SE AIKA VUODESTA

IMG_9820

Niin, mulla oli tää blogikin!

No, täällä La Líneassa ei ole hirveästi tekemistä joten kun jotain sitten tapahtuu, niin siitä kannattaa ottaa ilo irti. Olemme oikeastaan koko heinäkuun seuranneet, kuinka jokavuotista yli viikon mittaista feriaa on rakennettu rajan tuntumaan ja nyt vihdoin perjantaina bileet alkoivat! Ja kun tarkoitan bileet, ne ovat todellakin bileet. Perjantaina kaupungin läpi kulkivat ihaniin flamencomekkoihin pukeutuneet pienet, nuoret ja vähän vanhemmatkin tytöt ja kaupungin keskellä kruunattiin Reina Juvenil sekä Reina Infantil, karnevaalien nuoret kuningattaret. Mulla ei tietenkään ollut kameraa mukana (teidän onneksenne!), kun osuttiin juuri sopivasti kotimme takaa kaupungintalolta lähteneen juhlajoukon keskelle, mutta tässä kulttuurissa on jotain todella hienoa. Se, miten ylpeästi omaan historiaan suhtaudutaan ja kuinka kaikki ottavat tämän vakavissaan – pukuihin, meikkiin, koruihin ja kampauksiin panostetaan ja toisia kehutaan ja kannustetaan. Pampula ilmoitti haluavansa mukaan ensi vuoden kulkueeseen kavaljeeriksi. Pitää alkaa vissiin treenata flamencomuuveja.

Eilen lauantaina jumitettiin ensin koko päivä sisällä, sillä – tiedän, ei saisi valittaa – ulkona oli noin 36 astetta lämpöä ja kostetusprosentti hipoi sataa. Pihalla oli siis melkoinen hamam, ja parin kilometrin kävelymatka kauppaan sai sellaisen tuskan hien päälle että jätettiin suosiolla kaikki ulkoilu iltaan, kun luvassa oli ferian virallisesti avaava kulkue. Kaupungin yllä on koko viikon lojunut epämääräinen usva, jonka takia emme välillä näe pihalla muutamaa metriä pidemmälle ja rakas vuorikin pysyy verhon takana. Myös eilen kuuman kosteassa La Líneassa ei kovin kauas nähnyt ja tunnelma hitaasti heräilevällä feria-alueella oli jopa vähän aavemainen.

Jälleen kerran saimme kotiinkin asti kuulla, kuinka orkesteri toisensa jälkeen esiintyi kaupungintalon pihalla. Täällä todella pidetään marssimusiikista, ja toisaalta nuo rumpusoittokunnat versioivat välillä Despacitoakin – musiikkia täällä ainakin riittää. Näin ferian aikaan ihan yötä myöten. Pienet pojat tahtoivat ilmapallot, ja kun olin Suomessa jättänyt tylysti vappupallot väliin, ei viiden euron investointi heliumpalloon kirpaissut. Paitsi tietenkin A:n Pipsa Possu-pallo karkasi Afrikkaan, ja tänään piti ostaa uusi. Cabalgatan (joka on ihan samanlainen kuin loppiaiskulkue tai karnevaalikulkue) piti alkaa yhdeksältä, mutta koska ollaan Espanjassa, saimme odotella sitä melkein ilta yhteentoista asti. Mun on välillä vaikea kestää sitä, että lasten ennen melkein minuutin tarkka nukkumaanmenoaika on täällä auttamatta liian aikainen ja säännöllisen ruokarytmin ovat helteellä  korvanneet jäätelöt, sipsit ja hampurilaiset, joita olen näissä olosuhteissa alkanut kompromissina kutsua jopa kunnon ruoaksi.

IMG_3964

IMG_3949

IMG_3972

IMG_3983

IMG_3991

IMG_4004

Kulkueessa parasta oli taas kärryt, joista heiteltiin karkkia. Me jaksettiin katsoa noin neljä kärryä kaikista 23:sta, joista suurin osa oli paikallisten yritysten järjestämiä. En olisi ehkä vuosi sitten kuvitellut, että mulla olisi noin hauskaa kun yritän keskellä yötä estää lapsia juoksemasta auton alle keräämään maahan liiskautuneita karkkeja. Jotka annoin niiden vielä syödä! Lapsistakin oli kivaa, mitä nyt tuntuu että niiden valikoiva kuulo saattaa johtua jo jostain espanjalaisen elämänmenon aiheuttamasta kuuroutumisesta…

Tänään sunnuntaina oli Domingo Rociero, joka on mun suosikkipäiväni koko feriassa. Tällä kertaa se meni hieman ohi, sillä aamulla oli kaiken maailman kakkavahinkoja joiden takia en ehtinyt nähdä jumalanpalvelusta edeltävää pukuloistoa ja flamencoesitystä, ja iltapäivällä saatiin mummi Espanjaan eikä siinä sitten lähdetty kaupungille ihmettelemään hevosillaan paikalle saapuneita mustalaisia. Käytiin kuitenkin auringon laskettua feria-alueella Tukkijoen tapaisella vesiajelulla Ompun kanssa ja ihmeteltiin feriaa. Sitä sitten seuraava viikko, niin täällä paikan päällä, blogissa kuin varmasti Instagramissakin.

PANIIKKINAPPULA

Öö, me muutetaan. Tasan kuukauden päästä. Tai hitto, tavarat lähtevät jo ennen sitä mutta te muut olette kuukauden päästä ehkä juhannuskrapulassa festareilla tai mökillä rillaamassa, mutta me – me lähdetään pois. Eikä tulla varmaan ihan heti takaisin. Ja Queen of Denial tässä hei, vasta nyt se alkaa itsellekin upota ymmärrykseen. Olen kyllä jo pari kuukautta huolettomasti heitellyt ilmoille ”niin joo me muutetaan Espanjaan” kun on kysytty tulevaisuudensuunnitelmista, mutta en ole sisäistänyt itsekään sitä. Nyt kodin tyhjentyminen, kaikkien liittymien ja sopimusten irtisanominen ja kalenterin katsominen tekee todelliseksi sen, mitä olen prosessoinut hyvin hitaasti viimeiset pari vuotta.

Ja nyt olen huomannut, että aina ennen lähteminen on ollut kovin helppoa, koska olen tiennyt palaavani – yleensä olen tiennyt jopa paluun tarkan päivämäärän. Nyt voin vain epämääräisesti arvailla, että hyvällä tuurilla ensi kesänä viikko tai kaksi Suomessa, talvella emme aio tänne tulla kuin äärimmäisen pakon edessä. Toivon siis, ettei kukaan lähisukulainen kuole (ja toivon sitä tietenkin muutenkin, en vain itsekkäistä syistä). Nyt tuntuu, että moni sellainen asia, jota on aina voinut lykätä koska tulee seuraava viikko, tulee seuraava kesä, tulee seuraava vuosi, ei ole enää lykättävissä. Meillä on noin neljä viikkoa aikaa nauttia maailman kivoimmasta kotikaupungista ja pelkään, että aika loppuu kesken.

Lapseni eivät ole koskaan uineet Stadikalla. Eivätkä Hietsussa. Kuopus ei ole koskaan käynyt Suomenlinnassa, eikä Pihlajasaaressa, eikä Uunisaaressa. Eikä Seurasaaressa. Meillä on vieläkin näkemättä Kaapelitehtaan Teatterimuseo, Ratikkamuseo sekä Kansallismuseon Vintti. Emme ole kiivenneet Stadikan torniin eivätkä lapset ole päässeet silittämään lampaita Haltialaan tai Fallkullaan. Emme ole käyneet Kaivarissa emmekä Keskuspuistossa. Lapsiltani on jäänyt väliin kaikki sellainen mikä mulle oli omassa nuoruudessa tärkeää Stadissa, koska meillä on ollut aikaa. Ei ole ollut kiire kiertää Sibelius-monumenttia ja Hakaniemen toria, koska ne ovat odottaneet meitä. Mutta nyt tuntuu, että kotiseutukasvatus jää ihan kesken.

Eikä pahinta ole suinkaan se, että on paikkoja, joihin lapset eivät ole päässeet ollenkaan. Meillä nimittäin on aivan liian pitkä lista kohteita, joissa täytyy käydä uudestaan. Jokaiselle on luvattu kiipeilyreissu Korkeessa, esikoinen pääsee jo Lintsin vuoristorataan. Kuulemma Lasten kaupunkiin JA Lasten liikennekaupunkiin pitäisi päästä. Haluaisin viedä pojat vielä SeaLifeen ja Luonnontieteelliseen museoon – ja äh, meillä on käyttämättä lahjakortti Flamingon kylpylään, ja onhan Vantaalla vielä Heurekakin! Sen lisäksi lapset haluavat hengailla mökillä ja omalla uimarannalla, käydä leffassa, nähdä mahdollisimman paljon kavereita ja yhdet juhlatkin pitäisi vielä järjestää. Ne eivät olekaan pelkät kuopuksen 3-vuotissynttärit vaan myös läksiäiset.

Helsinki on ollut hyvä paikka asua. Olemme pärjänneet pienessä asunnossa tulematta mökkihöperöiksi, koska ulkona on avautunut avara maailma. Kulttuuritarjonta lapsille on mahtavaa eikä se ole sitä väsyneiden Ryhmä Hau-hahmojen reggaeton tanssia mitä se on Espanjan kotikaupungissamme, vaan kunnianhimoista, taiteellista ja aikuisenkin mielestä kiehtovaa. Täällä on taidetta, tapahtumia, tekemistä sadepäivillekin. Me olemme asuneet alueella, josta kävelee viidessä minuutissa metsän keskelle ja merenrantaan, toisaalta usein kulkevilla julkisilla kulkuneuvoilla päässyt kaupungin keskustaan 20 minuutissa. Lapsiperheelle Helsinki on tuntunut juuri täydelliseltä asuinpaikalta, etenkin täältä lähiöstä katsoen. Paniikin lisäksi päälle puskee ikävä.

LEIKKILUOLA

hakaniemen-leikkiluola.jpg

Esikoinen oli eilen kutsuttu kaverisynttäreille Hakaniemen Leikkiluolaan, sisäleikkipuistoon, jossa me käytiin aika paljon kun pojat olivat pienempiä. Sitten viime käynnin, josta taitaa olla jo pari vuotta, on Leikkiluolaa remontoitu ja uudistettu ja pitihän se nyt testata.

Ennen valitsimme pääkaupunkiseudun monista vaihtoehdoista Leikkiluolan sekä kätevien kulkuyhteyksien (sijaitsee Hakaniemen torilla, erityisen hyvä sijainti kun saapuu metrolla) sekä edullisuuden takia. Nyt 2-, 5- ja 7-vuotiaiden rajattomat leikit olisivat maksaneet yhteensä 37 euroa, vertailun vuoksi Hoplopissa samalla porukalla 42 euroa eli Leikkiluola on yhä hieman halvempi. Hinta on ihan okei – paikka ei ole mikään valtava, mutta tuo kolmikko juoksi itsensä kahdessa tunnissa sellaiseen hikeen että ei voi valittaa. Emme testanneet kahvion puolta, mutta vaikutti olevan linjassa muiden sisäleikkipuistojen kanssa: jäähilejuomia, hodareita ja herkkuja.

Nyt entisten, vähän epäilyttävien pomppulinnojen tilalla oli iso trampoliinialue, jossa mahtui parhaimmillaan 12 lasta (tai alle 90 kiloista aikuista) pomppimaan, kävin itsekin siellä fiilistelemässä. Poikien suosikki oli iso renkailla laskettava liukumäki, joka oli yksi kolmesta erilaisesta isommasta liukumäestä. Pienten puolelta löytyi pari liukumäkeä, pianokoskettimet lattiasta, pehmeitä palikoita rakenteluun sekä pallomeri. 24 tuntia vierailun jälkeen kukaan ei ole vielä sairastunut vatsatautiin.

En tiedä onko se paikan ansiota varsinaisesti, mutta sisäleikkipuistot ovat muuttuneet viimeaikoina huomattavasti siedettävämmiksi mitä ne olivat pari vuotta sitten. Jopa tuo alle 3-vuotias meni tuolla melko itsenäisesti, ja paikka oli turvallinen ilman suurempia vaaranpaikkoja – ei pipejä! Aikuisille on kahvion lisäksi muutama sohvaryhmä, mistä näkee koko paikan kätevästi. Kolmen eri ikäisen leikkijän äitinä arvostan sitä, että kaikki paikat olivat saavutettavissa jokaiselle lapselle, paitsi pienten alue oli rajattu henkisin kielloin korkeintaan 3-vuotiaille.

Leikkiluola on kantakaupungissa viimeinen vastine HopLopeille, kun Murulandia lopetti ja SnadiStadi liittyi HopLop-ketjuun. Maan alla sählykenttien vieressä sijaitseva Leikkiluola oli arki-iltana kiitettävän rauhallinen. Hinta saattaa olla hieman korkea jos vertaa isompiin sisäleikkipuistoihin, mutta itse arvostan myös sitä, että paikka on sen verran kompakti että näen tyypit koko ajan ja voin vaikka itsekin käydä rauhassa trampoliinilla. Ylipäänsä eivät nämä pienet apinat loputtomasti uusia virikkeitä tai kiipeilytelineitä tarvitse, vaan he olivat oikein tyytyväisiä eivätkä ehtineet tylsistyä.

väsynyt.jpg

MISSÄ KULJIN VIIME VIIKOLLA

  • Kuten ne valveutuneet lukijat, jotka Facebookissa Periaatteen Naista seuraavat, ovat ehkä huomanneet niin olen ollut aikalailla nesteessä koulutöiden kanssa. Kun deadlinet lähestyvät, Facebookissa jaettujen söpöjen eläinvideoiden määrä lisääntyy. Nyt on kuitenkin taas yksi kurssi taputeltu ja vieläkin suurempi ilonaihe oli viesti ruotsinopettajalta, että läpi meni se virkamiesruotsi, jota oltiin seitsemän vuotta vältelty. Halleluja.
  • Olen käynyt viikon sisällä kolmesti uimahallissa. Kerran lasten kanssa (vaikka Märsky aukeaa huomenna niin suosittelen silti Vuosaarta, jonka hurjaan ”aikuisten” vesiliukumäkeen pääsee koko porukka), kerran ystävän kanssa vesijuoksemassa ja kerran itse vetäisemässä 1,5 kilometriä – meni siis noin 15 vuotta että pääsin yli lapsuuden kilpauinti- ja vesipallotreenien traumoista ja palasin vapaaehtoisesti altaaseen. Seuraavaksi hankintalistalla onkin uimalasit. Uimahallissa ihanaa on se ihmisten monimuotoisuus, että näkee vähän laajemman skaalan vartaloita kuin Instagramissa. Ja erityisesti Hesarin uimahallissa tatuoidut mummot! Kun kaikki aina varoittelee, että kelaa miten tyhmältä näytät kun olet tatuoitu JA vanha ja ryppyinen niin ne coolit eläkeläisrouvat tatskoissaan ovat kaikkea muuta kuin tyhmän näköisiä. Kuten ystäväni Kiira sanoi, on uimahalleissa upeaa kun kaikki yhteiskuntaluokat uivat samassa vedessä ja niinhän se on.
  • Kävin NOSH-kutsuilla. Tykkään NOSHin materiaaleista ja olen vähän tällainen kotikutsuilla hypomaniaan sortuva tyyppi muutenkin, ja kun tilaamani tuotteet tulivat alle kahdessa postipäivässä, olin pettynyt kun se L-koko oli liian iso ja M-koko liian pieni. Pitäisi varmaan siis lihoa ja laihduttaa, mutta oikeastihan pitäisi vain lopettaa shoppailu.
  • Kävin elokuvissa ystävän kanssa katsomassa Nainen junassa. Parasta oli popcornähkyt ja ällöt irtokarkit, koska elokuva oli ennalta-arvattava ja Emily Blunt (josta yleensä pidän kauheasti, vaikka se menikin naimisiin John Krasinskin kanssa, hitto vie) oli humalassa lähinnä huolestuneen näköinen. Harmi.
  • Kävin vihdoin lääkärillä gekkonaamani kanssa. Tuloksena on pienen apteekin verran erilaisia mömmöjä, tabletteja ja tippoja ja hieman säälivä päänpudistus kun kysyin, voinko kokea ihmeparantumisen ja tämä kamala iho-ongelma kadota yhtä salaperäisesti kuin se ilmestyikin.
  • Olemme käyneet myös Linnanmäen Valokarnevaaleilla. Suhtautuminen Lintsiin on yhä ristiriitainen: Ilmainen sisäänpääsy ja ilmaiset laitteet lapsille ovat upea juttu, mutta laiteliput ja rannekkeet ovat hirveää riistoa ja onneksi oli sentään niin kylmä, että lapset eivät kauheasti kitisseet kun hepparadat ja Vekkulat piti jättää väliin. Kaipaan kyllä vieläkin sitä 18 euron Minihupia, joka toimi hyvin alle 120-senttisen kanssa. No, anyways, Lintsi oli kyllä upean kaunis siinä auringonlaskussa ja nauroin vatsalihakseni kipeäksi kun 4-vuotias P pääsi ekaa kertaa ajamaan yksin sähköautoilla. Voin vain toivoa, että kun ajokortti tulee tyypille ajankohtaiseksi ollaan jo robottiautojen kyydissä, koska… Äh, tätä on vaikea selittää. Oli se vaan hassu kun se siellä ei seurannut liikennettä ja viattomasti hymyillen törmäili muihin.

img_9233img_9181img_9143img_9260img_9301img_9296img_9197img_9302-1