ÄITIYDEN AAKKOSET

11241232_10153334188007498_4663520775101912250_o

Kiitos vaan sinne muutama kilometri johonkin ilmansuuntaan Valeäidille, joka lähetti vanhan kunnon blogihaasteen. Sen verran aion nyt muistella, että kun me aloitettiin nämä bloggausbisnekset (joista siis toiselle tästä tuli bisnes, toinen kirjoittelee saunanlauteilla ihan ilmaiseksi, voitta arvata kumpi on kumpi) samaan aikaan siinä 2012 niin näitä kiersi joka blogissa. En nyt ala sen enempää nostalgisoimaan, ollaanhan me saatu tällä uudella vuosikymmenellä haastetta ihan blogien ulkopuolelle – joten hetki hömppää, eli ”Äitiyden aakkoset” (täytyy kyllä tunnustaa että nauroin hetken haasteelle kun mietin että eihän mulla ole mitään sanottavaa äitiydestä kunnes tajusin että okei, mulla on kolme lasta, varmasti keksin jotain).

A – ANTEEKSI: No, sitähän on saanut pyydellä. Ehkä tärkeimpinä saavutuksina sillä rintamalla pidän sitä, että osaan pyytää rehellisesti ja suoraan anteeksi lapsilta kun olen mokannut, ja olen opetellut myös antamaan anteeksi. Myös itselleni.

B – BROMANCE: Kun on ainoa lapsi (ja juuri siksi halunnut ison perheen ympärilleen) niin huh huh, tätä kolmen sisaruksen dynamiikkaa on välillä vaikea tulkita. Mutta niin paljon kuin meillä päät kolisevatkin ja äänet kohoavat, niin päivän päätteeksi on myös erittäin liikuttavaa kuinka paljon voi kolme tyyppiä toisiaan rakastaa (ja sitten viiden minuutin päästä vihata, mutta sellaista se on).

C – COKIS, CAPPUCCINO, CAVA: Mitä näitä nyt on. Juomia, joita joskus tarvitsee jokapäiväiseen selviytymiseen. Itse asiassa colajuomista luovuin kokonaan kaksi vuotta sitten, kun huomasin jääneeni pahemman kerran koukkuun, mutta aloin vastapainoksi hörppiä kahvia.

D – DYSPRAKSIA: Kolmen lapsen kanssa lienee kai jo ihan tilastollisesti todennäköistä, että vastaan tulee haasteita. Meillä ehkä se merkittävin on ollut yhden lapsen motorinen dyspraksia, jonka ansiosta alan olla itseoppinut puheterapeutti (hänen kanssaan), lähes ammattimainen Kelan hakemusten täyttäjä ja ehkä vähän suhteellisuudentajuisempi sen kanssa milloin lapsi oppii täydellisen ärrän (jos multa kysytään niin ei haittaa vaikkei oppisi ikinä).

E – ESPANJA: Tämä voisi olla myös ”Expat-elämä”, koska molemmilla on ollut vaikutusta siihen millainen äiti olen. Kaikkitietävälle besserwisser-luonteelleni toisessa kulttuurissa äitinä eläminen on ollut opettavaisin mahdollinen kokemus, jonka lopputuloksena aloin suhtautua ymmärtäväisemmin paitsi toisten tapaan olla vanhempia myös itseeni.

F – FOORUMI: Nyt tulee taas muisteluita. Nimittäin voi vauvafoorumi, jolle kirjauduin itse asiassa siinä vaiheessa kun mun maaniselle vauvasuunnitelmalle näytettiin vihreää valoa. Silloin nettimeininki oli paljon viattomampaa, mutta osuinkin kerralla kultasuoneen: ”Kevätkesän odottajat 2010”-ryhmästä muodostui tähän päivään asti kiinteästi mukana kulkenut mammajengi. Sieltä ovat esikoisen pitkäaikaisimmat kaverisuhteet, sieltä alkoi brunssiperinne, siellä on voitu puida kasvatuskysymyksiä, tarjottu apua ja naurettu epätoivoisesti elämäntilanteille.

G – GÄNGI: Eli mun jengi; minä, kolme poikaa ja yks rescuekoira.

H – HUOLEHTIMINEN: Ehdin olla aika laissez-faire muija 23 vuotta, maailman murheet eivät painaneet. Ja sitten kun halusin lapsia, alkoi se loputon huolehtimisen kierre: ensin tuleeko raskaaksi, sitten pelkäsi keskenmenoa, kohtukuolemaa, kamalaa synnytystä ja sen jälkeen se vasta yhtä huolta ja murhetta on ollutkin. No, toki muutama hyvä hetki on mahtunut kaiken stressin keskelle.

I – ISÄ: Vaikka emme jaa enää pariskuntana elämää lasten isän kanssa, on hänellä ollut hiton suuri rooli (ei, vitsit sikseen, en nyt puhu siitä lastentekoprosessista) siitä millainen äiti mustakin on tullut. Ja vaikkei ollakaan yleensä samassa maassa niin on mahtavaa, että maailmassa on yksi ihminen jolle voin vain heittää lapset ja sanoa sayonara ja häipyä sitten itse auringonlaskuun.

J – JOHDONMUKAISUUS: Tämä on siis ihan vitsi, sillä mulla on vain yksi kasvatusperiaate jota olen johdonmukaisesti noudattanut: pick your battles eli valitse taistelusi. Vaikka primitiivireaktiona on usein kieltää niin olen opetellut kyseenalaistamaan itse omat käskyni, ja tarvittaessa tekemään uudelleenarvioinnin anteeksipyynnöillä. Jos lapsen valitsema aktiviteetti ei aiheuta vahinkoa ulkopuolisille eikä mitään peruuttamatonta lapselle itselleen, niin aika usein annan tyypeille tilaisuuden ns. oppia kantapään kautta (kas, niin olen itse oppinut lähes kaiken).

K – KOTI: Kämpät muuttuivat kodeiksi oikeastaan vasta sen jälkeen kun sinne tuli nämä kolme uutta asukasta.

L – LEMPEYS: Äidiksi tulo kaivoi mun sisältä esiin tosi paljon piirteitä, joiden olemassaolosta en aiemmin ollut tietoinen. Osa niistä on tietenkin sellaisia kamalia ominaisuuksia jotka haluaisin piilottaa kaappiin, mutta sitten olen yllättänyt itseni olemalla kärsivällinen ja etenkin lempeä. Lempeys on levinnyt omien lasten myötätuntoisesta kohtelusta laajemmallekin: ehkä olisin oppinut laajentamaan näkökulmaani iän myötä muutenkin, mutta kyllä äidiksi tulo on siinä prosessissa auttanut kummasti.

M – MUMMI: Poikasilla on käynyt mieletön munkki sillä heidän elämäänsä mahtuu runsaasti rakastavia aikuisia, mutta jos nyt ajattelen oman äitiyteni kautta niin varmasti tärkeimpiä henkilöitä on mun oma äitini. Häneltä on herunut hulluna apua ja tukea, ja nyt olen todennut että olen äitinä aikalailla kopio hänestä – komennamme lapsia stereona ja toistelemme samoja fraaseja. Näin siinä käy.

N – NUTTURA: Tähän kategoriaan kuuluu kaikki äitikarderoobin kama: leggingsit, mutsinutturat ja Uggsit, joissa laahustan ympäri vuoden.

O – OPETTAMINEN: Olen äitinä ollut onneton leikkijä, en vaan jaksa, enkä osaa, olen mielikuvitukseton, tylsä aikuinen. Mutta sitten on vahvuuteni: jaksan kuljettaa kolmikkoa kulttuurin pariin, kirjastoihin, museoihin, ja joskus nautin itsekin siitä aika paljon. On ihanaa saada aivopestä omat lapsensa, ja todistaa sitä uuden oivaltamisen iloa.

P – PIZZAPERJANTAI: Perinteet on tärkeitä. Vaikka ne tulisivat sitten pakastepizzamainoksesta, mutta silti. Olisin tietty voinut kirjoittaa suoraan ”perinteet”, mutta se kuulosti liian perinteiseltä – meillä perinteitä on esimerkiksi feriaan annettavat shoppailuvitoset ja köyhät ritarit sunnuntaiaamuna, edes kerran kuussa.

Q – QUARANTINE: Pakollinen lainasana joukkoon. Korona ja karanteeni (eli siis vapaaehtoinen sosiaalinen eristäytyminen) ovat muuttaneet muutamassa viikossa paitsi suunnitelmia myös omaa suhtautumista perheaikaan (sitäkin voi olla liikaa), opettajiin (eivät saa tarpeeksi palkkaa, ikinä) ja muistuttaneet myös omista etuoikeuksista: meillä on hyvä, toimiva, turvallinen perhe ja kiva koti, meillä on asiat hyvin.

R – RAKKAUS: Miten paljon rakkautta voikaan saada ja antaa – ikuinen ihmetyksen aihe.

S – SAUNA: Kansallisromanttisesti voin kertoa, että lasten saamisen myötä saunasta on tullut meille pyhättö. Mulle se on usein arkisin piilopaikka, jossa on asunnon paras äänieristys, ja perjantaisin saunomme lasten kanssa yhdessä, toivottavasti vielä pitkään, juomme pillimehuja ja puhumme läpi kaikki mieltäpainavat asia.

T – TIME TRAVEL: Vanhemmuus on aikakone. Se on kauhea klisee mutta niin totta: tämä aika vain vilahtaa ohi. Lasten kasvua ja kehitystä on maailman mahtavinta seurata, mutta siihen liittyy myös katkeransuloinen ymmärrys kaiken väliaikaisuudesta.

U – URHEILU: Äitiys muutti entisen liikunnanvihaajan jumppapirkoksi. Fyysinen jaksaminen nousi arvoon arvaamattomaan, ja tarjosi myös pakopaikan lapsiperhearjesta. Rakastan bodypump-tunteja, joissa joku muu kuin minä komentaa!

V – VAUVAKUPLA: Okei, tämän voi kokea vain kerran (ja ehkä kai uudestaan jos sattuu saamaan vielä vanhoilla päivillään iltatähden, mutta vauvakuplan taika puhkeaa välittömästi jos vauva syntyy perheeseen jossa on taaperoita tai muuten vain tarvitsevia tyyppejä entuudestaan). Rakastin vauvakuplaa. Se esikoisen ensimmäinen vuosi, olkootkin että refluksi valvotti enkä ymmärtänyt rauhoittaa arkea riittävästi, oli niin maaginen. Vauvan rytmissä eläminen, päiväunet, lattemammailu, pelkästään se ensimmäisen ihmeen loputon hämmästely – mitä aikaa!

W – WHATSAPP: Kun lapsista 2/3 on saanut oman kännykät, olen saanut ihan uusia viestittelijäkavereita. Tätä epämääräisten 42 minuuttia kestävien ääniviestien ja emojien tulvaa, jonka kruunaa se että he raportoivat suunnilleen kaiken tekemänsä tunnollisesti, esimerkiksi kun olen koiran kanssa ulkona saan silti tiedon jos joku aikoo kuunnella äänikirjaa tai toinen käydä vessassa. Vois siis olla myös ”K – KOMMUNIKOINTI”.

X – Se epämääräinen tekijä, jonka takia on aina vähintään toinen hanska hukassa, olemme kroonisesti viisi minuuttia myöhässä, lapsi tekee kuudet niskakakat kun mukana on vain viidet vaihtovaatteet ja elämä muuttuu vähän kaaokseksi. Koska vikahan ei ole omassa arjenhallinnassani.

Y – YKSINHUOLTAJUUS: Viimeisen 1,5 vuoden ajan mun äitiyttä on määritellyt tosi paljon se, että olen pääasiassa ainoa vanhempi lasten elämässä. Se on tehnyt meistä vielä entistäkin tiiviimmän porukan, ja antanut mulle tilaisuuden toteuttaa vanhemmuutta yksinvaltiaana (ei välttämättä aina hyvä asia), mutta ei se aina helppoa ole.

Z – ZZZ: Jumalauta nukkumista ei osannut arvostaa tarpeeksi ennen äitiyttä.

Å – ”ÅHÅ”: Eli ”oho”. Ei ikinä hyvä merkki.

Ä – ÄLÄMÖLÖ: Kun on ihan omatoimisesti hankkinut kolme lasta, ei tästä vallitsevasta äänimaailmasta voi syyttää kai kuin itseään. Että sai sitä ”elämää ympärilleen” eikä ainakaan ”aika käy pitkäksi”, jos tiedätte mitä tarkoitan.

Ö – ÖÖÖ…: Jos saisin euron joka kerta kun mun ajatus katkeaa niin…öö, mitä mun pitikään sanoa?

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

IHAN PARAS IKÄ

Mulla ei toki ole kokemusta lapsista, omista siis, kuin kymmeneen ikävuoteen asti mutta jotenkin epäilen että ne sitä seuraavat (varhais)teiniyden ajat eivät kuitenkaan näin vanhemman näkökulmasta ole se kaikista antoisin ajanjakso. Siksi uskallan ihastella sitä miten ihana ikä kuopuksella on menossa. Siitä asti kun hän täytti neljä, kun pahin uhmaikä oli taputeltu ja nyt kun hän viisivuotiaana vielä kerää voimia tulevaa eskariuhmaa varten, hänen seuransa on ollut aivan huikeaa. Ei aina, ei todellakaan, mutta mikä täydellinen elämänvaihe näin äidin mielestä, kun hän on yhä vähän vauva, joka haluaa olla sylissä, katsoa ihailevasti silmiin ja silittää hiuksia, käpertyä ihan kiinni nukkumaan ja pitää kädestä matkalla päiväkotiin, ja toisaalta hänellä on jo järkeä sen verran että hän voi mennä ulos omalle pihalle kaverien kanssa, hän uskaltaa kyläillä itsenäisesti, hänen kanssaan voi keskustella isoista ja pienistä asioista ja hänellä on jo omia vitsejä, ihan oma persoona, pelkkää potentiaalia koko tyyppi.

Rakastan vauvoja, se ensimmäinen vuosi oli musta aivan ihanaa. Voisin ihan surutta olla aina vaan uudestaan raskaana, synnyttää ja sitten elää sen vauvavuoden uusiksi – tämä on jonkinlainen mielenvika, älkää välittäkö, en kuitenkaan enää hamstraa yhtään vauvaa. Mutta sen jälkeen on pari vuotta sellaista vanhemmuuden suorittamista, jossa on kyllä hetkensä mutta jonka itse muistan vähän rasittavana aikana, kun tyypit liikuttavat (pahimmillaan nopeammin kuin minä), niillä ei ole yhtään tolkkua, ne sekoilevat, kaatuilevat, sotkevat ja huutavat. Kyllä, en voi yleistää, not all toddlers, mutta minä olen sellainen äiti joka ei tuossa vaiheessa ole parhaimmillaan. En ole leikkijämutsi, en jaksa rakentaa legoilla kuin kerran kuussa, tykkään ennemmin keskustella, olla läsnä arkisten touhujen parissa, viedä museoihin ja opettaa sen mitä itse tiedän ja toivottavasti vielä vähän enemmänkin.

Kolmannella, sillä viimeisellä, lapsella on muutenkin tuuria. Ensinnäkin hän on saanut kaksi ihanaa isoveljeä, jotka pitävät hänestä niin hyvää huolta. Totta kai se on myös armotonta sotimista, mutta toistaiseksi näin ainoan lapsen silmin enemmän ihailtavaa läheisyyttä ja solidaarisuutta. Siinä missä esikoisen kanssa teen eniten virheitä, vaadin vähän liikaa, testaan häntä siinä missä hän minua, ja keskimmäinen vähän vain on kulkenut aina jomman kumman veljen kanssa, vuoroin ”isona” ja vuoroin ”pienenä”, on kolmas lapsi saanut kärsivällisimmän, lempeimmän ja ymmärtäväisimmän äidin joka tästä ruumiista löytyy. Minä olen nyt niin hyvä äiti kuin tulen koskaan olemaan, ja hän saa nauttia siitä että minä tiedän että tämä on kohta ohi, ne vuodet kun joku roikkuu jalassa ja vaatii katsomaan muovailuvahateoksiaan ja tarvitsee mua, ja sen ansiosta nautin nyt paljon enemmän, en ihan joka hetkestä mutta melkein.

Koska meillä on enää vähän päälle vuosi sitä, että vien häntä päiväkodille. Sitten hän liittyy veljiensä joukkoon ja kävelee kouluun yksin. Ei pidä mua kädestä kiinni, ei höpötä jotain aivan dadaistisia oivalluksia pitkin matkaa. Ja myös koululaiset ovat aivan loistavaa seuraa, mutta se on jo uusi vaihe äitiydessä: olen enemmänkin statisti kuin heidän elämänsä tärkein ihminen, saan taistella huomiosta kaverien ja kännyköiden ja koulujuttujen kanssa. Ihana elämänvaihe sekin, mutta nopeasti tämä aika menee jumalauta. Miten pitkiltä tuntui ne yöt kun kukaan ei nuku ja meillä oli monta vuotta outo koreografia missä vaihdeltiin sänkyjä ja sähistiin hampaiden välistä vähemmän kauniita hyvänyöntoivotuksia ja sitten päivät oltiin jossain hämärän rajamailla siinä hiekkalaatikolla. Sitten se meni ohi. Joten nyt nautin, nautin erityisesti juuri siitä 5-vuotiaan hienosta havainnointikyvystä, innosta ja uteliaisuudesta, siitä, että hän haluaa joka ilta kuunnella Kuningas Ei-kappaleen ja nukahtaa, mutta ennen sitä huikkaa, että taidan tulla yöllä sun viereen. Ja tulkoot nyt niin kauan kun vielä haluaa tulla.

JA SITTEN LAHJATON JOULU

Minulla on hämäriä mielikuvia siitä, että ennen kuin sain lapsia – jolloin muutenkin olin kaikin puolin parempi kasvattaja kuin nykyään – vannoin etten lähde ollenkaan siihen klassiseen Joulupukkilavastukseen. Muistan, miten surkealta tuntui kun joskus tokaluokkalaisena mulle selvisi että meidän perheen oma tonttu olikin ollut vain äitini sivupersoona; nyt aikuisena sitä omaan tonttuun liittyvää taikaa muistelee jo vähän nostalgisemmin, mutta totuuden paljastuminen tuntui lapsena vähän aikaa melko katkeralta. Paitsi että menetin jonkun omaan elämääni kuuluneen hahmon kertaheitolla, olo oli kusetettu. Hävetti, että olin mennyt halpaan enkä nähnyt selviä merkkejä: tontulla oli äidin käsiala, ja se tiesi muutenkin ihan liikaa! Vaikka tonttu teki sittemmin paluun puheisiin ja joulun omituisia sattumuksia saatettiin selittää tontun olemassaololla, pakettikortteja allekirjoittaa hyväntahtoisesti tontun nimellä ja aina silloin tällöin jättää tontulle pipareitakin, ajattelin harrastaa omien jälkeläisten kanssa brutaalia rehellisyyttä.

Sitten se yksi alkusyksyn päivä, esikoisen ollessa varmaan parivuotias, lipsahti. ”Tontut kurkkii!”. Hyvin toimi. Esikoinen ryhdistäytyi välittömästi ja tunsin itseni taas hetken sellaiseksi päteväksi kasvattajaksi, joka olin aina kuvitellut olevani. Nyt muuten vanhempana ja (jälki)viisaampana voin muuten kertoa, että vieläkin tehokkaampaa uhkailu on kun lapset tietävät tarkkaan, keneltä lahjat tulevat. Kyllä. Ideaali toki olisi että ei koskaan tarvitsisi kiristää, uhkailla tai lahjoa, onnea kaikille jotka ovat onnistuneet noudattamaan omia kasvatusperiaatteitaan myös sen jälkeen kun lapsihaaveet ovat konkretisoituneet. Anyways, niin sitten meilläkin alettiin ”uskoa” Joulupukkiin, ja siihen että lahjat tulivat Korvatunturin tonttutyöpajalta. Kunnes sitten tänä kesänä tilanne saavutti kulminaatiopisteensä.

Kun kuopuksenkin synttärit oli heinäkuussa ohi, suuntasivat lapseni katseensa kohti seuraavaa maaliviivaa. Joulu. Jo elokuussa toivelista oli sitä luokkaa, että niiden toteuttamiseen olisi tarvinnut vähintäänkin kuulua Kardashianeihin. Kun mopo alkoi keulia VR-lasien, pelikonsoleiden, maailmanympärysmatkojen ja satojen eurojen legosettien kanssa, oli aika kertoa mistä lahjat tulevat oikeasti (tai kuka ne ostaa: en vielä ole mennyt taiwanilaisiin hikipajoihin tai siihen, kuinka lapset louhivat mineraaleja heidän elektroniikkaansa. Senkin aika tulee vielä). Olimme lasten isän kanssa puhuneet asiasta jo aiemmin: olisi hyvä, että he kuulisivat tämän meiltä eivätkä ilkikurisilta koulukavereiltaan, ja vaikka kannustankin lapsia aina dream big-tyyppisesti unelmoimaan vähän mahdottomankin tuntuisista jutuista, niin oma legohuone, täydellinen videokuvaajan kalusto ja eläintarhan verran lemmikkejä ei ollut juuri se mitä tarkoitin.

Todettakoon nyt, että mun mielestä on maailman parasta tehdä lapseni onnellisiksi. Aika usein se onnistuu sillä, että hankin heille jotain mitä he oikein kovasti ovat halunneet. Totta kai on monta muutakin, ei-materialistista, tapaa ilahduttaa heitä, mutta olen kyllä aina nauttinut yllätyslahjojen ostamisesta ja siitä, että joskus kun he pyytävät jotain uutta, vastaankin vaihteeksi kyllä sen sijaan että suuntaisin katseen seuraaviin synttäreihin tai jouluun. Ja lapseni ovat muutenkin mahtavia tyyppejä, minkä takia eilisen jouluaaton antikliimaksi taas herätti kysymyksen: olenko vieläkin avuttomampi kasvattaja kuin olen tähän asti kuvitellut olevani? Paitsi että jatkuvasti pohdin omaa suhdettani tavaraan ja omistamiseen ja ahdistun maailman tilasta, olen yrittänyt parhaani myös opettaa lapsia arvostamaan sitä, mitä heillä jo on (esim. 96 litraa legoja, kaksi tietokonetta, pleikkari, ja asiat aivan älyttömän hyvin) ja löytämään iloa elämyksistä, läsnäolosta ja sellaisista kliseistä, joista tehdään huonetauluja. Elämästä, naurusta, rakkaudesta!

Mutta silti meni pieleen. Olin sanonut lapsille jo alkusyksystä, että jokainen voi toivoa yhden joululahjan. Se tuntui ylevältä, taloudelliselta ja modernilta: meillä ei hukuttaisi krääsään. Ja se tuntui tarpeelliselta, kun nykyisistäkään leluista ei oikein pidetty huolta ja menetin hermot ainakin kerran viikossa siihen kun pehmolelut jätettiin koiran suolestettavaksi tai legot kulkeutuivat jotenkin mystisesti aivan jokaiseen nurkkaan meidän neliössä. Lapset esittivät toiveensa, toiset stoaalaisen tyynesti päättäen heti mitä haluavat, toiset joulun lelukuvastojen kanssa vaiheillen. Ja sitten me aikuiset hankimme yhdet lahjat. Ja sitten vielä pari pakettia päälle. Ei ole muuten ihan helppoa itsellekään asennoitua mihinkään yhden lahjan-politiikkaan. Itselleni antamisen ilo on vahvasti osa joulufiilistä. Oma joulutunnelma alkoi nousta siinä vaiheessa kun pääsin viemään poikien opettajille joulumuistamiset (viiniä, hyvät ystävät, antakaa opettajille alkoholia!). Tässäkin on montaa eri koulukuntaa ja olen sitä mieltä, ettei opettajien lahjominen todellakaan ole pakollista. Itse nyt vain pidän siitä. Halusin hankkia joululahjat myös postinjakajalle ja huoltomiehelle. Ja tietenkin keksin miljoonaa hauskaa asiaa, jotka haluaisin kääriä paperiin ja antaa lapsille.

Eilen avattuaan kukin pakettinsa noin viiden minuutin ajan näytti hyvältä. Silmät loistivat, he intoilivat yllättäviä pakettejaan (koska niitä oli enemmän kuin yksi!) ja suunnittelivat tulevia leikkejä. Sitten ensimmäinen aloitti: veljet saivat enemmän paketteja. Kenellä oli kalliimmat lahjat? Miksi toi sai yhden paketin enemmän? Teki mieli kaivaa kuitit esille, että lapsi voi tehdä kirjanpidon siitä, oliko jako tarpeeksi tasapuolinen. Yksi alkoi hienovaraisesti mököttää, kun satojen eurojen arvoinen lahja jäi saamatta, vaikka asia oli kerrottu jo aiemmin: se oli yli budjetin, eikä tuntunut sillä tavalla tarpeelliselta että haluaisimme sen hankkia. Kolmas vasta kiukkuinen olikin: kun kaikkia lahjoja ei saanut käytännön syistä välittömästi käyttöön, olimme pilanneet hänen joulunsa tyhmyydellämme.

Ymmärrän, että tämä on jokin primitiivinen tarve saada asioita, kamppailenhan sen kanssa itsekin. He eivät ole piloille hemmoteltuja tai kiittämättömiä nulikoita, mutta silti sihisin hampaiden välistä yhtä sun toista lapsista, jotka eivät saa yhtään lahjaa. Biafralaisista, joilla ei ole joulupöydässä edes maissipuuroa perkele. Sovimme lasten isän kanssa, että ensi jouluna ihan oikeasti hankimme vain ne yhdet lahjat emmekä ala leluosastolla tunteilla. Ei armoa, ei meillekään jouluaattona annettu. Ja mietin samalla sitä, miten tästäkin kierteestä pääsisi pois. Saisi myös heidät arvostamaan laatua ja ajatusta enemmän kuin määrää ja muovia. Opettaisi, että juhlissa – oli se sitten joulu tai synttärit – ole tärkeintä lahjat vaan yhdessäolo, hauskanpito ja läsnäolo. En usko, että heidän kohdallaan kyse olisi koulun kulttuurista tai yleisistä paineista, sillä eivät he koskaan joululoman jälkeen muista puhuneensa joululahjoista kaverien kanssa. Tämä on jotain, missä olen itse mokannut.

Tässä on nyt 365 päivää aikaa hioa taktiikkaa. Itse sain lahjaksi oikein osuvan kirjan, leffalippuja ja lahjakortin kellumaan. Kaikki just sellaista, mistä tuli hyvä mieli: materiaa vain kirjan verran, ja senkin voin lainata joskus eteenpäin. Nyt haaveilen joulusta, jolloin kolmikko ei vertaile toistensa lahjapinoja, kadehdi tai kitise tavaroista, jotka jäivät saamatta. Joten jos muistutatte ensi vuonna siinä lokakuun tienoilla: vain yksi lahja per lapsi.

EI MIKÄÄN TIMANTTI

Moi Heli!

En tiedä muistatko mua, mutta tuossa reilu kymmenen vuotta sitten vietettiin aika paljon aikaa yhdessä eräässä punavuorelaisessa koirapuistossa. Mulla oli musta, sekarotuinen Lola-koira, mutta en kuollaksenikaan muista mikä oli sun aika villin, nuoren uroskoiran nimi. Ehkä Samu? Rasmus? Max? No, ei se ollut nyt se pointti. Silloin sinä olit, ymmärtääkseni, yksinhuoltaja ja minä vielä huoletonta sinkkuelämää viettävä parikymppinen. Nyt osat ovat vaihtuneet: sun lapset ovat jo aikuisia, ja mä olen vuoden verran ollut kolmen alle 10-vuotiaan lapsen yksinhuoltaja. Ihan totaaliyksinhuoltajaksi en voi itseäni väittää, sillä lapset kyllä tapaavat toisessa maassa asuvaa isäänsä säännöllisin väliajoin, mutta uskaltaisin kyllä väittää että kun tänään julkaisit Ylellä kolumnin Yksinhuoltaja, sinä olet timantti, niin se oli vähän niin kuin mulle kirjoitettu.

Harmi, ettei se kuitenkaan oikein osunut maaliin. Ehkä tällainen dickensiläisen dramaattisesti kirjoitettu kuvaus kurjasta kohtalosta oli se, mitä olisit itse kaivannut ollessasi yksinhuoltaja, mutta itse en tunnistanut omaa osaani kirjoituksen surkuttelevasta sävystä. En nyt puutu asiavirheisiin (kuten että kunta ei elatustukia maksa vaan Kela silloin jos lapsella ei ole tunnustettua isää tai tämä ei ole elatuskykyinen, ja sillonkin summa riittää useampaan kenkäpariin jollei lapsi käytä louboutineja) vaan haluaisin halata sinua täältä yksinhuoltajien ydinalueelta, jossa lähes joka kolmannes perhe on yhden vanhemman ja tämän jälkeläisten muodostama yksikkö. Kirjoitat kauniisti että kun sinua vastaan kävelee väsynyt yksinhuoltaja, älä tuomitse häntä. En tiedä kelle viesti oli osoitettu, koska täällä Itä-Helsingissä jokainen vastaantuleva äiti on väsynyt, ja joka toinen luultavasti yksinhuoltaja. Itse en ole tuominnut yksinhuoltajia silloin kun olin osa ydinperhettä, enkä ole nyt yksinhuoltajana ikinä kokenut tulleeni tuomituksi.

En väitä vastaan, ettetkö osuisi välillä oikeaan. Pyyhit kyyneleet, viet lääkäriin, paimennat hampaiden oikomiset ja hoidat sairaudet. Se onkin yksinhuoltajuudessa ehkä haasteellisinta, että yhtenä aikuisena pitäisi pystyä hoitamaan kahden hommat. Itse olen onnekas, koska työt joustavat ja voin karata kesken päivän viemään lasta hammaslääkäriin tai harrastuksiin, mutta ymmärrän hyvin senkin että yksinhuoltajien työttömyysaste on lähes 20%. Sen sijaan että Väestöliiton johtavana asiantuntijana vahvistat 1950-luvulla jääneitä stereotypioita kirjoittamalla kun menet ostoksille, rahattomuus näkyy sinussa, voisit nostaa yhteiskunnalliseen keskusteluun sen millaisia joustoja työelämässä voitaisiin tarjota niille vanhemmille, jotka pyörittävät perhearkea yksin. Tai jopa kaksinkin, syntyyslukujen valossa työmaata riittää. Kuluneen, ensimmäisen yksinhuoltajavuoteni aikana en ole kaivannut sääliä vaan esimerkiksi palveluita, jotka tarjoavat jonkun ratkaisun siihen kun kurkunpäätulehduksesta kärsivä lapsi pitää keskellä yötä viedä Lastenklinikalle, mutta et halua herättää terveitä sisaruksia ja roikottaa heitä mukanasi päivystykseen.

Yksi ei voi korvata kahta, mutta ehkä hyvä yritys palkitaan, ajattelet, sinä kirjoitat Heli. Kolumnisi pohjimmainen tarkoitus saattaa olla kannustaa ja kehua yksinhuoltajaa, jonka elämällä on selkeä tarkoitus: Joka aamu kun heräät, elämälläsi on kallisarvoinen merkitys: että te perheenä peittoaisitte eriarvoisuuden. Olet kyllä oikeassa siinä, että kun verrataan kahden vanhemman perheisiin, eivät yksinhuoltajien lapset voita missään tilastoissa – ainakaan jos kyse on positiivisista suureista. Mutta kun olet päässyt tuohon upeaan asemaan (vähän kuin itsekin osoituksena siitä, että yksinhuoltajat eivät ole mikään yhdenmukainen, masentuneina verkkareissa alehyllyjen väleissä tarjousmakaroneja etsivä ihmisryhmä) voisitko käyttää sen keskustelunavauksiin, joiden sanoma ei ole tämä: Teet parhaasi, vaikka tiedät että se ei riitä.

Saat kirjoittaa kolumneja, joilla on kadehdittavan laaja lukijakunta, voi kunpa käyttäisit sen kirjoittamalla jotain rakentavampaa kuin usein riittää vain ystävällinen sana tai auttava ele oikealla hetkellä, ja hädässä oleva pärjää taas eteenpäin. Timantti tarvitsee vain hitusen valoa, vain muutaman säteen, ja se loistaa taas. En ole timantti vaan ihan tavallinen äiti, joka tekee parhaansa kuten suurin osa äideistä. En tarvitse päähäntaputtelua tai pahoittelua siitä, että olen tässä tilanteessa, vaan jos jotenkin haluaa saada yksinhuoltajat hymyilemään voisi aloittaa siitä, että päivähoitoa tarjottaisiin joustavasti ja myös alakouluikäisten vuorotyövanhemmille olisi tarjolla hoitoapua, kunnalta saisi yhdellä puhelulla lastenhoitoapua kriittisellä hetkellä kun esim. yksinhuoltaja itsekin sairastuu influenssaan yhtä aikaa lasten kanssa (kokemusta on – onneksi meillä oli ystäviä, jotka toivat ruokakasseja oven taakse), harrastuksia järjestettäisiin enemmän koulujen iltapäivätoiminnan yhteyteen ja lastenvalvojien sekä perhe- ja pariterapian jonoja lyhennettäisiin reippaasti. Aloitetaanko niillä?