Elämme vielä sitä vaihetta perheenä, tai paloiteltuna perheenä (kylläpä kuulosti Dexteriltä), että kaikki juhlapyhät eletään ensimmäistä kertaa läpi eron jälkeen. Toisaalta emme ole koskaan olleet mitään intohimoisia perinneihmisiä, ja olemme aiemmin eläneet vuosia kahdessa eri valtiossa muutenkin ja siihenkin väliin on mahtunut monta isänpäivää ja itsenäisyyspäivää ja muuta päivää joita on vietetty tuhansien kilometrien välimatkalla. Joten mitenkään hirveän dramaattiselta ei ole tuntunut luoda uusia traditioita.

Äitienpäivä on kuitenkin siitä haastava päivä, että siihen liittyy lapsille kova halu yllättää päivänsankari. Pojilla oli aika kovat paineet keksiä aamupala, jonka he voivat valmistaa kun minä nukun – hellyyttävä ajatus, sillä sänkyni on noin kolmen metrin päässä keittiöstä ja rakkaat lapseni pitävät melkoista meteliä ihan vain istuessaan paikoillaan ja hengittäessään. Olen yrittänyt etukäteen lohdutella, että en odota suurta spektaakkelia tai aamupalaa sänkyyn vaan nämä kolme ovat se paras mahdollinen lahja, ja syy mun juhlaani. Lapset kuitenkin kaipailivat toista aikuista auttamaan, sillä tuntui olevan tärkeää toteuttaa äitienpäivän ohjelmanumerot juuri niin kuin heille oli maalailtu. Ja siis vaikka olen kuinka marttyyriäiti silloin kun lapset eivät syö hartaudella heille kokkaamiani kasvisruokia, niin tässä asiassa en ole ääneen sanonut mitään muuta kuin että he riittävät. Ilmeisesti kuitenkin jo alle kouluikäisillä voi olla vahva visio siitä, millainen on oikeaoppinen äitienpäivä.

Asiat kuitenkin järjestyivät ihan hyvin. Äitienpäivän aamupala eskarissa ja päiväkodissa oli selvästi sopiva tapa juhlia. Olen todella kiitollinen varhaiskasvatuksen kärsivällisille työntekijöille, jotka ovat auttaneet lapsiani istuttamaan kukkia, jotka luultavasti onnistun murhaamaan viikossa, ja ompelemaan vohvelikankaalle psykedeelisiä säkkyröitä. Ja tietty askartelemaan suloisia kortteja, joissa äitiä epäillään 40-vuotiaaksi. Lapset olivat onnessaan saadessaan ojentaa itsetehdyt paketit, ja itse olin tietenkin syvästi liikuttunut näistä lahjoista.

Ja aamiaista en saa sänkyyn, kuin korkeintaan itse tekemällä. Vietän nimittäin äitienpäiväni yksin. Vitsailin usein, että paras äitienpäivä olisi sellainen, jonka saan viettää ylhäisessä yksinäisyydessäni ja nyt kävi niin, että pojille tuli tilaisuus lähteä perunanistutuspuuhiin mökille ja koirakin kutsuttiin yökylään. Olen ensimmäistä kertaa todella pitkään aikaan yksin kotona. Menen ehkä yksin leffaan. Tai ehkä treffeille. Ehkä teen töitä ja käyn lenkillä ja nukun sikeästi ilman että kukaan potkii naamaan. Tähän ei liity ripaustakaan haikeutta, sillä viimeiset puoli vuotta olen saanut olla niin intensiivisesti äiti etten juuri nyt kaipaa siitä erikseen kiitosta. Kuulostaa tietenkin ihan kauhean kornilta, mutta tyytyväiset, tasapainoiset ja omina itsenään onnelliset lapset ovat olleet paras palkinto, ja nautin mielelläni tästä äidinylpeydestä hetken yksinkin.