HALLOWEEN

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Meidän lapsilla on vähän kahtiajakoinen suhtautuminen Halloweeniin.

Tavallaan ne ovat tosi tohkeissaan, kurpitsoja, luurankoja ja KARKKIA ja toisaalta ovat nähneet painajaisia ja pelänneet niitä perkeleen pellejä – eskarissa on kulkenut joku mahtava huhu, että pellet kokoontuvat paikalliseen metsään joka keskiyö ja kuulemma osa O:n eskarikavereistakin on ollut mukana näissä pellepalavereissa. Oi että on ollut riemastuttavaa selittää tätä(kin) ilmiötä 6-vuotiaalle.

No, vaikka itse en mikään sesonkijuhlija olekaan niin lapset toivoivat Halloween-juhlia. Halloween-juhlat he saivat.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ei sillä että muutenkaan olisin mikään Martha Stewart niin eilen vielä vähemmän, koska alla oli tosiaan illanistujaiset ystävien kanssa, jotka päättyivät todella pahoinvoivasti. Joten kun lapset sitten kellojen siirron jälkeen olivat siinä kuudelta valmiina aloittamaan bileet niin, noh, minä en ollut. Kellojen siirto tuntui erityisen tuskaiselta siinä vaiheessa, kun olimme unohtaneet päivittää seinäkellon ja hieman malttamaton esikoinen oli odottanut että lyhyt viisari on nelosen kohdalla ja vieraat saapuvat – vain kuullakseen, että kello on tunnin edellä ja odotusta jatkuu vielä toiset 60 minuuttia. Onneksi kuitenkin oltiin varustauduttu hippoihin popcorneilla ja karkilla, niistä oli iloa heti aamusta.

Jos jotain hyvää siinä, ettei ole mikään kontrollifriikki partyplanner jolla on millintarkat visiot koristeluista ja tarjoiluista, on se, että lapset saavat vapaasti osallistua ja tehdä juhlista, kröhöm, oman näköisensä. Ei sen puoleen, että itse loihtisin mitään Pinterest-kelpoista – muistatteko viime vuotisen piparkakkutalon (tai sitä edellisen…)? Tälläkään kertaa luvassa ei ole mitään kikkakolmosia tai salaisia reseptejä jakoon.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Verenä tarjoillun mansikkamehun, nakkimuumioiden ja taaperon valmiiksi nuolemien vaahtokarkkien jälkeen pieni, mutta sitäkin äänekkäämpi, juhlaseurue siirtyi jo valmiiksi hieman pääkipuisen äidin iloksi ”tanssilattialle” vetämään läpi lasten suosikkihitit Robinista Antti Tuiskuun. Välillä tuntui, että kaksituntiset juhlat olivat noin 1 h 45 min liian pitkät, mutta tärkeintä oli tietenkin se perinteinen lasten ilo. Ja se, että kiitos vaan sahaavan verensokerin ja epileptisen tanssimisen tyypit nukahtivat kiltisti ennen kello kahdeksaa, uutta aikaa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

 

TUNNUSTUKSIA

bloggeraward

Sain Oman katon alla-Tuulalta tunnustusta. Ihanaa! Lämmittää aina paatuneen bloggaajan sydäntä eli iso kiitos, Tuula! Tässä on virallinen ohjeistus tunnustuksen vastaanottamiseen:

1. kirjoita postaus tunnustuksesta logoineen
2. kerro lyhyesti, kuinka aloitit bloggaamisen
3. anna ohjeita aloittelevalle bloggaajalle
4. mainitse ja linkitä blogi, joka sinut nimesi
5. nimeä 10 bloggaaja tunnustuksen saajaksi

Kerro lyhyesti, kuinka aloitit bloggaamisen

Noh, tosi lyhyesti sanottuna menin Bloggeriin ja perustin blogin. Mulla on ollut blogeja suunnilleen vuodesta 2011, osa salaisia, pienelle piirille tarkoitettuja tilitysblogeja ja sitten näitä julkisia tilitysblogeja.

Anna ohjeita aloittelevalle bloggaajalle

Noh, tässä toimii parhaiten sellainen ”älä tee niin kuin minä tein”-tyyppinen listaus: Jos blogitylsyys ja writer’s block vaivaa niin älä sulje hyvää blogia ja aloita sitten parin kuukauden päästä alusta – saatat alkaa ikävöidä tekstejäsi, lukijoitasi tai muita vanhaan blogiin jääneitä juttuja. Tee päätös yksityisyydestä ja pysy siinä – olisin toivonut olleeni johdonmukaisempi mitä tulee lasten näkymisiin kuvissa, nyt politiikkani on ollut vähän poukkoilevaa. Älä koskaan sano ”ei” kun tulee tilaisuus tavata muita bloggaajia – no, tätä neuvoa olen yleensä noudattanut itsekin ja olen siitä iloinen, sillä bloggaamisen kautta olen saanut ihan äärettömän ihania ihmisiä elämääni.

Kaikille, niin aloittelevalle bloggaajalle kuin muillekin, annan myös seuraavan ohjeen (jota en todellakaan itse noudattanut): Älä juo 1,5 pulloa viiniä ja puolta pulloa skumppaa. Älä perusta humalassa osakeyhtiötä äläkä oksenna taksiin. Terv. Nimim. Osaatte ehkä päätellä syy-seuraus-suhteen Instagram-kuvistani.

Nimeä 10 bloggaajaa tunnustuksen saajaksi:

Nyt tulee tosi randomina. Olen eilen illalla käyttänyt kaikki hyvät ideani ja nyt on vähän sellainen hitaamman sorttinen olo.

Amerikkaa ymmärtämässä-Maria. Aikavarkaissa-Mirkku. Sinkkulaiffii-Sinkkis. Jalankulkuonnettomuus-Kukkis. Kadun aurinkoisella puolella-Ulla. Kädestä pitäen-Elina. Arjen takaa-Johanna. Ihminen välissä-Siina. Edustusrouvan päiväkirja-Kata. Kirjeitä Kairosta-Ansku.

Käyn kertomassa tästä kunniasta asianosaisille kunhan kykenen katsomaan kirkasta tietokoneen näyttöä pidempään kuin kymmenen minuuttia yhtäjaksoisesti. Ehkä huomenna siis.

VUOSI ILMAN DR.OETKERIA

Dr.Oetkerin Ristorantet ilmestyivät kauppoihin niihin aikoihin kuin aloitin yläasteen. Koska meillä ei kotona syöty oikeastaan koskaan eineksiä, pääsin tutustumaan pakastepizzojen ihmeelliseen maailmaan vasta kun uudet koulukaverit tutustuttivat mut pahoihin tapoihin. Eihän ne pakastepizzat nyt oikeasti mikään kulinaristinen elämys ole, mutta niille oli meidän kaveriporukassamme tilausta: Olimme melkoisia avainkaulateinejä ja yleensä viikonloppu vietettiin sen kotona, jonka vanhemmat olivat mökillä tai työmatkoilla, ja niihin viikonloppuihin usein kuului joku kahdenkymmenen markan laatuviini tai päärynäsiideri. Ja sitten ne pakastepizzat, jotka olivat jotenkin astetta fiinimpiä kuin mikrossa lämmitettävät Saarioisten roiskeläpät.

Oma suhteeni Dr.Oetkerin Ristorante-pakastepizzoihin on ollut suorastaan intohimoinen. Ne olivat pääasiallinen ravintoni noin 15 vuoden ajan ja voisin väittää syöneeni reilu tuhat pakastepizzaa 15 vuoden aikana. Ne olivat kasvissyöjälle aika kiva einesvaihtoehto, koska 2000-luvun alussa ei vielä oltu kehitelty vihiksiä, soijanakkeja tai muita lihattomia valmislohturuokia. Koska olen huono vege, söin lähinnä Tonnoja ja Margheritoja. Olen oikeasti ollut todella uusavuton ja onneton kokki kun muutin 17-vuotiaana omilleni: Olen joutunut pyytämään ystävien neuvoja niin perunoiden kuin nuudelienkin keittoon, mutta pakastepizzoja en pilannut. Ne maistuivat mulle jopa raskauspahoinvoinnin pahimpina aikoina.

Sitten viime vuoden lokakuussa, Portugalin reissulla, söin olosuhteiden pakosta yhden pakastepizzan ja koin, että se oli nyt siinä. Laitoin korkin, tai pakastealtaan kannen, kiinni. Kyse ei ollut kyllästymisestä tai yliannostuksesta, voisin syödä helposti toisetkin tuhat Ristorantea, mutta luettuani artikkelin palmuöljyn viljelystä ja sen vaikutuksista ja nähtyäni artikkelin kuvituksena lempiruokani, en saanut mielikuvaa enää pois päästäni. Joka kerta kun kuorisin pizzan muovikääreestä ja laittaisin sen uuninpellille odottamaan kohtaloaan, jossain päin maailmaa oranki menettäisi kotinsa.

En ole idiootti. Tiedän, että palmuöljyä on about kaikessa mitä syön tai laitan päähäni. Yksi lempiherkkujani on platanitos, banaanisipsit, ja niiden syöminen tuottaa paitsi älytöntä turvotusta suolaisuutensa takia myös niin suurta moraalista tuskaa, että olen oikeastaan luopunut niistäkin. Nyt olen nauttinut aamuteen kanssa Bastogne-keksien sijaan pipareita, ja niissäkin on perkele palmuöljyä. Lukee kyllä, että se on sertifioitua ja kestävästi tuotettua, mutta milläs hitolla sitä valvot jollei kyseessä ole RSPO-merkki. Palmuöljyä on, lähinnä edullisuutensa takia, tungettu nykyään suunnilleen joka paikkaan auton bensatankeista suklaapatukoihin. Eilen julkaistiin WWF:n raadollisen masentava raportti Living Planet, josta käy ilmi että palmuöljyn vastuuton tuottaminen on todella suuri syypää sademetsien tuhoon. Tuntuu, että olisi ehkä aika aloittaa kokonainen palmuöljy-dieetti, ja katsoa miten kapeaksi ruokavalio rajoittuisi jos palmuöljyä (sellaista, jonka alkuperästä ei ole tietoa) alkaisi vältellä. Luulen, että sen rinnalla nykyinen vegetaristin valikoima tuntuisi melkoisen vöyräältä.

Ei ole mikään ihan helppo homma löytää sertifioitua palmuöljyä ruokien sisällysluetteloista. Tiedän, että yksi suosikkihiilareistani, nuudelit, eivät todennäköisesti kestäisi syynäystä enkä edes uskalla kurkata kaikkien karkkien ja keksien kuoriin. Olen todennut, että nahkahameen ja munakkaiden suurena ystävänä musta ei varmaan vegaania tule koskaan, mutta yritän koko ajan hilata ruokavaliota eettisemmäksi. Kuten muutakin elämää, vaikka tämä jatkuva lentely kyllä pitää huolen hiilijalanjäljestä. Toisaalta olen selvinnyt vuoden ilman Ristoranteja, ei ole ollut edes kova ikävä, joten ehkä mä voin valinta kerrallaan skarpata myös muiden ruokien kanssa.

KERROSTALOSUSI

kerrostalosusi_kansi_hires

Kerrostalosusi on kirja, jota en valitettavasti kykene objektiivisesti arvioimaan. Olen ihan satavarma, että pitäisin kirjasta yhtä paljon, vaikkei siihen liittyisikään henkilökohtaista sidettä, mutta onhan tämä vähän kuin kirjoittaisi omasta lapsestaan. Tai no kummilapsesta. Kerrostalosusi on dokumenttiohjaaja ja kerronnallisen monilahjakkuuden Jussi Lehtomäen esikoisteos, joka julkaistiin vuoden alussa. Se on psykologinen trilleri, joka on erityisen piinaava kaikille niille, jotka osaavat kuvitella miltä oman lapsen katoaminen tuntuu. Se on yhdistelmä perhedraamaa, synkkiä satuja sekä perinteistä jännityskirjallisuutta ja vaikka ajautuukin aika kauas siitä genrestä, jota itse yleensä vapaa-ajalla kulutan, se on hieno alku toivottavasti pitkälle kirjailijanuralle.

Kuten ehkä arvaattekin, kirjailija on ystäväni. Ystävä, joka muutama vuosi sitten työvuorossa kysäisi ohimennen mutisten, että on kirjoitellut yhtä kirjaa ja kiinnostaisko sua ehkä vilkaista. Olen saanut lukea Kerrostalosudesta ainakin kolme versiota, ihan ensimmäinen ilmestyi työpaikalla kaappiini luku kerrallaan kutkuttamaan, mitä seuraavaksi tapahtuu, ja viimeisen, melkein julkaisuvalmiin version, ahmin Glasgow’n Starbucksissa vaikka tunsin jo tarinan. Joka ei ole muuten yhtään ennalta-arvattava. Tarjoan kaljan jos arvaat kuvion ennen kuin kirjailija itse paljastaa lukijalle salaisuutensa. Kuten monet kirjat, joissa kertojanäkökulma vaihtelee ja aika kulkee kerroksissa – tässä teoksessa ihan kirjaimellisesti – alkaa kokonaisuus hahmottua lukijalle hitaasti ja lopulta palkiten, vaikka muutama ihminen on julkisesti tunnustanut ettei lopulta ymmärtänyt kaikkia käänteitä.

Mutta ei haittaa, vaikkei olisikaan Mensan jäsen ja heti ymmärtäisi kirjan hahmojen kohtaloita. Lehtomäki kirjoittaa sanalla sanoen kauniisti. Polveilevasti, elävästi, yhtä aikaa suurpiirteisesti ja pikkutarkasti. Lukisin Jussin kirjoittamana vaikka kodinkoneiden käyttöohjeita. Ja oli suuri kunnia saada punakynän kanssa kommentoida käsikirjoitusta, ja olin ylpeä jos joku huomioni pääsi kirjaan saakka. Vielä ylpeämpi olin, kun kirjailija viis veisasi mahtavista vinkeistäni ja luotti omaan ääneensä, joka kyllä kantaa tämän kirjan komeasti. Olen tietenkin sitä mieltä, että maailma menettää mussa fantastisen kustannustoimittajan koska olen niin analyyttinen ja tarkka lukija.

En ole vielä lukenut sitä viimeistä versiota, joka pääsi kansien sisään. Kirja odottaa kunniapaikalla hyllyssä ja aion sen korkata vielä kun painomuste on melko tuoretta. Miksi sitten lähdin suosittelemaan teosta jo vähän niin kuin etukäteen on se, että jos ja kun olette viikonloppuna Kirjamessuilla, on kirjailija lauantaina keskustelemassa kello 13.30 aiheesta ”Lapsi uhrina” dekkarihengessä paikassa nimeltä ”Mika Waltari”. Toivon, että löydän jostain ilmaislipun (ja jokusen satasen shoppailurahaa) ennen viikonloppua ja pääsen myös paikan päälle kuulemaan tästä varsin ahdistavasta teemasta. Parempaa kuin kirjamessuilu on vain lukeminen, ja suosittelen että jokainen oman budjettinsa puitteissa joko ostaa tämän todistetusti ainakin kolme lukukertaa kestävän teoksen, tai lainaa sen kirjastosta.

Ps. On sen muutkin lukeneet: Arvioita täällä, täällä ja täällä.

Pps. Kirjalla on oma traileri! Sen voi katsoa täältä.