HYVIÄ TEISTÄ TULEE

Kuopuksen kevätjuhla jäi väliin matkan takia. Se vähän harmitti; nykyinen päiväkotiryhmä hajoaa kevään päätteeksi ja ihana lastentarhaopettaja vaihtoi toiseen päikkyyn, ja hoitajatkin lopettavat meidän talossa. Keskimmäisen kevätjuhla oli eskarivuoden päätös, sympaattista sekoilua, jossa lapsista parasta oli jäätelö. Ehkä myös joistakin aikuisista. Esikoisen varsinaiseen kevätjuhlaan emme lopulta lähteneet, kun kävi ilmi että lapsi itse ei esiinny ja, noh, satoi kaatamalla. Ja tänään sitten oli todistustenjako.

Matkalla koululle juttelin tuttujen vanhempien kanssa kuluneesta lukukaudesta ja huomasin, etten juuri tiennyt mitään lapsen koulumenestyksestä. Hänen luokallaan oli käynyt huonompi tuuri ja viimeiset kuukaudet menty vaihtuvien sijaisten huomassa, ja viiden kuukauden ajalta oli tullut kaksi Wilma-merkintää, nekin aika ympäripyöreitä, ja kaksi matikankoetta kotiin allekirjoitettavaksi. Oletin siis että lapselle oli hommat hallussa, ja niinhän ne olivatkin: todistus oli mainio. Hyviä arvioita tärkeämpi tunnustus oli reilun kaverin stipendi, josta olimme ylpeitä niin minä kuin poikakin.

Koko päivän me vanhemmat olemme kilvoitelleet sosiaalisessa mediassa todistusten ja kukkien kanssa poseeraavien lasten kuvilla ja kehuilla. Ja ne ovat ansaittuja. Ne ovat ihania, ja asiaankuuluva päätös kouluvuodelle. Mutta samalla totesin, että en ole oikeasti kovin kiinnostunut tokaluokkalaisen todistuksesta. Mahtavaa, että se oli hyvä. Ajattelisin varmasti eri lailla mikäli lapsen koulunkäyntiin liittyisi haasteita tai huolta, mutta nyt läksyt on tehty ilman että olen vahtinut vieressä, tunneille ehditty ja siellä on ilmeisesti oltu ihan kiltisti. Ja jotain opittukin. Mutta olen itse elävä esimerkki siitä, että koulumenestys, varsinkaan alakoulussa, ei vielä määrittele elämää eikä sille pidä antaa liian suurta painoarvoa – kiittää saa ja kehua, mutta toivottavasti niitä ylpeyden aiheita muistetaan kuiskia lasten korviin myös muina päivinä vuoden aikana.

Tästä tulee helposti nyt kauheaa paatosta, anteeksi. Olen juonut vähän viiniä, olen vähän väsynyt, olen vähän pihalla siitä millainen kesä tästä oikein tuleekaan. Mutta jos jostain olen ylpeä tänä vuonna niin siitä, miten täysin epämusikaalisista vanhemmista syntynyt kuopus on oppinut komean kavalkadin klassisia suomalaisia lastenlauluja, kiitos varhaiskasvatus. Kuinka hän on löytänyt omia sydänystäviä ja alun tahmeuden jälkeen rakastaa päiväkotielämää, äitinsä helpotukseksi. Ja olen ylpeä siitä, että keskimmäinen selvisi keväästä, johon kuului esiopetuksen lisäksi paljon muitakin velvollisuuksia ja vaatimuksia hänelle, säilyttäen sen positiivisen perusolemuksen ja tsemppihengen, joka kompensoi hänen hieman hajamielistä taiteilijaluonnettaan. Ja olen ylpeä esikoisesta, joka on ottanut vastuuta omasta koulutyöstään, luottanut itseensä ja jaksanut käydä kerran viikossa pitkän koulupäivän päätteeksi vielä espanjantunneilla toisessa kaupunginosassa. Ja olen ylpeä itsestänikin, sillä olemme nukkuneet kevätlukukaudella pommiin vain kerran, lapset ovat olleet yhtä poikkeusta lukuunottamatta aina ajoissa, olen muistanut suunnilleen jokaisen retken ja melkein aina ollut oikeat liikuntakamatkin lapsella repussa. Hyvä me aikuiset, hyvä te lapset!

P6011466.jpeg

YHDEKSÄN VUOTTA (EPÄ)ONNISTUMISIA

Olen jostain lukenut (tämä on tällainen klassinen internetlähde, sori siitä) että vanhemman pääasiallinen tehtävä on tuottaa lapselleen pettymyksiä. Tai kai se pohjimmainen pointti oli, että vanhemmat vähintäänkin opettavat lapsensa käsittelemään pettymyksiä, mutta itse aion vedota tuohon ensimmäiseen versioon. Sillä jos se pettymysten tuottaminen omille jälkeläisilleen on hyvän vanhemmuuden mitta, voin rauhassa paukutella henkseleitäni.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Esikoinen täytti tänään yhdeksän vuotta. En oikein mitenkään käsitä, että tässä on hujahtanut melkein vuosikymmen äitinä. Se on ollut yhtä aikaa suurin ilo ja kunnia mitä ihminen voi saada, ja välillä sitten tuntunut vankeusrangaistukselta ja oma vanhemmuus ihan vitsiltä, kun olen huomannut että on loputtomasti tapoja pilata oma lapsensa – ja usein niistä virheistäkin huolimatta niistä näyttää kovaa tahtia kasvavan ihan kunnon ihmisiä. Totta kai ne varmasti tarvitsevat terapiaa aikuisina, kuten oikeastaan me kaikki tavalla tai toisella, mutta olen luottavainen että se ei ole pelkästään äitisuhteen analysointia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ja kun olen nyt vuosien ajan tuottanut niitä pettymyksiä lapsille, niin ihailtavalla mielenrauhalla he ovat myös tänään ottaneet kaikki peruuntuneet suunnitelmat vastaan. Kas, olin luvannut esikoiselle ystävän kyläilyn, pizzaperjantain ja jäätelöbaarin ja vielä leffaillankin. Ja sitten aamulla yksi lapsosista raapi päätään raivokkaasti ja täihän sieltä löytyi. Täihavainnot jäivät lopulta kahteen, mutta koska olen näissä parasiittiasioissa aika neuroottinen, päätin pitää koko porukan kotona, hoitaa sen pyykki- ja siivousrumban samalla ja tietenkin tehdä ne apteekin öljyhoidot jonka rinnalla curly girl-metodi näyttää ihan arkiselta läträykseltä. Olen kyllä kuullut, että yksi isä päätti hoitaa täiongelman imuroimalla lasten päät puhtaaksi, mutta katson että tässä menee se rima mitä en alita.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kun olimme aamupäivän avanneet takkuja ja rampanneet pesutuvassa, päädyin puhumaan kolmikon mukaan Linnanmäelle – oli vain pakko päästä ulos, vähän niin kuin kesän eka päivä. Tämä tuntui hyvältä kompensaatiolta siitä, että ystävä ei päässyt kylään ja ruoaksi olikin spagettia, lapsiraukat. Ja sitten menimme Lintsille, ja siellä vasta niitä pettymyksiä alkoi putoilla. Ei, nyt juuri ei ollut 126 euroa ylimääräistä tällä ex tempore-reissulla rannekkeisiin; mennään vaan ilmaislaitteisiin. Jotka, näin itselle muistutukseksi, alkavat olla jo vajaa viisivuotiaankin mielestä melko tylsiä, puhumattakaan 9-vuotiaasta. Ja ei, nyt kun on syöty jäätelö ja popcornit, ei enää mennä ostamaan kympillä pirtelöä, jonka päällä on kermavaahtoa, donitsi ja diabetesdiagnoosi. Ja ei, nyt ei jaksa enää illalla pelata Labyrinttiä eikä katsoa leffaa eikä lukea kuin ehkä puoli lukua Harry Potteria. Ja kun synttärisankarilla irtosi iltapalalla hammas, jouduin toteamaan ettei Hammaskeijulla juuri nyt ole käteistä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ja jokaisen ei:n he ottivat vastaan stoalaisen tyynesti. Tottuneina siihen, että aika usein vastaus on ei. Tai että suunnitelmat muuttuvat, peruuntuvat tai unohtuvat. Tai että kun kotona on aina vain yksi aikuinen, on melko varmaa että ne epämääräiset ”no katsotaan parin tunnin päästä” tai ”odota kun hoidan eka tän jutun…” mutinat raukeavat ennen kuin ehtivät toteutua. Tavallaan se on sääli, koska totta kai tahtoisin antaa heille kaiken. Mutta se ei ole mahdollista ilman madonreikiä tai klooneja tai miljoonia, joilla palkata henkilökuntaa hoitamaan kaikki muu elämä. Joten nyt se on päätöntä pyörimistä Lintsillä ilman rahaa jokaiseen narunvetoon. Ja se on ei, ei sittenkään elokuvaa vaikka niin päivällä itse ehdotin. Ja ehkä heistä tulee tämän ansiosta mielettömiä menestyjiä, ja voin sanoa että tämä kaikki oli suunniteltu juuri näin eikä vain ikuisen kaaoksen tulos.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

ERONNEEN ÄITIENPÄIVÄ

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Elämme vielä sitä vaihetta perheenä, tai paloiteltuna perheenä (kylläpä kuulosti Dexteriltä), että kaikki juhlapyhät eletään ensimmäistä kertaa läpi eron jälkeen. Toisaalta emme ole koskaan olleet mitään intohimoisia perinneihmisiä, ja olemme aiemmin eläneet vuosia kahdessa eri valtiossa muutenkin ja siihenkin väliin on mahtunut monta isänpäivää ja itsenäisyyspäivää ja muuta päivää joita on vietetty tuhansien kilometrien välimatkalla. Joten mitenkään hirveän dramaattiselta ei ole tuntunut luoda uusia traditioita.

Äitienpäivä on kuitenkin siitä haastava päivä, että siihen liittyy lapsille kova halu yllättää päivänsankari. Pojilla oli aika kovat paineet keksiä aamupala, jonka he voivat valmistaa kun minä nukun – hellyyttävä ajatus, sillä sänkyni on noin kolmen metrin päässä keittiöstä ja rakkaat lapseni pitävät melkoista meteliä ihan vain istuessaan paikoillaan ja hengittäessään. Olen yrittänyt etukäteen lohdutella, että en odota suurta spektaakkelia tai aamupalaa sänkyyn vaan nämä kolme ovat se paras mahdollinen lahja, ja syy mun juhlaani. Lapset kuitenkin kaipailivat toista aikuista auttamaan, sillä tuntui olevan tärkeää toteuttaa äitienpäivän ohjelmanumerot juuri niin kuin heille oli maalailtu. Ja siis vaikka olen kuinka marttyyriäiti silloin kun lapset eivät syö hartaudella heille kokkaamiani kasvisruokia, niin tässä asiassa en ole ääneen sanonut mitään muuta kuin että he riittävät. Ilmeisesti kuitenkin jo alle kouluikäisillä voi olla vahva visio siitä, millainen on oikeaoppinen äitienpäivä.

Asiat kuitenkin järjestyivät ihan hyvin. Äitienpäivän aamupala eskarissa ja päiväkodissa oli selvästi sopiva tapa juhlia. Olen todella kiitollinen varhaiskasvatuksen kärsivällisille työntekijöille, jotka ovat auttaneet lapsiani istuttamaan kukkia, jotka luultavasti onnistun murhaamaan viikossa, ja ompelemaan vohvelikankaalle psykedeelisiä säkkyröitä. Ja tietty askartelemaan suloisia kortteja, joissa äitiä epäillään 40-vuotiaaksi. Lapset olivat onnessaan saadessaan ojentaa itsetehdyt paketit, ja itse olin tietenkin syvästi liikuttunut näistä lahjoista.

Ja aamiaista en saa sänkyyn, kuin korkeintaan itse tekemällä. Vietän nimittäin äitienpäiväni yksin. Vitsailin usein, että paras äitienpäivä olisi sellainen, jonka saan viettää ylhäisessä yksinäisyydessäni ja nyt kävi niin, että pojille tuli tilaisuus lähteä perunanistutuspuuhiin mökille ja koirakin kutsuttiin yökylään. Olen ensimmäistä kertaa todella pitkään aikaan yksin kotona. Menen ehkä yksin leffaan. Tai ehkä treffeille. Ehkä teen töitä ja käyn lenkillä ja nukun sikeästi ilman että kukaan potkii naamaan. Tähän ei liity ripaustakaan haikeutta, sillä viimeiset puoli vuotta olen saanut olla niin intensiivisesti äiti etten juuri nyt kaipaa siitä erikseen kiitosta. Kuulostaa tietenkin ihan kauhean kornilta, mutta tyytyväiset, tasapainoiset ja omina itsenään onnelliset lapset ovat olleet paras palkinto, ja nautin mielelläni tästä äidinylpeydestä hetken yksinkin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

POST-VAPPU

 

Muistatteko, kuinka viime vuonna angstailin vappua Espanjassa? Siksi tuntuu vähän hassulta, että vielä tiistaiaamuna vannoin, että me vietetään vappu kotona ns. lataillen akkuja, olihan tässä just pääsiäinen ja viikonloppu ja tuntuu, ettei niistäkään ole vielä oikein toipunut. Mutta ei sitten malttanut. Olikohan se aurinko tai munkinhimo vai ihan vaan ilo siitä, että sai osallistua vappuhumuun, mutta päätettiin sitten vähän kuitenkin viettää vappua. Tiistai-iltana kokoonnuttiin pariksi tunniksi paikalliseen leikkipuistoon tuttujen lapsiperheiden kanssa; kaoottista, mutta hauskaa. Tänä vuonna ilmoitin lapsille ettei tule vappupalloja – en halunnut laittaa rahaa siihen, meillä on joka paikka täynnä vielä pääsiäismunien yllätyksiä ja juuri nyt en jaksa yhtään mitään ylimääräistä tähän kotiin, ja saavat kuitenkin kesällä taas Espanjassa feria-pallot. Ja kävi ilmi, että lapsilleni tärkeintä vapussa on vain vapaus riehua ja lupa syödä rajattomasti donitseja.

Vappupäivänä paiskin aamun töitä ja sitten suuntasimme juhlahumuun kaupunkiin. Matkaan mahtui hajonnut ratikka ja pitkä kävelymatka Eiraan, ystäväni kotiin jossa on vietetty lukemattoman monta vappua. Ja ihme kyllä kolmikko jaksoi tämänkin via dolorosan ilman turhaa kitinää. Juteltiin vapusta ja juhlimisesta, Espanjan ja Suomen eroista, siitä, miksi aikuiset joivat kaljaa kaduilla kapteeninlakit päässä. Vappujuhlissa he söivät tyytyväisenä napansa täyteen herkkuja, pelasivat puhelimillaan, puhalsivat serpentiiniä ja kuuntelivat sivukorvalla varmasti täysin ikätasolleen sopimattomia juttuja, kun vieraaksi oli valikoitunut lapsiperheiden lisäksi ihania, nuoria sinkkunaisia. Palasimme illalla kotiin väsyneinä ja onnellisina ja valmiina arkeen.

 

Vapusta jäi käteen lievän univelan ja turvotuksen lisäksi muutama ajatus. Kuten se, miten ihania nämä omat lapset ovat. Kyllä he kitisevät ja kähisevät keskenään, mutta tosipaikan tullen eivät valita turhasta, vaan seikkailevat sujuvasti läpi kaupungin. Kunhan heille luvataan jäätelöt. He ovat kaikki jo sen ikäisiä, että voimme käydä ihan oikeita keskusteluja eikä kommunikaatio ole pelkkää parin sanan lauseiden toteavaa havainnointia. Aika usein kuulen kyselyä siitä, miten jaksan yksin kolmen lapsen kanssa ja usein silloin on ilo todeta, että jos arki on kiireistä ja joskus vähän raskastakin, niin se liittyy kaikkeen muuhun tähän elämänvaiheeseen kuuluvaan – lapsen kuntoutuksiin, Kevätpörriäisiin, omaan yrittäjyyteen, siihen, että tahdon nyt ottaa kiinni liki kahden vuoden yksinäisyyden ja päivittää kuulumiset koko maailman kanssa kerralla – eikä oikeastaan kolmikkoon, joka on vain mahtava. Totta kai joka päivä huudan kuinka hermo menee ja lasken kolmeen aika monta kertaa (jostain syystä se vielä toimii kuopuksen kanssa!), mutta silti. Heille on helppo olla äiti, ja toivottavasti hyvä sellainen.

Ja se toinen ajatus: miltähän olisi tuntunut olla taas Espanjassa, ulkopuolinen kaikesta tästä? Jaoin itsekin somessa iloisia vappufiiliksiä. Monet ystävät olivat valinneet viettää keskellä arkiviikkoa osuneen juhlan himmaillen ja ymmärrän sen hyvin, mutta luultavasti oli niitäkin, joille kotona vietetty vappu ei ollut oma valinta. Kun kaikki sosiaalisen median kanavat tuuttasivat sitä aurinkoista säätä, skumppapiknikkiä, vappupalloja ja hauskoja jatkoja, niin kuinka paha FOMO olisi ollut luvassa tänä vuonna? Toivottavasti jokainen sai juuri sopivasti juhlamieltä, tippaleipää ja simaa ja energiaa viimeiseen kevätkuukauteen ennen kesää. Kesää, kaverit, se on ihan just täällä!