RAHAA PALAA BRIGHTONISSA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

No niin, nyt musta on tullut nainen joka bloggaa ostamistaan ponnareista, mutta halusin kuitenkin kertoa teille kaikille, että jos tahtoo osallistua länsimaiseen kulutusjuhlaan ja tuhlata rahaa, Brighton on siihen loistava paikka! Ei tarvitse lähteä Lontooseen vetääkseen luottokortin tappiin, etenkin jos sattuu olemaan hulluna paperitarvikkeisiin, kirjoihin ja kaikkeen visuaalisesti kiehtovaan krääsään kuten allekirjoittanut.

Brighton oli täynnä kaikkea kivaa. En innostunut niinkään vaatteista – kuten jo ylpeilin – vaikka sieltä löytyi Urban Outfittersin ja GAPin kaltaiset luottokaupat. Mutta kirjakaupat! Sisustuskaupat, etenkin sillä vähän boheemimmalla North Laine-alueella! Ihana aasialainen kauppa täynnä kaikkea söpöä kiinalaista riisikulhoista vilkuttaviin kissoihin! Kassi painoi kotimatkalla 13 kiloa ja olin suhteellisen onnellinen, ettei sitä punnittu missään vaiheessa matkalla lentokoneeseen…

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Eniten aikaa kului ehdottomasti Brightonin keskustassa sijaitsevassa Waterstones-ketjun kirjakaupassa. Siellä oli viisi kerrosta luettavaa. Valtava lastenosasto täynnä ihanaa kirjallisuutta, tehtävävihkoja, karttoja… Kymmenen hyllymetriä pelkkiä matkustuspäiväkirjoja, koko isäni kirjakokoelma rockmuusikoiden elämänkertoja. Vaikka viime aikoina lukeminen onkin jäänyt vähän lapsipuoleksi elämässäni, ei rakkaus kirjoihin ole kadonnut. Erityisesti fiilistelen taitavasti tehtyjä lastenkirjoja, joiden avulla inspiroida jälkeläiset lukemaan.

Toinen paikka, jossa sisäinen lastenkirjahamsterini oli koetuksella, oli Castor + Pollux-galleria rantakadulla. Seinän verran taiteellisia, hauskoja, oivaltavia lastenkirjoja! Ja sitten koko kauppa täynnä grafiikkaa, julisteita sekä tavaraa, jota mulla on jo liikaa: vihkoja ja postikortteja. Molempia mulla on hirvittävät kokoelmat ja voin kertoa, että kun ne mun valtavat, alati kasvavat kokoelmat ilmestyivät muuttolaatikosta myös Espanjassa, sain osakseni hieman silmienpyörittelyä. No, nyt on taas santsattu!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Samalla rantapätkällä, siinä i360-tornin ja Brightonin pierin välillä, on kaikkea aika hulvatonta. Muutama pieni galleria ja sitten paljon kitchiä! Oletteko yllättyneitä, jos sanon rakastavani myös kaikkea kornia? Erityisen kiehtova oli kauppa, jossa myytiin kaikkea mahdollista tehtynä simpukoista. Damn, joskus tulen sinne vähän isommalla matkalaukulla…Tai siis en ota kyllä matkalaukkua mukaan, ahtaassa kaupassa oli muutenkin melkoinen norsu posliinikaupassa-fiilis.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Toki Brightonissa on ostoskeskuksia ja ostoskatuja, joilta löytyy perinteisempiä liikkeitä. Valtava Boots, josta hamstrasin meikkejä ja kodin sisustukseen ja kaikkeen mainioon pikkukrääsään keskittyvä Bert’s, jossa iski akuutti tarve ostaa keittiöpyyhkeitä, lautasia, Halloween-koristeita… Ja kyllä sieltä toki jotain tarttui mukaankin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

North Laine-alue oli myös sellainen, jonka ensi kerralla haluan koluta rauhassa läpi (hieman isommalla budjetilla). Vintagekamaa, etnisiä viboja, pikkuputiikkien välissä hauskoja kahviloita ja baareja, joissa levätä kiertelyn välissä. Jonkin verran myös suomalaista designiä osana kansainvälistä valikoimaa. Erinomainen paikka köyhtyä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Joten kyllä siellä sisäinen shoppailija oli onnellinen. Jos silleen haluaa hetkeksi unohtaa maailmantuskan ja nauttia materiasta. Jos jotain ei löytynyt Brightonista niin Cars-autoja, joita oli toivottu tuliaisiksi. Niitä metsästettiin vielä lentokentältäkin (ja todettakoon, että Gatwickissa ei kannata laskea sen varaan että voisi kuluttaa aikaa ostoksilla – onneton valikoima) mutta kotiin palattiin tyhjin käsin. Onneksi olin hankkinut muita tuliaisia: en tiedä missä vaiheessa nämä tyypit menivät ja oppivat sen, että tärkeintä kotiinpaluussa on tuliaiset…

Brighton on siis hyvä vaihtoehto Lontoolle, jos kaipaa vähän kompaktimpaa kaupunkia ja rennompaa tunnelmaa. Ja tunnissa sieltä pääsee junalla isolle kirkolle, joten ensi kerralla luultavasti yhdistelen molemmat kaupungit. Ja laitan suosiolla matkalaukun ruumaan.

MUINA MYYJINÄ

Kun on 30 vuotta hamstrannut tavaraa, siitä ei pääse ihan sekunnissa eroon. Melkoinen katumusharjoitus tämä kevät on ollutkin, tällaiselle ”jos nyt kuitenkin tarvitsen tätä paritonta kahden euron helmikorvakorua joskus”-säästäjälle. Meillä tosiaan mukaan lähtee maksimissaan viisi kuutiota kamaa, ja siitä ison osan vie lasten legot, kirjat ja vaatteet, ja Suomesta vuokraamme 1,5 neliön varaston. Kirjoitin jo aiemmin siitä henkisestä luopumistyöstä: tavaroille pitää arvioida tunne- ja käyttöarvo ja sitten laskea, onko niiden kuljettaminen Euroopan läpi tai varastoiminen varsin korkeaan neliöhintaan sen arvoista.

Lopputuloksena tietenkin on ollut todella monesta asiasta luopuminen. Monella tapaa se on ollut hilpeää: hei me voidaan myydä kaikki toppavaatteet, koska niitä ei ainakaan ensi talvena toivottavasti tarvita! Tosin niiden toppavaatteiden kauppaaminen kesällä ei ole ollut kauhean helppoa. Astioita, petivaatteita ja huonekasveja olemme delegoineet kavereille ja tällä viikolla meiltä haettiin päivän varoitusajalla pyykki- ja astianpesukoneet uuteen kotiin. Emme saaneet niistä rahaa mutta varmasti roppakaupalla hyvää karmaa, sillä ne menivät kotiin jossa pesukone oli juuri aiemmin hajonnut. Onneksi on Facebook, jossa on helppo huudella.

On tietenkin selvää, että emme ole päässeet omillemme kun olemme myyneet omaisuutta pois. Sehän on tietenkin ihan selvää, ettei käytetyllä tavaralla voi tehdä voittoa. Paitsi muumiastioilla! Tämä on naurattanut meitä keväällä paljon, myös matkalla pankkiin (emme nyt puhu mistään uskomattomista summista, mutta yllättävistä rahoista, joilla on sitten käyty nepalilaisessa syömässä tai ostettu pojille potkulaudat). Mulle ei ole lapsena ostettu osakkeita, mutta myös harvinaisten Muumimukien arvo on noussut mukavasti. Varmaan itse asiassa paremmin kuin joidenkin osakkeiden.

Eniten olemme käyneet kauppaa paikallisissa Facebook-ryhmissä, Torissa sekä sitten Hietsun kirppiksellä, josta voittoa jäi 118 euroa – ja siellä myytiin sellaisella osta yksi ja saat seitsemän kaupan päälle-mentaliteetilla. Tori.fi:n kautta myyminen on ollut ihan oma taiteenlajinsa ja sitä kautta on tullut tavattua melkoisia persoonia: suosikkini oli isoisäni pilkkivälineet ostanut keski-ikäinen kalamies, joka osasi vieheiden perusteella antaa aika tarkan luonneanalyysin pilkkitarvikkeiden edellisestä omistajasta. Sitten on tietty se ”toinen ääripää”, jossa pyydetään mikroskoopilla otettuja kuvia kahden euron kamasta ja säädetään noudon kanssa niin kauan, että lopulta päädyn viemään tavaran roskiin. Olemme varanneet vielä yhden kerran kirppispöydän, eli tervetuloa Hakaniemeen ensi sunnuntaina shoppailemaan, ja sen jälkeen tavarat jaetaan tutuille ilmaiseksi. Vähän kyllä surettaa: meillä oli komea kirjahylly, mutta sen sisällön siirtely ympäriinsä ei vaan tunnu järkevältä.

Tämä on ollut vapauttavaa, mutta odotan innolla aikaa Espanjassa kun kotona ei koko ajan katsele ympärilleen sillä silmällä, että mitä tänään laittaisi myyntiin. Oma vaatekaappi on kokenut karsintaa kun olen todennut, että on turhaa rahdata mukana sellaisia vaatteita, jotka eivät edes mahdu päälle, ja jäljelle jäävät vain suosikit. Sitä ennen meillä on alle kolme viikkoa aikaa päästä eroon verhoista, tuikuista, kirjoista, toppahanskoista ja urheiluvälineistä.

P5213211.jpg

FAKTAA JA FIKTIOTA VANHEM-MUUDESTA

Olen yllättänyt itsenikin lukemalla muutaman kirjan tässä kaiken muuttokiireen keskellä. Kun on monta vuotta tahkonnut lähinnä akateemista kirjallisuutta ja tutkimustuloksia, on tehnyt hetkittäin vähän vaikeaakin palata lempilapseni proosan pariin. Kuitenkin luin kaksi kirjaa tässä keväällä, mikä sinällään on ihan saavutus, ja haluan siitä ihan julkisesti puhua näin blogissa (koska en ole päässyt lukupiiriin sen yhden kerran jälkeen, voi ruuhkavuodet minkä teitte!).

kirjat.jpg

SYLIIN – INA WESTMAN

Ensin luin Ina Westmanin esikoisromaanin Syliin. Siinä oli niin paljon tuttua, minkä kohdalla teki mieli huutaa ”hei mäkin olen ollut sillä osastolla!” tai ”tiedän tasan miltä susta tuntuu!”. Teos kirjoittaa paljon sellaisia ajatuksia, joita uskoisin pyörivän niin monen äidin päässä, ja käsittelee myös isyyttä ja vanhemmuutta erilaisten kohtaloiden kautta. Moneen toisiinsa kytkeytyvään henkilöön ja ajanjaksoon on helppo päästä sisälle ja kirja oli varsin nopealukuinen, juuri sellainen ahmittava. Aihepiiri liippasi kovin läheltä ja esiin tuotiin kauniilla tavalla ne heikoimmat hetket kuin ne, jolloin rakkaus meinaa räjäyttää rinnan.

Jos nyt jotain pitää kritisoida (ja kun minä olen kyseessä niin kyllä, jotain pitää kritisoida) niin kestän vielä episodiromaaneissa sen, että tarinat kiedotaan yhteen yhteisen nimittäjän kautta ja se on joskus hieman alleviivaavaa, mutta en kestä sitä, että kirjassa on oltava jonkinlainen conclusion, sellainen selkeä loppuratkaisu. Mielestäni kaikkia lankoja ei tarvitse päätellä eikä jokaiseen kirjan kysymykseen tarvitse saada vastausta, se oikeastaan on kaunokirjallisuuden kauneuttakin. Mutta jos olisin unohtanut lukea viimeisen luvun, en olisi saanut tätäkään kappaletta kirjoitetuksi.

JOKA HETKI OLEMME YHÄ ELOSSA – TOM MALMQUIST

Koska tämä kirja oli saanut voittopuoleisesti positiivisen vastaanoton suunnilleen kaikissa medioissa ja aihepiiri (äidin kuolema synnytyksen jälkeen, tuoreen isän suru ja selviäminen sekä toisaalta byrokratia, aikuisten lasten ja vanhempien suhde…) kiinnosti kovasti, katsoin asiakseni oikein varata kirjan ja kävellä viisi minuuttia ennen varausajan päättymistä se hakemaan. Tunnen itseni kuitenkin nyt jonkinlaiseksi luokkapetturiksi kun totean, etten pitänyt siitä niin kauheasti. En ainakaan ihan ymmärrä kaikkia ylisanoja, vaikka sekin on kaunokirjallisuuden iloja, nuo jokaisen omanlaiset lukukokemukset!

Kirja alkaa heti käännekohdasta, kun Tomin vaimo Karin kiidätetään sairaalaan, esikoistytär leikataan ulos ennenaikaisena ja pian vaimo kuolee. Kaikki tämä kuvataan kliinisesti ja sinällään arvostan kirjassa sitä, ettei millään mässäillä, ei kuolemalla, ei syntymällä. Itseäni häiritsi eniten hengästyttävä kirjoitustapa: dialogi on sekavaa, lauseet pitkiä tai lyhyitä mutta aikahypyt, keskustelut ja oikeastaan koko kirjoitustyyli tuntui enemmän teennäiseltä (ja vaikeaselkoiselta) kuin luontevalta. Kirjan on kääntänyt Outi Menna ja uskon, että sama tyylikeino on käytössä alkuperäisteoksessakin, Malmquisthan on runoilija (ei sillä että se välttämättä selittäisi kaiken). Loppua kohden siihen tottui ja ärtymyksen sijaan pystyi keskittymään sisältöön, realistisesti kuvatut hahmot alkoivat tuntua tärkeämmiltä ja heräsi muitakin tunnereaktioita kuin tylsistyminen.

Jollei kirja olisi ollut niin paljon myöhässä, että sakkomaksua pukkasi ja silloin sisuunnuin lukemaan sen loppuun, kesken olisi jäänyt. Hyvä, ettei jäänyt, sillä pidin enemmän loppuosasta jossa Karin muuttuu todellisemmaksi hahmoksi kuin letkuihin kiinnitettynä leukemiapotilaana, kertoja alkaa tuntua sympaattisemmalta, byrokratia koomiselta ja surun eri spektrit tutummilta. Mutta vähän epäilen, että itselleni löytyy vielä paljon suurempia suosikkeja eikä tämä ihan lunastanut niitä lupauksia, joita eri arviot olivat antaneet.

Mitä sitä seuraavaksi lukisi?

UNELMAHOMMISSA

Kun on suhtautunut ystävän teokseen, tai ainakin sen ydinsanomaan, julkisesti hieman skeptisesti (tietenkin lukematta koko kirjaa) niin sähköpostiin ilmestynyt kutsu kirjan julkkareihin eli Unelmahommissa afterworkkiin vähän kuumotti. Että roastataanko siellä nyrpeä kriitikko, joka perää oikeutta laitossiivoojille ja bussikuskeille tai laitetaanko mun lautaselle salaa laksatiivia (ei tarvinnut, oksennustauti alkoi heti kun pääsin bileistä kotiin…). Mutta niin. Pelkkää positiivista energiaa säteilevä Lähiömutsi-Hanne ja Suomen lahja Islannille tai toisin päin, Salamatkustaja-Satu, kutsuivat juhlimaan kevätvauvaansa eli Unelmahommissa-kirjaa, ja kuulemaan hieman median ja monen muun elämän osa-alueen monitoiminaisen Laura Frimanin, rohkean kahvibisnesmiehen Riku Uskin sekä sydäntään radikaaleihinkin ratkaisuihin seuraavan Maaretta Tukiaisen ajatuksia siitä, millaisia unelmia ja hommia heillä on.

kyro-distillery.jpg

Ajatusten lisäksi mukaan annettin kassillinen kaikkea kivaa, kuten anopille adoptioon annetut orvokit (mehän muutamme ensi kuussa, kääk, nyt ei ehdi keskittyä kukkiin!), pikakahvia ja tietenkin itse kirja, WSOY:n julkaisema Unelmahommissa-teos. Vaikka viime aikoina lukeminen on painottunut tieteellisiin artikkeleihin, päädyin viettämään vapun karanteenissa ja silloin ajattelin antaa luvan irrotella tällaisen vähän vähemmän muodollisen tekstin kanssa – olkootkin, että kirja kuulemma löytyy tietokirjahyllystä!

unelmahommissa.jpg

Olisi pitänyt lukea kirja ennen julkkaribileitä (tämä olisi ollut mahdollista, koska unelmaduunarit olivat ihan muilla mantereilla itse syntymähetkellä) jotta keskusteluista olisi saanut vähän enemmän irti. Selväksi tuli kuitenkin, että mitään leppoisaa kahviloissa kirjoittelua ei kenenkään työ ollut ja näin peruslaiskaa ihmistä vähän kauhistuttikin, kun Friman, Tukiainen ja Uski luettelivat työtehtäviään, erilaisia projekteja, viritelmiä ja whatnot. Yrittäjyys ja freelancerius tuntuivat olevan niin julkkaripaneelissa kuin kirjassakin vahvasti osa unelmahommia, oikeastaan kukaan ei ylistänyt olevansa unelmaduunissa jonkun toisen palveluksessa. Tämä lienee yksi syy siihen mun alkuperäiseen ahdistukseeni, joka inspiroi itkemään blogissa: olen koko ajan tehnyt töitä muille, nauttinut säännöllisestä tulosta ja siitä, että joku muu murehtii eläkemaksuistani, ja itselleni osa unelmaduunia on ollut henkinen vapaus, jonka turvallinen työsuhde on tarjonnut. Toisaalta kirjahan tuli loistavaan saumaan: olen työtön, vastavalmistunut kotiäiti jolla on edessä iso elämänmuutos ilman mitään varmuutta. Tässä kai olisi todella loistava hetki rohkeammille ratkaisuille? (Saako silti pelottaa?)

Kirja oli taitavasti kirjoitettu, joskin aika proosallinen ja taiteili hetkittäin vähän elämänkerrallisen ja self-help oppaan välillä. Se oli realistinen ja rehellinen (ihanaa, puhuttiin euroista ihan niin kuin euroina eikä ympäripyöreitä summia ”pärjäämisestä” jne), kerrottiin hyvin konkreettisia esimerkkejä kirjoittajien kokemuksista niin ammattibloggaajina, matkailutoimittajina kuin kauppiainakin. Jonkin verran oli toistoa, tai ehkä se vain tuntui siltä kun monet tarinat ja taustat olivat tuttuja kirjailijoiden blogeista. Haastattelut olivat hyvää vaihtelua, ne kirjoitettiin miellyttävän henkilökohtaisella otteella ilman, että menestyksen mittariksi oltaisiin asetettu maine ja mammona vaan koko kirjan keskeinen viesti (onnellisuus on menestyksen tärkein mittari!) ja niiden ansiosta löysin myös ihanaa norjalaista ruokataidetta Instagramista!

unelmahommissa-afterwork.jpg

Vähän epäreilulta tuntuu vaatia yhdeltä opukselta ratkaisua kaikkien ihmisten uraongelmiin, mutta pidän yhä kiinni siitä, mitä alun perin kirjoitin: Unelmahommissa on todella inspiroiva teos niille, joilla on luovaa hulluutta, intoa ja ideoita, rohkeutta ja vähän rahaa säästössä, selkeä visio (tai visio, jonka kirjan lukeminen kyllä viimeistään selkeyttää!) ja vähän vapautta. Mullekin kirja antoi potkua aloittaa yhden bloggaamiseen liittyvän ”aluevaltauksen” kokeilu, vaikka se on vielä sellainen ajatus (tai no okei siis haave) josta en ole kauheasti kehdannut edes ääneen puhua. Kirja ei markkinoi itseään yleispätevänä uraoppaana, vaikka mä vähän niin kuin vaadin siltä sellaista että nyt ratkaistaan kaikkien duunarien maanantaiangstit ja palkkatyön murros kahden naisin voimin: se ei ole mahdollista, ja autolainan kanssa jumissa oleva sairaanhoitaja-yksinhuoltaja ei ehkä saa tästä irti muuta kuin lievää ahdistusta. Mutta uskon, että moni saa myös uskoa ja toivoa tehdä arjesta sellaista, ettei perjantai olekaan se työviikon ainoa tavoite. Sanon siis kiitos kirjasta, Hanne ja Satu. Siis en tarkoita nyt että kiitos tästä fyysisestä kappaleesta, jonka sain (tai siis kiitos siitäkin – se muuttaa seuraavaksi Ruotsiin motivoimaan muita!) vaan kiitos, että kirjoititte todella avoimesti työstänne, ylpeydellä ja toisaalta terveellä itsekritiikillä, jaoitte neuvoja ja vertaistukea ja olitte just sellaisia tyyppejä, joita etenkin työelämä tarvitsee enemmän.

Työstään voi tehdä itsensä näköisen. Työtä voi tehdä silloin kun itselle sopii ja siellä, missä itselle parhaiten sopii. Harrastuksesta voi muokata itselleen kannattavan työn. Työkseen voi tehdä jopa asioita, joista olisi vapaa-aikanaan valmis maksamaan.