MISSÄ MUN MIELENRAUHA?

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Hitto. Koko syksynä en ole juossut en joogannut enkä tehnyt muutenkaan mitään kovin fyysistä. Sen jälkeen kun tuli se Skodakin, on tullut lähinnä istuttua autossa. Matkoilla olen tietty kävellyt ja kierrellyt, mutta silloinkin saanut aina täyslaidallisen virikkeitä. Huomaan, että kropan lisäksi urheilua ja sellaista maadottumista ja keskittymistä ja fokusta kaipaa etenkin pää.

Omituinen levottomuus – joka on varmasti ollut luettavissa teksteistäkin – on vaivannut koko Espanjassa olon ajan. Odotin, että tänne tuleminen olisi rauhoittanut tämän levottoman sielun, kun pitkään jatkunut välivaihe kahden maan välillä tuli päätökseen eikä arki ollut enää päivien laskemista lentoihin. Olin kuitenkin väärässä. Täällä olo on yhä väliaikaisuuden kiusaama, kun tiedän, ettei miljoonasta eri syystä La Líneasta tule loppuelämän asuinpaikkaa, ei edes kovin pitkäaikaista varmasti.

Ajattelua ei varsinaisesti edesauta se, että kotona huudetaan äitiä kellon ympäri. On tietenkin ihanaa olla rakastettu ja sitäkin enemmän tarvittu, mutta usein en kuule edes omia ajatuksiani, en, vaikka sanoisin ne ääneen. Äitiiiiiii! Miksi toi vaihtaa kanavaa? Äitiii! Pyyhkimään! Äitiiiii! Mä en löydä mistään mun sukkia. Äitiiiii! Saako pelata viis minuuttia Minecraftia? Äitiiii! Mulla ei oo mitään tekemistä! Tietenkin osaan arvostaa tätä lyhyttä ja (toivottavasti, heh heh) nopeasti ohimenevää elämänvaihetta, mutta kuulisinpa joskus sisäisen ääneni yhtä selkeästi kuin kolmikon kiljunnan.

Ja jos sattuu käymään niin hyvin, että saan nauttia hiljaisuudesta, esimerkiksi keskiyöllä, alkavat aivoni välittömästi suunnitella tulevaisuutta. Ikävöidä asioita Suomesta. Sipsejä. Mäkelänrinteen uimahallia. Pikkujouluja. Astianpesukoneita. Lasten ystäviä. Omia ystäviä. Ja samalla ahdistua ajatuksesta kurahousuista ja pimeydestä, ankeista ihmisistä jotka ovat töykeitä toisilleen, lapsista ja kännyköistä. Samat loputtomat plus-miinus-listat kirjoittavat itse itseään mun päässä koskien myös La Líneaa. Ja niitä muita vaihtoehtoja, maailmahan on täynnä paikkoja, jonne voi muuttaa!

PB010356.jpg

Sekä Madridin että Brightonin minilomat olivat ihania, mutta uuvuttavia. Sen sijaan, että olisin pysähtynyt hengittämään, kävelin parin maratonin verran ja nautin seurasta. Se oli siis aivan mahtavaa, mutta ei ehkä juuri sitä, jota pääni kaipasi eniten. Ensi viikolla menemme Marokkoon, kun isoäitini ja muutama muu sukulainen Suomesta saapuvat tekemään tupatarkastuksen. Sen jälkeen, ehkä sitten ensi vuonna, yritän raivata itselleni sellaisen viikonloppuloman, jolloin voin vain levätä. Mielellään ilman internetyhteyttä ja mitään mielekästä tekemistä. Yhtäkkiä huomaan haaveilevani vankilan eristyssellistä.

Nämä kuvat ovat Tarifasta keskiviikolta. Pojilla oli paikallisen pyhäinpäivän ansiosta keskellä viikkoa vapaata koulusta, ja ajoimme alle tunnin matkan tuohon ihanaan rantakaupunkiin. Sieltä lähtee kilometrien mittainen hiekkaranta, joka on leijasurffaajien ja ratsastajien suosiossa ja jossa tosiaan mieli lepäsi. Hiekkakakut, kivien murskaaminen kämmeneen ja tuuli, joka kuljetti ne äiti-huudot toiseen suuntaan, tekivät hyvää levottomalle mielelle.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

HERKUTTELUPÄIVÄ FOREVER

18199060_10154569197511463_2214396331880422643_n

Kuva Ilta-Sanomien Facbook-sivulta

Kuten kaikki tietenkin huomasivat, eilen oli virallinen Älä laihduta-päivä. Se ärsytti tänä vuonna yhtä paljon kuin vuosi sitten. Erityisesti otti päähän tuo Ilta-Sanomien nosto: Saa herkutella luvan kanssa. Onko laihdutuksen vastakohta herkuttelu – eikä vaikka pysyvästi terveelliset elämäntavat? Keneltä se lupa herkuttelulle pitäisi muina päivinä kysyä? Mikä armollinen kädenojennus kaikille ikuisille laihduttajille; tänään voit relata ja vetää herkkuöverit. Mutta sitten skarpataan ja aletaan taas laskea kaloreita.

Eilen juhlin – en tätä Älä laihduta-päivää vaan enemmänkin melkein 20-vuotiasta ystävyyttä elämäni tärkeiden ihmisten kanssa – ja herkuttelin ilman lupaa ja sitten kävin vaa’alla ensimmäistä kertaa varmaan puoleen vuoteen. Lukema oli yhdeksän kiloa enemmän kuin kaksi vuotta sitten, mutta ei ahdistanut. Katsoin peiliin ja olin omasta mielestäni juuri niin kuuma kuin näillä yöunilla ja hampaattomalla hymyllä ja iho-ongelmilla voi olla. Sopiva.

Jostain syystä omaa ulkomuotoa tulee pyöriteltyä täällä blogissa tasaisin väliajoin. Parin vuoden aikana on tapahtunut paljon sellaisia henkisesti suuria harppauksia itsensä hyväksymisessä (tai pöh missään hyväksymisessä – itsessään pitämisessä!) että haluaisin lohduttaa sitä jojo-laihduttavaa kaksikymppistä ruokaan vuoroin vihollisena ja vuoroin lohduttajana suhtautuvaa itseäni, että koittaa päivä jolloin ruoka on vain ruokaa, joskus suuri nautiskeluhetki ja toisinaan ihan vain polttoainetta päivään. Ei palkinto (vaikka kyllä se sitä joskus yhä on – rankan päivän jälkeen pari jaksoa lempisarjaa ja puolipurkkia Kolmen kaverin suolapähkinä-kinuskijäätelöä) eikä rangaistus. Ja vaikka kuulen lenkkipolun kutsun valon lisääntyessä kevätilloissa ja uusien (joskin viime vuonna ostettujen!) juoksukenkien odottaessa eteisessä, en ole stressannut urheilusuorituksista vaan odottanut, että jaksan lähteä.

Joko katsoitte Areenasta Muodonmuutoksia-dokumentin? Nostan hattua bikini fitness-kisaajien määrätietoisuudulle ja itsekurille, vaikka en oikeasti osaa kauhean korkealle lajia arvostakaan, ja samalla fiilistelin miten oma ajattelu ei pyöri enää oman ulkonäön ympärillä. Ehkä se on se Anu Silfverberginkin toteama vaihe, että kauneusihanteet eivät välttämättä enää osu itseen ja ”ikääntyessä” ulkonäköpaineet laskevat, tai sitten Espanjassa vietetty kesä jolloin en nähnyt uimarannalla yhtään arvostelevia katseita vain päinvastoin koko ihmisvartaloiden kirjon ylpeästi esillä – sellaista, jota näkee Suomessa vain uimahallin saunassa.

Onhan tämä kroppa tietenkin työmaa, koska haluan olla terve ja hyvinvoiva ja mielellään mahtua nykyisiin vaatteisiini. Mutta jumalauta en kaipaa Ulla Appelsinin edustamalta instanssilta synninpäästöä syömiselle enkä sille, etten ehdi, jaksa tai pysty laihduttamaan vuoden muina päivinä. Erityisen tekopyhältä tuntuu nachoilla ja donitseilla koristeltu lupaus, että tänään voit sitten ahmia koko vuoden edestä, lehdeltä, jossa jatkuvasti julkaistaan kuvia joissa ihmetellään julkkisten vartaloita ja ihan normaaleja ihmiskehon ilmiöitä: selluliittia, raskausarpia, lihomista, löystymistä tai laihtumista. Että mind your own business, Ilta-Sanomat.

UNELMAHOMMISSA

Kun on suhtautunut ystävän teokseen, tai ainakin sen ydinsanomaan, julkisesti hieman skeptisesti (tietenkin lukematta koko kirjaa) niin sähköpostiin ilmestynyt kutsu kirjan julkkareihin eli Unelmahommissa afterworkkiin vähän kuumotti. Että roastataanko siellä nyrpeä kriitikko, joka perää oikeutta laitossiivoojille ja bussikuskeille tai laitetaanko mun lautaselle salaa laksatiivia (ei tarvinnut, oksennustauti alkoi heti kun pääsin bileistä kotiin…). Mutta niin. Pelkkää positiivista energiaa säteilevä Lähiömutsi-Hanne ja Suomen lahja Islannille tai toisin päin, Salamatkustaja-Satu, kutsuivat juhlimaan kevätvauvaansa eli Unelmahommissa-kirjaa, ja kuulemaan hieman median ja monen muun elämän osa-alueen monitoiminaisen Laura Frimanin, rohkean kahvibisnesmiehen Riku Uskin sekä sydäntään radikaaleihinkin ratkaisuihin seuraavan Maaretta Tukiaisen ajatuksia siitä, millaisia unelmia ja hommia heillä on.

kyro-distillery.jpg

Ajatusten lisäksi mukaan annettin kassillinen kaikkea kivaa, kuten anopille adoptioon annetut orvokit (mehän muutamme ensi kuussa, kääk, nyt ei ehdi keskittyä kukkiin!), pikakahvia ja tietenkin itse kirja, WSOY:n julkaisema Unelmahommissa-teos. Vaikka viime aikoina lukeminen on painottunut tieteellisiin artikkeleihin, päädyin viettämään vapun karanteenissa ja silloin ajattelin antaa luvan irrotella tällaisen vähän vähemmän muodollisen tekstin kanssa – olkootkin, että kirja kuulemma löytyy tietokirjahyllystä!

unelmahommissa.jpg

Olisi pitänyt lukea kirja ennen julkkaribileitä (tämä olisi ollut mahdollista, koska unelmaduunarit olivat ihan muilla mantereilla itse syntymähetkellä) jotta keskusteluista olisi saanut vähän enemmän irti. Selväksi tuli kuitenkin, että mitään leppoisaa kahviloissa kirjoittelua ei kenenkään työ ollut ja näin peruslaiskaa ihmistä vähän kauhistuttikin, kun Friman, Tukiainen ja Uski luettelivat työtehtäviään, erilaisia projekteja, viritelmiä ja whatnot. Yrittäjyys ja freelancerius tuntuivat olevan niin julkkaripaneelissa kuin kirjassakin vahvasti osa unelmahommia, oikeastaan kukaan ei ylistänyt olevansa unelmaduunissa jonkun toisen palveluksessa. Tämä lienee yksi syy siihen mun alkuperäiseen ahdistukseeni, joka inspiroi itkemään blogissa: olen koko ajan tehnyt töitä muille, nauttinut säännöllisestä tulosta ja siitä, että joku muu murehtii eläkemaksuistani, ja itselleni osa unelmaduunia on ollut henkinen vapaus, jonka turvallinen työsuhde on tarjonnut. Toisaalta kirjahan tuli loistavaan saumaan: olen työtön, vastavalmistunut kotiäiti jolla on edessä iso elämänmuutos ilman mitään varmuutta. Tässä kai olisi todella loistava hetki rohkeammille ratkaisuille? (Saako silti pelottaa?)

Kirja oli taitavasti kirjoitettu, joskin aika proosallinen ja taiteili hetkittäin vähän elämänkerrallisen ja self-help oppaan välillä. Se oli realistinen ja rehellinen (ihanaa, puhuttiin euroista ihan niin kuin euroina eikä ympäripyöreitä summia ”pärjäämisestä” jne), kerrottiin hyvin konkreettisia esimerkkejä kirjoittajien kokemuksista niin ammattibloggaajina, matkailutoimittajina kuin kauppiainakin. Jonkin verran oli toistoa, tai ehkä se vain tuntui siltä kun monet tarinat ja taustat olivat tuttuja kirjailijoiden blogeista. Haastattelut olivat hyvää vaihtelua, ne kirjoitettiin miellyttävän henkilökohtaisella otteella ilman, että menestyksen mittariksi oltaisiin asetettu maine ja mammona vaan koko kirjan keskeinen viesti (onnellisuus on menestyksen tärkein mittari!) ja niiden ansiosta löysin myös ihanaa norjalaista ruokataidetta Instagramista!

unelmahommissa-afterwork.jpg

Vähän epäreilulta tuntuu vaatia yhdeltä opukselta ratkaisua kaikkien ihmisten uraongelmiin, mutta pidän yhä kiinni siitä, mitä alun perin kirjoitin: Unelmahommissa on todella inspiroiva teos niille, joilla on luovaa hulluutta, intoa ja ideoita, rohkeutta ja vähän rahaa säästössä, selkeä visio (tai visio, jonka kirjan lukeminen kyllä viimeistään selkeyttää!) ja vähän vapautta. Mullekin kirja antoi potkua aloittaa yhden bloggaamiseen liittyvän ”aluevaltauksen” kokeilu, vaikka se on vielä sellainen ajatus (tai no okei siis haave) josta en ole kauheasti kehdannut edes ääneen puhua. Kirja ei markkinoi itseään yleispätevänä uraoppaana, vaikka mä vähän niin kuin vaadin siltä sellaista että nyt ratkaistaan kaikkien duunarien maanantaiangstit ja palkkatyön murros kahden naisin voimin: se ei ole mahdollista, ja autolainan kanssa jumissa oleva sairaanhoitaja-yksinhuoltaja ei ehkä saa tästä irti muuta kuin lievää ahdistusta. Mutta uskon, että moni saa myös uskoa ja toivoa tehdä arjesta sellaista, ettei perjantai olekaan se työviikon ainoa tavoite. Sanon siis kiitos kirjasta, Hanne ja Satu. Siis en tarkoita nyt että kiitos tästä fyysisestä kappaleesta, jonka sain (tai siis kiitos siitäkin – se muuttaa seuraavaksi Ruotsiin motivoimaan muita!) vaan kiitos, että kirjoititte todella avoimesti työstänne, ylpeydellä ja toisaalta terveellä itsekritiikillä, jaoitte neuvoja ja vertaistukea ja olitte just sellaisia tyyppejä, joita etenkin työelämä tarvitsee enemmän.

Työstään voi tehdä itsensä näköisen. Työtä voi tehdä silloin kun itselle sopii ja siellä, missä itselle parhaiten sopii. Harrastuksesta voi muokata itselleen kannattavan työn. Työkseen voi tehdä jopa asioita, joista olisi vapaa-aikanaan valmis maksamaan. 

UNELMA HOMMISTA

Mun melkein-naapuri, jumppakaveri ja bloggaajaidolini Hanne on kirjoittanut (yhdessä toisen yhtä bossladyn, Satu Rämön, kanssa) Unelmahommissa-kirjan, vertaisoppaan niille, jotka haluavat muuttaa intohimonsa oikeaksi ammatiksi. En ole kirjaa vielä lukenut, mutta uskon sen olevan erittäin inspiroiva ja innostava kuten kirjoittajansakin. Mutta ihan rehellisesti sanoen, pelkään, että se saattaa myös vähän masentaa.

Balilla talvehtiva Lähiömutsi-Hanne kirjotti ihailtavan avoimesti siitä, mitä kaikkea haluaisi vielä tehdä ja saavuttaa – niin hyviä ideoita, että olisi nyt pitänyt ne itsellään ennen kuin joku menee ja varastaa! Tunnistan hyvin tuon fiiliksen, että on niin paljon mikä kiinnostaa ja mitä haluaisi tehdä ja kokea, että on välillä vaikea keskittyä. Paitsi siis Hanne nyt keskittyy, minä en. On varmaan sekä siunaus että kirous, että on monta unelma-ammattia: haluaisin olla yhtä aikaa sotakirjeenvaihtaja, pääministeri, kansalliskirjailija, joogaopettaja, maailmanympäripurjehtija ja tiedenainen, joka kehittäisi hyvänmakuisen vegaanijuuston. Toistaiseksi olen kuitenkin ollut vain asiakaspalvelija, siivooja, lastenhoitaja, projektinjohtaja, blokkaaja, Forrest Gump-teemaravintolan tarjoilija ja sumopainipuvussa mainoksia jakanut promotyttö. Ollaan vielä aika kaukana National Geographicin kannesta.

Kirjoitin jo aiemmin siitä, että toisin kuin eräillä, ei mun markkina-arvoni ole kasvanut seitsemän vuoden kotiäitiyden aikana (tietty toiset saa aikaiseksi kandin, toiset lisensiaattityön, heh heh). Jos haluaisin unelmatyöhöni, kilpailisin siitä itseäni 10 vuotta nuorempien, paljon pätevämpien, lapsettomampien ja paremmin verkostoituneiden ihmisten kanssa. Ja ihan rehellisesti: olen vähän laiska. Kunnianhimoni on sellaista, öhm, maltillista, joka ei kyllä tulvi ulos uhrauksina työelämälle. Taloudellisesti tyydyn aika vähään vaikka lottovoitosta unelmoinkin ja olen lähinnä nauranut kun LinkedIn on ehdottanut key account manager consultant vice president senior advisor-tyyppisiä avoimia työpaikkoja mulle.

Ja sitten se totuus, mikä ehkä unohtuu kun puhutaan unelmatöistä. Oma unelmatyöni, joka liittyisi kehitysyhteistyötehtäviin, olisi todellisuudessa enemmän paperityötä, budjetointia, hakemuksia ja pettymyksiä kuin sitä, että seisoisin angelinajoliemaisesti afrikkalaisten orpojen keskellä ja toisin pelastuksen. Siinä missä Unelmahommissa-kirjan tehtävä ei olekaan siedättää ihmisiä työelämän ankeuteen, kaipaisin itse tässä vaiheessa sellaista opusta, joka auttaisi hyväksymään oman (työ)elämän epätäydellisyyden: siihen, ettet ehkä saanutkaan sitä unelmatyötäsi vaan päädyitkin luomaan uraa, ehkä ei edes kovin nousujohteista sellaista, sektorille joka ei oikeastaan kiinnosta millään tavalla. Älkää ymmärtäkö mua väärin! On ihanaa, että ihmiset pyrkivät toteuttamaan villeimmätkin haaveensa ja ansaitsemaan elantonsa jollain mielekkäällä tavalla, mutta aina ei edes lahjakkuus, tunteen palo ja ympärivuorokautinen työ riitä. Ei ole kysyntää, ei ole oikeita kontakteja, et vain ole oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

Omaa päätöstä lähteä Espanjaan ja hyväksyä se, että teenkin ehkä niitä asiakaspalvelutöitä taas seuraavat kymmenen vuotta, helpotti ajatus siitä, että olen siinä ainakin hyvä ja jonkun sekin on tehtävä. Että tällä hetkellä tärkeämpää kuin täydellinen itseni toteuttaminen elämän jokaisella osa-alueella on elää perheenä paikassa, jossa aurinko paistaa 300 päivää vuodessa, matkustella ja saada tarpeeksi rahaa, ettei tarvitse stressata. Realistinen unelmahomma olisi se, että pystyisin ansaitsemaan riittävästi rahaa pienillä projektiluontoisilla töillä ja ehkä kirjoitus- tai käännöshommilla ollakseni pääasiassa kotona ja ottaakseni sijaishoitoon koiranpentuja. Niin kauan kun en joudu myymään periaatteitani ja kauppaamaan huumeita lapsille tai tiikerinpentuja niin oikeastaan olen varmasti aika onnellinen säännöllisistä palkkatuloista, vaikka työ itsessään ei sisältäisi delfiinien kouluttamista, maailmanpelastusta tai mestariteoksia, joita seuraavien sukupolvien pitää lukea koulussa.

Aion lukea Unelmahommissa-opuksen ja yrittää löytää sieltä käytännön neuvoja siihen, miten tienata taskurahaa lempihommillani, niin kuin nyt vaikka kirjoittamisella. Mutta jos kaikki suurimmat rakkautteni jäävätkin vain vapaa-ajan harrastuksiksi, joilla teen enemmän persnettoa kuin voittoa niin se on ihan okei. Koska on ihan okei, että työ ei ole se mitä kirjoitit lapsuuden kaverikirjoihin tekeväsi ja on ihan okei, että se on vain rutiininomaista suorittamista ja on ihan okei, että sitä eivät kaikki aina osaa arvostaa, kunhan itse osaa arvostaa sitä.