TANNERIN BRUNSSI JA MUITA SUOSITUKSIA

wAh, kesä on alkanut niin kivasti että loppusuven voi vaikka sataa. Ja tässä muutamia asioita, joiden takia kesä on ollut ihan huippu toistaiseksi:

TANNERIN BRUNSSI

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tiesittekö, että ravintola Tannerissa tarjoillaan nykyään myös sunnuntaibrunssia? Koska olen aiemmin fiilistellyt Tannerin aamupalaa, ilahduin suuresti kutsusta päästä testaamaan Tannerin sunnuntaibrunssi*. Se tuli täydelliseen saumaan, sillä brunssithan ovat lempilajini ja viime sunnuntaina se tuli todella tarpeeseen, sillä edelliset päivät olin kreisibailannut Sidewaysissa ja olotila oli hieman…heikko. Tannerissa brunssi tarjoillaan pöytiin hyvin samalla tyylillä kuin heidän ihana aamiaisensa, eli ei mitään mättöbuffettia. Aamiaislautasia on isoa ja pientä, ja niitä saa muokattua oman maun ja tarpeiden mukaan niin vegaanisiksi kuin gluteenittomiksi. Itse rakastin raskileipää ja kirnuvoita, seuralainen oli hulluna juustoihin. Mahan sai todella hyvin täyteen jo pienemmällä, 15 euron aamiaisella, mutta jos kaipaa brunssiähkyä niin iso lautanen toimii taatusti. Itse annan Tannerille aina lisäpisteitä siitä, että musiikki oli rentoa ja äänenvoimakkuus sopiva, ja miljöö ja henkilökunta Helsingin parhaimmistoa. Ja nyt vasta tajusin, että en syönyt tällä brunssilla mitään makeaa… eikä se haitannut yhtään! (Tiskillä kyllä näkyi taas suosikkileivoksiani pasteis de belemiä, mutta juhlahumun jälkeen ilmeisesti ei tarvittu niin suuresti sokeria…).

OLYMPUS DIGITAL CAMERA* brunssi syöty ilmaiseksi

TAUKOJUMPPA

Kun tekee töitä kotona ja se on aika usein suhteellisen epäergonomista, joko ruokapöydän äärellä tai mytyssä sängyllä, olen alkanut iloita taukojumpista jotka virkistävät kehoa ja mieltä. Koiran kanssa tulee tietysti käytyä koirapuistossa, mutta olen löytänyt taas Yogaian ilot, ja jos on oikein huono päivä niin sitten sellainen aggressiivinen vartin tanssisessio. Parhaita biisejä siihen on Beastie Boysin Sabotage, Shut ’Em Up Prodigyn, Public Enemyn ja Manfred Mannin versiona sekä Bonnie McKeen Bombastic.

STADIN PARAS PYÖRÄKORJAAMO

Pyöräilykausi on käynnissä! Ja jos satut asumaan Itä-Helsingissä (ja kannattaa toki tulla kauempaakin) niin Herttoniemenrannasta löytyy Hiltusen pyörähuolto, jossa on aika lailla paras ja nopein palvelu sekä siitä huolimatta leppoisin asenne pyöränkorjaamiseen.

JESSE MARKIN

Nyt, ystävät, kannattaa olla edelläkävijä ja alkaa viimeistään nyt fanittaa tätä artistia, jota ei ikinä uskoisi kotimaiseksi – tämä on siis kehu, sillä soundi on niin mielettömän hyvä, levy hieno kokonaisuus ja kansainvälinen läpimurto toivottavasti lähellä. Kävin katsomassa Jesse Markinin keikan Sidewaysissa ja olin jo aiemmin soittanut repeatilla lempibiisejäni Jerichoa, Bloodia ja Bad Doll ExperimentiäFolk-albumi julkaistiin toukokuun lopussa ja JOKAISEN PITÄÄ KUUNNELLA SE NYT HETI.

HYDRACOLOR-HUULIRASVAT

En tunnetusti ole mikään maailman paras meikkivinkkaaja ja luultavasti monet katsovat parhaaksi tehdä juuri päinvastoin kuin mitä meikäläinen neuvoo, mutta… sain myös ystävät hurahtamaan näihin! Hinta-laatusuhde ei voisi olla paremmin kohdallaan kun nämä sävytetyt huulirasvat olivat ainakin viikonloppuna Stockalla tarjouksessa neljä euroa kappale. Sävyä tulee juuri tarpeeksi että näyttää, noh, laitetulta mutta voi vetäistä vaikka sokkona. Ja tietty kosteuttaa ja suojaa, koska SPF 25. Ei, en halua kuulla jos näissä on vauvavalaan rasvaa tai jotain muuta epäeettistä, koska mulla on näitä nyt kolmessa sävyssä ja aion hamstrata vielä lisää. Luottotuote!

TARA WESTOVERIN OPINTIELLÄ

Otin tämän bestsellerin reissulukemiseksi Teneriffalle, ehkä hieman skeptisenä omanikäiseni naisen elämänkerrasta. Onneksi olin väärässä. Tämä kirja ei hurmaa poikkeuksellisen kauniilla kielellä (kerronnasta tuli mieleen hieman Valitut Palat, mutta se ei ole mikään moite tässä tapauksessa) vaan todella kiehtovalla tarinalla ja hyvin rakennetuilla henkilöhahmoilla – jotka ovat todellisia. Kolmeen osaan jaettu kasvutarina oli niin koukuttava että kannoin sen mukaan vaelluksellekin!

HÄMEENKADUN UFF

En ollut käynyt UFFilla varmaan, öhm, 17 vuoteen kun piipahdimme brunssin jälkeen sunnuntaina Hämeenkadun UFFille… ja mikä shoppailutaivas! Jos on tällainen pitsin ja kukkamekkojen ystävä niin se oli taivas. Nyt sain Espanjaa varten punaisen kaftaanin ja loppukesän festaririentoihin hipsterhameen ja sinne jäi juuri täytetyt vintagevalikoimat täyteen kaikkea herkullista. Menkää ja tyhjentäkää hyllyt!

Näillä jutuilla siis kohti keskikesää. Ciao!

MAAILMAN PARAS PODCAST

Pahoittelen mahtipontista otsikkoa. Se ei välttämättä ole absoluuttinen totuus, sillä en todellakaan ole kuunnellut kaikkia maailman podcasteja ja vertailu olisi silloinkin melko subjektiivinen. Mutta mun oma elämänlaatuni nousi, ja työteho laski, kun löysin Auta Antti-podcastit muutama viikko sitten. Tiedän, että olen taas myöhäisherännäinen. Bonusperheen bongasin vasta toisen tuotantokauden aikoihin. Broad Cityn kanssa olin niin myöhässä, että ehdin fiilistelemään vasta viimeistä. Ensi vuonna ehkä löydän sellaisen sarjan kuin Game of Thrones ja tulen suosittelemaan sitä. En ole maistanut vielä Kombuchaakaan.

Auta Anttia päädyin kuuntelemaan lopulta siksi, että Kuolema-jaksoon oli haastateltu Einen Ronia, joka menehtyi haastattelun ja jakson julkaisun välissä. Näyttelijä/kirjailija/yleislahjakkuus Antti Holman podcastit jäivät välilehdelle auki, ja kerran yöllä paiskiessani monotonisia rutiinihommia ajattelin, että voisin kuunnella jotain muutakin kuin Spotifyn viikon suosituksia (jotka ovat niin osuvia, että voisin mennä sen algoritmin kanssa naimisiin, koska tuntuu että kukaan ei tunne mua yhtä hyvin kuin Spotify!). Jäin koukuun. Sen jälkeen olen kuunnellut läpi melkein molemmat tuotantokaudet ja nyt joutunut suorastaan hillitsemään itseäni, etten liian nopeasti kuuntelisi niitä läpi.

Olen aivan fanityttö. Antti Holma on terävä ja itseironinen, empaattinen ja suora – ja jaksoissa käsitellyt kysymykset niin randomisti elämän joka osa-alueelta, että tätä voisi kutsua surutta yleissivistäväksi ohjelmasarjaksi. Olen oppinut tekemään vaahterasiirapilla ryyditettyä granolaa ja saanut ihan ilmaiseksi yleispätevän saliohjelman. Holman suurin ansio on brutaali rehellisyys, joka ei ole ilkeyttä vaan toteavaa, lohdullistakin: Paras tietenkin olisi jos olisi säännöllinen vuorokausirytmi ja terveellinen ruokavalio, mutta eihän kenelläkään ole sellaiseen aikaan. Holma sanoo niitä asioita, joita kysyjät eivät ehkä halua kuulla – mutta tarvitsevat sen tiedon kuitenkin. Harmittaa, ettei tällä hetkellä ole mitään kysyttävää (paitsi ehkä neuvoja arvonlisäverotukseen sekä sopivan kameraobjektiivin valintaan, ja niistä kysely olisi Holman lahjojen ja ajan haaskuuta), sillä jos jonkun neuvoja ottaisin vastaan mukisematta niin Holman. Uskoisin.

Parasta tässä on se, että pakkomielteisen podcastputken seurauksena olen alkanut ajatella Antti Holma-äänellä. Tai ei se ehkä ole parasta, se on varmasti monen mielestä hieman huolestuttavaa ja ymmärrän senkin. Mutta nyt kun alan aamuilla hötkyillä kun kaikki on levällään ja lapset makaa alasti television edessä täysin kuuroina, voin kuulla Antti Holman terapeuttisen selostuksen tilanteestani: kuuleppa suurperhe-Sirkku, ihan itse halusit nämä pikku herrankikkareet ja nyt vaan otat rauhassa, juot kupin kahvia ja sitten puet ne vaikka väkisin. Oih, verbaalista iloa ja viisauksia samassa paketissa. Kuunnelkaa. Tämä ei ole ajanhukkaa.

Mutta maailma on ilokseni täynnä hyviä podcasteja. Vaalejen alla kuuntelin paljon Ylen poliittista tarjontaa, ja totta kai kaikilla uskottavilla äitibloggaajilla on omansa (esim. Valeäiti, Lähiömutsi ja Mamma Rimpuilee!). Ja jos vielä yhden kuuntelusuosituksen saan heittää niin se on ihan äänikirja, itsensä kirjoittajan lukemana: koomikko/juontaja Trevor Noah on kirjoittanut kirjan Born a Crime, joka kertoo hänen tragikoomisen kiehtovasta lapsuudestaan Etelä-Afrikassa. Kirja on yhtä aikaa hillitön ja surullinen, raadollinen ja inspiroiva. Ja Noahin Etelä-Afrikan nuotti on hunajaa korvilleni.

EPÄSUOSITTU MIELIPIDE NUMERO 1

Muistatteko, kun kerroin että olemme korkanneet 8-vuotiaan kanssa Harry Potter-kirjasarjan? En nimittäin itse ollut koskaan Pottereita lukenut, mutta nähnyt suunnilleen puolet kahdeksasta kirjoihin perustuvista Harry Potter-elokuvista. En ole ehkä ollutkaan parasta kohderyhmää, mutta olen suhtautunut kirjasarjaan kunnioittavasti: Sarjan luoja,  palkittu kirjailija J.K.Rowling on luonut kokonaisen taikamaailman tyhjästä, menestynyt ja muuttanut aika monen nuorisolaisen elämää. Meilläkin asuu yksi intohimoinen Harry Potter-fani, joka haaveilee mustasta tukasta, silmälaseista ja salama-arvesta otsaan, lemmikkipöllöistä ja näkymättömyysviitoista puhumattakaan. Hän uskoo myös kovasti saavansa kolmen vuoden päästä kutsun Tylypahkaan…

Ja sitten on kyyninen 33-vuotias äiti-ihminen, joka lukee Harry Pottereita joka ilta joko yhdelle tai kaikille kolmelle Harry Potterin ja tämän ystävien seikkailuista. Ja nyt, kolmannen kirjan loppupuolella, en voi välttyä siltä ajatukselta että Harry Potter on todella yliarvostettu. En nyt puhu tästä velhokokelaan hahmosta vaan näistä kirjoista. Olen eri mieltä enemmistön kanssa myös Jaana Kapari-Jatan suomennoksesta, joita pääasiassa on ylistetty. Nostan kyllä hattua nimien ja tavaroiden mielikuvituksellisesta nimeämisestä, sillä kirjoissa on ollut yksi sun toinen ihmeellinen olento, taikaliemi tai vanha noita käännettävänä suomeksi. Mutta ihan rehellisesti sanoen kieli on muuten mielestäni melko köyhää, ja varsinkin jatkuvasti toistuvat samat verbit saavat mut välillä hulluksi, ja lukiessa korvaan jatkuvasti toistuvaa ”sanoa”-sanaa vähän värikkäämillä synonyymeilla.

Kirjasarja voi vielä yllättää, enkä voi tuomita sitä täysin. Toistaiseksi kuitenkin tarinat tuntuvat toistavan itseään – mutta jälleen kerran todettakoon, että ehkä sitä kolmekymppisenä kaipaa kirjoilta vähän monimutkaisempia ulottuvuuksia ja alakoululaiselle tämä on juuri sopivan jännittävää ja syvällistä. Eniten kuitenkin tökkii hahmojen ulkonäköjen kuvailu. En tiedä onko ongelma jo alkuperäisessä teoksessa vai käännöksissä, mutta läskittely, vahvoilla stereotypiolla ja ihmisten ulkonäköön keskittyvillä kuvauksilla ei mielestäni ole enää 2010-luvulla paikkaa. Tuntuu kiusalliselta lukea lapselle niin selkeää kuvausta siitä, miten lihavat hahmot ovat kömpelöitä, ilkeitä, laiskoja ja pahoja, tai sitten jollain muulla tavalla ulkoisesti epämiellyttävät henkilöt vastaavasti luonteeltaan läpimätiä. Argh.

Taidan kuitenkin olla mielipiteeni kanssa aika yksin. Yritin googlata Harry Potter on yliarvostettu ja Harry Potter on oikeasti aika huono, mutta tuloksetta. Me jatkamme kyllä urhoollisesti ja luemme kaikki seitsemän osaa, ja katsomme aina päätetyn kirjan kunniaksi elokuvan yhdessä. Ja ei, ennen kuin kukaan kysyy niin tuskinpa voisin itse kirjoittaa parempia kirjoja! Mutta silti odotan salaa sitä, että siirrymme seuraavaan kirjasarjaan… eli Taru Sormusten Herrasta-trilogiaan.

ÄÄNIKIRJOJEN MAAILMASSA

Nyt tekisi mieli sanoa JUMPE! Kokeilin joskus alkuvuodesta jostain blogista bongaamani alekoodin turvin BookBeatia parin viikon ilmaisjakson. Lapset ehtivät kuunnella hieman satuja, mutta oma yritykseni kuunnella chic-lit kirjallisuutta (”Kerro minulle jotain hyvää”, jos oikein muistan) pyykin viikkauksen ja kokkailujen ohessa ei jostain syystä oikein ottanut tuulta alleen, ja päätin katkaista tilauksen kokeilujakson päätyttyä. Nyt kuitenkin lukulistallani odottaneiden kirjojen määrä alkoi paisua mahdottomaksi ja tuntui, etten voisi odottaa siihen että joskus saan tilaisuuden päästä kiinni fyysiseen kappaleeseen. Olkootkin että kirjat ovat mulle melkein pyhä asia, ja rakastan niitä aina eniten painettuina versioita. Lasten kanssa vähän kauhistelen, meneekö niiden silmät ja herkkä mieli pilalle e-kirjoista, mutta nyt kun ei ole logistisesti kovin järkevää rahdata tänne kaikkea sitä, mitä mieli tekee lukea, niin hyväksyn kompromissin.

Joten otin uuden kokeilujakson käyttöön, tällä kertaa ystävän suosituksesta sillä toisella äänikirjapalvelulla eli Storytelilla. Ja valitsin ilmeisesti kirjani oikein, eli aloitin Maria Veitolan elämänkerrallisesta kolumnikokoelmasta, jossa oli vielä ripaus self-helppiä. Se tuntui, kirjailijan itsensä lukemana, mahtavalta kuuntelukokemukselta. Olen selvästi vähän vanhan kansan kirjallisuudenkuluttaja, sillä mielestäni lukemisen ”vaiva”, sekä sen vaatima läsnäolo ja keskittyminen, ovat iso osa kirjan sisäistämistä. Mutta niin vain äänikirjaa kuunnellen, kuulokkeet korvissa, löysinkin itseni ihan vapaaehtoisesti ilmottautumassa tiskivuoroon, tekemässä ylimääräistä lenkkiä koiran kanssa ja joskus vain istumassa sohvalta ja kuuntelemassa. En ole lukenut aikoihin kunnolla, koska siihen ei vain ole ollut arjessa aikaa, ja nyt tuntuu että elämänlaatu parani kerralla oikein kunnolla kun sain kirjat, edes tässä muodossa, takaisin elämääni. Mitä sitten olen kuunnellut?

Maria Veitola: VEITOLA – juuri parempaa kirjaa kuunneltavaksi on vaikea keksiä. Selkeästi jäsennelty kirja, jossa on Veitolan pitkän toimittajanuran varrelta kolumneja sekä pelkkää kirjaa varten luotuja tekstejä. Toisin kuin ilmeisen moni muu suomalainen, olen suhtautunut aina Veitolaan melko neutraalisti: en ole katsonut häntä televisiosta tai kuunnellut radiosta, kolumnit ovat olleet aina mukavia ja tyyli on ollut persoonallinen, mutta ei järkyttänyt minua eikä ehkä oikein inspiroinutkaan. Mitään ennakko-oletuksia ei siis ollut, vaikka olin kuullut kehuja kirjasta. Eikä ihme. Vaikka meillä on reilu kymmenen vuotta ikäeroa Veitolan kanssa, eivät maailmamme ole niin erillään etteikö sieltä löytyisi runsaasti resonoivia ajatuskulkuja. Äitiydestä, ystävyydestä, suhteesta omiin vanhempiin ja myös joitain yhtymäkohtia omaan nuoruuteeni Etelä-Helsingissä, vaikka JumpInn olikin meille se mystinen, cool paikka jonka ohi kuljin koulumatkani. Jonkin verran meni toiston puolelle ja mietin, miten mahtavaa olisi jos tietäisin jostain ”historiallisesti merkittävästä” ihmisestä ja hänen taustastaan näin paljon ja yksityiskohtaisesti; avoin, analyyttinen tarkastelu oli kiehtovaa, vaikka ymmärrän että kaikkia ei ehkä kiinnosta nelikymppisen naisen vahva oman napanöyhdän tutkailu. Parasta olikin se, että monet omat ajatukset saivat Veitolan teksteistä kaikupohjaa. Pitkän linjan ammattiesiintyjänä Veitolan lukeminen oli selkeää, eläväistä ja tuntui, kuin hän olisi puhutellut juuri minua.

Jani Toivola: KIRJA TYTÖLLENI – Oli helppo jatkaa toiseen kirjaan, jossa käsiteltiin kirjailijan omaa elämää, pääroolissaan hänen pieni tyttärensä Aili. Tämänkin äänikirjan kohdalla kuuntelijat saavat nauttia siitä, että kirjailija lukee itse teoksensa: tällä kertaa Toivolan matalaan, tarkasti kontrolloituun ääneen kesti tottua eikä se tuntunut yhtä soljuvalta kuin Veitolan luenta, toisaalta muutaman kerran lukiessaan jotain erityisen hauskaa tai liikuttavaa kohtaa saattoi Toivolan äänessä kuulla hymyn ja hellyyden, mikä teki kuuntelukokemuksesta taas astetta henkilökohtaisemman. Kirja itsessään oli monella tapaa todella ihana. Sieltä löytyi paljon hetkiä, joihin kolme uhmaikää läpikäyneenä vanhempana pystyi helposti samaistumaan. Kirja ei pyöri pelkästään Toivolan lapsiperhearjen ympärillä vaan sivuaa universaalimpia teemoja toistemme huomioimisesta, näkemisestä ja kuulemisesta (aihe, joka on ollut paljon omissa ajatuksissa täällä Espanjassa, jossa kaikki suhtautuvat lapsiin yhtä ihanasti kuin satunnainen taksikuljettaja Toivolan teoksessa), työuupumusta ja politiikkaa sekä haastaa hieman perinteisiä perhekäsityksiä, kaikki hyvin omakohtaisen kerronnan kautta. Hetkittäin kirja ylitti itselläni sen yksityisyyden rajan, mitä haluan toisten lapsista tietää – tämä on asia, jota varmaan jokainen lapsensa blogin osaksi ottava bloggaaja miettii ja itselläni koko ajan vahvistuu se käsitys, etten halua ”paljastaa” liikaa lapsistani, määritellä heitä enkä jakaa tilanteita, jotka lapsi itse saattaisi kaikesta luonnollisuudesta huolimatta kokea noloksi jossain elämänsä vaiheessa. Se ei kuitenkaan muuta sitä faktaa, että Toivola kirjoittaa lapsestaan äärimmäisen rakastavasti, niin, että kun hän toivoo kirjassa kannustavansa muitakin vanhempia kirjoittamaan lapsilleen, tekee mieli heti tarttua kynään ja yhtä tarkasti, yhtä hellästi kuvata niitä lapsuuden hetkiä jolloin oivallamme jotain itsestämme vanhempina, elämästä yleensä tai lapsemme ihmeellisestä persoonasta.

Henriikka Rönkkönen: MIELIKUVITUSPOIKAYSTÄVÄ – Siirtymä kirjailijoiden itsensä lukemista omaelämänkerrallisista teoksista ”kaunokirjallisuuteen” jännitti, joten päätin valita mahtavan sinkkubloggaajan Henriikka Rönkkösen pari vuotta sitten ilmestyneen Mielikuvituspoikaystävän, jossa kuitenkin on vahvasti sellainen itse eletyn sävy. Noh, toisin kuin kahta edellistä kirjaa, tätä ei voinut kuunnella ilman kuulokkeita, koska lasten korville tämä ”banaanikirja”, kuten poikani nimitti, ei sovi. Ei meinannut aina sopia munkaan korville. Kaikki, jotka ovat saaneet nauttia mun seurasta muutaman drinkin jälkeen (siis niin, että minä olen juonut ne drinkit, vaikka niitä kyllä suosittelisin seuralaisellekin) tietävät, etten todellakaan ole mikään herkkätunteinen puritaani mitä tulee tähän aihepiiriin, mutta välillä Rönkkösen pissa-kakka-penis-jutut tuntuivat vähän övereiltä ollakseen hauskoja. Siis usein, monta kertaa, nauroin ääneen hänen upeille sanavalinnoilleen ja näppärälle kielenkäytölleen – sain paljon tuijotuksia kadulla kun hekotin esimerkiksi kokemuksille karvanpoistosta Thaimaassa. Mutta toisinaan tuntui ronski kielenkäyttö olevan enemmän itsetarkoitus kuin tyylikeino, ja se väsytti. Vaikka ahmin tämänkin teoksen parissa päivässä, se vaati silti enemmän taukoja kuin kaksi aiempaa koska muuten aika yksipuolinen aihepiiri ja karski kieli alkoivat puuduttaa. Hauska ja avoin kirja kaikin tavoin, ja oli mahtavaa että sitä pystyi välillä kuuntelemaan, sopivan hetken tullen myös lukemaan puhelimen näytöltä. Olisin halunnut pitää tästä kirjasta vähän enemmän, sillä maailma kaipaa rehellisiä ja suorapuheisia naisia, mutta ei se silti missään nimessä ollut huono. Sellainen neljän tähden kirja, ainakin niille, joilla on hyvä toleranssi vaginapieruille, edes kirjallisessa muodossa.

Eve Hietamies: HAMMASKEIJU – Hmm. Olen lukenut tämän yllättäen yksinhuoltajaisän rooliin joutuneen Antti Pasasen ja hänen poikansa Paavon kasvukertomuksia jo kahden kirjan verran. Vaikka ne eivät ole minuun oikein uponneet, olen kirjojen suhteen vähän sellainen uppiniskainen: luen ne loppuun vaikka en pitäisi. Ja näköjään käyn läpi koko trilogian, vaikka jo ensimmäisessä osassa ärsyttivät minäkertojan lapsellinen ajatusmaailma (luoja suokoon, etteivät miehet oikeasti ajattele ihan noin yksioikoisesti) ja milloin mikäkin. Niin kävi tämän kolmannenkin osan kanssa. Kirjan hyvänä puolena mainittakoon se, että se on oikein kevyttä lukemista eikä jää pyörimään päähän. Ja totta kai nuo kirjassa paljon esillä olleet ekaluokkalaisten jutut ovat tosi tuttuja meilläkin, eli samaistumispintaa kyllä löytyi. On endermänit ja griipperit ja kaikki se, mitä en vaan tajua. Henkilöitä kuvattiin aina hyvin lämpimästi, mikä on hyvä. Tämän kirjan luin ja kuuntelin sekaisin ja usein suosin lukemista, koska ensimmäistä kertaa lukija ärsytti. Sellainen huokaileva ja itsesäälinen äänenpaino lisäsivät tuskastumistani päähenkilöön, mikä tietty on aina vähän huono kirjakokemuksen kannalta. Nyt kun kaikki kolme kirjaa on käyty läpi, tuntuu, kuin olisi takana joku epämiellyttävä urheilusuoritus: tulipahan tehtyä! (Ja disclaimerina tiedän kuuluvani vähemmistöön, sillä monet ystäväni fanittavat juuri näitä Antti Pasasen seikkailuja todella paljon – mutta minun juttuni ne eivät ole).

Anna Karhunen, Tiia Rantanen: KAVERIN PUOLESTA KYSELEN – Tämän kirjan luin, koska sitä ei ainakaan sillä hetkellä ollut lainkaan äänikirjana tallella. Toimi hyvin koirapuistossa istuskellessa, sillä kirjan ahmaisi alle kahdessa tunnissa, sehän koostuu pitkälti pienistä anekdooteista, noloista hetkistä – kirjailijakaksikon podcastin parhaimmista. Nauraa hörähtelin kyllä monta kertaa, mutta silti päällimmäiseksi fiilikseksi jäi jonkinlainen myötähäpeä. Ei sellainen hyvä vaan sellainen enemmän antipatiaan perustuva, jossa hauska juttu typistyi ärsyttäväksi. Olen varmaan jotenkin vähän väärää yleisöä, tosikko tai sitten olisi pitänyt kuunnella podcasteja alle ja karaista itsensä. Kirja on toimitettu hyvin ja se on elektronisenakin oikein kaunis, mutta sillä ei minulle oikein ollut mitään funktiota. Mietin ylipäänsä, mitä sitä arvioimaan kun en saanut siihen oikein otetta; yritin etsiä netistä muiden arvioita teoksesta (jotta voisin arvioida onko vika minussa, lukijassa, vai onko joku muukin ymmärtänyt kaiken väärin) mutta en löytänyt yhtään!

Jahka elämä vähän rauhoittuu, aion ehdottomasti palata kuuntelemisen ja kirjallisuuden pariin, ihanalta tuntui kahden viikon ajan kuunnella muiden tarinoita ja hetkeksi ajatella jotain muuta kuin niitä omia asioita. Listalla on ainakin Michelle Obaman elämänkerta (koska tämän hetkisen tietoni valossa elämänkerrat ovat parasta kuunneltavaa), Saara Turusen Sivuhenkilö ja tietenkin Julia Thurénin Kaikki rahasta, jonka jälkeen lopetan bloggaamisen ja ryhdyn sijoitusneroksi. Saa vinkata luku/kuuntelesuosikit!