PETTYMYS BARCELONASSA

Tiedättekö, kun joskus odottaa jotain asiaa tosi, tosi paljon – niin paljon, että se saa melkein myyttiset mittasuhteet ja luonnollisesti rima nousee niin korkealle, että se on inhimillisesti mahdotonta saavuttaa? Niin kävi mulle Barcelonassa. Heti kun selvisi, että meillä olisi 10 tunnin välilasku Barcelonassa paluumatkalla Teneriffalta Suomeen, ajattelin vain yhtä asiaa. El Nacional-ravintolan tonnikala-annosta, jonka olin syönyt reilu vuotta aiemmin edellisellä Barcelonan matkalla.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ihan ensimmäiseksi tarkistin, että vanhaan korjaushalliin rakennettu hipsterravintoloiden kompleksi olisi auki vierailun aikaan. Olisi se! Ja että kalaravintola La Llotjan ruokalista olisi entisellään, ja unelmieni annos löytyisi sieltä vielä. No löytyihän se! Mehustelin tulevaa herkkuateriaa niin paljon, että menetin varmaan muutaman seuraajankin Instagramissa puhuessani vain tästä elämää suuremmasta kalaruoasta. Tuo täydellisesti grillattu tonnikalamöykky, se ratatouille, jossa suola ja öljy synnyttivät jotain sanoinkuvaamatonta.

Kun saavuimme Barcelonan kentälle, olin suunnilleen juoksemassa kohti keskustassa sijaitsevaa El Nacionalia. Mukaani sain vielä toisen suomalaisen vaeltajan, joka oli varmasti kuullut niin monta kertaa tästä eeppisestä ateriasta että halusi itse kokea sen. Olin valehtelematta puhunut tästä ruoasta kaikille. Aivan kaikille. Ehkä myös lentoemännille. Ainoa syy, miksi en paluumatkalla itkenyt aivan koko aikaa oli se, että pystyin lohduttamaan itseäni lähestyvällä ruoalla.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Sitten pääsimme perille. Saimme pöydän. Tilasimme alkupalat, odotimme pääruokaa. Ja se tuli, täsmälleen saman näköisenä kuin eräänä tammikuisena iltana jolloin sain räjäyttävän ruokaorgasmin tuon saman aterian ansiosta. Ja alkuun se maistui aivan yhtä taivaalliselta kuin muistinkin. Mutta puolivälissä tätä suht arvokasta (26 €) annosta iski järkyttävä ahdistus: tonnikala oli raakaa. Ei siis medium miinus, niin kuin oikein kypsennetyn tonnikalan kuuluisi olla, lihaisaa ja punaista, vaan violettia, sitkeää, kertakaikkisen ällöä. Yli puolet kalasta oli syömäkelvotonta.

Tähän asti olimme suhtautuneet hyvin ymmärtäväisesti huonoon palveluun, joka oli kohtuuttoman hidasta ottaen huomion että ravintolassa oli meidän lisäksi vain muutama seurue ja henkilökuntaa kuitenkin yksi per pöytä. Mutta nyt huidoin hyvän vartin verran, että hieman tympääntyneen oloinen tarjoilijatar saapui keräämään astiat. Annoin palautteeni keittöön selkeästi, ilmaisin pettymykseni dramaattisesti mutta asiallisesti – ja ainoa vastaus oli ”no olisit sanonut ennen kuin söit”. Mitä helvettiä!? Jälkiruoat jäivät syömättä. Ihastelimme kyllä El Nacionalin miljööt ja upeat vessat ja kaikki sisustuksen yksityiskohdat, mutta nyt tiedän, etten enää ikinä matkusta yhden ruoka-annoksen perässä minnekään. Olisin kestänyt epäonnistuneen kalan, sitähän sattuu, mutta surkeaa, ylimielestä palvelua en voi antaa anteeksi.

Koko loppupäivä Barcelonassa meni ruokamasennuksen kourissa. Alkoi sataa. Kävelin kuitenkin Parc Güelliin, kun se jäi viimeksi näkemättä ja kokematta. Kiipesin ylämäen, joka meinasi käydä kuolemaksi kaiken sen vaeltamisen ja väsymyksen jälkeen – vain huomatakseni, että mäen olisi päässyt ylös siististi liukuportaita. Parc Güell kuhisi turisteja ja sain ottaa varmaan 40 kuvaa amerikkalaisille matkaajille. Itsehän en päässyt varsinaiseen puistoon, sillä sisäänpääsyä oli saatavilla enää iltakahdeksan aikoihin, kun oma boarding olisi jo loppusuoralla.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Hengailin lopulta kolmekymppisen yhdysvaltalaisen laivastoinsinöörin kanssa pitkin puiston ilmaisia osia – yllättäen hän pyysi ottamaan valokuvan, ja liittyi sitten seuraan. Kiertelimme puistoa, joka kyllä oli kaikin puolin viehättävä, ja juttelimme politiikasta, USA:n länsirannikosta ja pikaruokaravintoloiden syvimmästä olemuksesta ja suosiosta Euroopassa, ”eihän Amerikassa kukaan syö missään McDonald’sissa”, hän tuhahti. Hän viihtyi seurassani erinomaisesti.

Paitsi sitten kun sanoin, että ai niin, mulla on kolme lasta enkä olekaan vain kevytkenkäinen kosmopoliitti. Sitten pojalle tuli kiire, oli kuulemma unohtanut jonkun museon sisäänpääsyn. Meistä ei tullut Georgen kanssa matchia. Luovutin ja kävelin lähimmälle metroasemalle. Sinne olikin viisi kilometriä, eksyin, tuli kierrettyä Sagrada Familiankin kautta. Vannoin, etten kävelisi yhtään Barcelonassa kipeillä jaloillani, mutta päivän kävelysaldo oli lopulta yli yhdeksän kilometriä.

Sellainen päivä Barcelonassa. Kotimatka viivästyi, kun suomalaiset eivät suostuneet nousemaan lentokoneeseen kesken jääkiekon MM-finaalin. Olin lopulta kotona 23 tuntia herätykseni jälkeen, vieläkin katkerana siitä tonnikalasta.

YKSI ASIA EI MUUTU

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mun piti kirjoittaa tästä jo viime syksynä, mutta silloin se oli ahdistavan lähellä. Sen jälkeen kun meille tuli oma rescuekoira, ei voitu enää toimia sijaiskotina – yritettiin, mutta se epäonnistui ja se oli varmaan yksi kamalimmista kokemuksista koskaan, käydä jättämässä koira tarhalle, jonne se meni luottavaisena, ja sitten lähteä itse pois. Ja koko loppuvuoden aihe oli pinnalla ja esillä jokapäiväisessä arjessa, ikävä kyllä, ja heti kun tulimme takaisin Espanjaan saimme muistutuksen siitä, että eräs asia ei ainakaan ole muuttunut mihinkään: eläimiä kohdellaan yhä aivan järkyttävän huonosti.

Viime vuonna halusin kertoa, kuinka paikalliset lapset työnsivät jonkun hevosvanhuksen tyhjään uima-altaaseen, vain parin kilometrin päässä sieltä missä asuimme. Kuinka joku mulkvisti veti moottoritiellä hihnassa auton perässä kolmijalkaista saksanpaimenkoiraansa. Mielikuvitus ei riitä kaikkiin niihin tapoihin, joilla täällä eläimiä kohdellaan kaltoin. Aina välillä rakkaus Espanjaan on koetuksella, koska niin iso joukko ihmisiä on aivan barbaareja. Ei pelkkää välinpitämättömyyttä tai sitä, ettei ole rahaa ruokkia tai steriloida tai hoitaa eläimen sairauksia vaan sellaista julmuutta, jota ei voi ymmärtää.

En todellakaan ole mikään kissaihminen. Voin aina vedota allergiaan, mutta kissat ovat muutenkin olleet mulle sellainen eläinlaji meduusojen ja perhosten ohella, joiden kanssa en vain välitä olla kovin läheisissä tekemisissä. Mutta viime viikolla tapasin ystäväperheeseen adoptoidun Nala-kissan, joka… no…oli kuin pöllö. Noin kymmenkuinen pentuparka oli kokenut niin paljon kamaluuksia lyhyen elämänsä aikana, että oli sen seurauksena puolisokea, kärsi aivovauriosta ja selkärangan virheasennosta. Paikallinen eläinlääkäri oli sen pelastanut ja sai ylipuhuttua ystäväperheen adoptoimaan kissaraasun, ja nyt sillä on ainakin hyvä elämä ja hellyyttä niin kauan kun se säilyy hengissä – muiden kissojen tapaan se ei raukka putoa jaloilleen vaan kävelee päin seiniä, tulee portaat kuperkeikkaa alas ja tuijottaa tyhjyyteen kun pitäisi väistää kiireisiä ihmisiä.

Nalalla kävi tietenkin tuuri. Nyt sitä rapsutellaan ja paijataan, sitä käytetään ulkona pissalla kuin koiraa koska se ei ymmärrä hiekkalaatikon päälle, ja koska se syö kuin pulut, ruokaansa toispuoleisesti nokkien, eikä osaa pestä itseään muiden kissojen tapaan, sitä myös kylvetetään ja syötetään huolella. Kissan tuonut ihminen oli sanonut, että kissa putosi jääkaapista – vammojensa perusteella sitä on todennäköisesti tallottu tai potkittu.

Tiedän, että Suomessa on paljon eläinsuojelulakiin ja eläintenpitoon liittyviä ongelmia, mutta yleinen asenne lemmikkejä kohtaan on parempi. Ilmeisesti tämä ilmiö Espanjassa on Etelä-Espanjan ongelma, mutta kohtasin sitä myös vaellusmatkalla Teneriffalla: kellareihin teljettyjä metsästyspodencoja, jotka pääsivät ulos vain metsästyskauden aikana ja sen jälkeen suurimmasta osasta hankkiuduttiin eroon. Tällä hetkellä paikalliset koiratarhat pullistelevat taas äärimillään. Paikallinen poliisi julkaisi videon koirasta, joka oli sidottu junaradalle odottamaan lopetusta – onneksi veturinkuljettaja ehti ja halusi reagoida ajoissa. Koirien hylkäämissesonki on käynnissä ja koiranpentuja ilmestyy pahvilaatikossa portille lähes päivittäin. Lomamatkojen alta ja milloin milläkin tekosyyllä koiria tuodaan ihan omistajien toimesta tarhalle.

Ja voin tietenkin ahdistua aiheesta ja kiukutella siitä blogissani loputtomiin. Voin sanoa, että Suomessa asumisessa parhaita puolia on se, että tätä ei tarvitse nähdä päivittäin omassa arjessa. Tiedän, ettei silmien sulkeminen poista ongelmaa vaan tilanne koiratarhoilla jatkuu samana, mutta itselleni on helpompaa ettei muistutuksia eläinten huonosta asemasta tule koko ajan vastaan. La Líneassa eläinten rääkkäämistä näki viikottain ja oma avuttomuus korostui. Nyt voin lähettää rahaa, ja paluumatkalla tarkoitus olisi toimia lentokummina. Ja jos haluatte auttaa, ohjeita löytyy esimerkiksi tältä sivustolta: http://www.perreradelosbarrios.com/.

MUUTOKSIA MATKASUUNNITELMIIN

Viikon päästä tähän aikaan istun mukavasti junassa, toivottavasti jotain kivaa äänikirjaa kuunneellen ja valmiina kuuden päivän kaupunkilomaan äitini kanssa. Alkuperäinen suunnitelma Andalusian roadtripistä nimittäin piti hylätä, pääasiassa budjetin takia, ja myös vähän siksi että halusimme autossa istumisen sijaan istua enemmän viinillä ja ihmetellä. Niinpä suuntaamme yhteen lempikaupungeistani eli Madridiin, jossa olin viimeksi 1,5 vuotta sitten. Nyt kuudessa päivässä tarkoitus olisi saada kaupungista kaikki irti, eli ns. se ulos systeemistä niin, että ei enää tekisi mieli palata. Tiedän, ettei matkailijan mieli toimi ihan näin, mutta aina voi yrittää!

Majoitumme La Latinan alueella AirBnB:ssa ja pakollisena listalla on, yllätys yllätys, ainakin museoita, olen nimittäin aika kauan halunnut viedä äitini ihastumaan Reina Sofian ja Pradon museoihin. Nyt ollaan liikkeellä suht ohuella lompakolla, joten olenkin jo alkanut taktikoimaan; esimerkiksi Pradoon sisäänpääsy on ilmainen viimeiset kaksi aukiolotuntia… ehkä piipahtaa sinne parina iltana? Kaikki vinkit edullisista tai jopa ilmaisista ohjelmanumeroista otetaan ilolla vastaan! Luultavasti lopputuloksena on ainakin jonkinlainen minibudjetin Madrid-vinkkipostaus.

Edellisellä kerralla ihastuin muutamaan ravintolaan Madridissa, ja niissä piipahdetaan varmasti uudestaan – onneksi ruoka ja viini on Espanjassa puoli-ilmaista! Ja netti on täynnä hyviä neuvoja siitä, miten nauttia täysillä Madridista ilman omaisuuksia. Muistelen rakkaudella omaa interrail-kesää 2003, jolloin matkakassa oli noin 300 euroa kahdeksi kuukaudeksi. Madrid teki vaikutuksen silloinkin kun aamuisin yritettiin livahtaa ilmaiseksi sisään milloin mihinkin kohteeseen muiden turistien vanavedessä, ja iltaisin juotiin Parque Retirossa tölkistä Don Simon-sangriaa. Onneksi vaatimustasoni ei ole 16 vuodessa kauheasti noussut ja tämä kuulostaa ihan kelvolliselta suunnitelmalta tällekin kesälomalle.

Jos takataskussa on joku ammattimatkaajan vinkki Madridiin, ja erityisesti ravintolasuositus La Latinan alueelle, se otetaan kiitollisuudella vastaan! Ja kaikki pihistelyneuvot myös!

royal-3458820_1280.jpg

Kuva: Pixabay

AIKUISTEN ASKARTELUKERHO

Mä olen aina ajatellut, etten pidä askartelemisesta. Nyt olen huomannut, se taitaakin johtua siitä että mun roolini on viimevuosina ollut vain siivota askartelujen jäljet – varsinkin Espanjassa se tarkoitti sitä, että sitä purpurinaa eli glitterpölyä oli joka jumalan kolossa kotona, ja lapset olivat ampuneet toisiaan kuumaliimapyssyillä. Ei ihme jos ei oma luovuus päässyt kukoistamaan kun piti vahtia ettei kenelläkään ole seuraavaksi akryylimaalia silmässä!

Jotenkin päätin kuitenkin ilmottautua helsinkiläisen Collage Clubin nimensä mukaiselle kollaasiklubille, joita on järjestetty vuoden verran niin yksityistilaisuuksina esimerkiksi yrityksille kuin säännöllisen satunnaisina työpajoina, joissa 25 eurolla voit ostaa itsellesi kolme tuntia joiden aikana ei tee mieli räplätä puhelinta (paitsi okei, kaikki näillä klubeilla on alusta loppuun niin Instagram-ystävällistä, että ihan ei ehkä malta olla ikuistamatta prosessia).

Eri teemoilla järjestettävät työpajat ovat pieniä ja intiimejä tilaisuuksia perustajasiskosten työpisteellä Punavuoren sydämessä. Työskentelytila on kenen tahansa amatööriaskartelijan märkä uni, täynnä erilaisia välineitä, materiaaleja ja pinotolkulla lehtiä, joista leikellä materiaaleja omaan aiheeseen. Itse osallistuin Meri-teemalla järjestettyyn työpajaan, ja tänäkesänä on vielä jäljellä ihana Rakkauden kesä-kollaasiklubi; kuulostaa ihanan inspiroivalta!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kolmetuntinen tilaisuus alkoi herkuttelulla; paikan päällä on kuulemma aina jotain itse leivottua (Collage clubia pyörittävät siskokset olivat kaikin puolin mahtavia tyyppejä, ja tekevät myös aivan törkeän hyvää sitruunakakkua!), sen lisäksi hipsterlimsoja ja hedelmiä, kahvia ja teetä. Meinasin korkata oman viinipullonikin ja vaikken entuudestaan tuntenut muita wannabe-taiteilijoita, ilmapiiri oli rento ja hilpeä. Siitä iso kiitos kuuluu emännille.

Työpajan aikana teimme kaksi erilaista kollaasia, jotkut enemmänkin mutta itselläni kesti aikani päästä vauhtiin, vaikka ideoita riitti runsaasti. Collage club tarjoaa materiaalit ja voi että sitä runsaudenpulaa. Amatööriaskartelijan märkä uni, oli washiteippejä ja maaleja ja meille esiteltiin niin montaa uutta ja erilaista tekniikkaa, ettei kaikkia millään ehtinyt kokeilla yhdellä kertaa. Sen lisäksi bongasin tilasta myös maailman kauneimman kreppipaperista tehdyn kukkakimpun ja luvassa saattaa kuulemma olla syksyllä jotain kolmiulotteista – voitte olla varmoja että olen ensimmäisenä ilmottautumassa, siitäkin huolimatta että olen aina tähän asti vähän inhonnut sitä ”askartelua paskartelua”.

Kannattaa siis ehdottomasti käydä kokeilemassa. Oli ihanaa keskittyä luovaan työhön kolmen tunnin ajan ilman keskeytyksiä, toteuttaa tyhmätkin ideat ja olla noudattamatta tehtävänantoa, kun kerran aikuisena saa tehdä kollaasinsa komeista rantapojista runollisten korallien sijaan. Kannattaa tutustua myös Collage Clubin Instagram-tiliin. Jatkossa lupaan sitten kaikille kavereille kollaasikortteja, ja lahjaksi kollaasiklubin lahjakortteja!