HENGÄSTYNEENÄ HEINÄKUUHUN

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Joskus kuukausi menee ohi rutiinilla, niin arkisena ettei sen ohittamista edes huomaa. Ja sitten on kuukausia, joihin mahtuu niin paljon tapahtumia ja tunteita ja tekemistä että pää ei pysy kaikessa mukana. Tämä kesäkuu oli sellainen, kaikkea muuta kuin raukea kesänaloitus. Heti kuun alussa esikoisen ensimmäinen lukukausi Suomessa päättyi, vielä stipendillä palkittuna. Saimme samana päivänä ystävän lapsineen vieraaksi ja tein niin hyvän parsarisoton, että olisin voinut mennä naimisiin itseni kanssa siitä hyvästä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Seuraavana päivänä retkeilimme Harakassa Elsan ja Kaamoksen kanssa (ja kuvia katsoessa tuntuu hullulta, että vielä kuukausi sitten piti pukea kahdet housut että tarkeni tuulessa!) ja heti kesäkuun ensimmäisenä maanantaina 9-vuotias aloitti Arkki-arkkitehtikoulun kesäleirin, jossa kului ensimmäinen viikko. Ehdimme käydä kuopuksen kanssa pienellä kaupunkiseikkailulla, Oodissa ja jäätelöllä, ja kesäleirin päättyessä loppui myös tarha-arki kuopukselta, keskimmäinen olikin lomaillut mummolassa melkein viikon

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kesäkuun toinen viikonloppu vasta vauhdikas olikin. Olin jo aiemmin hankkinut liput elämäni ensimmäiseen Sidewaysiin, koska tahdoin nähdä NASin (vähän ankea), Chisun (mainio), Jesse Markinin (suosittelen!), Cautious Clayn (olisi ansainnut isomman yleisön) ja Vestan (joka oli koko festivaalin viimeinen esiintyjä ja siinä vaiheessa kiinnosti festivaali/helluntaiheila paljon enemmän kuin taide… sen jälkeen on kyllä ollut aika hiljaista sillä rintamalla). Festaroinnin ohessa ehdin syödä ystävien kanssa pop up-vegaaniaamupalan Via Tribunalissa, askarrella kollaaseja ja käydä Tannerissa brunssilla.

Viimeiset Suomessa vietetyt päivät olivat yhtä kiireisiä kuin kesäkuu muutenkin. Ehdittiin kerran sentään puistoruokailuun, esikoinen kävi kaverisynttäreillä, pakkasimme ja pesimme pyykkiä, kävimme Joulukalenterin kuvauksissa (niistä varmasti lisää myöhemmin!) ja korkkasimme samalla – hieman myöhässä – pyöräilykauden ja Helsinki-päivänä osallistuimme jälleen Herttoniemen kartanolla tapahtumiin. Mitä luksusta asua vastapäätä tuota vihreää keidasta!

Ja sitten lähdimmekin Espanjaan. Noin kuusi tuntia heräämisen jälkeen lapset olivat jo uima-altaassa, jossa he ovatkin viihtyneet siitä asti. Keskimmäisen uimataito on parantunut hurjasti (hän oppi itsekseen uimaan viime syksynä) ja myös kuopus on alkanut sukeltaa ja polskia pieniä matkoja ilman uimarengasta. Itse olen istunut altaan reunalla ja tehnyt töitä – niin paljon, että päädyin lopulta irtisanoutumaan. Se lienee itselleni kesäkuun yksi merkkipaaluja: nyt on kaksi kuukautta aikaa keksiä uutta tekemistä, ja se pelottaa ja innostaa yhtä aikaa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olemme kyläilleet ystävien luona, käyneet myös La Lineassa, jossa vierailu poikien vanhassa koulussa aiheutti melkoisia tunnemyrskyjä. Saimme mummin Espanjaan ja vietimme – omista juhannusangsteistani huolimatta – mahtavan juhannuksen, johon kuului iltauintia ja hirveästi herkuttelua.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Pääsin yhdelle lempirannoistani, Costa de la Luzin Boloniaan, ja sitten lähdimmekin jo  viideksi päiväksi hikoilemaan Madridiin. Madridissa oli tosi kuuma mutta aivan ihanaa: kulttuuria ja kuhiseva kaupunki, ruokaa, ja rakkautta kun Pride-viikko alkoi Espanjassa perjantaina. Ja eilen palasimme takaisin Andalusiaan, ja luvassa on vielä reilu kolme viikkoa Espanjaa. Ja ehkä hieman rauhallisempi heinäkuu. Tai mistä sitä ikinä tietää!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

42 ASTETTA

Ny rillataan! Ihmisiä, nimittäin. Eli oikein lämpimät terveiset kirjeenvaihtajaltanne Madridista, jossa lämpötilat ovat kohonneet tänään jo yli 40 asteen. Ei pidä missään nimessä valittaa, ainakaan näin suht nuorena ja melko terveenä, kun Suomessa kuvien perusteella on kevytuntuvatakille käyttöä ja olen itse viimeiset puoli vuotta valitellut viileyttä. Nyt saan sitten sen Keski- ja Etelä-Eurooppaa kurittavan helleaallon ihan kotiovelle asti. Tai sisäänkin, koska eipä tätä kuumuutta voi paeta. Tosin sen verran vihdoin kieriskeltyäni kuumissani (kuulostaa kiihkeältä, mutta oli yksinäistä, hikistä ja erittäin tukalaa) kolme yötä tajusin, että huoneen voisi pimentää ja viilentää jo päivällä ja nytkin raportoin täältä Espanjan sydämestä pilkkopimeästä makuuhuoneesta noin 20 sentin päässä tuulettimesta. Joka tietenkin on täysillä ja hiukset hulmuavat kuin 80-luvun musiikkivideoissa konsanaan.

Siitäkin huolimatta että en oikein pysty keskustelemaan muusta kuin tästä lämpötilasta (äitini kanssa keskustelut ovat tällä hetkellä sitä tasoa, että parin minuutin välein toinen toteaa jotain tyyliin ”no huh huh kun on hikinen olo” tai ”on muuten aika kuuma”, koska sitähän ei huomaisi jos asiaa ei tarpeeksi usein ääneen ilmaise) niin tilanne ei ole kovin vakava. Jos pitäisi valita jäädynkö kuoliaaksi vai paahdunko, valitsisin kuumuuden. Alan palella yleensä siinä 15 asteen tietämillä ja Suomessa olen niitä ihmisiä, jotka itkee jo lokakuun aikoihin sitä ettei selviä tästä arktisesta elämästä. Totta kai optimaalinen lämpötila itselleni olisi sellaiset 12 astetta vähemmän kuin täällä maanpäällisessä pätsissä, mutta otan mieluummin +42 astetta kuin -42 astetta.

Oikeasti tässä ei ole mitään vitsailtavaa. Voi tietty olla, että aika on kullannut muistot mutta ei mun lapsuusvuosina näitä lämpöennätyksiä rikottu joka vuosi – eikä ainakaan Euroopassa tällaisilla aavikkoilmoilla. Ja mun osa on helppo; makaan siellä makuuhuoneessa ja teen töitä ja suurin huoli on se, että elektroniikka ylikuumenee tai en jaksa valua kauppaan ostamaan lisää jääteetä. Mutta en ole vanhus enkä eläin enkä ole täällä sitten parin kuukauden päästä kun tällaisena jatkunut kesä on johtanut vesipulaan. Suljetaankohan noita suihkulähteitä koskaan?

Madridilaiset itse ovat ihailtavan rentoja näissä ääriolosuhteissa. Vaikka kaupunki on aivan täynnä turisteja, ovat paikalliset kärsivällisiä ja itse asiassa hämmentävän ystävällisiä. Toisille hymyillään ja helteessäkin jaksetaan antaa tilaa, odottaa vuoroa ja sitten empaattisesti nyökätä ja huokaista que calor! Ilmanlaatu on kyllä ihan kamala, ei pelkästään kollektiivisen hikoilun takia vaan varmasti myös saasteiden ja liikenteen vuoksi. Me palaamme Aurinkorannikolle ylihuomenna ja sinne on luvattu useamman asteen matalampia lämpöjä, ja tietenkin pääsemme taas merituulen hellittäväksi. Että hirmuhelle ei ole vielä kärventänyt mua hengiltä, mutta luultavasti jonkinlainen nenänvalkaisu on edessä koska tinto de verano jäillä on maistunut vähän liian hyvin kun olen kaivannut sisäistä viilennystä.

PETTYMYS BARCELONASSA

Tiedättekö, kun joskus odottaa jotain asiaa tosi, tosi paljon – niin paljon, että se saa melkein myyttiset mittasuhteet ja luonnollisesti rima nousee niin korkealle, että se on inhimillisesti mahdotonta saavuttaa? Niin kävi mulle Barcelonassa. Heti kun selvisi, että meillä olisi 10 tunnin välilasku Barcelonassa paluumatkalla Teneriffalta Suomeen, ajattelin vain yhtä asiaa. El Nacional-ravintolan tonnikala-annosta, jonka olin syönyt reilu vuotta aiemmin edellisellä Barcelonan matkalla.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ihan ensimmäiseksi tarkistin, että vanhaan korjaushalliin rakennettu hipsterravintoloiden kompleksi olisi auki vierailun aikaan. Olisi se! Ja että kalaravintola La Llotjan ruokalista olisi entisellään, ja unelmieni annos löytyisi sieltä vielä. No löytyihän se! Mehustelin tulevaa herkkuateriaa niin paljon, että menetin varmaan muutaman seuraajankin Instagramissa puhuessani vain tästä elämää suuremmasta kalaruoasta. Tuo täydellisesti grillattu tonnikalamöykky, se ratatouille, jossa suola ja öljy synnyttivät jotain sanoinkuvaamatonta.

Kun saavuimme Barcelonan kentälle, olin suunnilleen juoksemassa kohti keskustassa sijaitsevaa El Nacionalia. Mukaani sain vielä toisen suomalaisen vaeltajan, joka oli varmasti kuullut niin monta kertaa tästä eeppisestä ateriasta että halusi itse kokea sen. Olin valehtelematta puhunut tästä ruoasta kaikille. Aivan kaikille. Ehkä myös lentoemännille. Ainoa syy, miksi en paluumatkalla itkenyt aivan koko aikaa oli se, että pystyin lohduttamaan itseäni lähestyvällä ruoalla.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Sitten pääsimme perille. Saimme pöydän. Tilasimme alkupalat, odotimme pääruokaa. Ja se tuli, täsmälleen saman näköisenä kuin eräänä tammikuisena iltana jolloin sain räjäyttävän ruokaorgasmin tuon saman aterian ansiosta. Ja alkuun se maistui aivan yhtä taivaalliselta kuin muistinkin. Mutta puolivälissä tätä suht arvokasta (26 €) annosta iski järkyttävä ahdistus: tonnikala oli raakaa. Ei siis medium miinus, niin kuin oikein kypsennetyn tonnikalan kuuluisi olla, lihaisaa ja punaista, vaan violettia, sitkeää, kertakaikkisen ällöä. Yli puolet kalasta oli syömäkelvotonta.

Tähän asti olimme suhtautuneet hyvin ymmärtäväisesti huonoon palveluun, joka oli kohtuuttoman hidasta ottaen huomion että ravintolassa oli meidän lisäksi vain muutama seurue ja henkilökuntaa kuitenkin yksi per pöytä. Mutta nyt huidoin hyvän vartin verran, että hieman tympääntyneen oloinen tarjoilijatar saapui keräämään astiat. Annoin palautteeni keittöön selkeästi, ilmaisin pettymykseni dramaattisesti mutta asiallisesti – ja ainoa vastaus oli ”no olisit sanonut ennen kuin söit”. Mitä helvettiä!? Jälkiruoat jäivät syömättä. Ihastelimme kyllä El Nacionalin miljööt ja upeat vessat ja kaikki sisustuksen yksityiskohdat, mutta nyt tiedän, etten enää ikinä matkusta yhden ruoka-annoksen perässä minnekään. Olisin kestänyt epäonnistuneen kalan, sitähän sattuu, mutta surkeaa, ylimielestä palvelua en voi antaa anteeksi.

Koko loppupäivä Barcelonassa meni ruokamasennuksen kourissa. Alkoi sataa. Kävelin kuitenkin Parc Güelliin, kun se jäi viimeksi näkemättä ja kokematta. Kiipesin ylämäen, joka meinasi käydä kuolemaksi kaiken sen vaeltamisen ja väsymyksen jälkeen – vain huomatakseni, että mäen olisi päässyt ylös siististi liukuportaita. Parc Güell kuhisi turisteja ja sain ottaa varmaan 40 kuvaa amerikkalaisille matkaajille. Itsehän en päässyt varsinaiseen puistoon, sillä sisäänpääsyä oli saatavilla enää iltakahdeksan aikoihin, kun oma boarding olisi jo loppusuoralla.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Hengailin lopulta kolmekymppisen yhdysvaltalaisen laivastoinsinöörin kanssa pitkin puiston ilmaisia osia – yllättäen hän pyysi ottamaan valokuvan, ja liittyi sitten seuraan. Kiertelimme puistoa, joka kyllä oli kaikin puolin viehättävä, ja juttelimme politiikasta, USA:n länsirannikosta ja pikaruokaravintoloiden syvimmästä olemuksesta ja suosiosta Euroopassa, ”eihän Amerikassa kukaan syö missään McDonald’sissa”, hän tuhahti. Hän viihtyi seurassani erinomaisesti.

Paitsi sitten kun sanoin, että ai niin, mulla on kolme lasta enkä olekaan vain kevytkenkäinen kosmopoliitti. Sitten pojalle tuli kiire, oli kuulemma unohtanut jonkun museon sisäänpääsyn. Meistä ei tullut Georgen kanssa matchia. Luovutin ja kävelin lähimmälle metroasemalle. Sinne olikin viisi kilometriä, eksyin, tuli kierrettyä Sagrada Familiankin kautta. Vannoin, etten kävelisi yhtään Barcelonassa kipeillä jaloillani, mutta päivän kävelysaldo oli lopulta yli yhdeksän kilometriä.

Sellainen päivä Barcelonassa. Kotimatka viivästyi, kun suomalaiset eivät suostuneet nousemaan lentokoneeseen kesken jääkiekon MM-finaalin. Olin lopulta kotona 23 tuntia herätykseni jälkeen, vieläkin katkerana siitä tonnikalasta.

YKSI ASIA EI MUUTU

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mun piti kirjoittaa tästä jo viime syksynä, mutta silloin se oli ahdistavan lähellä. Sen jälkeen kun meille tuli oma rescuekoira, ei voitu enää toimia sijaiskotina – yritettiin, mutta se epäonnistui ja se oli varmaan yksi kamalimmista kokemuksista koskaan, käydä jättämässä koira tarhalle, jonne se meni luottavaisena, ja sitten lähteä itse pois. Ja koko loppuvuoden aihe oli pinnalla ja esillä jokapäiväisessä arjessa, ikävä kyllä, ja heti kun tulimme takaisin Espanjaan saimme muistutuksen siitä, että eräs asia ei ainakaan ole muuttunut mihinkään: eläimiä kohdellaan yhä aivan järkyttävän huonosti.

Viime vuonna halusin kertoa, kuinka paikalliset lapset työnsivät jonkun hevosvanhuksen tyhjään uima-altaaseen, vain parin kilometrin päässä sieltä missä asuimme. Kuinka joku mulkvisti veti moottoritiellä hihnassa auton perässä kolmijalkaista saksanpaimenkoiraansa. Mielikuvitus ei riitä kaikkiin niihin tapoihin, joilla täällä eläimiä kohdellaan kaltoin. Aina välillä rakkaus Espanjaan on koetuksella, koska niin iso joukko ihmisiä on aivan barbaareja. Ei pelkkää välinpitämättömyyttä tai sitä, ettei ole rahaa ruokkia tai steriloida tai hoitaa eläimen sairauksia vaan sellaista julmuutta, jota ei voi ymmärtää.

En todellakaan ole mikään kissaihminen. Voin aina vedota allergiaan, mutta kissat ovat muutenkin olleet mulle sellainen eläinlaji meduusojen ja perhosten ohella, joiden kanssa en vain välitä olla kovin läheisissä tekemisissä. Mutta viime viikolla tapasin ystäväperheeseen adoptoidun Nala-kissan, joka… no…oli kuin pöllö. Noin kymmenkuinen pentuparka oli kokenut niin paljon kamaluuksia lyhyen elämänsä aikana, että oli sen seurauksena puolisokea, kärsi aivovauriosta ja selkärangan virheasennosta. Paikallinen eläinlääkäri oli sen pelastanut ja sai ylipuhuttua ystäväperheen adoptoimaan kissaraasun, ja nyt sillä on ainakin hyvä elämä ja hellyyttä niin kauan kun se säilyy hengissä – muiden kissojen tapaan se ei raukka putoa jaloilleen vaan kävelee päin seiniä, tulee portaat kuperkeikkaa alas ja tuijottaa tyhjyyteen kun pitäisi väistää kiireisiä ihmisiä.

Nalalla kävi tietenkin tuuri. Nyt sitä rapsutellaan ja paijataan, sitä käytetään ulkona pissalla kuin koiraa koska se ei ymmärrä hiekkalaatikon päälle, ja koska se syö kuin pulut, ruokaansa toispuoleisesti nokkien, eikä osaa pestä itseään muiden kissojen tapaan, sitä myös kylvetetään ja syötetään huolella. Kissan tuonut ihminen oli sanonut, että kissa putosi jääkaapista – vammojensa perusteella sitä on todennäköisesti tallottu tai potkittu.

Tiedän, että Suomessa on paljon eläinsuojelulakiin ja eläintenpitoon liittyviä ongelmia, mutta yleinen asenne lemmikkejä kohtaan on parempi. Ilmeisesti tämä ilmiö Espanjassa on Etelä-Espanjan ongelma, mutta kohtasin sitä myös vaellusmatkalla Teneriffalla: kellareihin teljettyjä metsästyspodencoja, jotka pääsivät ulos vain metsästyskauden aikana ja sen jälkeen suurimmasta osasta hankkiuduttiin eroon. Tällä hetkellä paikalliset koiratarhat pullistelevat taas äärimillään. Paikallinen poliisi julkaisi videon koirasta, joka oli sidottu junaradalle odottamaan lopetusta – onneksi veturinkuljettaja ehti ja halusi reagoida ajoissa. Koirien hylkäämissesonki on käynnissä ja koiranpentuja ilmestyy pahvilaatikossa portille lähes päivittäin. Lomamatkojen alta ja milloin milläkin tekosyyllä koiria tuodaan ihan omistajien toimesta tarhalle.

Ja voin tietenkin ahdistua aiheesta ja kiukutella siitä blogissani loputtomiin. Voin sanoa, että Suomessa asumisessa parhaita puolia on se, että tätä ei tarvitse nähdä päivittäin omassa arjessa. Tiedän, ettei silmien sulkeminen poista ongelmaa vaan tilanne koiratarhoilla jatkuu samana, mutta itselleni on helpompaa ettei muistutuksia eläinten huonosta asemasta tule koko ajan vastaan. La Líneassa eläinten rääkkäämistä näki viikottain ja oma avuttomuus korostui. Nyt voin lähettää rahaa, ja paluumatkalla tarkoitus olisi toimia lentokummina. Ja jos haluatte auttaa, ohjeita löytyy esimerkiksi tältä sivustolta: http://www.perreradelosbarrios.com/.