ÄIDIT JA TYTTÄRET

Espanjassa äitienpäivää vietettiin jo viime sunnuntaina. Suomessa on tietenkin taktikoitu, ettei vahingossakaan osu vappupäivä ja äitien juhliminen samalle sunnuntaille, ja sen ansiosta mulla on vähän niin kuin kaksi äitienpäivää putkeen. En nyt kuitenkaan tullut sillä leuhkimaan vaan kertomaan siitä, miltä äitienpäivä täällä päin maailmaa näytti. Tai ei oikeastaan äitienpäivä, sillä se näytti ihan samalta kuin kaikki sunnuntait: perheet, usein monen sukupolven voimin, olivat kaupungilla syömässä ”meriendaa”, joka on yleinen nimitys täällä kevyille aterioille tai välipalalle. Mukaan oli haettu mummit ja anopit, ja perheen pienimmät olivat puettu parhaimpiinsa. Se on täällä kuitenkin niin yleinen näky, että muuten äitienpäivä ei näkynyt katukuvassa erityisesti.

Sen sijaan se, mitä kaduilla näkee arkisin paljon muuten, on äidit ja tyttäret. Puhun siis aikuisista äideistä ja aikuisista tyttäristä. En tiedä koskeeko ilmiö vain melko pientä kaupunkiamme, mutta muutenkin perhekeskeisyys tietenkin tuntuu olevan hyvin vahvasti eteläeurooppalainen piirre. Kun tapaan kaupungilla lasten koulukavereiden vanhempia, on mukana yleensä heillä isoäidit ja joskus isoisoäiditkin, ja etenkin leskeksi jääneitä isovanhempia otetaan selvästi paljon mukaan menoihin. Kun nuorella äidillä on pieni vauva, aika usein mukana on myös äidin oma äiti, jonka rooli näyttää näin ulkopuolisen silmiin olevan paitsi neuvoa ja auttaa, myös työntää rattaita, ruokkia vauvaa ja tsempata tuoretta äitiä.

Olen itsekin kyllä ihan täysi mammantyttö, joten meidän perheen symbioottinen äiti-tytär-suhde ei ole Espanjassa herättänyt mitään hämmästystä. Täällä on aivan itsestäänselvää, että perhe viettää paljon aikaa yhdessä ja pitää huolta toisistaan. Tästä riittäisi kirjoitettavaa enemmänkin – koska kyseessä ei ole vain perhekulttuureja koskeva kysymys vaan yhteiskunnalliset aiheet, nämä rakenteet vaikuttavat niin eläkepäiviä viettävien vanhusten arkeen kuin äitien työntekoonkin. Niin paljon kuin Suomen tasa-arvoista järjestelmää, jossa ihminen ei ole riippuvainen lapsuudenperheestään ja lastenhoitoapua saa myös oman suvun ulkopuolelta, rakastankin, on tässä jotain sympaattista. Vanhanaikaista ja arvostettavaakin.

Haaveilen, että joskus saisin tilaisuuden valokuvata La Línean aikuisia äiti-tytär-pareja. Paitsi yhdennäköisyys kasvoissa, täällä selvästi tyyli periytyy äidiltä tyttärelle (sanoo se tytär, jonka arkiunivormu on sama mustat leggarit ja harmaa huppari kuin omalla mutsillaan). Joskus naisia näkee yhtä aikaa neljässä sukupolvessa, ja sekin on yhtä kiehtovaa. Luonnollisesti myös isiä ja isoisiä näkyy liikkeellä lasten kanssa, mutta arkisin tämä on usein naisten maailma, jossa äidit ja isoäidit hakevat lapsia koulusta, käyttävät puistossa ja ruokaostoksilla. Siihen liittyy sellaista hiljaista arjen sankaruutta, joka saa aina uskomaan siihen, että tämä oma sukupuoli on oikeasti aika lujaa tekoa. Täkäläiset naiset pyörittävät perhettä ja usein käyvät pienellä palkalla työssä ja vielä kaiken keskellä vaikuttavat elämäniloisilta, onnellisilta ja siltä, että nauttivat täysillä juuri siitä omalle perheelle omistautumisesta. Toivottavasti ehdin sitä tallentamaan kameralla vielä.

PAKOLLISTA PERHEAIKAA

Kun asuimme vielä Suomessa, elimme aika kiireistä elämää. Pojat olivat kerhossa ja eskarissa, he näkivät paljon kavereitaan, meillä oli harrastuksia (enemmän kuin mitä olin vannonut ikinä olevan) ja minä – minulla oli harrastuksia! Ja kaikkia juoksuja! Kävin milloin missäkin kissanristiäisissä, leffoissa, kotibileissä, koulussa. Vaikka olin periaatteessa kotiäiti, niin elämä tuntui olevan kaikkialla muualla kuin kotona. Poikienkin kanssa lähdimme aina tilaisuuden tullen uimahalliin, kirjastoon, kavereille, lastenkonsertteihin tai vain kaupungille luuhaamaan.

Tämä on ehkä yksi eniten elämässäni muuttuneita asioita viimeisen vajaan vuoden aikana. En uskonut, että ruuhkavuosia elävä ihminen voisi näin sanoa, mutta meillä on perheaikaa jopa hieman liikaa. Isommista pojista olen viikossa erossa koulupäivien verran eli noin 25 tuntia, pienimmästä en sitäkään. Koska täällä lapset eivät saa olla yksin kotona eivätkä kodin ulkopuolella, me olemme varsin kiinni toisissamme, halusimme tai emme. Jos yhdellä lapsella on menoa, on muiden yleensä mentävä mukaan. Jos yksi tarvitsee raitista ilmaa rauhoittuakseen, saa koko jengi luvan ulkoilla. Nyt kun kuopuskin aloittaa isoveljiensä tapaan rugbyharrastuksen, lähtee sinne koko perhe aina sunnuntaiaamuisin. Mikä siinä muuten on, että lasten harrastukset alkavat viikonloppuisin aivan epäinhimilliseen aikaan?

Tässä on toki hyvätkin puolensa. Tämä aikahan on ohi suunnilleen ennen kuin pääsen tämän blogipostauksen loppuun: viiden vuoden päästä minua kaivataan luultavasti lähinnä kokiksi ja kodinhoitajaksi. Nyt intensiivinen yhdessäolo toivottavasti palkitaan sillä, että olemme läheisiä loppuelämän – enkä nyt tarkoita, etteivätkö ihmiset jotka eivät vietä viikossa 140 tuntia samassa tilassa jälkikasvunsa kanssa voisi olla läheisiä. Tiedän hyvin tarkkaan kaiken, miten lasteni elämässä tapahtuu. Tunnen luokkakaverit ja heidän vanhempansa, kun alakoululaistenkin syntymäpäivillä ovat vanhemmat mukana (ja silloin ei sovi lukea kirjaa tai näprätä puhelinta, kokeiltu on!).

Mutta rehellisesti sanoen kaipaan suomalaisessa kulttuurissa sitä vapautta, mikä lapsilla on. Että kotipihalle voisi mennä ilman jatkuvaa valvontaa. Yökyläilyjä ja naapuriapua, jossa milloin omat lapset ovat naapurissa tai naapurin lapset meillä – kumpikin vapauttaa minut viihdytysvuorosta. Päivähoitoa ja vähän pidempiä koulupäiviäkin ehkä, tai harrastuksia jonne voisi vain hylätä lapsensa ja mennä itse vaikka lenkille. Tämä saattaa kuulostaa tylyltä; halusin lapsia ollakseni heidän kanssa. Mutta liika on liikaa! Kotona käymme helposti toistemme hermoon ja kun joku tarvitsee koko ajan, en oikein saa tehtyä mitään asioita loppuun. Määrä on siis korvannut laadun, kun en jaksa olla henkisesti läsnä kaikkea sitä yhdessäoloaikaa.

Paikallinen ystäväperhe on tietenkin helpottanut asiaa hieman, mutta koen myös syyllisyyttä siitä etten jaksa hoitaa lasten sosiaalisia suhteita ihan sillä innolla kuin pitäisi. Leikkitreffien sopiminen espanjalaisten kanssa tuntuu vaikealta, koska täällä perheet eivät kyläile toistensa luona vaan enemmänkin lapset käyvät leikkimässä koulun jälkeen toisillaan – tämäkin vaikuttaa olevan enemmän käytännön syistä kuin lasten kaveruussuhteita ylläpitääkseen. Muuten perheet tapaavat puistoissa ja kaupungilla, mutta tuntuu, että tuppautuisin. Espanjalaiset lapset leikkivät paljon serkkujensa ja muiden sukulaisten kanssa. Toki käymme puistoissa ja sieltä usein löytyy seuraa leikkeihin, mutta jokainen kolmesta pojasta tarvitsisi myös vapaa-ajalla enemmän ikäistään seuraa ja vähemmän veljiensä varjostusta.

En tiedä, millaisena ajanjaksona pojat tämän isompina muistavat. Jääkö traumoja siitä, että he eivät päässeet lainkaan itsenäistymään vaan äiti oli koko ajan kosketusetäisyydellä. Ja onhan se oikeasti hienoa, tarjota sitä syliä aina kun on tarvis ja käydä päivittäin spontaaneja keskusteluja. Vähän jännittää se, millainen syksy meillä on luvassa jos kuopus ei pääse ollenkaan esikouluun. Se tarkoittaa taas lisää laatuaikaa, ja jopa kuopus taitaa olla sitä mieltä että ya basta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

ERILAINEN LAPSUUS

Ulkosuomalaisten keskuudessa pyöritellään usein erilaista pohdintaa omien lasten, niiden ulkomailla kasvavien, lapsuudesta. Toiset saattavat olla hieman kateellisiakin omille lapsilleen, jotka saavat elää aivan erilaisen lapsuuden ja toiset taas potevat morkkista, kun lapselle ei muodostu selvää kansallisidentiteettiä ja elämän alkuvaiheita saattaa leimata tietynlainen juurettomuus. Itse en ole vielä kumpaakaan, mutta vertailen kyllä päivittäin sitä, miten erilaista elämää perheen 3-, 6- ja 7-vuotiaat viettävät Espanjassa verrattuna suomalaisiin ikätovereihin. Heidän lapsuutensa eroaisi omastani vaikka eläisimme Suomessa, ja nyt se vasta omalaatuinen onkin. Ja koska lapsilla itsellään on hyvin tuoreessa muistissa arki Suomessa, tekevät he itsekin havaintoja synnyinmaansa ja nykyisen kotimaansa välillä.OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Se, mitä esikoinen kaipaa eniten Suomesta, on vapaus. Äidin silmiin koululaisten, ihan ekaluokkalaistenkin, itsenäisyys näyttäytyy nykyään todella outona, vaikka olin itsekin ihan täydellinen 90-luvun avainkaulalapsi. Aloin kulkea toisesta koulupäivästäni alkaen 6-vuotiaana yksin bussilla parin kilometrin koulumatkan ja vietin iltapäivät yksin kotona, Tampereen Lapinniemessä kun ei silloin juuri muita lapsiperheitä asunut. Tein itselleni ravitsevia lounaita kaakaosta ja karjalanpiirakoista, luin Aku Ankkaa ja katsoin Marienhoffia. Siihen verrattuna nykyiset iltapäiväkerhot ja aikuisten joustavien työajat tuntuvat jo erityiseltä, saati sitten espanjalainen arki jossa aina yläasteelle asti lapset haetaan koulusta. Kaupungilla nuorimmat ilman vanhempien tai isosisarien seuraa liikkuvat ovat varmaan noin 12-vuotiaita, kun taas Suomessa esikoinen sai alkaa 6-vuotiaana liikkua oman korttelin alueella kaveriensa kanssa. Täällä naapuri on räyhännyt minulle jo siitä, että veljekset odottivat mua rappukäytävässä ilman valvontaa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Toisin kuin jotkut suomalaislapset, heillä ei ole mitään käsitystä karkkipäivästä. Keskimmäinen toi juuri koulusta kotiin diplomin siitä, että oli joka keskiviikko tuonut eväslaukussa hedelmän – sinänsä hassua, sillä heille on pakattu kasviksia joka päivä. Suomalaisen silmin paikallisten herkuttelu on täysin holtitonta, mutta luultavasti omat lapseni ovat jo tottuneet välipalasipseihin, jokapäiväiseen jäätelöön ja siihen, että taaperoillekin annetaan tikkari ravintolassa, parturissa – missä vain. Heidän ruokarytminsä ja oikeastaan koko sisäinen kellonsa kulkee ihan eri ajassa kuin suomalaiskavereiden, kun päivällistä syödään toisinaan siihen aikaan kun Suomessa ollaan jo iltapesulla.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

He eivät harrasta yhtä kunnianhimoisesti kuin kaverinsa Suomessa, vaan hyvin laiskasti. En kyllä tiedä olisimmeko yhtään innokkaampia harrastajia Suomessa, mutta siellä ainakin ryhmäpaine olisi kovempi. Olemme espanjalaistuneet monella tapaa: toimme kyllä mukanamme kuravarusteet, mutta sateen tullessa edes oikeat vaatteet eivät saa meitä enää ulos. Joka päivä ei tarvitse ulkoilla. Myös lasten tyyli muuttuu koko ajan ”eteläeurooppalaisemmaksi”, ostammekin pikeepaitoja ja suoria housuja suomalaisen käytännöllisen ja mukavan vaatekerran sijaan. He eivät laula Suvivirttä mutta viettävät espanjalaisia perinnejuhlia, ja esimerkiksi meidän joulunviettomme poikkeaa paljon suomalaisesta, vaikka siihen kuuluu Joulurauhan julistus ja Samu Sirkka myös Espanjassa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Täällä olemme paljon tiiviimpi perheyksikkö kuin Suomessa. Kyse ei ole vain kulttuurieroista, vaikka Espanjassa omaa sukua arvostetaankin yli kaiken. Koska emme tunne juuri ketään täällä, on sosiaalinen elämä rajoittuneempaa ja vastaavasti vietämme kaiken aikamme keskenämme. Verrattuna viime kevääseen, jolloin lapset luuhasivat kavereillaan, olemme nyt ottaneet kaiken menetetyn perheajan takaisin. Tuplaten. Jonkinlainen kultainen keskitie olisi mukava, jossa lapsilla olisi vähän enemmän vapautta ja arkeen mahtuisi muitakin ihmisiä kuin lähiomaiset.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Omat lapseni eivät pääse osaksi ilmiöopetuksesta vaan ovat hypänneet muutaman vuosikymmenen takaisiin opetusmetodeihin. Heitä seisotetaan nurkassa ja opettajille kummarrellaan. He ovat myöskin täysin ulkopuolella digiloikasta ja käyttävät elektroniikkaa luultavasti vähemmän kuin suomalaislapset. Koulussa kenelläkään ei ole kännyköitä eikä niitä näe alakouluikäisillä muutenkaan – paitsi kun vanhemmat antavat lapsilleen ravintolassa puhelimen viihdykkeeksi, tämä on globaali kasvatusmetodi. Heillä on vain yksi välitunti betonipihalla eikä kouluruokailua. En voi kuvitella millainen kulttuurishokki heille olisi joutua juuri nyt suomalaiseen peruskouluun.

Olen iloinen poikien puolesta, että he kasvavat tällä hetkellä yhteisössä, jossa lapsiin suhtaudutaan kaikkialla kovin positiivisesti. He ovat tervetulleita ravintoloihin, kauppoihin, heitä tervehditään aina poskisuudelmin ja hymyin. Ei meillä ole juurikaan huonoja kokemuksia Suomesta, mutta varmasti avoimuus ja lapsiystävällisyys välittyvät myös heille, ainakin sitten vanhempien rentoutena kun ei tarvitse koko ajan pyydellä anteeksi olemassaoloaan. Toisaalta paikallisilta lapsilta he oppivat myös vähemmän viehättäviä tapoja, kuten roskaamista ja sääntöjen rikkomista aina tilaisuuden tullen. Jonottamiseen, oman vuoron odottamiseen ja tasapuoliseen jakamiseen tottuneet tunnolliset suomalaiset ovat täällä välillä melkoisen pulassa. He ovat tottuneet tungokseen ja tunkemiseen, kovaan meteliin ja kyynärpäätaktiikkaan. Suomalaislapsiin verrattuna he alkavat olla suorastaan röyhkeitä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Internetin ansiosta monet eroavaisuudet ovat kadonneet. Esikoinen pelaa Minecraftia koneella yhdessä suomalaisen kaverinsa kanssa, he katsovat samoja ohjelmia espanjaksi dubattuna joita näytetään Pikku Kakkosessa. He matkustelevat lopulta samoissa kohteissa kuin Suomen lapset. He syövät iltapuuron ja lukevat iltasaduksi samoja Mauri Kunnaksen kirjoja kuin itsekin luin lapsena. Heille palmut ja delfiinit alkavat olla arkipäivää, mutta lumi ja jäätynyt järvenpinta eksoottista. Puitteista huolimatta alan uskoa, eniten heidän lapsuuttaan muovaa perhe. Kiireiset aikuisia ovat kiireisiä maanosasta riippumatta, hiekkalaatikko tai hiekkaranta – huomaako sitä eroa sitten lopulta. Odotan innolla kun on aika heidän muistella lapsuuttaan, miltä se kuulostaa, varsinkin kun pääsevät saman pöydän ääreen suomalaisten kavereidensa kanssa.

EROSSA

Palasin tänään kotiin oltuani viisi päivää ja viisi yötä matkalla. Onneksi en kovin kaukana, vain parin sadan kilometrin päässä, mutta etäisyys tuntui yllättävän pitkältä. En nimittäin ole koskaan ennen ollut näin pitkään erossa lapsista. Tai esikoisesta olen, sillä jätin hänet 2-vuotiaana melkein viikoksi mummolaan. Esikoinen ei muista siitä juuri mitään enkä onneksi minäkään – kotona oli vain parin kuukauden ikäinen pikkuveli ja sen verran kirpaisi jälkikäteen, että sen jälkeen on riittänyt maksimissaan kolmen yön erot.

Meitä oli matkassa kolme vapaalle päässyttä mutsia ja siinä missä muut soittelivat lapsille tai ainakin lähettelivät söpöjä sydämiä Whatsappissa, en minä pitänyt poikiin mitään yhteyttä. Tai no, ekana iltana esikoinen kokeili onneaan ja kyseli minulta lupaa pelata koneella etänä, mutta sen jälkeen olimme radiohiljaisuudessa. Toki kotijoukot kertoivat tasaisin väliajoin kaikkien olevan elossa, mutta muuten elin uutispimennossa sen suhteen, kuinka kotona menee. Olin jopa hieman yllättynyt, kun en saanut yhtään puhelua jossa kysytään kadonneiden sukkien perään tai koulun lappujen täyttämisestä tai missä niiden passit on. Kukaan ei kaivannut minua.

Ja olipa se kivaa. Olla ihan hunningolla muutama päivä. Ikäväkin iski kunnolla vasta viimeisenä iltana, kun tiesin, että pian pääsen taas pussailemaan pikkumiehiä. Luulen, että matkakohde, jossa ei hirveästi tullut muita lapsia vastaan, auttoi myös. Joissain paikoissa ikävöin lapsia ja haluaisin näyttää heille kaiken, nyt olin vain iloinen että jouduin ylämäissä psyykkaamaan vain itseäni. Tämä on ilmeisesti meidän perheen tapa olla erossa: pitää yhteyttä harvakseltaan, ei välttämättä juuri ollenkaan. Kun Käytännön Mies asui melkein kaksi vuotta eri maassa, saattoi kulua kuukausikin ilman että hän puhui lasten kanssa puhelimessa tai Skypessä. Ikävöimme kyllä toisiamme, mutta varsinkin lapsille tuntuu riittävän juuri sen aikuisen seura, joka on tarjolla.

Käytännön Miehestä puheen ollen, sille osui tietenkin työmatka niin, että nyt ollaankin erossa 10 päivää putkeen. Tuntuu muuten ihan ikuisuudelta kun on kärvistellyt etäsuhteessa ensin sen kaksi vuotta. Nyt tällainenkin ero tuntuu todella traagiselta, vaikka luultavasti huomiseen mennessä olen hyväksynyt kohtaloni ja katson tyytyväisenä iltaisin yksin romanttisia komedioita ja syön jäätelöä sängyssä. Poikittain. Ja toki myös toinen osapuoli ansaitsee pienen breikin lapsiperhearjesta, koska vaikka kotiin oli maailman ihaninta palata, niin sellainen vastuuttomuus, pelkästään kylmän pizzan syöminen ja skumpan juominen parin päivän ajan… sekin tuntuu aika mahtavalta!