UNELMAHOMMISSA

Kun on suhtautunut ystävän teokseen, tai ainakin sen ydinsanomaan, julkisesti hieman skeptisesti (tietenkin lukematta koko kirjaa) niin sähköpostiin ilmestynyt kutsu kirjan julkkareihin eli Unelmahommissa afterworkkiin vähän kuumotti. Että roastataanko siellä nyrpeä kriitikko, joka perää oikeutta laitossiivoojille ja bussikuskeille tai laitetaanko mun lautaselle salaa laksatiivia (ei tarvinnut, oksennustauti alkoi heti kun pääsin bileistä kotiin…). Mutta niin. Pelkkää positiivista energiaa säteilevä Lähiömutsi-Hanne ja Suomen lahja Islannille tai toisin päin, Salamatkustaja-Satu, kutsuivat juhlimaan kevätvauvaansa eli Unelmahommissa-kirjaa, ja kuulemaan hieman median ja monen muun elämän osa-alueen monitoiminaisen Laura Frimanin, rohkean kahvibisnesmiehen Riku Uskin sekä sydäntään radikaaleihinkin ratkaisuihin seuraavan Maaretta Tukiaisen ajatuksia siitä, millaisia unelmia ja hommia heillä on.

kyro-distillery.jpg

Ajatusten lisäksi mukaan annettin kassillinen kaikkea kivaa, kuten anopille adoptioon annetut orvokit (mehän muutamme ensi kuussa, kääk, nyt ei ehdi keskittyä kukkiin!), pikakahvia ja tietenkin itse kirja, WSOY:n julkaisema Unelmahommissa-teos. Vaikka viime aikoina lukeminen on painottunut tieteellisiin artikkeleihin, päädyin viettämään vapun karanteenissa ja silloin ajattelin antaa luvan irrotella tällaisen vähän vähemmän muodollisen tekstin kanssa – olkootkin, että kirja kuulemma löytyy tietokirjahyllystä!

unelmahommissa.jpg

Olisi pitänyt lukea kirja ennen julkkaribileitä (tämä olisi ollut mahdollista, koska unelmaduunarit olivat ihan muilla mantereilla itse syntymähetkellä) jotta keskusteluista olisi saanut vähän enemmän irti. Selväksi tuli kuitenkin, että mitään leppoisaa kahviloissa kirjoittelua ei kenenkään työ ollut ja näin peruslaiskaa ihmistä vähän kauhistuttikin, kun Friman, Tukiainen ja Uski luettelivat työtehtäviään, erilaisia projekteja, viritelmiä ja whatnot. Yrittäjyys ja freelancerius tuntuivat olevan niin julkkaripaneelissa kuin kirjassakin vahvasti osa unelmahommia, oikeastaan kukaan ei ylistänyt olevansa unelmaduunissa jonkun toisen palveluksessa. Tämä lienee yksi syy siihen mun alkuperäiseen ahdistukseeni, joka inspiroi itkemään blogissa: olen koko ajan tehnyt töitä muille, nauttinut säännöllisestä tulosta ja siitä, että joku muu murehtii eläkemaksuistani, ja itselleni osa unelmaduunia on ollut henkinen vapaus, jonka turvallinen työsuhde on tarjonnut. Toisaalta kirjahan tuli loistavaan saumaan: olen työtön, vastavalmistunut kotiäiti jolla on edessä iso elämänmuutos ilman mitään varmuutta. Tässä kai olisi todella loistava hetki rohkeammille ratkaisuille? (Saako silti pelottaa?)

Kirja oli taitavasti kirjoitettu, joskin aika proosallinen ja taiteili hetkittäin vähän elämänkerrallisen ja self-help oppaan välillä. Se oli realistinen ja rehellinen (ihanaa, puhuttiin euroista ihan niin kuin euroina eikä ympäripyöreitä summia ”pärjäämisestä” jne), kerrottiin hyvin konkreettisia esimerkkejä kirjoittajien kokemuksista niin ammattibloggaajina, matkailutoimittajina kuin kauppiainakin. Jonkin verran oli toistoa, tai ehkä se vain tuntui siltä kun monet tarinat ja taustat olivat tuttuja kirjailijoiden blogeista. Haastattelut olivat hyvää vaihtelua, ne kirjoitettiin miellyttävän henkilökohtaisella otteella ilman, että menestyksen mittariksi oltaisiin asetettu maine ja mammona vaan koko kirjan keskeinen viesti (onnellisuus on menestyksen tärkein mittari!) ja niiden ansiosta löysin myös ihanaa norjalaista ruokataidetta Instagramista!

unelmahommissa-afterwork.jpg

Vähän epäreilulta tuntuu vaatia yhdeltä opukselta ratkaisua kaikkien ihmisten uraongelmiin, mutta pidän yhä kiinni siitä, mitä alun perin kirjoitin: Unelmahommissa on todella inspiroiva teos niille, joilla on luovaa hulluutta, intoa ja ideoita, rohkeutta ja vähän rahaa säästössä, selkeä visio (tai visio, jonka kirjan lukeminen kyllä viimeistään selkeyttää!) ja vähän vapautta. Mullekin kirja antoi potkua aloittaa yhden bloggaamiseen liittyvän ”aluevaltauksen” kokeilu, vaikka se on vielä sellainen ajatus (tai no okei siis haave) josta en ole kauheasti kehdannut edes ääneen puhua. Kirja ei markkinoi itseään yleispätevänä uraoppaana, vaikka mä vähän niin kuin vaadin siltä sellaista että nyt ratkaistaan kaikkien duunarien maanantaiangstit ja palkkatyön murros kahden naisin voimin: se ei ole mahdollista, ja autolainan kanssa jumissa oleva sairaanhoitaja-yksinhuoltaja ei ehkä saa tästä irti muuta kuin lievää ahdistusta. Mutta uskon, että moni saa myös uskoa ja toivoa tehdä arjesta sellaista, ettei perjantai olekaan se työviikon ainoa tavoite. Sanon siis kiitos kirjasta, Hanne ja Satu. Siis en tarkoita nyt että kiitos tästä fyysisestä kappaleesta, jonka sain (tai siis kiitos siitäkin – se muuttaa seuraavaksi Ruotsiin motivoimaan muita!) vaan kiitos, että kirjoititte todella avoimesti työstänne, ylpeydellä ja toisaalta terveellä itsekritiikillä, jaoitte neuvoja ja vertaistukea ja olitte just sellaisia tyyppejä, joita etenkin työelämä tarvitsee enemmän.

Työstään voi tehdä itsensä näköisen. Työtä voi tehdä silloin kun itselle sopii ja siellä, missä itselle parhaiten sopii. Harrastuksesta voi muokata itselleen kannattavan työn. Työkseen voi tehdä jopa asioita, joista olisi vapaa-aikanaan valmis maksamaan. 

KANI JOKA TAHTOI NUKAHTAA

Tää Kani joka tahtoi nukahtaa on kuulemma maailman suosituin unisatu. Mua alkoi jo naurattaa pelkkä kirjan nimen kirjoittaminen kursiivilla, sillä tässä sadussa kursiviilla kirjoitetut kohdat luetaan erityisen hitaasti ja rauhallisesti. Kirjassa on siis ihan kätevät lukuohjeet: neuvotaan milloin painotetaan ja milloin hidastetaan, milloin haukotellaan ja milloin sanotaan lapsen nimi. Kirja on siis kirjaimellisesti unisatu – sen oikea nimitys lienee jopa nukutussatu. Kirjan on kirjoittanut käyttäytymistieteilijä ja NLP-valmentaja Carl-Johan Forssén Ehrlin, että mistään amatööriäitien näpertelystä ei ole kyse.

P3182707.jpg

Lasten nukahtamiset eivät meillä (enää) ole varsinaisesti mikään massiivinen ongelma: yleensä kahdeksaan mennessä kaikki iltarutiinit (kylpy, iltapuuro ja sata porkkanaa, hammaspesut ja kirja tai niinä iltoina, kun äidillä on vähän hommaa, Youtubesta kuunneltu iltasatu…yleensä Pikku Kakkosessakin nähty Pirkka-Pekka Peteliuksen kertomia klassikoita) on hoidettu ja yksi kerrallaan kolmikko simahtaa, yleensä keskimmäinen ensin ja esikoinen viimeisenä, kokeiltuaan vakiotemppuaan eli ”voitaisko pelata vähän?” pikkuveljien nukahdettua. On meillä ollut niitäkin aikoja, kun nukutusshow on kestänyt nelisen tuntia ja vaatinut kaikki mahdolliset temput kärrynpyöristä tantriseen suhinaan, mutta kuten yleensäkin lapsiperheessä, ongelmat helpottavat (ja saat uusia ongelmia tilalle!) lasten kasvaessa. Nukkuminen on sen sijaan ollut aina ongelma. Aina. Ensimmäinen, joka nukkuu 9-10 tuntia yössä putkeen heräämättä on esikoinen, ja tämä käänne kohti kunnon yöunia tapahtui vasta n.5-vuotiaana. Kaikki ovat olleet aina kovia heräilemään yöllä, valvottamaan, vaatimaan palvelua pikkutunneilla, pyörimään ja hyörimään levottomasti ja pitämään huolen siitä, ettei äitinsä silmäpussit pääse vahingossakaan pienenemään.

Kani joka tahtoi nukahtaa-kirjassa luvataan myös sikeämmät yöunet, joten pitihän tähän sensaatioon sitten tarttua. Lapset olivat tietenkin ihan että jeejee, meillä iltasatu on yksi päivän parhaimpia hetkiä (eikä vähiten siksi, että tiedän oman rauhan olevan noin yhden Minttu-kirjan ja puolen tunnin päässä…) ja uudet kirjat otetaan aina ilolla vastaan. Normaalisti luemme iltasadun yhdessä kasassa, mutta nyt käskin kaikki omiin sänkyihinsä – kirjassa vähän vihjailtiin, että lapset saattaisivat nukahtaa jo hyvissä ajoin ennen loppuratkaisua (joka on – spoiler – kanin nukahtaminen!). No, miten meni noin niin kuin meidän mielestä?

P3182709.jpg

Lapsen nimen ujuttaminen satuun? Huono idea (boldatut kohdat luetaan kirjassa erityisen painokkaasti!). Isommat pojat pyörittelivät silmiään, oli vissiin sen verran läpinäkyvää, mutta aina kuullessaan tutun nimen tuo 2,5-vuotias alkoi toistaa nimiä iloisesti huutaen. Kirja sinällään on aika pitkä, joten uskoisin sen oikeissa olosuhteissa toimivankin, tosin varmasti tyypit nukahtaisivat jos lukisin niille 20 sivua Tekniikan Maailmaakin. Poikien piti olla sinällään varsin vastaanottavassa tilassa: he olivat käyneet jumpassa ja remunneet kolme tuntia kevätauringossa.

Kirjassa on hassuja lauserakenteita, joilla on epäilemättä psykologinen tarkoituksensa, mutta jatkuva ”nyt”-sanan toistelu sai esikoisen parahtamaan tuskaisesti jossain sivun 16 kohdalla ”mikä ihmeen NYT-kirja tää on!?”. Keskimmäinen ilmoitti noin kahden sivun välein voitonriemuisesti, että ”olen muuten aivan pirteä, tämä ei toimi!” – vaikka en ollut edes paljastanut kirjan salaista agendaa lapsille. Kuopus huusi aina riemukkaasti NYT! tai veljiensä nimiä, kun niitä erehdyin ääneen lausumaan ohjeiden mukaan. Kukaan ei nukahtanut. Ei edes sinne päin. Kirja herätti suurta kritiikkiä kohdeyleisössä, jonka mielestä teos oli outo ja siinä haukoteltiin liikaa. Siinä missä yleensä nautin yhteisistä lukuhetkistä, tämä oli enemmän pakkopullaa. Tiedän kyllä, että tietyssä pisteessä sitä tekee mitä vain että saisi pikku pullasormet höyhensaarille, mutta en oikein osaa kuvitella käyväni tätä kirjaa läpi joka ilta nopeamman nukahtamisen toivossa.

P3182708.jpg

No, pojat kuitenkin nukkuivat yön poikkeuksellisen sikeästi. En tiedä oliko selitys tähtien asento, tämä nukutussatu vai kaikki päivän aktiviteetit ja täysi vatsa ja optimaalinen uupumustila, mutta arvostan joka tapauksessa sitä, että mun ei tarvitse öisin montaa kertaa taluttaa ketään vessaan, silitellä uudestaan uneen tai vakuutella, että on muuten vielä yö ja kyllä vielä kannattaa nukkua. Päätin sitten kokeilla uudestaan seuraavana iltana, mutta tällä kertaa säästin itseltäni tämän vähän vähemmän inspiroivan iltasadun ja annoin lasten kuunnella sen Youtubesta. Esikoinen kyllä protestoi, että ”EI TAAS TÄÄ NYT-SATU!” mutta tadaa, jokainen lapsi oli unessa alle 10 minuutissa. Äiti myös. Yö oli kuitenkin ennätyksellisen levoton, joten ei, vieläkään en ole vakuuttunut. Saatan toki jatkossakin joskus lukea tämän unisaduksi, jos ovat olleet oikein tuhmia päivällä.

Kyllä, kun on tarpeeksi väsynyt ja epätoivoinen ja valmis lähettämään lapset sirkuksen mukaan kun iltapelleily käy voimille niin sitä kokeilee kaikkea. Kani-kirjaakin. Ja olen todella iloinen jokaisen perheen puolesta, jossa tämä tarina toimii tarkoituksenmukaisesti auttamalla lapsia rauhoittumaan ja jopa nukahtamaan. Mä totesin, että meillä iltasatu saa jatkossakin olla joka ilta erilainen ja joskus vähän jännäkin ja jos se tarkoittaa ylimääräistä varttia unta odottavien lasten vierellä varroten niin olkoot niin. Tää kirja lähtee nyt takaisin kirjastoon, käykää sieltä lainaamassa omanne (en nyt ainakaan ostamaan suosittele!).

P3182711.jpg
I feel you, sister. 

KERROSTALOSUSI

kerrostalosusi_kansi_hires

Kerrostalosusi on kirja, jota en valitettavasti kykene objektiivisesti arvioimaan. Olen ihan satavarma, että pitäisin kirjasta yhtä paljon, vaikkei siihen liittyisikään henkilökohtaista sidettä, mutta onhan tämä vähän kuin kirjoittaisi omasta lapsestaan. Tai no kummilapsesta. Kerrostalosusi on dokumenttiohjaaja ja kerronnallisen monilahjakkuuden Jussi Lehtomäen esikoisteos, joka julkaistiin vuoden alussa. Se on psykologinen trilleri, joka on erityisen piinaava kaikille niille, jotka osaavat kuvitella miltä oman lapsen katoaminen tuntuu. Se on yhdistelmä perhedraamaa, synkkiä satuja sekä perinteistä jännityskirjallisuutta ja vaikka ajautuukin aika kauas siitä genrestä, jota itse yleensä vapaa-ajalla kulutan, se on hieno alku toivottavasti pitkälle kirjailijanuralle.

Kuten ehkä arvaattekin, kirjailija on ystäväni. Ystävä, joka muutama vuosi sitten työvuorossa kysäisi ohimennen mutisten, että on kirjoitellut yhtä kirjaa ja kiinnostaisko sua ehkä vilkaista. Olen saanut lukea Kerrostalosudesta ainakin kolme versiota, ihan ensimmäinen ilmestyi työpaikalla kaappiini luku kerrallaan kutkuttamaan, mitä seuraavaksi tapahtuu, ja viimeisen, melkein julkaisuvalmiin version, ahmin Glasgow’n Starbucksissa vaikka tunsin jo tarinan. Joka ei ole muuten yhtään ennalta-arvattava. Tarjoan kaljan jos arvaat kuvion ennen kuin kirjailija itse paljastaa lukijalle salaisuutensa. Kuten monet kirjat, joissa kertojanäkökulma vaihtelee ja aika kulkee kerroksissa – tässä teoksessa ihan kirjaimellisesti – alkaa kokonaisuus hahmottua lukijalle hitaasti ja lopulta palkiten, vaikka muutama ihminen on julkisesti tunnustanut ettei lopulta ymmärtänyt kaikkia käänteitä.

Mutta ei haittaa, vaikkei olisikaan Mensan jäsen ja heti ymmärtäisi kirjan hahmojen kohtaloita. Lehtomäki kirjoittaa sanalla sanoen kauniisti. Polveilevasti, elävästi, yhtä aikaa suurpiirteisesti ja pikkutarkasti. Lukisin Jussin kirjoittamana vaikka kodinkoneiden käyttöohjeita. Ja oli suuri kunnia saada punakynän kanssa kommentoida käsikirjoitusta, ja olin ylpeä jos joku huomioni pääsi kirjaan saakka. Vielä ylpeämpi olin, kun kirjailija viis veisasi mahtavista vinkeistäni ja luotti omaan ääneensä, joka kyllä kantaa tämän kirjan komeasti. Olen tietenkin sitä mieltä, että maailma menettää mussa fantastisen kustannustoimittajan koska olen niin analyyttinen ja tarkka lukija.

En ole vielä lukenut sitä viimeistä versiota, joka pääsi kansien sisään. Kirja odottaa kunniapaikalla hyllyssä ja aion sen korkata vielä kun painomuste on melko tuoretta. Miksi sitten lähdin suosittelemaan teosta jo vähän niin kuin etukäteen on se, että jos ja kun olette viikonloppuna Kirjamessuilla, on kirjailija lauantaina keskustelemassa kello 13.30 aiheesta ”Lapsi uhrina” dekkarihengessä paikassa nimeltä ”Mika Waltari”. Toivon, että löydän jostain ilmaislipun (ja jokusen satasen shoppailurahaa) ennen viikonloppua ja pääsen myös paikan päälle kuulemaan tästä varsin ahdistavasta teemasta. Parempaa kuin kirjamessuilu on vain lukeminen, ja suosittelen että jokainen oman budjettinsa puitteissa joko ostaa tämän todistetusti ainakin kolme lukukertaa kestävän teoksen, tai lainaa sen kirjastosta.

Ps. On sen muutkin lukeneet: Arvioita täällä, täällä ja täällä.

Pps. Kirjalla on oma traileri! Sen voi katsoa täältä.

KIRJOJA JA KALJAA

14721625_10154106398156359_8415836858361956879_n

Ihastuttava Siina perusti taannoin lukupiirin. Lukupiirissä oli tarkoitus keskittyä kirjallisuuden lisäksi kaljaan tai johonkin muuhun omavalintaiseen alkoholijuomaan, mikä lisäsi lukupiirin houkuttelevuutta entisestään. Lukupiiri on kokoontunut tässä useamman kerran erinäisillä kokoonpanoilla, joissa ihmisiä yhdistää kiinnostus kirjoihin sekä panimotuotteisiin, mutta mä olen aina ollut Espanjassa tai kotona korvatulehduspotilaiden kanssa. Eilen kuitenkin, kiitos vaan lapsiaan ”hoitavan” isän, pääsin osallistumaan elämäni ensimmäiseen aikuisten lukupiiriin, jossa illan teema oli kotimainen naiskirjailija.

Vietimme viehättävän parituntisen neljän, toisilleen ennestään enemmän tai vähemmän tuntemattoman ihmisen kesken, paikallisessa pizzeriassa – olimme suunnitelleet valtaavamme pöydän Treffipubista, mutta perjantai-iltana aika moni oli ehtinyt ennen meitä ja siirryimme naapurin pizza- ja kebabmestaan, joka oli huomattavasti huokeampi ja tarjosi monenlaisia virikkeitä myös hajuaistille. Mukava paikka silti, kahvitkin olisi saatu punkkujen ja lonkeroiden päälle. Keskustelimme paitsi kirjoista ja kirjallisuudesta myös äitimyytistä, Steiner-koulusta ja monesta muustakin asiasta, sekä nautimme kokoontuneelle ryhmälle myönnetystä oikeudesta päättää seuraavan tapaamisen teema.

Huomasin, että olen lukenut tosi paljon suomalaisten naiskirjalijoiden teoksia. Viime vuosina melkein kaikki ei-akateeminen kirjallisuus, johon olen tarttunut, on ollut suomalaista tuotantoa. Syytän tästä kiirettä, laiskuutta ja kirjastoauton bestseller-hyllyä, jota Sofi Oksanen ja Riikka Pulkkinen ja Sirpa Kähkönen dominoivat täällä meillä päin. Ennen luin paljon englannin- ja espanjankielistä kirjallisuutta ja tasa-arvon nimissä enemmän miesten teoksia. Huomasin myös unohtaneeni todella paljon lukemiani teoksia, koska nämä univelkaiset maitoaivot. Ehkä on siis ihan hyvä jättää Sota ja rauha odottamaan niitä aikoja, kun muistan muutakin kuin antibioottimerkit ja lastenohjelmien lähetysajat ja keskittyä turvallisesti vähän kevyempään kirjallisuuteen, niin kuin vaikka Yösyöttö tai Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän.

Jo ennestään pitkä lukulista kasvoi kun muut piiriläiset esittelivät valitsemiaan teoksia. Totesin, että kunhan joulukuussa kandi on – toivon mukaan – palautettu ja voin hetkeksi sulkea tenttikirjat, aion kiillottaa kirjastokorttini tai ehkä kokeilla jotain äänikirjapalvelua, mutta aion lukea. Ottaa kiinni monta vuotta häpeällisen hiljaista lukurintamaa. Ja aion myös kirjoittaa itselleni ylös mitä olen lukenut ja milloin, jos käykin niin että tämä varhaisdementia ei parane yöunien kanssa. Aulikki Oksasen Henkivartija, Lauran Honkasalon Pöytä yhdelle, Pauliina Vanhatalon Keskivaikea vuosi ja Sari Peltoniemen Miehestä syntynyt kuulostivat kaikki omalla tavallaan kiehtovilta kirjoilta, jotka hyvien kirjojen tapaan jollain tavalla laajentavat tajuntaa.

Oma valintani oli vähän perusvarma ja tylsä, vaikka kävikin ilmi ettei kukaan muu ollut tätä opusta lukenut. Vuonna 2012 ansaitun Finlandia-palkinnon saanut Jää oli yksi sellaisista lukukokemuksista, joita muistelen pitkään. Karuun ulkosaaristoon ja sodanjälkeisiin, ankeisiin aikoihin sijoittuva pappisperheen tarina oli alkuun tahmea ja hidas luettava, mutta palkitsi lukijansa, joka uppoutui tarinaan ja lopulta ainakin allekirjoittanut itki räkä poskella (myös bussissa) viimeisen 90 sivun parissa. Hieno kirja, ja harmillista etten ole vielä kahlannut läpi kirjailijan muuta tuotantoa. Hyvänä kilpailijana Jäälle olisi ollut Katja Ketun Kätilö, joka sekin tuntui vähän ilmeiseltä valinnalta kunnes selvisi, ettei kukaan näistä kirjallisuuden suurkuluttajista ollut lukenut sitäkään. Hah. He siis jättävät bestseller-hyllyn rauhaan.

Toivottavasti pääsen useammin kuin kerran vuodessa sivistämään itseäni (ja juomaan olutta). Kuvasta kiitos Lupiinille, ja läsnäolosta kiitos kaikille läsnäolleille.