#OLISINPATIENNYT

Näyttökuva 2018-06-01 kello 19.57.17

Onko mikään yhtä ihanaa kuin jälkiviisaus? Luin Lähiömutsin postauksen siitä, mitä hän haluaisi sanoa itselleen parin vuosikymmenen takaa, 13-vuotiaalle Hannelle. Nyökyttelin niin paljon, ja kun luin mitä monet muut Maaret Kallion käynnistämään kampanjaan olivat kirjoittaneet teini-ikäiselle itselleen niin samoja asioitahan me kaikki olisimme halunneet kertoa itsellemme murrosiän myrskyissä. Annuska puhui myös viisaita, ja siitäkin tunnistin itseni – siis silloin nuorena ja suloisen sekaisin, toisaalta myös nyt kaikista niistä kasvukivuista selvinneenä, mutta kuitenkin omasta mielestäni vielä aika raakileena.

En tiedä, kuinka paljon oikeastaan olisin tahtonut tietää nykypäivästä silloin 20 vuotta sitten. Että olisiko se helpottanut sitä ensirakkauden odotusta, että sitä ensimmäistä, ihan oikeaa poikaystävää sai odottaa vielä oikeasti kymmenen vuotta, mutta että sen saman kanssa ollaan edelleen. Tai että mitä se pikkulapsia hieman vierastava ainoa lapsi olisi tehnyt jos olisi tietänyt, että vaikka joskus ehkä toisin uhosikin niin on kyllä sittemmin saanut omia lapsia vähän enemmänkin kuin ajatteli. Ehkä on ihan hyvä etten tiennyt että oikeasti elämä jatkuu vielä kolmekymppisenäkin, sillä elin nälkäisen nuoruuden ja seikkailen senkin edestä, kun pelkäsin että aikuisena pitää asettua. Tahtoisin totta kai lohduttaa itseäni kaikkien ulkopuolisuuden tunteiden ja epävarmuuden kanssa eläessäni, että ei niistä ehkä pääse edes aikuisena eroon, mutta nekin tunteet oppii hyväksymään ja kääntämään joskus jopa voitoksi. Luulen, että 20 vuoden päästä Milla katselee vuoden 2018 Millaa hyvin samanlaisten ymmärtäväisten lasien läpi, pohtien mitä kaikkea en vielä silloin 32-vuotiaanakaan tiennyt.

Se, mitä olisin kyllä halunnut kertoa itselleni siinä yläasteiässä, että ole kiltti. Oma epävarmuus ja terävä kieli ei todellakaan ollut mikään hellämielinen yhdistelmä niille, joista en syystä tai toisesta pitänyt – ja ne syytkin on olleet kyllä kovin heppoisia. Haluaisin sanoa seiskaluokkalaiselle itselleni, että kiva on cool. Että kannattaa pitää kiinni kovasti niistä ystävistä, jotka ylistävät outouttasi eikä yrittää turhaan päästä osaksi jotain, mikä aikuisena näyttäytyy lähinnä pinnalliselta ja hölmöltä ja pikkumaiselta. Olisipa se yhtenä keskeisenä luonteenpiirteenäni pitämäni oikeudenmukaisuus näkynyt välillä koulussa, kun rooleja on jaettu julmasti enkä ole pitänyt omia tai muiden puolia silloin kuin olisi pitänyt. Vaikka olen tehnyt kaikenlaista tyhmää tässä elämäni aikana, se ei valitettavasti päättynyt teinivuosiinkaan, niin eniten on kaduttanut toisten ihmisten huono kohtelu. Ei sillä, että olisin itse tullut aika kohdelluksi niin reilusti, mutta vahinkoa ei tarvitse laitaa kiertämään.

Haluaisin sanoa, että ”olisinpa tiennyt” oman arvoni, oman itseni ja omat toiveeni vähän paremmin ilman, että kaikenlaista piti kokea kantapään kautta. Mutta en tiedä, olisinko tässä viisastelemassa jos en välillä olisi tehnyt virhearviointeja ja vääriä valintoja. Niitä en kadu, ne ovat olleet osa tätä kasvuprosessia, joka on mielestäni aivan huikean kiehtova juttu. Kuinka oivaltaminen ei lopu siihen, että oppii kävelemään tai lukemaan tai derivoimaan – ”jotkut” meistä oivaltavat vaikka eivät osaa derivoidakaan. Tämän päivän nuorille kyllä toivon paljon kunnioitusta sekä itseään että toisiaan kohtaan, sillä tässä maailmassa kaivataan kiltteyttä ja kauneutta, sellaista sisältä päin tulevaa.

SELF-HELPPIÄ ENSI VUOTEEN

Mä en ole mikään vuodenvaihteen maagiseen voimaan uskova elämäntapauudistuja, mutta juuri nyt on tuntunut siltä että joulu-tammikuun vaihteesta tulee vedenjakaja. Yleensä tykkään, että jokainen päivä on uusi mahdollisuus ja puhkunut uutta energiaa enemmän syksyisin – olen ihminen, joka vielä kolmekymppisenä elää enemmän kouluvuoden kuin kalenterivuoden mukaan. Taakse jää nimittäin vauhdikas vuosi, johon on mahtunut muutoksia ja mullistuksia pienen elämän verran ja otan innolla vastaan vuoden 2018, jonka toivon olevan rauhallisempi, lempeämpi ja tälleen nössösti sanoen myös vähän helpompi.

Tuntuu, että sen jälkeen kun täytin kolmekymmentä alkoi koko ajatus omasta itsestä kirkastua paremmin. Yhtäkkiä ymmärrän itseäni paremmin, haluan olla parempi tyyppi ja myös omat arvot selkiytyvät, vaikka ydin on toki entisellään. Ensi vuodelle on jo ihan selkeitä tavoitteita ja mielikuvia siitä, millainen ihminen, äiti, kumppani ja ystävä ja vaikka kylänmies tahdon olla. Tietenkin jos nyt omiin arkikokemuksiin on uskominen, nämä jäävät usein sille ajatuksen tasolle ja vuoden 2018 lopussa olen yhä sama väsynyt, lapsille turhasta tiuskiva muija, joka kaikesta huolimatta iltaisin selasi Instagramia kun olisi pitänyt antaa puolisolle selkähieronta ja joka kuitenkin pyöritteli silmiään muiden tekemisille vaikkei ne mulle yhtään kuuluisi.

MUTTA! Aina kannattaa yrittää! Ei se ota jos ei annakaan! Nyt päätin, että kaikki apu pieniin elämänmuutoksiin otetaan vastaan ja tällä kertaa se tapahtuu kirjallisessa muodossa. Olisi edes pakko lukea, se kun on taas jäänyt siitäkin huolimatta että kyseessä on yli 20 vuotta kestänyt rakas harrastus. Osa näistä kirjoista on vähän höpsismiä, olkoot se sitten vastapainoksi kaikelle tieteelliselle kirjallisuudelle, mitä viimeisen vuoden aikana tuli tahkottua läpi yliopistolla. Toisaalta Adlibrikseltä tilatussa joulupaketissa tuli ihan tieteellistäkin tietoa hyvinvoinnista, kun meidän Mullin Mallin Molli-lastenkirjan tilalla tuli terveystiedon oppikirja Terve 1

I am here now on mindfulness projekti ihmiselle, joka ei kauheasti perusta mindfulnessista. Mutta koska olen myös ihminen, joka vilkuilee puhelinta noin kuusitoista kertaa minuutissa, jolla on tietokoneella auki kolme ikkunaa ja jokaisessa 12 välilehteä (voi kyllä, voitte arvata mitä se tekee koneen tehoille…) ja joka öisin tekee unissaan arkisia askareita, ei tällainen ”a creative mindfulness guide and journal” kuvauksella varustettu aikuisten askartelukirja voi tehdä mulle ainakaan pahaa! Luvassa on ainakin NOT TO DO-listan täyttämistä, kiitollisuuskelloa ja parhaan kahvin ja kahvinkeittäjän etsintää.

Jooga- (ja Instagram-)guru Rachel Brathenin Yoga Girl-kirjan ostin jo ennen muuttoa, mutta niin se on vaan odottanut muuttolaatikossa lukuvuoroaan. Koska kukapa ei haluaisi asua paratiisisaarella, syödä pelkkää tuoretta ananasta (no okei, se ei kuulosta terveelliseltä) ja poseerata jooga-asanoissa miljoonille Instagram-seuraajille. Yksi ensi vuoden isoimpia tavoitteita on paluu joogamatolle, odotan tältä teokselta inspiraatiota erityisesti siihen. Do no harm, but take no shit on yksi Rachelin elämänohjeista ja uskon, että tällaisia viisauksia on varmasti lisää kirjassa.

Hyvän mielen vuosi-tehtäväkirja on vilahdellut aika monella seuraamallani Instagram-tilillä ja varmaan siksi tulin aivopestyksi. Pakko hankkia! Ja nyt se mulle tuli: Maaret Tukiaisen kokoama aikuisille sopiva kirja täynnä tehtäviä, joiden avulla tarkastella omaa elämää ja siivota pään sisältä. Tässä kohtaa ehkä hieman hörhömittari värisee, kun läksynä on listata kokemuksia, joita ei voi järjellä selittää. Ja sitten taas vuoden jokaiselle viikolle jaettujen osioiden loppupuolelle osuva palautteen pyytäminen pelottaa: kritisoin itseäni usein, mutta olen kyllä aivan umpisurkea ottamaan vastaan palautetta muilta. Ehkä sitten tuolloin viikolla 33 olen jo henkisesti valmis kuulemaan muiltakin ne asiat, jotka varmasti alitajuisesti jo tiedän?

Viimeisenä ostoksena on vastuullista elämää edesauttava Karita Sainion Hyvin eletty. Kirja on kaunis ja sinällään kiehtova, mutta nyt pikaisella selauksella tuntuu, ettei ehkä tarjoa mitään mitä en olisi jo blogeista tai lehdistä bongannut. Eikä sinällään ihme, kirjassa elämäntyylistään kertovat monet itselleni vähintäänkin sosiaalisen median kautta tutut tyypit. Eli olen ehkä noin kymmenen vuotta liian vanha tälle opukselle, jossa kerrotaan sellaisia asioita kuten ”laadukas neule voi kestää loppuelämän”. Mutta annan tälle mahdollisuuden! Luultavasti tästä tulee kivaa lukemista esim. kahviloihin tai ravintolaan lehtien puutteessa.

Onko teillä jotain suosikkeja self helpin saralla? Vai meneekö ihan yliluonnolliseksi? Katsotaan sitten vuoden päästä, kuinka valaistunut olo näistä tuli!

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

KUN SYLI ONKIN TÄYNNÄ

Tämä vuosi on ollut monella tapaa toivotonta vaiheilua ja päättämättömyyttä lähes elämän joka sektorilla, mutta yhdessä asiassa olen saavuttanut jonkinlaisen noin kahdeksan vuotta sitten kadonneen rauhan. Sairastuin erittäin vakavaan vauvakuumeeseen 23-vuotiaana, aika nuorena siis, ja se yllätti rajuudellaan itsenikin. Primitiivinen tarve saada lapsi kumpusi jostain todella syvältä ja sai käyttäytymään aivan hullusti. Yleensä paheksun suuresti sitä, että naisten käytöstä, oli se kuinka irrationaalista tahansa, perustellaan hormoneilla mutta muutuin itse ylilyönteineni todella varoittavaksi esimerkiksi siitä, mitä ylidramaattiset munasarjat voivat saada aikaan ihan älykkäällekin ihmiselle. Nyt se vähän naurattaa, mua ainakin, Käytännön Miestä ehkä ei.

Ja kun sain mitä halusin, ensimmäisen lapseni keväällä 2010, olivat tikit hädintuskin sulaneet kun huomasin että haluan lisää. Se tunne, että tahdon vielä olla raskaana, synnyttää (vanha kunnon masokisti kun olen), kokea kaiken alusta alkaen – se oli raastava. Ja kun keskimmäinen syntyi kevättalvella 2012, ei se suinkaan lääkinnyt tätä vaivaa lopullisesti. Aloin epäillä olevani kroonisesti vauvakuumeinen. Että aina ja ikuisesti olisi se tunne, että perheestä puuttuu joku. Vauvanarkkari, jolla syli olisi aina puoliksi tyhjä vaikka oikeasti lapsia olisi enemmän kuin käsiä. Kun kuopus syntyi kesällä 2014, aloin heti laitoksella tunnustella tulisiko tuttuja oireita. Olisiko luopumisentuskaa, selittämätöntä haikeutta, kateutta nelilapsisia perheitä kohtaan?

Mutta viimeistään nyt, kun kauppareissulla voin iloisesti vihellellen ohittaa vaippahyllyt ja pilttipurkit, kun jokainen jälkeläinen kykenee verbaalisesti ilmaisemaan itseään eikä tarvitse arvailla onko vika tähtien asennossa, väärissä sukissa vai ihan vaan syntymäketutuksessa, olen kokenut ihmeparantumisen. Tai onko se nyt mikään ihmekään, ettei seitsemän vuoden surkeiden yöunien jälkeen enää unelmoi neljännestä kierroksesta, mutta olen silti hieman yllättynyt tästä olotilasta. Kun tuntuu vuosien jälkeen siltä, että perhe tosiaan on tässä, täysi, valmis ja täydellinen.

Ei ole vauvavajetta, vaikka joskus leikittelenkin ajatuksella neljännestä. Esimerkiksi kun luen, kuinka kolmen lapsen äidit ovat kaikista stressaantuneimpia. Olen ollut todella onnekas saadessani juuri sen kokoisen perheen, kun olin toivonutkin, ja tiedän olevani etuoikeutettu kun voin vielä vitsailla iltatähdestä. Ja käyn yhä lähes päivittäin paikallisten kanssa keskusteluja siitä, pitäisikö meidän nyt ”hankkia se tyttö vielä”. Ei, ei pidä. Jos se vanha mielenhäiriö tekee paluun ja huomaan taas selaavani Lindexin vauvanvaatevalikoimaa, niin tervetuloa neljäs lapsi, ihan missä muodossa tahansa. Pidätän siis oikeuden muuttaa mieleni, mutta pidän aika epätodennäköisenä että kokisin sitä samaa suurta tuskaa kuin aiemmin. Olen oppinut nauttimaan siitä, mitä on: nämä kolme huipputyyppiä, joissa riittää ihmeteltävää ja ihasteltavaa yhdeksi ihmisiäksi. Ja nauttimaan siitäkin, että se äiti joka juoksee 1-vuotiaan perässä junassa ja yrittää neuvotella lapasia käteen uhmaikäiselle…se en ole minä!

Ja mikä parasta, kun on kolmekymppinen, kaikki kaverit saavat vauvoja! Voin nuuhkutella muiden beebiksiä, ja antaa käärön heti takaisin äidilleen kun se alkaa itkeä, haista tai huutaa! Itse otin varaslähdön ja vaikkei se ehkä ollut, ainakaan mielikuvitusuraani tai opintoja ajatellen, kaikista optimaalisin ajankohta niin kun olen 45-vuotias, on esikoinen jo kaksikymppinen. Eli olen heti valmis mummiksi, heh heh. Mutta kun viimeisen lapsen syntyessä kokemusta oli vain alle 5-vuotiaista lapsista, en voinut aavistaakaan miten se sinällään aivan ihana vauvavaihe ei olekaan parasta  lapsissa vaan kaikki sitä seuraavat ikävaiheet (paitsi ehkä se 1-2-vuotiaan itsetuhoinen ja itsepäinen kasvukausi) ovat toinen toistaan hauskempia. Tämä kehitys ehkä loppuu siinä vaiheessa kun tyypit täyttävät kymmenen, tai sitten murrosikäkin yllättää iloisesti. Mutta ei nyt mennä asioiden edelle. Nyt on aika hyvä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

MISSÄ MUN MIELENRAUHA?

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Hitto. Koko syksynä en ole juossut en joogannut enkä tehnyt muutenkaan mitään kovin fyysistä. Sen jälkeen kun tuli se Skodakin, on tullut lähinnä istuttua autossa. Matkoilla olen tietty kävellyt ja kierrellyt, mutta silloinkin saanut aina täyslaidallisen virikkeitä. Huomaan, että kropan lisäksi urheilua ja sellaista maadottumista ja keskittymistä ja fokusta kaipaa etenkin pää.

Omituinen levottomuus – joka on varmasti ollut luettavissa teksteistäkin – on vaivannut koko Espanjassa olon ajan. Odotin, että tänne tuleminen olisi rauhoittanut tämän levottoman sielun, kun pitkään jatkunut välivaihe kahden maan välillä tuli päätökseen eikä arki ollut enää päivien laskemista lentoihin. Olin kuitenkin väärässä. Täällä olo on yhä väliaikaisuuden kiusaama, kun tiedän, ettei miljoonasta eri syystä La Líneasta tule loppuelämän asuinpaikkaa, ei edes kovin pitkäaikaista varmasti.

Ajattelua ei varsinaisesti edesauta se, että kotona huudetaan äitiä kellon ympäri. On tietenkin ihanaa olla rakastettu ja sitäkin enemmän tarvittu, mutta usein en kuule edes omia ajatuksiani, en, vaikka sanoisin ne ääneen. Äitiiiiiii! Miksi toi vaihtaa kanavaa? Äitiii! Pyyhkimään! Äitiiiii! Mä en löydä mistään mun sukkia. Äitiiiii! Saako pelata viis minuuttia Minecraftia? Äitiiii! Mulla ei oo mitään tekemistä! Tietenkin osaan arvostaa tätä lyhyttä ja (toivottavasti, heh heh) nopeasti ohimenevää elämänvaihetta, mutta kuulisinpa joskus sisäisen ääneni yhtä selkeästi kuin kolmikon kiljunnan.

Ja jos sattuu käymään niin hyvin, että saan nauttia hiljaisuudesta, esimerkiksi keskiyöllä, alkavat aivoni välittömästi suunnitella tulevaisuutta. Ikävöidä asioita Suomesta. Sipsejä. Mäkelänrinteen uimahallia. Pikkujouluja. Astianpesukoneita. Lasten ystäviä. Omia ystäviä. Ja samalla ahdistua ajatuksesta kurahousuista ja pimeydestä, ankeista ihmisistä jotka ovat töykeitä toisilleen, lapsista ja kännyköistä. Samat loputtomat plus-miinus-listat kirjoittavat itse itseään mun päässä koskien myös La Líneaa. Ja niitä muita vaihtoehtoja, maailmahan on täynnä paikkoja, jonne voi muuttaa!

PB010356.jpg

Sekä Madridin että Brightonin minilomat olivat ihania, mutta uuvuttavia. Sen sijaan, että olisin pysähtynyt hengittämään, kävelin parin maratonin verran ja nautin seurasta. Se oli siis aivan mahtavaa, mutta ei ehkä juuri sitä, jota pääni kaipasi eniten. Ensi viikolla menemme Marokkoon, kun isoäitini ja muutama muu sukulainen Suomesta saapuvat tekemään tupatarkastuksen. Sen jälkeen, ehkä sitten ensi vuonna, yritän raivata itselleni sellaisen viikonloppuloman, jolloin voin vain levätä. Mielellään ilman internetyhteyttä ja mitään mielekästä tekemistä. Yhtäkkiä huomaan haaveilevani vankilan eristyssellistä.

Nämä kuvat ovat Tarifasta keskiviikolta. Pojilla oli paikallisen pyhäinpäivän ansiosta keskellä viikkoa vapaata koulusta, ja ajoimme alle tunnin matkan tuohon ihanaan rantakaupunkiin. Sieltä lähtee kilometrien mittainen hiekkaranta, joka on leijasurffaajien ja ratsastajien suosiossa ja jossa tosiaan mieli lepäsi. Hiekkakakut, kivien murskaaminen kämmeneen ja tuuli, joka kuljetti ne äiti-huudot toiseen suuntaan, tekivät hyvää levottomalle mielelle.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA