UUSI ALKU

Maanantaina, melkein syyskuun puolivälissä, ennen juhannusta alkanut näin äidin näkökulmasta aivan riittävän pitkä kesäloma tuli päätökseensä. En ollut enää erityisen stressaantunut, vaikka esikoisen siirtyminen kolmannelle luokalle vahvistui vasta viikkoa ennen koulujen alkua, ja kuopuksen paikka 4-vuotiaiden ryhmässä esikoulussa kolme päivää ennen aloitusta. Ehdin jopa kahteen ”vanhempainiltaan”, jotka tosin täkäläiseen tyyliin olivat keskellä päivää ja painottuivat enemmän kuulumisten vaihtoon kuin tehokkaaseen tiedotukseen. Olimme saaneet jo loman alussa listat tarvittavista tavaroista, mutta koska koulupaikat eivät olleet satavarmoja, lykänneet kaikki hankinnat ihan viimemetreille. Toisin kuin edellisellä kerralla, päätimme hoitaa itse – säästösyistä – kolmen lapsen koulutarvikkeiden ostot ja olipahan show!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Vaikka koulu itsessään on ilmainen, ei tämä syyskuu ihan halvaksi tullut. Koululaiset saavat kirjat koulun puolesta: esikoinen kolmasluokkalaisena käytettynä, ekaluokkalaiset saivat kevätjuhlassa myös maksusitoumuksen opetusvirastolta jotka jätettiin kirjakauppaan kesällä – ja haettiin vartti ennen koulun alkua maanantaina. Kuopus, esikoulua vastaavalla infantilin toisella luokalla, saa maksaa oppimateriaalinsa itse: kirjapakkaus on päälle sata euroa. Koulupuvut, jotka eivät varsinaisesti ole pakolliset, mutta vahvasti koulun puolella suositellut, maksoivat yhteensä 90 euroa. Ihan jokaista osaa ei enää ollut saatavilla, kun olin niinkin ajoissa liikkeellä kuin kolme päivää ennen koulujen alkua (ja jonotin tunti ennen koulun aloitusta saadakseni kirjaillut koulupaidat ajoissa – hieman meni sekin tiukoille!). Ja sitten kolmen A4-arkin verran kouluun hankittavia tavaroita: kyniä, kumeja, papereita, askartalupahveja, sellofaania, käsisaippuaa, viivottimia, vihkoja, kansioita…

P9101288.jpg

Mulla meni puolisen päivää googlatellessa näiden tarvikkeiden kuvia, jotta ostaisin varmasti oikeita tusseja ja lyijykyniä ja vihkoja oikeilla viivoilla (ja silti ostin vääriä – noottia tuli opettajalta heti ekana päivänä). Espanjantaito ei ihan taipunut kaikkeen. Kuten esimerkiksi kun kolmasluokkalaisen listalta löytyi flauta ja compás, aloin ihmetellä kovasti mitä ne huilun lisäksi tekee kompassilla. Onneksi mua sivistettiin, että kyseessä onkin harppi. Kuten kaikki muutkin huonosti varautuneet vanhemmat, olimme tarvikehankinnoilla Carrefourissa lauantaina kaksi tuntia ennen sulkemisaikaa. Vihot ja puolet listan tarvikkeista olivat jo loppu, ja niitä jonoteltiin kaupungin pienissä kirjakaupoissa sitten maanantaina muiden tuskanhikeä valuvien vanhempien kanssa. Rahaa hankintoihin meni yli 300 euroa, ja aikaa nelisen tuntia.

P9091269.jpg

Heinäkuun lopussa neljä vuotta täyttänyt kuopus meni eskarin toiselle vuosikurssille aivan ummikkona. Sen verran ehdimme edeltävällä viikolla tavata opettajaa, että totesin hänen olevan viimeisillään raskaana – eikä sijaisesta ole vielä mitään tietoa. 4-vuotiaan koulupäivät alkoivat pyöriä heti samalla aikataululla kuin isoveljien, eli yhdeksästä kahteen. Sain saattaa hänet luokkaan, mutta mitään suomalaisen päiväkodin kahden viikon tutustumisjaksoa tai pehmeää laskua ei ollut tarjolla: sinne vaan muiden sekaan, ja onnea matkaan! Onneksi ensimmäinen viikko sujui hyvin. Lapsi itse on aina koulupäivän päätteeksi hilpeällä tuulella ja opettajastakaan ei saa muuta irti kuin että kaikki on muy bien. Täytyy siis kai uskoa, että kaikki on muy bien. Yhtään enempää eivät ole kommunikoineet myöskään koululaisten opet. Lukujärjestykset sentään saatiin perjantaina, ja kävi ilmi esimerkiksi että esikoinen opiskelee nykyään ranskaa!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Nyt kun kotona on kolme ”koululaista”, niin kuulun myös kolmeen vanhempien WhatsApp-ryhmään ja veikkaan, että tästä on taas rutkasti iloa koko vuodeksi. Jo nyt puhelin pirisee, kun yksi äiti jakaa kuvia omista syntymäpäiväjuhlistaan (jonne oli kutsunut kaksi muuta luokan äitiä, mutta ei muita!) ryhmään, toisessa ryhmässä riidellään käsisaippuavuoroista ja kolmannessa etsitään kadonnutta krokotiililelua. Että vaikka kotona onkin hiljaista muutaman tunnin vuorokaudessa, niin ainakin WhatsAppissa riittää elämää! Ensimmäinen kouluviikko oli kaikin puolin hyvä kokemus, lapset vaikuttavat oikein tyytyväisiltä päästyään ikätovereidensa keskuuteen ja minä nautin ensimmäistä kertaa siitä elämänvaiheesta, että kaikki lapset ovat vähän aikaa päivässä jonkun muun vastuulla. Olen kyllä jo huomannut ikävöiväni niitä ”kakkaako ihmissusi metsään vai vessaan”-tason kysymyksiä…

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

KANSALLISYLPEYDESTÄ JA KUMMASTELUSTA

Muutit Suomeen? Siis miksi?

Tunnustan. Olen joskus itsekin kysynyt. Etenkin kun pääsimme tutustumaan alkuvuodesta brittiläisen ystäväni kotiseutuun, en voinut kuin ihmetellä miksi joku vaihtaisi Etelä-Englannin nummet, idylliset pikkukylät pubeineen ja läheisen Lontoon sykkeen itähelsinkiläiseen lähiöön. Vaikka kyllä minä tiedän ne asiat, jotka puhuvat Suomen puolesta – nyt varmasti paremmin kuin koskaan ennen. Ja joskus syyt ovat hyvin henkilökohtaisia, ja siksi tuntuukin olevan oletusarvo että jos joku muuttaa vapaaehtoisesti Suomeen eikä ole ihan sotaa tai vainoa pakenemassa, niin taustalla on oltava parisuhde, perhesiteet tai sitten unelmien työpaikka. Mutta miksi muuten?

Sen sijaan kukaan espanjalainen ei ole koskaan kysynyt multa että ”miksi ihmeessä muutit Espanjaan!?”. Sen sijaan kun kerron mistä olen muuttanut, he huudahtavat että ”no eikö täällä olekin kaikki paremmin!”. Joskus näön vuoksi saatetaan vähän pyöritellä silmiä espanjalaisten äänekkyydelle tai kuumuudelle tai liikennekäyttäytymiselle, mutta yleensä paikalliset ovat varsin varmoja siitä, että Espanja on ylivertainen asuinpaikka ja totta kai kaikki tahtovat muuttaa tänne.

Ja sitten Suomessa asuvat ulkomaalaiset expatit saavat joka kerta sen saman reaktion. ”But…why?”. Aletaan luetella syitä pysyä kaukana Suomesta; kamala ilmasto (on vähän makuasia kuinka monen kuukauden talvesta haluaa puhua, mutta liioittelematta ainakin puoli vuotta on pimeää, märkää ja kylmää!). Synkkä erakkokansa joka ei katso silmiin saati tervehdi, edes hississä. Hintataso. Sanoinko jo sää? Perussuomalaiset. Siis eihän kukaan täysjärkinen vapaaehtoisesti muuta Suomeen! Ulkomaalaisia Suomi-faneja pidetään niin ihmeellisinä yksilöinä, että heistä kirjoitetaan artikkeleita valtakunnan sanomalehtiin. Espanjaan muuttavat ulkomaalaiset ovat itsestäänselvyys eikä oman arvonsa tuntevia espanjalaisia kiinnosta sen liiemmin kysellä, miksi joku on tänne muuttanut. Sehän on itsestäänselvää: lista on loputon!

Se on oikeastaan oikein virkistävää, että kansallisylpeys on korkealla ja omaa kotimaata pidetään, pienestä kritiikistä huolimatta, niin hyvänä paikkana asua että olisi suorastaan ihme jos joku EI haluaisi asua Espanjassa. Tulee expatillekin hyvä mieli: voi vain myhäillä ja nyökkäillä, niin ruoka on aivan uskomatonta, ymm, ihmiset ovat kyllä niin iloisia ja joo totta kai tämä sää, eihän tätä voi edes uskoa! Eikä yrittää vakuuttaa että hei ei tämä ole niin kauhea paikka. Tasa-arvoinen yhteiskunta, laadukas koululaitos, puhdas luonto, paljon tilaa elää – ihan henkilökohtaistakin tilaa! – ja kyllä siinä suomalaisessakin kulttuurissa on puolensa. Eikä Suomea fanittaakseen tarvitse olla mikään friikki, joka ansaitsee haastattelun Hesarissa vain siksi että ihan oikeasti pitää Suomesta (yleensä ehkä Muumien tai jonkun metallibändin vuoksi ja sitten suomalaiset ovatkin että no aa, se on vähän tollainen yhden asian uskovainen, eihän se sitten oikeasti niin Suomesta vaan tosta Nightwishistä).

Odotan yhä, melkein kolmen vuoden on/off Espanja-elämisen jälkeen, sitä että joku jollain tavalla kyseenalaistaisi sen, etteikö muutos Suomesta Espanjaan olisi automaattisesti parannus elämänlaatuun. Sitä se on monella tapaa ollut, ja ainakin olen oppinut sellaista reipasta asennetta siihen, että pitää olla ylpeä itsestään, omasta taustastaan ja myös siitä kylmästä kotimaasta, jonka säät saattavat joskus muutaman vuosikymmenen päästä olla valitettavasti paljon arvostetumpia kuin tämä ikuinen auringonpaiste. Ja mikä mahtavinta, nyt on tavallaan kaksi kotimaata, joista molemmista tykkään tosi paljon!

TERVEISIÄ KOULUMAAILMOISTA

Hesarin Yhdysvaltojen kirjeenvaihtaja Laura Saarikoski kirjoitti mennäviikolla siitä, mitä opittavaa toisiltaan on yhdysvaltaisella koulumaailmalla ja suomalaisella koulumaailmalla. Tästä asiasta tuli puhuttua elokuussa Suomen lomalla todella paljon, kun ystäväpiirissä lähes kaikilla on kouluikäisiä lapsia ja juuri siinä elämänvaiheessa, kun koulumaailmaa tarkastellaan vielä aika tuorein silmin eikä aivan väsyneinä kaiken maailman vanhempainiltoihin ja Wilma-viestintään.

Itsellänihän ei oikeastaan ole omakohtaista kokemusta siitä, millaista on olla koululaisen äiti Suomessa – olen tietty itse käynyt koulua joskus viime vuosituhannella, mutta ehkä niitä kokemuksia ei niin kauheasti kannata kaivella. Joten kaikki näkemykseni perustuvat todella pitkälle siihen, mitä olen tuttavien kanssa keskustellut. Ja toisaalta kokemukset Espanjasta perustuvat myös vain yhteen lukuvuoteen ja yhteen kouluun, joka sattuu olemaan köyhän puoleinen kunnallinen koulu Andalusiassa. Täällä alueelliset erot ihan kaupunkienkin sisällä ovat valtavat, puhumattakaan sitten eroista esim. (puoli)yksityisten ja kunnallisten koulujen välillä. Tällainen yhden kappaleen mittainen disclaimeri tähän, ettei kukaan kuvittele että tässä tulee jonkinlainen asiantuntijalausunto. Kokemusasiantuntija korkeintaan.

En usko kummankaan järjestelmän ylivoimaisuuteen, joskin siinä missä suomalaiset ovat toistaiseksi menestyneet PISA-tutkimuksessa (jonka ylivertaisuuteen en usko siihenkään) ovat andalusialaiset olleet heikoilla. Nyt on myös ehkä vaikea erottaa sitä, mitkä ongelmat täällä ”meillä päin” eteläisessä Espanjassa liittyvät koulun kulttuuriin ja opetussuunnitelmaan, mitkä ihan rehelliseen resurssipulaan: kun lasten kouluun rahoitetaan liitutaulut koulunäytelmällä ja vanhempien vastuulla on tuoda kaikki käsisaippuasta alkaen, ollaan jo lähtee päälle hieman eri lähtöviivalla Suomen kanssa. Sanomattakin selvää, että Suomessa olen iloinen veronmaksaja ja aina arvostanut tasapuolista järjestelmää, jossa jokainen lapsi saa koulun puolesta tukea ja tarvikkeita.

Mutta Espanjassakin on hyvät puolensa! Esimerkiksi koulukiusaamista näyttää – omien havaintojen sekä muiden vanhempien puheiden pohjalta – olevan paljon vähemmän. Avointa naljailua kyllä ja sellaista suunsoittoa, mutta ei suurta välituntidraamaa. Kellään alakoululaisella ei ole puhelinta enkä usko, että elektroniikkaa edes sallittaisiin koulun alueella: ehkä he eivät opi koulussa koodaamaan, mutta toisaalta en ole digiloikan suurin fani. Kun välitunteja on vain yksi, sekin opettajien aika tiukasti valvoma ja pienellä pihalla, sosiaaliset suhteet eivät ole kovin isossa roolissa koulussa. Ei, ei sekään ole mikään ideaali, mutta olen ollut helpottunut siihen ettei samanlaista kiusaamisilmiötä ole nähtävissä kuin mistä olen kuullut Suomen ystäviltä. Ja ei, en pidä pahana sitä ettei kellään alle 12-vuotiaalla näe kännyköitä kaduilla.

Mielestäni myös kolmevuotisen esikoulun, joka alkaa jo 3-vuotiaana, kunnianhimoisuus on myönteinen asia. Totta kai leikki-ikäisen kuuluu pääasiassa leikkiä, mutta olen myös nähnyt miten paljon nuo alle kouluikäiset jo imevät uutta tietoa ja taitoa itseensä, enkä pidä pahana että heiltäkin vaaditaan hieman enemmän. Meillä esikoinen kävi, kuten muutkin ikäisensä, esikoulun Suomessa ja mielestäni siellä mentiin siinä mistä aita on matalin. Totta kai tämä on päiväkoti/koulukohtaista ja olen kuullut myös eskareista, joissa kouluun menoon valmistaudutaan vähän paremmin ja lapsen omia oppimistaitoja aletaan herätellä, mutta esimerkiksi oma esikoinen ei eskarilaisena saanut läksyjä kaikista toiveistaan huolimatta, matematiikkaa tai lukemista ei erityisemmin treenattu ja vapaata leikkiä (jolla, totta kai, on omat pedagogiset merkityksensä) oli enemmistö neljän tunnin varhaiskasvatuksen ajasta.

Toisaalta toivoisin, että espanjalainen koulumaailma ottaisi askeleen kohti 2000-lukua etenkin mitä tulee hierarkiaan opettajien ja lasten välillä. Kunnioitus on tärkeä asia ja sitä ei voi globaalisti korostaa tarpeeksi, mutta kun tokaluokkalaisia seisotetaan rankaistukseksi nurkassa ja esimerkiksi liikuntatunnilla punnitaan koko luokan edessä painoa suureen ääneen kommentoiden, tulee mieleen ajat jopa ennen omia kouluvuosiani. Viisituntinen koulupäivä on pitkälti pulpetissa istumista, kaunokirjoitusta ja sanelusta kirjoittamista, mikä ei varsinaisesti kasvata luovaa ratkaisukykyä. En kaipaa tabletteja ja Espanjassa ehkä selvitään ilman Ilmiö-viikkoja, mutta tällä hetkellä tuntuu keskeinen opetustapa olevan ulkoa opettelu sen sijaan, että kokonaisuuksia ja asianyhteyksiä ymmärrettäisiin syvemmin. Esikoisen koulukirjoissa asioita käsiteltiin paljon, mutta laatu kärsi: esimerkiksi veden kiertokulku oli kuitattu puolen sivun selityksellä. En tiedä, palataanko aiheeseen esim. yläkoulussa, mutta hieman ohueksi näinkin keskeinen asia mielestäni jäi.

Suomalaisessa koulussa mahtavaa on tietenkin myös opetussuunnitelman ulkoiset asiat, joita alkaa arvostaa ulkomailla: kouluruokailu, erityinen tuki, henkilökunnan määrä, Wilma. Kaikki kommunikointi ei ole vastuuvanhemman ja Whatsapp-ryhmän varassa, ja esimerkiksi opettajilta saa yksityiskohtaisempaa palautetta lapsen koulumenestyksestä. Ja kouluruokailu! Täällä olemme saaneet supervanhempien maineen, kun lapsilla on joka päivä kasviksia tai hedelmää (eikä vain keskiviikkoisin, kuten Andalusian hallinto ystävällisesti toivoi kotiin lähetetyssä kirjeessä). Uskoisin, että ravitseva ateria päivän aikana auttaisi jaksamiseen. Ja esimerkiksi erityisopetus: esikoisen luokalla oli yksi erityislapsi, jolle ei ollut tarjolla mitään erityistä tukea tai aputoimia. Lapsi oli jo kerran jätetty luokalle (se on mahdollista meidän koulussa vain 2. ja 4. luokan päätteeksi), ja nyt hän kävi toisen luokan uudestaan oppimatta vieläkään lukemaan tai kirjoittamaan. Ja nyt hän jatkaa kolmannelle luokalle huomattavasti jäljessä luokkatovereitaan, ja asialle ei oikein voi tehdä mitään. Yhden opettajan vastuulla on aina 25 lasta, niin esikoulussa kuin ala-asteella, ja opettajan jaksamisesta riippuu kuinka yksilöllistä opetusta luokassa annetaan.

On mahdoton ennustaa, miten nämä vuodet espanjalaisessa koulussa vaikuttavat omien lasten akateemiseen menestykseen pitkällä tähtäimellä. Uskon, että meidän kotikasvatus tasoittaa tietä monessa mielessä, sillä luemme paljon, käymme museoissa, katsomme dokumentteja ja olemme aika ”tiedeorientoituneita” (ja vastaavasti laiskoja taas mitä tulee kädentaitoihin tai liikuntaan…). Toivon, että he imevät espanjalaisten lapsirakkautta koko kiintiön täyteen, sillä en ole nähnyt että Suomessa koulun puolesta järjestettäisiin niin paljon eri tapahtumia ja esityksiä vanhemmille – ja että vanhemmat olisivat niin suurella tunteella niissä mukana. Esiintymistaitoja treenataan ja lapsia rohkaistaan reippaammin kuin mihin olimme tottuneet, mutta haluan uskoa näiden taitojen merkityksen kasvavan Suomessakin koko ajan. Ennen kaikkea olen kuitenkin kiitollinen, että saamme kokea erilaista koulumaailmaa kuin vain sitä, mihin itse olin tottunut. Saamme sen klassisen opetuksen, että on enemmän kuin vain yksi oikea tapa tehdä asioita.

VÄÄRÄ VALASRETKI

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

I usually don’t do this but this case is an exception due to the worst customer care in Spain (and this is something). In case you ended up here whilst searching for experiences of whale safaris with Whale Watch Tarifa I only have one word of wisdom: Don’t. There are plenty of good tour operators and honest entrepreneurs, this company is not one of them. Avoid at all costs.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Vein perheen 8-vuotiaan pitkään ja hartaasti odotetulle valasretkelle, vihdoinkin. Kuten ehkä postauksen alusta voitte päätellä, ihan nappiin ei mennyt retki. Tai oikeastaan varaus ja järjestelyt. Mutta itse retki oli upea kokemus, vaikka emme miekkavalaita nähneetkään. Pallopäävalaita, möhkäkaloja, miekkakalan, delfiinejä – ja tonnikalan kalastajia ja tonnikaloja, metsäpalon ja sammutuskoneita ja -helikoptereita. Eli siis itse valasretki oli upea kokemus jonka muistan ikuisesti. Enkä kyllä unohda sitä raivokohtausta jonka sain varausfirman luona, enkä tiedä unohtavatko hekään…

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tarifa, tuo ihana surffikaupunki ihan Espanjan eteläkärjessä, ansaitsee joskus oman postauksensa, joten ei siitä sen enempää. Kuitenkin suurin osa näistä pidemmistä valasretkistä lähtee Tarifasta, joten sieltä lähdimme mekin. Kaupungissa toimii useampi yrittäjä, jotka tarjoavat valasretkiä. Yleensä ne kestävät pari tuntia, ja silloin on mahdollista nähdä Gibraltarinsalmella vakituisesti asuvia kaskelotteja ja pallopäävalaita sekä delfiineitä, sekä sitten heinä-elokuussa miekkavalaita. Nämä miekkavalasretket ovat kalliimpia ja kestävät tunnin pidempään, ja sellaiselle me lapsen kanssa suunnattiin. Aikuiselta tämä lysti maksoi 50 euroa ja lapselta 30 euroa, normaalisti valasretket ovat noin 35 euron luokkaa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Vene itsessään ei ollut valtavan iso, mutta sinne ahtautui melkoinen määrä turisteja. Onnistuimme taktikoimaan lapsen kanssa itsemme kärkeen avonaiseen tilaan istumaan ja pidimme paikoistamme tiukasti kiinni – sinällään tämä oli helppoa, koska useimmat eivät halunneet kastua (meitä vesiroiskeet ja lennot aaltojen yli muistuttivat ferian laitteista, joten ei haitannut!) ja sen jälkeen keulassa olevassa vessassa joku ajelun monista merisairaista räjäytti oksennukset lattiasta kattoon, mistä aiheutui ajoittaista hajuhaittaa. Veneessä oli silti hyvin näkyvyyttä joka puolelta, ja koska lopulta kun löysimme valaat, ne kiertelivät kiltisti ympäri venettä ja näin ollen varmasti jokainen sai Instagram-kuvansa ja matkamuistonsa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Homma ei alkanut lupaavasti. Ajoimme puolisen tuntia vauhdilla kohti Atlanttia (siinä kun tavalliset valasretket ovat enemmän Tarifan ja Gibraltarin välisellä merialueella). Ei näkynyt kuin sinistä, ja viimeiset orcahavinnot olivat kuulemma neljän päivän takaa. En halua arvailla syytä miekkavalaiden katoamiseen: tonnikalaa on vaikka millä mitalla, mutta oletettavasti syy tähän löytyy meistä ihmisistä. Jatkuvasti lisääntyvä laivaliikenne on kuulemma iso tekijä siinä, miksi valaskannat vähenevät alueella jatkuvasti, eikä mikään ihme. Mutta seilattuamme puoli tuntia vastaan tuli näky, joka itsessään riitti mulle koko matkan arvoksi: keskellä merta kymmeniä, ehkä yli sata marokkolaista pientä kalastusvenettä, joihin olkihattuiset kalastajat nostivat tonnikaloja. Se näky ei ehkä näin kuvailtuna kuulosta aivan niin maagiselta miltä se tuntui merellä, juuri siinä kohtaa missä Välimeri ja Atlantti kohtaavat (olemme olleet Marokossa katsomassa samaa paikkaa maissa) ja meri on vain noin 200 metriä syvä siinä missä lähempänä Gibraltaria syvyys on kilometrin luokkaa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Yleensä miekkavalaat tulevat sinne missä ovat tonnikalan kalastajat, sillä laiskoina päivinä kalastusveneistä roikkuvat jättimäiset tonnikalat ovat helppo saalis näille merinisäkkäille. Nyt niitä ei kuitenaan näkynyt ja mietin, kävikö yhtä huono tuuri kuin toisella delfiiniretkellämme pari viikkoa sitten. Ohi pyrähti muutama delfiiniparvi, mutta ei valaita. Yhtäkkiä kuitenkin, kierreltyämme aikamme, alkoi sieltä täältä esiin tulla pallopäävalaita. Näitä on vain noin 200 yksilön verran tällä alueella, joten meidän lukuisat näkemämme yksilöt tuntuivat lottovoitolta. Jotkut pitivät meihin hyvää etäisyyttä, mutta eräs äitivalas poikasensa kanssa tuli aivan veneen viereen, jopa sukelteli veneen alta. Parhaimmillaan valat olivat suorastaan kosketusetäisyydellä, vaikka suurin osa valokuvista on juuri noita ”tuolla jossain kahden kilometrin päässä on selkäevä”-tasoa. Muitakin selkäeviä näimme: susiruman möhkäkalan ja miekkakalan. Ehkä joskus muutaman vuoden päästä kerron lapselle, ettei se ollutkaan hai.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Pyörimme valaiden keskellä noin 1,5 tuntia, jonka aikana oli hauska tuijotella ulapalle ja toivoa, että pintaan ilmestyisi musta selkäevä tai vesisuihku. Ei harmittanut lainkaan, ettemme nähneet miekkavalaita – onpahan jotain mitä odottaa ensi kesänä! Oppaat olivat iloisia ja asiantuntevia ja kertoivat myös surullisesta pakolaistilanteesta, sillä edellisenä päivänä olivat todistaneet kuinka jotkut onnettomat yrittivät meloa kanootilla tuon 14 kilometrin pätkän Afrikasta Eurooppaan. Meidän alueelle on tullut viime viikkoina yli 1000 pakolaista kumiveneillä Marokosta, joten tilanne on kaikin puolin aika tulenarka. Me näimme vain nuo iloiset kalastajat, jotka ajoivat veneemme viereen esittelemään saalistaan ja näyttämään peukkuja. Paluumatkalla katsoimme kun Tarifan ja Gibraltarin välillä riehunutta metsäpaloa sammutettiin kahden sammutuslentokoneen ja neljän helikopterin voimin. Metsäpalo itsessään on kamala asia, mutta kyllä niin 8-vuotias kuin äitinsä olivat aika vau kun koneet laskeutuivat mereen aivan vieressä, täyttivät vesivarastot ja nousivat taas ilmaan ja pudottivat vedet paloalueelle. Olimme reilu kolmen tunnin jälkeen märkiä, suolaisia ja onnellisia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Sitten se ränttäysosuus: olin varannut retken useita päiviä etuajassa ja hyvin selkeästi artikuloinut, että miekkavalaita oltaisiin tulossa katsomaan. Useasta viestistä huolimatta meidät oli buukattu väärälle retkelle. Sen lisäksi paitsi että väärän retken aikataulua muutettiin, lopulta tuo oikea retki lähti 1,5 tuntia myöhässä. Kommunikaatio ei toiminut lainkaan, asiakaspalvelu oli silmien pyörittelyä, käsien levittelyä ja ”ei tää oo mun vika” selittelyä. Lopulta kävi ilmi (yritys ei itse mainitse tätä missään) että koko firma ei edes järjestä retkeä! Eli varasimme liput Whale Watch Tarifa-nimisen organisaation kautta, ja se on paska. Itse valasretken toteutti Turmares, joka oli oikein OK eikä osallinen siihen, että tuo välikätenä toimiva varaustoimisto pystynyt edes alkeelliseen asiakaspalveluun. Noin yleensä omat odotukset asiakaspalvelulle Espanjassa eivät ole kauhean korkealla, mutta nyt oli niin täydellinen pohjanoteeraus että valitan mielelläni jokaiseen mahdolliseen kanavaan. Saimme lopulta -20% alennuksen matkasta, joka ei kattanut esim. heidän sähläyksensä takia hukkaan menneitä bussilippuja jne. Mutta onneksi, onneksi 8-vuotias tsemppasi mua silloin kun meinasin jättää koko valasretkin väliin ja lähteä kotiin mököttämään. Hän sanoi: ”siitä tulee äiti mahtava!” ja oli täysin oikeassa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA