole yhtään tolkkua, ne sekoilevat, kaatuilevat, sotkevat ja huutavat. Kyllä, en voi yleistää, not all toddlers, mutta minä olen sellainen äiti joka ei tuossa vaiheessa ole parhaimmillaan. En ole leikkijämutsi, en jaksa rakentaa legoilla kuin kerran kuussa, tykkään ennemmin keskustella, olla läsnä arkisten touhujen parissa, viedä museoihin ja opettaa sen mitä itse tiedän ja toivottavasti vielä vähän enemmänkin.

Kolmannella, sillä viimeisellä, lapsella on muutenkin tuuria. Ensinnäkin hän on saanut kaksi ihanaa isoveljeä, jotka pitävät hänestä niin hyvää huolta. Totta kai se on myös armotonta sotimista, mutta toistaiseksi näin ainoan lapsen silmin enemmän ihailtavaa läheisyyttä ja solidaarisuutta. Siinä missä esikoisen kanssa teen eniten virheitä, vaadin vähän liikaa, testaan häntä siinä missä hän minua, ja keskimmäinen vähän vain on kulkenut aina jomman kumman veljen kanssa, vuoroin ”isona” ja vuoroin ”pienenä”, on kolmas lapsi saanut kärsivällisimmän, lempeimmän ja ymmärtäväisimmän äidin joka tästä ruumiista löytyy. Minä olen nyt niin hyvä äiti kuin tulen koskaan olemaan, ja hän saa nauttia siitä että minä tiedän että tämä on kohta ohi, ne vuodet kun joku roikkuu jalassa ja vaatii katsomaan muovailuvahateoksiaan ja tarvitsee mua, ja sen ansiosta nautin nyt paljon enemmän, en ihan joka hetkestä mutta melkein.

Koska meillä on enää vähän päälle vuosi sitä, että vien häntä päiväkodille. Sitten hän liittyy veljiensä joukkoon ja kävelee kouluun yksin. Ei pidä mua kädestä kiinni, ei höpötä jotain aivan dadaistisia oivalluksia pitkin matkaa. Ja myös koululaiset ovat aivan loistavaa seuraa, mutta se on jo uusi vaihe äitiydessä: olen enemmänkin statisti kuin heidän elämänsä tärkein ihminen, saan taistella huomiosta kaverien ja kännyköiden ja koulujuttujen kanssa. Ihana elämänvaihe sekin, mutta nopeasti tämä aika menee jumalauta. Miten pitkiltä tuntui ne yöt kun kukaan ei nuku ja meillä oli monta vuotta outo koreografia missä vaihdeltiin sänkyjä ja sähistiin hampaiden välistä vähemmän kauniita hyvänyöntoivotuksia ja sitten päivät oltiin jossain hämärän rajamailla siinä hiekkalaatikolla. Sitten se meni ohi. Joten nyt nautin, nautin erityisesti juuri siitä 5-vuotiaan hienosta havainnointikyvystä, innosta ja uteliaisuudesta, siitä, että hän haluaa joka ilta kuunnella Kuningas Ei-kappaleen ja nukahtaa, mutta ennen sitä huikkaa, että taidan tulla yöllä sun viereen. Ja tulkoot nyt niin kauan kun vielä haluaa tulla.

JA SITTEN LAHJATON JOULU

Minulla on hämäriä mielikuvia siitä, että ennen kuin sain lapsia – jolloin muutenkin olin kaikin puolin parempi kasvattaja kuin nykyään – vannoin etten lähde ollenkaan siihen klassiseen Joulupukkilavastukseen. Muistan, miten surkealta tuntui kun joskus tokaluokkalaisena mulle selvisi että meidän perheen oma tonttu olikin ollut vain äitini sivupersoona; nyt aikuisena sitä omaan tonttuun liittyvää taikaa muistelee jo vähän nostalgisemmin, mutta totuuden paljastuminen tuntui lapsena vähän aikaa melko katkeralta. Paitsi että menetin jonkun omaan elämääni kuuluneen hahmon kertaheitolla, olo oli kusetettu. Hävetti, että olin mennyt halpaan enkä nähnyt selviä merkkejä: tontulla oli äidin käsiala, ja se tiesi muutenkin ihan liikaa! Vaikka tonttu teki sittemmin paluun puheisiin ja joulun omituisia sattumuksia saatettiin selittää tontun olemassaololla, pakettikortteja allekirjoittaa hyväntahtoisesti tontun nimellä ja aina silloin tällöin jättää tontulle pipareitakin, ajattelin harrastaa omien jälkeläisten kanssa brutaalia rehellisyyttä.

Sitten se yksi alkusyksyn päivä, esikoisen ollessa varmaan parivuotias, lipsahti. ”Tontut kurkkii!”. Hyvin toimi. Esikoinen ryhdistäytyi välittömästi ja tunsin itseni taas hetken sellaiseksi päteväksi kasvattajaksi, joka olin aina kuvitellut olevani. Nyt muuten vanhempana ja (jälki)viisaampana voin muuten kertoa, että vieläkin tehokkaampaa uhkailu on kun lapset tietävät tarkkaan, keneltä lahjat tulevat. Kyllä. Ideaali toki olisi että ei koskaan tarvitsisi kiristää, uhkailla tai lahjoa, onnea kaikille jotka ovat onnistuneet noudattamaan omia kasvatusperiaatteitaan myös sen jälkeen kun lapsihaaveet ovat konkretisoituneet. Anyways, niin sitten meilläkin alettiin ”uskoa” Joulupukkiin, ja siihen että lahjat tulivat Korvatunturin tonttutyöpajalta. Kunnes sitten tänä kesänä tilanne saavutti kulminaatiopisteensä.

Kun kuopuksenkin synttärit oli heinäkuussa ohi, suuntasivat lapseni katseensa kohti seuraavaa maaliviivaa. Joulu. Jo elokuussa toivelista oli sitä luokkaa, että niiden toteuttamiseen olisi tarvinnut vähintäänkin kuulua Kardashianeihin. Kun mopo alkoi keulia VR-lasien, pelikonsoleiden, maailmanympärysmatkojen ja satojen eurojen legosettien kanssa, oli aika kertoa mistä lahjat tulevat oikeasti (tai kuka ne ostaa: en vielä ole mennyt taiwanilaisiin hikipajoihin tai siihen, kuinka lapset louhivat mineraaleja heidän elektroniikkaansa. Senkin aika tulee vielä). Olimme lasten isän kanssa puhuneet asiasta jo aiemmin: olisi hyvä, että he kuulisivat tämän meiltä eivätkä ilkikurisilta koulukavereiltaan, ja vaikka kannustankin lapsia aina dream big-tyyppisesti unelmoimaan vähän mahdottomankin tuntuisista jutuista, niin oma legohuone, täydellinen videokuvaajan kalusto ja eläintarhan verran lemmikkejä ei ollut juuri se mitä tarkoitin.

Todettakoon nyt, että mun mielestä on maailman parasta tehdä lapseni onnellisiksi. Aika usein se onnistuu sillä, että hankin heille jotain mitä he oikein kovasti ovat halunneet. Totta kai on monta muutakin, ei-materialistista, tapaa ilahduttaa heitä, mutta olen kyllä aina nauttinut yllätyslahjojen ostamisesta ja siitä, että joskus kun he pyytävät jotain uutta, vastaankin vaihteeksi kyllä sen sijaan että suuntaisin katseen seuraaviin synttäreihin tai jouluun. Ja lapseni ovat muutenkin mahtavia tyyppejä, minkä takia eilisen jouluaaton antikliimaksi taas herätti kysymyksen: olenko vieläkin avuttomampi kasvattaja kuin olen tähän asti kuvitellut olevani? Paitsi että jatkuvasti pohdin omaa suhdettani tavaraan ja omistamiseen ja ahdistun maailman tilasta, olen yrittänyt parhaani myös opettaa lapsia arvostamaan sitä, mitä heillä jo on (esim. 96 litraa legoja, kaksi tietokonetta, pleikkari, ja asiat aivan älyttömän hyvin) ja löytämään iloa elämyksistä, läsnäolosta ja sellaisista kliseistä, joista tehdään huonetauluja. Elämästä, naurusta, rakkaudesta!

Mutta silti meni pieleen. Olin sanonut lapsille jo alkusyksystä, että jokainen voi toivoa yhden joululahjan. Se tuntui ylevältä, taloudelliselta ja modernilta: meillä ei hukuttaisi krääsään. Ja se tuntui tarpeelliselta, kun nykyisistäkään leluista ei oikein pidetty huolta ja menetin hermot ainakin kerran viikossa siihen kun pehmolelut jätettiin koiran suolestettavaksi tai legot kulkeutuivat jotenkin mystisesti aivan jokaiseen nurkkaan meidän neliössä. Lapset esittivät toiveensa, toiset stoaalaisen tyynesti päättäen heti mitä haluavat, toiset joulun lelukuvastojen kanssa vaiheillen. Ja sitten me aikuiset hankimme yhdet lahjat. Ja sitten vielä pari pakettia päälle. Ei ole muuten ihan helppoa itsellekään asennoitua mihinkään yhden lahjan-politiikkaan. Itselleni antamisen ilo on vahvasti osa joulufiilistä. Oma joulutunnelma alkoi nousta siinä vaiheessa kun pääsin viemään poikien opettajille joulumuistamiset (viiniä, hyvät ystävät, antakaa opettajille alkoholia!). Tässäkin on montaa eri koulukuntaa ja olen sitä mieltä, ettei opettajien lahjominen todellakaan ole pakollista. Itse nyt vain pidän siitä. Halusin hankkia joululahjat myös postinjakajalle ja huoltomiehelle. Ja tietenkin keksin miljoonaa hauskaa asiaa, jotka haluaisin kääriä paperiin ja antaa lapsille.

Eilen avattuaan kukin pakettinsa noin viiden minuutin ajan näytti hyvältä. Silmät loistivat, he intoilivat yllättäviä pakettejaan (koska niitä oli enemmän kuin yksi!) ja suunnittelivat tulevia leikkejä. Sitten ensimmäinen aloitti: veljet saivat enemmän paketteja. Kenellä oli kalliimmat lahjat? Miksi toi sai yhden paketin enemmän? Teki mieli kaivaa kuitit esille, että lapsi voi tehdä kirjanpidon siitä, oliko jako tarpeeksi tasapuolinen. Yksi alkoi hienovaraisesti mököttää, kun satojen eurojen arvoinen lahja jäi saamatta, vaikka asia oli kerrottu jo aiemmin: se oli yli budjetin, eikä tuntunut sillä tavalla tarpeelliselta että haluaisimme sen hankkia. Kolmas vasta kiukkuinen olikin: kun kaikkia lahjoja ei saanut käytännön syistä välittömästi käyttöön, olimme pilanneet hänen joulunsa tyhmyydellämme.

Ymmärrän, että tämä on jokin primitiivinen tarve saada asioita, kamppailenhan sen kanssa itsekin. He eivät ole piloille hemmoteltuja tai kiittämättömiä nulikoita, mutta silti sihisin hampaiden välistä yhtä sun toista lapsista, jotka eivät saa yhtään lahjaa. Biafralaisista, joilla ei ole joulupöydässä edes maissipuuroa perkele. Sovimme lasten isän kanssa, että ensi jouluna ihan oikeasti hankimme vain ne yhdet lahjat emmekä ala leluosastolla tunteilla. Ei armoa, ei meillekään jouluaattona annettu. Ja mietin samalla sitä, miten tästäkin kierteestä pääsisi pois. Saisi myös heidät arvostamaan laatua ja ajatusta enemmän kuin määrää ja muovia. Opettaisi, että juhlissa – oli se sitten joulu tai synttärit – ole tärkeintä lahjat vaan yhdessäolo, hauskanpito ja läsnäolo. En usko, että heidän kohdallaan kyse olisi koulun kulttuurista tai yleisistä paineista, sillä eivät he koskaan joululoman jälkeen muista puhuneensa joululahjoista kaverien kanssa. Tämä on jotain, missä olen itse mokannut.

Tässä on nyt 365 päivää aikaa hioa taktiikkaa. Itse sain lahjaksi oikein osuvan kirjan, leffalippuja ja lahjakortin kellumaan. Kaikki just sellaista, mistä tuli hyvä mieli: materiaa vain kirjan verran, ja senkin voin lainata joskus eteenpäin. Nyt haaveilen joulusta, jolloin kolmikko ei vertaile toistensa lahjapinoja, kadehdi tai kitise tavaroista, jotka jäivät saamatta. Joten jos muistutatte ensi vuonna siinä lokakuun tienoilla: vain yksi lahja per lapsi.

EI MIKÄÄN TIMANTTI

Moi Heli!

En tiedä muistatko mua, mutta tuossa reilu kymmenen vuotta sitten vietettiin aika paljon aikaa yhdessä eräässä punavuorelaisessa koirapuistossa. Mulla oli musta, sekarotuinen Lola-koira, mutta en kuollaksenikaan muista mikä oli sun aika villin, nuoren uroskoiran nimi. Ehkä Samu? Rasmus? Max? No, ei se ollut nyt se pointti. Silloin sinä olit, ymmärtääkseni, yksinhuoltaja ja minä vielä huoletonta sinkkuelämää viettävä parikymppinen. Nyt osat ovat vaihtuneet: sun lapset ovat jo aikuisia, ja mä olen vuoden verran ollut kolmen alle 10-vuotiaan lapsen yksinhuoltaja. Ihan totaaliyksinhuoltajaksi en voi itseäni väittää, sillä lapset kyllä tapaavat toisessa maassa asuvaa isäänsä säännöllisin väliajoin, mutta uskaltaisin kyllä väittää että kun tänään julkaisit Ylellä kolumnin Yksinhuoltaja, sinä olet timantti, niin se oli vähän niin kuin mulle kirjoitettu.

Harmi, ettei se kuitenkaan oikein osunut maaliin. Ehkä tällainen dickensiläisen dramaattisesti kirjoitettu kuvaus kurjasta kohtalosta oli se, mitä olisit itse kaivannut ollessasi yksinhuoltaja, mutta itse en tunnistanut omaa osaani kirjoituksen surkuttelevasta sävystä. En nyt puutu asiavirheisiin (kuten että kunta ei elatustukia maksa vaan Kela silloin jos lapsella ei ole tunnustettua isää tai tämä ei ole elatuskykyinen, ja sillonkin summa riittää useampaan kenkäpariin jollei lapsi käytä louboutineja) vaan haluaisin halata sinua täältä yksinhuoltajien ydinalueelta, jossa lähes joka kolmannes perhe on yhden vanhemman ja tämän jälkeläisten muodostama yksikkö. Kirjoitat kauniisti että kun sinua vastaan kävelee väsynyt yksinhuoltaja, älä tuomitse häntä. En tiedä kelle viesti oli osoitettu, koska täällä Itä-Helsingissä jokainen vastaantuleva äiti on väsynyt, ja joka toinen luultavasti yksinhuoltaja. Itse en ole tuominnut yksinhuoltajia silloin kun olin osa ydinperhettä, enkä ole nyt yksinhuoltajana ikinä kokenut tulleeni tuomituksi.

En väitä vastaan, ettetkö osuisi välillä oikeaan. Pyyhit kyyneleet, viet lääkäriin, paimennat hampaiden oikomiset ja hoidat sairaudet. Se onkin yksinhuoltajuudessa ehkä haasteellisinta, että yhtenä aikuisena pitäisi pystyä hoitamaan kahden hommat. Itse olen onnekas, koska työt joustavat ja voin karata kesken päivän viemään lasta hammaslääkäriin tai harrastuksiin, mutta ymmärrän hyvin senkin että yksinhuoltajien työttömyysaste on lähes 20%. Sen sijaan että Väestöliiton johtavana asiantuntijana vahvistat 1950-luvulla jääneitä stereotypioita kirjoittamalla kun menet ostoksille, rahattomuus näkyy sinussa, voisit nostaa yhteiskunnalliseen keskusteluun sen millaisia joustoja työelämässä voitaisiin tarjota niille vanhemmille, jotka pyörittävät perhearkea yksin. Tai jopa kaksinkin, syntyyslukujen valossa työmaata riittää. Kuluneen, ensimmäisen yksinhuoltajavuoteni aikana en ole kaivannut sääliä vaan esimerkiksi palveluita, jotka tarjoavat jonkun ratkaisun siihen kun kurkunpäätulehduksesta kärsivä lapsi pitää keskellä yötä viedä Lastenklinikalle, mutta et halua herättää terveitä sisaruksia ja roikottaa heitä mukanasi päivystykseen.

Yksi ei voi korvata kahta, mutta ehkä hyvä yritys palkitaan, ajattelet, sinä kirjoitat Heli. Kolumnisi pohjimmainen tarkoitus saattaa olla kannustaa ja kehua yksinhuoltajaa, jonka elämällä on selkeä tarkoitus: Joka aamu kun heräät, elämälläsi on kallisarvoinen merkitys: että te perheenä peittoaisitte eriarvoisuuden. Olet kyllä oikeassa siinä, että kun verrataan kahden vanhemman perheisiin, eivät yksinhuoltajien lapset voita missään tilastoissa – ainakaan jos kyse on positiivisista suureista. Mutta kun olet päässyt tuohon upeaan asemaan (vähän kuin itsekin osoituksena siitä, että yksinhuoltajat eivät ole mikään yhdenmukainen, masentuneina verkkareissa alehyllyjen väleissä tarjousmakaroneja etsivä ihmisryhmä) voisitko käyttää sen keskustelunavauksiin, joiden sanoma ei ole tämä: Teet parhaasi, vaikka tiedät että se ei riitä.

Saat kirjoittaa kolumneja, joilla on kadehdittavan laaja lukijakunta, voi kunpa käyttäisit sen kirjoittamalla jotain rakentavampaa kuin usein riittää vain ystävällinen sana tai auttava ele oikealla hetkellä, ja hädässä oleva pärjää taas eteenpäin. Timantti tarvitsee vain hitusen valoa, vain muutaman säteen, ja se loistaa taas. En ole timantti vaan ihan tavallinen äiti, joka tekee parhaansa kuten suurin osa äideistä. En tarvitse päähäntaputtelua tai pahoittelua siitä, että olen tässä tilanteessa, vaan jos jotenkin haluaa saada yksinhuoltajat hymyilemään voisi aloittaa siitä, että päivähoitoa tarjottaisiin joustavasti ja myös alakouluikäisten vuorotyövanhemmille olisi tarjolla hoitoapua, kunnalta saisi yhdellä puhelulla lastenhoitoapua kriittisellä hetkellä kun esim. yksinhuoltaja itsekin sairastuu influenssaan yhtä aikaa lasten kanssa (kokemusta on – onneksi meillä oli ystäviä, jotka toivat ruokakasseja oven taakse), harrastuksia järjestettäisiin enemmän koulujen iltapäivätoiminnan yhteyteen ja lastenvalvojien sekä perhe- ja pariterapian jonoja lyhennettäisiin reippaasti. Aloitetaanko niillä?

HYVIN SÄ VEDÄT

Hyvä minä. Vaikka ei se hyvältä näyttänyt elokuun alussa. Oli tulossa normaalin nelkyttuntisen työviikon päälle kolmen viikon työkeikka, joka toi 15 lisätuntia työviikkoon. Yksi lapsi aloittaisi päiväkodissa ja kaksi koulussa. Oli yhdet kaverisynttärit, useampi puhe- ja toimintaterapia, yksi lääkäri ja yksi terveystarkastus, Skype-palavereita ja lukuläksyjä, piti hakea huonekaluja ja hankkia uusia kenkiä. Ostaa oikeanlaiset uikkarit etteivät lapset saa porttikieltoa uimahalliin liian pitkien lahkeiden takia, piti ilmoittautua harrastuksiin etteivät ne päädy metroasemalle hengaamaan rööki suunpielessä, palauttaa kuusi kuukautta myöhässä olevat kirjaston kirjat ettei jouduta ulosottoon Geoetsivien takia ja sitten oli sellaiset pikkujutut kuin ruoka, siivoaminen ja nukkuminen. Joku sanoisi että laiska töitään luettelee mutta minä luettelen ihan vaan siksi että itsekin ymmärtäisin miksi näin elokuun toiseksi viimeisenä päivänä tuntuu kuin olisin juuri tullut ulos kuivurista.

Tiedän, että tämä elämänvaihe murjoo muitakin mutta erityisen suureksi sankarittareksi tunnen itseni koska hoidan tämän yksin. Isovanhempien ansiosta kuukauteen on mahtunut myös kolme lapsivapaata yötä, jolloin olen kyllä keskittynyt vain keräämään voimia enkä todellakaan käyttänyt aikaani niin kuin olisi pitänyt eli laittamalla ruokaa pakkaseen tai hoitamalla kirjanpitoa – sitähän varten tietysti on kirjanpitäjä, joka raukka jo nyt katuu minun ottamista asiakkaakseen. Ehkä ensi kuussa ei tarvitse enää leuhkia sillä, että olemme selvinneet kuukauden kalkkiviivoille niin, että lapset ovat olleet koulussa joka päivä oikeaan aikaan (vinkki: jos alitajunta käskee tarkistaa Wilman kello kolmelta yöllä, kannattaa, varsinkin jos haluaa lapsensa mukaan luokkakuviin) ja olen jopa imuroinut ainakin neljä kertaa, saanut yhden pahvilaatikon purettua (mikään meriitti ei liene, että meillä on vieläkin muuttolaatikoita, joita ei ole avattu sen jälkeen kun ne pakattiin vuonna 2017 Espanjan muuttoa varten…) ja lapsetkin ovat yleisesti ottaen aika onnellisen oloisia. We made it. Hyvä meidän tiimi.

P8304809.jpeg

Vaikka on jo valmiiksi ikävä kesää, toivotan syksyn tervetulleeksi. Syyskuussa on luvassa kaikkea hauskaa. Esimerkiksi poikien isä tulee Suomeen, ja se tarkoittaa sitä että teen läpsystä vaihdon enkä edes aio katsella kotiin päin viiteen päivään. En tiedä potevatko nykymutsit enää morkkista vai onko huono omatunto omasta ajasta niin 2000-luvun alkua, toivottavasti, mutta nykyinen elämäntilanne on kyllä tehnyt sen että kun saan sitä omaa aikaa niin en todellakaan murehdi sitä että lapsilta jää muutama minuutti viettämättä mun kanssa. Syyskuussa on myös mun synttärit ja pääsen askartelemaan 3D-kukkia ja syömään ystävien kanssa. On räävitön MS Romantic-faniristeily, speed datingia ja buffet, ja sitten vielä lasten kanssa yksi Skidit-risteily – en kyllä ole vielä kertonut heille Prinsessa-teemasta, mutta taskussa polttelevat tax free-rahat ja pallomeri nyt joka tapauksessa tekevät matkasta ikimuistoisen. Luultavasti myös mulle, koska lähden ekaa kertaa ruotsinlaivalle yksin kolmikon kanssa.

En ota tätä tavaksi. Joko tämä kuukausi oli vain tällainen poikkeuksellisen paha, ja ensi kuussa ehdin taas nukkua, urheilla, syödä lämpimiä aterioita ja lopettaa lauseeni rauhassa, tai jos tämä nyt on tätä seuraavat 13 vuotta niin eiköhän se alkushokki kohta ole ohi enkä jaksa joka kuukausi tilittää siitä miten uskomaton saavutus on se, että selvisimme tästä(kin) kuunkierrosta hengissä. Nyt kuitenkin lenkki koiran kanssa, ansaittu lasi viiniä, leffailta lasten kanssa ja aamulla aion lukea Hesarin. Sain vihdoinkin aikaiseksi tilata sen viikonloppuaamujen Hesarin, joka oli voima-ajatus vuosi sitten eroprosessin ja Espanjan hyvästelyn keskellä. Enää puuttuu vohvelirauta ja kahvinkeitin.