Saatan huijata heti otsikossa, sillä voi olla, että joskus iskee vielä into vertailla suomalaista ja espanjalaista koulujärjestelmää – edellyttäen, että siitä olisi vielä jotain uutta sanottavaa, aika hyvin sitä on tässä jo tullut vatvottua. Mutta ehkä nyt viimeisen kerran summaan suurimmat erot nyt, kun olemme päässeet kunnolla sisään myös suomalaiseen koulujärjestelmään. Esikoinen on Suomessa tokalla, keskimmäinen esikoulussa ja kuopus ensimmäistä kertaa elämässään ihan tavan päiväkodissa. Ja kaikki ovat hurjan tyytyväisiä tähän tilanteeseen.

Suomalainen tasapäistäminen on tuntunut todella lohdulliselta sen jälkeen, kun viime syksynä 8-vuotiaan siirryttyä Espanjassa kolmannelle luokalle kävi selväksi, että kaikki vanhemmat joita yhtään kiinnostaa oman lapsen koulumenestys eivät suinkaan jätä sitä (kunnallisen) koulun vastuulle. Siinä missä me iltapäivisin lähinnä pyörittiin leikkipuistossa, oli esikoisen luokkakavereista monella varsin tiukka aikataulu: Viisituntisen koulupäivän päätteeksi kotiin lounaalle ja siitä particulares-tunneille kaupunkiin. Näillä tunneilla lapset opiskelivat valikoituja aineita, kuten kieliä tai matematiikkaa, yksityisopettajan johdolla yleensä pienryhmissä. Vanhemmat, jotka veivät lapsiaan lisäopetukseen iltapäivisin, pitivät aivan itsestäänselvänä että tämä oli välttämätöntä jotta lapsi pääsisi joskus kiinni jatko-opintoihin.

Näin nössöäidin näkökulmasta systeemi tuntui brutaalilta. Olin kyllä aavistellut, ettei espanjalainen opetussuunnitelma ole ehkä mikään maailman tehokkain, mutta jo itsessään ne 8-vuotiaan viisituntiset koulupäivät yhdellä puolen tunnin välitunnilla (jossa piti ehtiä syödäkin) tuntuivat raskailta, etenkin kun läksyjä tuli päivittäin. Ja sekin, että 3-vuotiaalla oli samanlainen lukujärjestys. Ja tietenkin yhteiskunnallisesta näkökulmasta surullisinta on se, että vanhempien aktiivisuudella on niin suuri rooli lapsen koulumenestyksen kannalta. Suomalaisessa systeemissä on taatusti runsaasti parantamisen varaa, mutta näen sen kuitenkin sellaisena, joka antaa enemmän eväitä niillekin lapsille, joiden kotona ei tähän asiaan panosteta. Koulupäivät voisivat olla Suomessa hieman pidempiä tai niihin voisi yhdistää harrastustoimintaa enemmän, jotta kovin nuorilla ei olisi yksinäisiä iltapäiviä, mutta arvostan myös suomalaisen koulun vapautta: välitunteja, liikunnan ja raittiin ilman merkitystä, ruokatuntia jonka aikana ehtii syödä rauhassa – ja saa vielä maksuttoman, ravitsevan aterian.

En ole vielä malttanut lähteä lasten Espanjan luokkien Whatsapp-ryhmistä. Ne ovat parhaimmillaan toimineet hyvänä terapiana kun ikävä on kasvanut liian kovaksi: Kun lapset karnevaalien aikaan järjestivät noin kolme minuuttia kestävät lauluesitykset, jokaisessa ryhmässä vaihdettiin valehtelematta noin 2000 viestiä siitä, millaiset asut lapsilla olisi. Toisaalta Espanjassa kaipaankin juuri sitä yhteisöllisyyttä. Koulun porteilla seisoessa, syntymäpäiväjuhlissa ja vanhempainilloissa muihin äiteihin ja isiin tuli tutustuttua todella hyvin, ja heitä olen ikävöinyt runsaasti. Esikoisen luokalla tunnen kyllä lapset ja monet vanhemmatkin, mutta vain sen onnenpotkun ansiosta, että hän pääsi samalle luokalle jossa puolet lapsista olivat aikoinaan jopa samassa päiväkotiryhmässä kuusi vuotta sitten.

6-vuotiaan (tai oikeastaan jo 7-vuotiaan) kohdalla olen ollut helpottunut siitä, että Espanjan ekaluokan jälkeen otettiin monta harppausta taaksepäin kun palasimme Suomen eskariin. 6-vuotiaana sen oikean koulunsa aloittavien osa tuntui tosi kovalta, sillä vaatimukset esimerkiksi paikallaan istumisen, tavaroista huolehtimisen ja keskittymisen suhteen olivat todella kovat Espanjassa. Siinä missä nyt keskimmäisen päivät ovat sudokujen ratkaisua, rakentelua ja leikkimistä, Espanjassa levottomia lapsia seisotettiin nurkassa ja viiden tunnin koulupäivään kuului valtava määrä kaunokirjoituksen treenaamista ja ulkoa opettelua eri aineissa. Jonkinlaista välimuotoa haikailen, jossa lapsista leivottaisiin vähän valmiimpia kouluun täällä Suomessa, mutta Espanjassa heille annettaisiin mahdollisuus olla lapsia. Toisaalta koulun ulkopuolella roolit ovat juuri toisin päin: espanjalaislapset eivät edes saa olla yksin kotona alle 12-vuotiaina, saati sitten että kukaan haluaisi jättää lapsiaan yksin, kun taas suomalaisilta ikätovereilta odotetaan jo aika paljon itsenäisyyttä, omatoimisuutta ja pärjäämistä.

Niin kuin olen aiemminkin todennut, uskon, että lopulta espanjalaisten ja suomalaisten lasten eväät elämään ovat erilaiset, mutta aivan yhtä hyvät. Kulttuurierot ja koulutuksen tason vaihtelut tasaantuvat, ja lapsuudenkodin merkitys on huomattava molemmissa maissa. Suomessa kuitenkin olen päässyt helpommalla, sillä saan yleensä iltapäivällä kotiin lapset, jotka ovat saaneet sopivassa suhteessa leikkiä ja varhaiskasvatusta, kunnon ruokaa ja liikuntaa, eikä läksyihinkään mene tuntitolkulla viikossa. Wilmastakaan en voi valittaa, hyvin on toiminut, eikä vanhempia juuri vaivata ”turhaan”. Mutta veikkaan, että muunlaisiakin tunteita herää kun kesäkuussa pääsemme vierailemaan lasten vanhaan kouluun, tämä on jo rehtorinkin kanssa sovittu. Koska olihan siinä puolensa.