LUKEMISELLE PYHITETTY LOMA

Kaupallinen yhteistyö: Lukuloma

Uskotteko jos sanon, että me rakastamme lukemista? Lapsilla ei oikeastaan ole vaihtoehtoja: olen kanavoinut kaiken ”futismutsiuden” siihen, että olen pakottanut heidän kirjastoon, lukenut silloinkin kun heitä ei ole kiinnostanut ja tuputtanut omia lapsuuden lempikirjoja minkä kerkiän. Sanoisin, että kyse on ennen kaikkea laiskuudesta. Lukeminen on matalan kynnyksen laji, ei tarvitse liikkua mihinkään sängyltä, voidaan olla samassa kasassa sohvalla ja silti jokainen uppoutuneena ihan erilaiseen maailmaan. Kävin puhumassa tästä harrastuksesta myös eräällä videolla.

Nyt kun sattuneesta syystä tällä syyslomalla emme liiku kovin kauas kotikorttelista, on entistä tärkeämpi päästä vähän pakoon harmautta ja kylmyyttä. Olette varmasti myös kaikki kuulleet, että olin joskus noin sata vuotta sitten vaihto-oppilaana Karibialla. Ja niihin Dominikaanisen tasavallan tunnelmiin on helppo palata kirjojen kautta. Yksi omia suosikkejani on dominikaanikirjailija Junot Díaz, jonka kirjat kertovat usein kahden kulttuurin arjesta. New Yorkissa asuu melkein miljoona dominikaania, ja Díazin kirjoissa seikkaillaan latinoperheiden ja amerikkalaisen unelman välimaastossa – toisinaan aika karulla tavalla. Ja mikä riemu, että häneltä on myös ilmestynyt lastenkirja. Se on englanniksi, mutta saatavilla mm. kirjastoista. Mielikuvituksen mahdista ja myös erilaisista taustoista kertova kirja kiinnostaa varmaan myös aikuisia.

Tykkään lukea lapsille myös englannin- ja espanjankielistä kirjallisuutta (siis lasten kirjoja; pystyn simultaanitulkkaamaan Pipsa Possun supermercadossa, mutta kovin haastavaa kirjallisuutta en lähde tulkitsemaan). Tämä kuulostaa nyt kovin elitistiseltä, mutta kyse on lähinnä siitä, että olen hulluna kauniisti taitettuihin ja kuvitettuihin lastenkirjoihin ja tuon niitä aina kilokaupalla ulkomailta. Sen lisäksi tämä pitää yllä omaa kielitaitoa. Sen sijaan esimerkiksi meille ilmestyneet saksankieliset kirjat eivät oikein taivu, niissä ihaillaan pelkkiä kuvia.

Meidän syysloman menovinkki on siis kirjasto ja kirjojen sivut. Lapsille sain jokin aika sitten kaksi täydellisesti matkojen suunnittelemiseen sopivaa teosta: Lasten Matkaopas Eurooppaan (saatu) sekä Kuinka lentokenttä toimii (saatu). Molemmissa on mainiot kuvitukset ja paljon tietoa, mitä erityisesti 10-vuotias lukija arvostaa. Näiden avulla voidaan jo vähän valmistautua siihen, että ehkä ensi kesänä pääsemme taas hieman Herttoniemeä pidemmälle.

Kuopuksen rakkain kirja leikki-ikäisenä oli Riina Katajavuoren ja Salla Savolaisen Pulmu reissaa – sitä hän haluaa yhä silloin tällöin lukea uudestaan. Ja kun muutimme Espanjaan, oli hyvä valmistautua muutoksiin Camilla Mickwitzin Jason muuttaa maasta-kirjan kanssa. Toki toivon, että meidän muuttomme oli vähän vähemmän dramaattinen kuin Jasonilla. Tällä hetkellä seikkailemme Tylypahkassa, sillä esikoisen kanssa tahkotaan yhä läpi Harry Pottereita, ja Matiaksenmetsässä, koska luen nuoremmille Ronja Ryövärintytärtä. Jos jotain kirjaa haluan suositella syyslomalle aikuisille niin Siina Tiuraniemen Jäämerta, jossa ajan hengessä harrastetaan kotimaanmatkailua ja lopulta löydetään itsensä (kirjaimellisesti) hyvin pohjoisesta. Lisää kirjavinkkejä lomalle löytyy myös Lukuloman sivuilta ja mm. Kristan blogista!

Mulle lukeminen on parasta lomatekemistä. Ja olen onnellinen, että myös lapsilla on ollut toiveissa lukemista (ja tietenkin myös kylpylää, kiipeilypuistoa ja Pokemon-metsästystä). Saa vinkata omia suosikkejaan, niin lapsille kuin aikuisille. Instagramin puolella on vielä pari päivää arvonta, jossa voi voittaa niin lapsiin kuin aikuisiin vetoavan visuaalisen kirjaelämyksen, Julius on merenneito.

KIRJOJA, JOITA EN AIKONUT LUKEA

Vaikka vuoden alussa vannoin, että pysyn jatkossa erossa autofiktiosta, se ei mennyt ihan niin. Ensin luin Riikka Suomisen teoksen Suhteellisen vapaata (Otava, 2020), joka ei per sé ole autofiktiota mutta taitaa lainata jos jonkin verran kirjoittajansa kokemuksista – oma keskustelunsa totta kai on, että eivätkö nyt kaikki kirjat tee niin, mutta tässä mennään jo tietyllä tapaa tunnistettavassa mittakaavassa. Kirja kuvaa erään avioliiton kehityskaarta ajanjaksolla, jolloin ahdistavasta avioseksistä päästään eteenpäin, niin omassa aviovuoteessa kuin ennen kaikkea uusien kumppaneiden kanssa. Avointa suhdetta käsitellään niin kirjan pariskunnan kautta kuin enemmän esseistiseen tyyliin parisuhteen historiaa ja yhteiskunnallista asemaa tutkaillen.

Kirja oli saanut etukäteen kritiikkiä siitä, että tarinan päähenkilö, nelikymppinen Klaara on ”ärsyttävän itsekeskeinen” ja toisaalta sitten ihan pituudestaan (kirjan, ei päähenkilön). Mä itse taas pidin siitä, että henkilöhahmot olivat mun mielestä moniulotteisia ja joiden toimintatapoja ja elämää yritettiin ymmärtää – ehkä liikaakin, sillä kyllä siitä saa sivumittaa lisää kun käydään läpi ihmisten eri kerroksia. Mä kuuntelin ja luin kirjaa lämpimässä saunassa viinilasin kanssa eikä kirjan pituus häirinnyt mua lainkaan, mutta olen kyllä sitä mieltä että se olisi toiminut hyvin myös kahtena erillisenä teoksena: Klaaran ja Ilmarin avoimen liiton ensiaskeleita kuvaavana teoksena sekä toisaalta esimerkiksi syvemmin parisuhteita analysoivana esseekokoelmana.

Ja tähän perään valitsin kirjan, joka vasta kuulostikin tutulta: kolmen lapsen vasta eronnut yksinhuoltajaäiti liittyy Tinderiin! Sanna Kiisken Tinder-päiväkirja (Docendo, 2020) oli silleen aika yks yhteen oman elämäntilanteeni kanssa, ja nyt oltiin ihan rehellisesti autofiktion ja omaelämänkerran rajamaastossa. Kirja koostuu pitkälti siitä, että Kiiski päivittelee sitä miten ei tule näillä spekseillä kelpaamaan kellekään – niin kuin päähenkilökin saa lopulta todeta, eivät ne lapset, konkurssit tai muuten vaan epämääräiseltä säätämiseltä vaikuttava elämä ole mikään este suhteen syntymiselle. Ja sitten siinä ruoditaan sanantarkasti Tinder-profiileja, joista muutaman tunnistin, ovat tulleet mullekin vastaan. Tämän lisäksi käydään treffeillä ja juoruillaan miehistä Whatsapp-ryhmässä.

Teoksen kirjalliset ansiot ovat aika ohuessa. Se on varmasti täydellistä Tinder-tirkistelyä niille, joilla ei itsellään ole asiaa sovellukseen, mutta yksipuolinen ja pinnallinen, ja vähän surullinenkin. Huomasin, etten halunnut samaistua – kaikesta yhteisestä huolimatta – kirjan päähenkilöön joka oli hetkittäin varsin epätoivoinen etsiessään uutta miestä. Ei sillä, onhan se totuus Tinderistä aika tylsä: ihmiset markkinoivat itseään, toiset enemmän ja toiset huomattavasti vähemmän vakavissaan, vaikka jotkut ilmoitukset ovat koomisia (joko vahingossa tai tarkoituksella) on Tinderin läpikahlaaminen lopulta aika puuduttavaa puuhaa. Itse selailen sitä lähinnä saadakseni sisältöä Instagramin Storyihin.

Syy, miksi nyt kuitenkin luin/kuuntelin nämä kirjat, oli se että aihe koski enemmän parisuhdetta kuin pelkkää päähenkilön itsereflektiota, joka ei aina autofiktiossa ole edes kovin onnistunutta. Nyt kun olen ollut kohta kaksi vuotta eronnut, ja satunnaista sutinaa lukuunottamatta yksin, ovat omat parisuhdehaaveet muuttuneet melko radikaalisti. En itse asiassa pysty enää katsomaan entiseen tapaan romanttisia komedioita, koska niiden tarjoama onnellinen loppu ei näytä yhtään onnelliselta omaan silmään. Ja tiedän, että monelle sopii traditionaalinen monogaminen suhde ja tähän nyt se disclaimer: muiden suhteet kiinnostavat mua äärimmäisen vähän. Jokainen järjestäkööt parisuhteensa, oli siinä sitten yksi tai satakaksi osapuolta, niin kuin parhaaksi katsoo kunhan ovat onnellisia ja kaikki mukana vapaasta tahdostaan, tietoisena suhteen pelisäännöistä. Mutta en tiedä millainen Dave Grohlin ja Trevor Noahin hybridi ovelle pitäisi ilmestyä että edes miettisin enää mitään vakavaa.

Ehkä Tinder-päiväkirjat tuntui juuri siksi vieraammalta kuin Suhteellisen vapaata, vaikka lähtöasetelman myötä olisi voinut olettaa ihan muuta. Kiisken kirjassa parisuhde on päämäärä, ja siinä haetaan juuri sellaista romanttista ideaalia mitä meille on tyrkytetty lapsuuden prinsessasaduista saakka. Siinä on tavoitteena päästä eroon sinkkuudesta, koska mikäs sen kamalampaa kuin olla yksin. Ja itsehän olen taas kokenut että on ollut aika ihanaa olla yksin. Enkä tarkoita ettenkö kaipaisi montaakin asiaa parisuhteessa elämisestä, mutta jos nyt mietin missä haluan olla viiden vuoden päästä ja kenen kanssa, niin olen ihan mielelläni tulevaisuudessakin talouden ainoa aikuinen. Totta kai toivon, että läheisyyttä ja suuria tunteita on tarjolla välillä mullekin, mutta perinteinen parisuhde ei ole enää mikään tavoite, ihmisarvon symboli tai suuri palkinto. Suomisen kirjassa oli parasta juuri parisuhdemyytin purkaminen, ja kirja ja sen teema on onneksi saaneet paljon tilaa mediassa viimeaikoina. Tarkoitus ei ole ajaa ahtaalle heteronormatiivista avioliittoa vaan antaa tilaa myös erilaisille parisuhteille – ja myös parisuhteettomuudelle.

KUN AUTOFIKTIO ALKOI ÄRSYTTÄÄ

Olen kuluneen vuoden aikana lukenut ja kuunnellut suhteellisen paljon autofiktioksi luokiteltavia teoksia. Listalta löytyy ainakin Sisko Savonlahden Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu, Helmi Kekkosen Olipa kerran äiti, Aino Vähäpesolan Onnenkissa ja nyt viime viikolla luin muutamassa tunnissa läpi Emmi-Liia Sjöholmin uunituoreen Paperilla toinen-esikoisteoksen. Jotkut ehkä sanoisivat Jussi Nikkilän Näyttelijää autofiktiiviseksi, mutta kirjailija itse ei sitä myönnä, ja hyväksyn sen: ihan samaa sarjaa se ei näiden kirjojen kanssa ollutkaan (arvio lyhyesti: ylipitkä, siinä oli runsaasti kauniita hetkiä mutta tuntuu kuin liikaa herkistelyä pelätessään tekstiin on tungettu jatkuvasti groteskeja elementtejä, kirja onneksi parani loppua kohti mutta herätti aika fifty-fifty negatiivisia ja positiivisia tunteita). Joten ensimmäinen disclaimer: ymmärrän kyllä, että jos joku genre on alkanut ärsyttämään, sitä ei ehkä pitäisi lukea. Maailma on toden totta täynnä kirjoja, enhän lue mitään Remeksen dekkareitakaan kun tiedän että ne eivät kiinnosta mua yhtään. Mutta puolustaudun sillä, että lähes kaikki lukulistaltani löytyvät autofiktiiviset (usein esikois-)teokset ovat nousseet jonkinlaisiksi ilmiöiksi vähintään omassa kuplassani, ja minä rrrrakastan puhua kirjoista – ne on siis pakko ollut lukea läpi vähintäänkin siksi, että voi osallistua keskusteluun omassa kaveripiirissä.

Ja toinenkin disclaimer: kyllä, olen ehkä vähän kateellinen. Totta kai minäkin haluaisin kirjoittaa (ja julkaista!) kirjan. Eivätkö kaikki, jotka saavat kirjoittamisesta kicksinsä, halua? Mutta sitten seuraa taas puolustus: en ole koskaan kuvitellut, että jos ja kun aloittaisin kirjoitusprosessin, kirjoittaisin omasta elämästäni. Onhan se toki ollut tapahtumarikas eikä varmasti kukaan kirjailija jätä ammentamatta omasta menneisyydestään, mutta en mitenkään näe että kirjoittaisin vielä kolmekymppisenä mitään itsereflektiota omaa päiväkirjaa laajemmalle yleisölle. Tuntuu, että kaikki on vielä kesken, minun tarinallani ei ole loppua eikä opetusta eikä ihan kauheasti annettavaa. Vastaanoton perusteella olen ilmeisesti väärässä ainakin sen osalta, miten paljon autofiktiosta voi olla iloa lukijalle. Etenkin Savonlahden ja Sjöholmin teosten sosiaalisessa mediassa saavuttama suosio on vaikuttanut musta suorastaan kulttimaiselta. Jo siksi, että kirjojen kannet ovat vilahdelleet vaikuttajien kanavissa ahkerasti jo ennen virallisia julkaisupäiviä, halusin tutustua tähän ilmiöön.

Mutta mua ja autofiktiota ei ole tarkoitettu yhteen, vaikka monelle viimeisen vuoden sisällä luetulle kirjalle kuvittelisin olevani juuri sitä kohderyhmää, jota kustannustoimittaja on ajatellut dollarimerkit silmissä vilkkuen. Kolmekymppinen, äiti, repaileseen työelämään kyllästynyt puoliakateeminen kaupunkilainen. Näitä ominaisuuksia löytyy kirjoittajistakin. Ja totta kai samaistumispintaa on riittänyt. Jokaisesta teoksesta olen tunnistanut itseni tai ainakin tunteita, erityisesti Kekkonen ja Sjöholm kuvaavat äitiyden alkuaikoihin liittyvää kipuilua kovin tutulla tavalla – joskin se tuntuu jo vähän kaukaiselta, samalla tavalla kuin se hetki kun prinsessa Dianan kuolemasta tiedotettiin jonkun MTV3:n sunnuntaiaamupäiviin kuuluvan hevostalliohjelman päällä, jota ilmeisesti myös Sjöholm oli juuri silloin katsonut, kuten minäkin! Nämä kirjat ovat täynnä sellaisia sukupolvikokemuksia, joita tekee mieli mehustella, osa lapsuudesta, osa siitä millaista arkea 80-luvulla syntyneet elävät nyt. Ajankuvia, jotka kelpaa säästää myös tuleville polville.

Tunnen kuitenkin itseni myös armottoman vanhanaikaiseksi, kun en osaa mieltää tätä genreä kaunokirjallisuudeksi samalla tavalla kuin niitä tämän vuosituhannen teoksia, jotka ovat vieneet minut toiseen aikaan, paikkaan ja ulottuvuuteen ja saaneet itkemään jonkun aivan toisenlaisen elämän edessä, mainittakoon nyt vaikka Katja Ketun Kätilö tai Ulla-Lena Lundbergin Jää, tuo ainutlaatuinen lukukokemus, joka palkitsi lopussa sitkeän lukijan. Näiden rinnalla tunnustukselliset, enemmän hetkiä kuvaavat kuin klassista draaman kaarta seuraavat autofiktiiviset teokset tuntuvat höttöisiltä. Niihin mahtuu kauniita lauseita, erinomaisia oivalluksia ja tarkkanäköistä analyysia, mutta ne tuntuvat jo kirjoittajiensa tuttuuden ja tunnistettavuuden vuoksi jotenkin banaaleilta. Tuntuu pahalta kritisoida kirjoja, jotka ovat niin henkilökohtaisia, varsinkin kun jokaisella teoksella on ansionsa. Mutta kun tämä ilmiö huolettaa: quo vadis perinteinen kaunokirjallisuus, sellainen, joka vie mut ajassa eteen- tai taaksepäin, paikkoihin, joihin matkustaa vain mielikuvituksessa, kokemaan asioita joita en itse ole kokenut? En halua loputtomasti lukea kahviloista, jotka tunnistan kirjoista vaikka niiden nimiä ei mainitakaan, enkä siitä deittisovelluksesta, jota alan kuitenkin selata heti kun pidän taukoa lukemisesta.

Saattaa olla, että muutan mieleni parin vuoden päästä, jos autofiktio jatkaa voittokulkuaan. Tästähän pitäisi olla kiitollinen, koska sosiaalisessa mediassa rummutetut teokset tavoittavat varmasti sellaisiakin lukijoita, joille ne minun haikailemat old school-romaanit ovat liian raskasta luettavaa. Enkä väheksy sitä vertaistukea ja lohtua, mitä Sjöholm, Savonlahti, Kekkonen ja Vähäpesola ovat voineet tarjota kirjoittamalla rehellisesti auki omia tunteitaan. Nykyaikana en kuitenkaan vielä näe, että pelkkä inhorealistisuus ja omien traumojen avaaminen tekisivät kirjasta kirjana hyvän, mutta epäilen jääväni ennen pitkää vähemmistöön vanhanaikaisten vaatimusteni kanssa. Siksi halusinkin räntätä tänne omaan autofiktiooni, jossa voin rauhassa kirjoittaa omaa tarinaani auki, juuri sellaisina pieninä otteina mitä toiset ovat onnistuneet taltioimaan kansien väliin.

KESÄLLÄ KUUNNELTUA

Kuten jo kerroinkin, on tämä kesä ollut hyvin laiskanpulskea kuten sen viettäjäkin. Lempiajankuluani on ollut istua uima-altaan reunalla, nyppiä säärikarvoja (ei koskaan ole ollut näin sileät jalat, sen kerron, todella meditatiivista touhua!) ja kuunnella äänikirjoja. Otettiin sekä Bookbeatin että Storytelin koejaksot enkä oikein osaa päättää kumman kanssa jatkaa. Perhetilit tarvitaan ehdottomasti (opin tämän, kun vielä lukutaidoton lapsi luuli kuuntelevansa Neropatin päiväkirjaa mutta kuuntelikin äidillään kesken olevaa Munametsää….) ja se olisi kiva ominaisuus, että kirjan kanssa on helppo hyppiä lukemisen ja kuuntelemisen välillä, molempia kuin harrastan. Vielä en ole siis aivan varma siitä, onko jatkossa meille Bookbeat vai Storytel – saa antaa suosituksia – mutta äänikirjakoukku on kova. Mutta kas tässä, arvio kesän lukukokemuksista.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

AINO VÄHÄPESOLA: Onnenkissa

Tämä oli jotenkin todella…hellyyttävä. Ja nyt siis kuulostan ihan tosi tädiltä kun sanon näin enkä halua yhtään olla holhoava tai alentuva, päin vastoin, Vähäpesola on luultavasti noin sata kertaa fiksumpi kuin minä, mutta tässä kirjassa oli myös sellaista sympaattista nuoruutta – arkipäiväiset ajatukset menee vaan vähän eri ratoja kun kelaa lähinnä mitä seuraavaksi syöttäisi lapsille että niille ei tule keripukkia eikä sokerihumalaa jne. Mutta siis oikeasti kirja oli oivaltava ja tarjosi paljon jopa mulle (pidän itseäni hyvin sivistyneenä mitä tulee feminismiin, vaikka sainkin kenkää rennosta feministiryhmässä Facebookissa, enkä sano mitään siitä rentoudesta, nih) uusia feministisiä näkökulmia. Sen lisäksi se tarjoili paljon yleissivistävää analyysia Edith Södergranista, ja oli samalla kurkkaus sellaiseen elämään jota varmaan itse eläisin jos olisin kymmenen vuotta nuorempi ja lapseton ja yhtä cool kuin koko 90-luvulla syntynyt sukupolvi. Että suosittelen.

SISKO SAVONLAHTI: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu

Jessus tämä kirja on roikkunut pitkään mun lukulistalla. No nyt se on luettu ja kuunneltu. Olen seurannut kirjailijaa tosi kauan Instagramissa ja rakastanut sitä itseironista ja lakonista meininkiä, mutta kirjan osalta pelkäsin, että päähenkilön saamattomuus ja masennus alkavat ärsyttää. Ei alkaneet. Samaistumispintaa löytyi (Tinder, oh well!) ja mun mielestä tämä on oikein pätevä teos oman sukupolven elämästä ja sieltä sarkasmin alta löytyi varsin osuvaa kuvausta aikuisten lasten ja vanhempien välisestä suhteesta ja esimerkiksi siitä, kun haluaa palkita itseään (ja jumalauta sitähän tolkutetaan joka tuutista) vaikka nyt matkalla New Yorkiin vaikka ei olisi yhtään massia. On sitä kerran itsekin lennetty opintolainalla Manhattanille. Oisko jopa kahdesti. Ei edes kaduta. Viihdyttävä ja kevyt kuuntelu/lukukokemus, toimi just hyvin tänä kesänä jolloin mikään ei ole muuttunut.

HELMI KEKKONEN: Olipa kerran äiti

Savonlahden ja Vähäpesolan jälkeen vannoin, että seuraavaksi valitsen kuunteluun jotain joka ei yhtään jumalauta resonoi oman elämäni kanssa. Ei kolmenkympinkriisiä, feminismiä, kirjoittamista, elämää Helsingissä, äitiyttä, ei Tinderiä, ei mitään tuttua. Latasin Auschwitzin tatuoijan mutta sitten aloinkin kuuntelemaan Kekkosen Olipa kerran äitiä, vähän vahingossa, kun joku siitä jossain puhui, Instagramissa uskoisin. Noh. Ensinnäkin kirjassa on niin paljon tuttua ja sellaista, joka tuntuu vähän vieläkin, että siihen on vaikea suhtautua neutraalisti. Kekkonen kirjoittaa raadollisesti tässä omaelämänkerrallisessa purkauksessa, rehellisesti ja mulla on todella monin osin sama ajatusmaailma mitä tulee vanhemmuuteen, ulkomaailman odotuksiin ja oman lapsen herättämiin tunteisiin. Ehkä siksi välillä häiriinnyin siitä, että kirja tuntui julistavan tätä erityisenä vaikka taas omassa kuplassa aika monilla on samanlainen näkemys roolistaan. En tiedä. En aina pystynyt ihan asettumaan Kekkosen kenkiin mitä tuli todella runsaaseen oman tilan ja rauhan tarpeeseen (enkä ala nyt marttyroimaan kuinka kolmen lapsen yksinhuoltajana se nyt ei oikein ole edes mahdollista, koska kyse ei ole siitä) mutta toisaalta tässä oli se Kekkosen kirjan ydin: mun ei tarvitse ymmärtää hänen tapaansa olla äiti, se on hänen tyylinsä ja tärkeintä on, että he ovat onnellisia tällä tavalla ja se toimii heille. Toiselle sitten se symbioottisempi, ja sen sijaan että kilpailtaisiin mikä on oikea tapa niin tuettaisiin perheitä löytämään se oma tapa.

ANNA-LEENA HÄRKÖNEN: Kenraaliharjoitus

Härkösen kirjoihin pätee vähän sama kuin Riikka Pulkkisen teoksiin: ne ovat valtavan suosittuja suuren yleisön keskuudessa, ja minä olen vastarannan kiiski joka ei tajua että miksi. Muutamista, varhaisemmista Härkösistä olen kyllä pitänyt, vaikka niissä on aina vähän ongelmana se, että kirjailija on tunnettu ja melko provosoivakin persoona ja on vaikea erottaa häntä hänen hahmoistaan. Yritin kuitenkin. Edellinen aloittamani kirja häneltä, Kaikki oikein, jäi kesken ja tuntui, että olisin aloittanut saman teoksen uudestaan. Nelikymppisten parisuhdekriisistä, seksuaalisista kokeiluista, sukujuurten etsimisestä ja vaikeasta äitisuhteesta kertova teos oli mun mielestä vaan aika tylsä. Paikoittain tosi nokkelaa sanailua, mutta sellaiseen nokittelevaan dialogiinkin puutuu äkkiä jos sieltä ei mitään suuria ajatuksia synny joukosta. Tuli mieleen Tuija Lehtisen nuortenromaanit mutta ilman asennetta. Seksi ei oikein ollut kaunista eikä shokeeraavaa eikä banaalia vaan lähinnä sellaista pakollista sisältöä, ja äh, minä nyt vaan en ollut tälle kirjalle oikea lukija. Kuuntelin sen silti sinnikkäästi loppuun.

OLGA KOKKO: Munametsä

Piti lukea jotain, joka ei liippaa läheltäkään omaa elämää, mutta jälleen kerran luen kolmekymppisen naisen elämästä. Olkootkin, että mun oma elämä muistuttaa enemmän Munametsän päähenkilön Linnea Vuorisen sijaan hänen parhaan ystävänsä, lapsiperhearjessa rimpuilevan Ilanan arkea. Olen tykännyt Munametsä-blogista ja mun mielestä on mahtavaa, että kirjoitetaan surkeasta seksistä ja sattumuksista treffeillä eikä tähän tarvitse sotkea suurta feminististä eetosta (kyllä sitä siellä oli silti). Kirjassa ehkä tätä tuli yliannostus. Nauroin välillä ääneen, onneksi ei tarvinnut kenellekään selittää mitä hekottelen, mutta toisaalta hetkittäin sisäinen sievistelijäni koki että meni vähän överiksi… Helppolukuinen, hauska, nopea lukukokemus joka nyt ei varsinaisesti ole mikään sukupolvensa suuri eepos, mutta hurmaa kyllä huumorillaan. Jos siis yhtään tykkää nauraa päähenkilön vastoinkäymisille.

Äänikirjojen lisäksi luin yhden ihan oikean kirjan, joka nyt on seilannut mun mukana Suomesta Espanjaan ja takaisin Suomeen ja nyt taas Espanjaan… Eli Minna Rytisalon teoksen Lempi. Kolmen eri kertojan kuljettama kertomus Lapista, sodasta ja surullisista kohtaloista otti aikansa lähteä käyntiin, mutta oli kaunista kerrontaa ja hyvin inhimillinen kuvaus enemmänkin ihmisistä, rakkaudesta, toivosta ja surusta eikä vain ääriolosuhteista, vaikka niilläkin oli oma roolinsa. Herkästi kuvailtu teos, ei jättänyt mitään suuria tunteita kytemään, mutta pakko ihailla etenkin esikoiskirjana rakenteensa ja kielensä vuoksi.