NIIN KAUNIS CÁDIZ

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mitä tekee stressaantunut perheenäiti päivää ennen jouluaattoa, kun kirjaimellisesti kotona ei ole mitään tehtynä joulun eteen? Lähtee päiväksi Cádiziin. Koska sinne oli pitänyt mennä kolmen vuoden ajan ja kotiinpaluu näkemättä ensin Cádizia ei vaan tuntunut vaihtoehdolta. La Líneasta pääsi bussilla paikalle 2,5 tunnissa, vaivaisella 14 eurolla per suunta. Upea reitti kulki Tarifan ja Vejerin kautta ja siinä sai ihailla auringonnousun aikaan niin Marokkoa, tuulimyllyjä kuin Costa de la Luzin jylhiä kallioita. Cádiziin pääsee myös junalla, ja jostain päin maailmaa varmasti myös laivalla, onhan tuo lempimaakuntani pääkaupunki hauskasti kapean niemen kärjessä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Reilun 100 000 asukkaan Cádiz on se paikka, joka täyttää kaikki määritelmät kuvaukselle merellinen. Nyt valitettavasti en voi jakaa ravintola- tai hotellivinkkejä, sillä saavuin paikalle aamuvarhain ja lähdin takaisin kotiin iltapäivällä, syöden vain nopean churroaamiaisen ja turistiravintolan tonnikala-annoksen päivän aikana. Jonain päivänä palaan, ja otan kaiken tämän haltuuni. Cádiz oli nimittäin itselleni kuin kahdeksan tuntia toisessa ulottuvuudessa. Tiesin jo valmiiksi, että pitäisin siitä, ja olin oikeassa. Se oli taianomainen, merentuoksuinen päivä jota väritti jo valmiiksi haikea olo ja tunne siitä, että tänne olisi pakko tulla takaisin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kun saavuin sunnuntaiaamuna Cádiziin, koko kaupunki vasta heräili. Se on ihana hetki, kun liikkeellä ovat vain muutamat harvat töihin matkaajat, koiranulkoiluttajat, lenkkeilijät ja joskus törmäät vielä niihin, jotka palaavat juhlista. Kaupungin heräilyä on ihana katsoa ja kulkea kaduilla ennen kuin ne ovat täynnä turisteja tai, kuten minun tapauksessani, viime hetken joululahjojen ostajia. Sunnuntaina kujat täyttyivät nopeasti iloisista seurueista, jotka espanjalaiseen tapaan olivat matkalla pitkälle lounaalle, ja olivat jo hilpeässä nousuhumalassa siinä vaiheessa kun valmistauduin paluumatkalle.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Cádizissa olin oikea oman elämäni Amélie. Cádizhan on meren ympäröimä: voi tuijotella haikaillen Atlantille ja miettiä, mitä vastarannalla olisi, ja toisella puolella voi katsella Andalusian rannikkoa, valkoisia taloja ja hiekkarantoja, jotka ovat varmasti kesäisin täynnä värikkäitä rantavarjoja. Sitten pysähdyin katselemaan ulapalle, kun yhtäkkiä näin yksisarvisen leijuvan meren päällä. En ollut seonnut. Joltain lapselta oli karannut valtava, vaaleanpunainen yksisarvisen muotoinen helium-pallo, joka ikään kuin laukkasi kohti avomerta, muutama metri merenpinnan yläpuolella. Näky oli epätodellinen, ja pian muutkin huomasivat hevosen. Pian ympärillä oli paljon ihmisiä videoimassa aaltojen yllä lentävää yksisarvista. Siitä jatkoin matkaa Parque Genovésiin, joka on puutarha keskellä kaupunkia. Sen hassunmuotoiset puut, puluja täynnä oleva keskiaikaisen oloinen lintuhäkki ja suihkulähteiden takana luimistelevat kissat olivat kuin Liisa Ihmemaasta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tämän jälkeen jatkoin matkaani Santa Catalinan linnoitukselle. Siellä on pieni museo ja muurit, joilta on upeat näkymät Caleta-rannalle ja Castillo de San Sebastianiin, jonka porteille kävelin pitkin kapeaa väylää meren päällä, kuten kaikki paikalliset näyttivät tekevän sunnuntaisin. Castillo de Santa Catalina oli ilmainen, ja ehdottomasti käymisen arvoinen kohde Cádizissa. Caletan ranta vuoroveden hylkäämine kalastajaveneineen ja aaltojen tuomine simpukoineen ja kalkkikivineen oli yhtälailla kiehtova kuin kaikki muukin Cádizissa. Castillo de San Sebastiania ympäröivillä rosoisilla kallioilla yksinäinen mies valokuvasi yksinäistä tuolia, ja tunsin jälleen olevani jossain muualla kuin vuoden 2018 synkeässä todellisuudessa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Vaikka yleensä rakastan museoita ja kirkkojakin, Cádizissa halusin vain kävellä. Pää kaipasi sitä enemmän kuin historiaa tai kulttuuria muussa muodossa, mutta Cádizin suosittu katedraali näytti komealta. Ehkä joskus eksyn vielä sinnekin. Cádiz on täynnä patsaita, kapeita kujia ja pieniä arkkitehtuurisia yksityiskohtia, ja matkalta tarttui muistikortille varmasti vielä 200 kuvaa näiden tämän postauksen kymmenien otosten lisäksi. Myös Cádizin kauppahalli, Mercado Central Cádiz, oli avannut muutaman ravintolan sunnuntaista huolimatta. Se on varmasti upea kokemus arkisin. Ja omituiset kohtaamiset jatkuivat, kun kauppahallin ja kirpputorin välillä jouduin Joulupukkien piirittämäksi. Yhtäkkiä paikalle saapui reilu kymmenen joulupukkia, vespoilla ja avoautoilla, soittaen espanjalaisia joululauluja ja jutellen lapsille ja vanhuksille.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Siinä se Cádiz oli. Tämän jälkeen näin vielä lapsia keskelle aukiota rakennetussa pulkkamäessä, jossa kolme laskua maksoi kaksi euroa. Näin tupakoivan naisen kylpytakissa keskellä kiireisintä keskustaa, päästämässä pienen koiransa pissaamaan ja kutsumassa sen takaisin sisään. Siellä oli tietenkin kaikkea sellaista mitä matkailijat kaipaavat; pienet ostoskadut ja ne tavallisimmat liikkeet, paljon kaunista rantaa, ravintoloita ja kahviloita. Mutta ennen kaikkea tunnelma. Cádiz toimii taatusti täydellisesti (pitkän tai ihan normaalin) viikonlopun matkakohteena. Se on käveltävissä, vaikka tarjolla on myös niitä kaksikerroksisia kiertoajelubusseja. Sieltä on hyvät kulkuyhteydet, hyvin valikoimaa hotelleista (jotka kyllä tuppaavat nykyään olemaan aina täynnä) ja sinne pääsee vain muutamaa tietä pitkin. Appelsiinipuiden täyteinen paikka, jonne palaan varmasti.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

MATKAMESSUJA, MATKASUUNNITELMIA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kävin eilen toista kertaa Matkamessuilla. Haluaisin sanoa, etten ole varsinaisesti kohderyhmää; olen internetsukupolven budjettimatkailija, joka inspiroituu yleensä Instagramissa eikä Pasilassa messuhallissa. Mutta koska palasin kotiin muutamien esitteiden ja uusien matkasuunnitelmien kanssa, voi kai sanoa että olen sittenkin helppo uhri. Pääsin messuilemaan vain eilen torstaina, jolloin Messukeskuksessa oli muutenkin rauhallisempaa kun paikalla olivat vain ”ammattilaiset” (lainausmerkit, kun mäkin olin siellä).

Suurimman osan ajasta vietin Espanjan tiskillä, tietenkin. Kesällä olisi tarkoitus viettää viitisen viikkoa Andalusiassa. Tällä kertaa olemme todennäköisesti La Línean sijaan San Pedrossa, mutta reissaamme varmasti paljon paitsi vanhoille kotikulmille niin myös ympäri Etelä-Espanjaa. Sain Costa del Solin edustajalta muutamia vinkkejä kun etsin paikkoja, joissa eivät vielä ”kaikki” ole käyneet. Tämä off the beaten track-ajattelu tuntuu aina vähän elitistiseltä, että en voi matkustaa suurten turistimassojen mukana vaan on aina pakko etsiä jotain uutta ja ennennäkemätöntä. Mitä vikaa on Colosseumissa ja Eiffel-tornissa? Mutta sain hyviä vinkkejä kauniista vuoristokylistä – juuri niistä, mitä rakastan Andalusiassa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kesällä olen ajatellut karata yksin viikoksi Marokkoon. Tangier on jo nähty, joten haaveilen useammasta päivästä Marrakechissä. Mutta mitään muuta meillä ei ole tiedossa, vain matkahaaveita. Lapsilla on listallaan tietenkin Legoland, Pariisin Disneyland ja Lontoon Harry Potter-studiot. Olen jo tuskissani valmiiksi näistä aika kalliista kohdetoiveista, mutta toisaalta tätä vaihetta ei kestä kauan. Kaikkia toiveita ei ehkä toteuteta, mutta näitä kaikkia on suunniteltu tehtäväksi maateitse. Ruotsinlaiva + Legoland-yhdistelmä yhdelle kesälle, junalla Pariisiin, Disneyland sekä Lontoo herkkuineen toisena kesänä. Kunhan kasvavat vähän ja jaksavat kantaa omat rinkkansa. Vaatimattomat lapseni haaveilevat myös Japanista, Malediiveista (luojan kiitos vain paikallissaarista, enkä todellakaan ole kertonut heille mistään hulppeista resorteista – tärkeintä olisi päästä kahlaamaan kilpikonnien, rauskujen ja haiden kanssa) sekä Välimeren risteilystä. Selvästi pitää alkaa lobata kotimaan kohteita enemmän!

Nyt kun lapset alkavat olla isompia, olen alkanut myös tehdä pieniä suunnitelmia omien, aivan ylhäisessä yksinäisyydessä tehtyjen matkojen varalle. Olin miettinyt paluuta Meksikoon, jonne sydän jäi Väli-Amerikan kierroksella. Koska lentäminen on paitsi epäekologista ja tylsää, tarkoitus olisi olla paikan päällä ainakin kuukausi. Nyt kuitenkin paitsi bloggaaja Frida Ingridin viimeaikaiset seikkailut Kolumbiassa, joita hän raportoi Instagramin Storiesissa, sekä Narcos-tv-sarjan komeat maisemat ovat alkaneet kutsua ja vietinkin tovin Kolumbian ständillä keskustelemassa siitä, miten kuukausi kannattaisi tuossa kahden eri meren rannikoille levittäytyvässä maassa käyttää. Ja hieman yllättäen löysin itseni myös keskustelemassa Georgian edustajan kanssa: Georgia ainakin toistaiseksi on vielä vähän vähemmän koluttu kohde, josta löytyy niin upeita rantakohteita Mustameren rannalta kuin vuoristosta. Ja kuulemma viiniä ja juustoa, I’m in!

Tietenkin vastuullisuuden ja ympäristöystävällisyyden olisi toivonut näkyvän messuilla enemmän. Messut itsessään tuntuvat hieman vanhanaikaiselta konseptilta kun kaikki tieto on saatavilla netistä, jolloin tällainen verkostointiin ja face-to-face tapaamisiin perustuva toiminta voisi olla vielä informatiivisempaa. Tai ehkä en kysynyt oikeita kysymyksiä. Toivon yhteydenottoa ainakin yhdeltä laivavarustamolta koskien viikon mittaisen risteilyn synnyttämää hiilijalanjälkeä, sillä nykyään nämä asiat painavat jo aika paljon kun mietimme minne mennä ja mitä tehdä. Ehkä niitä varten olisi pitänyt suunnata Maata pitkin-matkamessuille lauantaina.

Messuilta tarttui mukaan myös tarjouspunkkipihdit Punkkibussista (jossa on messutarjous myös puutiaisaivokuumerokotukselle ja monelle muulle pistokselle). Rokotukset on meillä ehdottomasti harkinnassa, kun pojat mökkeilevät Sipoossa paljon ja sieltä on tarttunut muille kesänviettäjille matkaan sekä puutiaisaivokuume ja borrelioosi. Ja tämä siis noin 30 minuutin matkan päässä Helsingin keskustasta. Jos en viikonloppuna olisi kiinni vesirokkoa potevan kuopuksen menisin messuille ehkä vielä syömään ja ostamaan juustoja, nimittäin tarjolla oli ihanaa thairuokaa suoraan rekasta ja mm. mieletön kattaus juustoja Italiasta. Massia siis mukaan. Nyt kiinnostaa, onko moni käynyt Matkamessuilla ihan silleen vapaa-ajalla etsimässä uusia matkakohteita tai ideoita?

KIRPPUTORI CÁDIZISSA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

En pidä kirpputoreista. Ahneena muijana käyn kyllä niillä myymässä (joskin viimeisen myyntikerta pari kesää sitten tuotti tappiota, joten kovin innoissani en siitäkään lajista enää ole) mutta olen todella huono ostamaan kirppikseltä. Tai käytettynä. Nyt olen yrittänyt tsempata, sekä niukan budjetin että ympäristöahdistuksen vuoksi, ja muuton yhteydessä haalinut kotiin muiden hylkäämiä huonekaluja ja lapsille muiden vanhoja luistimia. Oikeasti siis kirpputoreja pitäisi ylistää, vaikka sielläkin myydään paljon kaikkea turhaa ja tarpeetonta. Mutta ottaen huomioon että omistan varmaan noin 40 mekkoa, joita ei voi Suomen sääolosuhteissa edes käyttää, mitäpä minä olen sanomaan muiden hankintoja tarpeettomiksi tai turhiksi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kävin pari viikkoa sitten (joka tällä hetkellä tuntuu ikuisuudelta) Cádizissa. Eksyin siellä ensin kauppahallille, ja siitä sattuman kautta kauppahallin kupeeseen sunnuntai aamupäivän kirpputorille. Ja tämä oli kyllä aika kiehtova kokemus. Eteläisen Espanjan köyhyys konkretisoitui siellä hyvin: totta kai kirpputoreja on kaikkialla maailmassa, ja monelle hipsterille ne ovatkin tiedostavan kuluttamisen alttari, mutta tämä kokemus oli silti sellainen, josta päällimmäiseksi jäi hämmennys. Olen aiemminkin puhunut siitä, että meidän ”kotikulmillamme” Andalusian eteläkärjessä aika on tietyllä tapaa hieman pysähtynyt – vaatteiden suhteen ei olla kovin trendikkäitä vaan varsempi vanhempi väki luottaa leikkauksiin jotka ovat Francon ajoilta, toisaalta voidaan toki puhua ajattomuudesta. Sama päti tämän kirpputorin valikoimaan.

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Osa tavarasta oli tietenkin tyylikästä vintagea, etenkin marokkolaiset astiastot ja vanhat korut. Itseäni kiehtoivat espanjalaiset 60-luvun eroottiset lehdet, joiden kuvat olivat nopealla vilkaisulla kuin taidekuvia – puhtaasti siis esteettinen juttu, vaikka lehtien kunnosta päätellen niitä oli luettu muidenkin kuin taide-elämysten takia. Mutta sitten pöytätolkulla sellaista tavaraa, jota ei Suomessa koskaan  myytäisi missään kirpputorilla. Sellaista, joka ehkä pääsisi Paskoihin Kirppislöytöihin, mutta koomisuuden sijaan se tuntui hieman surulliselta. Käyttötavaroita, jotka olivat luultavasti vanhempia kuin minä. Lankapuhelimia, muutaman sukupolven läpikäyneitä leluja 90-luvulta, kenkiä, joissa pohja oli puhki. Ei ehkä edes niiden myyminen, mutta ostiko joku niitä? Kävikö kauppa oikeasti vai oliko se vain sunnuntainen tapa sosialisoida, kokoontua kiertelemään pöytiä kertakäyttömukista joudun kaljan kanssa?

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kiehtova tämä kirpputori jokatapauksessa oli. Olen ennenkin eksynyt tällaiselle sunnuntaiselle kirpputorille Espanjassa, ja se on aina jotenkin erilainen kokemus vaikka suomalaisiin kirpputoreihin verrattuna. Andalusia on tilastollisestikin Espanjan köyhintä aluetta, eikä kierrätys ole mikään synonyymi alhaiselle elintasolle, mutta väistämättä mietin että onko jollekin lapselle se tukkansa taaperoparturille menettänyt, punaisella tussilla piirrelty nukke jonain päivänä uusi? En siis ostanut mitään, edes niitä eroottisia lehtiä, mutta mietin kyllä että moni varsinkin 1960-70-lukujen tavaroista diggaileva olisi saattanut mennä aika sekaisin. Myös ne, jotka mahdollisesti ovat etsineet faksilaitteita viime aikoina.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

EI TUU IKÄVÄ, ESPANJA!

Olen jo valmiiksi ikävöinyt suunnilleen kaikkea Espanjassa, erityisesti täällä rähjäisen charmikkaassa Andalusiassa joka resonoi hyvin Karibian kaipuuni kanssa, mutta olen myös yrittänyt muistuttaa itseäni asioista jotka ovat tässä vuosien varrella suorastaan vituttaneet. Koska niin kuin missä tahansa paikassa, täällä on ne omat omat juttunsa jotka eivät muutu vaikka kuinka joku angstinen expat niistä bloggaisi vaan niiden kanssa on opittava elämään. Ja jos lähdössä on jotain hyvää, niin ainakin se että pääsen eroon näistä asioista:

SIESTA. Rakastan totta kai itsekin päiväunia, mutta koko kaupungin sulkeminen kello 14-17 väliseksi ajaksi tuntuu jotenkin täydellisen epätehokkaalta. Työntekijöiden työpäivät venyvät todella myöhäisiksi, kun työpäivän katkaisee pakollinen kolmen tunnin tauko. Puhumattakaan siitä, että itsekin olisi joskus mukava hoitaa asioita iltapäivällä. En ehkä Suomessakaan osaa mennä kauppaan tai soittaa virastoon enää siestan aikoihin, olen jo hyvin ehdollistunut tähän espanjalaiseen rytmiin.

ÄÄNENVOIMAKKUUS. En kaipaa suomalaisen sysimetsän täyshiljaisuutta, mutta jonkinlaisia turvallisia desibelirajoja kyllä. Täällä tuntuu, että kaikilla on hauskaa vasta kun jokaisella juhlijalla on jonkinasteinen kuulovamma – yleensä myös viattomilla sivullisilla, sillä hauskanpidon täytyy kuulua mielellään ainakin kuuden kilometrin päähän. Tästä toki on hyvä vitsailla, että hyvä kun opettelevat pienestä asti puhumaan käsillään koska kun on vuosikymmeniä altistunut tälle melusaasteelle tulee viittomakielelle varmasti käyttöä mutta oikeasti säälittää erityisesti pienet lapset ja jopa ihan vastasyntyneet, jotka joutuvat keskellä tätä kakofoniaa.

ITIKAT. Oikeastaan kaikki ötökät. En nyt fanita Suomen punkkejakaan, mutta Suomessa hyönteiskausi on siedettävä. Sen sijaan meillä ollaan ympäri vuoden itikan puremilla ja meillä jouluyönäkin jahdattiin näkymättömiä tiikerihyttysiä. Lisään listalle myös torakat, sokeritoukat, mäntypuista keväisin putoilevat ihottumaa ja palovammoja aiheuttavat toukat ja jauhopusseissamme perhettään kasvattavat toukat.

ILMANLAATU. Sen minkä Espanjassa olemme voittaneet elämänlaadussa, olemme hävinneet ilmanlaadussa. La Líneassa on Espanjan huonoin hengitysilma, ja olemme pohjasakkaa ihan eurooppalaisessakin mittakaavassa. Taidamme huonoina päivinä hävitä jopa Delhille. Raikas suomalainen pakkasilma tulee tarpeeseen, sillä koko perhe on ollut joulukuun ajan sitkeässä flunssassa joka tuntuu aina pahenevan kun menemme pihalle. Se, kuinka paljon myrkkyjä ilmassa on, riippuu tuulensuunnasta ja monesta muusta tekijästä, mutta koskaan se ei kovin puhdasta täällä ole.

JÄSENYYSKULTTUURI. Tiedän, että Suomessakin suurimmalle osalle kuntosaleja vaaditaan jonkinlainen jäsenyys eikä yleensä urheiluseuroihin noin vain marssita sisälle, mutta täällä jatkuvat vaatimukset olla socio, jonkin instanssin jäsen, ovat estäneet meiltä niin naapurissa sijaitsevan uima-altaan kuin läheisten tenniskenttien käytön. Täältä löytyy jopa kahviloita, joihin vaaditaan jäsenyys. Sen lisäksi että jäsenyydet ovat yleensä elitistisen arvokkaita, niihin edellytetään usein kirjallisia suosituksia muilta jäseniltä. Jopa kunnalliseen uimahalliin piti erikseen hankkia jäsenkirja.

ROSKAAMINEN. Tämä on luultavasti asia, joka eniten ahdistaa Espanjassa. Paitsi että esimerkiksi lasten jokapäiväinen ”kouluruokailu” perustuu pillimehuihin, muovipulloihin ja yksittäisiin muovikääreisiin pakattuihin kekseihin tai pieniin sipsipusseihin, niin tämä kestämätön määrä muovijätettä ”kierrätetään” espanjalaiseen tyyliin heittämällä se kaduille. Tai luontoon, mereen, mikä nyt sattuu siinä jalkojen juuressa olemaan – paitsi jos se on roskis käden ulottuvilla, sitten varmuuden vuoksi vipataan ne roskat toiseen suuntaan. Espanjalainen autonsiivous on sitä, että pysäytetään keskelle tietä tai ehkä jopa parkkipaikalle, avataan ovi ja potkitaan auton lattialta ulos McDonaldsin käärepaperit, tyhjät mehupullot, babywipesit. Kaikki. Maa on täynnä koirankakkaa, auringonkukan siementen kuoria ja lasinsiruja, koska ilmeisesti pakollinen osa lasipullosta juomista on sen pirstominen maahan.

Keksin tietenkin paljon muutakin, mikä on  viimeisen kolmen vuoden aikana ottanut hermoon. Moni asia liittyy vain pieneen ja köyhään La Líneaan, jossa on yhtä aikaa ehkä maailman mukavimmat asukkaat mutta myös iso joukko välinpitämättömiä öykkäreitä. Olen yrittänyt aivopestä itseni ja ajatella Suomesta vain niitä hyviä puolia puhtaasta hanavedestä ja hiljaisiin naapureihin, koska etelästä pohjoiseen henkinen etäisyys on enemmän kuin sen noin neljätuhatta kilometriä. Mutta kotiin käy matka – tai ainakin Itä-Helsinkiin, jota ehkä kodiksi taas kohta kutsutaan.