KUIN OMAA KUVAANSA KATSOISI

Meneehän se hermo joskus. Lasten kanssa, tiedättehän.

Sanovat kaikkeen ”ei”. Tekevät juuri päinvastoin kun pyydetään. Kieltäytyvät maistamatta syömästä sitä terveellistä ruokaa jota olet haudutellut tuntikausia. Niinä aamuina kun pitäisi nousta aikaisin niitä ei saa sängystä millään ja jos joskus saisi nukkua niin pitkään kun tahtoo niin ne heräävät kolme tuntia ennen aamun Pikku Kakkosta.

Jokaisella kolmesta lapsesta on omat erityistaitonsa siinä, miten niin sanotusti ajaa äiti mielipuolisuuden partaalle. Jokainen osaa painaa oikeita nappeja omalla tavallaan. Yksi kieltäytyy systemaattisesti kaikesta yhteistyöstä, toinen on flegmaattinen ja kuuro.

Ja esikoinen. Esikoinen on aivan niin kuin minä.

Se hukkaa kaiken. Kaksi paria hanskoja päivässä. Tänään se tuli kotiin eskarista ilman housuja – siis kurahousujen alla, olisin toki huomannut jos se hakiessa olisi ollut vain kalsareissaan. Oli unohtanut pukea verkkarit jalkaan. Sattuuhan sitä. Aina on kadoksissa kynät, terottimet ja taskulamput. Olen ihan rehellisesti sanoen kauhuissani kun mietin, että ensi vuonna ekaluokkalaiselle pitäisi antaa oma kotiavain ja kännykkä. Kun äidillään ei pysy tavarat vielä päälle kolmekymppisenä tallessa, näyttää pahasti siltä että poika on perinyt tämän huolimattomuuden ja hajamielisyyden.

Se hamstraa kuin tavara loppuisi maailmassa. Ehkä se johtuu siitä tavaroiden hukkaamistaipumuksesta, että varmuuden vuoksi haalitaan materiaa vähän yli oman tarpeen. Ja luopuminen se vasta vaikeaa onkin (tietoinen luopuminen – tavaran häviäminen kuitataan yleensä olankohautuksella). Vaikka kyse olisi pieneksi jääneistä kuomista niin niiden perään pitää nyyhkiä, ja voin kertoa että rikkinäisen sohvan heittäminen kierrätyslavalle oli sellainen tragedia jonka jälkeen tarvitaan kriisiterapiaa. Jotenkin tunnistan tämänkin, että kiinnytään jokaiseen klemmariin ja kuvaan ja postikorttiin ja niitä sitten hillotaan laatikoissa, kunnes joku toinen tekee karsintapäätöksen puolestani tai sitten kadotan ne.

Se sotkee. Voi miten se sotkeekaan. Työpöydän pintaa ei näy kaiken sen paperisilpun, tarrojen, tussien ja tunnistamattoman roinan alta. Hallittu kaaos on kyllä jotenkin 6-vuotiaan kontrollissa, mutta koska työpöytä muistuttaa jotain jättömaata niin piirtäminen ja askartelu siirretään ruokapöydän ääreen. Kirjoittaa nainen, joka tekee kaikki kirjoitushommansa sängyllä kun oma työpöytä on niin täynnä kaikkea roskaa.

Kaikista kolmesta lapsesta eniten omia luonteenpiirteitä on valunut esikoiseen. Aina välillä se on kuin peiliin katsoisi, ja juuri ne omat vajaavuudet ärsyttää eniten. Luulisi, että minä jos joku ymmärtäisin ettei ne tavarat katoa tahallaan tai että se työpöydän sekasorto nyt vain on meikäläisille ominainen tapa merkata oma reviiri. Mutta ei. Juuri nämä saavat mut kovimmille kierroksille, koska… se on niin tuttua. Ja tavallaan olisin toivonut, että lapset olisivat paranneltu versio itsestäni, että tavarat pysyisivät tallessa ja järjestyksessä eikä ihan jokaista muistilistaa tai nenäliinaa tarvitsisi säilyttää tunnearvon takia. Mutta tästä kai saa kiittää vain itseään.

KAIKKIEN AIKOJEN KIVOIN KUMMI

P1010492.jpg

Kaikilla kolmella lapsella on oikein kivat kummit, mutta kaikista onnekkain taisi olla vuonna 2012 syntynyt Pampula. Kas kun sinä vuonna sattui syntymään helsinkiläiseksi, pääsi heti vauvana Helsingin kaupunginorkesterin suojelukseen. Me olimme P:n kanssa ensimmäisessä tälle koko vuoden vauvat kattavalle kummilapsien joukolle suunnatussa konsertissa hänen ollessaan vain parin kuukauden ikäinen – hieman herkistynyt äiti vollotti kuin vauva kun HKO:n kummimuusikot soittivat kauniita säveliä ja aika vastikään maailmaan ilmestyneet pallopäät kuuntelivat hämmentyneitä sulosointuja. Nyyh! Ei ole ollut ainoa kummikonsertti, jossa olen nieleskellyt kyyneliä kun koko konsepti on jotenkin niin… ihana.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kummikonsertteja on järjestetty kaksi kertaa vuodessa, ja eilen oli taas vuoro yhdelle esitykselle. Oma suosikkini on viime kevään hieman hienompi ja pidempi konsertti, joka oli Musiikkitalon Suuressa konserttisalissa. Vaikka juuri neljä vuotta täyttänyt Pampula pitikin lahjoa istumaan paikoillaan – yleensä kummikonserteissa lapset saavat leikkiä, tanssia ja soittaakin, nyt piti vain taputtaa – niin konserttia on muisteltu jälkikäteen monta kertaa. Erityisesti lapsen lumosi pienet balettitanssijat ja heidän esittämänsä Pingviinitanssi. Häähullulle mutsille taas Prinsessa Ruususen juhlamarssi tuo joka kerta palan kurkkuun.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Lapsille suunnattu kulttuuritarjonta on Helsingissä muutenkin omaa luokkaansa, ja nämä Satu Sopasen (ja Nalle Nappisilmän) johdolla vedetyt vajaan tunnin mittaiset konserttisessiot kruunaavat kaiken. Konsertit ovat kehittyneet samaa tahtia lasten kanssa, ja muutaman vuoden takainen hieman kaoottinen meininki muuttunut keskittyneiksi rytmileikiksi ja vakaviksi ilmeiksi, kun lasketaan tahtia ja tunnistetaan soittimia. Olen varma, että tämä jo lapsena alkanut siedätyshoito klassiselle musiikille ja konserttisaleille tuottaa jonain päivänä hedelmää muutenkin kuin mahtavien muistojen muodossa. Vuonna 2012 syntyneet ovat toinen ikäluokka, joka saa nauttia näin upeasta kummista ja luulen, että kun vuonna 2019 tulee hetki jolloin kummisuhde päättyy konserttiin, jossa kummilapset pääsevät lavalle kummiorkesterin kanssa niin, noh, ei taida paketti nessuja riittää tälle naiselle.

P1010507.jpg

 

MISSÄ KULJIN VIIME VIIKOLLA

  • Kuten ne valveutuneet lukijat, jotka Facebookissa Periaatteen Naista seuraavat, ovat ehkä huomanneet niin olen ollut aikalailla nesteessä koulutöiden kanssa. Kun deadlinet lähestyvät, Facebookissa jaettujen söpöjen eläinvideoiden määrä lisääntyy. Nyt on kuitenkin taas yksi kurssi taputeltu ja vieläkin suurempi ilonaihe oli viesti ruotsinopettajalta, että läpi meni se virkamiesruotsi, jota oltiin seitsemän vuotta vältelty. Halleluja.
  • Olen käynyt viikon sisällä kolmesti uimahallissa. Kerran lasten kanssa (vaikka Märsky aukeaa huomenna niin suosittelen silti Vuosaarta, jonka hurjaan ”aikuisten” vesiliukumäkeen pääsee koko porukka), kerran ystävän kanssa vesijuoksemassa ja kerran itse vetäisemässä 1,5 kilometriä – meni siis noin 15 vuotta että pääsin yli lapsuuden kilpauinti- ja vesipallotreenien traumoista ja palasin vapaaehtoisesti altaaseen. Seuraavaksi hankintalistalla onkin uimalasit. Uimahallissa ihanaa on se ihmisten monimuotoisuus, että näkee vähän laajemman skaalan vartaloita kuin Instagramissa. Ja erityisesti Hesarin uimahallissa tatuoidut mummot! Kun kaikki aina varoittelee, että kelaa miten tyhmältä näytät kun olet tatuoitu JA vanha ja ryppyinen niin ne coolit eläkeläisrouvat tatskoissaan ovat kaikkea muuta kuin tyhmän näköisiä. Kuten ystäväni Kiira sanoi, on uimahalleissa upeaa kun kaikki yhteiskuntaluokat uivat samassa vedessä ja niinhän se on.
  • Kävin NOSH-kutsuilla. Tykkään NOSHin materiaaleista ja olen vähän tällainen kotikutsuilla hypomaniaan sortuva tyyppi muutenkin, ja kun tilaamani tuotteet tulivat alle kahdessa postipäivässä, olin pettynyt kun se L-koko oli liian iso ja M-koko liian pieni. Pitäisi varmaan siis lihoa ja laihduttaa, mutta oikeastihan pitäisi vain lopettaa shoppailu.
  • Kävin elokuvissa ystävän kanssa katsomassa Nainen junassa. Parasta oli popcornähkyt ja ällöt irtokarkit, koska elokuva oli ennalta-arvattava ja Emily Blunt (josta yleensä pidän kauheasti, vaikka se menikin naimisiin John Krasinskin kanssa, hitto vie) oli humalassa lähinnä huolestuneen näköinen. Harmi.
  • Kävin vihdoin lääkärillä gekkonaamani kanssa. Tuloksena on pienen apteekin verran erilaisia mömmöjä, tabletteja ja tippoja ja hieman säälivä päänpudistus kun kysyin, voinko kokea ihmeparantumisen ja tämä kamala iho-ongelma kadota yhtä salaperäisesti kuin se ilmestyikin.
  • Olemme käyneet myös Linnanmäen Valokarnevaaleilla. Suhtautuminen Lintsiin on yhä ristiriitainen: Ilmainen sisäänpääsy ja ilmaiset laitteet lapsille ovat upea juttu, mutta laiteliput ja rannekkeet ovat hirveää riistoa ja onneksi oli sentään niin kylmä, että lapset eivät kauheasti kitisseet kun hepparadat ja Vekkulat piti jättää väliin. Kaipaan kyllä vieläkin sitä 18 euron Minihupia, joka toimi hyvin alle 120-senttisen kanssa. No, anyways, Lintsi oli kyllä upean kaunis siinä auringonlaskussa ja nauroin vatsalihakseni kipeäksi kun 4-vuotias P pääsi ekaa kertaa ajamaan yksin sähköautoilla. Voin vain toivoa, että kun ajokortti tulee tyypille ajankohtaiseksi ollaan jo robottiautojen kyydissä, koska… Äh, tätä on vaikea selittää. Oli se vaan hassu kun se siellä ei seurannut liikennettä ja viattomasti hymyillen törmäili muihin.

img_9233img_9181img_9143img_9260img_9301img_9296img_9197img_9302-1

FACEPALM-PÄIVÄ

Ei hitto. Tähän alkuun nyt se pakollinen disclaimer: Vaikka olenkin vihervassarisuvakki, niin en ole koskaan erityisesti noussut barrikadeille sukupuolten välisen, tai juuri minkään muunkaan, tasa-arvon puolesta. En tietenkään vastusta sitä, no daah, mutta se nyt ei ole vain ollut omalla asialistalla ykkösenä. Tiedättehän. Ilmastonmuutos, Espanjan koirat, delfiinit – olen valinnut epäkohtani. Olen tällainen tylsä cis-hetero nainen, ja lapsianikin kutsun monta kertaa päivässä niin livenä kuin blogissakin pojiksi. Säästän tällä paitsi aikaa ja ääntäni, on myös käytännöllistä kutsua heitä yhtenä ryhmänä koska usein unohdan jonkun nimen. Sitä sattuu, kun on tosi tosi väsynyt. Toisinaan kutsun heitä lapsiksi, apinoiksi, kiukkupyllyiksi, sekopäiksi tai mikä nyt tilanteeseen sattuu sopimaankin.

Tänään on kuitenkin ollut h u o n o uutispäivä.

Ensin kävi ilmi, että ButsiBum palaa telkkariin. Ilman Marcoa! Kelatkaa. Jos tästä olisi noussut kansanliike, olisin heti messissä. Ja sitten Hesari ohimennen, pikkasen riidanhakuisesti, otsikoi että Opettajien ei enää pitäisi puhua tytöistä ja pojista koulussa, pelkästään etunimillä (en nyt linkitä kun ei mulla taida olla enää edes lukuoikeuksia). Tästä ei tietenkään uutiset enää pahene. Lapsia kohdeltaisiin yksilöinä eikä melkoisiin stereotypioihin perustuvina laumoina. MIHIN MAAILMA ON OIKEIN MENOSSA!?!?

Ja sitten tietty kun on bussissa istuessa aikaa niin alat lukea niitä kommentteja. Mikään naamapalmu ei riitä, käteen tulee jännetupintulehdus ja otsaan mustelma kun tekee vaan mieli hakata itseään.

Miksi sukupuolia yritetään saada niin kovasti pois? Valtaosa ihmisistä kuitenkin omistaa sukupuolen ja haluaa olla omaa sukupuoltaan. En vaan pysty ymmärtämään.. Leikataankohan kohta kaikilta sukuelimetkin pois että ei voi tunnistaa kumpaa sukupuolta on. Ihan sairasta menoa..

Onpa jälleen kieroutunut näkemys tasa-arvosta. Sukupuolen huomiotta jättäminen ei paranna yhtään mitään. Ihmisten pitäisi antaa olla ihan rauhassa miehiä ja naisia, tyttöjä ja poikia.

Mitenkä kaupunkien uimahallit ja muut tilat, joissa on pukuhuoneita? Kauheaa lokerointia, jos joudutaan menemään ennalta määrättyihin tiloihin riisuutumaan ja pukeutumaan…

Tämän kylän homopoika vastasikin jo näihin klassikoihin, enkä itse ala vääntää mitään rautalankaa koska oletan, että tämän blogin kolmesta lukijasta kaikki tietävät suunnilleen perusasiat niin biologiasta, sosiologiasta tai sukupuolisensitiivisestä kasvatuksestakin. Toisin kuin nämä kommentoijat ja kaikki ne muut mielensäpahoittajat, jotka kutsuvat mielensäpahoittajiksi sitä ryhmää, joka yrittää kiinnittää huomiota esimerkiksi siihen että tutkitusti (huom! TUTKITUSTI!) päiväkodissa tyttöjä ohjataan siivoamaan useammin myös muiden leikkien jäljet ja äänekkäät pojat, noh, saavat äänensä kuuluviin paremmin kuin muut.

Minen vaan kestä. Kestän erilaiset (eli väärät, heh heh) mielipiteet mutta huonot perustelut. Ne vain sattuvat sieluun. Tällainen kollektiivinen tyhmyys, yksisilmäisyys ja ”omaan vahvan mielipiteen aiheeseen jota en oikeastaan ymmärrä”-tyyppinen virtuaalihuutaminen vaan saavat aikaan sen, että tekee mieli raapia koko naama irti. Nyt suljen internetin.