ELÄMÄ ON ARKEA

Nyt otsikoksi tuli hieman tuollainen mattinykäsmäinen itsestäänselvyys, pahoittelut siitä. Mutta arki on se asia, joka on ehkä jäänyt täällä blogissa aina vähän sivurooliin – vaikka juuri se oli yksi monista syistä, miksi päädyimme palaamaan Suomeen. Se, millaiseksi arki muodostuu riippuu totta kai muustakin kuin asuinpaikasta, mutta niin paljon kuin ikävöinkin Espanjaa (ja voi pojat, se muuten on paljon!) joudun kuitenkin myöntämään yhden asian: arki Suomessa on sata kertaa helpompaa. Ja silloin kun siitä on päävastuussa yksin ja liikkuvia osia on kolmen lapsen ja yhden koiran verran, on helpolla arjella aika suuri merkitys elämässä. Ei, Espanjassa ei tarvittu kurahousuja, ruoka oli halvempaa ja olimme lasten kanssa tervetulleita joka paikkaan. Mutta…

Nyt kun olemme olleet vajaa pari kuukautta Suomessa, näen lapsiani paljon vähemmän kuin Espanjassa. Tämä kuulostaa nyt hieman karulta, mutta se ei ole mielestäni pelkästään paha asia: on hyvä, että lapsilla on muutakin tekemistä kuin äidin helmoissa oleminen. Espanjassa olimme yhdessä oikeastaan koko ajan, paitsi sen 25 tuntia kun he olivat koulussa. Erityisesti esikoisen puolesta olen onnellinen: Espanjassa leikkitreffien järjestäminen 8-vuotiaille vaati todella paljon säätöä, kun paikallisilla oli harrastuksia ja yksityistunteja sekä paljon omaan sukuun liittyviä velvoitteita, Suomessa taas hän voi valita iltapäiväkerhon tai mennä kylään kavereille, tai kaverit voivat tulla meille. Hänellä on yhtäkkiä taas sosiaalinen elämä, jossa minä en ole portinvartijana. Esikoisen koulupäivät lyhenivät viisituntisista kolmeen, neljään tuntiin ja yhtäkkiä hänellä on yhden puolen tunnin ruokatauon sijaan monta välituntia. Kuopuksen ja keskimmäisen päivät sen sijaan pitenivät, sillä tällä hetkellä he ovat päivähoidossa ja eskarissa noin 6,5 tuntia päivässä. Se on kuitenkin erilaista kuin entinen arki, jossa he istuivat pulpetissa pääosan päivästään. Nyt ”koulupäivään” (emme oikein vieläkään osaa puhua tarhasta) kuuluu esimerkiksi pullanleivontaa ja pulkkamäkeä kuten tänään, paljon leikkiä ja ulkoilua ja lounas ja välipala entisen eväsrasian sijaan. Montaa asiaa olen Espanjassa kaivannut, mutta en joka-aamuista eväslinjastoa!

Espanjassa jouduimme tekemään kompromissin asuinpaikan suhteen: kun saavuimme Espanjaan, asetuimme heti kaupungin keskustaan. Se sopi mulle täydellisesti, koska rakastin sitä että olin muutaman sadan metrin päästä kaikesta kuhinasta, mutta lapsiperheelle oma piha olisi ollut ihana. Siihen olisi vain tarvittu toinen auto, ja varmaan mun olisi pitänyt ajaa se ajokorttikin. Vaikka meillä oli La Líneassa ranta lähellä, oli tekemistä lasten kanssa muuten aika vähän, heistä kun kahviloissa istuminen ja ihmisten katseleminen ei ollut niin mielekästä kuin äidistään. Suomessa on ollut helpompi löytää tasapaino: pääsemme hyvillä yhteyksillä julkisilla keskustaan alle puolessa tunnissa, toisaalta ympärillä on paljon puistoja ja luontoa, sekä turvallista liikkua. Koirankakkaa on kaduilla yhtä paljon ja ihan samalla tavalla saan heristellä täällä keskisormea kun suojatiesääntöjä ei kunnioiteta, mutta stressitasot ovat kuitenkin matalammat kuin Espanjassa kaduilla liikkuessa, jossa esimerkiksi tupakkaa salakuljettavat teinit törttöilivät skoottereineen jalkakäytävillä.

Ennen pitkää olisimme varmasti oppineet espanjalaiseen vuorokausirytmiin, mutta vajaa kahdessa vuodessa emme saaneet siirrettyä sisäistä kelloamme tarpeeksi päästäksemme nauttimaan espanjalaisesta arjesta paikallisten tapaan. Välillä kyllä ”valvotimme” lapsia yli normaalin nukkumaanmenoajan (joka aina huvitti espanjalaisia tuttaviamme, ”siis teidän lapset ovat nukkumassa yhdeksältä? Meillä vasta silloin aletaan kokata päivällistä!”) mutta ne illat olivat harvoin kovin nautinnollisia kenellekään. En vieläkään tiedä, miten espanjalaiset sen tekevät – elävät aktiivista sosiaalista elämää yleensä lähempänä puolta yötä kuin Pikku Kakkosta – mutta näin myös parin vuoden aikana paljon väsymystään itkeviä, sokerilla tai iPadilla lahjottuja lapsia kun vanhemmat istuivat ravintolassa. Ja se sokeri! Ah! Sitä ei enää tuputeta joka paikassa, päin vastoin. Herkuttelemme kyllä kotona, ja päiväkodissakin on kuulemma silloin tällöin pannukakkua ja jäätelöä, mutta sisäinen terveysfasistini on tyytyväinen kuin ruokailuja ei korvata sipsipussilla eikä joka paikassa lapsille tarjota tikkareita.

Näihin kulttuurieroihin olisi kyllä tottunut. Niiden vastapainoksi tarjolla oli roppakaupalla positiivisia asioita, kuten lapsirakkautta joka suunnasta, sosiaalisuutta ja itsevarmuutta kasvattava ympäristö, suvaitsevaisempi asenneilmasto ja se loputon aurinko. Ainakin kerran päivässä huomaan miettiväni, mitä tekisin juuri nyt jos olisinkin Espanjassa.  Olisinko istumassa kantakahvilassa cappuccinolla, olisinko istumassa muiden koiranulkoiluttajien kanssa suihkulähteellä ja puhumassa politiikasta? Sen sijaan lapset eivät ole haikailleet takaisin kuin isänsä ja jäätelöbaarin perään – he ovat todella sopeutuneet nopeasti takaisin ja nauttivat täysillä kirjastosta, kavereistaan, lumikasoista ja sitä, että voivat puhua suomea. Ja juuri se tekee arjesta hieman helpompaa.

OI SUOMEN KIELI

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Yksi asia, jota en edes tiedostanut Espanjassa juuri kaipaavani, on suomen kieli. En muista, että olisin La Líneassa sitä kovin paljoa ikävöinyt. Tietenkin puhumme suomea kotona, ja oikeastaan aina kun lapset olivat kotona niin vähintäänkin yksi suomenkielinen piti melkoisen pitkästyttävää monologia milloin Pokemoneista, milloin Harry Potterista. Kuuntelin myös podcasteja ja katselin Instagramissa ihmisten avautumista Storiesin puolella. Mutta olin oikein tyytyväinen siihen, että asioin pääasiassa espanjaksi, joidenkin ystävien kanssa englanniksi. Espanjan puhuminen tuntui toisinaan suorastaan ylevältä: tässä minä ilmaisen itseäni sujuvasti kielellä, jota olen opiskellut kolme kurssia lukiossa. Oli aina pieni työvoitto kun sain vaikeamman asian hoidettua paikallisella kielellä. Ja musertava nöyryytys kun Vodafonen ääliömäinen puheentunnistinrobotti ei tunnistanut sanaa cancelar minun suustani, vaikka sitä kuinka eri aksenteilla huusin luuriin.

Mutta heti toisena päivänä Suomessa, päästessäni ruokakauppaan ja törmätessäni siellä tuttuihin, tunsin suorastaan pirskahtelevaa iloa päästessäni puhumaan äidinkielelläni. Vitsini kuulostivat heti hauskemmilta, tunsin olevani melkein eri ihminen – yleensä se ilmiö on ollut vahvempi kun olen matkustanut ulkomaille ja luonut nahkani, ollut mystinen vieras ilman menneisyyttä. Nyt olin kevyt höpistessäni kaikille satunnaisille koirapuistotuttaville ja kaupankassoille suomeksi. Pidän suomea monipuolisena ja kiehtovana kielenä, vaikka se varmasti kuulostaakin rumalta, kovalta ja näyttää kirjoitettuna aivan parodialta. Harkitsin joskus englanninkielisen blogin perustamista, mutta vahvasta kielitaidosta huolimatta tuntuu, että itseilmaisu jää vierailla kielillä pahasti puolitiehen.

Kun Aurinkorannikolta Suomeen palannut perhe kertoi yhdeksi syyksi sen, miten suomeksi on vain niin helppo asioida, espanjansuomalaisten ryhmässä pilkattiin kommenttia jonkin verran. Että jos ei halua puhua kuin suomea niin ei tosiaan kannata lähteä Kauppatoria kauemmaksi etelään. Mutta ymmärrän pointin oikein hyvin. Kielellä ei ollut meidän paluumuuttoomme osaa eikä arpaa, mutta kyllä omalla kielellä asioiminen tekee arjesta astetta helpompaa. Etenkin kun kyse on esimerkiksi terveyteen liittyvistä asioista tai lasten koulusta, on tuntunut juhlalliselta ymmärtää kaikki varmasti oikein. Espanjassa asiaa ei auttanut se andalusialainen, armoton aksentti – onnea vaan jokaiselle joka oppii sitä ymmärtämään, sitten varmasti ymmärtää espanjaa missä päin maailmaa tahansa! Aivokapasiteettini on muutenkin ollut tässä elämänvaiheessa aika koetuksella, ja nyt pääsen hieman helpommalla kun en joudu ajattelemaan kolmella kielellä. Okei, tietenkin olisin mieluummin 30 astetta lämpimämmässä nauttimassa lempikahviani, mutta jos tässä Suomeen tulemisessa on jotain hyvää niin erityisesti tämä.

Lasten suhteen tietenkin jännitän, miten paljon espanjaa jää sinne selkäytimeen ja kuinka nopeasti kaikki kahdessa vuodessa hankittu kielitaito katoaa. Esikoisella alkaa ensi viikolla vihdoin ylläpitotunnit, jolloin hän saa opetusta 1,5 tuntia viikossa. Keskimmäinen saattaa päästä ensisyksynä saman palvelun piiriin, se selvinnee ensi viikolla kun käyn ilmoittamassa hänet ekalle luokalle. Esikoinen on jonkin verran puhunut videopuheluita kavereilleen Espanjaan, tai lähinnä kuunnellut kun ne vanhat La Línean luokkakaverit papattavat hänelle. Toisaalta olen nauttinut suunnattomasti, että esikoinen hallitsee läksynsä suvereenisti yksin ja etenkin keskimmäinen kysyy jatkuvasti onnellisena kun menemme uuteen paikkaan: ”puhutaanhan sielläkin suomea?”. Joten kippis suomelle, tälle hienolle kielelle!

KOTIMATKALLA

PC293717.jpg

Vaikka lähtöpäivä oli tiedossa kuukauden etukäteen ja aikaa oli runsaasti, onnistuin prokrastinoimaan kaiken lähtöön liittyvän osalta täysin. Suomeen sain aikaiseksi sähkösopimukset ja sängyt, mutta Espanjan päässä suljin silmäni tyhjyyttään huutavilta laatikoilta ja leikin, että emme oikeasti ole lähdössä minnekään. Tämä taktiikka ei toiminut kovin hyvin. Pari päivää ennen lähtöä tajusin, että mulla on nelisen kuutiota kamaa pakkaamatta. Koska lapset olivat kipeinä, ei onneksi alkuperäiset suunnitelmat vuorelle kiipeämisestä tai muusta toteutuneet vaan sain ihan rauhassa tuijottaa sohvalle kasattuja vaatteita katatoonisessa tilassa vannoen, etten enää ikinä muuta.

Lähtöpäivän aamunakin onnistuin panikoimaan. Oli melkoinen kuningasidea varata lapsille parturi kaksi tuntia ennen kuin piti olla moottoritiellä matkalla lentokentälle. Normaalisti tutussa paikassa homma hoitui 10 minuutissa – tuollaisen alle 10-vuotiaan lyhyen tukan siistiminen ei nyt mitään rakettitiedettä ole – mutta nyt parturissa keskimmäisen lapsen kolmen sentin tukka annettiin jonkun harjoittelijan käsiin, joka työsti lapsiraukan frisyyriä kuin Iisakin kirkkoa. Siinä vaiheessa kun alkoi näyttää siltä, että tartun kohta itse saksiin ja saatan ohimennen avata valtimot myös tältä yksityiskohtia hiovalta harjoittelijalta, tuli vanha tuttu parturi paikalle ja päätti 6-vuotiaan pitkän 50 minuutin kärsimyksen tuolissa.

Huomasin myös vartti ennen lähtöä, että koiran passi oli kateissa. Se onneksi löytyi lyhyen mutta sitäkin intensiivisemmän kiroilu- ja etsintäkohtauksen jälkeen. Sulloimme neljä isoa matkalaukkua, neljä käsimatkatavaroina kulkevaa kassia, koiran häkin, kolme lasta ja kaksi aikuista Skoda Fabian farmariin, joka ei todellakaan ole mikään tilaihme. Se kuitenkin vei meidät perille Málagaan. Kentällä varmasti kaikille läsnäolijoille tuli selväksi, että aioimme kuljettaa erään rescuerakin mukanamme pois synnyinmaastaan, sen verran kovaäänisesti koira ilmaisi kantansa uudesta kuljetuskopasta. Lopulta kuitenkin selvisimme, kasvot kyynelistä raidoilla, turvatarkastuksen toiselle puolelle. Lähdön haikeutta lievensi hieman se, että Munamies oli myös terminaalissa. Ja Starbucks.

Lensimme ensimmäistä kertaa tätä reittiä SAS:lla. Lennosta ei ole mitään mainittavaa: lapset istuivat kiltisti paikallaan ja vettä tarjoiltiin (ruotsiksi) neljän ja puolen tunnin ajan. Perillä kesti aikansa saada koira lunastettua pimeästä komerosta, jonne raukka oli lukittu – se oli Suomeen saapumisesta niin järkyttynyt että hiljeni täysin eikä siksi kukaan henkilökunnasta huomannut, että lennolla oli saapunut yksi koirakin. Ei se mitään. Taksimatkan ajan koira kyllä ilmaisi itseään taas espanjalaisella äänenvoimakkuudella. Vaikka vastustankin taksiuudistusta (senkin jälkeen, kun se on jo toteutunut), oli taksin hinta positiivinen yllätys.

Sellainen kotimatka meillä oli. Päästiin perille.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

LASTENJUHLAT PAKETISSA

PC012920.jpg

Kuluneen vuoden aikana olemme kolunneet läpi kymmenet lasten synttärit. Viime viikonlopulle kutsuja oli kolmille, mutta sairastelujen takia kahdet jäivät välistä. Olemme nähneet varmasti jokaisen alueen juhlapaikan; yksiäkään juhlista ei ole järjestetty kotona, joskin yhden oman taloyhtiön kerhohuoneenkin pääsimme kokemaan. Pääasiassa kuitenkin juhlia on järjestetty juuri niissä juhlia varten vuokrattavissa erillisissä tiloissa, jotka usein sijaitsevat jossain teollisuusalueella ja ovat piilossa tehdashallien takana. Aika usein Google mapsin kanssa seikkailessa olen vitsaillut, että tämä olisi hyvä tapa houkutella ihmisiä ihan mihin tahansa jättömaalle ryöstettäväksi. Viimeksi olimme vanhassa teollisuusrakennuksessa, jonka sisällä juhlittiin yhtä aikaa neljän eri lapsen synttäreitä. Vähän näytti vaaralliselta se meno, kun eri ikäiset lapset ajoivat polkuautoilla, juoksivat kilpaa ja hakkasivat toisiaan milloin milläkin irtoesineillä, mutta olen oppinut että näissä juhlissa aikuiset auttavat lapselta ulkovaatteet pois ja parkkeeraavat sitten muovituolien ja terassipöytien ääreen odottamaan pöytiin tarjoilua ja vierailuun kuuluvaa yhtä juomaa, oli se sitten kalja tai kahvi.

Kaikki alkuaikojen havainnot pitävät yhä paikkansa. Tarjoilut ovat olleet kaikissa juhlissa suunnilleen samat aina vähän pahvinmakuisesta, ylimakeasta kakusta tonnikalapiirakkaan. Ja se on ollut hauskaa. Nyt tiedän, ettei täällä juhliin tulla syömään vaan korkeintaan vähän napsimaan, ja monet jatkavat juhlapaikalta vielä Mäkkäriin tai muualle. Ruokaa jää silti aina tolkuttomasti yli, ja se vähän hirvittää. Ylipäänsä synttäreistä syntyvä roska ahdistaa. Espanjalaisten tapa suosia kertakäyttöastioita, yksittäispakattua… kaikkea, muovipulloja ja pillejä tuntuu tässä maailmantilanteessa pahalta. Esikoisen suosikkisynttärit ovat olleet luokkatoverin juhlat rannalla, ja ne kieltämättä olivatkin ihanat sillä päättömän sekoilun sijaan lapset pelasivat lentopalloa ja hyppivät aalloissa. Mutta se määrä roskia, mikä mereen lensi pienistä käsistä ja muoviaterimia jotka haudattiin hiekkaan… huoh. Kestävän kehityksen näkökulmasta en uskalla laskea, mikä määrä muovijätettä syntyy pelkästään meidän kaupungissamme.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Siinä missä infantilin eli 3-5-vuotiaiden ekarin puolella vielä koko luokka kutsuttiin juhliin, olen huomannut että ekaluokkalaiselle tuli tänäsyksynä kutsuja harvemmin eikä juhlissa usein ollut koko luokkaa. Siinä missä pidän ihan järkevänä olla kutsumatta 24 luokkakaveria, kun mukaan tulee usein myös omia sukulaisia ja kavereita harrastuksista, mietin, kuinka keskimmäisen kolme uutta luokkatoveria sopeutuivat joukkoon. Meille juuri nuo lukuisat synttäritkutsut olivat iso juttu siinä, että pääsin tutustumaan muiden lasten lisäksi heidän vanhempiinsa, joiden kanssa olen ehtinyt ystävystyä istuttuani tuntikaupalla juomassa kahvia keskellä sitä juhlakaaosta. Mutta uskon, että nämäkin uudet lapset löytävät paikkansa. Ylipäänsä espanjalaiset ovat avointa ja vieraanvaraista väkeä, ja lapset toivotetaan yleensä tervetulleeksi kuokkimaan hyvin kevyesti.

Esikoinen pääsee vielä päivää ennen Suomeen lähtöä juhlimaan parhaan ystävänsä syntymäpäiviä, kun tuo erottamaton kolmikko menee elokuviin ja hampurilaiselle. Lasten persoonallisuuserot ovat näkyneet koko ajan juuri siinä, miten paljon he ovat suunnitelleet omia juhliaan: rauhallinen 8-vuotias on pohtinut pienimuotoista juhlintaa rannalla tai leffassa, keskimmäinen on lumoutunut suuresta vierasmäärästä. Kuusivuotias materialisti on koko syksyn katsonut kaihoten lahjapinoja, joita koulukavereiden juhlissa on sankareiden eteen kasattu. Näin maksajan näkökulmasta ne ovat tuntuneet täysin absurdeilta: lapset saavat siis kymmenittäin paketteja, se tavaran määrä on ihan tolkuton. Laskin eräissä juhlissa päivänsankarin saaneen yli 15 vaatekappaletta (joukossa ihan toppatakkejakin) ja toiset 15 eri lelua, kirjaa tai peliä. Toisaalta tässäkin on eroja: naapurikaupungissa ystäväni lasten koulussa juhliin osallistujilta kerätään ”kolehti” (yleensä 10 euroa) jonkun vanhemman toimesta, ja sillä hankitaan yksi iso lahja. Järkevämpää aikuisen näkökulmasta, mutta tämän takia taas ystäväni lapset eivät ole voineet osallistua joka juhliin (kahden lapsen kanssa tämä tarkoittaa melkein 500 euron menoerää vuodessa, jos haluaa osallistua kaikkiin hippoihin). Meillä kukaan ei luultavasti huomaisi, vaikka saapuisimme paikalle ilman lahjaa.

Espanjalaisten lastenjuhlien aikaa alkaa olla meillä ohi. Se on yhtä aikaa haikeaa ja helpottavaa, koska Suomessa voin suurimpaan osaan juhlia vain saattaa pojat ja kadota sitten omiin menoihini. Toisaalta en ehkä tutustu samalla tavalla heidän ystäviensä vanhempiin, joka tuntuu kuitenkin tärkeältä sekin. Ja sitten taas toisaalta, on huomattavasti mukavampi järjestää juhlat kun ne pystyy organisoimaan pienemmälle porukalle ja keskittymään vain lapsivieraisiin. Puolensa siis molemmissa tavoissa. Lapsille luultavasti on shokki päästä ekoille suomisynttäreille, joissa on porkkanatikkuja ja lihapullia sekä organisoitua ohjelmaa kuten ongintaa pelkästään sen vapaapainin ja 90-luvun teknoreivien yhdistelmää muistuttavan sekoilun sijaan. Ja ehkä he samalla hieman kaipaavat sitä, että voivat kolmen tunnin ajan vain eläimellisesti ahmia herkkuja ja hyppiä toistensa päällä pomppulinnassa, kuka tietää.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA