CURRO

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Meillä on nyt… en edes muista kuinka kauan… no suunnilleen koko marraskuun ollut taas hoitokoira. Curro on seniorisarjan ”yorkshirenterrieri”, lainausmerkeissä koska se ei nyt aivan puhdas rotuvalio taida olla. Currohan on kolmas fostertapaus, Simon ja Minin jälkeen. Curro päätyi meille ex tempore-päätöksellä, kun olin aikonut mennä tarhalle, mutta syysmyrskyn takia en lähtenyt sinne ja tuli olo, että jotain pitäisi tehdä. No, haettiin sitten Curro meille hoitoon. Curro oli viettänyt jo tovin tarhalla, mutta koska se on vanha pappa, varmaan yli 10-vuotias, ei sen paikka ole kylmällä koiratarhalla. Tai eihän yhdenkään koiran ole, mutta itse ainakin säälin erityisesti pentuja ja vanhuksia, joille syys-talven olosuhteet voivat käydä kohtaloksi.

Curro olikin aika raihnainen meille tullessaan, jos se ei nytkään ole mikään nuori ja vetreä. Hetken kuitenkin epäiltiin, onko Curro sittenkin tullut saatto- eikä sijaishoitoon. Varsinkin, kun heti kättelyssä jo sairastetun erlicchian päälle koiraparalle tuli joku kennelyskän tapainen köhä ja sydämestä löydettiin sivuääni, joka sai eläinlääkärin pyörittelemään huolestuneena päätään. Nyt koiralta on poistettu kolme hammasta (eli puolet suunnilleen jäljellä olevista hampaista), se on syönyt pitkän lääkekuurin, saanut rokotteita ja lääkkeitä koko elämänsä edestä sekä herkullista kotiruokaa, joka ei kyllä vielä ole muuttunut massaksi nelikiloisella kaverilla.

Currito Burrito on ollut harmiton hoitokoira, joka viihtyy lähinnä sohvalla tai poikien legoleikin keskellä tuijottamassa tyhjyyteen. Tälläkin hetkellä se istuu kuninkaallisesti keskellä mattoa ja tuijottaa seinää. Haastetta on ollut sisäsiisteyden kanssa, sillä emme tiedä Curron historiasta mitään – sen verran voi päätellä, että kovin kilttejä sille ei ole oltu sillä kosketusta Curro on pelännyt alusta asti ja vasta nyt reipastunut ja rohkaistunut nauttimaan rapsutuksista. Sisäsiisteydessäkin on edistytty huikeasti ja pissoista enää noin 20 % lirahtaa sisälle. Vaikka välillä sitä miettii, mitä järkeä tässäkin on – varsinkin, kun koirat eivät lopu vaikka hakisin ne meille yksi kerrallaan hoitoon – niin Curron lisääntynyt luottamus ja iloisuus palkitsevat.

Ylihuomenna onkin Curron suuri päivä, sillä hän lentää muutaman lajitoverinsa kanssa Suomeen odottamaan loppuelämän eläkekotia. Curro ja hänen kaverinsa ovat adoptoitavissa Espanjan katukoirat ry:n kautta. Jos muuten haluatte Suomessa auttaa eikä esimerkiksi elämäntilanne salli ikuista sitoutumista tai adoptio ei muuten vaan huvita, niin Suomeen kotihoitoon tuleville koirille kaivataan paljon hoitokoteja. Nämä siksi, että paras, ikuinen koti koiralle löytyy parhaiten kun se on jo paikan päällä Suomessa ja reaktiot eri ilmiöihin, kuten lapsiin tai muihin koiriin, voidaan nähdä paikan päällä. Tarhaoloissa on vaikea tehdä kovin tarkkoja luonneanalyyseja, sille siellä kaikki koirat ovat enemmän tai vähemmän surkeita, hellyydenkipeitä, stressaantuneita jne. Erityisesti kaivataan hoitokoteja vähän isommille koirille (siis keskikokoisille, sellaiselle labbiksen kokoisille, ei millekään poneille). Jos siis on sellainen fiilis, että haluaa tehdä jotain ja ehkä kokeilla koirallista elämää, niin suosittelen lämpimästi. Ja nyt kun huomenna Curro lähtee odottelemaan lentoaan Suomeen, tulee lauantaina tilalle… Trombo!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

MARRASKUU SUOMESSA

En ole ikävöinyt Suomea marraskuussa. Eilen ulkoilutin hoitokoiraa puolenyön aikoihin ja lämpötila oli lähempänä kahtakymmentä. Meillä on riittänyt vieraita Suomesta ja olen saanut oman annokseni ruisleipää ja suomalaista suklaata – joka kyllä on maailman parasta, olkoot vaan mietoa maitosuklaata. Tänään lapset miettivät sitä, mitä haluaisivat tehdä jos olisivat Suomessa. He haluaisivat juoda maitoa. Se espanjalainen formaldehydin makuinen neste ei maistu vieläkään. He nauroivat ajatukselle toppatakista. He haluaisivat mökille, mutta sinne ei keskitalvella pääse kuin unissaan.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Jos olisimme nyt Suomessa, olisimme ehkä tänään olleet katsomassa Joulukadun avajaisia. Täällä jouluvalot sytytettiin Gibraltarille perjantaina ja ensi viikolla sama show on luvassa La Líneassa. Olisin ehkä päässyt pikkujouluihin, tai ainakin #varjoawards-blogigaalaan, joka on vain salanimi paljeteille ja sponsoriviinaksille. Olisimmekohan leiponeet perinteisen piparkakkutalon? En ole erityisen jouluihminen ja jouluruokiakaan en syö ikinä, mutta Julia-karkkeja ja Annaksen pipareita ikävöin. Ja aion mennä niitä etsimään Fuengirolan Suomi-kaupoista viimeistään ennen itsenäisyyspäivää. Ehkä yksi paketti vihreitä kuuliakin, vaikka ne maksavat  varmaan 20 euroa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tällä hetkellä meillä on sisällä kylmä ja ulkona lämmin. Olemme olleet, suurin osa porukasta, sitkeässä flunssassa pari viikkoa ja Pampula pois koulusta yli viikon – sellaista se olisi varmasti Suomessakin. Muistaakseni viime kevät oltiin koko ajan aika kipeitä, vaikken sitä haluakaan kauheasti muistella. Täällä on satsumakausi parhaimmillaan, ihan kuten joulun alla pohjoisessakin. Emme juo glögiä, edes Suomessa, täällä olisi tarjolla mulled wineä. Kaupoissa on ollut omat hyllyt jouluherkuille jo hetken aikaan, ja nyt viimeistään kun Halloween ja Kiitospäivä on taputeltu, on joulu vallannut tilaa. Samalla kuitenkin palmut huojuvat lämpimässä tuulessa ja radiossa soi lähinnä reggaeton.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Suomessa olisimme varmasti ajaneet innoissamme Länsimetrolla edes takaisin. Ainakin Lauttasaareen mummolaan. Suomessa leipoisin ainakin pari kertaa kuukaudessa. Täällä en ymmärrä uunimme säätöjä vaan kaikki kokkaus tapahtuu lähinnä tuuripelillä, sen lisäksi kuiva-ainekaappiin on pesiytynyt joku miellyttävä ötökkä joka munii jauhoihin.Olisi ihanaa viedä tänäkin vuonna lapset Talvisirkukseen. Täällä ikävöin elokuvissakäyntiä, kirjastoa ja uimahallia. La Líneaan avattiin kunnallinen uimahalli alkusyksystä, mutta kuten ilmeisesti suurin osa urheilutoiminnasta, se vaatii ”jäsenyyden”. Joka paikkaan pitäisi olla socio, ja tuonne uimahalliin kuulemma pitää jonottaa pari kuukautta ja hinnoittelu perustuu ikään – minä maksaisin kuulemma 32 euroa kuussa. Hassuja juttuja, joihin alkaa tottua. Ensi viikonloppuna on kahdet kaverisynttärit keskimmäisellä, hoitokoira lentää Suomeen ja saamme taas suomalaista seuraa hetkeksi. Kun ulkona pitää siristellä silmiä auringonvalolta eikä loskamyrskyltä, mietin aina hetken sitä, miten erilaista arki täällä päin on. Ja toisaalta se on hyvin samanlaista kuin se olisi Suomessakin, marraskuussa.

KUN SYLI ONKIN TÄYNNÄ

Tämä vuosi on ollut monella tapaa toivotonta vaiheilua ja päättämättömyyttä lähes elämän joka sektorilla, mutta yhdessä asiassa olen saavuttanut jonkinlaisen noin kahdeksan vuotta sitten kadonneen rauhan. Sairastuin erittäin vakavaan vauvakuumeeseen 23-vuotiaana, aika nuorena siis, ja se yllätti rajuudellaan itsenikin. Primitiivinen tarve saada lapsi kumpusi jostain todella syvältä ja sai käyttäytymään aivan hullusti. Yleensä paheksun suuresti sitä, että naisten käytöstä, oli se kuinka irrationaalista tahansa, perustellaan hormoneilla mutta muutuin itse ylilyönteineni todella varoittavaksi esimerkiksi siitä, mitä ylidramaattiset munasarjat voivat saada aikaan ihan älykkäällekin ihmiselle. Nyt se vähän naurattaa, mua ainakin, Käytännön Miestä ehkä ei.

Ja kun sain mitä halusin, ensimmäisen lapseni keväällä 2010, olivat tikit hädintuskin sulaneet kun huomasin että haluan lisää. Se tunne, että tahdon vielä olla raskaana, synnyttää (vanha kunnon masokisti kun olen), kokea kaiken alusta alkaen – se oli raastava. Ja kun keskimmäinen syntyi kevättalvella 2012, ei se suinkaan lääkinnyt tätä vaivaa lopullisesti. Aloin epäillä olevani kroonisesti vauvakuumeinen. Että aina ja ikuisesti olisi se tunne, että perheestä puuttuu joku. Vauvanarkkari, jolla syli olisi aina puoliksi tyhjä vaikka oikeasti lapsia olisi enemmän kuin käsiä. Kun kuopus syntyi kesällä 2014, aloin heti laitoksella tunnustella tulisiko tuttuja oireita. Olisiko luopumisentuskaa, selittämätöntä haikeutta, kateutta nelilapsisia perheitä kohtaan?

Mutta viimeistään nyt, kun kauppareissulla voin iloisesti vihellellen ohittaa vaippahyllyt ja pilttipurkit, kun jokainen jälkeläinen kykenee verbaalisesti ilmaisemaan itseään eikä tarvitse arvailla onko vika tähtien asennossa, väärissä sukissa vai ihan vaan syntymäketutuksessa, olen kokenut ihmeparantumisen. Tai onko se nyt mikään ihmekään, ettei seitsemän vuoden surkeiden yöunien jälkeen enää unelmoi neljännestä kierroksesta, mutta olen silti hieman yllättynyt tästä olotilasta. Kun tuntuu vuosien jälkeen siltä, että perhe tosiaan on tässä, täysi, valmis ja täydellinen.

Ei ole vauvavajetta, vaikka joskus leikittelenkin ajatuksella neljännestä. Esimerkiksi kun luen, kuinka kolmen lapsen äidit ovat kaikista stressaantuneimpia. Olen ollut todella onnekas saadessani juuri sen kokoisen perheen, kun olin toivonutkin, ja tiedän olevani etuoikeutettu kun voin vielä vitsailla iltatähdestä. Ja käyn yhä lähes päivittäin paikallisten kanssa keskusteluja siitä, pitäisikö meidän nyt ”hankkia se tyttö vielä”. Ei, ei pidä. Jos se vanha mielenhäiriö tekee paluun ja huomaan taas selaavani Lindexin vauvanvaatevalikoimaa, niin tervetuloa neljäs lapsi, ihan missä muodossa tahansa. Pidätän siis oikeuden muuttaa mieleni, mutta pidän aika epätodennäköisenä että kokisin sitä samaa suurta tuskaa kuin aiemmin. Olen oppinut nauttimaan siitä, mitä on: nämä kolme huipputyyppiä, joissa riittää ihmeteltävää ja ihasteltavaa yhdeksi ihmisiäksi. Ja nauttimaan siitäkin, että se äiti joka juoksee 1-vuotiaan perässä junassa ja yrittää neuvotella lapasia käteen uhmaikäiselle…se en ole minä!

Ja mikä parasta, kun on kolmekymppinen, kaikki kaverit saavat vauvoja! Voin nuuhkutella muiden beebiksiä, ja antaa käärön heti takaisin äidilleen kun se alkaa itkeä, haista tai huutaa! Itse otin varaslähdön ja vaikkei se ehkä ollut, ainakaan mielikuvitusuraani tai opintoja ajatellen, kaikista optimaalisin ajankohta niin kun olen 45-vuotias, on esikoinen jo kaksikymppinen. Eli olen heti valmis mummiksi, heh heh. Mutta kun viimeisen lapsen syntyessä kokemusta oli vain alle 5-vuotiaista lapsista, en voinut aavistaakaan miten se sinällään aivan ihana vauvavaihe ei olekaan parasta  lapsissa vaan kaikki sitä seuraavat ikävaiheet (paitsi ehkä se 1-2-vuotiaan itsetuhoinen ja itsepäinen kasvukausi) ovat toinen toistaan hauskempia. Tämä kehitys ehkä loppuu siinä vaiheessa kun tyypit täyttävät kymmenen, tai sitten murrosikäkin yllättää iloisesti. Mutta ei nyt mennä asioiden edelle. Nyt on aika hyvä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

SUNNUNTAI MADRIDISSA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Sunnuntaiaamuna auringonnousun aikaan suuntasimme Prado-museon kulmille, josta EDP Medio Marathon Mujeres-puolimaraton lähti liikkeelle. Olin jo hyväksynyt roolini kannustusjoukoissa siinä vaiheessa, kun lokakuun alussa alla oli kuukausi ilman urheilua ja yhä tukkoiset keuhkot (ja kestoflunssa senkun jatkuu…), mutta kieltämättä lähtöviivalla harmitti. Fiilis oli hyvä, järjestelyt sujuvat ja ennen kaikkea se juoksufiilis tarttui myös katsojiin. Ehkä ensi syksynä? Kun ystäväni starttasi satojen muiden juoksijoiden kanssa reilu 21 kilometrin reitille, lähdin kävelemään heidän perässään ihaillen heräilevää suurkaupunkia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Puolimaratonin reitti kulki ohi kaikkien keskeisten turistinähtävyyksien. Oikaisin itse 10 kilometriä, nautin matkalla kahvin ja valokuvasin syysaamun kirpeydessä. Kello 10.30 olin kävellyt puolimaratonin maaliviivalle, ohi upean El Palacio Real-kuninkaanlinnan (jossa olen käynyt silloin vuosituhannen alussa ja ollut oikein vaikuttunut paikasta), ehdin poiketa matkalla myös kirkossa ja tutustua El Rastron kirpputoriinkin. Luultavasti jonkinlainen ennätys siinä, kuinka monta turistinähtävyyttä ehdin parissa tunnissa kiertää – tällä kertaa määrä voitti laadun, ensi kerralla sitten perehdytään paikkoihin paremmin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Meidän lauantaista kertovan postauksen kommenteissa Madridia epäiltiin pönöttäväksi museokaupungiksi, eikä se maine ehkä aivan tuulesta temmattu ole. Siellä on monumentteja vaikka muille jakaa, ja onhan museot, kirkot ja kaikki historialliset kohteet enemmän tai vähemmän oleellinen osa Madridin vierailua. Toisaalta kaiken sellaisen klassisen turistipöhinän päälle on persoonallisia kaupunginosia, ravintoloita ja kahviloita joka makuun, kulttuuria ja öisillä kaduilla tarjoiltuja mojitoja. Barcelonassa olen käynyt vain muutaman tuskaisen kuuman kesäpäivän verran, pyörien lähinnä pienessä huppelissa Ramblasilla (kyllä, tiedän, ei paras tapa tutustua kaupunkiin) ja jostain syystä näistä kahdesta valitsen aina mieluummin Madridin. Barcelonakin tulee saamaan vielä uuden mahdollisuuden multa – tai minä Barcelonalta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ystäväni selvisi maaliin komealla ajalla ja olimme molemmat fiiliksissä matkan varrella kannustaneista paikallisista sekä osallistujien kesken vallinneesta tsemppihengestä. Menimme huoneistollemme lepuuttamaan jalkoja ja keräämään voimia, ja jatkoimme sitten sisukkaasti lounaan kautta yhteen lempimuseoistani, Reina Sofíaan. Sattumalta sunnuntai-iltapäivällä sisäänpääsy oli ilmainen, joskin kiertely oli rajoitettu muutamiin näyttelyihin. Niitäkään emme ehtineet 1,5 tunnissa tarkastella kunnolla, joten vanhat muistikuvat siitä, että Reína Sofia vaatii ainakin puoli päivää piti paikkansa.

Sekä Reína Sofia että toinen Madridin ”suurista”, El Prado, ovat mun suosikkimuseoiden TOP 5:ssä. Itse varaisin molempien läpikäymiseen vähintäänkin neljä tuntia, hyvät eväät ja vielä lisäaikaa museokauppaan, mutta tiedän etteivät kaikki fiilistele museoita ihan yhtä suurella sydämmellä. Ja se on ihan okei: Madridissa on muutakin tekemistä! Reina Sofíasta löydät Dalít, Mirot ja Picassot, Pradosta paljon Goyaa. Itselleni on jäänyt mieleen myös Reina Sofían kiehtovat, vaihtuvat näyttelyt, erityisesti valokuvataiteen puolella. Madridin taidetarjonta tuntuu olevan loputonta, seuraavalla kerralla täytyy kokea myös Thyssen-Bornemisza sekä paikallinen luonnontieteellinen. Niin paljon nähtävää, niin vähän aikaa!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Pikaisen museokierroksen jälkeen piipahdimme vielä Madridin upeassa keskuspuistossa Parque El Retirossa, joka on jälleen kerran yksi niistä paikoista jossa voisi kierrellä koko päivän. Lokakuun loppu oli täydellinen ajankohta vierailla täällä Espanjan keskipisteessä. Sopivan lämmintä muttei liian kuuma, suurimmat turistimassat kadonneet, luonto yhä kauniina ja majoitus kohtuuhintaista. Lista tehtävästä ja nähtävästä seuraavalle visiitille kasvoi entisestään, joten istunen pian uudestaan junassa matkalla Madridiin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA