SODANJULISTUKSIA LA LÍNEASSA

Ilmapiiri on ollut koko alkuvuoden – olkootkin, että pian ollaan puolivälissä – kireämpi kuin koskaan aiemmin meidän aikanamme. Ei se vieläkään ole suuresti meidän arkeemme vaikuttanut, mitä nyt liikenteessä ja valitettavasti jopa jalkakäytävillä täytyy olla aika tarkkana, sillä milloin mitäkin salakuljettavat mopopojat ajelevat aika surutta ihmisten sekaan ja tiedän, että tuollainen kevytrakenteinen kuusivuotias kaatuisi kuin keila jos joku ääliö ajaisi päälle. Rannoilla olemme nähneet onneksi enemmän delfiinejä kuin narcolanchoja, huumesalakuljettajien kumisia moottoriveneitä, mutta esimerkiksi poikien kouluunvienti ja -haku matkoilla huumerikollisuuden läsnäolosta on paljon muistutuksia. Jos oikaisemme hieman lähempää Atunaran rantaa, joka on kai yhtä pahamaineisinta aluetta (mutta jossa voi ihan huoletta iltaisin kävellä, niin kauan kun pitää huolen omista asioistaan) on meneillään usein jossain korttelissa ratsia. Sen lisäksi poikien koulun vieressä olevan poliisiaseman parkissa on runsaasti kolaroituja autoja, monet hienoja katumaastureita. Noita autoja varastetaan eri puolilta Espanjaa ja sitten ne ajetaan La Líneaan, jossa niitä käytetään paitsi huumeiden salakuljetukseen (renkaissa) tai sitten ”aseina”, sillä joukosta löytyy aina joku hullu joka on valmis ottamaan tehtäväkseen taka-ajotilanteessa pysäyttää poliisiautot kolaroimalla täysiä päin poliiseja (olivat ne sitten paikallisia policia local, policia nacionaleja tai guardia civilejä).

Tänä viikonloppuna, kun me onneksi olimme poissa, aivan muualla Cadízin maakunnassa, oli La Líneassa kuulemma ratsattu oikein kunnolla. Käytännön Mies tiesi kertoa, että takavarikkoon oli päätynyt 200 000 euroa käteistä ja 4500 kiloa hasista. Koko viime viikon viha on kytenyt: viikko sitten maanantaina 9-vuotias poika jäi naapurikaupungissa Algecirasissa narcolanchan yliajamaksi rantavedessä. Ja kuoli. Tapahtumasta on ollut mediassa aika monta versiota – poika oli veneellä isänsä kanssa, poika oli rantavedessä isänsä kanssa, salakuljettajat hylkäsivät veneen kun pojan isä, joka myös loukkaantui tapauksessa, kävi heille avautumaan, ja hylätty vene meni pojan päältä ja veti tämän syvälle veteen, tai että salakuljettajat ajoivat veneen tahallaan pojan päälle, ja on spekuloitu myös että pojan isä on mukana huumebisneksessä – mutta yhtä kaikki: lapsi on kuollut tämän älyttömyyden takia. Muutamaa päivää aiemmin oli guardia civiliä kohtaan organisoitu hyökkäys, jossa loukkaantui yhdeksän poliisia. Muutama päivä sitten La Línean keskustassa, juuri siellä missä mekin asumme, poliisit ottivat kiinni kaksi 12-vuotiasta joilla oli veitsiä ja huumeita repuissaan.

En vieläkään pelkää muuten kuin liikenteessä. Koskaan en ole kokenut, että paikalliset huumerikolliset – joita kuulemma on sen 3000 tässä tuppukylässä – olisivat vaaraksi juuri minulle. En puutu heidän asioihinsa ja saan kulkea kaduilla rauhassa. Ketään ei kiinnosta ryöstää rikkinäistä Huaweitani saati kajota muuten henkilöön. Mutta olen väsynyt siihen, että meistä on tullut hieman vainoharhaisia. Tänään pysähdyimme nopeasti rannalla Tarifan lähellä, ja näimme kuinka vedessä keinui hylätty moottorikumivene ja hieman kauempana jokin valkoinen kasa. Ehkä ihminen, ehkä huumeita? Ehkä se selviää myöhemmin uutisissa, sillä lähtiessämme vastaan ajoi jo rajavartiolaitoksen ja guardia civilin autot. Ja kun olemme kotirannalla, joudumme olemaan koko ajan hieman varuillamme niin maalla kuin vedellä: huumeita vastaanottavat jengiläiset ajavat järkyttävällä vauhdilla mönkijöillään hiekalla, huumeita tuovat taas ajavat yhtä järkyttävällä vauhdilla aivan rantavedessä eivätkä juuri varo uimareita, sukeltajia tai surffaajia. Haluaisin vain tähyillä rannalla delfiinejä, en veteen heitettyjä huumepaketteja tai mahdollisia ruumiita. Niitäkin huuhtoutuu rannoille tasaisin väliajoin.

Vaikka nyt viranomaiset ja poliitikot aina Espanjan sisäministeriä myöten ovat vannoneet voittoa huumesodasta, kaikki suhtautuvat tähän skeptisesti, jopa pilkallisesti. Edes pelkkä salakuljetuksen kuriinsaaminen ei riitä, kun kaupunki on täynnä toivottomia nuoria. Huumerikollisuudesta on tullut hieno elämäntapa, joka mahdollistaa rikastumisen tai edes toimeentulon kun laillisia reittejä ei ole. Vaikka muakin kiehtoo alamaailma ja siihen liittyvät ilmiöt, olin hieman hämmentynyt kun 8-vuotiaan esikoisen luokkakaveri kulki koulussa paidassa, jossa julistettiin Pablo Escobarin olevan suuri sankari. Tämä on varsin varoittava esimerkki siitä, millainen yhteiskunta syntyy kun nuorilla ei ole vaihtoehtoja, ei koulutusta, ei taloudellista turvaa valita toisin. Toivottavasti tänne ei lisätä vain poliiseja vaan myös tehdään jotain sille yleiselle tunnelmalle, joka kaupungissa leijuu.

ÄIDIT JA TYTTÄRET

Espanjassa äitienpäivää vietettiin jo viime sunnuntaina. Suomessa on tietenkin taktikoitu, ettei vahingossakaan osu vappupäivä ja äitien juhliminen samalle sunnuntaille, ja sen ansiosta mulla on vähän niin kuin kaksi äitienpäivää putkeen. En nyt kuitenkaan tullut sillä leuhkimaan vaan kertomaan siitä, miltä äitienpäivä täällä päin maailmaa näytti. Tai ei oikeastaan äitienpäivä, sillä se näytti ihan samalta kuin kaikki sunnuntait: perheet, usein monen sukupolven voimin, olivat kaupungilla syömässä ”meriendaa”, joka on yleinen nimitys täällä kevyille aterioille tai välipalalle. Mukaan oli haettu mummit ja anopit, ja perheen pienimmät olivat puettu parhaimpiinsa. Se on täällä kuitenkin niin yleinen näky, että muuten äitienpäivä ei näkynyt katukuvassa erityisesti.

Sen sijaan se, mitä kaduilla näkee arkisin paljon muuten, on äidit ja tyttäret. Puhun siis aikuisista äideistä ja aikuisista tyttäristä. En tiedä koskeeko ilmiö vain melko pientä kaupunkiamme, mutta muutenkin perhekeskeisyys tietenkin tuntuu olevan hyvin vahvasti eteläeurooppalainen piirre. Kun tapaan kaupungilla lasten koulukavereiden vanhempia, on mukana yleensä heillä isoäidit ja joskus isoisoäiditkin, ja etenkin leskeksi jääneitä isovanhempia otetaan selvästi paljon mukaan menoihin. Kun nuorella äidillä on pieni vauva, aika usein mukana on myös äidin oma äiti, jonka rooli näyttää näin ulkopuolisen silmiin olevan paitsi neuvoa ja auttaa, myös työntää rattaita, ruokkia vauvaa ja tsempata tuoretta äitiä.

Olen itsekin kyllä ihan täysi mammantyttö, joten meidän perheen symbioottinen äiti-tytär-suhde ei ole Espanjassa herättänyt mitään hämmästystä. Täällä on aivan itsestäänselvää, että perhe viettää paljon aikaa yhdessä ja pitää huolta toisistaan. Tästä riittäisi kirjoitettavaa enemmänkin – koska kyseessä ei ole vain perhekulttuureja koskeva kysymys vaan yhteiskunnalliset aiheet, nämä rakenteet vaikuttavat niin eläkepäiviä viettävien vanhusten arkeen kuin äitien työntekoonkin. Niin paljon kuin Suomen tasa-arvoista järjestelmää, jossa ihminen ei ole riippuvainen lapsuudenperheestään ja lastenhoitoapua saa myös oman suvun ulkopuolelta, rakastankin, on tässä jotain sympaattista. Vanhanaikaista ja arvostettavaakin.

Haaveilen, että joskus saisin tilaisuuden valokuvata La Línean aikuisia äiti-tytär-pareja. Paitsi yhdennäköisyys kasvoissa, täällä selvästi tyyli periytyy äidiltä tyttärelle (sanoo se tytär, jonka arkiunivormu on sama mustat leggarit ja harmaa huppari kuin omalla mutsillaan). Joskus naisia näkee yhtä aikaa neljässä sukupolvessa, ja sekin on yhtä kiehtovaa. Luonnollisesti myös isiä ja isoisiä näkyy liikkeellä lasten kanssa, mutta arkisin tämä on usein naisten maailma, jossa äidit ja isoäidit hakevat lapsia koulusta, käyttävät puistossa ja ruokaostoksilla. Siihen liittyy sellaista hiljaista arjen sankaruutta, joka saa aina uskomaan siihen, että tämä oma sukupuoli on oikeasti aika lujaa tekoa. Täkäläiset naiset pyörittävät perhettä ja usein käyvät pienellä palkalla työssä ja vielä kaiken keskellä vaikuttavat elämäniloisilta, onnellisilta ja siltä, että nauttivat täysillä juuri siitä omalle perheelle omistautumisesta. Toivottavasti ehdin sitä tallentamaan kameralla vielä.

ON TÄMÄ AIKA IHANAKIN

Kun oma tapa tarkastella maailmaa on sellainen peruskriittinen, aina vähän parantamaan pyrkivä ja yksityiskohtiin tarttuva, tulee aika usein kirjoitettua vähän sellaisia jos nyt ei negatiivisia niin hirveän innokkaita postauksia. Ja se taas on ihan tyhmää. Koska miten ihana paikka Espanja onkaan välillä asua. Ei muttia eikä vaikkoja.

Kun ihmiset ovat lähtökohtaisesti kovin hyväntuulisia ja sosiaalisia. Kadulla luulin kohdanneeni naapurin naisen jolle aloin jutella ja kysellä kuulumisia. Nainen vastasi kohteliaasti ja jäi hetkeksi rupattelemaan. Vasta kun oli mennyt pois tajusin, ettei hän kyllä asu meidän talossa. Ei edes hävettänyt.

Niin paljon kuin rakastankin hiljaisuutta, pidän myös tästä omituisesta äänimaailmasta johon meidän perheestä lähtevä möly hukkuu niin helposti. Rahtilaivat merellä, nousevat ja laskevat lentokoneet, tööttäily, nuoriso joka räppää takapihalla, kirkon kellot. Miten hiljaiselta se suomalainen metsä kuulostaakaan kesällä, jos hiljaisuus nyt koskaan miltään kuulostaa.

Ja kun aamulla voi lähteä lapsen ja koiranpennun kanssa kahvilaan, juoda niin halvan cappucinon että naurattaa, lapsi ja koira voivat jakaa pekonileivän ja kaikki vain hymyilevät meille vaikka koiranpentu ulisee aina kun näkee toisen koiran tai pulun ja lapsi törmäilee potkulaudalla muiden jalkoihin. Päin vastoin, koira saa rapsutuksia, ohikulkijat pörröttävät lapsen tukkaa hyväntahtoisesti.

Täydellinen lounas kolmella annoksella ja lasillisella viiniä samalla kun voi katsoa kuinka paikalliset viettävät espanjalaista äitienpäivää, eikä sekään maksa paljoa, se älyttömän hyvä ruoka ja se viinikään. Kun rakastaa ulkona syömistä, ja noh, syömistä ylipäänsä, nostaa edulliset raaka-aineet ja hävyttömän halvat ravintolat elämänlaatua todella paljon. Ja kun voi melkein ympäri vuoden syödä kirjaimellisesti ulkona, on sekin oma elämyksensä.

Olemme alkaneet käydä rannallakin melkein joka päivä, tai ainakin joka viikko. Nähneet, kun lokakuussa rannoilta kadonneet ravintolat eli chiringuitot on rakennettu uudestaan, ja pohtineet koska voi kunnolla uida. Lapsille on ostettu märkäpuvut. Lievää sekoamista Decathlon-urheilukaupassa, joka oli täynnä ihanaa tavaraa surffaamiseen, retkeilyyn, melontaretkille, maastopyöräilyyn, ratsastukseen – ja sitten pitää ihmetellä miksei enemmän nauti juuri niistä mahdollisuuksista mitä Espanjan luonto ja ilmasto tarjoaa.

Että onhan täällä ihmisen myös kovin hyvä olla, ainakin tällaisena siunattuna sunnuntaina.

Näyttökuva 2018-05-06 kello 21.05.03

Kuvassa on paikallisen taiteilijan José Cruz Herreran työ, jonka mukaan löytyy kaupungista myös patsas. Taiteilijan mukaan on nimetty myös takapihallamme sijaitseva museo, jossa käymme tasaisin väliajoin nauttimassa pienen annoksen kulttuuria.

15 VUOTTA MYÖHÄSSÄ

Niin paljon kuin La Líneasta pidänkin (ja oikeasti pidän tosi paljon, vaikkei se ehkä aina välity kun helpommin tulee pohdittua epäkohtia kuin fiilisteltyä kaikkea kivaa, mitä pikkukaupunki tarjoaa), on viime aikoina muutto ollut mielessä. On ollut kaikenlaista. Tasaisesti ilmestyvät lehtiartikkelit siitä, kuinka huumebisnes työllistää 3000 kaupunkilaista ja käytännön kokemukset, kun tupakkaa salakuljettavat nuorisolaiset kaahaavat skoottereilla jalkakäytävillä. Ja kurjat uutiset poikien koulussa, jossa ei ole ihan reilu meininki ja valitettavasti vielä päälle tieto siitä, että siinä missä yhdelle ei ehkä ole koulupaikkaa, saa toinen opettajakseen ensi lukuvuonna juuri sen opettajan, jonka kanssa on sukset menneet ristiin. Ai niin ja sitten se, että meidän autoon murtauduttiin; torstaiaamuna todettiin, että ikkuna oli rikottu kivellä. Mitään suurta draamaa se ei aiheuttanut – leasingauton vakuutus kattaa kaiken ilman sen suurempaa selittelyä, ja saaliiksi myös muihin autoihin iskenyt ryöstäjä sai latauspiuhan ja Ivana Helsingin tyhjän kukkaron. Ei ehkä ollut ihan sen arvoista.

Noh, olemme taas päässeet nauramaan espanjalaisten asuntovälittäjien sivuille. Isoin ongelma vaan on se, että jos tahtoisimme nauttia sellaisesta mukavasta espanjalaisesta elämäntavasta, johon kuuluisi oma piha ja ehkä uima-allas, edes taloyhtiön yhteinen, pitäisi meidän lähteä pois La Líneasta. Esikaupunkialueelle. Siinä, missä Suomessa olen asunut onnellisena lähiössä, Espanjassa siinä on pikku ongelma: minulla ei ole ajokorttia eikä täällä ole julkista liikennettä (tai on toki kolmesti päivässä kulkeva bussi, mutta sillä ei haeta lapsia koulusta tai tehdä kauppareissuja). En varsinaisesti halua harrastaa katumista, mutta näin jälkiviisaana voin sanoa että se ajokortti olisi kannattanut ajaa silloin 15 vuotta sitten, kun eli vielä nuorelle ihmiselle tyypillisessä kuolemattomuusharhassa varmana siitä, että voi valloittaa vaikka uuden aurinkokunnan jos sille päälle sattuu.

Täällä Espanjassa ajokortin ajaminen olisi toki todellista säästöä Suomeen verrattuna, sillä kokonaisuudessaan ajokortti ajotunteineen (joita on ilmeisesti 10 pakollista) kustantaa vain 550 euroa. Onhan sekin toki iso investointi, mutta kyllä paljon vähemmän kuin suomalainen ajolupa kakkosvaiheineen ja pimeäajoineen – kaikki mielikuvani tietenkin perustuvat vain kavereiden kokemuksiin ja kuulopuheisiin, omaa ajokoulukokemusta ei ole. Kun muut täysi-ikäiset ajelivat korttejaan, minä painoin lukion ohella kahta duunia ja säästin matkoihin. En tosiaan ajatellut elämääni 10 vuoden päähän, että ehkä lapsiperheessä ajokortista voisi olla iloa, koska kuvittelin vakaasti että asuisin aina jossain ratikkalinjan varrella tai sitten niin syvällä sademetsässä, että siellä ei ajokortteja kyseltäisi.

Mikä sitten estää ajamista sitä korttia? No pelko. Olen aina ollut vähän hysteerinen liikenteessä, heti kun nopeus ylittää satasen tuntivauhdin alkaa mun syke nousta samaa tahtia. Huono avaruudellinen hahmotuskyky ei mitenkään auta asiaa, koska en oikeasti osaa silmämääräisesti arvioida etäisyyksiä juuri ollenkaan. Ja kun on lietsonut vuosien ajan tätä omaa epävarmuutta asian suhteen, on kynnys ryhtyä ajelemaan, varsinkin vieraassa (liikenne)kulttuurissa, aika korkea.

Näin pelkääjän paikalta voin todeta havainnoineeni, että liikenne on monella tavoin anteeksiantavampaa ja sujuvampaa kuin Suomessa; pienet törttöilyt katsotaan läpi sormien, joustetaan ja väistetään, usein ymmärretään että sujuva liikenne on suurempi arvo kuin se, että kaikki menee millilleen liikennesääntöjen mukaan. Mutta toisaalta ihmiset kaahaavat, kukaan ei käytä vilkkuja, joka paikassa on liikenneympyröitä ja nössöilijät jyrätään moottoritiellä tylysti. Jos Wikipediaa on uskominen, on Suomessa enemmän kuolonkolareja asukaslukuun nähden kuin Espanjassa, joten luultavasti oma panikointini on aivan turhaa. Täällä hätävilkuilla ja käsien levittelyllä saa paljon anteeksi muilta autoilijoilta.

Nyt eletään taas tällaisessa välitilassa, ja voi aivan hyvin olla että löydämme itsemme syksyllä tästä samasta asunnosta. Mutta voi olla, että innostummekin taas muuttamaan.