HAVAINTOJA ESPANJALAISESTA JOULUSTA

Mulla on melkoisen rautainen itsetunto mitä tulee luonteeseeni, kaikkine puutteineni, mutta jostain syystä marraskuusta jouluaattoon asti poden jonkinlaista alemmuuskompleksia siitä, että en vain ole jouluihminen. Kun sosiaalinen media täytyy ainakin kuukauden ajaksi piparkakkutaloista, jäälyhdyistä ja kuusenkoristelusta glögimukin kanssa niin… en vaan pääse siihen tunnelmaan mukaan. Minulle joulu on ennen kaikkea lasten juhla, joskin aika älyttömältä sekin tuntuu, että ensin puoli vuotta pelottelen niitä ikkunan takana iltaraivareista Joulupukille raportoivilla tontuilla ja sitten kaikki huipentuu siihen kun lahjat on jaettu ja noin neljässä minuutissa ne on avattu. Mutta ei mennä mun jouluangstiini sen enempää, sillä täällä Espanjassa se hieman helpottaa.

Täällä ei taida paikallisille tulla mieleenkään, että pitäisi itse tehdä jotta se joulutunnelma löytyisi. Kun Suomessa äitiystävät pohtivat päiväkodin henkilökunnalle ja opettajille joululahjoja (tehtäisiinkö itse nougat’a, entäpä lumiukkokaakaon aineet nätisti paketoituna?) niin poikien koulussa oppilaiden vanhemmilta kerättiin rahat (noin viisi euroa per luokka, eikä ilmeisesti sellaista vaihtoehtoa ollut että ei osallistu) ja tokaluokkalaisen opettaja sai lahjaksi… kengät, paidan ja laukun! Mua nauratti tämä aivan kamalasti, sillä voin vain kuvitella mitä minun tuntemat opettajat sanoisivat jos paketista paljastuisi jonkun oppilaan äidin valitsemat bootsit. Eskariluokan opettaja sai perinteisen cestan, eli herkkukorin jossa oli jouluksi kinkku, viiniä, erilaisia perinteisiä joulumakeisia, keksejä jne. Näitä cesta-lahjakoreja myös arvottiin vanhempainyhdistyksen jäsenten kesken.

Koulussa ei ollut erityistä joulujuhlaa, mutta eskarilaisten vanhemmat pääsivät katsomaan tonttujensa tanssiesitystä. Se oli erittäin suloinen ja olin kiitollinen, että tällä kertaa teema-asu oli sellainen, joka löytyi helposti kaupasta. Olin nimittäin kuullut huhuja, että vanhemmat oli aiempina vuosina laitettu muutaman päivän varoitusajalla ompelemaan kaiken maailman karhupukuja. Isommilla lapsilla ei ollut koulun joulujuhlaa, mutta kolme kuningasta olivat vierailleet joka luokassa ja antaneet lapsille kirjanmerkit sekä ottaneet vastaan lahjatoivelistat, jotka oli aiemmin yhdessä kirjoitettu. Joulukuun 22. päivä huipentui myös koko syksyn kestänyt lottojännitys: arvottiin vihdoin ”El Gordo de Navidad”, noin vapaasti suomennettuna joulun läski. Tämä on jonkinlainen valtava kimppalotto, johon meidänkin poikien luokassa ostettiin kymmenyksiä ja sitten jännitettiin kun monta tuntia kestänyt arvonta suoritettiin. Emme ilmeisesti voittaneet (tai sitten loppiaisen jälkeen kaikki muut vanhemmat tuovat lapset kouluun Lexuksilla Rolexit ranteessa…).

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kaupungin joulujuhlinnat alkoivat joulukuun alussa, kun kaupungin keskelle pystytetty joulukuusi sai valot. Me olimme osallistumassa juhlallisuuksiin, mutta ne olivat niin tyypilliseen tapaan myöhässä että emme jaksaneet odottaa kulkuetta ja h-hetkeä. Olemme kyllä saaneet ihailla kaunista valaistusta senkin jälkeen. Olemme myös jonottaneet kaikkien muiden alueen lapsiperheiden kanssa tunnin verran tapaamaan Joulupukkia. Kuten kaikki hyvät äidit, olin unohtanut poikien hartaudella kirjoittamat toivekirjeet kotiin ja jonossa iski paniikki. Ei muuta kuin ostamaan vihko ja kirjoittamaan uudet toiveet, jotka saattoi pudottaa lavalla sijaitsevaan postilaatikkoon. Joulupukin muori antoi lapsille niin pahoja karkkeja, että pojat itkivät.

Itselleni näiden monien joulutapahtumien yksi kohokohta oli kirkon edessä olevalla aukiolla järjestetty zambomba, jouluinen flamencoesitys, johon myös katsojat saivat ottaa osaa (itse vain kuvasin). Koko tilaisuus oli – tietenkin – tunnin myöhässä ja ruuhkassa tönivät ja tupakoivat espanjalaiset ärsyttivät. Mutta sitten se itse esitys, muusikkoineen, laulajineen, tanssijoineen, oli vain aivan mahtava. Vaikutuksen teki eläytyminen ja innokkaat lapset, sekä erityisesti se ylpeys omasta kulttuurista. Anteeksipyytelemätön tapa esitellä omaa osaamistaan ja kannustava ilmapiiri. Myös flamencotuunatut joululaulut ilahduttivat. Latasin muutaman videon tilaisuudesta blogin Facebook-sivulle. Espanjalaisia joululauluja en juuri ole oppinut, mutta onnistuin kyllä hermostumaan esikoiselle kun tämä lauloi ”kakkalaulua”, eli Kulkuset, kulkuset espanjaksi: Cascabeles, cascabeles

Meillä oli nyt kolmas joulu La Líneassa ja tällä kertaa varmasti monella tapaa rauhallisin. Jouluaattona kaupunki on täynnä eloa, kun ystäväporukat ja perheet kokoontuvat ravintoloihin tapaamaan toisiaan ja syömään. Aiempina vuosina meno on jatkunut pikkutunneille asti, kun ruokailu on muuttunut juhlinnaksi, mutta kun tällä kertaa kävelimme kaupungilla kahdeksan aikaan oli jäljellä enää todella huonossa hapessa heiluvaa nuorisoa. Tähän varmasti vaikutti sekin, että metelistä päätellen joulunviettoon oli virittäydytty jo perjantaista alkaen. Raketteja ja papatteja on poksauteltu jo kolme päivää, yötä myöten, mutta se on selvästi täkäläisten tapa iloita: pitää hirveää meteliä.

Sellainen joulu tällä kertaa. Ensimmäisestä joulusta kirjoittelin täällä, seuraavana lähinnä valokuvasin. Seuraavaksi aletaan tietenkin valmistautua loppiaiseen, silloin espanjalaiset lapset vasta saavat suurimman osan lahjoistaan. Meillä aiempina jouluina Espanjassa pukki on käynyt yöllä ja lahjat avattu ”brittiläiseen” tyyliin vasta joulupäivän aamuna, mutta tänä vuonna lapset uhkailivat herätä jouluaamuna kello viideltä avaamaan paketteja… joten päätettiin sitten jakaa paketit jo aattoiltana. Muuten olemme viettäneet pyhät asiaankuuluvasti pyjamat päällä legoja kooten ja leffoja katsellen. Toivottavasti kaikki muutkin ovat muistaneet rentoutua!

SUURI PIPARIVERTAILU

pipari-espanja-vs-suomi

Vaikka en muuten ole mikään vuoden jouluihminen, niin pidän yleensä huolen siitä että piparimyynti sujuu puolet vuodesta. Nimittäin mun aamurutiineihini kuuluu kuppi lämmintä teetä ja siihen kastettavat keksit – suunnilleen lokakuusta maaliskuuhun se on pipari, ja muulloin sitten LU:n Bastogne-keksit. Vaikka keskivartalo ja hampaat ovat kiittäneet, kun kumpaakaan ei löydy täältä paikallisten kauppojen valikoimasta, on pipareita iloksemme ollut saatavilla Fuengirolan ”Suomikaupoista”, joskin suolaiseen lähes neljän euron pakettihintaan. Sen lisäksi anoppi lähetti vielä lisää pipareita joulupaketin mukana. Ja sitten luin eräästä blogista, että myös meidän paikallisesta ruokakaupastamme Mercadonasta saa pipareita! Ja melkein kuin kotimaisia!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tämä piparin kastaminen kuumaan juomaan, joko teehen tai kahviin, on tapa jonka opin isältäni lapsena. Noin vuoteen 2005 asti suosimme Fazerin paksuja peruspipareita, mutta sitten niissä ehkä vaihtui resepti tai aloimme vain 20 vuoden jälkeen kaivata vaihtelua, ja viimeiset kymmenen vuotta olen dippaillut aamuisin niitä klassisia ANNAS Original Pepparkakor-pipareita. Koska kulutan pipareita aika paljon, ei niitä kannata alkaa itse tekemään (tehän olette nähneet, mikä on lopputulos…). Niin paljon, että tällä tahdilla joutuisin käymään Fuengirolassa pipariostoksilla kaiken aikaa ja ruokarahat hupenisivat niihin. Nyt oltiin siis jännän äärellä: Voisivatko Mercadonan piparit korvata vanhat suosikit?

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Nämä Galletas de Jengibre-keksit muistuttavat pakkausta myöten aitoa kamaa. Ne myös näyttävät ja lähes tuoksuvat samalta kuin suomalaiset piparit. Koostumus on ulkoisesti tunnustellen liki identtinen, joten luultavasti kovin moni ei sokkotestistä selviäisi. Lapset eivät ainakaan erota kumpia pipareita heille annan. Teehen kastettaessa kosteudensietokyky ja imukyky oli samaa luokkaa kuin näissä Suomessa valmistetuissa. Mutta onko se tärkein ominaisuus, maku, samanlainen?

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ei aivan. Galletas de Jengibret kyllä tunnistaa pipareiksi, ne eivät ole mitään etelän huijareita tai joululeivosten rantarolexeja. Mutta kuten kaikki makeat leivokset täällä, ne ovat astetta liian imeliä makuuni. Muistuttavat hieman enemmän itsetehtyjä pipareita, joissa taikinan joukkoon on lorahtanut vähän liikaa siirappia. Tuntuu, kuin hampaat liimaantuisivat yhteen näitä syödessä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Lienee hieman puolueellista sanoa, että nämä silti ovat mielestäni paras espanjalainen jouluherkku. Täkäläinen makumaailma eroaa huomattavasti sellaisesta suomalaiskansallisesta kulinarismista. Varsinkin leivokset ovat äkkimakeita ja jopa ällöjä; kauniita kyllä, mutta niistä puuttuu sellainen sielua rauhoittava tuntuma kuin vaikka kunnon korvapuustissa on. Ei sillä, olen löytänyt täältä paljon herkuteltavaa, mutta leivokset eivät vain resonoi makuhermojeni kanssa. Voittaja on siis suomalainen pipari. Kuitenkin Mercadonan versiot ovat oiva korvike, ja ne tosiaan tarjoavat lähes autenttisen piparielämyksen. Vaikka ne jäivät kakkoseksi kotimaisille pipareille, ne eivät ole huono häviäjä.

pipari-vertailun-voittaja

Näihin kuviin ja tunnelmiin, seuraavaksi testataan vielä hermoja aatonaaton ruokaostoksilla ja joulusiivouksen parissa. Mietin vaan tuossa kahlatessani legoissa ja kaikenmaailman autoradan osissa, että kyllä sitä on vaan hullu kun osti vielä tätä roinaa lisää. Mutta joulu on lasten juhla ja huomenna juhlitaan. Feliz Navidad !

JUHLA-AMATÖÖRIT LIIKKEELLÄ

Kirjoitin meidän ensimmäisistä espanjalaisista synttäreistä jokin aika sitten, kun esikoinen pääsi luokkatoverinsa 7-vuotisjuhliin. Pian sen jälkeen mut lisättiin keskimmäisen eskariluokan Whatsapp-ryhmään (josta voisi kirjoittaa ihan oman postauksensa…) ja sitten alkoikin kutsuja tulla joka viikonlopulle. Täällä on selvästi tapana, että ainakin nämä nuoremmat kutsuvat koko luokan, eli tässä tapauksessa 25 lasta, juhliinsa. Todella ihanaa siinä mielessä, että ketään ei jätetä ulkopuolelle. Todella kamalaa siinä mielessä, että juhlat koettelevat jo hieman kuuloaistia. Me olemme nyt olleet muutamana viikonloppuna ainakin kerran 5-vuotissynttäreillä. Tänäänkin olisi ollut, mutta keskimmäinen päätyi korvatulehdusepäilyn kanssa lääkäriin hippaloinnin sijaan.

Nyt kolmien juhlien jälkeen alan jo osata protokollan. Ensin kutsu laitetaan koko Whatsapp-ryhmään lähinnä tyyliin ”X:n synttärit silloin ja silloin täällä ja täällä”. Sitten kaikki vastaavat yksitellen ”Cuenta con X!”. Mitään muuta ei kysellä, paitsi ehkä viikkoa ennen juhlapäivää vielä varmistetaan että ovatko kaikki tulijat ilmoittautuneet. Sitten juhlapäivänä paikalle saavutaan ainakin vartin verran myöhässä, ja on ihan okei tuoda mukana sisarukset ja jopa isovanhemmat ilman erillistä ilmoitusta. Tämä on ollut tietenkin kuopukselle kiva juttu, koska nyt hän on päässyt mukaan bakkanaaleihin. Juhlapaikka on aina vuokrattu tila, joko HopLop-tapainen sisäleikkipuisto kuten esikoisen ekoilla juhlilla, tai sitten joku syrjäseudulla sijaitseva ”ravintola” jota vuokrataan juuri erilaisiin juhliin, tai ehkä hieman Suomesta tuttua Leikkihuonetta muistuttava vuokrattava paikka, jonka pomppulinnat ja pallomeret täytetään aina tilauksesta. Muutaman kerran juhlat ovat olleet todella epämääräisellä teollisuusalueella, jossa on tullut mieleen navigaattorin kanssa seikkailessa että meidät on huijattu ryöstettäväksi, mutta aina lopulta on löytynyt leikkitila täynnä lapsia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kun on päästy sisään, lapsilta riisutaan kengät ja kaikki alle 18-vuotiaat vapautetaan sekoilemaan keskenään. Tämä tarkoittaa sitä, että trampoliinilla voi rauhassa hyppiä 13 5-vuotiasta tai pikkusisaruksia saatetaan nostaa pomppulinnan reunalle ja töniä sieltä alas. Aikuiset menevät istumaan aikuisten pöytään, muiden aikuisten kanssa tietenkin, ja välillä joku lapsista juoksee paikalle lohdutettavaksi kun on kaatunut, pudonnut tai tullut riitaa kaverin kanssa. Riitoja ei erityisemmin aleta selvittelemään vaan pipiin puhalletaan ja käsketään juosta takaisin lasten pariin. Päivänsankarin äiti on yleensä se, joka passaa vieraita ja viihdyttää lapsia, tai sitten hommaan on palkattu ”ammattilaisia” tai isoäiti. Aikuisten pöydässä on kertakäyttöastioilla sipsejä, keksejä, donitseja, kinkku- ja chorizoleipiä, sen lisäksi tarjolla limua, tilauksesta saa kahvia tai kaljaa. Lapsille on oma, valmiiksi katettu pöytänsä, jossa on valmiina sandwichit (joko Nutellaa tai kinkkua täytteenä), sipsejä, karkkia ja esimerkiksi juotavia jogurtteja.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olen nähnyt myös ensimmäisen espanjalaisen voileipäkakun, joka oli tehty vuokaan ja päälle laitettu salaattia ja majoneesia. Näytti houkuttelevalta, en kehdannut kuvata. Ruokaa on varattu aina hirvittävä määrä ja sitä tuntuu menevän hillittömästi hukkaan. Kukaan ei yritä tehdä mitään itse, vaan kakut tulevat leipomosta ja suurin osa tarjoilusta Lidlistä. Täkäläisille on ollut suunnaton järkytys olen kertonut suomalaisista synttäritarjoiluista, erityisesti porkkana- ja kurkkutikut ovat kuulostaneet suorastaan lasten kiusaamiselta. Myös viinirypäleitä ja lihapullia on hämmästelty. Kun esikoisen juhlat koittavat helmikuussa, on meillä suuri houkutus järjestää ne ”Suomi-teemalla” ja iskeä pöytään nakkisiili, mutta mene ja tiedä. Espanjalainen tyyli on helppo ja huoleton, miksi mennä sotkemaan toimivaa konseptia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kun lapset ovat riehuneet jonkun aikaan, heidät paimennetaan syömään. Sitten he palaavat riehumaan. Joskus tässä välissä tulee ohjelmaa: kasvomaalausta, tanssikilpailu tai esimerkiksi taikuri. Me pääsimme todistamaan erästä spektaakkelia, kun syrjäisen ravintolan pitäjät, toisiinsa kiihkeästi rakastunut pariskunta, piti todellisen taikashown. Musiikki oli tiluliluheviä ja esitys koostui dramaattisista aineksista, kuten rouvan levitoinnista ja räjäytyksistä. Lapset olivat joko järkyttyneitä ja tylsistyneitä, aikuisia hieman nauratti. Ohjelmanumeroiden jälkeen on vuorossa synttärikakku. Siinä kokoonnutaan sankarin ympärille laulamaan ja puhaltamaan kynttilöitä – tämän mekin osaamme!– mutta itse kakku jää usein syömättä. Ihan rehellisyyden nimissä täkäläisten leivosmaku ei oikein osu yhteen omani kanssa, mutta lapsille nyt tärkeintä on hieno koristelu ja kermavaahto.

Sen jälkeen jaetaan lahjat. 7-vuotias jaksoi ihailla läpi jokaisen paketin, mutta nämä nuoremmat ovat toistaiseksi menneet vain sekaisin pakettikasasta ja puimurin tehokkuudella silpunneet paketit ja käyneet läpi sisällön. Vanhemmat yleensä kuvaavat tämän ja kiittävät ujoja vieraita, jotka siis yksitellen tuovat lahjansa päivänsankarille. Siinä missä Suomessa usein toivotaan jotain pientä tai esimerkiksi lahjakorttia, on täällä vaatteet ja todella kalliit lelut yleinen lahja luokkakavereillekin. Toiveita ei erikseen kysellä eikä niitä mainosteta, joten tavaraa tulee laajalla skaalalla. Tytöt ovat selvästi pitäneet eniten Hatchimals-leluista, ja pojille on toimineet valomiekat. Tämän jälkeen hakataan yleensä vielä piñata ja jaetaan lahjapussit. Missään ohjelmanumerossa ei yleensä ole juuri aikuisia mukana ohjeistamassa, joten nopeat syövät hitaat. Omille lapsille on kyynärpäätaktiikan käyttö ollut järkytys, koska he ovat tottuneet jonottamiseen ja vuorotteluun, mutta täällä pätevät viidakon lait. En jaksa asiasta erityisemmin murehtia, koska luultavasti puolen vuoden päästä pojat tietävät itsekin syntymäpäiväjuhlissa käydä nappaamassa lahjapussit pöydiltä ennen kuin joku muu on surutta rohmunnut niitä kolmet kotiin viemisiksi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Sen verran olen saanut selville, että tilavuokrat ja tarjoilut maksavat yleensä alle 300 euroa tälle porukalle. Se on aivan jumalattomasti rahaa, etenkin kaupungissa jossa keskipalkka on 1400 euron luokkaa. Silti en ole kuullut kenenkään koskaan valittavan asiasta vaan synttärit toisensa jälkeen on järjestetty samalla kaavalla kaikkien nauttien juhlista. Itsekin alan hiljalleen oppia sen, että voin istua siellä aikuisten pöydässä ja toivoa parasta, ettei kukaan murra reisiluutaan trampoliinin joukkopompinnoissa. Hieman kauhulla odotan myös omaa vuoroa järjestää P:n synttärijuhlat, jonne totta kai kutsutaan koko luokka. Mutta jos nyt alan jo valmistautua, selviän varmasti helmikuussa kolmesta tunnista armotonta sokerisekoilua.

HEI KUULE SUOMI

Tänään ei liene kuin yksi aihe, josta on sopivaa kirjoittaa. Että onnea sinne 100-vuotiaaseen Suomeen! Täälläkin ollaan itsenäisyyspäivän tunnelmissa, Espanjassakin on sopivasti pyhä, lapsilla kolmen päivän vapaa koulusta ja rappukäytävämme aulaan tarjolle laitetut suklaakonvehdit katosivat ennakkoluulottomien espanjalaisten suihin parissa tunnissa. Ja me katsoimme Linnan juhlat, jotka avokätisesti Yle Areena näytti niillekin, joilla ei ole Freedomea käytössä, enkä voi kuin ihmetellä miten erittäin kaunis odottaja, rouva Jenni Haukio, pystyi kuuntelemaan kuoron esittämän Finlandian vollottamatta räkä poskella.

Lupaan, että tänään en kiitä Suomea vain korvapuusteista ja maailman parhaista perunalastuista. Vaikka oma Suomi-ikäväni onkin blogin puolella ollut pääasiassa joko ruoka-aineisiin tai ystäviin kohdistunutta, voin kertoa, että täältä etelästä käsin Suomi näyttää monin tavoin epätodelliselta eldoradolta. Välillä on vaikea ymmärtää sitä peruskiukkuista kansanluonnetta kun miettii, että Suomi ihan oikeista on maailman paras maa monella mittakaavalla, mutta ei mennä siihen. Tänään ei puhuta pahaa synttärisankarista!

Täältä tuhansien kilometrien päästä kaipaan kaihoten suomalaista yhteiskuntaa, joka on ihanan järjestäytynyt, avoin ja ennakoitava. Loukkaannun verisesti suomalaisen byrokratian puolesta, jos joku kehtaa väittää sitä monimutkaiseksi tai jopa turhaksi. Pah! Se on selkeää, tasapuolista, läpinäkyvää ja mikä parasta: kaikki on internetissä! Asioita ei tarvitse arvailla vaan toiminta on perusteltua, päätöksistä voi valittaa ja omat kokemukset lähes kaikesta viranomaisasioinnista ovat positiivisia. Suomalainen yhteiskunta suorastaan syleilee lapsiperheitä – eivät ehkä kaikki suomalaiset, mutta rakenteet ovat kyllä optimaaliset perhe-elämälle. Olen aina ollut onnellinen veronmaksaja, koska en ole nähnyt toista maata jossa palkasta nipistetyt prosentit kiertävät niin hyvin kaikkien iloksi. Ja aina voi parantaa, mutta tänään ei puhuta siitä!

Suomessa on satoja asioita, joita ikävöidä: Neljän eri vuodenajan omat elämykset (enkä nyt tarkoita aina sitä maaliskuista loskasadetta vaikka sekin aika hämmentävää on, vaan vuodenkierron ja luonnon yhteiseloa, jonka todistaminen on mielestäni joka vuosi yhtä ihmeellistä). Hiljaisuutta, rauhaa, sitä hetkeä kun kesällä saunan jälkeen istut jäähdyttelemään tyynen järven rannalla ja vedenpinnan rikkoo vain ylitse lentävät linnut. Sellaiset sukupolvikokemukset kuten Pikku Kakkonen tai jääkiekon MM-kulta -95: asiat, jotka yhdistävät omaa ikäluokkaa ja luovat pienen kanssa keskuudessa hassua yhteenkuuluvuutta. Perinteet, niin kuin Linnan juhlat, Joulupukin Kuuma linja tai Suvivirsi. Ikävöin uimahalleja ja kirjastoja, noita suomalaisen tasa-arvoisen yhteiskunnan kulmakiviä, joissa kaikki yhteiskuntaluokat polskivat samassa vedessä ja kuka tahansa saa kirjastokortin.

Ulkosuomalaisena huomaa, miten Suomessa pidetään monia ainutlaatuisia asioita itsestäänselvyytenä. Minulle on pyöritelty silmiä, kuinka sinisilmäinen ja vähän hölmönkin luottavainen taidan olla, kun olen Suomessa jättänyt koiran tai vaunuissa nukkuvan vauvan kahvilan ulkopuolelle, kuinka palaan öisin baarista kotiin yöbussilla, kuinka annan tuntemattomille ihmisille kotiosoitteeni kun myyn tavaroita verkossa ja vielä kaupan päälle kerron, koska olen kotona! Yhtä uskomattomalta on kuulostanut ulkomaalaisista neuvolajärjestelmä, puoli-ilmainen terveydenhoito tai esimerkiksi se, että voimme syödä marjoja suoraan metsässä. Ulkosuomalaisena onkin ehkä helpompi olla ylpeä Suomesta: näen totta kai kaikki epäkohdat, mutta täältä käsin en voi tehdä niin paljoa niitä korjatakseni ja pakonomaisen parantamisen sijaan voin vaan julistaa Suomen ilosanomaa. Ja siinä on iloittavaa. Kritisoidaan vaikka taas huomenna, mutta tänään, hyvää itsenäisyyspäivää 100-vuotias Suomi.