MIKÄÄN EI KELPAA KRIITIKKOÄIDILLE

Mulla on nyt menossa joku mielensäpahoitusmarraskuu. Joka jutusta pitää valittaa! Arvatkaa, mikä ärsyttää nyt? Lastenelokuvat!

Meillä asuu kolme Cars-fania. Esikoinen näki Carsin ykkösosan ehkä vähän liiankin nuorena – taidettiin olla silloin jumissa kolme vuorokautta Lastenklinikalla, ja kun Utelias Vili, Kaapot ja kaikki muut kasvattavat ohjelmat oli katsottu, näytettiin lapselle ensimmäinen osa Salaman seikkailuja. Se oli myyty. Yksi esikoisen ensimmäisistä sanoista oli Mähkviin, eli McQueen. Meiltä löytyy Salamaa noin kymmenessä eri muodossa, ja pikkuveljet ovat perineet tämän intohimon. Mua tietenkin, ajokortittomana ja autoista mitään tietämättömänä, hieman huvittaa kuinka fiiliksissä voi tyypit olla piirretystä autosta, mutta toisaalta itse fanitin 5-vuotiaana Kikkaa ja Popedaa. Kai tämä on vähän parempi.

Ensi kesänä sitten koittaa odotettu ensi-ilta, kun Carsin kolmasosa tulee leffateattereihin. Kitisin jo kakkosen kohdalla, että siinä oli ihan turhaa väkivaltaa ja jännitystä. Totta kai pitää olla vähän actionia, mutta että kidutusta? Ihan selvää hengenvaaraa? Ihan järjetön määrä ammuskelua? Kuopus ei ole koko leffaa vielä nähnytkään, ja esikoinen on siirtynyt seuraavaan vaiheeseen ja hifistelee nyt legojen ja chimojen ja ninjagoiden ja kaiken muun yli hilseen menevän kanssa, mutta kyllä minä silti mieleni pahoitin. Yleensä yritän välttää sellaista oi kultainen nuoruus-nostalgiaa, koska kyllä se on 80-luvullakin osattu, mutta ne vanhat Disney-leffat olivat jotenkin lempeämpiä. Tai onhan nekin käyneet tunteisiin, äitejä ja isiä on kuollut ja noidat vaanineet prinsessoja, mutta tämä kolmannen Carsin teaseri ei nyt ihan vakuuttanut.

maxresdefault

Vaikkei siinä 50 sekunnissa paljoa paljastettu, niin selväksi tulee että lasten rakastama Salama kolaroi pahemman kerran ja sen jälkeen mikään ei, mainoksen mukaan, ole entisellään. Okei, tässähän on tietysti aineksia tosi opettavaiseen elokuvaan. Ei saa ajaa ylinopeutta. Myös vammautuneena voi elää hyvää elämää. Tai sitten luvassa on taas räminää, draamaa ja tummia sävyjä. Ehkä kohderyhmänä on nyt ne täysi-ikäisyyttä vartoovat alkuperäisen Carsin fanit, ja ikärajaksi tulee taas se sama seitsemän joka jatko-osalla oli. Näinä maailmanaikoina sitä tekisi vain mieli näyttää lapsille My Little Ponya ja Halinalleja, ettei perusasiat pääse unohtumaan. Onneksi ne rakastavat Pipsa Possua, Hei Taavia ja Kikattavaa Kakkiaista.

Tämä sama ilmiö lastenelokuviin leviävistä aikuisten leffojen elementeistä ärsytti syksyllä, kun hartaasti odotettu Lemmikkien salainen elämä tuli teattereihin. Oltiin valehtelematta vuoden verran kelailtu traileria ja fiilistelty elokuvaa, olihan siinä samanlainen mäyräkoira joka meilläkin on asunut. Koko konsepti oli mun mielestä vallan mehukas: Siitähän saisi aikaiseksi vaikka mitä, kehitellä lemmikkieläimille nyt ihan omat kuvionsa päivän ajaksi! Ja sitten kun lopulta päästiin litran popcornämpäri sylissä Kinopalatsiin niin jumankekka, eihän siinä ollut kuin hetki sitä lemmikkien touhuilua. Loput olikin kostonhimoisen psykopaattipupun tappofantasiaa, ja koko penkkirivi tärisi kauhusta. Ketutti. Noin hyvä idea piti pilata takaa-ajoilla ja kuristajakäärmeillä.

Ettei menisi ihan valitukseksi, onhan niitä hyviäkin elokuvia ilmestynyt. Inside Out – Mielen sopukoissa oli ihana. Oli siinäkin pelottava alitajunta ja äiti nieleskeli kyyneleitä kaiken sen lapsuuden loppua symboloivan äärellä, mutta aihe oli tärkeä, toteutus omaperäinen ja lapsille jäi paljon puhuttavaa, vähemmän pelättävää. Meillä ylipäänsä yleisöä on viehättänyt aina huumori enemmän kuin jännitys, ja nyt sitten odotetaan Tatua ja Patua. Tämä kaikki voi olla vain merkki siitä, että allekirjoittanut vanhenee ja kukkahattutätivaihe alkaa olla pysyvästi päällä. Vai olenko ihan vainoharhainen?