VUOSI VAIHDOSSA

Pian tulee kuluneeksi 16 vuotta siitä, kun lähdin 15-vuotiaana voittajan varmuudella vaihto-oppilaaksi. Olin haaveillut vaihtarivuodesta varmaan jo eskari-ikäisestä asti ja olin vakuuttunut siitä, että se olisi alkusoitto kansainvälisen seikkailijattaren uralleni. Syksyllä tulee myös se hetki, että ihan eiliseltä tuntuva vaihto-oppilasvuosi on elämäni vedenjakaja, koko tähän astisen elämäni taitekohta ihan tilastollisestikin. Puolet elämästä ennen, puolet jälkeen. Ja voin sanoa, että AFS-vaihto-oppilasjärjestön kautta Dominikaanisessa tasavallassa vietetty 10 kuukautta teki musta juuri minut ja on oman elämäni käännekohta muutenkin kuin matemaattisesti.

san-cristobal-dominikaaninen-tasavalta.jpg

Suosittelen vaihtarivuotta suunnilleen kaikille. Se tuli selväksi kaikille kavereillekin, sillä varmaan vielä kymmenen vuotta kotiinpaluun jälkeenkin puolet jutuistani alkoi ”silloin kun olin vaihtarina…”. Tiedän, järkyttävän tylsää kaikille niille miljoonille ihmisille jotka eivät käyneet tätä samaa vajaan vuoden mittaista kasvuprosessia läpi – onneksi hyvä vaihtarijärjestö organisoi lähtijöilleen leirejä ennen ja jälkeen vaihtarivuoden, joissa voi rauhassa analysoida, muistella, itkeä, ikävöidä, pelätä ja fiilistellä sitä, millaista on kun keskellä tuskaisinta teini-ikää löytääkin itsensä toiselta puolelta maapalloa, aivan erilaisessa kieli- ja kulttuuriympäristössä missä siihen asti oli lapsuuttaan viettänyt.

koulupuku-vaihtarilla.jpg

En pysty kuvailemaan kuinka paljon opin itsestäni ja elämästäni sen vuoden aikana kuulostamatta joltain henkilökulttiin hurahtaneelta lahkolaiselta. Vuosi vieraalla maaperällä oli välillä aivan kamala: olin haaveillut Karibianmeren valkeahiekkaisista rannoista, päädyin saarella sisämaahan niin kauas rannoista kuin oli maantieteellisesti mahdollista. Perheeni oli mukava, katolilaiseen kulttuuriin nähden äärimmäisen rento ja liberaali mutta sopeutumisvaikeuksia oli, eikä vähiten samanikäisen siskon takia, jonka ainoa motivaatio hyväksyä host-sisko oli ansaita lisäpinnoja oman vaihtarivuoden hakemukseen. Käsittelin koti-ikävääni syömällä salaa kaikki perheen juustot ja leivät ja lihoin 10 kuukaudessa melkein 30 kiloa. Aina opiskelematta koulussa pärjänneen menestyjän itsevarmuus joutui koetukselle, kun espanja – jota en ollut opiskellut päivääkään ennen lähtöäni – ei alkanutkaan sujua silmänräpäyksessä, ja jouduin jatkuvasti vertailluksi italialaisiin ja ranskalaisiin vaihtareihin, joilta uusi kieli kyllä taittui alle kuukaudessa.

monte-cristi-dominikaaninen-tasavalta.jpg

Mutta jokainen vaihtarivuoden vaikeus kasvatti. Joskus lähinnä fyysisesti, mutta kun oli aika palata Suomeen, olin taas täynnä itseluottamusta, uskoa siihen että voin oikeasti valloittaa maailman (olinhan jo valloittanut Karibian korkeimman vuoren!), uteliaisuutta ja levottomuutta. Opin sen perkeleen espanjan, ja vaikka vanhempieni matkaan antama rinnakkaisluottokortti olikin jatkuvasti tapissa kun otin ilon irti vapaudestani, on noin 5000 euron arvoinen vaihtarivuosi maksanut itsensä takaisin myös ihan konkreettisesti. Kielitaito ja Dominikaanisen tasavallan paikallistuntemus ovat poikineet ihan oikeita työkeikkoja, lyhyempiä ja pidempiä, ja sopeutuminen seuraavaan kotimaahan ei hirveästi huoleta, koska pääsen puhumaan espanjaa. Olen juuri se hullu, joka on heti nykimässä hihassa kun kuulee jossain jonkun puhuvan edes etäisesti espanjaa muistuttavaa kieltä (olen esimerkiksi ylireagoinut ja mennyt selostamaan albaaneille espanjaksi herra ties mitä).

vaihtarina-lihoo.jpg

Ja kaikista tärkeimpiä asioitahan ei voi mitata rahassa. Sain elinikäisiä ystäviä, sain nähdä ryhävalaita luonnollisessa elinympäristössään, sain itsenäistyä ja toisaalta turvautua uusiin ihmisiin, joista tuli perhe vuoden aikana. Olisi kiva kuulla, onko vaihto-oppilasvuodessa enää nykyään samanlaista taikaa kuin silloin. Nyt matkustelusta ja pidemmistäkin reissuista on tullut arkipäivää, ja toisaalta edes missään syrjäseuduilla ei enää joudu eroon entisestä elämästään samalla tavalla kuin vielä 2000-luvun alussa. Silloin, kun minä olin vaihtarina (huomatkaa hieman paheksuva, nariseva äänensävy) nettiä käytettiin ehkä kerran, kaksi viikossa eikä monilla ystävillä ollut edes sähköpostia. Kirjeet kulkivat hitaasti mannerten ja merien välissä, tärkeimmät uutiset soitettiin ja kerran kuussa kuulumiset vaihdettiin puhelimitse. Koska lähdin vaihtoon yläasteen ja lukion välissä, sain muutaman kuvan kavereilta joissa kerrottiin lukioelämästä, mutta en nähnyt päivittäin sosiaalisesta mediasta kuvia Suomesta enkä ehtinyt niin hirveästi ikävöidä Pohjolaan: en tiennyt, mistä jäisin paitsi, ja oli helppo keskittyä elämään uudessa paikassa kun Suomesta ei tiennyt mitään.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

En nyt ehkä mene enempää vaihtarivuoden yksityiskohtiin, kun rommipullo maksoi vähemmän kuin litra maitoa ja heti toisella viikollani kävin ottamassa sen ekan tatuoinnin, koska haluan yhä kannustaa kaikkia äitejä ja isiä lähettämään lapsensa rohkeasti maailmalle, jos vain voivat. Mua ei opettanut Siperia vaan Karibia, mutta voi miten yksi vuosi voi tuntua rakkaalta, tärkeältä ja mullistavalta vielä vuosien jälkeenkin.

SUURIEN TUNTEIDEN PÄIVÄ…

… jolloin teki mieli perua koko muutto.

Mun ekavekara täytti seitsemän vuotta. Se on vieläkin ihana, herkkä, hauska, rohkea ja täynnä itseluottamusta, reilu isoveli, kovaa vauhtia kasvava ja vapautta janoava optimisti, joka innostuu uusista seikkailuista helposti mutta haluaa myös illalla käpertyä syliin. Huipputyyppi. Mutta jos ei lasketa syntymäpäivää, joten juhlittiin lähinnä donitseilla ja kaakaolla ja Pokemon-korteilla (hitto mitä rahastusta!) ennen ensiviikon synttärijuhlia, tämä oli aika kamala päivä.

Tänään jos koskaan olin valmis perumaan koko muuton. Purkamaan pakatut laatikot ja lakki kourassa lähtemään Ikeaan ostamaan uusia huonekaluja jo myytyjen tilalle. Soittamaan Espanjaan että sori, me jäädäänkin Itä-Helsinkiin. Täällä on hyvä.

Ompullehan on olemassa koulupaikka. Ihan varmuuden vuoksi, kunnes ollaan tukevasti toisen maan kamaralla ja silleen. Ja tänään oli se päivä, kun tulevat ekaluokkalaiset kutsuttiin tutustumaan kouluun – päivä, joka saa äidit liikuttuneiksi joka tapauksessa. Varsinkin jos nyt sattuu olemaan kyse siitä esikoisesta: vähän kokeneemmat äidit istuskelivat koulun sohvilla ihan tyynesti, me muut tärisimme jännityksestä ja nieleskelimme kyyneliä. Ompun koulu olisi ihan lähellä, aika iso, mutta kaikin puolin kiva koulu. Sellainen, johon lapsensa lähettäisi aamulla hyvillä mielin.

Ja kun luokka kerrallaan lapset kutsuttiin jonoon niin alkoi kurkkua kuristaa. Koulun pihalla oli jo valmiiksi niin paljon tuttuja naamoja, että nauratti. Tuo vuonna 2010 syntyneiden aika iso ikäluokka on sellainen, johon ehti – yhden lapsen äitinä – tutustua kunnolla ja moni äiti, jota ei ehkä kovin usein ollut sen äitiysloman leikkipuistoajan jälkeen nähnyt kuin ohimennen harrastuksissa tai ruokakaupassa, vilkutti iloisesti. Pitkästä aikaa!

Se luokka, jolla Omppukin olisi aloitanut, oli täydellinen. Siellä oli poika, jonka äidin kanssa olemme tunteneet jo odotusaikana, hengailleet yhdessä laitoksella kun pojilla on kaksi päivää ikäeroa, ja pysyneet yhteydessä sen seitsemän vuotta. Siellä olivat melkein kaikki Ompun rakkaimmat eskarikaverit, paljon puolituttuja ja nekin muutama, keitä en entuudestaan tuntenut, vaikuttivat ihanilta koulukavereilta. Opettaja vaikutti huumorintajuiselta ja tiukalta. Tunsin itseni ihan hirveäksi äidiksi, että vien lapselta sen ilon (ja turvallisuuden ja tuttuuden) että hän saisi aloittaa juuri tuossa loistavassa porukassa koulunsa.

Oikeasti tämä oli kovempi paikka mulle. Omppu suhtautui asiaan uteliaisuudella mutta ei ollut erityisen pahoillaan siitä, että hänestä tuleekin espanjalainen tokaluokkalainen eikä herttoniemeläistä ekaluokkalaista syksyllä. Kotimatkalla (oli pakko hakea muuttolaatikoita ja viiniä) kysyin, mikä fiilis tutustumiskäynnistä jäi. Ja Omppu oli iloinen, että ne eskarikaverit, jotka pitivät eniten toisistaan, olivat päässeet samalle luokalle. ”Kun ne tykkää toisistaan niin paljon,ne on varmasti tosi iloisia”. Mun kultainen lapsi. Ja sitten se jatkoi potkulaudalla matkaa eteenpäin ja mä jäin kokoamaan itseäni parin metrin päähän.

Tekisi mieli jäädä Suomeen. Antaa Ompulle ensimmäinen kouluvuosi tuttujen ihmisten kanssa, mennä itse vanhempainyhdistykseen tuttujen äitien kanssa. Lapselle tähän koulunaloitukseen ei liity samaa nostalgiaa kuin äidillä, hän on sopeutuvainen luonne, jolle tärkeintä on oppia lukemaan ja saada oma puhelin. Hän on ihan varma, että Poke-kortteja voi vaihdella Espanjassakin. Olisikohan mulla helpompaa, jos pitäisi itse esittää reipasta ja tsempata lasta enemmän? Nyt se on äiti, joka itkee ja ikävöi jo valmiiksi näitä kulmia, ihmisiä ja yhteisöä, joka melkein kahdeksan vuoden aikana ympärille on muodostunut.

Huomenna on sitten eskarilaisten kevätjuhla. Että oikea itkuviikko luvassa.

P5143193.jpg

NO JOO…

P1282275.jpg

Olin ajatellut, että ehkä tänään aika on kypsä sille, että kirjoitan syistä muuttaa pois Suomesta – helposti tulee sanottua, että muutamme vain miehen töiden takia, vaikka oikeasti se on vain yksi monista syistä. Jotenkin asiasta kirjoittaminen aina jännittää, koska samalla tavalla kuin vaikka imetys tai se, kuinka kauan on kotona lasten kanssa, tämä tuntuu aiheelta jossa usein yhden henkilökohtainen valinta tulkitaan toisten valinnan arvosteluksi. Että tarvitaan sata disclaimeria: me tykkäämme Suomesta, suorastaan rakastamme sitä, ja olisimme tosi onnellisia täälläkin. Ne syyt, jotka ajavat meitä maailmalle, eivät ole mitään universaaleja edellytyksiä millekään hyvälle elämälle ja oikeastaan kyseessä on todella ristiriitainen projekti, johon liittyy paljon haikeutta ja menettämistä ja varmasti jollain elämän osa-alueilla myös häviämistä. Jos sitä nyt mitenkään absoluuttisesti voi mitata.

Mutta kun nyt katselen kun taivaalta sataa räntää viikkoa ennen toukokuuta niin ehkä mun ei tarvitse niin kauheasti tänään perustella sitä muuttoa.

Mutta kerron tammikuisesta Espanjasta, mikä siinä on kivaa. Todettakoon, että siellä on tammikuussa niin tuulista että tarvitsee ihan eteläisimmässäkin kärjessä toppatakkia ja on roskaista ja meluisaa, mutta sitten on se kävely tuolla itärannalla. Jos kävelee kahdeksan kilometriä eteen päin niin päätyy mereen ja seuraavan kerran vastaan tulee maata ihan toisella mantereella. Siinä, että näkee Afrikan joka päivä, on jotain maagista. Ja nuo rahtilaivat, jotka päivystävät Välimerellä. Itse asiassa suurin osa on helmikuussa konkurssiin menneen eteläkorelaisen Hanjin-varustamon rahtilaivoja. Kyseessä oli yksi suurimmista varustamoista, ja nyt kymmenet valtavat konttilaivat odottavat merellä jotain. Ostajaa, uppoamista – en tiedä. Yhtä aikaa aavemaista ja kiehtovaa. Kuvassa näkyy puisia kalastusveneitä Playa Atunaralla, tonnikalanpyytäjien rannalla. Joskus satunnaisesti kalastajat lähtevät merelle, mutta useimmiten he leiriytyvät rantahiekalle koko päiväksi ja heittävät pitkät siimat mereen. Ja huutavat niille, jotka erehtyvät kulkemaan liian lähellä. Ja siinä on kaksi kulkukoiraa. Otin kuvan kun palasin shelteriltä enkä jaksanut enää ottaa tuota kaksikkoa kiinni ja viedä koiratarhalle. Ajattelin, että näyttihän tuo duo ihan tyytyväiseltä tuossakin. Ja kaikkea tuota kaipaan ihan kamalasti. Tällaisina päivinä vielä vähän enemmän.

TAUKO ETÄSUHTEESSA

Nyt ollaan vihdoin eräässä vedenjakajassa: takana on minun ja Käytännön Miehen pian kymmenvuotisen parisuhteen pisin erillään vietetty ajanjakso (71 päivää) ja tämän loman jälkeen meillä on jäljellä – jos kaikki menee kuten on suunniteltu – enää yksi jakso etäsuhteilua (55 päivää). En ihan vielä uskalla ajatella sitä, että jos asiat järjestyvät niin hyvin kuin ne hetkittäin näyttävät järjestyvän niin juhannuksen jälkeen me elämme normaalia perhe-elämää. Espanjalaista perhe-elämää enkä nyt ihan tiedä voiko meitä sanoa normaaleiksi, mutta ainakin parisuhde on muutakin kuin hyvän yön toivotuksia Messengerissä. Odotan tietenkin elämän laakapalloa tähänkin väliin, eiköhän siellä Gibraltarin ja Espanjan välille syty sota tai muuta, mutta menoliput on kuitenkin hankittu. Onneksi emme lennä Unitedilla, niin sen suhteen ei ole suurempaa huolta. Heh heh.

Olin jo kirjoittamassa syväanalyysia etäsuhteesta kunnes huomasin kirjoittaneeni suunnilleen sanasta sanaan samanlaisen postauksen jo melkein vuosi sitten. Keskeinen viesti oli yhä sama kuin viimeksi: en suosittele. Haluaisin kirjoittaa, kuinka etäsuhde on ollut suurta itsetutkiskelun aikaa ja syventänyt parisuhdetta ja luonut välillemme upean henkisen siteen, mutta ei. Välillä se on ajanut ihan eron partaalle ja aina ne ensimmäiset viikot yhdessäoloa ovat olleet todella tahmeita, kun on pitänyt opetella taas alusta asumaan uudestaan sen sydämensä valitun kanssa. Ja nyt kun Käytännön Mies on täällä, sen sijaan että haluaisin istua käsi kädessä ja puhua tunteista haluankin vain olla yksin. Tai haluan totta kai sitä hempeilyäkin, mutta akuutimpaa on saada nukkua sekä yö- että päiväunia, käydä vessassa että kymmenen lasta huutaa oven takana äitiä erotuomariksi (okei, niitä on vain kolme mutta vessan akustiikan takia se kyllä kuulostaa kymmeneltä) sekä tehdä töitä ilman että uhmaikäinen tulee repimään läppäriä kädestä voidakseen katsoa Sanabileitä Netflixistä.

Samalla vähän säälittää Käytännön Mies, joka joutuu keskelle työleiriä. Se on vähän hassua, sillä meillä on tämä kevät nukuttu poikkeuksellisen huonosti sairastelusta ja pahoista unista ja vänkyrään menneistä pussilakanoista johtuen ja kun itse herää yöllä kuudetta kertaa vakuuttamaan, että ei ole aamu, kannattaa vielä vähän nukkua tai vaihtamaan lakanoita niin voin melkein vannoa, että vähemmän lämpimien ajatusteni viileä tuulahdus on tuntunut Espanjassa asti. Enkä ole silloin niin kauheasti säälinyt itseäni vaan enemmän ollut perkeleen kiukkuinen siitä, että eräs toinen nukkuu sen yön kaikessa rauhassa katkeamatonta unta ilman että kukaan potkii otsaan tai pissaa tyynylle. Vanhemmuus on kauhean paljon kivempaa, kun sen voi jakaa. Edes ne huonot yöt.

Lupaan, että kun etäsuhde on ohi ja meitä on taas kaksi aikuista kasvattamassa toisiamme ja lapsia, niin en ihan heti valita siitä että toinen jättää kaapinovet auki tai ostaa väärää leipää. Koska ainakin se toinen on olemassa siinä lähellä siinä vaiheessa, kun itse huomaa ettei ole ihmisenä aivan vielä tarpeeksi jalostunut pystyäkseen käsittelemään kypsästi sen että lapsi on piirtänyt lempihuulipunalla seinään aarrekartan tai tunkenut veljensä sieraimeen legon. Ja jos käy onni, toista tällaista opettavaista ja hiton raskasta ajanjaksoa ei enää osu kohdalle, kyllä yli 18 kuukautta asumista saman mantereen eri puolilla riittää.