KUN SYLI ONKIN TÄYNNÄ

Tämä vuosi on ollut monella tapaa toivotonta vaiheilua ja päättämättömyyttä lähes elämän joka sektorilla, mutta yhdessä asiassa olen saavuttanut jonkinlaisen noin kahdeksan vuotta sitten kadonneen rauhan. Sairastuin erittäin vakavaan vauvakuumeeseen 23-vuotiaana, aika nuorena siis, ja se yllätti rajuudellaan itsenikin. Primitiivinen tarve saada lapsi kumpusi jostain todella syvältä ja sai käyttäytymään aivan hullusti. Yleensä paheksun suuresti sitä, että naisten käytöstä, oli se kuinka irrationaalista tahansa, perustellaan hormoneilla mutta muutuin itse ylilyönteineni todella varoittavaksi esimerkiksi siitä, mitä ylidramaattiset munasarjat voivat saada aikaan ihan älykkäällekin ihmiselle. Nyt se vähän naurattaa, mua ainakin, Käytännön Miestä ehkä ei.

Ja kun sain mitä halusin, ensimmäisen lapseni keväällä 2010, olivat tikit hädintuskin sulaneet kun huomasin että haluan lisää. Se tunne, että tahdon vielä olla raskaana, synnyttää (vanha kunnon masokisti kun olen), kokea kaiken alusta alkaen – se oli raastava. Ja kun keskimmäinen syntyi kevättalvella 2012, ei se suinkaan lääkinnyt tätä vaivaa lopullisesti. Aloin epäillä olevani kroonisesti vauvakuumeinen. Että aina ja ikuisesti olisi se tunne, että perheestä puuttuu joku. Vauvanarkkari, jolla syli olisi aina puoliksi tyhjä vaikka oikeasti lapsia olisi enemmän kuin käsiä. Kun kuopus syntyi kesällä 2014, aloin heti laitoksella tunnustella tulisiko tuttuja oireita. Olisiko luopumisentuskaa, selittämätöntä haikeutta, kateutta nelilapsisia perheitä kohtaan?

Mutta viimeistään nyt, kun kauppareissulla voin iloisesti vihellellen ohittaa vaippahyllyt ja pilttipurkit, kun jokainen jälkeläinen kykenee verbaalisesti ilmaisemaan itseään eikä tarvitse arvailla onko vika tähtien asennossa, väärissä sukissa vai ihan vaan syntymäketutuksessa, olen kokenut ihmeparantumisen. Tai onko se nyt mikään ihmekään, ettei seitsemän vuoden surkeiden yöunien jälkeen enää unelmoi neljännestä kierroksesta, mutta olen silti hieman yllättynyt tästä olotilasta. Kun tuntuu vuosien jälkeen siltä, että perhe tosiaan on tässä, täysi, valmis ja täydellinen.

Ei ole vauvavajetta, vaikka joskus leikittelenkin ajatuksella neljännestä. Esimerkiksi kun luen, kuinka kolmen lapsen äidit ovat kaikista stressaantuneimpia. Olen ollut todella onnekas saadessani juuri sen kokoisen perheen, kun olin toivonutkin, ja tiedän olevani etuoikeutettu kun voin vielä vitsailla iltatähdestä. Ja käyn yhä lähes päivittäin paikallisten kanssa keskusteluja siitä, pitäisikö meidän nyt ”hankkia se tyttö vielä”. Ei, ei pidä. Jos se vanha mielenhäiriö tekee paluun ja huomaan taas selaavani Lindexin vauvanvaatevalikoimaa, niin tervetuloa neljäs lapsi, ihan missä muodossa tahansa. Pidätän siis oikeuden muuttaa mieleni, mutta pidän aika epätodennäköisenä että kokisin sitä samaa suurta tuskaa kuin aiemmin. Olen oppinut nauttimaan siitä, mitä on: nämä kolme huipputyyppiä, joissa riittää ihmeteltävää ja ihasteltavaa yhdeksi ihmisiäksi. Ja nauttimaan siitäkin, että se äiti joka juoksee 1-vuotiaan perässä junassa ja yrittää neuvotella lapasia käteen uhmaikäiselle…se en ole minä!

Ja mikä parasta, kun on kolmekymppinen, kaikki kaverit saavat vauvoja! Voin nuuhkutella muiden beebiksiä, ja antaa käärön heti takaisin äidilleen kun se alkaa itkeä, haista tai huutaa! Itse otin varaslähdön ja vaikkei se ehkä ollut, ainakaan mielikuvitusuraani tai opintoja ajatellen, kaikista optimaalisin ajankohta niin kun olen 45-vuotias, on esikoinen jo kaksikymppinen. Eli olen heti valmis mummiksi, heh heh. Mutta kun viimeisen lapsen syntyessä kokemusta oli vain alle 5-vuotiaista lapsista, en voinut aavistaakaan miten se sinällään aivan ihana vauvavaihe ei olekaan parasta  lapsissa vaan kaikki sitä seuraavat ikävaiheet (paitsi ehkä se 1-2-vuotiaan itsetuhoinen ja itsepäinen kasvukausi) ovat toinen toistaan hauskempia. Tämä kehitys ehkä loppuu siinä vaiheessa kun tyypit täyttävät kymmenen, tai sitten murrosikäkin yllättää iloisesti. Mutta ei nyt mennä asioiden edelle. Nyt on aika hyvä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

ESKARISSA ESPANJASSA

Jep, kaksi kuukautta sitten panikoin lasten koulupaikkoja, jopa itkin. Joutuvat raukkaparat kielitaidottomina ghettokouluun! Ja nyt kaksi kuukautta myöhemmin olen todella tyytyväinen kouluun. Sijainti tietenkin voisi olla lähempänä, eikä tämäkään koulu ole täydellinen, mutta kaikin puolin positiivinen yllätys. Erityisesti paikallinen esikoulu on tehnyt niin lapseen kuin vanhempiin todella suuren vaikutuksen, ja ajattelinkin nyt hehkuttaa yhden postauksen verran espanjalaista eskaria.

Täkäläinen infantil alkaa 3-vuotiaana ja kestää kolme vuotta. Päivät ovat saman mittaisia kaikille lapsille näistä pienimmistä aina kuudesluokkalaisiin, eli kello 9 aamulla heidät jätetään koulun portille, josta lapset juoksevat pihalle jonoihinsa, ja haetaan luokan ovelta kello 14. Useimmissa täkäläisissä kouluissa 3-5-vuotiaiden infantil sekä 1.-6. luokkalaisten primaria ovat samassa yhteydessä, niin myös poikien koulussa. Pienimmät ovat omissa rakennuksissaan ja ulkoilevat myös eri aikoina. Pampulan, eli eskarin isoimpien, luokka syö eväät ensin ja ulkoilee sitten noin klo 11-11.30.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

P:n luokalla on vain yksi opettaja ja 25 lasta. Tämä tuntuu melkoiselta kontrasti suomalaiseen systeemiin, jossa esikoisen eskarivuonna oli lastentarhanopettajan lisäksi 18 hengen ryhmässä lastenhoitaja. Ja ne olivat jo kuusivuotiaita! Mutta tiedättekö mitä: P:n opettajalla on homma hanskassa. Pampula rakastaa opettajaansa, joka ei kuulemma juuri ikinä huuda. Kaikki lapset (ja heidän vanhempansa) vaikuttavat äärimmäisen tyytyväisiltä eskariin ja kaikki tuntuu toimivan aivan upeasti. Meillä on ollut muutama ”vanhempain vartti”, jonka aikana olemme kuulleet paljon kehuja reippaasta, omatoimisesta ja iloisesta 5-vuotiaasta. Opettaja osaa kertoa pienistä oppilaistaan varsin yksilöllisesti ja olemme olleet kaikin puolin vakuuttuneita paitsi hänen ammattitaidostaan myös lempeästä luonteesta, jonka ansiosta kuri pysyy isossa ryhmässä hyvässä hengessä.

Kolmevuotinen infantil ei ole Espanjassa pakollinen, mutta päätellen siitä miten kaikki pitivät meitä hulluina kun kuopusta ei sinne laitettu, on aivan itsestään selvää että kaikki 3-vuotiaat aloittavat infantilin. Sitä nuoremmille kunta ei tarjoa päivähoitoa. Joissain, ei kaikissa, koulussa on mahdollisuus myös iltapäivähoitoon eli aula matinaliin, jossa lapset jäävät koululle pyörimään siihen asti, kunnes vanhemmat pääsevät töistä. Lähtökohtainen oletus on, että joko vanhemmat, isovanhemmat tai sovitusti jokin toinen hakee lapset kahdelta, ja päästäkseen aula matinaliin tarvitaan todistus työnantajalta. Siellä on mahdollisuus myös ruokailuun, joka on n.80 euroa kuussa. Meillä eivät pojat tietenkään aula matinaliin osallistu, mutta kuulemma ruoka on luomupainotteista perusruokaa, joskin paljon myös kaakaota, mehuja, jogurtteja yms.

Infantil itsessään on ilmainen, mutta meillä meni tänä syksynä 120 euroa ”koulukirjoihin”. En tiedä, miten mahdollisesti vähävaraisille tämä järjestetään. Oppimateriaali on kyllä mielenkiintoista ja kattavaa – ja ennen kaikkea kunnianhimoista! Täällä kaunokirjoituksen treenaaminen aloitetaan jo toisena eskarivuonna ja Pampula onkin ahkerasti harjoitellut kotona sellaisia asioita, joita Suomessa treenataan vasta ekalla luokalla. Omat kirjansa ovat myös englantiin, jota on muutama tunti viikossa, sekä uskontoon, jota myös on kahdesti viikossa – tähän Pampula ei osallistu vaan hän ja muutama muu kaveri piirtelevät sen ajan. Sen lisäksi Infantiliin hankittiin ”koulupuvut”, eli kuumille keleille shortsit ja paita ja viileämmille kausille tuo kuvassakin näkyvä essu (jokaiselle luokka-asteelle on oma värinsä: pienimmillä punainen, 4-vuotiailla sininen ja isoimmilla keltainen). Nämä maksoivat yhteensä noin 40 euroa kirjailuineen. Suurin osa lapsista käyttää ainakin jotain koulupuvun osaa, mutta toiset ovat myös ihan tavallisissa vaatteissa. Sen lisäksi ennen koulunalkua hankittiin esim. muovailuvahaa, vihkoja ja kyniä n. 40 euron edestä.

Päivän aikana lapset leikkivät ja laulavat, askartelevat, opiskelevat, syövät kotoa tuodut eväät (meillä pakataan aina porkkanaa, kurkkua tai omenaa sekä kinkkuvoileipä ja keksiä) ja ulkoilevat sen puolisen tuntia. Mielestäni toki pihallaoloa voisi olla enemmän, mutta noin yleensä ihailen miten yksi aikuinen pitää upeasti kasassa ison ryhmän pieniä lapsia niin, että lapset silti rakastavat opettajaansa ja ovat selvästi hyvin tyytyväisiä luokassaan. Pampula pitää eskarista hurjan paljon ja on kehittynyt monessa taidossa huimasti – vaikka olenkin sitä mieltä, että lapsuus on lyhyt ja koulusta ehtii stressata monta vuotta, on hyvä että 5-vuotiaita hieman haastetaan. Monet osaavat lukea ensi vuonna mennessään ekalle luokalle.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Joten enää ei itketä, paitsi ilosta. Espanjalainen eskarisysteemi on tehnyt vaikutuksen. Aiemmin säälin noita pieniä, jotka joutuvat noin nuorina koulumaiseen järjestelmään, mutta se näyttääkin sopivan heille oikein hyvin. Totta kai 3-vuotiailla ja vähän vanhemmillakin leikin kuuluu olla pääosassa arjessa, mutta selvästi myös alle kouluikäiset nauttivat oppimisesta. Uskon, että tämä on loistava pohjustus ennen koulunaloitusta kaikille 5-vuotiaille ja etenkin tuolla omalle häslääjälle, jonka keskittymiskyky, kirjoitustaidot sekä laskutaidot ovat ottaneet räjähdysmäisen kiidon uudessa ympäristössä. Tämän 25-tuntisen viikon jälkeen viikonloput ja lepo tulevat aina tarpeeseen, mutta äidin sydän kehrää kun joka aamu kouluun lähtee innokas opiskelija.

SEKIN PÄIVÄ KOITTI

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Hänellä pitäisi olla tänään elämänsä ensimmäinen koulupäivä. Ihan noin idylliseltä ei meidän tavallinen torstai tällä kertaa näytä, koska olemme kaikki mystisen kesäflunssan kourissa, mutta tällaista se vielä hetken on. Miettimistä, mitä tehtäisiin ja mitä syötäisiin, helteiltä piilottelua sisällä, riitelyä veljien kanssa, Minecraftia, arjen odottelua, retkiä rannalle ja jokapäiväisiä visiittejä jäätelöbaariin.
Eipä tuo 7-vuotias muutenkaan vietä aikaansa sosiaalisessa mediassa, mutta juuri nyt haluan piilottaa jo muutenkin ystäviään ja Suomea ikävöivältä esikoiselta kuvat, joissa hänen kaverinsa ja ikätoverinsa marssivat vinoissa jonoissa valtavat reput selässään ja vähän liian isoilta näyttävät kengät jaloissaan aloittamaan ainakin yhdeksän vuoden urakan. Tuskin se hänen rintaa puristaisi samalla tavalla kuin äitinsä, joka yhtä aikaa elää mukana kun lähes kaikkien äitiystävien lapset kävelevät ensikertaa koulutielle ja samalla potee syyllisyydentuntoa siitä, että oma poikanen joutuu aloittamaan koulunsa niin erilaisessa ympäristössä.

Eikä mun ensimmäinen lapsi mene ikinä ensimmäiselle luokalle, siitä tulee suoraan tokaluokkalainen!

Kunhan ensin saadaan koulupaikat pojille. Kun saavuimme kesäkuun lopussa olimme auttamattomasti myöhässä Andalusian koulupaikkojen jaossa. Kotiamme vastapäinen koulu oli täynnä – esikoiselle olisi löytynyt paikka, keskimmäiselle ei. Kuopukselle, jonka kuuluisi paikallisen järjestelmän mukaan aloittaa tänä vuonna esikoulu, ei paikkaa ole edes haettu koska se on julistettu jo valmiiksi täysin toivottomaksi. Ja vaikka ikäistensä seura ja kielikylpy tekisikin 3-vuotiaalle hyvää, tuntuu paikallisen esikoulun vaatimustaso vähän kovalta näin pohjoismaisen nössöäidin mielestä. Pitäisi osata mennä vessaan itse, ajoissa siis, ja huolehtia omista tavaroistaan. Tärkeitä taitoja totta kai, mutta harjoitellaan niitä nyt vuosi kotioloissa.

Ehdoton edellytys on ollut, että veljekset pääsevät samaan kouluun. 5-vuotiaalla on luvassa viimeinen vuosi esiopetusta ja onneksi esikoulu ja ala-aste ovat yleensä samassa rakennuksessa. Meillä on muutaman kilometrin säteellä useampi koulu, mutta ne olivat kaikki jo täynnä sinä kesäkuisena maanantaina kun juoksimme passit ja rokotustodistukset kädessä koulusta toiseen kyselemässä, mihin meidät ottavat. Paikkoja on haettu nyt jopa puolen tunnin ajomatkan päässä ihan toisesta kaupungista, koulusta, jossa on edustettuna 19 eri kansallisuutta. Siellä pitäisi olla tilaa, mutta me taas emme asu alueella – vaikka saatoin hakuvaiheessa väittää, että olemme sinne muuttamassa. Koululla on hyvä maine ja taitaa olla yksi alueemme ainoista, jotka ovat niinkin nykyaikaisia että heillä on omat kotisivut.

Mutta emme saaneet tietoa koulupaikoista ennen kuin espanjalaisten kesälomat alkoivat, ja nyt elämme epätietoisuudessa ainakin elokuun loppuun. Ei mitään aavistusta mihin kouluun pojat pääsevät, tai pahimmassa tapauksessa joutuvat, ja milloin ne edes alkavat. Varoiteltiin meitä siitäkin, etteivät pojat välttämättä pääse aloittamaan koulua heti ensimmäisenä koulupäivänä, jos tässä on jotain paperityötä ja muuta säädettävää. Voin sanoa, että hieman nousee hiki pintaan muutenkin kuin 38 asteen ilmojen takia. Mutta haluan luottaa siihen, että asiat järjestyvät niin kuin niillä yleensä on tapana, ja alan jo valmistautua reppuostoksille. Kyllä se ihanan kamala ensimmäinen koulupäivä koittaa vielä meidänkin perheelle.

KOLMAS ON KOLME

Vuosi sitten onnittelin ensisijaisesti itseäni: Tuntui, että se äitiystaipaleen raskain osuus oli takana (ja nyt älkää tulko pilaamaan mun hyvää fiilistä niillä ”oottakaas kun ne on teini-iässä” tai ”pieni lapsi, pienet murheet” kommenteilla!). Tänään tahdon onnitella sitä isoa pientä tai pientä isoa poikaa, joka täytti kolme vuotta kello 11.39.

Pipsa Possu-kakku odottaa jääkaapissa. Hän on saanut lempiruokaansa, pizzaa, vaikka ei kuumuuden takia jaksanut sitä paljoa syödäkään. Hän nukkui pitkästä aikaa päiväunet, yhteisestä sopimuksesta, kun oltiin ensin käyty salaa kaksin hakemassa jäätelöbaarista jäähilejuoma jaettavaksi. Hänestä on vuodessa tullut niin taitava, kun hän topakasti sanoo ”ite” hän myös tekee sen itse. Niin kuin tähän elämänvaiheeseen kuuluu, hänen harkintakykynsä aina välillä vähän pettää, mutta pääasiassa hän on hyvin rationaalinen, ikäisekseen analyyttinen ja ymmärtää järkipuhetta. Tolkun pikkupoika.

Tosipaikan tullen niin totinen, mutta muuten huumoriveikko joka rakastaa leikkiä autokauppiasta. Hän bongaa Mini Cooperit, poliisiautot ja ambulanssit kaukaa, hän rakastaa joskus hieman rajusti ja elää suurilla tunteilla. Hän on niin paljon enemmän kuin uskalsin edes toivoa häntä odottaessani. Ennen kuin tuli äidiksi, ei voinut aavistaa miten parasta on loppujen lopuksi ollut se, että näkee oman lapsen kasvavan onnelliseksi ihmiseksi. Joten hyvää syntymäpäivää, sinä rakas leijonalapsi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA