EI ENÄÄ KOSKAAN. TÄNÄ VUONNA AINAKAAN.

Kun mun passi, ainoa henkilöllisyystodistus, varastettiin joskus 13 vuotta sitten, tein poliisimieheen suunnattoman vaikutuksen osaamalla ulkoa kaikki 18 osoitetta joissa olen asunut. Tai oikeastaan vaikutuksen taisi tehdä osoitteiden määrä. Nyt niitä on takana kai 24, ja siihen päälle ulkomailla vietetyt vuodet. Kun jonain päivänä kuolen, perukirjasta puolet on pelkästään osoitehistoriaani. Ja nyt on uusi osoite. Postinumero on se sama vanha, onneksi, mutta uusi koti on Koti isolla k:lla – vaikka okei, täälläkin tulee varmaan parin vuoden päästä neliöt vastaan, mutta juuri tänään olen vannonut että en enää ikinä muuta.

Onneksi on mummi, joka tuli jo viikko sitten avuksi valmistautumaan muuttoon. Ystävät, jotka tulivat kantamaan. Naapuri, joka otti koiran hoitoon päiväksi. Ystäväperhe, joka otti lapset hoiviinsa muuton ajaksi. Ihana ystävä naapurissa, joka vei tänään Ikeaan ja monet kaverit ja sukulaiset, jotka tavalla tai toisella tulivat avuksi. Voin vain todeta, että myös muuttamiseen tarvitaan koko kylä, tai ainakaan sitä ei ihan yksin saa hoidettua.

Vähän harmillisesti muutto osui juuri sille viikonlopulle, kun olisi ollut lukupiiri, ystävän taidenäyttelyn avajaiset, perinteinen Earth Hour dinner (jonne kyllä saavuin paikalle vain huomatakseni olevani haiseva, pahasti alipukeutunut ja vielä ilman lahjaa 40 vuotta täyttäneelle emännälle), kaveriporukan saunailta ja oli kuulemma jotkut museofestaritkin. Varmaan ihan kauheasti kaikkea muutakin. Mutta menihän se mustikkakeittotahrojakin jynssätessä. Lihaksista tietää kantaneensa ja tehneensä viimeisten päivien aikana muutakin kuin katsoneensa televisiota. Perjantaina, saatuani avaimet uuteen kotiin, kokosin yöhön asti kynttilänvalossa (koska unohdin, ettei uudessa kodissa ole lamppuja) Ikean parvisänkyä sabotoiden samalla kaikki mahdolliset naapuruussuhteet – luulen, että seinän toisella puolella ei ihan kauheasti arvostettu jatkuvasti putoilevan kuusiokoloavaimen kilinää ja sitä seurannutta kiroilua sekä herkkää tulkintaani Lady Gagan ja Bradley Cooperin Shallow-duetosta. Nyt on taas sellainen fiilis, täällä jätesäkkien ja pahvilaatikoiden keskellä että en muuta enää ikinä. Mutta tiedän, että tämä on vannomatta paras.

VIIMEINEN KOULUVERTAILU

P3280510.jpg

Saatan huijata heti otsikossa, sillä voi olla, että joskus iskee vielä into vertailla suomalaista ja espanjalaista koulujärjestelmää – edellyttäen, että siitä olisi vielä jotain uutta sanottavaa, aika hyvin sitä on tässä jo tullut vatvottua. Mutta ehkä nyt viimeisen kerran summaan suurimmat erot nyt, kun olemme päässeet kunnolla sisään myös suomalaiseen koulujärjestelmään. Esikoinen on Suomessa tokalla, keskimmäinen esikoulussa ja kuopus ensimmäistä kertaa elämässään ihan tavan päiväkodissa. Ja kaikki ovat hurjan tyytyväisiä tähän tilanteeseen.

P3280506.jpg

Suomalainen tasapäistäminen on tuntunut todella lohdulliselta sen jälkeen, kun viime syksynä 8-vuotiaan siirryttyä Espanjassa kolmannelle luokalle kävi selväksi, että kaikki vanhemmat joita yhtään kiinnostaa oman lapsen koulumenestys eivät suinkaan jätä sitä (kunnallisen) koulun vastuulle. Siinä missä me iltapäivisin lähinnä pyörittiin leikkipuistossa, oli esikoisen luokkakavereista monella varsin tiukka aikataulu: Viisituntisen koulupäivän päätteeksi kotiin lounaalle ja siitä particulares-tunneille kaupunkiin. Näillä tunneilla lapset opiskelivat valikoituja aineita, kuten kieliä tai matematiikkaa, yksityisopettajan johdolla yleensä pienryhmissä. Vanhemmat, jotka veivät lapsiaan lisäopetukseen iltapäivisin, pitivät aivan itsestäänselvänä että tämä oli välttämätöntä jotta lapsi pääsisi joskus kiinni jatko-opintoihin.

P3280505.jpg

Näin nössöäidin näkökulmasta systeemi tuntui brutaalilta. Olin kyllä aavistellut, ettei espanjalainen opetussuunnitelma ole ehkä mikään maailman tehokkain, mutta jo itsessään ne 8-vuotiaan viisituntiset koulupäivät yhdellä puolen tunnin välitunnilla (jossa piti ehtiä syödäkin) tuntuivat raskailta, etenkin kun läksyjä tuli päivittäin. Ja sekin, että 3-vuotiaalla oli samanlainen lukujärjestys. Ja tietenkin yhteiskunnallisesta näkökulmasta surullisinta on se, että vanhempien aktiivisuudella on niin suuri rooli lapsen koulumenestyksen kannalta. Suomalaisessa systeemissä on taatusti runsaasti parantamisen varaa, mutta näen sen kuitenkin sellaisena, joka antaa enemmän eväitä niillekin lapsille, joiden kotona ei tähän asiaan panosteta. Koulupäivät voisivat olla Suomessa hieman pidempiä tai niihin voisi yhdistää harrastustoimintaa enemmän, jotta kovin nuorilla ei olisi yksinäisiä iltapäiviä, mutta arvostan myös suomalaisen koulun vapautta: välitunteja, liikunnan ja raittiin ilman merkitystä, ruokatuntia jonka aikana ehtii syödä rauhassa – ja saa vielä maksuttoman, ravitsevan aterian.

P3280513.jpg

En ole vielä malttanut lähteä lasten Espanjan luokkien Whatsapp-ryhmistä. Ne ovat parhaimmillaan toimineet hyvänä terapiana kun ikävä on kasvanut liian kovaksi: Kun lapset karnevaalien aikaan järjestivät noin kolme minuuttia kestävät lauluesitykset, jokaisessa ryhmässä vaihdettiin valehtelematta noin 2000 viestiä siitä, millaiset asut lapsilla olisi. Toisaalta Espanjassa kaipaankin juuri sitä yhteisöllisyyttä. Koulun porteilla seisoessa, syntymäpäiväjuhlissa ja vanhempainilloissa muihin äiteihin ja isiin tuli tutustuttua todella hyvin, ja heitä olen ikävöinyt runsaasti. Esikoisen luokalla tunnen kyllä lapset ja monet vanhemmatkin, mutta vain sen onnenpotkun ansiosta, että hän pääsi samalle luokalle jossa puolet lapsista olivat aikoinaan jopa samassa päiväkotiryhmässä kuusi vuotta sitten.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

6-vuotiaan (tai oikeastaan jo 7-vuotiaan) kohdalla olen ollut helpottunut siitä, että Espanjan ekaluokan jälkeen otettiin monta harppausta taaksepäin kun palasimme Suomen eskariin. 6-vuotiaana sen oikean koulunsa aloittavien osa tuntui tosi kovalta, sillä vaatimukset esimerkiksi paikallaan istumisen, tavaroista huolehtimisen ja keskittymisen suhteen olivat todella kovat Espanjassa. Siinä missä nyt keskimmäisen päivät ovat sudokujen ratkaisua, rakentelua ja leikkimistä, Espanjassa levottomia lapsia seisotettiin nurkassa ja viiden tunnin koulupäivään kuului valtava määrä kaunokirjoituksen treenaamista ja ulkoa opettelua eri aineissa. Jonkinlaista välimuotoa haikailen, jossa lapsista leivottaisiin vähän valmiimpia kouluun täällä Suomessa, mutta Espanjassa heille annettaisiin mahdollisuus olla lapsia. Toisaalta koulun ulkopuolella roolit ovat juuri toisin päin: espanjalaislapset eivät edes saa olla yksin kotona alle 12-vuotiaina, saati sitten että kukaan haluaisi jättää lapsiaan yksin, kun taas suomalaisilta ikätovereilta odotetaan jo aika paljon itsenäisyyttä, omatoimisuutta ja pärjäämistä.

P3280511.jpg

Niin kuin olen aiemminkin todennut, uskon, että lopulta espanjalaisten ja suomalaisten lasten eväät elämään ovat erilaiset, mutta aivan yhtä hyvät. Kulttuurierot ja koulutuksen tason vaihtelut tasaantuvat, ja lapsuudenkodin merkitys on huomattava molemmissa maissa. Suomessa kuitenkin olen päässyt helpommalla, sillä saan yleensä iltapäivällä kotiin lapset, jotka ovat saaneet sopivassa suhteessa leikkiä ja varhaiskasvatusta, kunnon ruokaa ja liikuntaa, eikä läksyihinkään mene tuntitolkulla viikossa. Wilmastakaan en voi valittaa, hyvin on toiminut, eikä vanhempia juuri vaivata ”turhaan”. Mutta veikkaan, että muunlaisiakin tunteita herää kun kesäkuussa pääsemme vierailemaan lasten vanhaan kouluun, tämä on jo rehtorinkin kanssa sovittu. Koska olihan siinä puolensa.

UNELMAT ON TEHTY TOTEUTETTAVAKSI

Yhteistyössä Tenerife Walking Festival

Andy McCoyn siteeraaminen on mahtavaa, etenkin kun voi siteerata tätä: Sun pitää varoo mitä sä toivot, koska sä voit saada sen. Nimittäin kun pari viikkoa sitten julkisesti unelmoin vaelluslomasta, niin muutama päivä postauksen julkaisemisen jälkeen tuli tieto, että pääsen mukaan Tenerife Walking Festivalille toukokuussa. Ei sillä ettenkö muutenkin olisi karjalainen itkijänainen, mutta nyt taas pääsi itku – ilosta. Viikko. Yksin. Vuorilla. Vaeltamassa. Espanjassa, lämpimässä, auringon alla ja meren äärellä.

IMG_0300-1680x471

Tai enhän mä tietenkään ylhäisessä yksinäisyydessä vaella, vaan ohjatuilla, eritasoisille liikkujille tarkoitetuilla päivävaelluksilla joita viikon matkalle mahtuu neljä. Kaksi vuoristossa, yksi merenrannalla ja yksi metsässä. Olen käynyt Teneriffalla leirikoulussa 90-luvun lopulla, jolloin onneksi tuli nähtyä Teidet ja melkein kaikki keskeiset rantakohteet, joten nyt olen todella onnellinen voidessani keskittyä vain oleelliseen: kävelemään vuorten rauhassa. Voin kertoa, että odotan sitä mielentilaa, jonka vuorilla saavutan.

playa_benijo_Santa-Cruz-de-Tenerife_20-agosto_3282_baja-1680x480

Ekologisuus on mietityttänyt paljon: ottaen huomioon miten paljon olen angstannut lentämisestä, tunnen kyllä huonoa omatuntoa siitä, että lennän viikoksi matkalle (lyhyemmistä lomista olen systemaattisesti kieltäytynyt). Tenerife Walking Festival on sitoutunut ”nolla jalanjälkeen”, mitä tulee hiilipäästöihin. Tämä tarkoittaa myös osallistujien arvioiden hiilijalanjäljen hyvittämistä, ja aion myös henkilökohtaisesti hyvittää lentojen aiheuttaman hiilijalanjäljen. Nyt saa kernaasti vinkata onko oikea osoite Hiilipörssi, vai joku toinen toimija? Tämän viimeisen puolen vuoden jälkeen luulen kuitenkin että viikon lapsivapaa loma lempipuuhani parissa tekee mielenterveydelleni niin hyvää että syön loppuvuoden vaikka pettuleipää.

sostenibilidadTWF-1640x480.jpg

Mietityttää tässä toki muutkin asiat, esimerkiksi se että influenssan jäljiltä olen menettänyt kaiken lihasmassan, en tiedä ollenkaan miten valmistautua vaeltamaan ja ai niin, mulla ei ole mitään vaellusvarusteitakaan. Olen kuitenkin katteettoman optimismin kuningatar enkä murehdi näitä asioita liikaa, koska lenkkarit löytyy ja on sitä juostu puolimaratonkin melkein kylmiltään! Sen lisäksi olen valinnut päivävaellukseni ”helpoimmasta päästä”, eli esimerkiksi jätin pidemmän vaelluksen väliin ja keskityin lyhyempiin ja kevyempiin kierroksiin.

Tänä vuonna matkustus painottuu siis vahvasti taas Espanjaan, ensin tällaisen ”yllätysmatkan” muodossa. Kaikki vinkit vaelluslomalle ovat tervetulleita. Kummasti antaa energiaa tieto tulevasta lomasta. Yksin. Vuorilla. Vaeltaen.

 

TERVEISIÄ SÄNGYN POHJALTA

Koska ilmeisesti vesirokko, parvorokko ja pari muuta meidän perheessä alkuvuodesta kiertänyttä lastentautia ei ollut universumin mielestä tarpeeksi sairastettu, saimme kaikki influenssan. Nyt aletaan olla jo voiton puolella, ja huomenna myös isommat lapset pääsevät noin kahden viikon tauon jälkeen takaisin kouluihinsa. Kuopus, joka otti sairastamiseen varaslähdön, on ehtinyt jo pari päivää olla päiväkodissa kun me muut olemme vielä olleet mökkihöperöitä. Jos ja kun itsekin oli pakko sairastaa, on pakko myöntää että poteminen oli hieman helpompaa kun myös lapset olivat niin kipeinä, että halusivat vain maata silmät kiinni ja juoda pillimehua.

Meillä onneksi on ollut tarjolla apua niin naapureilta kuin sukulaisiltakin, joille kyllä valitettavasti taisimme tartuttaa tautimme. Kun ystäväperheen äiti toi ovelle kaksi täyttä kassia ruokaa, tuli itku. Itku tuli myös kun keskellä yötä terveysneuvonta käski viedä lapsi sairaalaan – ja siis hankkia keskellä yötä lapsenvahti kahdelle kipeälle tyypille. Täytyy sanoa, että en ole paljoa murehtinut pärjäämistäni ainoana vanhempana, mutta juuri silloin keskellä yötä epätoivo iski hetkeksi. Onneksi lääkkeet tehosivat ja riitti, että pääsimme päivystykseen seuraavana päivänä. Siitäkin huolimatta, että menetin luultavasti puolet lihaksistani tämän sairastelun seurauksena, en oikein vieläkään ole vakuuttunut siitä otammeko ensi vuonna influenssarokotukset. En ole mikään foliohattu vaan päin vastoin, mielestäni rokotusohjelmasta luistaminen on vastuutonta ja suoranainen rikos omaa lasta kohtaan, mutta näiden kausirokotteiden kanssa olen vähän kiikun kaakun, vaikka tämän kaksiviikkoisen jälkeen luulisi että välttelisin uutta influenssakokemusta kaikin tavoin.

Kuumehoureissa sattui ja tapahtui, ostin nimittäin vahingossa lentoliput Espanjaan. Tarkoitus oli vain vertailla hintoja, mutta selvästi olin hieman sekaisin ja klikkasin muutaman kerran liian pitkälle… ja nyt meillä on kesäksi varattuna kuusi viikkoa Andalusiassa. Tavallaan ihan hyvä, koska muuten olisin jahkaillut varmasti lähtöpäivään asti, mutta nyt meillä on suorat lennot suhteellisen halvalla, eikä näitä voi perua. Pääsen siis takaisin Espanjaan. Sen jälkeen kun tajusin ostaneeni lentoliput vahingossa pistin kyllä koneen kiinni ja menin nukkumaan, isompia virheostoksia välttääkseni. Kohta olisi pihalla ollut avoauto ja ravihevonen.

Sellainen maaliskuu siis tähän asti. Alan uskoa, että tämän tautiputken jälkeen vastustuskyky on hiottu äärimmilleen ja jatkossa meihin ei tartu enää mikään. Päiväkodin ovessa on jatkuvasti päivittyvät lista tarjonnasta – tällä hetkellä täitä, tulirokkoa ja vatsatautia – joten tokihan tässä ehtii vielä vähän treenata sitä, kuinka hyvin pää kestää näitä eristyksessä elettyjä viikkoja…