SEKIN PÄIVÄ KOITTI

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Hänellä pitäisi olla tänään elämänsä ensimmäinen koulupäivä. Ihan noin idylliseltä ei meidän tavallinen torstai tällä kertaa näytä, koska olemme kaikki mystisen kesäflunssan kourissa, mutta tällaista se vielä hetken on. Miettimistä, mitä tehtäisiin ja mitä syötäisiin, helteiltä piilottelua sisällä, riitelyä veljien kanssa, Minecraftia, arjen odottelua, retkiä rannalle ja jokapäiväisiä visiittejä jäätelöbaariin.
Eipä tuo 7-vuotias muutenkaan vietä aikaansa sosiaalisessa mediassa, mutta juuri nyt haluan piilottaa jo muutenkin ystäviään ja Suomea ikävöivältä esikoiselta kuvat, joissa hänen kaverinsa ja ikätoverinsa marssivat vinoissa jonoissa valtavat reput selässään ja vähän liian isoilta näyttävät kengät jaloissaan aloittamaan ainakin yhdeksän vuoden urakan. Tuskin se hänen rintaa puristaisi samalla tavalla kuin äitinsä, joka yhtä aikaa elää mukana kun lähes kaikkien äitiystävien lapset kävelevät ensikertaa koulutielle ja samalla potee syyllisyydentuntoa siitä, että oma poikanen joutuu aloittamaan koulunsa niin erilaisessa ympäristössä.

Eikä mun ensimmäinen lapsi mene ikinä ensimmäiselle luokalle, siitä tulee suoraan tokaluokkalainen!

Kunhan ensin saadaan koulupaikat pojille. Kun saavuimme kesäkuun lopussa olimme auttamattomasti myöhässä Andalusian koulupaikkojen jaossa. Kotiamme vastapäinen koulu oli täynnä – esikoiselle olisi löytynyt paikka, keskimmäiselle ei. Kuopukselle, jonka kuuluisi paikallisen järjestelmän mukaan aloittaa tänä vuonna esikoulu, ei paikkaa ole edes haettu koska se on julistettu jo valmiiksi täysin toivottomaksi. Ja vaikka ikäistensä seura ja kielikylpy tekisikin 3-vuotiaalle hyvää, tuntuu paikallisen esikoulun vaatimustaso vähän kovalta näin pohjoismaisen nössöäidin mielestä. Pitäisi osata mennä vessaan itse, ajoissa siis, ja huolehtia omista tavaroistaan. Tärkeitä taitoja totta kai, mutta harjoitellaan niitä nyt vuosi kotioloissa.

Ehdoton edellytys on ollut, että veljekset pääsevät samaan kouluun. 5-vuotiaalla on luvassa viimeinen vuosi esiopetusta ja onneksi esikoulu ja ala-aste ovat yleensä samassa rakennuksessa. Meillä on muutaman kilometrin säteellä useampi koulu, mutta ne olivat kaikki jo täynnä sinä kesäkuisena maanantaina kun juoksimme passit ja rokotustodistukset kädessä koulusta toiseen kyselemässä, mihin meidät ottavat. Paikkoja on haettu nyt jopa puolen tunnin ajomatkan päässä ihan toisesta kaupungista, koulusta, jossa on edustettuna 19 eri kansallisuutta. Siellä pitäisi olla tilaa, mutta me taas emme asu alueella – vaikka saatoin hakuvaiheessa väittää, että olemme sinne muuttamassa. Koululla on hyvä maine ja taitaa olla yksi alueemme ainoista, jotka ovat niinkin nykyaikaisia että heillä on omat kotisivut.

Mutta emme saaneet tietoa koulupaikoista ennen kuin espanjalaisten kesälomat alkoivat, ja nyt elämme epätietoisuudessa ainakin elokuun loppuun. Ei mitään aavistusta mihin kouluun pojat pääsevät, tai pahimmassa tapauksessa joutuvat, ja milloin ne edes alkavat. Varoiteltiin meitä siitäkin, etteivät pojat välttämättä pääse aloittamaan koulua heti ensimmäisenä koulupäivänä, jos tässä on jotain paperityötä ja muuta säädettävää. Voin sanoa, että hieman nousee hiki pintaan muutenkin kuin 38 asteen ilmojen takia. Mutta haluan luottaa siihen, että asiat järjestyvät niin kuin niillä yleensä on tapana, ja alan jo valmistautua reppuostoksille. Kyllä se ihanan kamala ensimmäinen koulupäivä koittaa vielä meidänkin perheelle.

KOLMAS ON KOLME

Vuosi sitten onnittelin ensisijaisesti itseäni: Tuntui, että se äitiystaipaleen raskain osuus oli takana (ja nyt älkää tulko pilaamaan mun hyvää fiilistä niillä ”oottakaas kun ne on teini-iässä” tai ”pieni lapsi, pienet murheet” kommenteilla!). Tänään tahdon onnitella sitä isoa pientä tai pientä isoa poikaa, joka täytti kolme vuotta kello 11.39.

Pipsa Possu-kakku odottaa jääkaapissa. Hän on saanut lempiruokaansa, pizzaa, vaikka ei kuumuuden takia jaksanut sitä paljoa syödäkään. Hän nukkui pitkästä aikaa päiväunet, yhteisestä sopimuksesta, kun oltiin ensin käyty salaa kaksin hakemassa jäätelöbaarista jäähilejuoma jaettavaksi. Hänestä on vuodessa tullut niin taitava, kun hän topakasti sanoo ”ite” hän myös tekee sen itse. Niin kuin tähän elämänvaiheeseen kuuluu, hänen harkintakykynsä aina välillä vähän pettää, mutta pääasiassa hän on hyvin rationaalinen, ikäisekseen analyyttinen ja ymmärtää järkipuhetta. Tolkun pikkupoika.

Tosipaikan tullen niin totinen, mutta muuten huumoriveikko joka rakastaa leikkiä autokauppiasta. Hän bongaa Mini Cooperit, poliisiautot ja ambulanssit kaukaa, hän rakastaa joskus hieman rajusti ja elää suurilla tunteilla. Hän on niin paljon enemmän kuin uskalsin edes toivoa häntä odottaessani. Ennen kuin tuli äidiksi, ei voinut aavistaa miten parasta on loppujen lopuksi ollut se, että näkee oman lapsen kasvavan onnelliseksi ihmiseksi. Joten hyvää syntymäpäivää, sinä rakas leijonalapsi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

MINKÄ TAKIA?

Kun olin kaksikymppinen ja tiesin paitsi elämästä myös lastenkasvattamisesta k a i k e n , näin ruokakaupassa vähän väsyneen oloisen äidin kahden lapsen kanssa. Nuo kirkassilmäiset, viattomat, tiedonjanoiset ihmistaimet kyselivät äidiltään paljon ihan hyviä kysymyksiä. Mistä makkara tulee, miksi toi setä laittoi banaaneja pussiin punnitsemisen jälkeen, mitä tapahtuu jos tulee sähkökatkos. Ai että, koska olin niin tietäväinen teki suorastaan mieli mennä vastaamaan lapsille. Mutta mitä se vähän väsyneen oloinen äiti teki? No ärisi niille että olkaa nyt edes hetki hiljaa, ei täällä kuule edes omia ajatuksiaan. Minä pyörittelin silmiäni paheksuvasti: sinun pienet uteliaat lapsosesi vain tahtovat oppia uutta ja sinä et halua laajentaa heidän ymmärrystään!

Ja sitten kului sellainen kymmenen vuotta ja huomasin itse, että kuunneltuani päivässä noin kahdeksan tuntia putkeen ”minkä takia?” kysymyksiä, jotka toistuivat niin kauan kunnes oltiin päästy abstraktiotasolle ja atomeihin ja viiden minuutin päästä ne aloittivat sen aivan saman jankkaamisen alusta niin musta tuli se äiti joka suorastaan rukoili: antakaa mulle edes vartti ilman tyhmiä kysymyksiä. Koska vaikka joku joskus muuta väittäisi, on olemassa tyhmiä kysymyksiä. Tosi tyhmiä. Kuten esimerkiksi esikoisen harrastamat jatkuvat kauhuskenaariot. Entä jos meidän päähän putoaa nyt meteoriitti? Entä jos tässä olisikin tulivuori? Entä jos olisinkin mustekala? Nii-in, entä jos.

Oi että mä tarvitsen aikuista seuraa. Sellaista, joka kysyy ihan aidosta kiinnostuksesta eikä siksi, että jäi vaan levy päälle. Yksi parhaita asioita äitiydessä on ehdottomasti opettaa omia lapsia ja selittää heille maailman suuria ihmeitä ja joskus olla mukana, kun pieni ihminen kokee jotain aivan uskomatonta ensimmäistä kertaa. Mutta sitten on nämä päivät, kun kymmenen tunnin ajan saa vastata kolmella eri ikätasolla kysymyksiin, jotka yleensä käsittelevät sellaisia asioita joiden läpikäyminen lapsentasoisesti edellyttäisi multa viinipulloa ja lapsilta sitä, että ne oikeasti istuisivat kuuntelemaan vastauksen eivätkä vain toistaisi ”miksi” ennen kuin olen päässyt ensimmäisen lauseen loppuun.

Olen pahoillani, sinä vähän väsynyt äiti S-Marketissa. Jos olisin tiennyt, että olet jo vastannut tarpeeksi monta kertaa samoihin kysymyksiin, olisin armahtanut sinua. Käyttänyt sitä vastausta, joka on vanhempien etuoikeus: SIKSI. En ainakaan olisi pyöritellyt silmiäni ja päivitellyt sitä, miten et jaksanut jakaa elämänkokemustasi rakkauden hedelmien kanssa. Nyt olen viisaampi.

KUN POIKA PUHELIMEN SAI

Voisin kirjoittaa sellaisen 2000 sanan nostalgisen alustuksen siitä, kuinka meidän perheen ensimmäinen yhteinen Siemensin matkapuhelin saatiin herran vuonna 1998 isäni vastustuksesta huolimatta ja oli Radiolinjan liittymä, koko perhe luki tekstiviestejä yhteen ääneen, soittoääni tilattiin tekstarilla ja ihan taajamissakin oli vielä paikkoja, joissa ei ollut kunnolla kuuluvuutta. Koska ei ollut mitään kännykkäkulttuuria, siihen sai kasvaa ja oikeastaan elää koko matkapuhelinskenen kehityksen läpi. Ei sillä, että se tekniikka olisi teini-iässä kauheasti kiinnostanut, mutta nyt olen ihan tyytyväinen että omat humalaiset avautumiset on pitäneet mahduttaa 160 merkkiin, mistään reaaliaikaisista medioista puhumattakaan. Ne olivat hyviä aikoja ne.

Pari viikkoa sitten hieman ex tempore mummi vei kuukausi sitten seitsemän vuotta täyttäneen esikoisen Itikseen ja yllätti tämän kännykällä. Siitä oltiin puhuttu aina silloin tällöin nyt keväällä, kun eskarilainen sai kotiavaimen ja luvan liikkua oman kotipihan ulkopuolellakin ilman aikuisia. Oli kuitenkin jäänyt – olen vähän silleen teknologiavastainen, kun itse vietän liikaa aikaa puhelimella ja pelkään tämän olevan periytyvää. Lopulta kuitenkin lapsi sai hartaasti toivomansa puhelimen (halvimman mahdollisen Huawein, koska Nokian älytön versio oli loppu. Ei tehty mitään vertailua mutta se ei ole vielä rikki, mikä on ihan hyvä merkki), oli siitä liikuttavan onnellinen ja koska tämä tuli kaikille yllätyksenä, emme ehtineet myöskään etukäteen paljoa keskustella kännykkäkäytöksestä ja yhteisistä pelisäännöistä.

Tavallaan puhelimesta tuli lohdutuspalkinto lähtöä surreelle lapselle. Se toimi myös pahimmat pakkauspäivät lapsenvahtina, kaikki mahdollinen ruutuaika paukkui päivässä. Koska emme ehtineet treenaamaan yhdessä kaikkea ihmeellistä puhelimeen liittyvää kuten pelejen lataamista ja siihen liittyviä sääntöjä, oman numeron ulkoa opettelua, sivistynyttä soittelua ja muita perusasioita, kuten että sen akun ei kuulukaan koko ajan olla 100 % latautunut, on meillä vähän tekemistä kesälomalle. Olkootkin, että Espanjassa hän näyttää olevan harvinaisuus kännykkänsä kanssa eikä puhelinta  tarvita koulumatkoille tai itsenäiseen ulkoiluun, sitä ei meinaa enää ole. Facebookissa näitä asioita on pohdittu paljon viime aikoina: huomaa, että omassa tuttavapiirissä on todella paljon meitä 2010-syntyneiden ekaluokkalaisten äitejä ja isiä.

Kun kännykkä on niin itsestäänselvä asia itselle, on jopa hieman huvittavaa seurata miten uusi kommunikaatioväline avartaa lapsen maailmaa. Ollaan selitetty, että vaikka elokuvissa puhelinta pidetään puolen metrin päässä korvasta, on helpompi jutella jos pitää kännykkää vanhanaikaisesti korvalla. On etsitty tasapainoa sille välille, että soitetaan 25 sekunnin välein äidille raportoidakseen missä juuri sillä hetkellä liikkuu ja sen kanssa, että lyödään kuulumisia kyselleelle kaverille tylysti luuri korvaan kun tällä ”ei ollut mitään tärkeää asiaa”. On muistutettu, ettei ole kohteliasta jättää epämääräisiä ääniviestejä kavereiden äitien vastaajiin. Kymmenittäin. Minä joudun arvioimaan, kuinka paljon kännykälle ylipäänsä on nyt käyttöä: koska paikallisilla ikätovereilla ei ole juuri omia puhelimia, kuinka paljon kannattaa pitää kiinni Suomeen jääneiden kavereiden kanssa kirjoittelusta ja kuinka paljon se pahentaa mahdollista koti-ikävää. Seuraavaksi pitäisi perehtyä peleihin ja sovelluksiin, siitä riittää varmaan kirjoitettavaa ihan oman postauksensa verran.