AIKAMATKA MENNEISYYTEEN

Espanja ei, kaikella rakkaudella, ole mikään maailman modernein maa. Ainakaan täällä Andalusian – jolla on ilmeisesti vähän kyseenalainen kunnia olla maan ”juntti maakunta” – eteläisessä nurkassa jossa kaduilla on vielä puhelinkoppeja. Tosin ne puhelinkopit taitavat olla huumebisneksien hoitoon, mutta en yleensä ottaen yllätty siitä että aina välillä vastaan tulee faksinumero. Vaikka monella tapaa pohjoismaiseen tehokkuuteen tottuneena on tämä etenkin teknisen kehityksen perässä laahaaminen toisinaan erittäin turhauttavaa, on tässä jotain sympaattista.

Asioita hoidetaan internetissä hyvin vähän. Ylipäänsä netti ei ole mikään itsestäänselvyys, ja paikalliset kännykkäliittymät tarjoavat niin huonoja nettipaketteja että mulle tulee halvemmaksi käyttää suomalaista liittymää ja roaming ominaisuutta. Nopeampaakin se on. Muutamassa vuodessa puhelimen ja älylaitteet ovat yleistyneet katukuvassa, mutta täällä ei siltikään näe samalla tavalla ihmisiä kulkemassa nenä kiinni puhelimessa kuin Suomessa. Paitsi minut. Puhelin itsessään on kyllä elintärkeä, koska suurin osa asioista hoidetaan puhelimitse: kaikki asiat soitetaan. Olenkin siihen jo tottunut enkä enää vierasta reipasta soittokierrosta niin kuin Suomessa, jossa asiat oli ah niin yksinkertaista hoitaa sähköpostilla. Toivon kyllä yleisesti ottaen että meili alkaisi täälläkin olla se yleisempi kommunikointitapa, koska usein olisi hyvä saada ohjeita ja apua kirjallisena.

Puhelimen lisäksi kaikki ilmoitukset löytyvät kaduilta. En tiedä miten paikallinen työvoimatoimisto ilmoittelee työpaikat, sillä asuntovälityksen tapaan kaikki netissä olevat työpaikat tuntuvat olevan vanhentuneita tai hatusta vedettyjä. Oikeastaan kaiken tärkeän tiedon löytää kaduilta; liimattuna sähkötolppiin, kaupungin omille ilmoitustauluille. Sieltä löytyvät työpaikat ja työntekijät, lomamatkat ja esimerkiksi kesäloman leirit koululaisille. Tavallaan näin tulee bongattua juttuja, joita ei edes osaisi etsiä, mutta toisaalta toisinaan tarpeellisen informaation kaivaminen on aika työlästä. Tai vaatii ainakin soittokierroksen.

Internetin puuttuminen on sinällään hauskaa, että tieto kulkee kauhean hitaasti. Koulussa jaetaan lappuja ja meiltä puuttuu aina välillä virallisia papereita, mutta kun informaatio kunnallishallintoon kulkee suunnilleen kirjekyyhkyjen varassa, ei kukaan juuri kysele minkään perään. Juuri lukuvuoden päätteeksi kävi ilmi, että koulu oli perustanut blogin. Se oli todella sympaattinen, muistutti kovasti ensimmäistä omaa blogiani joskus vuodelta Windows. Mutta koulunkin osalta toivoisin, ettemme olisi sen varassa että lapsi muistaa – yleensä viikon myöhässä– että joskus on annettu joku lappu ja sitä sitten etsitään repun pohjalta eväslaatikon alta.

Teknologian lisäksi esimerkiksi sisustus ja muu muoti on aika…vanhanaikaista. Se on kyllä myös tervettä, että koko kotia ei päivitetä parin vuoden välein ja uusia vaatteita osteta joka viikko. Varsinkin iäkkäämpien espanjalaisten asuista ei aina pysty kertomaan millä vuosikymmenellä ollaan, ja sekin on hyvin suloista. Täällä meillä päin on vain muutama vaatekauppa ja huonekalukaupoissa luultavasti sama valikoima kuin mun syntymän aikoihin, minkä takia ensi viikolla varmaan sekoan Suomessa kaikkeen valinnanvaraan. Kauppojen suhteen ollaan muutenkin vielä ajassa, jolloin keskustassa kaikki asiat hankitaan yksittäin omiin tuotteisiinsa erikoistuneista kivijalkakaupoista. On erikseen paperikauppoja, lihakauppoja, alusvaatekauppoja – ja paikallisille se tuntuu sopivan oikein hyvin ja kuuluvan osana arkeen, että hankinnat tehdään yksi kerrallaan tutuissa kaupoissa. Jälleen kerran skandinaavinen multitaskaaminen ja koko elämän optimointi tuntuu turhalta hötkyilyltä.

Arki Espanjassa on siis aika kotikutoista. Kaikki asiat eivät ole kädenulottuvilla netissä vaan bussiaikatauluja kävellään usein katsomaan bussiasemalle, joka onneksi on kodin vieressä. Ihmisten kanssa ollaan paljon enemmän suorassa kontaktissa sen sijaan, että asioita tilattaisiin, lomakkeita täytettäisiin tai viestejä läheteltäisiin pitkin nettiä. Täällä ei ole hipstereitä ja naisilla on 80-lukulaisia permanentteja, jotka eivät ole ironisia. Ruokatrendit laahaavat ainakin kymmenen vuotta jäljessä meillä päin, ja kaikki tämä on jotenkin viehättävää. Toisinaan myös hyvin ärsyttävää, mutta pakottaa ihanasti vähän itsenikin palaamaan ajassa taaksepäin ja rauhoittumaan.

KOULUAJATUKSIA KESÄLOMALLA

Kun poikien kesäloma alkoi aika lailla tasan kuukausi sitten, heittäydyin melkoiseen lomamoodiin minäkin. Se tarkoittaa sitä, että haettuani todistukset ja muut paperit, kuten tulevan ekaluokkalaisen kirjashekin, tungin ne kaappiin enkä ole kuin vilkaissut nopeasti lasten numerot, enkä niitäkään oikein enää muista. Olen siis ollut itsekin lomalla, ja tätä jatkuu lähes syyskuun puoliväliin saakka kunnes meidän koko kolmikko palaa koulun penkille…

Esikoinen nimittäin – vastoin kaikkia odotuksia ja opettajan varmana antamaa ukaasia viime lukuvuoden alussa – mitä ilmeisimminkin pääsee jatkamaan saman luokan kanssa kolmannelle luokalle, siitäkin huolimatta, että hän ei päässyt varsinaisesti läpi espanjankieltä ja kirjallisuutta eikä yhteiskuntatieteitä. Kaikki muut aineet sen sijaan ovat hyväksytty; luonnontieteissä tuli vitonen mutta muista aineista kuutosia ja kaseja. Parhaiten hän pärjäsi, ymmärrettävästi, englannissa ja liikkunassa. Täytyy sanoa, että kyllä sen eteen tehtiin välillä töitäkin: toki lapsi itse näki eniten vaivaa ja ahkeroi koulussa, mutta myös kotona tehtiin välillä kolmekin tuntia läksyjä ja jankattiin läpi veden eri olomuotoja espanjaksi. Koulun suhteen olen ottanut sen asenteen, että uskon vasta kun näen, eli en vielä juhli lapsen siirtymistä seuraavalle luokka-asteelle ennen kuin nimilistat ilmestyvät koulun portille syyskuun alussa, mutta alustavasti opettaja näin lupaili. Mikä saavutus! En tiedä päteekö tämä kaikkiin espanjalaisiin ”alakouluihin”, mutta poikien koulussa voi luokalle jäädä vain 2. ja 4. luokan jälkeen, eli jos hän nyt saa jatkaa luokkansa kanssa, ei ensi vuonna tarvitse jännittää tätä. Jos me nyt ensi vuonna täällä olemme. Meille ihanin palaute tuli keväällä, kun opettaja kertoi 8-vuotiaan loukkaantuneen kun häntä ei laitettu muiden luokkatovereiden tapaan lukemaan ääneen: poika oli viitannut, vaatinut oman vuoronsa ja lukenut sivun verran espanjaa.

Keskimmäisellä päättyi eskari ja hän aloittaa 6-vuotiaana ekaluokkalaisena pian. Nyyhkin todella paljon maailman parhaimman opettajan perään, enkä ole ollut hirvittävän innoissani siitä, että esikoisen nykyinen opettaja osuu todennäköisesti keskimmäisen luokalle. Opettaja on ihmisenä oikein mukava tyyppi, mutta opettajana hermostunut, kireä, herkkä antamaan rangaistuksia (kuten seisottamaan oppilaita nurkassa) ja kova huutamaan lapsille. Toivoisin, että tulevat ekaluokkalaiset voisivat aloittaa koulutaipaleensa hieman ymmärtäväisemmän open huomassa. Onneksi hänellä pysyy ympärillään sama mahtava porukka, parhaat kaverit ja näiden tutut vanhemmat, sillä meillä kävi tämän luokan kanssa erityisen hyvä tuuri.

Ja kuopus! Haluaisin selittää hyvin seikkaperäisesti sen dramaattisen kouluunhakuprosessin, jonka kävimme läpi, jotta ensi viikolla neljä vuotta täyttävä perheen pienin pääsisi kolmevuotisen eskarin toiselle vuodelle mukaan. Koska hän ei aloittanut koulutaivaltaan kolmevuotiaana kuten paikalliset, ei paikan saaminen samaan kouluun isoveljien kanssa ollut mikään itsestäänselvyys. Me tiesimme, että eräs oppilas tältä vuosiasteelta oli muuttamassa ja kouluun vapautumassa tasan yksi paikka… jota tavoitteli toinenkin äiti, joka aikoi äänekkäästi käyttää suhteitaan ”juntaan” (paikallishallintoon) ja vaikka mitä. Päivystin monta aamua koululla ja säädin koulusihteerin kanssa, välillä lapsi oli jo sijoitettu kouluun toiselle puolelle kaupunkia (mikä olisikin ollut melkoinen saavutus: olla kahdessa paikassa samaan kellonaikaan hakemassa lapsia!) ja hetkittäin syke oli aika korkealla. Melko viimetinkaan se lopulta meni: koulun jättävän lapsen äiti ystävällisesti laittoi viestin, että lapsen paikka oli vapautunut. Soitin koulusihteerille, joka käski olla paikalla parin tunnin sisällä kaikkien papereiden kanssa tai paikka menisi. Ja nyt: kuopus on ilmoitettu myös kouluun.

Eli syksyllä kaikki kolme ovat samassa koulussa. Vuosi sitten kirjaimellisesti itkin pettymystäni koulusijoitukseen, tänäpäivänä olen todennut viimevuotiset pelkoni totaalisen turhiksi ja lasteni olevan hyvissä käsissä. Koulun resurssit ovat mitä ovat, esimerkiksi eskarilaisten näytelmän lipputulot jouduttiin käyttämään uusiin liitutauluihin, mutta opettajat tekevät parhaansa, lapsilla on mukavia luokkakavereita – emme ehkä menesty Pisa-vertailuissa mutta olemme tyytyväisiä ja he oppivat joka päivä jotain uutta. Vaikka koulu periaatteessa on ilmaista, liittyy siihen melkoisia menoeriä: jos ei lasketa eväitä eikä koulupukuja (jotka eivät tietenkään ole pakolliset) mukaan, on vuoden aikana lahjoihin, retkiin ja erilaisiin tapahtumiin mennyt lähes 500 euroa. Täällä vanhemmat ovat todella vahvasti mukana koulun arjessa ja olenkin tänä syksynä sata kertaa paremmin valmistautunut osallistumaan erilaisiin järjestelyihin ja juhlintoihin: mehän olemme jo aika espanjalaisia!

ENSIMMÄINEN LOMAVIIKKO

Vaikka poikien kesäloma alkoi jo juhannuksesta, laskin meidän ensimmäisen ”oikean” lomaviikon alkaneen vasta viime viikon perjantaina. Ensimmäisen lomaviikon ajan pojilla oli mummi seurana, ja seuraavalla viikolla olimme torstai-iltapäivään asti reissussa koko perheen kesken. Mutta viime perjantaina alkoi meillä ”kesäarki”, eli minä olen poikien kanssa täyttä päivää kotona. Aika eksoottista: Suomessa olemme olleet hirveitä kyläluutia, jotka on aina jonkun nurkissa… ja nyt kun katson viikkoa taaksepäin niin oltiinhan me toki täälläkin!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ensimmäinen perjantai:

Lapset rakastavat maalaamista ja taiteilua ylipäänsä, joten lupasin, että voimme ostaa kotiin taiteilutarvikkeita. Kävimme sitten taidekaupassa törsäämässä. Sen jälkeen menimme jonottamaan keskipäivän kuumuudessa kaupunkia kiertävän turistijunan kyytiin, mutta junaa ei näkynyt. Menimme lounaalle paikalliseen ravintolaan. Iltapäivällä uhmasimme lähes 40 asteen lämpöä ja lähdimme bussilla naapurikaupunkiin San Roqueen, jossa puistoilimme ystävien kanssa.

san-roque-kaupunki.jpg

Viikonloppu:

Viikonloppuna Käytännön Mies oli mukana viihdytysjoukoissa, vei poikia Gibraltarilla leikkipuistoon ja pääsin Morrisonille ruokaostoksille. Kävimme päivällä Pride-markkinoilla jossa pojat innostuivat liveroolipeleistä, ja illalla marssimme muutaman sadan muun kanssa kaupungin läpi osoittaen mieltä mm. museosta sensuroitua homoparin vihkimistä kuvaavan taideteoksen puolesta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Maanantai:

Maanantai taisi olla melko maanantai, koska en muista siitä suunnilleen mitään. Saimme kuitenkin tehtyä taidetta eli maalattua kankaille akryyliväreillä. Olin suunnitellut, että tähän aktiviteettiin keskittyisimme ainakin kaksi tuntia mutta todellisuudessa lapset olivat valmiina vartissa.

Tiistai:

Kävimme aamupäivällä lenkillä koiran kanssa, joka meinasi saada lämpöhalvauksen. Ihmettelen, miten pojat jaksavat näillä lämpötiloilla skuutata kilpaa – olimme puoliltapäivin aika lailla ainoat ihmiset liikkeellä. Iltapäivällä minä, esikoinen ja kuopus lähdimme uimarannalle esikoisen koulukaverin, tämän äidin ja pikkusiskon kanssa. Viihdyimme siellä yli iltakahdeksaan, juoruilimme, opettelimme syömään auringonkukansiemeniä ja ostimme uuden aurinkovarjon.

lapset-rannalla.jpg

Keskiviikko:

Aamupäivän pojat saivat pelata Pleikkaria ja tablettia kun tein hommiani. Tästä seurasi tietenkin kohtuullista levottomuutta. Iltapäivällä lähdimme delfiinisafarille Gibraltarille. Toisin kuin edellisen kerran delfiiniajelulla, emme nähneet kuin muutaman äiti-vauvadelfiini-parin. Laiva kierteli toiveikkaana Gibraltarin eteläpuolella, sillä täällä on viime päivinä nähty paljon sillivalaita ja miekkavalaita. Ei kuitenkaan nähty muuta kuin Gibraltar, rahtilaivoja ja paljon merta. Sen jälkeen syötiin Pizza Expressissä, vaikka oli hieman virhe lähteä juuri ennen Englannin jalkapallopeliä Iso-Britannian puolelle.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Torstai:

Hyppäsimme aamulla bussiin, jolla jurnutimme 2,5 tuntia Fuengirolaan. Kävimme nopeasti Suomi-kaupassa maksamassa itsemme kipeäksi Kettukarkeista ja sitten jatkoimme taksilla Benalmadenaan tapaamaan lomailevaa ystäväperhettä. Oli aivan huippukiva päivä johon sisältyi hyvää seuraa, kannullinen varsin vahvaa sangriaa (sen piti olla cava-sangriaa mutta cavan puutteessa alkoholiksi oli käytetty triple seciä, giniä ja valkoviiniä…) ja uimista. Oli niin hauskaa, että ei otettu edes kuvia koko päivänä!

Perjantai:

Perjantaina suunnattiin taas San Roqueen ystäväperheen luo. Heillä on kattoterassilla hieman epähygieenisen oloinen kahluuallas, sen lisäksi testasimme paikallisen kahvilan, joka paljastui maailman lapsiystävällisemmäksi kahvilaksi. Ja illan päätteeksi huomasin, että olimme olleet jo viikon lomalla keskenämme ja lapsien pääluku oli yhä kolme, en ollut menettänyt järkeäni ainakaan aivan kokonaan ja seuraavat kolme viikkoa ennen Suomi-lomaakin näyttävät ihan kivalta!

VUOSIKATSAUS

Vuosipäivä! Vuosi sitten juhannusaattona hytisimme Keltaisen Talon pihamaalla, saunoimme ja itkimme poikien kanssa. Juhannuspäivänä lensimme Espanjaan, se oli se kirsikka sen kakun päälle, jota oli kevään mittaan täytetty luopumisella, lähtemisellä, hyvästeillä ja hermoromahduksilla. Nyt lähes 365 päivän jälkeen voin taas sanoa että aika. Aika kultaa kaiken. Aika on paras lääke. Tunnistan kyllä sen lähdön tuskan ja ne tunteet kun luen kirjoituksia vuoden takaa, mutta se ei tunnu enää pahalta. Se tuntuu pakolliselta vaiheelta ennen tätä hetkeä. Sellaiselta, joka oli käytävä läpi.

En ole vuodessa viisastunut juuri ollenkaan, mutta oppinut paljon itsestäni, Espanjasta, siitä, miten elämä tosiaan kantaa, ihminen sopeutuu ja kuinka lopulta siitä kamalasta muutostakin selvittiin ilman elinikäisiä traumoja. Koko vuosi ei todellakaan ole ollut mitään rakkaustarinaa uuden kotimaan kanssa vaan sellaista hyvin dramaattista yhteiselon harjoittelua, jossa on käyty läpi koko tunneskaala massiivisesta vitutuksesta ja turhautumisesta elinikäisen uskollisuuden vannomiseen. Tällä hetkellä olo on sellainen kuin toivoinkin sen olevan: iloisen utelias. Tyytyväinen tähän nykyiseen hetkeen, kaikessa epätäydellisyydessään, mutta samalla taas hieman jännittynyt sen suhteen missä tätä päivitystä kirjoitan taas vuoden päästä.

Koko vuoden ajan olen kirjoittanut omia fiiliksiäni ylös blogiin, mutta oikeassa elämässä keskittynyt lähinnä lapsiin ja tarkkailemaan heidän sopeutumisprosessiaan. Ehkä juuri siksi nyt tuntuu taas olevan helpompi hengittää kun tänään, viimeisen koulupäivän aikaan, he eivät muistele vuodentakaisia kyyneleitä vaan suunnittelevat kesää iloisina, odottavat jo syksyä ja koulunalkuakin, ovat ylpeitä itsestään ja siitä, miten paljon ovat oppineet ja miten hyvin selvinneet – koska aina välillä se on tuntunut suorastaan selviytymiseltä. He ovat kasvaneet kaikin puolin hurjasti vuodessa, he ovat ruskettuneita rantalapsia, vallattomia, sydämellisiä ja onnellisia. Koska sitähän kaikki vanhemmat haluavat: onnelliset lapset. Ja viime keväänä raskaan pakkausprosessin keskellä olin välillä aivan varma, että pilaan tällä maisemanvaihdoksella heiltä kaikki mahdollisuudet onnelliseen lapsuuteen.

Vuosi on vain hetki. Aika näyttää, onko tämä alkusoittoa pitkälle expatelämälle vai lyhyelle kokeilulle ulkomaanelämää. Todellisuudessa olemme eläneet melkoista päivä kerrallaan-rutiinia läksyjen, eväiden, pyykkien ja kaiken sen tavallisen touhun keskellä, vaikka samalla käynnissä on ollut omaa elämää mullistava vaihe. Nautin täyllä hetkellä suuresti siitä, että luvassa on niin paljon kaikkea hauskaa. Ensi viikolla alkava lyhyt loma perheen kanssa ilman tietokoneita, kuukausi kesälomaa poikien kanssa jolloin pitää keksiä tekemistä mutta voi myös katsoa piirrettyjä pyjamassa puoleenpäivään ja pelata lautapelejä, feria, matka Suomeen ja syksy, jolloin elämä muuttuu taas monella tapaa kun kaikki pojat ovatkin yhtäkkiä koulussa. Aion seikkailla itse viikonlopuksi vastarannalle Marokkoon tai ehkä Cadíziin, toivon, että saamme vieraita Suomesta. Näemme kesällä myös ystäviämme, niitä, jotka olemme vuoden aikana saaneet, tai ehkä tehneet ”making friends”-tyyppisesti, eiväthän ne ystävyydet ihan itsestään näissä olosuhteissa synny. Vaikka meillä on yhä pahvilaatikoita purkamatta ja ne muistuttavat kuukausista, jolloin kaduin jo etukäteen muuttoa ulkomaille, nyt olen vuoden verran viisaampi. Tästähän tulikin oikein hyvä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA