SEURAPELI

Seurapeli__galleria6.jpg

Kävin perjantaina elokuvissa. Se oli ensimmäinen kerta aikuisten leffassa tänä vuonna (en ole ihan varma kävinkö katsomassa alkuvuodesta jotain laadukasta lastenelokuvaa, mutta epäilen, etten ole vieraillut elokuvissa kertaakaan tällä vuosituhannella!), ja ensimmäinen kerta kun kävin Kallion Riviera-leffateatterissa – siitä on sanottava, että se oli ihana ja ylitti odotukset. Tila oli varsinkin näin korona-aikaan ylellisen avara, nojatuolit upottivat täydellisesti ja omalle paikalle etukäteen tilatut herkut kruunasivat koko hemmottelun. En tiedä miten enää pystyn palaamaan Finnkinon penkeille!

Leffa oli ennakkonäytöksessä ollut kotimainen Seurapeli, jonka on ohjannut ja käsikirjoittanut Jenni Toivoniemi. Teema oli tietenkin sellainen, että se resonoi jo pelkästään paperilla: jo vähän elämän myötä erkaantunut ystäväporukka kokoontuu yhdessä mökille viettämään Mitzin (Emmi Parviainen) 35-vuotissynttäreitä, toiveena elää uudestaan kymmenen vuoden takaisen legendaariset ”juhlat”. Yli 20 vuotta toisensa tunteneiden ystävysten lisäksi joukossa on yksi Hollywood-näyttelijäpoikaystävä ja syntymäpäiväsankarin exän nykyinen kumppani. Ja tietenkin sitten juodaan klassikkoastioista viinaa, puidaan menneisyyttä ja käydään läpi nykyisyyden kipupisteitä.

Kaksituntinen elokuva oli tietenkin tosi tuttu asetelmaltaan, noita mökkiviikonloppuja on itsekin tullut vietettyä ja monet keskustelut tuntuivat kiusallisen tutuilta – ne omat paatokset, joita sitten näköjään kaikki muutkin keski-ikäiset toistelevat laskuhumalassa, ja ne samat draamat ja pettymykset. Mitään mullistavaa ei tapahdu, jos ajatellaan sillä mittapuulla että kukaan ei kuole ja sunnuntaina kaikki ovat vielä puheväleissä, mutta Toivoniemi on tehnyt hyvän ajankuvan mun sukupolven sekoilusta ja kaveriporukasta, jossa ajelehditaan yhteen ja erikseen, joskus myös romanttisessa mielessä. Olen tietenkin ihan täydellistä kohderyhmää, mutta tämä kuvaa niin hyvin tätä omaa ikäpolvea että ehkä se jää eräänlaiseksi sukupolvikokemukseksi – vaikka mitään rajoja tai tabuja ei ole enää jäänyt meille rikottavaksi Käpy selän alla-tyyliin.

Erityisesti kiitosta ansaitsee Jarmo Kiurun kuvaus, joka tarjoaa mahdollisuuden seurata hetkiä sivusta ja keskittyä välillä epäolennaisuuksiin, siihen mitä tapahtuu keskipisteen ulkopuolella. Näyttelijät tekivät tasaisen hyvää työtä, omaksi suosikikseni nousi Paula Vesalan tulkitsema takakireä Ulla, joka sai toivomaan Vesalaa vielä useammin kameran eteen. Eniten elokuvateatterin yleisöä nauratti Eero Milonoffin Härde, joka kieltämättä hallitsi tilannekomedian ajoituksen perfecto, mutta en oikein pääse siitä yli että Milonoff esittää suunnilleen samaa hahmoa ainakin Ylen Modernit miehet-sarjassa, ja tuntuu ehkä lipuvan yhden luonneroolin osaajaksi, olkootkin että tekee sen oikein hyvin. Tavallaan tuli ikävä mökkiviikonloppuja ja sitä omaa nuoruuden ystäväporukkaa, toisaalta kahdessa tunnissa sai elettyä sen koko show’n Anton & Anton-ruokakasseineen ja vähän väkisinkin ylläpidettävine perinteineen. Se oli hyvä kaksituntinen se.

Seurapeli__galleria7

Kuvat: Nordisk Film

VUOSIPÄIVIÄ JA VUOSIPÄIVIÄ

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Hassua, että on ihminen, josta voisi kirjoittaa kirjan, mutta sitten ei keksi mitä sanoisi kun haluaisi kirjoittaa lyhyen postauksen – muistoksi tällaisena epämääräisenä merkkipäivänä, kun tulee 10 vuotta eräästä hetkestä joka on monella tapaa ollut elämäni vedenjakaja. Haluaisin kirjoittaa kaiken mitä muistan, etten vaan unohda. Ne hänen juttunsa, jotka kuulin nuoruudessani miljoona kertaa ja osasin jo itsekin ulkoa mutta yleensä annoin isäni silti kertoa ne uudestaan. Nyt pelkään että ajan kuluessa ne anekdootit katoavat jonnekin hammaslääkäriaikojen ja lempireseptien ja muiden asioiden alle eivätkä enää löydy kun haluaisinkin kertoa ehkä omille lapsilleni jonkun niistä tarinoista, jotka usein kertoivat 80-luvusta, Tampereen rock-skenestä ja monista lapsille sopimattomista aiheista.

Kun isäni tasan 10 vuotta sitten kuoli, en pystynyt ajattelemaan häntä. Että millainen oli se iso hörönauru tai miten hän lompsi purkkarit jalassa, joskus talvellakin. Miten hän haisi tupakalta ja oli aina vastassa Tampereen juna-asemalla kun saavuin viikonlopuksi syömään grillattuja juustovoileipiä ja katsomaan elokuvia ja kuinka hän halasi kun sunnuntaina lähdin takaisin oman elämäni pariin Helsinkiin. Ei sitä halunnut muistella, ja sitten kävi niin että moni asia on unohtunut. Neljä kuukautta hänen kuolemansa jälkeen syntyi sukuun uusi mies, siihen loppui se välitila jossa joukosta puuttui joku, joskin tilalle tuli uudenlaista surua siitä että hän ei koskaan nähnyt lapsenlapsiaan eivätkä lapsenlapset toista isoisäänsä, joka olisi ollut siinä roolissa ihan loistava.

Me tiesimme melkein kolmen viikon ajan että hän kuolee. Että oltiin jo jatkoajalla, että ne oireet, jotka lääkärit olivat ohittaneet omien ennakkoluulojensa takia olivatkin ihan helvetin vakava asia eivätkä vain viisikymppisen miehen velkoja monen vuosikymmenen pitkään valvotuista illoista, juoduista viskeistä ja poltetuista savukkeista – tai oikeastaan juuri sitähän ne ehkä olivatkin. En tiedä olisimmeko halunneet edes tietää aiemmin ja yrittää pelata lisää aikaa. Siitä olen kiitollinen, että kaikki oli jo sanottu eikä meille tullut kiire tilinteon kanssa. Näin isäni viimeisen kerran kaksi päivää ennen kuolemaansa, ja keskustelimme siitä, mitä kaikkea haluaisin tulevaisuudessa olla. Hän puristi kättäni ja totesi, että minusta voi tulla mitä ikinä haluan. Olimme käyneet sen keskustelun ennenkin. Olin surullinen ja olen yhä surullinen itsekkäistä syistä. Hän ei päässyt mukaan tähän uuteen elämänvaiheeseeni, vaikka äitini on kyllä kompensoinut puuttuvaa paikkaa olemalla läsnä senkin edestä.

Ja näinhän tämän kai kuuluikin mennä. Lapset hautaavat vanhempansa. Ei täällä olla ikuisesti, ja joskus tämäkin päivämäärä saa muita merkityksiä. Tulee muita suruja, vasta reilu vuosi sitten isän kuolema sai kilpailijan kun erosin ja se tuntui samalla tavalla lopulliselta kuin isän menettäminen. Mutta olisi ihanaa, jos nyt kymmenen vuoden jälkeen jo uskaltaisi muistella, antaa mielen vaeltaa yhteisille kävelyille Rauhaniemeen ja Sorsapuistoon ja ravintolailtoihin Kapkaupunkiin kun söimme niin paljon niin hyvää ruokaa ettemme pystyneet liikkumaan, vain nauramaan omalle ahneudellemme. Ja silloin vielä toivottavasti muistan miten onnekas olen ollut siinä miten hyvä isä mulla oli.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

KESKI-IÄN KRIISI GOING STRONG

Tämän kevään olen kulkenut kuulokkeet korvissa ja kuunnellut enemmän musiikkia kuin varmaan viimeisen kymmenen vuoden aikana yhteensä. Ottaen huomioon, että joskus haaveilen työskenteleväni musiikkialalla (siis siellä kulisseissa, en todellakaan ole mitään Idols-ainesta) niin pitkä tauko tuntuu hassulta. Toisaalta kolmivuorotyö, jossa joutui puhumaan ihmisten kanssa kaiken aikaa, ja sitten kolme lasta jotka ovat tehneet kodin äänimaailmasta kauniisti sanottuna kakofonisen, ovat väsyttäneet korvat jo valmiiksi. Mutta nyt tuntuu että musiikille on ollut tarvetta.

Tietynlaista taantumusta on ollut muutenkin ilmassa. Kuten nyt vaikka lävistys, jonka kävin ottamassa pari viikkoa sitten. Olin kyllä haaveillut sierainten väliin iskettävästä septum-lävistyksestä jo useamman vuoden, mutta se ei saanut kotona suurta kannatusta. Nyt sitten pähkäiltyäni asiaa pari kuukautta etenkin Instagramin puolella (kiitos vaan niille 52 prosentille, jotka äänestivät että olen vielä punk – muiden mielestä oli aika siirtyä Burberryyn) kävin hoitamassa asian pois päiväjärjestyksestä.

Septum-lävistys ei itsessään sattunut erityisen paljon. Viidenkymmenen euron arvoinen operaatio kesti muutaman minuutin, mutta sijaintinsa vuoksi lävistys kyllä kirvoitti kyyneleet silmiin. Nyt koru on parantunut todella hyvin ja odotan, että pääsen vaihtamaan siihen siromman, kullatun korun vähän huomiotaherättävän harjoituskorun tilalle. Pikkupoikien mielestä näytän ihan härältä, isoin lapsista pyöritteli silmiään siihen malliin naamani nähtyään että olen saavuttanut viimeistään nyt sen pisteen että olen tosi nolo mutsi.

Kevät on tuntunut levottomalta kaikin puolin, vähän kuin olisin taas ensimmäistä kertaa muuttanut yksin asumaan. Mitä nyt mulla on kolme tosi lyhyttä kämppistä, jotka eivät hoida siivousvuorojaan ja jotka kömpivät yhä öisin viereen nukkumaan. Onneksi rahaa ei ole rajattomasti, koska vielä en ole ehtinyt toteuttamaan esimerkiksi tatuointisuunnitelmia, kuten puolihihaa ja muutamaa peittokuvaa. Näitä on kuitenkin hyvä haudutella vähän pidempään eikä ehkä hankkia keskellä kauheinta identiteettikriisiä. Punainen polkkatukkakin saa vielä odottaa, joskin pituutta lähti monta senttiä kiitos vaan tarhalaisen päässä tehdyn täihavainnon. Septumiin olen ollut supertyytyväinen, ja se on siitä kiitollinen lävistys että sen saa piiloon eikä se jätä näkyviä arpia. Niitä kun on kasvoissa jo kahden aiemman nenälävistyksen sekä huulilävärin jäljiltä. Sen lisäksi jotkut lääkärit kuulemma suosittelevat septumia esimerkiksi lentoemännille, koska se jollain tapaa kosteuttaa nenän limakalvoja (tähän on varmasti joku tieteellisempi selitys, mutta kysykää nenälääkäreiltä!).

Katsotaan mikä vaihe tässä tulee seuraavaksi. Ehkä syksyllä kuljen jo jakkupuvussa kun koen herätyksen takaisin keski-ikäisyyteen – tai sitten palaan Espanjasta päässä puolikaljuja täysipäiväiseksi taiteilijaksi heittäytyneenä.

 

HUIJARISYNDROOMA

Täytin tänään 33. Kolmekymmentäkolme. Parasta oli, että kun kerroin 4-vuotiaalle kuopukselle ikäni, hän osasi heti kirjoittaa sen oikein (siis numeroina, ei sentään kirjaimin). Ja keskimmäinen totesi: ”eihän se ole edes kauhean vanha. Luulin että sata!”. Lapset ylipäänsä ovat olleet enemmän innoissaan tästä merkkipäivästä kuin itse syntymäpäiväsankari, koska heille synttärit on synonyymi kakulle ja pallomerelle. Ehkä hekin saavat osansa näistä aika vaatimattomista juhlallisuuksista, joskin olen oikein tyytyväinen kortteihin, jäätelötikuista askarreltuihin lahjoihin ja eilen illalla lasten nukkuessa tarjoiltuun shampanjaan ja kakkuun. Mikäs tässä vanhetessa!

Mutta parasta on se, että en tunne itseäni yhtään vanhaksi! Ei ehkä pitäisikään, vaikka joskus sata vuotta sitten olisin tässä iässä ollut jo elämän ehtoopuolella. Monet ikätoverini kärsivät huijarisyndroomasta etenkin työelämässä, ja Roope Lipasti kuvasi tämänpäiväisessä kolumnissaan (mikä sattuma!) tätä omaa olotilaa, ehkä tosin hieman synkemmin sävyin. Koska kun mietin, miten itse nuorena katsoin ystävien vanhempia, ja omiakin, ja mietin että nuo ovat niin tylsiä, vanhoja ja aikuisia… ja ehkä he olivatkin, voihan tämä olla sukupolvijuttu, mutta oikeasti he vain huijasivat!

Lasten lempielokuva on ollut Lemmikkien salainen elämä. Siinä näytetään, miten kotiin työpäivien ajaksi jätetyt koirat ja kissat pistävät ranttaliksi omistajien ollessa poissa. Lapsista se on kovin kiehtovaa, että ne kotieläimet eivät vain nukkuisikaan tai söisi sukkia sillä aikaa kun ihmiset ovat menoissaan, vaan ne seikkailisivat ja pitäisivät villejä bileitä ja suunnittelisivat vallankumousta. Ja itse tunnen näin aikuisuudesta. Että se näyttäytyy rutiininomaisena ja vähän ankeanakin, ainakin lapsille, mutta arjen keskelläkin elämä on hauskaa, dramaattista, sellaista sekoilua jonka kuvittelin loppuvan viimeistään kun lapset syntyy ja pitää alkaa kilpailuttaa kotivakuutukset, suunnitella urasiirtoja, handlata kaikki metatyö. Onhan tässä enemmän liikkuvia osia ja vastuuta, mutta silti koko ajan sellainen iloinen uteliaisuus ja fiilis, että mitä vaan voi vielä tapahtua.

Kyllä muakin alkaa masentaa, jos alan vertailla itseäni hirveästi niihin oman ikäluokan ihmisiin, jotka ovat saavuttaneet sellaisilla yleismaallisilla meriiteillä paljon. Menestyneet, rikastuneet, löytäneet tukevasti oman paikkansa. Toisaalta luulen, että kyse on samasta illuusiosta kuin itsellä oli lapsena; ehkä hekin ovat salaa yhtä epävarmoja omasta ”aikuisuudestaan”. Aina joskus onnistun astumaan niihin aikuisen kenkiin, kun on pakko. Kun kotitalomme vieressä isot teinit kiusasivat pienempiä teinejä, koin, että olen nyt se aikuinen täti-ihminen ja menin väliin (no okei, ne isot teinit olivat sen verran pelottavia että huutelin tien toiselta puolelta soittavani poliisit, jotka ovat enemmän aikuisia, mutta kuitenkin). Poden maailmantuskaa ja koen kollektiivista vastuuta kaikista yhteisön lapsista. Googlaan marttojen sivuilta ohjeita pesukoneen puhdistukseen. Pystyn istumaan koulun vanhempainillassa ja näyttämään omasta mielestäni aika uskottavalta. Mutta kun kesällä kokoonnuimme 20 vuoden ajan yhtä pitäneen ystäväporukan kanssa mökille, oli vitsit – valitettavasti – yhä samaa tasoa kuin seitsemännellä luokalla, yllytyshullut ystävät uivat ja tanssivat aamuyölle (itse olin niin aikuinen että menin nukkumaan jo kolmelta!), taannuimme ihan teineiksi. Siitäkin huolimatta, että monella on jo omia lapsia, kaikilla takana kriisejä ja katastrofeja ja kilometrejä. En ole varma, olisivatko omat lapset tunnistaneet äitiään sellaisessa ympäristössä.

Joten antaa tulla. Lisää vaan. Seikkailuja, vuosia, mitä ikinä nyt on tulossakaan. Tämä on hauskaa!