HERKUTTELUPÄIVÄ FOREVER

18199060_10154569197511463_2214396331880422643_n

Kuva Ilta-Sanomien Facbook-sivulta

Kuten kaikki tietenkin huomasivat, eilen oli virallinen Älä laihduta-päivä. Se ärsytti tänä vuonna yhtä paljon kuin vuosi sitten. Erityisesti otti päähän tuo Ilta-Sanomien nosto: Saa herkutella luvan kanssa. Onko laihdutuksen vastakohta herkuttelu – eikä vaikka pysyvästi terveelliset elämäntavat? Keneltä se lupa herkuttelulle pitäisi muina päivinä kysyä? Mikä armollinen kädenojennus kaikille ikuisille laihduttajille; tänään voit relata ja vetää herkkuöverit. Mutta sitten skarpataan ja aletaan taas laskea kaloreita.

Eilen juhlin – en tätä Älä laihduta-päivää vaan enemmänkin melkein 20-vuotiasta ystävyyttä elämäni tärkeiden ihmisten kanssa – ja herkuttelin ilman lupaa ja sitten kävin vaa’alla ensimmäistä kertaa varmaan puoleen vuoteen. Lukema oli yhdeksän kiloa enemmän kuin kaksi vuotta sitten, mutta ei ahdistanut. Katsoin peiliin ja olin omasta mielestäni juuri niin kuuma kuin näillä yöunilla ja hampaattomalla hymyllä ja iho-ongelmilla voi olla. Sopiva.

Jostain syystä omaa ulkomuotoa tulee pyöriteltyä täällä blogissa tasaisin väliajoin. Parin vuoden aikana on tapahtunut paljon sellaisia henkisesti suuria harppauksia itsensä hyväksymisessä (tai pöh missään hyväksymisessä – itsessään pitämisessä!) että haluaisin lohduttaa sitä jojo-laihduttavaa kaksikymppistä ruokaan vuoroin vihollisena ja vuoroin lohduttajana suhtautuvaa itseäni, että koittaa päivä jolloin ruoka on vain ruokaa, joskus suuri nautiskeluhetki ja toisinaan ihan vain polttoainetta päivään. Ei palkinto (vaikka kyllä se sitä joskus yhä on – rankan päivän jälkeen pari jaksoa lempisarjaa ja puolipurkkia Kolmen kaverin suolapähkinä-kinuskijäätelöä) eikä rangaistus. Ja vaikka kuulen lenkkipolun kutsun valon lisääntyessä kevätilloissa ja uusien (joskin viime vuonna ostettujen!) juoksukenkien odottaessa eteisessä, en ole stressannut urheilusuorituksista vaan odottanut, että jaksan lähteä.

Joko katsoitte Areenasta Muodonmuutoksia-dokumentin? Nostan hattua bikini fitness-kisaajien määrätietoisuudulle ja itsekurille, vaikka en oikeasti osaa kauhean korkealle lajia arvostakaan, ja samalla fiilistelin miten oma ajattelu ei pyöri enää oman ulkonäön ympärillä. Ehkä se on se Anu Silfverberginkin toteama vaihe, että kauneusihanteet eivät välttämättä enää osu itseen ja ”ikääntyessä” ulkonäköpaineet laskevat, tai sitten Espanjassa vietetty kesä jolloin en nähnyt uimarannalla yhtään arvostelevia katseita vain päinvastoin koko ihmisvartaloiden kirjon ylpeästi esillä – sellaista, jota näkee Suomessa vain uimahallin saunassa.

Onhan tämä kroppa tietenkin työmaa, koska haluan olla terve ja hyvinvoiva ja mielellään mahtua nykyisiin vaatteisiini. Mutta jumalauta en kaipaa Ulla Appelsinin edustamalta instanssilta synninpäästöä syömiselle enkä sille, etten ehdi, jaksa tai pysty laihduttamaan vuoden muina päivinä. Erityisen tekopyhältä tuntuu nachoilla ja donitseilla koristeltu lupaus, että tänään voit sitten ahmia koko vuoden edestä, lehdeltä, jossa jatkuvasti julkaistaan kuvia joissa ihmetellään julkkisten vartaloita ja ihan normaaleja ihmiskehon ilmiöitä: selluliittia, raskausarpia, lihomista, löystymistä tai laihtumista. Että mind your own business, Ilta-Sanomat.

UNELMAHOMMISSA

Kun on suhtautunut ystävän teokseen, tai ainakin sen ydinsanomaan, julkisesti hieman skeptisesti (tietenkin lukematta koko kirjaa) niin sähköpostiin ilmestynyt kutsu kirjan julkkareihin eli Unelmahommissa afterworkkiin vähän kuumotti. Että roastataanko siellä nyrpeä kriitikko, joka perää oikeutta laitossiivoojille ja bussikuskeille tai laitetaanko mun lautaselle salaa laksatiivia (ei tarvinnut, oksennustauti alkoi heti kun pääsin bileistä kotiin…). Mutta niin. Pelkkää positiivista energiaa säteilevä Lähiömutsi-Hanne ja Suomen lahja Islannille tai toisin päin, Salamatkustaja-Satu, kutsuivat juhlimaan kevätvauvaansa eli Unelmahommissa-kirjaa, ja kuulemaan hieman median ja monen muun elämän osa-alueen monitoiminaisen Laura Frimanin, rohkean kahvibisnesmiehen Riku Uskin sekä sydäntään radikaaleihinkin ratkaisuihin seuraavan Maaretta Tukiaisen ajatuksia siitä, millaisia unelmia ja hommia heillä on.

kyro-distillery.jpg

Ajatusten lisäksi mukaan annettin kassillinen kaikkea kivaa, kuten anopille adoptioon annetut orvokit (mehän muutamme ensi kuussa, kääk, nyt ei ehdi keskittyä kukkiin!), pikakahvia ja tietenkin itse kirja, WSOY:n julkaisema Unelmahommissa-teos. Vaikka viime aikoina lukeminen on painottunut tieteellisiin artikkeleihin, päädyin viettämään vapun karanteenissa ja silloin ajattelin antaa luvan irrotella tällaisen vähän vähemmän muodollisen tekstin kanssa – olkootkin, että kirja kuulemma löytyy tietokirjahyllystä!

unelmahommissa.jpg

Olisi pitänyt lukea kirja ennen julkkaribileitä (tämä olisi ollut mahdollista, koska unelmaduunarit olivat ihan muilla mantereilla itse syntymähetkellä) jotta keskusteluista olisi saanut vähän enemmän irti. Selväksi tuli kuitenkin, että mitään leppoisaa kahviloissa kirjoittelua ei kenenkään työ ollut ja näin peruslaiskaa ihmistä vähän kauhistuttikin, kun Friman, Tukiainen ja Uski luettelivat työtehtäviään, erilaisia projekteja, viritelmiä ja whatnot. Yrittäjyys ja freelancerius tuntuivat olevan niin julkkaripaneelissa kuin kirjassakin vahvasti osa unelmahommia, oikeastaan kukaan ei ylistänyt olevansa unelmaduunissa jonkun toisen palveluksessa. Tämä lienee yksi syy siihen mun alkuperäiseen ahdistukseeni, joka inspiroi itkemään blogissa: olen koko ajan tehnyt töitä muille, nauttinut säännöllisestä tulosta ja siitä, että joku muu murehtii eläkemaksuistani, ja itselleni osa unelmaduunia on ollut henkinen vapaus, jonka turvallinen työsuhde on tarjonnut. Toisaalta kirjahan tuli loistavaan saumaan: olen työtön, vastavalmistunut kotiäiti jolla on edessä iso elämänmuutos ilman mitään varmuutta. Tässä kai olisi todella loistava hetki rohkeammille ratkaisuille? (Saako silti pelottaa?)

Kirja oli taitavasti kirjoitettu, joskin aika proosallinen ja taiteili hetkittäin vähän elämänkerrallisen ja self-help oppaan välillä. Se oli realistinen ja rehellinen (ihanaa, puhuttiin euroista ihan niin kuin euroina eikä ympäripyöreitä summia ”pärjäämisestä” jne), kerrottiin hyvin konkreettisia esimerkkejä kirjoittajien kokemuksista niin ammattibloggaajina, matkailutoimittajina kuin kauppiainakin. Jonkin verran oli toistoa, tai ehkä se vain tuntui siltä kun monet tarinat ja taustat olivat tuttuja kirjailijoiden blogeista. Haastattelut olivat hyvää vaihtelua, ne kirjoitettiin miellyttävän henkilökohtaisella otteella ilman, että menestyksen mittariksi oltaisiin asetettu maine ja mammona vaan koko kirjan keskeinen viesti (onnellisuus on menestyksen tärkein mittari!) ja niiden ansiosta löysin myös ihanaa norjalaista ruokataidetta Instagramista!

unelmahommissa-afterwork.jpg

Vähän epäreilulta tuntuu vaatia yhdeltä opukselta ratkaisua kaikkien ihmisten uraongelmiin, mutta pidän yhä kiinni siitä, mitä alun perin kirjoitin: Unelmahommissa on todella inspiroiva teos niille, joilla on luovaa hulluutta, intoa ja ideoita, rohkeutta ja vähän rahaa säästössä, selkeä visio (tai visio, jonka kirjan lukeminen kyllä viimeistään selkeyttää!) ja vähän vapautta. Mullekin kirja antoi potkua aloittaa yhden bloggaamiseen liittyvän ”aluevaltauksen” kokeilu, vaikka se on vielä sellainen ajatus (tai no okei siis haave) josta en ole kauheasti kehdannut edes ääneen puhua. Kirja ei markkinoi itseään yleispätevänä uraoppaana, vaikka mä vähän niin kuin vaadin siltä sellaista että nyt ratkaistaan kaikkien duunarien maanantaiangstit ja palkkatyön murros kahden naisin voimin: se ei ole mahdollista, ja autolainan kanssa jumissa oleva sairaanhoitaja-yksinhuoltaja ei ehkä saa tästä irti muuta kuin lievää ahdistusta. Mutta uskon, että moni saa myös uskoa ja toivoa tehdä arjesta sellaista, ettei perjantai olekaan se työviikon ainoa tavoite. Sanon siis kiitos kirjasta, Hanne ja Satu. Siis en tarkoita nyt että kiitos tästä fyysisestä kappaleesta, jonka sain (tai siis kiitos siitäkin – se muuttaa seuraavaksi Ruotsiin motivoimaan muita!) vaan kiitos, että kirjoititte todella avoimesti työstänne, ylpeydellä ja toisaalta terveellä itsekritiikillä, jaoitte neuvoja ja vertaistukea ja olitte just sellaisia tyyppejä, joita etenkin työelämä tarvitsee enemmän.

Työstään voi tehdä itsensä näköisen. Työtä voi tehdä silloin kun itselle sopii ja siellä, missä itselle parhaiten sopii. Harrastuksesta voi muokata itselleen kannattavan työn. Työkseen voi tehdä jopa asioita, joista olisi vapaa-aikanaan valmis maksamaan. 

UNELMA HOMMISTA

Mun melkein-naapuri, jumppakaveri ja bloggaajaidolini Hanne on kirjoittanut (yhdessä toisen yhtä bossladyn, Satu Rämön, kanssa) Unelmahommissa-kirjan, vertaisoppaan niille, jotka haluavat muuttaa intohimonsa oikeaksi ammatiksi. En ole kirjaa vielä lukenut, mutta uskon sen olevan erittäin inspiroiva ja innostava kuten kirjoittajansakin. Mutta ihan rehellisesti sanoen, pelkään, että se saattaa myös vähän masentaa.

Balilla talvehtiva Lähiömutsi-Hanne kirjotti ihailtavan avoimesti siitä, mitä kaikkea haluaisi vielä tehdä ja saavuttaa – niin hyviä ideoita, että olisi nyt pitänyt ne itsellään ennen kuin joku menee ja varastaa! Tunnistan hyvin tuon fiiliksen, että on niin paljon mikä kiinnostaa ja mitä haluaisi tehdä ja kokea, että on välillä vaikea keskittyä. Paitsi siis Hanne nyt keskittyy, minä en. On varmaan sekä siunaus että kirous, että on monta unelma-ammattia: haluaisin olla yhtä aikaa sotakirjeenvaihtaja, pääministeri, kansalliskirjailija, joogaopettaja, maailmanympäripurjehtija ja tiedenainen, joka kehittäisi hyvänmakuisen vegaanijuuston. Toistaiseksi olen kuitenkin ollut vain asiakaspalvelija, siivooja, lastenhoitaja, projektinjohtaja, blokkaaja, Forrest Gump-teemaravintolan tarjoilija ja sumopainipuvussa mainoksia jakanut promotyttö. Ollaan vielä aika kaukana National Geographicin kannesta.

Kirjoitin jo aiemmin siitä, että toisin kuin eräillä, ei mun markkina-arvoni ole kasvanut seitsemän vuoden kotiäitiyden aikana (tietty toiset saa aikaiseksi kandin, toiset lisensiaattityön, heh heh). Jos haluaisin unelmatyöhöni, kilpailisin siitä itseäni 10 vuotta nuorempien, paljon pätevämpien, lapsettomampien ja paremmin verkostoituneiden ihmisten kanssa. Ja ihan rehellisesti: olen vähän laiska. Kunnianhimoni on sellaista, öhm, maltillista, joka ei kyllä tulvi ulos uhrauksina työelämälle. Taloudellisesti tyydyn aika vähään vaikka lottovoitosta unelmoinkin ja olen lähinnä nauranut kun LinkedIn on ehdottanut key account manager consultant vice president senior advisor-tyyppisiä avoimia työpaikkoja mulle.

Ja sitten se totuus, mikä ehkä unohtuu kun puhutaan unelmatöistä. Oma unelmatyöni, joka liittyisi kehitysyhteistyötehtäviin, olisi todellisuudessa enemmän paperityötä, budjetointia, hakemuksia ja pettymyksiä kuin sitä, että seisoisin angelinajoliemaisesti afrikkalaisten orpojen keskellä ja toisin pelastuksen. Siinä missä Unelmahommissa-kirjan tehtävä ei olekaan siedättää ihmisiä työelämän ankeuteen, kaipaisin itse tässä vaiheessa sellaista opusta, joka auttaisi hyväksymään oman (työ)elämän epätäydellisyyden: siihen, ettet ehkä saanutkaan sitä unelmatyötäsi vaan päädyitkin luomaan uraa, ehkä ei edes kovin nousujohteista sellaista, sektorille joka ei oikeastaan kiinnosta millään tavalla. Älkää ymmärtäkö mua väärin! On ihanaa, että ihmiset pyrkivät toteuttamaan villeimmätkin haaveensa ja ansaitsemaan elantonsa jollain mielekkäällä tavalla, mutta aina ei edes lahjakkuus, tunteen palo ja ympärivuorokautinen työ riitä. Ei ole kysyntää, ei ole oikeita kontakteja, et vain ole oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

Omaa päätöstä lähteä Espanjaan ja hyväksyä se, että teenkin ehkä niitä asiakaspalvelutöitä taas seuraavat kymmenen vuotta, helpotti ajatus siitä, että olen siinä ainakin hyvä ja jonkun sekin on tehtävä. Että tällä hetkellä tärkeämpää kuin täydellinen itseni toteuttaminen elämän jokaisella osa-alueella on elää perheenä paikassa, jossa aurinko paistaa 300 päivää vuodessa, matkustella ja saada tarpeeksi rahaa, ettei tarvitse stressata. Realistinen unelmahomma olisi se, että pystyisin ansaitsemaan riittävästi rahaa pienillä projektiluontoisilla töillä ja ehkä kirjoitus- tai käännöshommilla ollakseni pääasiassa kotona ja ottaakseni sijaishoitoon koiranpentuja. Niin kauan kun en joudu myymään periaatteitani ja kauppaamaan huumeita lapsille tai tiikerinpentuja niin oikeastaan olen varmasti aika onnellinen säännöllisistä palkkatuloista, vaikka työ itsessään ei sisältäisi delfiinien kouluttamista, maailmanpelastusta tai mestariteoksia, joita seuraavien sukupolvien pitää lukea koulussa.

Aion lukea Unelmahommissa-opuksen ja yrittää löytää sieltä käytännön neuvoja siihen, miten tienata taskurahaa lempihommillani, niin kuin nyt vaikka kirjoittamisella. Mutta jos kaikki suurimmat rakkautteni jäävätkin vain vapaa-ajan harrastuksiksi, joilla teen enemmän persnettoa kuin voittoa niin se on ihan okei. Koska on ihan okei, että työ ei ole se mitä kirjoitit lapsuuden kaverikirjoihin tekeväsi ja on ihan okei, että se on vain rutiininomaista suorittamista ja on ihan okei, että sitä eivät kaikki aina osaa arvostaa, kunhan itse osaa arvostaa sitä.

NÄIN KULUTAN AIKAA

Mitä tällainen yksinäinen äiti-ihminen tekee iltaisin, kun ne lapset ovat vihdoin nukahtaneet? En todellakaan ole nyt näine vinkkeineni mikään televisiotarjonnan pioneeri, mutta haluan jakaa kanssanne omat lyhyet ja pinnalliset analyysini siitä, miten monen vuoden suvantovaiheen olen taas elvyttänyt suhteeni televisioon. Elin käytännössä katsoen yli 10 vuotta ilman telkkaria. Joskus saatoin käydä äidin luona katsomassa American Idolsia, kavereilla kuokkimassa Top Chefin ja Huippumalli Haussa-ohjelman ensimmäisten (niiden hyvien, ennen kuin kyllästyin Tyra Banksin ainaiseen tekoitkuun, kun mallikokeet avautuivat ankeasta lapsuudestaan) tuotantokausien aikaan, mutta elin monta vuotta tyytyväisenä ihan ilman koko kapistusta.

594253

Ensin oli liian kiire käydä niinsanotusti radalla, sitten kun löytyi Käytännön Mies katsoimme joskus leffoja, mutta suhteemme alkuvuosina piilottelin mieltymystäni heikkolahjaisiin reality-ohjelmiin ja sen jälkeen meillä olikin yhtäkkiä kolme lasta ja kotona pyöri vain Pikku Kakkonen. Sitten elämääni tuli hieman aikaa ja suoratoistopalveluita, ja nykyään huomaan käyttäväni taas vähän turhankin paljon aikaa draamalla nollaamalla. Mutta kun nykyään tehdään niin hyviä tv-sarjoja! Jos yritän katsoa vanhoja suosikkisarjoja, niin kuin Teho-Osastoa tai Merlose Placea niin itkettää – miten ne olivat niin hyviä 90-luvulla? Ruusun Aika, Irtiottoja, eih, kotimaisetkaan eivät ole kestäneet aikaa. Mutta nyt on niin monta hyvää syytä olla lukematta englannin kielioppia, tekemättä mediakurssin kotitehtäviä tai vaikka nukkumatta. Kun sanon että Netflix ja Chill, niin todellakin katson pyjamassa Netflixiä, syön jäätelöä suoraan purkista ja chillaan.

Mitä mä sitten katson? (Hmm, tää ei kyllä oikeasti kiinnosta ketään, mutta kerronpahan kuitenkin. Rakkautta ja Rimakauhua uusi tuotantokausi on nimittäin niin surkea, että lopetin katsomisen kahden jakson jälkeen.)

Näyttökuva 2017-03-19 kello 20.56.08

HBO:n uusi draamakomedia Big Little Lies, jossa on ihana Reese Witherspoon ja kamala Nicole Kidman. Siinä ollaan just ekaluokkalaisten leijonaäitejä, joilla vaan sattuu olemaan törkeän upeat merenrantakodit Kaliforniassa ja jokin murhamysteeri, jossa ei vielä sarjan puolivälissäkään olla ihan perillä siitä kuka on kuollut. Ja sitten Girlsin kuudes ja viimeinen tuotantokausi, joka on ollut toistaiseksi myös huonoin. Ehkä olen sitten itsekin kasvanut jo siitä vaiheesta yli, mutta nyt lähinnä ärsyttää henkilöhahmojen huonojen puolien alleviivaaminen, kun tilaa olisi ollut oikeasti hyvälle kasvutarinalle. Onhan tässä vielä jaksoja jäljellä. Keväällä tulee ooh ja aah lisää House of Cardsia ja uusi kierros Orange is the New Blackia, joka oikeasti mun mielestä on aika köykänen – katson sitä silti.

Koska kaikki kehuivat Skamia, katsoin sen kännykästä samalla kun jonotin nukkuvan lapsen kanssa lastenklinikan päivystyksessä. Kaikki kolme kautta.  Sai tuntemaan suurta sympatiaa teinejä kohtaan ja iloitsemaan siitä, että noista ajoista on jo yhden teini-iän verran. Syksyllä on katsottu myös Taboota, joka oli hieno (en sano mitään Tom Hardysta kun se Käyttis lukee tämän kuitenkin), mutta jäi multa kesken. Katsoimme myös HBO:n The Night of-sarjan, joka oli okei+. Mä olen ollut aivan rakastunut Narcosiin, joka Pablo Escobarin kuolemasta huolimatta onneksi taitaa jatkua vielä. Ja kun Parks and Recreationsin kaikki tuotantokaudet oli katsottu läpi (osa kahdesti), piti pahempiin vieroitusoireisiin katsoa Aziz Ansarin Master of None. Ei huono. (Piti googlata tätä varten Aziz Ansarin nimen oikea kirjoitusasu, kaikki muut olivat ilmeisesti googlanneet hänen pituuttaan.)

Luulen, että tähän kaikkeen on vaikuttanut myös koko katselukulttuurin muutos. Muistan yhä ajat, jolloin sunnuntai oli pyhä teinisarjapäivä, kun putkeen tuli ainakin Beverly Hills, Popular, Dawson’s Creek ja Simpsonitkin. Jos ei silloin onnistunut valtaamaan sitä perheen ainoaa vastaanotinta, piti nauhoittaa. VHS-kasetille. Torstai-iltaisin koko perhe katsoi yhdessä Tehiksen tai Chicagon lääkärit ja perjantaisin Hauskat kotivideot, jotka juonsi ihanan lakoninen Markus Kajo. Vähän veikkaan, etten ole ainoa 80-luvun lapsi, jolle on jäänyt mieleen tällaisia televisiosidonnaisia sukupolvikokemuksia – saakohan omat lapset enää niitä? Tämähän on ihan tyylipuhdasta nostalgiaa, koska oikeasti nykyään en jaksaisi katsoa noita sarjoja hetkeäkään, mutta kun ne tulivat vain kerran viikossa ja jumalauta, yksi kerrallaan (kärsivällisyys ei enää riittäisi moiseen) niin siinä oli jotain harrasta. Nyt voidaan katsoa omia ohjelmia omilta läppäreiltämme vaikka kaikki kaudet putkeen. On tää nykyteknologia kamalaa.

Näyttökuva 2017-03-19 kello 20.56.33.png