KUIN OMAA KUVAANSA KATSOISI

Meneehän se hermo joskus. Lasten kanssa, tiedättehän.

Sanovat kaikkeen ”ei”. Tekevät juuri päinvastoin kun pyydetään. Kieltäytyvät maistamatta syömästä sitä terveellistä ruokaa jota olet haudutellut tuntikausia. Niinä aamuina kun pitäisi nousta aikaisin niitä ei saa sängystä millään ja jos joskus saisi nukkua niin pitkään kun tahtoo niin ne heräävät kolme tuntia ennen aamun Pikku Kakkosta.

Jokaisella kolmesta lapsesta on omat erityistaitonsa siinä, miten niin sanotusti ajaa äiti mielipuolisuuden partaalle. Jokainen osaa painaa oikeita nappeja omalla tavallaan. Yksi kieltäytyy systemaattisesti kaikesta yhteistyöstä, toinen on flegmaattinen ja kuuro.

Ja esikoinen. Esikoinen on aivan niin kuin minä.

Se hukkaa kaiken. Kaksi paria hanskoja päivässä. Tänään se tuli kotiin eskarista ilman housuja – siis kurahousujen alla, olisin toki huomannut jos se hakiessa olisi ollut vain kalsareissaan. Oli unohtanut pukea verkkarit jalkaan. Sattuuhan sitä. Aina on kadoksissa kynät, terottimet ja taskulamput. Olen ihan rehellisesti sanoen kauhuissani kun mietin, että ensi vuonna ekaluokkalaiselle pitäisi antaa oma kotiavain ja kännykkä. Kun äidillään ei pysy tavarat vielä päälle kolmekymppisenä tallessa, näyttää pahasti siltä että poika on perinyt tämän huolimattomuuden ja hajamielisyyden.

Se hamstraa kuin tavara loppuisi maailmassa. Ehkä se johtuu siitä tavaroiden hukkaamistaipumuksesta, että varmuuden vuoksi haalitaan materiaa vähän yli oman tarpeen. Ja luopuminen se vasta vaikeaa onkin (tietoinen luopuminen – tavaran häviäminen kuitataan yleensä olankohautuksella). Vaikka kyse olisi pieneksi jääneistä kuomista niin niiden perään pitää nyyhkiä, ja voin kertoa että rikkinäisen sohvan heittäminen kierrätyslavalle oli sellainen tragedia jonka jälkeen tarvitaan kriisiterapiaa. Jotenkin tunnistan tämänkin, että kiinnytään jokaiseen klemmariin ja kuvaan ja postikorttiin ja niitä sitten hillotaan laatikoissa, kunnes joku toinen tekee karsintapäätöksen puolestani tai sitten kadotan ne.

Se sotkee. Voi miten se sotkeekaan. Työpöydän pintaa ei näy kaiken sen paperisilpun, tarrojen, tussien ja tunnistamattoman roinan alta. Hallittu kaaos on kyllä jotenkin 6-vuotiaan kontrollissa, mutta koska työpöytä muistuttaa jotain jättömaata niin piirtäminen ja askartelu siirretään ruokapöydän ääreen. Kirjoittaa nainen, joka tekee kaikki kirjoitushommansa sängyllä kun oma työpöytä on niin täynnä kaikkea roskaa.

Kaikista kolmesta lapsesta eniten omia luonteenpiirteitä on valunut esikoiseen. Aina välillä se on kuin peiliin katsoisi, ja juuri ne omat vajaavuudet ärsyttää eniten. Luulisi, että minä jos joku ymmärtäisin ettei ne tavarat katoa tahallaan tai että se työpöydän sekasorto nyt vain on meikäläisille ominainen tapa merkata oma reviiri. Mutta ei. Juuri nämä saavat mut kovimmille kierroksille, koska… se on niin tuttua. Ja tavallaan olisin toivonut, että lapset olisivat paranneltu versio itsestäni, että tavarat pysyisivät tallessa ja järjestyksessä eikä ihan jokaista muistilistaa tai nenäliinaa tarvitsisi säilyttää tunnearvon takia. Mutta tästä kai saa kiittää vain itseään.