KESÄLLÄ KUUNNELTUA

Kuten jo kerroinkin, on tämä kesä ollut hyvin laiskanpulskea kuten sen viettäjäkin. Lempiajankuluani on ollut istua uima-altaan reunalla, nyppiä säärikarvoja (ei koskaan ole ollut näin sileät jalat, sen kerron, todella meditatiivista touhua!) ja kuunnella äänikirjoja. Otettiin sekä Bookbeatin että Storytelin koejaksot enkä oikein osaa päättää kumman kanssa jatkaa. Perhetilit tarvitaan ehdottomasti (opin tämän, kun vielä lukutaidoton lapsi luuli kuuntelevansa Neropatin päiväkirjaa mutta kuuntelikin äidillään kesken olevaa Munametsää….) ja se olisi kiva ominaisuus, että kirjan kanssa on helppo hyppiä lukemisen ja kuuntelemisen välillä, molempia kuin harrastan. Vielä en ole siis aivan varma siitä, onko jatkossa meille Bookbeat vai Storytel – saa antaa suosituksia – mutta äänikirjakoukku on kova. Mutta kas tässä, arvio kesän lukukokemuksista.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

AINO VÄHÄPESOLA: Onnenkissa

Tämä oli jotenkin todella…hellyyttävä. Ja nyt siis kuulostan ihan tosi tädiltä kun sanon näin enkä halua yhtään olla holhoava tai alentuva, päin vastoin, Vähäpesola on luultavasti noin sata kertaa fiksumpi kuin minä, mutta tässä kirjassa oli myös sellaista sympaattista nuoruutta – arkipäiväiset ajatukset menee vaan vähän eri ratoja kun kelaa lähinnä mitä seuraavaksi syöttäisi lapsille että niille ei tule keripukkia eikä sokerihumalaa jne. Mutta siis oikeasti kirja oli oivaltava ja tarjosi paljon jopa mulle (pidän itseäni hyvin sivistyneenä mitä tulee feminismiin, vaikka sainkin kenkää rennosta feministiryhmässä Facebookissa, enkä sano mitään siitä rentoudesta, nih) uusia feministisiä näkökulmia. Sen lisäksi se tarjoili paljon yleissivistävää analyysia Edith Södergranista, ja oli samalla kurkkaus sellaiseen elämään jota varmaan itse eläisin jos olisin kymmenen vuotta nuorempi ja lapseton ja yhtä cool kuin koko 90-luvulla syntynyt sukupolvi. Että suosittelen.

SISKO SAVONLAHTI: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu

Jessus tämä kirja on roikkunut pitkään mun lukulistalla. No nyt se on luettu ja kuunneltu. Olen seurannut kirjailijaa tosi kauan Instagramissa ja rakastanut sitä itseironista ja lakonista meininkiä, mutta kirjan osalta pelkäsin, että päähenkilön saamattomuus ja masennus alkavat ärsyttää. Ei alkaneet. Samaistumispintaa löytyi (Tinder, oh well!) ja mun mielestä tämä on oikein pätevä teos oman sukupolven elämästä ja sieltä sarkasmin alta löytyi varsin osuvaa kuvausta aikuisten lasten ja vanhempien välisestä suhteesta ja esimerkiksi siitä, kun haluaa palkita itseään (ja jumalauta sitähän tolkutetaan joka tuutista) vaikka nyt matkalla New Yorkiin vaikka ei olisi yhtään massia. On sitä kerran itsekin lennetty opintolainalla Manhattanille. Oisko jopa kahdesti. Ei edes kaduta. Viihdyttävä ja kevyt kuuntelu/lukukokemus, toimi just hyvin tänä kesänä jolloin mikään ei ole muuttunut.

HELMI KEKKONEN: Olipa kerran äiti

Savonlahden ja Vähäpesolan jälkeen vannoin, että seuraavaksi valitsen kuunteluun jotain joka ei yhtään jumalauta resonoi oman elämäni kanssa. Ei kolmenkympinkriisiä, feminismiä, kirjoittamista, elämää Helsingissä, äitiyttä, ei Tinderiä, ei mitään tuttua. Latasin Auschwitzin tatuoijan mutta sitten aloinkin kuuntelemaan Kekkosen Olipa kerran äitiä, vähän vahingossa, kun joku siitä jossain puhui, Instagramissa uskoisin. Noh. Ensinnäkin kirjassa on niin paljon tuttua ja sellaista, joka tuntuu vähän vieläkin, että siihen on vaikea suhtautua neutraalisti. Kekkonen kirjoittaa raadollisesti tässä omaelämänkerrallisessa purkauksessa, rehellisesti ja mulla on todella monin osin sama ajatusmaailma mitä tulee vanhemmuuteen, ulkomaailman odotuksiin ja oman lapsen herättämiin tunteisiin. Ehkä siksi välillä häiriinnyin siitä, että kirja tuntui julistavan tätä erityisenä vaikka taas omassa kuplassa aika monilla on samanlainen näkemys roolistaan. En tiedä. En aina pystynyt ihan asettumaan Kekkosen kenkiin mitä tuli todella runsaaseen oman tilan ja rauhan tarpeeseen (enkä ala nyt marttyroimaan kuinka kolmen lapsen yksinhuoltajana se nyt ei oikein ole edes mahdollista, koska kyse ei ole siitä) mutta toisaalta tässä oli se Kekkosen kirjan ydin: mun ei tarvitse ymmärtää hänen tapaansa olla äiti, se on hänen tyylinsä ja tärkeintä on, että he ovat onnellisia tällä tavalla ja se toimii heille. Toiselle sitten se symbioottisempi, ja sen sijaan että kilpailtaisiin mikä on oikea tapa niin tuettaisiin perheitä löytämään se oma tapa.

ANNA-LEENA HÄRKÖNEN: Kenraaliharjoitus

Härkösen kirjoihin pätee vähän sama kuin Riikka Pulkkisen teoksiin: ne ovat valtavan suosittuja suuren yleisön keskuudessa, ja minä olen vastarannan kiiski joka ei tajua että miksi. Muutamista, varhaisemmista Härkösistä olen kyllä pitänyt, vaikka niissä on aina vähän ongelmana se, että kirjailija on tunnettu ja melko provosoivakin persoona ja on vaikea erottaa häntä hänen hahmoistaan. Yritin kuitenkin. Edellinen aloittamani kirja häneltä, Kaikki oikein, jäi kesken ja tuntui, että olisin aloittanut saman teoksen uudestaan. Nelikymppisten parisuhdekriisistä, seksuaalisista kokeiluista, sukujuurten etsimisestä ja vaikeasta äitisuhteesta kertova teos oli mun mielestä vaan aika tylsä. Paikoittain tosi nokkelaa sanailua, mutta sellaiseen nokittelevaan dialogiinkin puutuu äkkiä jos sieltä ei mitään suuria ajatuksia synny joukosta. Tuli mieleen Tuija Lehtisen nuortenromaanit mutta ilman asennetta. Seksi ei oikein ollut kaunista eikä shokeeraavaa eikä banaalia vaan lähinnä sellaista pakollista sisältöä, ja äh, minä nyt vaan en ollut tälle kirjalle oikea lukija. Kuuntelin sen silti sinnikkäästi loppuun.

OLGA KOKKO: Munametsä

Piti lukea jotain, joka ei liippaa läheltäkään omaa elämää, mutta jälleen kerran luen kolmekymppisen naisen elämästä. Olkootkin, että mun oma elämä muistuttaa enemmän Munametsän päähenkilön Linnea Vuorisen sijaan hänen parhaan ystävänsä, lapsiperhearjessa rimpuilevan Ilanan arkea. Olen tykännyt Munametsä-blogista ja mun mielestä on mahtavaa, että kirjoitetaan surkeasta seksistä ja sattumuksista treffeillä eikä tähän tarvitse sotkea suurta feminististä eetosta (kyllä sitä siellä oli silti). Kirjassa ehkä tätä tuli yliannostus. Nauroin välillä ääneen, onneksi ei tarvinnut kenellekään selittää mitä hekottelen, mutta toisaalta hetkittäin sisäinen sievistelijäni koki että meni vähän överiksi… Helppolukuinen, hauska, nopea lukukokemus joka nyt ei varsinaisesti ole mikään sukupolvensa suuri eepos, mutta hurmaa kyllä huumorillaan. Jos siis yhtään tykkää nauraa päähenkilön vastoinkäymisille.

Äänikirjojen lisäksi luin yhden ihan oikean kirjan, joka nyt on seilannut mun mukana Suomesta Espanjaan ja takaisin Suomeen ja nyt taas Espanjaan… Eli Minna Rytisalon teoksen Lempi. Kolmen eri kertojan kuljettama kertomus Lapista, sodasta ja surullisista kohtaloista otti aikansa lähteä käyntiin, mutta oli kaunista kerrontaa ja hyvin inhimillinen kuvaus enemmänkin ihmisistä, rakkaudesta, toivosta ja surusta eikä vain ääriolosuhteista, vaikka niilläkin oli oma roolinsa. Herkästi kuvailtu teos, ei jättänyt mitään suuria tunteita kytemään, mutta pakko ihailla etenkin esikoiskirjana rakenteensa ja kielensä vuoksi.

 

TANNERIN BRUNSSI JA MUITA SUOSITUKSIA

wAh, kesä on alkanut niin kivasti että loppusuven voi vaikka sataa. Ja tässä muutamia asioita, joiden takia kesä on ollut ihan huippu toistaiseksi:

TANNERIN BRUNSSI

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tiesittekö, että ravintola Tannerissa tarjoillaan nykyään myös sunnuntaibrunssia? Koska olen aiemmin fiilistellyt Tannerin aamupalaa, ilahduin suuresti kutsusta päästä testaamaan Tannerin sunnuntaibrunssi*. Se tuli täydelliseen saumaan, sillä brunssithan ovat lempilajini ja viime sunnuntaina se tuli todella tarpeeseen, sillä edelliset päivät olin kreisibailannut Sidewaysissa ja olotila oli hieman…heikko. Tannerissa brunssi tarjoillaan pöytiin hyvin samalla tyylillä kuin heidän ihana aamiaisensa, eli ei mitään mättöbuffettia. Aamiaislautasia on isoa ja pientä, ja niitä saa muokattua oman maun ja tarpeiden mukaan niin vegaanisiksi kuin gluteenittomiksi. Itse rakastin raskileipää ja kirnuvoita, seuralainen oli hulluna juustoihin. Mahan sai todella hyvin täyteen jo pienemmällä, 15 euron aamiaisella, mutta jos kaipaa brunssiähkyä niin iso lautanen toimii taatusti. Itse annan Tannerille aina lisäpisteitä siitä, että musiikki oli rentoa ja äänenvoimakkuus sopiva, ja miljöö ja henkilökunta Helsingin parhaimmistoa. Ja nyt vasta tajusin, että en syönyt tällä brunssilla mitään makeaa… eikä se haitannut yhtään! (Tiskillä kyllä näkyi taas suosikkileivoksiani pasteis de belemiä, mutta juhlahumun jälkeen ilmeisesti ei tarvittu niin suuresti sokeria…).

OLYMPUS DIGITAL CAMERA* brunssi syöty ilmaiseksi

TAUKOJUMPPA

Kun tekee töitä kotona ja se on aika usein suhteellisen epäergonomista, joko ruokapöydän äärellä tai mytyssä sängyllä, olen alkanut iloita taukojumpista jotka virkistävät kehoa ja mieltä. Koiran kanssa tulee tietysti käytyä koirapuistossa, mutta olen löytänyt taas Yogaian ilot, ja jos on oikein huono päivä niin sitten sellainen aggressiivinen vartin tanssisessio. Parhaita biisejä siihen on Beastie Boysin Sabotage, Shut ’Em Up Prodigyn, Public Enemyn ja Manfred Mannin versiona sekä Bonnie McKeen Bombastic.

STADIN PARAS PYÖRÄKORJAAMO

Pyöräilykausi on käynnissä! Ja jos satut asumaan Itä-Helsingissä (ja kannattaa toki tulla kauempaakin) niin Herttoniemenrannasta löytyy Hiltusen pyörähuolto, jossa on aika lailla paras ja nopein palvelu sekä siitä huolimatta leppoisin asenne pyöränkorjaamiseen.

JESSE MARKIN

Nyt, ystävät, kannattaa olla edelläkävijä ja alkaa viimeistään nyt fanittaa tätä artistia, jota ei ikinä uskoisi kotimaiseksi – tämä on siis kehu, sillä soundi on niin mielettömän hyvä, levy hieno kokonaisuus ja kansainvälinen läpimurto toivottavasti lähellä. Kävin katsomassa Jesse Markinin keikan Sidewaysissa ja olin jo aiemmin soittanut repeatilla lempibiisejäni Jerichoa, Bloodia ja Bad Doll ExperimentiäFolk-albumi julkaistiin toukokuun lopussa ja JOKAISEN PITÄÄ KUUNNELLA SE NYT HETI.

HYDRACOLOR-HUULIRASVAT

En tunnetusti ole mikään maailman paras meikkivinkkaaja ja luultavasti monet katsovat parhaaksi tehdä juuri päinvastoin kuin mitä meikäläinen neuvoo, mutta… sain myös ystävät hurahtamaan näihin! Hinta-laatusuhde ei voisi olla paremmin kohdallaan kun nämä sävytetyt huulirasvat olivat ainakin viikonloppuna Stockalla tarjouksessa neljä euroa kappale. Sävyä tulee juuri tarpeeksi että näyttää, noh, laitetulta mutta voi vetäistä vaikka sokkona. Ja tietty kosteuttaa ja suojaa, koska SPF 25. Ei, en halua kuulla jos näissä on vauvavalaan rasvaa tai jotain muuta epäeettistä, koska mulla on näitä nyt kolmessa sävyssä ja aion hamstrata vielä lisää. Luottotuote!

TARA WESTOVERIN OPINTIELLÄ

Otin tämän bestsellerin reissulukemiseksi Teneriffalle, ehkä hieman skeptisenä omanikäiseni naisen elämänkerrasta. Onneksi olin väärässä. Tämä kirja ei hurmaa poikkeuksellisen kauniilla kielellä (kerronnasta tuli mieleen hieman Valitut Palat, mutta se ei ole mikään moite tässä tapauksessa) vaan todella kiehtovalla tarinalla ja hyvin rakennetuilla henkilöhahmoilla – jotka ovat todellisia. Kolmeen osaan jaettu kasvutarina oli niin koukuttava että kannoin sen mukaan vaelluksellekin!

HÄMEENKADUN UFF

En ollut käynyt UFFilla varmaan, öhm, 17 vuoteen kun piipahdimme brunssin jälkeen sunnuntaina Hämeenkadun UFFille… ja mikä shoppailutaivas! Jos on tällainen pitsin ja kukkamekkojen ystävä niin se oli taivas. Nyt sain Espanjaa varten punaisen kaftaanin ja loppukesän festaririentoihin hipsterhameen ja sinne jäi juuri täytetyt vintagevalikoimat täyteen kaikkea herkullista. Menkää ja tyhjentäkää hyllyt!

Näillä jutuilla siis kohti keskikesää. Ciao!

MAAILMAN PARAS PODCAST

Pahoittelen mahtipontista otsikkoa. Se ei välttämättä ole absoluuttinen totuus, sillä en todellakaan ole kuunnellut kaikkia maailman podcasteja ja vertailu olisi silloinkin melko subjektiivinen. Mutta mun oma elämänlaatuni nousi, ja työteho laski, kun löysin Auta Antti-podcastit muutama viikko sitten. Tiedän, että olen taas myöhäisherännäinen. Bonusperheen bongasin vasta toisen tuotantokauden aikoihin. Broad Cityn kanssa olin niin myöhässä, että ehdin fiilistelemään vasta viimeistä. Ensi vuonna ehkä löydän sellaisen sarjan kuin Game of Thrones ja tulen suosittelemaan sitä. En ole maistanut vielä Kombuchaakaan.

Auta Anttia päädyin kuuntelemaan lopulta siksi, että Kuolema-jaksoon oli haastateltu Einen Ronia, joka menehtyi haastattelun ja jakson julkaisun välissä. Näyttelijä/kirjailija/yleislahjakkuus Antti Holman podcastit jäivät välilehdelle auki, ja kerran yöllä paiskiessani monotonisia rutiinihommia ajattelin, että voisin kuunnella jotain muutakin kuin Spotifyn viikon suosituksia (jotka ovat niin osuvia, että voisin mennä sen algoritmin kanssa naimisiin, koska tuntuu että kukaan ei tunne mua yhtä hyvin kuin Spotify!). Jäin koukuun. Sen jälkeen olen kuunnellut läpi melkein molemmat tuotantokaudet ja nyt joutunut suorastaan hillitsemään itseäni, etten liian nopeasti kuuntelisi niitä läpi.

Olen aivan fanityttö. Antti Holma on terävä ja itseironinen, empaattinen ja suora – ja jaksoissa käsitellyt kysymykset niin randomisti elämän joka osa-alueelta, että tätä voisi kutsua surutta yleissivistäväksi ohjelmasarjaksi. Olen oppinut tekemään vaahterasiirapilla ryyditettyä granolaa ja saanut ihan ilmaiseksi yleispätevän saliohjelman. Holman suurin ansio on brutaali rehellisyys, joka ei ole ilkeyttä vaan toteavaa, lohdullistakin: Paras tietenkin olisi jos olisi säännöllinen vuorokausirytmi ja terveellinen ruokavalio, mutta eihän kenelläkään ole sellaiseen aikaan. Holma sanoo niitä asioita, joita kysyjät eivät ehkä halua kuulla – mutta tarvitsevat sen tiedon kuitenkin. Harmittaa, ettei tällä hetkellä ole mitään kysyttävää (paitsi ehkä neuvoja arvonlisäverotukseen sekä sopivan kameraobjektiivin valintaan, ja niistä kysely olisi Holman lahjojen ja ajan haaskuuta), sillä jos jonkun neuvoja ottaisin vastaan mukisematta niin Holman. Uskoisin.

Parasta tässä on se, että pakkomielteisen podcastputken seurauksena olen alkanut ajatella Antti Holma-äänellä. Tai ei se ehkä ole parasta, se on varmasti monen mielestä hieman huolestuttavaa ja ymmärrän senkin. Mutta nyt kun alan aamuilla hötkyillä kun kaikki on levällään ja lapset makaa alasti television edessä täysin kuuroina, voin kuulla Antti Holman terapeuttisen selostuksen tilanteestani: kuuleppa suurperhe-Sirkku, ihan itse halusit nämä pikku herrankikkareet ja nyt vaan otat rauhassa, juot kupin kahvia ja sitten puet ne vaikka väkisin. Oih, verbaalista iloa ja viisauksia samassa paketissa. Kuunnelkaa. Tämä ei ole ajanhukkaa.

Mutta maailma on ilokseni täynnä hyviä podcasteja. Vaalejen alla kuuntelin paljon Ylen poliittista tarjontaa, ja totta kai kaikilla uskottavilla äitibloggaajilla on omansa (esim. Valeäiti, Lähiömutsi ja Mamma Rimpuilee!). Ja jos vielä yhden kuuntelusuosituksen saan heittää niin se on ihan äänikirja, itsensä kirjoittajan lukemana: koomikko/juontaja Trevor Noah on kirjoittanut kirjan Born a Crime, joka kertoo hänen tragikoomisen kiehtovasta lapsuudestaan Etelä-Afrikassa. Kirja on yhtä aikaa hillitön ja surullinen, raadollinen ja inspiroiva. Ja Noahin Etelä-Afrikan nuotti on hunajaa korvilleni.

EPÄSUOSITTU MIELIPIDE NUMERO 1

Muistatteko, kun kerroin että olemme korkanneet 8-vuotiaan kanssa Harry Potter-kirjasarjan? En nimittäin itse ollut koskaan Pottereita lukenut, mutta nähnyt suunnilleen puolet kahdeksasta kirjoihin perustuvista Harry Potter-elokuvista. En ole ehkä ollutkaan parasta kohderyhmää, mutta olen suhtautunut kirjasarjaan kunnioittavasti: Sarjan luoja,  palkittu kirjailija J.K.Rowling on luonut kokonaisen taikamaailman tyhjästä, menestynyt ja muuttanut aika monen nuorisolaisen elämää. Meilläkin asuu yksi intohimoinen Harry Potter-fani, joka haaveilee mustasta tukasta, silmälaseista ja salama-arvesta otsaan, lemmikkipöllöistä ja näkymättömyysviitoista puhumattakaan. Hän uskoo myös kovasti saavansa kolmen vuoden päästä kutsun Tylypahkaan…

Ja sitten on kyyninen 33-vuotias äiti-ihminen, joka lukee Harry Pottereita joka ilta joko yhdelle tai kaikille kolmelle Harry Potterin ja tämän ystävien seikkailuista. Ja nyt, kolmannen kirjan loppupuolella, en voi välttyä siltä ajatukselta että Harry Potter on todella yliarvostettu. En nyt puhu tästä velhokokelaan hahmosta vaan näistä kirjoista. Olen eri mieltä enemmistön kanssa myös Jaana Kapari-Jatan suomennoksesta, joita pääasiassa on ylistetty. Nostan kyllä hattua nimien ja tavaroiden mielikuvituksellisesta nimeämisestä, sillä kirjoissa on ollut yksi sun toinen ihmeellinen olento, taikaliemi tai vanha noita käännettävänä suomeksi. Mutta ihan rehellisesti sanoen kieli on muuten mielestäni melko köyhää, ja varsinkin jatkuvasti toistuvat samat verbit saavat mut välillä hulluksi, ja lukiessa korvaan jatkuvasti toistuvaa ”sanoa”-sanaa vähän värikkäämillä synonyymeilla.

Kirjasarja voi vielä yllättää, enkä voi tuomita sitä täysin. Toistaiseksi kuitenkin tarinat tuntuvat toistavan itseään – mutta jälleen kerran todettakoon, että ehkä sitä kolmekymppisenä kaipaa kirjoilta vähän monimutkaisempia ulottuvuuksia ja alakoululaiselle tämä on juuri sopivan jännittävää ja syvällistä. Eniten kuitenkin tökkii hahmojen ulkonäköjen kuvailu. En tiedä onko ongelma jo alkuperäisessä teoksessa vai käännöksissä, mutta läskittely, vahvoilla stereotypiolla ja ihmisten ulkonäköön keskittyvillä kuvauksilla ei mielestäni ole enää 2010-luvulla paikkaa. Tuntuu kiusalliselta lukea lapselle niin selkeää kuvausta siitä, miten lihavat hahmot ovat kömpelöitä, ilkeitä, laiskoja ja pahoja, tai sitten jollain muulla tavalla ulkoisesti epämiellyttävät henkilöt vastaavasti luonteeltaan läpimätiä. Argh.

Taidan kuitenkin olla mielipiteeni kanssa aika yksin. Yritin googlata Harry Potter on yliarvostettu ja Harry Potter on oikeasti aika huono, mutta tuloksetta. Me jatkamme kyllä urhoollisesti ja luemme kaikki seitsemän osaa, ja katsomme aina päätetyn kirjan kunniaksi elokuvan yhdessä. Ja ei, ennen kuin kukaan kysyy niin tuskinpa voisin itse kirjoittaa parempia kirjoja! Mutta silti odotan salaa sitä, että siirrymme seuraavaan kirjasarjaan… eli Taru Sormusten Herrasta-trilogiaan.