PISIN AIKA POIS SUOMESTA

Ensi viikolla tulee täyteen 10 kuukautta elämää Espanjassa. Se on samalla myös pisin yhtenäinen ajanjakso, jonka olen viettänyt Suomen ulkopuolella. Se vaihtarivuosikin kesti nimittäin vain muutaman päivän päälle 10 kuukautta. Kuopuksenkin kohdalla alkaa pian lähestyä se rajapyykki, että hän on viettänyt yli puolet elämästään ulkomailla, itse asiassa olemme tainneet sen jo ohittaakin kun matkat lasketaan mukaan.

Nythän toki tämä ulkosuomalaisuus on ollut hyvin erilaista kuin, öhm, 17 vuotta sitten. Olen päivittäin yhteydessä Suomeen, maailma on kutistunut kummasti internetin myötä ja toisaalta olen enemmän kiinni Suomessa jo pelkästään lasten takia; me puhumme Suomesta, me syömme suomalaisia herkkuja (joita taisin saada pari pakettia vaihtarivuonna, ainakin muistan järkyttäneeni host-perhettäni hapankorpuilla), luemme paljon suomeksi ja suomalaista kirjallisuutta ja suunnittelemme myös Suomen-matkaamme. Esikoinen lähtee isänsä kanssa ensi kuussa käymään vanhassa kotimaassaan ja olen siis joutunut myös jo miettimään, miten toukokuussa pukeuduttiinkaan Suomessa – täällä alamme saavuttaa sen vaiheen, että vaatekaappiin voi vaihtaa pysyvästi shortsit ja hellemekot.

Ne asiat, mitä ikävöin ensimmäisellä Espanjan-pätkällä kaksi vuotta sitten, ovat yhä ikävälistalla. Selvää on tietenkin se, että eniten ikävöin ihmisiä; ystäviä, sukulaisia, joskus ihan keitä vain suomalaisia! Mutta sitten on kaikkea muuta omituista, mitä en ihan ensimmäisenä arvannut ikävöiväni.

Sitä, miten lumihanki natisee kengän alla.

Taloyhtiön saunavuoroa.

Byrokratia. Oi, miten kaipaankaan suomalaista byrokratiaa.

Tuparit. Tai ylipäänsä kotibileet, kaipaan kotibileiä.

Elokuvateatterit ja niiden kunnollinen popcorn.

Kirjastot ja uimahallit.

Normaaleja tyynyliinoja.

Sitä kun keväisin juoksin venesataman ohi ja vastatervatut puuveneet tuoksuivat niin hyvälle. Lapsuuden mökkikesille.

Ja sitten moni asia, jota ajattelin ikävöiväni suuresti – no, en olekaan niin kaipaillut. En televisio-ohjelmia ja ruokiakin melko vähän, lähinnä joitain käytännöllisiä asioita kuten kunnon kermaa ja soijarouhetta, kumpaakaan ei täältä tunnu saavan. Luontoakin meillä on, nyt kun on otettu vain auto alle ja lähdetty sitä etsimään. Eikä tässä postauksessa oikein ollut mitään pointtia; yhtäkkiä sitä vain huomasi että olemme kohta olleet täällä vuoden, samalla asettuneet oikein hyvin ja toisaalta en asettunut ollenkaan. Vähentänyt vertailua ja alkanut ottaa asiat annettuina, ehkä vähän ihmetellen mutta sen suuremmin enää vaivaten päätäni että miksi näin. Myös lasten puheessa tämän huomaa: ennen aina pohdittiin espanjalaisen koulun käytäntöjä siihen, millaista Suomessa oli. Nyt on vain tultu siihen tulokseen, että erilaista on, näillä mennään.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

URASUUNNITELMIA ESPANJASSA

Nyt luvassa on toivepostaus! Kommenttikenttään jätettiin kysymys siitä, millaista uraa olen ajatellut Espanjassa luoda – nyt täytyy sanoa, että jo itse postauksen otsikko kuulostaa itsestäni vitsiltä, sillä täällähän ei juuri uraa luoda. En nyt puhu Espanjasta yleisesti vaan tästä meidän rakkaasta La Líneasta, jossa työttömyys on yli 30% ja parhaat duunit ovat sillä lain väärällä puolella, jos näin kolmen lapsen lainkuuliaisen äidin näkökulmasta katsotaan.

Vaikka viime keväänä, sen jälkeen kun sain kandini rypistettyä huikean seitsemän vuoden yliopistolla roikkumisen jälkeen, vannoin että en enää ikinä opiskele niin kyllä se maisterintutkinto on alkanut kutsua. Koska pääaineeni oli yhteiskuntapolitiikka, se tarkoittaisi opintojen jatkamista todennäköisesti Suomessa – pitkä sivuaine kehitysmaatutkimus löytyy kyllä tavalla tai toisella monen ulkomaalaisen yliopiston valikoimasta, mutta… En oikeastaan ole aivan varma. Se eksistentiaalinen ahdistus, josta kirjoitin yli kaksi vuotta sitten, on yhä vahvasti läsnä kun pitäisi miettiä mikä minusta tulee isona (joka ei selvästi ole vielä nyt 32-vuotiaana).

Kuten todettu, täkäläiset työmahdollisuudet ovat aika ankeat. Olen itse saanut aikani toistaiseksi käytettyä kaiken maailman projektien ja kurssien kanssa sekä koiria ja maailmaa pelastamalla, mutta pidemmän päälle vaihtoehdot ovat asiakaspalvelussa tai verkon uhkapeleissä, joka on Gibraltarin suurin työllistäjä. Monet expatit päätyvät nimenomaan vastaamaan öisin nettikasinoiden chattipalveluun ja se on työtä siinä missä kaikki muukin, mutta saatoin lähes 11 taksikeskusvuoden jälkeen vannoa että ei kolmivuorotyötä. Ja rehellisesti sanoen toivoisin työssä olevan muutenkin toisenlaista sisältöä ja sitä yhteiskunnallista aspektia, jonka takia olen keräillyt itselleni lähes 300 kurssisuoritusta.

Täällä toki sinällään olisi melkoisen upea kenttä tehdä sitä mahdollista unelmieni työtä, johon liittyisi muiden auttaminen, yhteiskuntarakenteiden kehittäminen ja tasa-arvon edistäminen. Jatkuva siirtolaisvirta Afrikasta, paikallisten sosioekonominen raju eriytyminen ja huumekauppa kaikki ovat paitsi ihan kamalia ilmiöitä, myös omasta näkökulmastani kiehtovia ongelmia. Harmi vain, että täällä ei kukaan maksa niiden ratkaisusta. Koska, ainakin siltä välillä tuntuu, ketään ei kiinnosta. Viime viikolla rannikkovartiosto poimi tästä meidän ja Marokon välistä kaksi naista merestä, toisen hengissä, toisen jo hukkuneena. Kohauttivat olkiaan ja heivasivat hengissä säilyneen takaisin Marokkoon. Enkä nyt tarkoita, että minulla olisi tähän joku patenttiratkaisu, mutta kansalaisjärjestöjen ja Guardia Civilin kireät välit, resurssipula ja monet muut seikat vaikuttavat siihen, ettei tuo ala juuri tarjoa palkkatyötä, ainakaan ulkomaalaiselle jolla on vähän paikallisia korkeammat palkkatoiveet.

Parhaiten La Líneassa tienaavat erään lehtiartikkelin mukaan paitsi huumeiden salakuljettajat myös tuota meidän kotirantaamme päivät pitkät kulkevat ”rantavahdit”, jotka raportoivat radiopuhelimilla jengeille poliisien ja rannikkovartijoiden liikkeet. Siitä duunista kuulemma maksetaan tonni päivässä, ja olemme vitsailleet sitä miten homma sopisikin täydellisesti mulle. Voisin kuljeskella päivät rannassa koiran kanssa, kuulostaa helpolta. Totuus kuitenkin on, että kaikesta koulutetusta henkilökunnasta – lääkäreistä, opettajista, poliiseista – on La Líneassa huutava pula ja ammattilaisia joudutaan pakottamaan tänne tietyksi ajanjaksoksi, jotta tilanne ei aivan karkaisi käsistä. Harmi, ettei suomalaisista yhteiskuntatieteilijöistä ole yhtä akuutti puute.

Joten vastaus urasuunnitelmiin Espanjassa on ensin sellaista epätoivon sekaista naurua ja seuraavaksi sitten kysymyksiä, joihin itsellänikään ei ole vastauksia. Kuten jo todettu, meidän aikamme rakkaassa La Líneassa tulee täyteen ensi vuonna monestakin syystä ja sitä ennen yritetään vain pärjäillä täällä, nauttien tästä hetken tiedottomuudesta. Ja lototen ahkerasti.

BABY IT’S COLD INSIDE

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Eteerinen katse kaukaisuuteen ja huippumuodikas kokovartalovelourasu
OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Koirakin tietää mikä on oikea paikka viettää aikaa

No niin, kun Suomessa on juuri luvattu kuukauden verran lisää lunta ja pakkasta, tämä valitus tuskin saa kenenkään myötätuntomittaria värähtelemään. Olen pahoillani! Tiedän, että muuttamalla etelään ikään kuin menettää valitusoikeuden ainakin säätilan suhteen, mutta ehkä tämä myös lohduttaa kaikkia niitä, joita kevään karkaaminen kauemmaksi ja kauemmaksi ahdistaa. Nimittäin elämä Aurinkorannikolla (tai oikeastaan siitä vielä etelämpänä…) ei sekään ole aina yhtä auringonpaistetta.

Tiesin kyllä jo aiempien vuosien kokemuksella, että Espanjassa on talvisin kylmä. Ei siis niinkään ulkona, harvoin täällä laskee alle kymmenen asteen pihalla (ja kun laskee, niin julistetaan kansallinen hätätila) mutta sisällä. Oli ne aiemmatkin talvet kylmiä kivitalossamme, mutta tämä vuosi on ollut ennätyksellisen kamala. Anopin kutomat villasukat, joille ei Suomessa kovin usein ollut käyttöä, ovat jalassa ympäri vuorokauden. Kauheimpina sydäntalven aamuina olen aika varma, että hengitykseni on höyrynnyt ennen kuin olemme saaneet patterin päälle.

Asuntomme, jossa ei ole mitään keskuslämmitystä, ilmastointia eikä sen puoleen eristystäkään, on kesäisin oikein ihana. Marokkolaiset sisäpihat sekä pohjoiseen päin aukeavat parvekkeet pitävät huolen siitä, ettei asunto muutu paahtavaksi vaan on mukavan viileä aamupäivän ja iltapäivällä sopivan lämmin. Mutta talvella emme saa suoraa auringonpaistetta juuri ollenkaan, ikkunoista tulee läpiveto ja kivilattia on jääkylmä. Monina päivinä on ulkona ollut lämpimämpää kuin meillä kotona, myös helmikuussa.

Meidän ratkaisumme tähän on ollut muutama irtopatteri, joita siirrellään huoneesta toiseen sen mukaan, mitä on ohjelmassa. Iltaisin lämmitetään makuuhuoneet – turvallisuussyistä ei pattereita uskalla jättää yöksi posottamaan – ja päivisin olohuoneen lämpötila pidetään mukavana. Paikallisilla on erilaisia lämmittimiä ja onnekkaimmilla takat kotona, lapsiperheessä perinteiset sähköllä toimivat patterit ovat tuntuneet paremmalta ratkaisulta kuin esimerkiksi butaanilämmittimet. Olen aika varma, ettei korkea ilmankosteus varsinaisesti auta asiaa kun kotonakin pitää olla toppatakki päällä.

Tavallaan ongelma ratkeaisi hankkimalla paljon pattereita, mutta voin kertoa että viime kuukausien sähkölaskut eivät ole juuri hymyilyttäneet. Toki viisihenkinen perhe kuluttaa sähköä muutenkin, joskin meillä ei ihan kauheasti katsota televisiota eikä laturit ole seinässä kaiken aikaa, mutta viime kuun sähkölasku oli 170 euroa. Tämä aika lailla pelkkien patterien ansiosta. Kesällä sähkönkulutus toki tasaantuu, mutta meidän 685 euron vuokramme päälle tämä tietenkin on jo aika iso kuluerä ja kolmen makuuhuoneen kodista maksamme silloin yli 1000 euroa kuukausi, joka on suhteessa asuinalueeseen ja asunnon kuntoon aivan samaa luokkaa kuin Helsingissä. Tämä siis lähinnä varoituksen sanana niille, joille Etelä-Espanjaa on markkinoitu pelkästään edullisempana vaihtoehtona Suomen elinkustannuksille.

Mutta okei, joka aamu on lämpimämpää. Muutamina iltoina emme ole tarvinneet pattereita ollenkaan. Pystyn kävelemään vessaan ilman villasukkia ja iltaisin saamme hetken auringonvaloa suoraan sisään. Käytännön Miehelle Marokosta ostettu djellaba-kaapu on osoittautunut käteväksi vaatteeksi, koska alle voi pakata vielä lisäkerroksia. Suomessa en koskaan ollut näin intohimoinen kerrospukeutuja. Jopa ne villahousut, joiden mukana kuljettamista harkitsin erittäin pitkään, ovat osoittautuneet oikein hyväksi asusteeksi myös täällä 14 kilometrin päässä Afrikasta. Eli en odota suurta sympatiaryöppyä mutta lähetän kyllä Suomeen terveiset, että olemme olleet hengessä mukana ja palelleet tänä talvena ennätyspaljon!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Vaikka kuvakulma ja löysä paita antavat ehkä muuta ymmärtää, en ole raskaana. Lämmittelen.
OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Ergonominen työpiste parhaan ystäväni patterin vieressä.

ERILAINEN LAPSUUS

Ulkosuomalaisten keskuudessa pyöritellään usein erilaista pohdintaa omien lasten, niiden ulkomailla kasvavien, lapsuudesta. Toiset saattavat olla hieman kateellisiakin omille lapsilleen, jotka saavat elää aivan erilaisen lapsuuden ja toiset taas potevat morkkista, kun lapselle ei muodostu selvää kansallisidentiteettiä ja elämän alkuvaiheita saattaa leimata tietynlainen juurettomuus. Itse en ole vielä kumpaakaan, mutta vertailen kyllä päivittäin sitä, miten erilaista elämää perheen 3-, 6- ja 7-vuotiaat viettävät Espanjassa verrattuna suomalaisiin ikätovereihin. Heidän lapsuutensa eroaisi omastani vaikka eläisimme Suomessa, ja nyt se vasta omalaatuinen onkin. Ja koska lapsilla itsellään on hyvin tuoreessa muistissa arki Suomessa, tekevät he itsekin havaintoja synnyinmaansa ja nykyisen kotimaansa välillä.OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Se, mitä esikoinen kaipaa eniten Suomesta, on vapaus. Äidin silmiin koululaisten, ihan ekaluokkalaistenkin, itsenäisyys näyttäytyy nykyään todella outona, vaikka olin itsekin ihan täydellinen 90-luvun avainkaulalapsi. Aloin kulkea toisesta koulupäivästäni alkaen 6-vuotiaana yksin bussilla parin kilometrin koulumatkan ja vietin iltapäivät yksin kotona, Tampereen Lapinniemessä kun ei silloin juuri muita lapsiperheitä asunut. Tein itselleni ravitsevia lounaita kaakaosta ja karjalanpiirakoista, luin Aku Ankkaa ja katsoin Marienhoffia. Siihen verrattuna nykyiset iltapäiväkerhot ja aikuisten joustavien työajat tuntuvat jo erityiseltä, saati sitten espanjalainen arki jossa aina yläasteelle asti lapset haetaan koulusta. Kaupungilla nuorimmat ilman vanhempien tai isosisarien seuraa liikkuvat ovat varmaan noin 12-vuotiaita, kun taas Suomessa esikoinen sai alkaa 6-vuotiaana liikkua oman korttelin alueella kaveriensa kanssa. Täällä naapuri on räyhännyt minulle jo siitä, että veljekset odottivat mua rappukäytävässä ilman valvontaa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Toisin kuin jotkut suomalaislapset, heillä ei ole mitään käsitystä karkkipäivästä. Keskimmäinen toi juuri koulusta kotiin diplomin siitä, että oli joka keskiviikko tuonut eväslaukussa hedelmän – sinänsä hassua, sillä heille on pakattu kasviksia joka päivä. Suomalaisen silmin paikallisten herkuttelu on täysin holtitonta, mutta luultavasti omat lapseni ovat jo tottuneet välipalasipseihin, jokapäiväiseen jäätelöön ja siihen, että taaperoillekin annetaan tikkari ravintolassa, parturissa – missä vain. Heidän ruokarytminsä ja oikeastaan koko sisäinen kellonsa kulkee ihan eri ajassa kuin suomalaiskavereiden, kun päivällistä syödään toisinaan siihen aikaan kun Suomessa ollaan jo iltapesulla.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

He eivät harrasta yhtä kunnianhimoisesti kuin kaverinsa Suomessa, vaan hyvin laiskasti. En kyllä tiedä olisimmeko yhtään innokkaampia harrastajia Suomessa, mutta siellä ainakin ryhmäpaine olisi kovempi. Olemme espanjalaistuneet monella tapaa: toimme kyllä mukanamme kuravarusteet, mutta sateen tullessa edes oikeat vaatteet eivät saa meitä enää ulos. Joka päivä ei tarvitse ulkoilla. Myös lasten tyyli muuttuu koko ajan ”eteläeurooppalaisemmaksi”, ostammekin pikeepaitoja ja suoria housuja suomalaisen käytännöllisen ja mukavan vaatekerran sijaan. He eivät laula Suvivirttä mutta viettävät espanjalaisia perinnejuhlia, ja esimerkiksi meidän joulunviettomme poikkeaa paljon suomalaisesta, vaikka siihen kuuluu Joulurauhan julistus ja Samu Sirkka myös Espanjassa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Täällä olemme paljon tiiviimpi perheyksikkö kuin Suomessa. Kyse ei ole vain kulttuurieroista, vaikka Espanjassa omaa sukua arvostetaankin yli kaiken. Koska emme tunne juuri ketään täällä, on sosiaalinen elämä rajoittuneempaa ja vastaavasti vietämme kaiken aikamme keskenämme. Verrattuna viime kevääseen, jolloin lapset luuhasivat kavereillaan, olemme nyt ottaneet kaiken menetetyn perheajan takaisin. Tuplaten. Jonkinlainen kultainen keskitie olisi mukava, jossa lapsilla olisi vähän enemmän vapautta ja arkeen mahtuisi muitakin ihmisiä kuin lähiomaiset.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Omat lapseni eivät pääse osaksi ilmiöopetuksesta vaan ovat hypänneet muutaman vuosikymmenen takaisiin opetusmetodeihin. Heitä seisotetaan nurkassa ja opettajille kummarrellaan. He ovat myöskin täysin ulkopuolella digiloikasta ja käyttävät elektroniikkaa luultavasti vähemmän kuin suomalaislapset. Koulussa kenelläkään ei ole kännyköitä eikä niitä näe alakouluikäisillä muutenkaan – paitsi kun vanhemmat antavat lapsilleen ravintolassa puhelimen viihdykkeeksi, tämä on globaali kasvatusmetodi. Heillä on vain yksi välitunti betonipihalla eikä kouluruokailua. En voi kuvitella millainen kulttuurishokki heille olisi joutua juuri nyt suomalaiseen peruskouluun.

Olen iloinen poikien puolesta, että he kasvavat tällä hetkellä yhteisössä, jossa lapsiin suhtaudutaan kaikkialla kovin positiivisesti. He ovat tervetulleita ravintoloihin, kauppoihin, heitä tervehditään aina poskisuudelmin ja hymyin. Ei meillä ole juurikaan huonoja kokemuksia Suomesta, mutta varmasti avoimuus ja lapsiystävällisyys välittyvät myös heille, ainakin sitten vanhempien rentoutena kun ei tarvitse koko ajan pyydellä anteeksi olemassaoloaan. Toisaalta paikallisilta lapsilta he oppivat myös vähemmän viehättäviä tapoja, kuten roskaamista ja sääntöjen rikkomista aina tilaisuuden tullen. Jonottamiseen, oman vuoron odottamiseen ja tasapuoliseen jakamiseen tottuneet tunnolliset suomalaiset ovat täällä välillä melkoisen pulassa. He ovat tottuneet tungokseen ja tunkemiseen, kovaan meteliin ja kyynärpäätaktiikkaan. Suomalaislapsiin verrattuna he alkavat olla suorastaan röyhkeitä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Internetin ansiosta monet eroavaisuudet ovat kadonneet. Esikoinen pelaa Minecraftia koneella yhdessä suomalaisen kaverinsa kanssa, he katsovat samoja ohjelmia espanjaksi dubattuna joita näytetään Pikku Kakkosessa. He matkustelevat lopulta samoissa kohteissa kuin Suomen lapset. He syövät iltapuuron ja lukevat iltasaduksi samoja Mauri Kunnaksen kirjoja kuin itsekin luin lapsena. Heille palmut ja delfiinit alkavat olla arkipäivää, mutta lumi ja jäätynyt järvenpinta eksoottista. Puitteista huolimatta alan uskoa, eniten heidän lapsuuttaan muovaa perhe. Kiireiset aikuisia ovat kiireisiä maanosasta riippumatta, hiekkalaatikko tai hiekkaranta – huomaako sitä eroa sitten lopulta. Odotan innolla kun on aika heidän muistella lapsuuttaan, miltä se kuulostaa, varsinkin kun pääsevät saman pöydän ääreen suomalaisten kavereidensa kanssa.