MUINA MYYJINÄ

Kun on 30 vuotta hamstrannut tavaraa, siitä ei pääse ihan sekunnissa eroon. Melkoinen katumusharjoitus tämä kevät on ollutkin, tällaiselle ”jos nyt kuitenkin tarvitsen tätä paritonta kahden euron helmikorvakorua joskus”-säästäjälle. Meillä tosiaan mukaan lähtee maksimissaan viisi kuutiota kamaa, ja siitä ison osan vie lasten legot, kirjat ja vaatteet, ja Suomesta vuokraamme 1,5 neliön varaston. Kirjoitin jo aiemmin siitä henkisestä luopumistyöstä: tavaroille pitää arvioida tunne- ja käyttöarvo ja sitten laskea, onko niiden kuljettaminen Euroopan läpi tai varastoiminen varsin korkeaan neliöhintaan sen arvoista.

Lopputuloksena tietenkin on ollut todella monesta asiasta luopuminen. Monella tapaa se on ollut hilpeää: hei me voidaan myydä kaikki toppavaatteet, koska niitä ei ainakaan ensi talvena toivottavasti tarvita! Tosin niiden toppavaatteiden kauppaaminen kesällä ei ole ollut kauhean helppoa. Astioita, petivaatteita ja huonekasveja olemme delegoineet kavereille ja tällä viikolla meiltä haettiin päivän varoitusajalla pyykki- ja astianpesukoneet uuteen kotiin. Emme saaneet niistä rahaa mutta varmasti roppakaupalla hyvää karmaa, sillä ne menivät kotiin jossa pesukone oli juuri aiemmin hajonnut. Onneksi on Facebook, jossa on helppo huudella.

On tietenkin selvää, että emme ole päässeet omillemme kun olemme myyneet omaisuutta pois. Sehän on tietenkin ihan selvää, ettei käytetyllä tavaralla voi tehdä voittoa. Paitsi muumiastioilla! Tämä on naurattanut meitä keväällä paljon, myös matkalla pankkiin (emme nyt puhu mistään uskomattomista summista, mutta yllättävistä rahoista, joilla on sitten käyty nepalilaisessa syömässä tai ostettu pojille potkulaudat). Mulle ei ole lapsena ostettu osakkeita, mutta myös harvinaisten Muumimukien arvo on noussut mukavasti. Varmaan itse asiassa paremmin kuin joidenkin osakkeiden.

Eniten olemme käyneet kauppaa paikallisissa Facebook-ryhmissä, Torissa sekä sitten Hietsun kirppiksellä, josta voittoa jäi 118 euroa – ja siellä myytiin sellaisella osta yksi ja saat seitsemän kaupan päälle-mentaliteetilla. Tori.fi:n kautta myyminen on ollut ihan oma taiteenlajinsa ja sitä kautta on tullut tavattua melkoisia persoonia: suosikkini oli isoisäni pilkkivälineet ostanut keski-ikäinen kalamies, joka osasi vieheiden perusteella antaa aika tarkan luonneanalyysin pilkkitarvikkeiden edellisestä omistajasta. Sitten on tietty se ”toinen ääripää”, jossa pyydetään mikroskoopilla otettuja kuvia kahden euron kamasta ja säädetään noudon kanssa niin kauan, että lopulta päädyn viemään tavaran roskiin. Olemme varanneet vielä yhden kerran kirppispöydän, eli tervetuloa Hakaniemeen ensi sunnuntaina shoppailemaan, ja sen jälkeen tavarat jaetaan tutuille ilmaiseksi. Vähän kyllä surettaa: meillä oli komea kirjahylly, mutta sen sisällön siirtely ympäriinsä ei vaan tunnu järkevältä.

Tämä on ollut vapauttavaa, mutta odotan innolla aikaa Espanjassa kun kotona ei koko ajan katsele ympärilleen sillä silmällä, että mitä tänään laittaisi myyntiin. Oma vaatekaappi on kokenut karsintaa kun olen todennut, että on turhaa rahdata mukana sellaisia vaatteita, jotka eivät edes mahdu päälle, ja jäljelle jäävät vain suosikit. Sitä ennen meillä on alle kolme viikkoa aikaa päästä eroon verhoista, tuikuista, kirjoista, toppahanskoista ja urheiluvälineistä.

P5213211.jpg

FAKTAA JA FIKTIOTA VANHEM-MUUDESTA

Olen yllättänyt itsenikin lukemalla muutaman kirjan tässä kaiken muuttokiireen keskellä. Kun on monta vuotta tahkonnut lähinnä akateemista kirjallisuutta ja tutkimustuloksia, on tehnyt hetkittäin vähän vaikeaakin palata lempilapseni proosan pariin. Kuitenkin luin kaksi kirjaa tässä keväällä, mikä sinällään on ihan saavutus, ja haluan siitä ihan julkisesti puhua näin blogissa (koska en ole päässyt lukupiiriin sen yhden kerran jälkeen, voi ruuhkavuodet minkä teitte!).

kirjat.jpg

SYLIIN – INA WESTMAN

Ensin luin Ina Westmanin esikoisromaanin Syliin. Siinä oli niin paljon tuttua, minkä kohdalla teki mieli huutaa ”hei mäkin olen ollut sillä osastolla!” tai ”tiedän tasan miltä susta tuntuu!”. Teos kirjoittaa paljon sellaisia ajatuksia, joita uskoisin pyörivän niin monen äidin päässä, ja käsittelee myös isyyttä ja vanhemmuutta erilaisten kohtaloiden kautta. Moneen toisiinsa kytkeytyvään henkilöön ja ajanjaksoon on helppo päästä sisälle ja kirja oli varsin nopealukuinen, juuri sellainen ahmittava. Aihepiiri liippasi kovin läheltä ja esiin tuotiin kauniilla tavalla ne heikoimmat hetket kuin ne, jolloin rakkaus meinaa räjäyttää rinnan.

Jos nyt jotain pitää kritisoida (ja kun minä olen kyseessä niin kyllä, jotain pitää kritisoida) niin kestän vielä episodiromaaneissa sen, että tarinat kiedotaan yhteen yhteisen nimittäjän kautta ja se on joskus hieman alleviivaavaa, mutta en kestä sitä, että kirjassa on oltava jonkinlainen conclusion, sellainen selkeä loppuratkaisu. Mielestäni kaikkia lankoja ei tarvitse päätellä eikä jokaiseen kirjan kysymykseen tarvitse saada vastausta, se oikeastaan on kaunokirjallisuuden kauneuttakin. Mutta jos olisin unohtanut lukea viimeisen luvun, en olisi saanut tätäkään kappaletta kirjoitetuksi.

JOKA HETKI OLEMME YHÄ ELOSSA – TOM MALMQUIST

Koska tämä kirja oli saanut voittopuoleisesti positiivisen vastaanoton suunnilleen kaikissa medioissa ja aihepiiri (äidin kuolema synnytyksen jälkeen, tuoreen isän suru ja selviäminen sekä toisaalta byrokratia, aikuisten lasten ja vanhempien suhde…) kiinnosti kovasti, katsoin asiakseni oikein varata kirjan ja kävellä viisi minuuttia ennen varausajan päättymistä se hakemaan. Tunnen itseni kuitenkin nyt jonkinlaiseksi luokkapetturiksi kun totean, etten pitänyt siitä niin kauheasti. En ainakaan ihan ymmärrä kaikkia ylisanoja, vaikka sekin on kaunokirjallisuuden iloja, nuo jokaisen omanlaiset lukukokemukset!

Kirja alkaa heti käännekohdasta, kun Tomin vaimo Karin kiidätetään sairaalaan, esikoistytär leikataan ulos ennenaikaisena ja pian vaimo kuolee. Kaikki tämä kuvataan kliinisesti ja sinällään arvostan kirjassa sitä, ettei millään mässäillä, ei kuolemalla, ei syntymällä. Itseäni häiritsi eniten hengästyttävä kirjoitustapa: dialogi on sekavaa, lauseet pitkiä tai lyhyitä mutta aikahypyt, keskustelut ja oikeastaan koko kirjoitustyyli tuntui enemmän teennäiseltä (ja vaikeaselkoiselta) kuin luontevalta. Kirjan on kääntänyt Outi Menna ja uskon, että sama tyylikeino on käytössä alkuperäisteoksessakin, Malmquisthan on runoilija (ei sillä että se välttämättä selittäisi kaiken). Loppua kohden siihen tottui ja ärtymyksen sijaan pystyi keskittymään sisältöön, realistisesti kuvatut hahmot alkoivat tuntua tärkeämmiltä ja heräsi muitakin tunnereaktioita kuin tylsistyminen.

Jollei kirja olisi ollut niin paljon myöhässä, että sakkomaksua pukkasi ja silloin sisuunnuin lukemaan sen loppuun, kesken olisi jäänyt. Hyvä, ettei jäänyt, sillä pidin enemmän loppuosasta jossa Karin muuttuu todellisemmaksi hahmoksi kuin letkuihin kiinnitettynä leukemiapotilaana, kertoja alkaa tuntua sympaattisemmalta, byrokratia koomiselta ja surun eri spektrit tutummilta. Mutta vähän epäilen, että itselleni löytyy vielä paljon suurempia suosikkeja eikä tämä ihan lunastanut niitä lupauksia, joita eri arviot olivat antaneet.

Mitä sitä seuraavaksi lukisi?

UNELMAHOMMISSA

Kun on suhtautunut ystävän teokseen, tai ainakin sen ydinsanomaan, julkisesti hieman skeptisesti (tietenkin lukematta koko kirjaa) niin sähköpostiin ilmestynyt kutsu kirjan julkkareihin eli Unelmahommissa afterworkkiin vähän kuumotti. Että roastataanko siellä nyrpeä kriitikko, joka perää oikeutta laitossiivoojille ja bussikuskeille tai laitetaanko mun lautaselle salaa laksatiivia (ei tarvinnut, oksennustauti alkoi heti kun pääsin bileistä kotiin…). Mutta niin. Pelkkää positiivista energiaa säteilevä Lähiömutsi-Hanne ja Suomen lahja Islannille tai toisin päin, Salamatkustaja-Satu, kutsuivat juhlimaan kevätvauvaansa eli Unelmahommissa-kirjaa, ja kuulemaan hieman median ja monen muun elämän osa-alueen monitoiminaisen Laura Frimanin, rohkean kahvibisnesmiehen Riku Uskin sekä sydäntään radikaaleihinkin ratkaisuihin seuraavan Maaretta Tukiaisen ajatuksia siitä, millaisia unelmia ja hommia heillä on.

kyro-distillery.jpg

Ajatusten lisäksi mukaan annettin kassillinen kaikkea kivaa, kuten anopille adoptioon annetut orvokit (mehän muutamme ensi kuussa, kääk, nyt ei ehdi keskittyä kukkiin!), pikakahvia ja tietenkin itse kirja, WSOY:n julkaisema Unelmahommissa-teos. Vaikka viime aikoina lukeminen on painottunut tieteellisiin artikkeleihin, päädyin viettämään vapun karanteenissa ja silloin ajattelin antaa luvan irrotella tällaisen vähän vähemmän muodollisen tekstin kanssa – olkootkin, että kirja kuulemma löytyy tietokirjahyllystä!

unelmahommissa.jpg

Olisi pitänyt lukea kirja ennen julkkaribileitä (tämä olisi ollut mahdollista, koska unelmaduunarit olivat ihan muilla mantereilla itse syntymähetkellä) jotta keskusteluista olisi saanut vähän enemmän irti. Selväksi tuli kuitenkin, että mitään leppoisaa kahviloissa kirjoittelua ei kenenkään työ ollut ja näin peruslaiskaa ihmistä vähän kauhistuttikin, kun Friman, Tukiainen ja Uski luettelivat työtehtäviään, erilaisia projekteja, viritelmiä ja whatnot. Yrittäjyys ja freelancerius tuntuivat olevan niin julkkaripaneelissa kuin kirjassakin vahvasti osa unelmahommia, oikeastaan kukaan ei ylistänyt olevansa unelmaduunissa jonkun toisen palveluksessa. Tämä lienee yksi syy siihen mun alkuperäiseen ahdistukseeni, joka inspiroi itkemään blogissa: olen koko ajan tehnyt töitä muille, nauttinut säännöllisestä tulosta ja siitä, että joku muu murehtii eläkemaksuistani, ja itselleni osa unelmaduunia on ollut henkinen vapaus, jonka turvallinen työsuhde on tarjonnut. Toisaalta kirjahan tuli loistavaan saumaan: olen työtön, vastavalmistunut kotiäiti jolla on edessä iso elämänmuutos ilman mitään varmuutta. Tässä kai olisi todella loistava hetki rohkeammille ratkaisuille? (Saako silti pelottaa?)

Kirja oli taitavasti kirjoitettu, joskin aika proosallinen ja taiteili hetkittäin vähän elämänkerrallisen ja self-help oppaan välillä. Se oli realistinen ja rehellinen (ihanaa, puhuttiin euroista ihan niin kuin euroina eikä ympäripyöreitä summia ”pärjäämisestä” jne), kerrottiin hyvin konkreettisia esimerkkejä kirjoittajien kokemuksista niin ammattibloggaajina, matkailutoimittajina kuin kauppiainakin. Jonkin verran oli toistoa, tai ehkä se vain tuntui siltä kun monet tarinat ja taustat olivat tuttuja kirjailijoiden blogeista. Haastattelut olivat hyvää vaihtelua, ne kirjoitettiin miellyttävän henkilökohtaisella otteella ilman, että menestyksen mittariksi oltaisiin asetettu maine ja mammona vaan koko kirjan keskeinen viesti (onnellisuus on menestyksen tärkein mittari!) ja niiden ansiosta löysin myös ihanaa norjalaista ruokataidetta Instagramista!

unelmahommissa-afterwork.jpg

Vähän epäreilulta tuntuu vaatia yhdeltä opukselta ratkaisua kaikkien ihmisten uraongelmiin, mutta pidän yhä kiinni siitä, mitä alun perin kirjoitin: Unelmahommissa on todella inspiroiva teos niille, joilla on luovaa hulluutta, intoa ja ideoita, rohkeutta ja vähän rahaa säästössä, selkeä visio (tai visio, jonka kirjan lukeminen kyllä viimeistään selkeyttää!) ja vähän vapautta. Mullekin kirja antoi potkua aloittaa yhden bloggaamiseen liittyvän ”aluevaltauksen” kokeilu, vaikka se on vielä sellainen ajatus (tai no okei siis haave) josta en ole kauheasti kehdannut edes ääneen puhua. Kirja ei markkinoi itseään yleispätevänä uraoppaana, vaikka mä vähän niin kuin vaadin siltä sellaista että nyt ratkaistaan kaikkien duunarien maanantaiangstit ja palkkatyön murros kahden naisin voimin: se ei ole mahdollista, ja autolainan kanssa jumissa oleva sairaanhoitaja-yksinhuoltaja ei ehkä saa tästä irti muuta kuin lievää ahdistusta. Mutta uskon, että moni saa myös uskoa ja toivoa tehdä arjesta sellaista, ettei perjantai olekaan se työviikon ainoa tavoite. Sanon siis kiitos kirjasta, Hanne ja Satu. Siis en tarkoita nyt että kiitos tästä fyysisestä kappaleesta, jonka sain (tai siis kiitos siitäkin – se muuttaa seuraavaksi Ruotsiin motivoimaan muita!) vaan kiitos, että kirjoititte todella avoimesti työstänne, ylpeydellä ja toisaalta terveellä itsekritiikillä, jaoitte neuvoja ja vertaistukea ja olitte just sellaisia tyyppejä, joita etenkin työelämä tarvitsee enemmän.

Työstään voi tehdä itsensä näköisen. Työtä voi tehdä silloin kun itselle sopii ja siellä, missä itselle parhaiten sopii. Harrastuksesta voi muokata itselleen kannattavan työn. Työkseen voi tehdä jopa asioita, joista olisi vapaa-aikanaan valmis maksamaan. 

KANI JOKA TAHTOI NUKAHTAA

Tää Kani joka tahtoi nukahtaa on kuulemma maailman suosituin unisatu. Mua alkoi jo naurattaa pelkkä kirjan nimen kirjoittaminen kursiivilla, sillä tässä sadussa kursiviilla kirjoitetut kohdat luetaan erityisen hitaasti ja rauhallisesti. Kirjassa on siis ihan kätevät lukuohjeet: neuvotaan milloin painotetaan ja milloin hidastetaan, milloin haukotellaan ja milloin sanotaan lapsen nimi. Kirja on siis kirjaimellisesti unisatu – sen oikea nimitys lienee jopa nukutussatu. Kirjan on kirjoittanut käyttäytymistieteilijä ja NLP-valmentaja Carl-Johan Forssén Ehrlin, että mistään amatööriäitien näpertelystä ei ole kyse.

P3182707.jpg

Lasten nukahtamiset eivät meillä (enää) ole varsinaisesti mikään massiivinen ongelma: yleensä kahdeksaan mennessä kaikki iltarutiinit (kylpy, iltapuuro ja sata porkkanaa, hammaspesut ja kirja tai niinä iltoina, kun äidillä on vähän hommaa, Youtubesta kuunneltu iltasatu…yleensä Pikku Kakkosessakin nähty Pirkka-Pekka Peteliuksen kertomia klassikoita) on hoidettu ja yksi kerrallaan kolmikko simahtaa, yleensä keskimmäinen ensin ja esikoinen viimeisenä, kokeiltuaan vakiotemppuaan eli ”voitaisko pelata vähän?” pikkuveljien nukahdettua. On meillä ollut niitäkin aikoja, kun nukutusshow on kestänyt nelisen tuntia ja vaatinut kaikki mahdolliset temput kärrynpyöristä tantriseen suhinaan, mutta kuten yleensäkin lapsiperheessä, ongelmat helpottavat (ja saat uusia ongelmia tilalle!) lasten kasvaessa. Nukkuminen on sen sijaan ollut aina ongelma. Aina. Ensimmäinen, joka nukkuu 9-10 tuntia yössä putkeen heräämättä on esikoinen, ja tämä käänne kohti kunnon yöunia tapahtui vasta n.5-vuotiaana. Kaikki ovat olleet aina kovia heräilemään yöllä, valvottamaan, vaatimaan palvelua pikkutunneilla, pyörimään ja hyörimään levottomasti ja pitämään huolen siitä, ettei äitinsä silmäpussit pääse vahingossakaan pienenemään.

Kani joka tahtoi nukahtaa-kirjassa luvataan myös sikeämmät yöunet, joten pitihän tähän sensaatioon sitten tarttua. Lapset olivat tietenkin ihan että jeejee, meillä iltasatu on yksi päivän parhaimpia hetkiä (eikä vähiten siksi, että tiedän oman rauhan olevan noin yhden Minttu-kirjan ja puolen tunnin päässä…) ja uudet kirjat otetaan aina ilolla vastaan. Normaalisti luemme iltasadun yhdessä kasassa, mutta nyt käskin kaikki omiin sänkyihinsä – kirjassa vähän vihjailtiin, että lapset saattaisivat nukahtaa jo hyvissä ajoin ennen loppuratkaisua (joka on – spoiler – kanin nukahtaminen!). No, miten meni noin niin kuin meidän mielestä?

P3182709.jpg

Lapsen nimen ujuttaminen satuun? Huono idea (boldatut kohdat luetaan kirjassa erityisen painokkaasti!). Isommat pojat pyörittelivät silmiään, oli vissiin sen verran läpinäkyvää, mutta aina kuullessaan tutun nimen tuo 2,5-vuotias alkoi toistaa nimiä iloisesti huutaen. Kirja sinällään on aika pitkä, joten uskoisin sen oikeissa olosuhteissa toimivankin, tosin varmasti tyypit nukahtaisivat jos lukisin niille 20 sivua Tekniikan Maailmaakin. Poikien piti olla sinällään varsin vastaanottavassa tilassa: he olivat käyneet jumpassa ja remunneet kolme tuntia kevätauringossa.

Kirjassa on hassuja lauserakenteita, joilla on epäilemättä psykologinen tarkoituksensa, mutta jatkuva ”nyt”-sanan toistelu sai esikoisen parahtamaan tuskaisesti jossain sivun 16 kohdalla ”mikä ihmeen NYT-kirja tää on!?”. Keskimmäinen ilmoitti noin kahden sivun välein voitonriemuisesti, että ”olen muuten aivan pirteä, tämä ei toimi!” – vaikka en ollut edes paljastanut kirjan salaista agendaa lapsille. Kuopus huusi aina riemukkaasti NYT! tai veljiensä nimiä, kun niitä erehdyin ääneen lausumaan ohjeiden mukaan. Kukaan ei nukahtanut. Ei edes sinne päin. Kirja herätti suurta kritiikkiä kohdeyleisössä, jonka mielestä teos oli outo ja siinä haukoteltiin liikaa. Siinä missä yleensä nautin yhteisistä lukuhetkistä, tämä oli enemmän pakkopullaa. Tiedän kyllä, että tietyssä pisteessä sitä tekee mitä vain että saisi pikku pullasormet höyhensaarille, mutta en oikein osaa kuvitella käyväni tätä kirjaa läpi joka ilta nopeamman nukahtamisen toivossa.

P3182708.jpg

No, pojat kuitenkin nukkuivat yön poikkeuksellisen sikeästi. En tiedä oliko selitys tähtien asento, tämä nukutussatu vai kaikki päivän aktiviteetit ja täysi vatsa ja optimaalinen uupumustila, mutta arvostan joka tapauksessa sitä, että mun ei tarvitse öisin montaa kertaa taluttaa ketään vessaan, silitellä uudestaan uneen tai vakuutella, että on muuten vielä yö ja kyllä vielä kannattaa nukkua. Päätin sitten kokeilla uudestaan seuraavana iltana, mutta tällä kertaa säästin itseltäni tämän vähän vähemmän inspiroivan iltasadun ja annoin lasten kuunnella sen Youtubesta. Esikoinen kyllä protestoi, että ”EI TAAS TÄÄ NYT-SATU!” mutta tadaa, jokainen lapsi oli unessa alle 10 minuutissa. Äiti myös. Yö oli kuitenkin ennätyksellisen levoton, joten ei, vieläkään en ole vakuuttunut. Saatan toki jatkossakin joskus lukea tämän unisaduksi, jos ovat olleet oikein tuhmia päivällä.

Kyllä, kun on tarpeeksi väsynyt ja epätoivoinen ja valmis lähettämään lapset sirkuksen mukaan kun iltapelleily käy voimille niin sitä kokeilee kaikkea. Kani-kirjaakin. Ja olen todella iloinen jokaisen perheen puolesta, jossa tämä tarina toimii tarkoituksenmukaisesti auttamalla lapsia rauhoittumaan ja jopa nukahtamaan. Mä totesin, että meillä iltasatu saa jatkossakin olla joka ilta erilainen ja joskus vähän jännäkin ja jos se tarkoittaa ylimääräistä varttia unta odottavien lasten vierellä varroten niin olkoot niin. Tää kirja lähtee nyt takaisin kirjastoon, käykää sieltä lainaamassa omanne (en nyt ainakaan ostamaan suosittele!).

P3182711.jpg
I feel you, sister.