MATKAMESSUJA, MATKASUUNNITELMIA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kävin eilen toista kertaa Matkamessuilla. Haluaisin sanoa, etten ole varsinaisesti kohderyhmää; olen internetsukupolven budjettimatkailija, joka inspiroituu yleensä Instagramissa eikä Pasilassa messuhallissa. Mutta koska palasin kotiin muutamien esitteiden ja uusien matkasuunnitelmien kanssa, voi kai sanoa että olen sittenkin helppo uhri. Pääsin messuilemaan vain eilen torstaina, jolloin Messukeskuksessa oli muutenkin rauhallisempaa kun paikalla olivat vain ”ammattilaiset” (lainausmerkit, kun mäkin olin siellä).

Suurimman osan ajasta vietin Espanjan tiskillä, tietenkin. Kesällä olisi tarkoitus viettää viitisen viikkoa Andalusiassa. Tällä kertaa olemme todennäköisesti La Línean sijaan San Pedrossa, mutta reissaamme varmasti paljon paitsi vanhoille kotikulmille niin myös ympäri Etelä-Espanjaa. Sain Costa del Solin edustajalta muutamia vinkkejä kun etsin paikkoja, joissa eivät vielä ”kaikki” ole käyneet. Tämä off the beaten track-ajattelu tuntuu aina vähän elitistiseltä, että en voi matkustaa suurten turistimassojen mukana vaan on aina pakko etsiä jotain uutta ja ennennäkemätöntä. Mitä vikaa on Colosseumissa ja Eiffel-tornissa? Mutta sain hyviä vinkkejä kauniista vuoristokylistä – juuri niistä, mitä rakastan Andalusiassa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kesällä olen ajatellut karata yksin viikoksi Marokkoon. Tangier on jo nähty, joten haaveilen useammasta päivästä Marrakechissä. Mutta mitään muuta meillä ei ole tiedossa, vain matkahaaveita. Lapsilla on listallaan tietenkin Legoland, Pariisin Disneyland ja Lontoon Harry Potter-studiot. Olen jo tuskissani valmiiksi näistä aika kalliista kohdetoiveista, mutta toisaalta tätä vaihetta ei kestä kauan. Kaikkia toiveita ei ehkä toteuteta, mutta näitä kaikkia on suunniteltu tehtäväksi maateitse. Ruotsinlaiva + Legoland-yhdistelmä yhdelle kesälle, junalla Pariisiin, Disneyland sekä Lontoo herkkuineen toisena kesänä. Kunhan kasvavat vähän ja jaksavat kantaa omat rinkkansa. Vaatimattomat lapseni haaveilevat myös Japanista, Malediiveista (luojan kiitos vain paikallissaarista, enkä todellakaan ole kertonut heille mistään hulppeista resorteista – tärkeintä olisi päästä kahlaamaan kilpikonnien, rauskujen ja haiden kanssa) sekä Välimeren risteilystä. Selvästi pitää alkaa lobata kotimaan kohteita enemmän!

Nyt kun lapset alkavat olla isompia, olen alkanut myös tehdä pieniä suunnitelmia omien, aivan ylhäisessä yksinäisyydessä tehtyjen matkojen varalle. Olin miettinyt paluuta Meksikoon, jonne sydän jäi Väli-Amerikan kierroksella. Koska lentäminen on paitsi epäekologista ja tylsää, tarkoitus olisi olla paikan päällä ainakin kuukausi. Nyt kuitenkin paitsi bloggaaja Frida Ingridin viimeaikaiset seikkailut Kolumbiassa, joita hän raportoi Instagramin Storiesissa, sekä Narcos-tv-sarjan komeat maisemat ovat alkaneet kutsua ja vietinkin tovin Kolumbian ständillä keskustelemassa siitä, miten kuukausi kannattaisi tuossa kahden eri meren rannikoille levittäytyvässä maassa käyttää. Ja hieman yllättäen löysin itseni myös keskustelemassa Georgian edustajan kanssa: Georgia ainakin toistaiseksi on vielä vähän vähemmän koluttu kohde, josta löytyy niin upeita rantakohteita Mustameren rannalta kuin vuoristosta. Ja kuulemma viiniä ja juustoa, I’m in!

Tietenkin vastuullisuuden ja ympäristöystävällisyyden olisi toivonut näkyvän messuilla enemmän. Messut itsessään tuntuvat hieman vanhanaikaiselta konseptilta kun kaikki tieto on saatavilla netistä, jolloin tällainen verkostointiin ja face-to-face tapaamisiin perustuva toiminta voisi olla vielä informatiivisempaa. Tai ehkä en kysynyt oikeita kysymyksiä. Toivon yhteydenottoa ainakin yhdeltä laivavarustamolta koskien viikon mittaisen risteilyn synnyttämää hiilijalanjälkeä, sillä nykyään nämä asiat painavat jo aika paljon kun mietimme minne mennä ja mitä tehdä. Ehkä niitä varten olisi pitänyt suunnata Maata pitkin-matkamessuille lauantaina.

Messuilta tarttui mukaan myös tarjouspunkkipihdit Punkkibussista (jossa on messutarjous myös puutiaisaivokuumerokotukselle ja monelle muulle pistokselle). Rokotukset on meillä ehdottomasti harkinnassa, kun pojat mökkeilevät Sipoossa paljon ja sieltä on tarttunut muille kesänviettäjille matkaan sekä puutiaisaivokuume ja borrelioosi. Ja tämä siis noin 30 minuutin matkan päässä Helsingin keskustasta. Jos en viikonloppuna olisi kiinni vesirokkoa potevan kuopuksen menisin messuille ehkä vielä syömään ja ostamaan juustoja, nimittäin tarjolla oli ihanaa thairuokaa suoraan rekasta ja mm. mieletön kattaus juustoja Italiasta. Massia siis mukaan. Nyt kiinnostaa, onko moni käynyt Matkamessuilla ihan silleen vapaa-ajalla etsimässä uusia matkakohteita tai ideoita?

KIRPPUTORI CÁDIZISSA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

En pidä kirpputoreista. Ahneena muijana käyn kyllä niillä myymässä (joskin viimeisen myyntikerta pari kesää sitten tuotti tappiota, joten kovin innoissani en siitäkään lajista enää ole) mutta olen todella huono ostamaan kirppikseltä. Tai käytettynä. Nyt olen yrittänyt tsempata, sekä niukan budjetin että ympäristöahdistuksen vuoksi, ja muuton yhteydessä haalinut kotiin muiden hylkäämiä huonekaluja ja lapsille muiden vanhoja luistimia. Oikeasti siis kirpputoreja pitäisi ylistää, vaikka sielläkin myydään paljon kaikkea turhaa ja tarpeetonta. Mutta ottaen huomioon että omistan varmaan noin 40 mekkoa, joita ei voi Suomen sääolosuhteissa edes käyttää, mitäpä minä olen sanomaan muiden hankintoja tarpeettomiksi tai turhiksi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kävin pari viikkoa sitten (joka tällä hetkellä tuntuu ikuisuudelta) Cádizissa. Eksyin siellä ensin kauppahallille, ja siitä sattuman kautta kauppahallin kupeeseen sunnuntai aamupäivän kirpputorille. Ja tämä oli kyllä aika kiehtova kokemus. Eteläisen Espanjan köyhyys konkretisoitui siellä hyvin: totta kai kirpputoreja on kaikkialla maailmassa, ja monelle hipsterille ne ovatkin tiedostavan kuluttamisen alttari, mutta tämä kokemus oli silti sellainen, josta päällimmäiseksi jäi hämmennys. Olen aiemminkin puhunut siitä, että meidän ”kotikulmillamme” Andalusian eteläkärjessä aika on tietyllä tapaa hieman pysähtynyt – vaatteiden suhteen ei olla kovin trendikkäitä vaan varsempi vanhempi väki luottaa leikkauksiin jotka ovat Francon ajoilta, toisaalta voidaan toki puhua ajattomuudesta. Sama päti tämän kirpputorin valikoimaan.

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Osa tavarasta oli tietenkin tyylikästä vintagea, etenkin marokkolaiset astiastot ja vanhat korut. Itseäni kiehtoivat espanjalaiset 60-luvun eroottiset lehdet, joiden kuvat olivat nopealla vilkaisulla kuin taidekuvia – puhtaasti siis esteettinen juttu, vaikka lehtien kunnosta päätellen niitä oli luettu muidenkin kuin taide-elämysten takia. Mutta sitten pöytätolkulla sellaista tavaraa, jota ei Suomessa koskaan  myytäisi missään kirpputorilla. Sellaista, joka ehkä pääsisi Paskoihin Kirppislöytöihin, mutta koomisuuden sijaan se tuntui hieman surulliselta. Käyttötavaroita, jotka olivat luultavasti vanhempia kuin minä. Lankapuhelimia, muutaman sukupolven läpikäyneitä leluja 90-luvulta, kenkiä, joissa pohja oli puhki. Ei ehkä edes niiden myyminen, mutta ostiko joku niitä? Kävikö kauppa oikeasti vai oliko se vain sunnuntainen tapa sosialisoida, kokoontua kiertelemään pöytiä kertakäyttömukista joudun kaljan kanssa?

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kiehtova tämä kirpputori jokatapauksessa oli. Olen ennenkin eksynyt tällaiselle sunnuntaiselle kirpputorille Espanjassa, ja se on aina jotenkin erilainen kokemus vaikka suomalaisiin kirpputoreihin verrattuna. Andalusia on tilastollisestikin Espanjan köyhintä aluetta, eikä kierrätys ole mikään synonyymi alhaiselle elintasolle, mutta väistämättä mietin että onko jollekin lapselle se tukkansa taaperoparturille menettänyt, punaisella tussilla piirrelty nukke jonain päivänä uusi? En siis ostanut mitään, edes niitä eroottisia lehtiä, mutta mietin kyllä että moni varsinkin 1960-70-lukujen tavaroista diggaileva olisi saattanut mennä aika sekaisin. Myös ne, jotka mahdollisesti ovat etsineet faksilaitteita viime aikoina.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

EI TUU IKÄVÄ, ESPANJA!

Olen jo valmiiksi ikävöinyt suunnilleen kaikkea Espanjassa, erityisesti täällä rähjäisen charmikkaassa Andalusiassa joka resonoi hyvin Karibian kaipuuni kanssa, mutta olen myös yrittänyt muistuttaa itseäni asioista jotka ovat tässä vuosien varrella suorastaan vituttaneet. Koska niin kuin missä tahansa paikassa, täällä on ne omat omat juttunsa jotka eivät muutu vaikka kuinka joku angstinen expat niistä bloggaisi vaan niiden kanssa on opittava elämään. Ja jos lähdössä on jotain hyvää, niin ainakin se että pääsen eroon näistä asioista:

SIESTA. Rakastan totta kai itsekin päiväunia, mutta koko kaupungin sulkeminen kello 14-17 väliseksi ajaksi tuntuu jotenkin täydellisen epätehokkaalta. Työntekijöiden työpäivät venyvät todella myöhäisiksi, kun työpäivän katkaisee pakollinen kolmen tunnin tauko. Puhumattakaan siitä, että itsekin olisi joskus mukava hoitaa asioita iltapäivällä. En ehkä Suomessakaan osaa mennä kauppaan tai soittaa virastoon enää siestan aikoihin, olen jo hyvin ehdollistunut tähän espanjalaiseen rytmiin.

ÄÄNENVOIMAKKUUS. En kaipaa suomalaisen sysimetsän täyshiljaisuutta, mutta jonkinlaisia turvallisia desibelirajoja kyllä. Täällä tuntuu, että kaikilla on hauskaa vasta kun jokaisella juhlijalla on jonkinasteinen kuulovamma – yleensä myös viattomilla sivullisilla, sillä hauskanpidon täytyy kuulua mielellään ainakin kuuden kilometrin päähän. Tästä toki on hyvä vitsailla, että hyvä kun opettelevat pienestä asti puhumaan käsillään koska kun on vuosikymmeniä altistunut tälle melusaasteelle tulee viittomakielelle varmasti käyttöä mutta oikeasti säälittää erityisesti pienet lapset ja jopa ihan vastasyntyneet, jotka joutuvat keskellä tätä kakofoniaa.

ITIKAT. Oikeastaan kaikki ötökät. En nyt fanita Suomen punkkejakaan, mutta Suomessa hyönteiskausi on siedettävä. Sen sijaan meillä ollaan ympäri vuoden itikan puremilla ja meillä jouluyönäkin jahdattiin näkymättömiä tiikerihyttysiä. Lisään listalle myös torakat, sokeritoukat, mäntypuista keväisin putoilevat ihottumaa ja palovammoja aiheuttavat toukat ja jauhopusseissamme perhettään kasvattavat toukat.

ILMANLAATU. Sen minkä Espanjassa olemme voittaneet elämänlaadussa, olemme hävinneet ilmanlaadussa. La Líneassa on Espanjan huonoin hengitysilma, ja olemme pohjasakkaa ihan eurooppalaisessakin mittakaavassa. Taidamme huonoina päivinä hävitä jopa Delhille. Raikas suomalainen pakkasilma tulee tarpeeseen, sillä koko perhe on ollut joulukuun ajan sitkeässä flunssassa joka tuntuu aina pahenevan kun menemme pihalle. Se, kuinka paljon myrkkyjä ilmassa on, riippuu tuulensuunnasta ja monesta muusta tekijästä, mutta koskaan se ei kovin puhdasta täällä ole.

JÄSENYYSKULTTUURI. Tiedän, että Suomessakin suurimmalle osalle kuntosaleja vaaditaan jonkinlainen jäsenyys eikä yleensä urheiluseuroihin noin vain marssita sisälle, mutta täällä jatkuvat vaatimukset olla socio, jonkin instanssin jäsen, ovat estäneet meiltä niin naapurissa sijaitsevan uima-altaan kuin läheisten tenniskenttien käytön. Täältä löytyy jopa kahviloita, joihin vaaditaan jäsenyys. Sen lisäksi että jäsenyydet ovat yleensä elitistisen arvokkaita, niihin edellytetään usein kirjallisia suosituksia muilta jäseniltä. Jopa kunnalliseen uimahalliin piti erikseen hankkia jäsenkirja.

ROSKAAMINEN. Tämä on luultavasti asia, joka eniten ahdistaa Espanjassa. Paitsi että esimerkiksi lasten jokapäiväinen ”kouluruokailu” perustuu pillimehuihin, muovipulloihin ja yksittäisiin muovikääreisiin pakattuihin kekseihin tai pieniin sipsipusseihin, niin tämä kestämätön määrä muovijätettä ”kierrätetään” espanjalaiseen tyyliin heittämällä se kaduille. Tai luontoon, mereen, mikä nyt sattuu siinä jalkojen juuressa olemaan – paitsi jos se on roskis käden ulottuvilla, sitten varmuuden vuoksi vipataan ne roskat toiseen suuntaan. Espanjalainen autonsiivous on sitä, että pysäytetään keskelle tietä tai ehkä jopa parkkipaikalle, avataan ovi ja potkitaan auton lattialta ulos McDonaldsin käärepaperit, tyhjät mehupullot, babywipesit. Kaikki. Maa on täynnä koirankakkaa, auringonkukan siementen kuoria ja lasinsiruja, koska ilmeisesti pakollinen osa lasipullosta juomista on sen pirstominen maahan.

Keksin tietenkin paljon muutakin, mikä on  viimeisen kolmen vuoden aikana ottanut hermoon. Moni asia liittyy vain pieneen ja köyhään La Líneaan, jossa on yhtä aikaa ehkä maailman mukavimmat asukkaat mutta myös iso joukko välinpitämättömiä öykkäreitä. Olen yrittänyt aivopestä itseni ja ajatella Suomesta vain niitä hyviä puolia puhtaasta hanavedestä ja hiljaisiin naapureihin, koska etelästä pohjoiseen henkinen etäisyys on enemmän kuin sen noin neljätuhatta kilometriä. Mutta kotiin käy matka – tai ainakin Itä-Helsinkiin, jota ehkä kodiksi taas kohta kutsutaan.

LASTENJUHLAT PAKETISSA

PC012920.jpg

Kuluneen vuoden aikana olemme kolunneet läpi kymmenet lasten synttärit. Viime viikonlopulle kutsuja oli kolmille, mutta sairastelujen takia kahdet jäivät välistä. Olemme nähneet varmasti jokaisen alueen juhlapaikan; yksiäkään juhlista ei ole järjestetty kotona, joskin yhden oman taloyhtiön kerhohuoneenkin pääsimme kokemaan. Pääasiassa kuitenkin juhlia on järjestetty juuri niissä juhlia varten vuokrattavissa erillisissä tiloissa, jotka usein sijaitsevat jossain teollisuusalueella ja ovat piilossa tehdashallien takana. Aika usein Google mapsin kanssa seikkailessa olen vitsaillut, että tämä olisi hyvä tapa houkutella ihmisiä ihan mihin tahansa jättömaalle ryöstettäväksi. Viimeksi olimme vanhassa teollisuusrakennuksessa, jonka sisällä juhlittiin yhtä aikaa neljän eri lapsen synttäreitä. Vähän näytti vaaralliselta se meno, kun eri ikäiset lapset ajoivat polkuautoilla, juoksivat kilpaa ja hakkasivat toisiaan milloin milläkin irtoesineillä, mutta olen oppinut että näissä juhlissa aikuiset auttavat lapselta ulkovaatteet pois ja parkkeeraavat sitten muovituolien ja terassipöytien ääreen odottamaan pöytiin tarjoilua ja vierailuun kuuluvaa yhtä juomaa, oli se sitten kalja tai kahvi.

Kaikki alkuaikojen havainnot pitävät yhä paikkansa. Tarjoilut ovat olleet kaikissa juhlissa suunnilleen samat aina vähän pahvinmakuisesta, ylimakeasta kakusta tonnikalapiirakkaan. Ja se on ollut hauskaa. Nyt tiedän, ettei täällä juhliin tulla syömään vaan korkeintaan vähän napsimaan, ja monet jatkavat juhlapaikalta vielä Mäkkäriin tai muualle. Ruokaa jää silti aina tolkuttomasti yli, ja se vähän hirvittää. Ylipäänsä synttäreistä syntyvä roska ahdistaa. Espanjalaisten tapa suosia kertakäyttöastioita, yksittäispakattua… kaikkea, muovipulloja ja pillejä tuntuu tässä maailmantilanteessa pahalta. Esikoisen suosikkisynttärit ovat olleet luokkatoverin juhlat rannalla, ja ne kieltämättä olivatkin ihanat sillä päättömän sekoilun sijaan lapset pelasivat lentopalloa ja hyppivät aalloissa. Mutta se määrä roskia, mikä mereen lensi pienistä käsistä ja muoviaterimia jotka haudattiin hiekkaan… huoh. Kestävän kehityksen näkökulmasta en uskalla laskea, mikä määrä muovijätettä syntyy pelkästään meidän kaupungissamme.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Siinä missä infantilin eli 3-5-vuotiaiden ekarin puolella vielä koko luokka kutsuttiin juhliin, olen huomannut että ekaluokkalaiselle tuli tänäsyksynä kutsuja harvemmin eikä juhlissa usein ollut koko luokkaa. Siinä missä pidän ihan järkevänä olla kutsumatta 24 luokkakaveria, kun mukaan tulee usein myös omia sukulaisia ja kavereita harrastuksista, mietin, kuinka keskimmäisen kolme uutta luokkatoveria sopeutuivat joukkoon. Meille juuri nuo lukuisat synttäritkutsut olivat iso juttu siinä, että pääsin tutustumaan muiden lasten lisäksi heidän vanhempiinsa, joiden kanssa olen ehtinyt ystävystyä istuttuani tuntikaupalla juomassa kahvia keskellä sitä juhlakaaosta. Mutta uskon, että nämäkin uudet lapset löytävät paikkansa. Ylipäänsä espanjalaiset ovat avointa ja vieraanvaraista väkeä, ja lapset toivotetaan yleensä tervetulleeksi kuokkimaan hyvin kevyesti.

Esikoinen pääsee vielä päivää ennen Suomeen lähtöä juhlimaan parhaan ystävänsä syntymäpäiviä, kun tuo erottamaton kolmikko menee elokuviin ja hampurilaiselle. Lasten persoonallisuuserot ovat näkyneet koko ajan juuri siinä, miten paljon he ovat suunnitelleet omia juhliaan: rauhallinen 8-vuotias on pohtinut pienimuotoista juhlintaa rannalla tai leffassa, keskimmäinen on lumoutunut suuresta vierasmäärästä. Kuusivuotias materialisti on koko syksyn katsonut kaihoten lahjapinoja, joita koulukavereiden juhlissa on sankareiden eteen kasattu. Näin maksajan näkökulmasta ne ovat tuntuneet täysin absurdeilta: lapset saavat siis kymmenittäin paketteja, se tavaran määrä on ihan tolkuton. Laskin eräissä juhlissa päivänsankarin saaneen yli 15 vaatekappaletta (joukossa ihan toppatakkejakin) ja toiset 15 eri lelua, kirjaa tai peliä. Toisaalta tässäkin on eroja: naapurikaupungissa ystäväni lasten koulussa juhliin osallistujilta kerätään ”kolehti” (yleensä 10 euroa) jonkun vanhemman toimesta, ja sillä hankitaan yksi iso lahja. Järkevämpää aikuisen näkökulmasta, mutta tämän takia taas ystäväni lapset eivät ole voineet osallistua joka juhliin (kahden lapsen kanssa tämä tarkoittaa melkein 500 euron menoerää vuodessa, jos haluaa osallistua kaikkiin hippoihin). Meillä kukaan ei luultavasti huomaisi, vaikka saapuisimme paikalle ilman lahjaa.

Espanjalaisten lastenjuhlien aikaa alkaa olla meillä ohi. Se on yhtä aikaa haikeaa ja helpottavaa, koska Suomessa voin suurimpaan osaan juhlia vain saattaa pojat ja kadota sitten omiin menoihini. Toisaalta en ehkä tutustu samalla tavalla heidän ystäviensä vanhempiin, joka tuntuu kuitenkin tärkeältä sekin. Ja sitten taas toisaalta, on huomattavasti mukavampi järjestää juhlat kun ne pystyy organisoimaan pienemmälle porukalle ja keskittymään vain lapsivieraisiin. Puolensa siis molemmissa tavoissa. Lapsille luultavasti on shokki päästä ekoille suomisynttäreille, joissa on porkkanatikkuja ja lihapullia sekä organisoitua ohjelmaa kuten ongintaa pelkästään sen vapaapainin ja 90-luvun teknoreivien yhdistelmää muistuttavan sekoilun sijaan. Ja ehkä he samalla hieman kaipaavat sitä, että voivat kolmen tunnin ajan vain eläimellisesti ahmia herkkuja ja hyppiä toistensa päällä pomppulinnassa, kuka tietää.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA