VIIMEINEN VAPPU JA VATSATAUDIN ANATOMIA

Terveisiä ehkä jos nyt ei maailman kaikkien aikojen niin Suomen ja lähihistorian tylsimmästä vapusta – tämä ei suinkaan ole valitus vaan ihan rehellinen tiivistelmä siitä, miten me olemme tätä ilmalla siunattua työväen ja ylioppilaiden juhlaa viettäneet tällä kertaa. Katsoneet televisiosta Saariston lapsia ja Sing-elokuvan, syöneet pizzaa ja suolatikkuja, emmekä jaksaneet hakea edes vappupalloja (ja toivon, etteivät lapset muista koko juttua huomennakaan).

Kävi niin klassisesti, että torstaina kesken blogihumputteluiden alkoi heikottaa. Luulin ensin, että se oli se gin tonic keskellä päivää, mutta kun pääsin kotiin niin pahoinvoinnin määrä ei enää korreloinut yhden puoliksi juodun drinkin kanssa ja yö meni enemmän tai vähemmän kuolemaa toivoen ja kahden täkin alla täristen. Koska muu perhe ei viettänyt yhtä paljoa aikaa vessan lattialla, mietittiin hetki ruokamyrkytystä tai jotain valeraskautta, mutta sitten perjantai-iltana esikoinen hyvin stoalaisen tyynesti kävi oksentamassa kaiken mahdollisen ja meni sitten vähän huonovointisena nukkumaan. Sen jälkeen aineenvaihdunnassamme ei ole tapahtunut mitään erityisesti raportoimisen arvoista, mutta kaikki valittavat kipeää vatsaa eikä ainakaan kunnon ruoka oikein maistu.

Yllättäen siis emme olleet enää niin tervetulleita vappurientoihin, joita oli aiemmin soviteltu kalenteriin. Ymmärrän, pari päivää eristystä ei ole huono idea. Nyt tietenkin eletään sitä jokaisen lapsiperheen elämän jännittävintä vaihetta: kuka sairastuu seuraavaksi? Yskiikö se vai oksentaako? Onko sillä maha kipeä koska joi kaksi litraa vettä vai onko se noro? Selviämmekö tästä!?

Tämä oli luultavasti viimeinen Suomi-vappu hetkeen, mutta en ole mitenkään kauhean pahoillani tästä karanteeniin johtaneesta käänteestä. Toki siis mieluummin olisin terve, ja varsinkin lapset säästäisin mielelläni kaikelta kärsimiseltä, mutta kuin tilauksesta sääkin on niin surkea ettei mikään puistopiknik kuulostanut kovin kutsuvalta. Ystäviä on ehditty nähdä nyt parin viikon aikana tosi paljon… niin, olen pahoillani kaikkien niiden puolesta joita olen tässä halaillut viikon aikana. Sorisorisori. Toivottavasti vappuunne kuuluu vain runsaan kuohujuoman nauttimisesta johtuvaa pahoinvointia, jos sitäkään.

Huomenna alkaa toukokuu, että viimeinen tilaisuus sille keväälle tulla. (Kyllä, valitan säästä, samperi.) Ratkiriemukasta vappendaalia kaikille, mä taidan mennä ajoissa nukkumaan! Terv. Nimim. Partyanimal -85.

balloons-1869790_640.jpg

KAAOKSESSA

Viime sunnuntaina meillä vietettiin isompien poikien yhteisiä synttäreitä sukulaisille ja kummeille (ja jo näillä saadaan talo aika täyteen) ja kun vieraat yksi toisensa jälkeen poistuivat – suurin osa siis lapsettomia – saatoin kuulla syvän helpotuksen huokauksen kun ovi tänne meidän hullujen huoneelle sulkeutui heidän takanaan. Ja hei, ymmärrän! Tuntuu, että aina kun liikun koko kolmikon kanssa julkisilla paikoilla olen elävä ehkäisymainos ja sen jälkeen kun on muutaman tunnin hengaillut meillä kotona ja katsonut, millaista on arki kolmen pojan keskellä… no, varmaan vielä hetken harkitsee kaikkia vauvahaaveita. Paitsi siis, oi vitsit, miten helppoja ne vauvat olikaan…

Itsehän tähän on jo tottunut. Siihen, että huudetaan hirveästi (joskus aikuisetkin). Että juostaan ympyrää, kyllä on joku viisas arkkitehti piirtänyt keittiöön kaksi kulkuväylää. Että aina joku huutaa katso äiti tai apuu tai jotain muuta. Että joku ylipäänsä huutaa. Että jos erehdyt istumaan, tai hah hah makaamaan, niin kaksi sekuntia ja päällä ryömii ainakin yksi lapsi. Että jalkojen alla on aina legoja, pikkuautoja, leivänmuruja tai jotain, mistä et oikeastaan edes halua tietää mitä se on. Että vuodenajasta riippuen kodista ulos pääseminen kestää jotain puolesta tunnista kolmeen tuntiin. Että kun yrität tehdä työjuttuja vieressä yksi soittaa alasti bongorumpuja ja toinen ratsastaa selän päällä ja puhaltaa vappupilliin (se ei ikävä kyllä mahtunut kuvaan).

Aika usein sitä kyseenalaistaa tämän elämäntapavalinnan itsekin. Kun on ollut hiljaisuutta, yksinoloa ja laiskottelua rakastava introvertti, niin kolmen pienellä ikäerolla toivotun ja saadun lapsen kanssa eläminen ei ollut se itsestäänselvä vaihtoehto. Ennen vähän päälle kakskymppisenä iskenyttä vauvakuumetta ei mulla todellakaan ollut mitään suurperheunelmaa, vaan enemmänkin haaveilin meribiologin urasta jossain valtamerilaivassa valasparvia havainnoiden. Mutta nyt en ehkä enää osaisi elää ilman tätä hulabaloota. Koska, kuten monet vastaantulijat jaksavat hymyillen todeta, ”teillä ei ainakaan ole tylsää”. Ei ole. En pistäisi pahakseni jos aamut eivät alkaisi ihan niin aikaisin tai jos olisi joku äänenvaimennin noissa lapsissa, mutta joka ilta kun nuo kolme tuhisevat sängyissään (tai sitten kaikki mun sängyssä, sitäkin sattuu) niin olen täynnä kiitollisuutta. Väsynyttä kiitollisuutta, mutta hämmentynyt siitä että jokaisen raskaan päivän jälkeen olen silti yhä niin onnellinen. Tällaisesta arjesta.

Käytännön Mies lähtee parin päivän päästä takaisin Espanjaan ja olen taas yksin vastuussa rutiineista. Viimeiset 16 päivää olenkin ottanut ilon irti siitä, että voin hyvällä omatunnolla heittäytyä ihan hulvattomaksi ja se on tarkoittanut brunsseja, päiväunia, päivää kylpylässä, blogirientoja ja rauhallista bloggaushetkeä iltaisin, kun joku muu pesee hampaat ja lukee iltasadut. Kahden viikon harjoittelun jälkeen pojat eivät enää ensimmäiseksi huuda äitiä vaan hieman hapuillen isäänsä, jopa pienin herätessään keskellä yötä. Seuraavat kaksi kuukautta on taas mun vuoroni, mutta sitten, sitten joku muukin on joka päivä jakamassa tätä täysin käsittämätöntä, mutta myös käsittämättömän ihanaa elämänvaihetta.

LEIKKILUOLA

hakaniemen-leikkiluola.jpg

Esikoinen oli eilen kutsuttu kaverisynttäreille Hakaniemen Leikkiluolaan, sisäleikkipuistoon, jossa me käytiin aika paljon kun pojat olivat pienempiä. Sitten viime käynnin, josta taitaa olla jo pari vuotta, on Leikkiluolaa remontoitu ja uudistettu ja pitihän se nyt testata.

Ennen valitsimme pääkaupunkiseudun monista vaihtoehdoista Leikkiluolan sekä kätevien kulkuyhteyksien (sijaitsee Hakaniemen torilla, erityisen hyvä sijainti kun saapuu metrolla) sekä edullisuuden takia. Nyt 2-, 5- ja 7-vuotiaiden rajattomat leikit olisivat maksaneet yhteensä 37 euroa, vertailun vuoksi Hoplopissa samalla porukalla 42 euroa eli Leikkiluola on yhä hieman halvempi. Hinta on ihan okei – paikka ei ole mikään valtava, mutta tuo kolmikko juoksi itsensä kahdessa tunnissa sellaiseen hikeen että ei voi valittaa. Emme testanneet kahvion puolta, mutta vaikutti olevan linjassa muiden sisäleikkipuistojen kanssa: jäähilejuomia, hodareita ja herkkuja.

Nyt entisten, vähän epäilyttävien pomppulinnojen tilalla oli iso trampoliinialue, jossa mahtui parhaimmillaan 12 lasta (tai alle 90 kiloista aikuista) pomppimaan, kävin itsekin siellä fiilistelemässä. Poikien suosikki oli iso renkailla laskettava liukumäki, joka oli yksi kolmesta erilaisesta isommasta liukumäestä. Pienten puolelta löytyi pari liukumäkeä, pianokoskettimet lattiasta, pehmeitä palikoita rakenteluun sekä pallomeri. 24 tuntia vierailun jälkeen kukaan ei ole vielä sairastunut vatsatautiin.

En tiedä onko se paikan ansiota varsinaisesti, mutta sisäleikkipuistot ovat muuttuneet viimeaikoina huomattavasti siedettävämmiksi mitä ne olivat pari vuotta sitten. Jopa tuo alle 3-vuotias meni tuolla melko itsenäisesti, ja paikka oli turvallinen ilman suurempia vaaranpaikkoja – ei pipejä! Aikuisille on kahvion lisäksi muutama sohvaryhmä, mistä näkee koko paikan kätevästi. Kolmen eri ikäisen leikkijän äitinä arvostan sitä, että kaikki paikat olivat saavutettavissa jokaiselle lapselle, paitsi pienten alue oli rajattu henkisin kielloin korkeintaan 3-vuotiaille.

Leikkiluola on kantakaupungissa viimeinen vastine HopLopeille, kun Murulandia lopetti ja SnadiStadi liittyi HopLop-ketjuun. Maan alla sählykenttien vieressä sijaitseva Leikkiluola oli arki-iltana kiitettävän rauhallinen. Hinta saattaa olla hieman korkea jos vertaa isompiin sisäleikkipuistoihin, mutta itse arvostan myös sitä, että paikka on sen verran kompakti että näen tyypit koko ajan ja voin vaikka itsekin käydä rauhassa trampoliinilla. Ylipäänsä eivät nämä pienet apinat loputtomasti uusia virikkeitä tai kiipeilytelineitä tarvitse, vaan he olivat oikein tyytyväisiä eivätkä ehtineet tylsistyä.

väsynyt.jpg

NO JOO…

P1282275.jpg

Olin ajatellut, että ehkä tänään aika on kypsä sille, että kirjoitan syistä muuttaa pois Suomesta – helposti tulee sanottua, että muutamme vain miehen töiden takia, vaikka oikeasti se on vain yksi monista syistä. Jotenkin asiasta kirjoittaminen aina jännittää, koska samalla tavalla kuin vaikka imetys tai se, kuinka kauan on kotona lasten kanssa, tämä tuntuu aiheelta jossa usein yhden henkilökohtainen valinta tulkitaan toisten valinnan arvosteluksi. Että tarvitaan sata disclaimeria: me tykkäämme Suomesta, suorastaan rakastamme sitä, ja olisimme tosi onnellisia täälläkin. Ne syyt, jotka ajavat meitä maailmalle, eivät ole mitään universaaleja edellytyksiä millekään hyvälle elämälle ja oikeastaan kyseessä on todella ristiriitainen projekti, johon liittyy paljon haikeutta ja menettämistä ja varmasti jollain elämän osa-alueilla myös häviämistä. Jos sitä nyt mitenkään absoluuttisesti voi mitata.

Mutta kun nyt katselen kun taivaalta sataa räntää viikkoa ennen toukokuuta niin ehkä mun ei tarvitse niin kauheasti tänään perustella sitä muuttoa.

Mutta kerron tammikuisesta Espanjasta, mikä siinä on kivaa. Todettakoon, että siellä on tammikuussa niin tuulista että tarvitsee ihan eteläisimmässäkin kärjessä toppatakkia ja on roskaista ja meluisaa, mutta sitten on se kävely tuolla itärannalla. Jos kävelee kahdeksan kilometriä eteen päin niin päätyy mereen ja seuraavan kerran vastaan tulee maata ihan toisella mantereella. Siinä, että näkee Afrikan joka päivä, on jotain maagista. Ja nuo rahtilaivat, jotka päivystävät Välimerellä. Itse asiassa suurin osa on helmikuussa konkurssiin menneen eteläkorelaisen Hanjin-varustamon rahtilaivoja. Kyseessä oli yksi suurimmista varustamoista, ja nyt kymmenet valtavat konttilaivat odottavat merellä jotain. Ostajaa, uppoamista – en tiedä. Yhtä aikaa aavemaista ja kiehtovaa. Kuvassa näkyy puisia kalastusveneitä Playa Atunaralla, tonnikalanpyytäjien rannalla. Joskus satunnaisesti kalastajat lähtevät merelle, mutta useimmiten he leiriytyvät rantahiekalle koko päiväksi ja heittävät pitkät siimat mereen. Ja huutavat niille, jotka erehtyvät kulkemaan liian lähellä. Ja siinä on kaksi kulkukoiraa. Otin kuvan kun palasin shelteriltä enkä jaksanut enää ottaa tuota kaksikkoa kiinni ja viedä koiratarhalle. Ajattelin, että näyttihän tuo duo ihan tyytyväiseltä tuossakin. Ja kaikkea tuota kaipaan ihan kamalasti. Tällaisina päivinä vielä vähän enemmän.