AAAARGH

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

En ymmärrä tätä logiikkaa. En kyllä ikinä käynyt yhdessäkään perhevalmennuksessa (olisi varmasti kannattanut….) kun esikoisen odotusaikana vaihdoin pariin otteeseen kotikuntaa, joskin jossain vaiheessa neuvolatäti jota olin selvästi onnistunut huijaamaan siitä että mulla oli pikkulapsiarki jotenkin hanskassa pyysi myöhemmin puhumaan tuleville vanhemmille valmennukseen. No, en päässyt kun en ollut paikkakunnalla, ja varmaan ihan hyvä niin, siinäkin olisi luultavasti muutama perhe vielä muuttanut mielensä. Jäi kuitenkin kaikki vanhemmuuskurssit käymättä. Yhtäkään kasvatusopasta en ole jaksanut lukea loppuun.

Mutta miksi ihmeessä se valmennus on vain sen kaikista yksinkertaisimman elämänvaiheen ovella eikä esimerkiksi nyt. Kyllä nyt vauvan kanssa selviää ilman valmennuksia (olen todistanut sen jo kolmesti!). Napatyngät, d-vitamiinit, kylpyveden lämpötilat. Kaiken voi googlata. Kaiken yleensä oppii, jos ei muuten niin kantapään kautta. Minun ei olisi kannattanut juoda vichyä eikä syödä rautakuuria kun täysimetin vauvoja. Tajusin kolmannen kohdalla. Kantoreppua aloin arvostaa kun toinen syntyi. Vauvarokko, ilmavaivat, eka nuha – niin ihanan pientä, vaikka se ehkä silloin joskus laittoi hetkeksi arjen uusiksi ja tuntui että se vauva hukkuu räkäänsä. Mutta silloin sitä sai vuoden verran täysipäiväisesti keskittyä siihen, että tulkitsi vauvaa ja täytti hänen tarpeitaan. Haluaisin takaisin vauvavuoteen, ehkä jopa itse vauvaksi.

Missä se valmennus, vertaistuki ja iltapäiväkerhot väsyneille äideille on nyt kun pitäisi pitää ilmassa noin 194 palloa yhtä aikaa? Tai vertaistukea onneksi tarjotaan siellä sun täällä sosiaalisessa mediassa ja parhaimmillaan se on perjantai-iltana silloin kun sinun ja sen toisen omasta olemassaolostaan raskaan viikon jälkeen epävarman äidin välissä on muutama pullo viiniä ja lupaus aamu-unista, mutta muuten musta tuntuu että olen nyt vasta saapunut siihen vanhemmuuden vaiheeseen jossa tarvitsisin neuvolatätiä tsemppaamaan ja piirtämään mun papereihin hymynaamoja. Ihanan reipas äiti vaikka kaikki kaatuu päälle.

Kahdet Wilma-tunnukset ja kaksi lukujärjestystä. Muista pakata liikkakamat, yritä edes että oikea laji ja oikea lapsi. Onneksi ovat sen verran saman kokoisia että voivat lainata lennosta uikkareitaan. En todellakaan odota talviurheilukautta. Harrastukset, espanjantunnit toisella koululla, kuntoutuskäynnit ja terveystarkastukset. Pitäisikö varata joku hammaslääkäri vai? Kuusi soittoa päivässä iltapäiväkerhoon kyllästyneeltä ekaluokkalaiselta joka haluaisi tulla kotiin. Joko vois tulla. Ja kolmasluokkalainen, joka unohtaa puhelimen äänettömälle ja sitten arvaillaan kenen kaverin kotoa löytyy. Hörönaurua iltapalalla kun muistuttavat että huomenna pitäisi olla joku kuusihaarainen sukupuu piirretty pergamenttipaperille muinaskalevalaisin kirjaimin.

Yksi viskarilainen, päiväkodin lokeroon jätettävät laput jotka aina katoavat tai kastuvat kotimatkalla paperimössöksi ja tarhassa on aina väärät vaatteet, lapsi läträä lätäköissä lenkkareissa ja hellepäivinä istuu kumisaappaat täynnä hiekkaa mököttämässä. Täitä, kihomatoja, jotain eksoottisia tartuntatauteja. En tiedä yhtään työnantajaa jonka ymmärrys venyisi näihin poissaoloihin, olen kiitollinen että teen töitä kotona ja omassa tahdissa, vaikka se tässä elämäntilanteessa se tarkoittaa usein yötöitä ja viikonlopuista varastamista. Silti olen koko ajan puhelinsoiton ja viiden minuutin kävelymatkan päässä kun joku 09-310-alkuinen numero alkaa tavoitella ja ennen kuin vastaan mietin hetken onko se jonkun lapsen puheterapeutti, tarhantäti vai olenko nyt unohtanut jotain oleellista.

Hassusti kahdeksan viikon kesäloman aikana sitä alkoi odottaa arkea. Että ah rutiinit, oi että miten kiva kun lapset on päivisin ammattikasvattajien huomassa ja voin keskittyä omiin asioihini. No nyt noudatetaan orjallisesti rytmiä joka nyt vain sattuu muuttumaan joka päivä niin mietin vaan että voisipa muuttaa johonkin bambumajaan ja alkaa omavaraiseksi. Laitan lapset kalastamaan päivällisensä, enkä herää puoli kuudelta aamulta että ehdin ilmoittaa lapset uimakouluun. Oppivat uimaan sillä että soudan ulapalle ja heitän vaan mereen. Olen kuullut, että tämä on toiminut ennenkin. Olen nähnyt ihmisiä, jotka ovat selvinneet tästä elämänvaiheesta hengissä. Olen nähnyt jopa heidän jälkeläisiään, joista on tullut ihan hyviä ihmisiä, sellaisia, jotka saattavat itsekin erehtyä tähän oravanpyörään. Ja kyllä, nuo kolme ovat aivan parasta mitä maailmassa on mutta mitä jos nostettaisiin työllisyyslukuja palkkaamalla valtion puolesta vanhemmille assistentteja?

KUKA VOISI KELLOT SEISAUTTAA?

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Viimeistään kolmannen lapsen jälkeen älysin lopettaa kaikenlaisen neuvomisen äitijutuissa. Tai ainakin sellaisen pyytämättömän besserwisseröinnin, sillä kolmannen kohdalla aloin hyväksyä sen että voin antaa rajoja, rakkautta ja ruokaa mutta lopulta ne kasvavat juuri sellaisia reittejä kuin itse haluavat. Miten kolme aika lailla samoilla eväillä kasvatettua lasta ovatkin niin erilaisia keskenään? Ja miten samat temput eivät takuulla toimi kaikkien kolmen kohdalla vaan jokaisen kanssa käydään erilaisia taisteluita, jokaisen kanssa saa huolehtia erilaisista asioista ja ketään ilman en osaisi elää. Mutta en nyt tullut puhumaan siitä. Jaan toki mielelläni vinkkini refluksivauvan kanssa elämiseen tai pieniin ikäeroihin tai lentokonematkustamiseen lasten kanssa, mutta on yksi asia mitä haluaisin hokea kaikille tuoreille äideille, erityisesti niille jotka tuijottavat katatoonisina eteensä hiekkalaatikon reunalla tai sitten yrittävät epätoivoisesti ottaa koppia taaperosta joka päättää testata pää edellä hyppyä suoraan betoniin. Ja se on ärsyttävä, kamala klisee, mutta ehkä se päällimmäinen tunne mikä itselläni on viimeisen vuoden ollut: tämä aika menee ihan helvetin nopeasti.

Niinhän ne kaikki sanoo, että nauti nyt ja kohta ne on armeijassa tai ainakin rippikoulussa, vaikka luultavasti minun lapseni eivät käy kumpaakaan. Mutta isoiksi ne kasvavat ennen kuin ehdin huomatakaan. Se tuntui pitkältä ja välillä päättymättömältä ne ajat jolloin joku riippui koko ajan kiinni, ei selvinnyt hengissä ilman herpaantumatonta valvontaa, kun tuntui että kaikki kolme linnunpoikaa vaativat jotain yhtä aikaa. On myös ihan absurdi ajatus, että siitä arjesta voisi koko ajan nauttia, eihän se oikeasti kuukauden sisällä toisen norokierroksen tai vuoden viidennen täihavainnon tai ihan oikeasti vaan mahdottomalta tuntuvan aikataulutetriksen kanssa ole mikään ilo vaan tilanne, jossa tarvitsisi madonreiän, viikon loman jossain munkkiluostarissa ja piilopullon tiskikaappiin. Enkä halua lisätä yhdellekään äidille painetta siitä, että silloin univelan tai ihan oikeiden velkojen tai puolison töihin lähetettyjen passiivisaggressiivisten tekstiviestien keskellä pitäisi muistaa hampaat irvessä nauttia, mutta ehkä se ajatus myös lohduttaa; tämä menee ohi ihan helvetin nopeasti. Niin kuin sanotaan: päivät ovat pitkiä, vuodet lyhyitä.

Huomenna keskimmäinen heiluu ekalle luokalle hieman liioitellun kokoinen uusi reppu selässään. Esikoinen on jo kolmasluokkalainen, 9-vuotias joka aikoo mennä ilman aikuista elokuviin, joka käy Ärrällä ostamassa Fazerin Sinistä ja joka lukee kolme kirjaa päivässä omaan rauhaansa käpertyneenä jos en pakota pihalle. Ja kuopus, reilu viikko sitten viisi vuotta täyttänyt itsevaltias, lähtee huomenna kaverinsa kanssa Muumimaailmaan. Ilman mua. Toki mukaan lähtee kaverin äiti, mutta olen silloin satojen kilometrien (sallikaa tämä dramaattinen suurentelu, tiedän kyllä ettei Naantali nyt niin kovin kaukana ole) päässä pienimmästäni, joka on totta kai turvassa, mutta elää jo ihan omaa elämäänsä.

Että jos viisi vuotta sitten pyörittelin silmiäni omalle järjenjuoksulleni kyseenalaistaen sen, että oliko nyt kovin viisasta aloittaa alusta tätä koko hommaa, aikana, jolloin esikoinen oli vasta 4-vuotias enkä voinut aavistaa kuinka iso viisivuotiaskin voi olla (ja onneksi, onneksi yhä päivittäin hän on hyvin hyvin pienikin), mietin sitäkin että tämähän on jonkinlainen masokismin multihuipentuma ja suuri huijaus, että hormoneissa sitä pitää hyvänäkin ideana sitoa itsensä loppuiäkseen palvelemaan näitä metrinmittaisia Herttoniemen herttuoita. Ja sitten puff, viisi vuotta menivät jonnekin, valokuvista näen retkiä ja rantapäiviä, ja muistan iltasatuja ja noin 3600 hampaidenpesua (ja tietenkin kertaan sen vielä kolmella, ja omat hampaat siihen päälle – olen hyvänen aika hampaidenpesuguru) ja varmasti yli puolet kaikesta olen unohtanut ja istun iltapäivisin ihan rauhassa teeni kanssa ja voin syödä avoimesti Omar-munkkini koska kaikki kolme ovat jossain omien kavereiden kanssa skuuttaamassa tai Pokemon-jahdissa tai pihalla leikkimässä Rosvoa ja poliisia ja kukaan ei enää kaipaa minua, ainakaan koko ajan. Että muuta en neuvo, jollette erikseen pyydä, mutta lohdutan ja pelottelen yhtä aikaa, että se aika menee nopeamminkin kuin lopulta uskottekaan.

LASTEN MATKAPAHOINVOINTI

Niin kuin edellisessä postauksessa mainitsin, ei olle kauheasti liikuttu kesätalon porttien ulkopuolelle, mitä nyt silloin tällöin sinne pokejahtiin. Eilen muistin kyllä miksi. Esimerkiksi siksi, että lapseni ovat erittäin matkapahoinvoivaa sorttia. Jos joskus aina tulee sosiaaliseen mediaan laitettua vähän silotellumpaa kuvaa arjensa – eihän siellä nyt kuulu se joko saa pelaa-nurina tai näy se kuinka lapset pyyhkivät räkänsä muhun ja kaikki muu sellainen, mihin sitä ihminen siedättyy kun on kerran päättänyt perustaa perheen – niin eiliseltä olisi saanut hyvää materiaalia siihen ”riipaisevan rehelliseen osioon”. Esimerkiksi sellaista, että kaikki kolme poikaa oksentavat moottoritien pientareelle kalsareissaan samalla kun yritämme lasten isän kanssa yhden babywipes-paketin (älkää I K I N Ä matkustako mihinkään ilman kosteuspyyhkeitä!) voimin putsata takapenkkiä triplalaatoista.

Ohi kaahanneille rekkamiehille ja golf-turisteille tämä performanssi toki oli varmasti erittäin viihdyttävä ja kyllä se itsekin vähän huvitti, tai no ei kyllä huvittanut, sen jälkeen kun oli ajettu kaikki ikkunat auki vielä 50 kilometriä motarilla ensimmäisen tavaratalon pihaan, josta kävin ostamassa uusia vaatekertoja ja kenkiä pilalle oksennettujen tilalle.  Mutta lasten puolesta se tuntuu kamalalta. Erityisen kamalalta se tuntuu, koska autoilu on välillä pakollista (tosin tämän episodin jälkeen varmasti mietimme todella hartaasti mitkä retket ovat sen auton sisäpesun ja jälkikasvun yleisen surkeuden arvoisia) ja siksi, että tämä lienee ihan minulta peritty ongelma. En ole sitä sorttia, joka voi lukea tai katsoa autossa mitään, somettamisestakin tulee aika nopeasti heikko olo, ja varsinkin raskausaikana oksensin ihan lyhyilläkin ajomatkoilla. Ja nyt koko kolmikko kärsii samasta vaivasta.

Instagramin puolella sain jo neuvoja siihen, miten pahinta pahoinvointia voi ehkäistä. Omat vinkkini koskevatkin vain meidän lapsia eivätkä nekään aina toimi, joten poikkeuksellisesti otan mielelläni vastaan muiden kokemuksia tehokkaista tempuista! Meillä ajomatkoihin varaudutaan näin:

  • Pahoinvointilääke. Se saattaa olla melkoinen plasebo, mutta lapset saavat aina puoli tuntia ennen lähtöä Biodramina-tabletin (olemme ostaneet nämä siis aina Espanjan apteekista, missä noin 10 tabletin paketti maksaa nelisen euroa). Vaikuttava aine on englanniksi dimenhydrinate, joka vissiin suomeksi on difenhydramiini, josta en uskaltanut kauheasti googlettaa koska haluan nyt vaan luottaa näihin etelän farmaseutteihin. Eilen lääke otettiin vähän liian myöhään, ja juuri syödyn aamupalan päälle – big mistake.
  • Syöminen, mutta ei siellä autossa. Autossa syömisestä, ja valitettavasti myös juomisesta, seuraa yleensä pahempi olo, mutta etukäteen hoidettu suht tukeva ateria auttaa aina. Kuten yksi seuraajakin vinkkasi, maitotuotteita kannattaa välttää. Arvatkaa, syötiinkö meillä eilen juuri mansikkajogurtit ennen lähtöä…
  • Viileys. Jälleen kerran yksi asia, missä meidän Espanjan auto eli suurperheelle hieman pieni Skofa Fabia ei ole parhaimmillaan: ei ole ilmastointia. Eikä tilaa. Takapenkillä on tukalaa vähemmästäkin, ja mitä lämpimämpi on, sitä pahempi olo luonnollisesti tulee.

Yleisesti ottaen kaikki kikat, mitä on kokeiltu ja mitkä ovat yhtään oireita auttaneet, ovat olleet melko maalaisjärjellä pääteltäviä; ajelua iltaisin ja pimeällä, jos on pakko syödä niin hedelmiä. Sitten monet neuvot ovat enemmän sellaisia, joilla yritetään minimoida vahingot: takapenkille valmiiksi muovipussit ja pyyhkeet. Eilen yksi aloitti ja kun se oksennuksen haju levisi autoon, niin kaksi muuta huusivat kuorossa että ”nyt mekin yrjötään!”. Oltiin tietenkin aamun kiiressä jätetty ne perinteiset oksennuspussit pakkaamatta, enkä ollut ottanut edes vaihtovaatteita. Hyvä minä! Lapsilla matkapahoinvointi on välillä sen verran rajua, että ovat oksentaneet lentokoneessakin, bussimatkoilla varataan aina etupenkit – junassa kukaan ei ole vielä valittanut oloaan!

Tämä on myös yksi monista syistä sille, että en ole vieläkään hankkinut ajokorttia tai autoa, ja olen aina pyrkinyt etsimään kodin alueelta, jossa on hyvät ja nopeat liikenneyhteydet joka paikkaan – vaikka sitten mieluummin asumaan ahtaammin. Autottomuuteen liittyy toki paljon periaatteita, ja uskon, että jos lapset matkustaisivat säännöllisesti autossa ja tottuisivat siihen enemmän niin tämäkin ongelma ehkä helpottuisi. Kaikilla pahoinvointi on alkanut noin 3-vuotiaana, eikä vielä suurta helpotusta näy edes esikoisella. Onneksi esimerkiksi mökkimatka on vain reilu vartin autolla ja vähän veneilyä päälle, eli mistään ei jäädä paitsi vaikka välttelenkin näitä automatkoja, mutta Espanjassa olisi ihanaa kierrellä enemmän. Jos on jotain tosi hyviä neuvoja tämän asian suhteen niin kuulen ne mielelläni! En nimittäin ihan heti uudestaan haluaisi toistaa eilistä esitystä paikallisille tielläliikkujille…

HYVIÄ TEISTÄ TULEE

Kuopuksen kevätjuhla jäi väliin matkan takia. Se vähän harmitti; nykyinen päiväkotiryhmä hajoaa kevään päätteeksi ja ihana lastentarhaopettaja vaihtoi toiseen päikkyyn, ja hoitajatkin lopettavat meidän talossa. Keskimmäisen kevätjuhla oli eskarivuoden päätös, sympaattista sekoilua, jossa lapsista parasta oli jäätelö. Ehkä myös joistakin aikuisista. Esikoisen varsinaiseen kevätjuhlaan emme lopulta lähteneet, kun kävi ilmi että lapsi itse ei esiinny ja, noh, satoi kaatamalla. Ja tänään sitten oli todistustenjako.

Matkalla koululle juttelin tuttujen vanhempien kanssa kuluneesta lukukaudesta ja huomasin, etten juuri tiennyt mitään lapsen koulumenestyksestä. Hänen luokallaan oli käynyt huonompi tuuri ja viimeiset kuukaudet menty vaihtuvien sijaisten huomassa, ja viiden kuukauden ajalta oli tullut kaksi Wilma-merkintää, nekin aika ympäripyöreitä, ja kaksi matikankoetta kotiin allekirjoitettavaksi. Oletin siis että lapselle oli hommat hallussa, ja niinhän ne olivatkin: todistus oli mainio. Hyviä arvioita tärkeämpi tunnustus oli reilun kaverin stipendi, josta olimme ylpeitä niin minä kuin poikakin.

Koko päivän me vanhemmat olemme kilvoitelleet sosiaalisessa mediassa todistusten ja kukkien kanssa poseeraavien lasten kuvilla ja kehuilla. Ja ne ovat ansaittuja. Ne ovat ihania, ja asiaankuuluva päätös kouluvuodelle. Mutta samalla totesin, että en ole oikeasti kovin kiinnostunut tokaluokkalaisen todistuksesta. Mahtavaa, että se oli hyvä. Ajattelisin varmasti eri lailla mikäli lapsen koulunkäyntiin liittyisi haasteita tai huolta, mutta nyt läksyt on tehty ilman että olen vahtinut vieressä, tunneille ehditty ja siellä on ilmeisesti oltu ihan kiltisti. Ja jotain opittukin. Mutta olen itse elävä esimerkki siitä, että koulumenestys, varsinkaan alakoulussa, ei vielä määrittele elämää eikä sille pidä antaa liian suurta painoarvoa – kiittää saa ja kehua, mutta toivottavasti niitä ylpeyden aiheita muistetaan kuiskia lasten korviin myös muina päivinä vuoden aikana.

Tästä tulee helposti nyt kauheaa paatosta, anteeksi. Olen juonut vähän viiniä, olen vähän väsynyt, olen vähän pihalla siitä millainen kesä tästä oikein tuleekaan. Mutta jos jostain olen ylpeä tänä vuonna niin siitä, miten täysin epämusikaalisista vanhemmista syntynyt kuopus on oppinut komean kavalkadin klassisia suomalaisia lastenlauluja, kiitos varhaiskasvatus. Kuinka hän on löytänyt omia sydänystäviä ja alun tahmeuden jälkeen rakastaa päiväkotielämää, äitinsä helpotukseksi. Ja olen ylpeä siitä, että keskimmäinen selvisi keväästä, johon kuului esiopetuksen lisäksi paljon muitakin velvollisuuksia ja vaatimuksia hänelle, säilyttäen sen positiivisen perusolemuksen ja tsemppihengen, joka kompensoi hänen hieman hajamielistä taiteilijaluonnettaan. Ja olen ylpeä esikoisesta, joka on ottanut vastuuta omasta koulutyöstään, luottanut itseensä ja jaksanut käydä kerran viikossa pitkän koulupäivän päätteeksi vielä espanjantunneilla toisessa kaupunginosassa. Ja olen ylpeä itsestänikin, sillä olemme nukkuneet kevätlukukaudella pommiin vain kerran, lapset ovat olleet yhtä poikkeusta lukuunottamatta aina ajoissa, olen muistanut suunnilleen jokaisen retken ja melkein aina ollut oikeat liikuntakamatkin lapsella repussa. Hyvä me aikuiset, hyvä te lapset!

P6011466.jpeg