VAIHTELUA VÄLIAIKAISUUDELLE

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kun joku ulkosuomalainen – tässä tapauksessa H niin kuin Hausfraun Jenni – kertoo muuttavansa takaisin Suomeen, se käynnistää helposti paitsi keskustelua muiden expattien keskuudessa, ja usein myös sisäistä pohdiskelua omasta tulevaisuudesta. Itsehän en enää tähän joukkoon kuulu, mutta vertaistuen ja ulkosuomalaisvuosina syntyneiden suhteiden vuoksi kyllä roikun joukon jatkona. Ja kyllähän sen itsekin muistaa, miltä se tuntui: siinä vaiheessa kun blogissa paljastin paluumuuton, oli kaikki jo melkein valmista ja prosessi ollut käynnissä vähän pidempään. Ja se oli silti kamalaa, niin kuin se lähteminen, yhden elämän jättäminen oli.

Mutta jotain hyvääkin.

Nyt kun viikonloppuina hyvästelimme viimeisen väliaikaiskotimme, tuntuu, että meillä on jotain pysyvää. Ensimmäistä kertaa moneen vuoteen, oikeasti varmaan viiteen vuoteen, olen päässyt purkamaan pahvilaatikot. Meillä on kirjahylly ja taulukoukkuja odottamassa, että pääsen asettelemaan taidetta seinille. Olemme luopuneet varastosta, jossa hillosimme rakkaimpia aarteitamme parin vuoden ajan. Vaikka tiedän, ettei tämä tilansa puolesta ole loppuelämän koti (mikä nyt ajatuksenakin on ihan absurdi – kai me nyt taas joskus muutamme maailmalle?), niin ensimmäisen kerran moneen vuoteen olo tuntuu rauhalliselta, eikä jossain alitajunnassa riehu levottomuus, epävarmuus tai sellainen odottava jännitys siitä, mihin sitten lähdemme. Nyt juuri emme lähde mihinkään. Tai no Tampereelle ja Teneriffalle, mutta niitä ei lasketa.

Käytännön tasolla olen kaikesta onnellisin siitä, että täällä ei ole enää muiden ihmisten tavaroita vaan saamme tehdä tästä meidän näköisemme kodin. Vaikka pidin espanjalaisesta kodistamme sen sijainnin, hauskojen naapureiden ja turvallisuuden vuoksi, olin jatkuvasti hermoraunio talvikuukausien kylmyyden takia. Sekä vuokraisännän uskomattoman romun vuoksi – ”kodissamme” säilöttiin niin epämääräisiä matkamuistoja kuin ällöttäviä patjojakin, joista emme päässeet eroon, ja omat tavaramme olivat pahvilaatikoissa. Ja jo ennen kuin asetuimme hetkeksi Espanjaan olimme eläneet Suomessa sellaisessa välitilassa, että olimme valmiina aina joko tulemaan tai menemään, eikä silloista kotia jaksanut sisustaa, remontoida tai laittaa siksi, että odotimme vain Espanjaan muuttoa.

Joten kaikista miljoonista asioista, joita ulkosuomalaisen arjessa kaipaankin ja etenkin Espanjasta, niin kyllä myös koti tuntuu hyvältä. Pysyvyys, vaikka se olisikin hetkellistä. Jos nyt jotain, niin neljä vuotta sitten eduskuntavaalien jälkeen, hallituskokoonpanosta järkyttyneenä, oli hieman helpompi toteuttaa uhkauksensa muuttaa ulkomaille jos perussuomalaiset pääsevät päättämään asioista – tahdon uskoa, että ensi viikolla ei tarvitse alkaa taas pakata tavaroita kasaan. Ja voin lohduttaa paluumuuttajia, että se jopa traumaattiseltakin tuntuva lähtö paikasta, jota rakastaa, no, siitäkin selviää. Varsinkin, jos mahdollisimman nopeasti ostaa lentoliput vähintäänkin lomalle vanhoille kotikulmille.

Ja jos asian pohdiskelu kiinnostaa, vilkaiskaa ainakin Konalla-Anua ja Eau de Colognen Johannaa!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Kuva parsarisotosta vaan siksi että se oli niin sairaan hyvää

VIIMEINEN KOULUVERTAILU

P3280510.jpg

Saatan huijata heti otsikossa, sillä voi olla, että joskus iskee vielä into vertailla suomalaista ja espanjalaista koulujärjestelmää – edellyttäen, että siitä olisi vielä jotain uutta sanottavaa, aika hyvin sitä on tässä jo tullut vatvottua. Mutta ehkä nyt viimeisen kerran summaan suurimmat erot nyt, kun olemme päässeet kunnolla sisään myös suomalaiseen koulujärjestelmään. Esikoinen on Suomessa tokalla, keskimmäinen esikoulussa ja kuopus ensimmäistä kertaa elämässään ihan tavan päiväkodissa. Ja kaikki ovat hurjan tyytyväisiä tähän tilanteeseen.

P3280506.jpg

Suomalainen tasapäistäminen on tuntunut todella lohdulliselta sen jälkeen, kun viime syksynä 8-vuotiaan siirryttyä Espanjassa kolmannelle luokalle kävi selväksi, että kaikki vanhemmat joita yhtään kiinnostaa oman lapsen koulumenestys eivät suinkaan jätä sitä (kunnallisen) koulun vastuulle. Siinä missä me iltapäivisin lähinnä pyörittiin leikkipuistossa, oli esikoisen luokkakavereista monella varsin tiukka aikataulu: Viisituntisen koulupäivän päätteeksi kotiin lounaalle ja siitä particulares-tunneille kaupunkiin. Näillä tunneilla lapset opiskelivat valikoituja aineita, kuten kieliä tai matematiikkaa, yksityisopettajan johdolla yleensä pienryhmissä. Vanhemmat, jotka veivät lapsiaan lisäopetukseen iltapäivisin, pitivät aivan itsestäänselvänä että tämä oli välttämätöntä jotta lapsi pääsisi joskus kiinni jatko-opintoihin.

P3280505.jpg

Näin nössöäidin näkökulmasta systeemi tuntui brutaalilta. Olin kyllä aavistellut, ettei espanjalainen opetussuunnitelma ole ehkä mikään maailman tehokkain, mutta jo itsessään ne 8-vuotiaan viisituntiset koulupäivät yhdellä puolen tunnin välitunnilla (jossa piti ehtiä syödäkin) tuntuivat raskailta, etenkin kun läksyjä tuli päivittäin. Ja sekin, että 3-vuotiaalla oli samanlainen lukujärjestys. Ja tietenkin yhteiskunnallisesta näkökulmasta surullisinta on se, että vanhempien aktiivisuudella on niin suuri rooli lapsen koulumenestyksen kannalta. Suomalaisessa systeemissä on taatusti runsaasti parantamisen varaa, mutta näen sen kuitenkin sellaisena, joka antaa enemmän eväitä niillekin lapsille, joiden kotona ei tähän asiaan panosteta. Koulupäivät voisivat olla Suomessa hieman pidempiä tai niihin voisi yhdistää harrastustoimintaa enemmän, jotta kovin nuorilla ei olisi yksinäisiä iltapäiviä, mutta arvostan myös suomalaisen koulun vapautta: välitunteja, liikunnan ja raittiin ilman merkitystä, ruokatuntia jonka aikana ehtii syödä rauhassa – ja saa vielä maksuttoman, ravitsevan aterian.

P3280513.jpg

En ole vielä malttanut lähteä lasten Espanjan luokkien Whatsapp-ryhmistä. Ne ovat parhaimmillaan toimineet hyvänä terapiana kun ikävä on kasvanut liian kovaksi: Kun lapset karnevaalien aikaan järjestivät noin kolme minuuttia kestävät lauluesitykset, jokaisessa ryhmässä vaihdettiin valehtelematta noin 2000 viestiä siitä, millaiset asut lapsilla olisi. Toisaalta Espanjassa kaipaankin juuri sitä yhteisöllisyyttä. Koulun porteilla seisoessa, syntymäpäiväjuhlissa ja vanhempainilloissa muihin äiteihin ja isiin tuli tutustuttua todella hyvin, ja heitä olen ikävöinyt runsaasti. Esikoisen luokalla tunnen kyllä lapset ja monet vanhemmatkin, mutta vain sen onnenpotkun ansiosta, että hän pääsi samalle luokalle jossa puolet lapsista olivat aikoinaan jopa samassa päiväkotiryhmässä kuusi vuotta sitten.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

6-vuotiaan (tai oikeastaan jo 7-vuotiaan) kohdalla olen ollut helpottunut siitä, että Espanjan ekaluokan jälkeen otettiin monta harppausta taaksepäin kun palasimme Suomen eskariin. 6-vuotiaana sen oikean koulunsa aloittavien osa tuntui tosi kovalta, sillä vaatimukset esimerkiksi paikallaan istumisen, tavaroista huolehtimisen ja keskittymisen suhteen olivat todella kovat Espanjassa. Siinä missä nyt keskimmäisen päivät ovat sudokujen ratkaisua, rakentelua ja leikkimistä, Espanjassa levottomia lapsia seisotettiin nurkassa ja viiden tunnin koulupäivään kuului valtava määrä kaunokirjoituksen treenaamista ja ulkoa opettelua eri aineissa. Jonkinlaista välimuotoa haikailen, jossa lapsista leivottaisiin vähän valmiimpia kouluun täällä Suomessa, mutta Espanjassa heille annettaisiin mahdollisuus olla lapsia. Toisaalta koulun ulkopuolella roolit ovat juuri toisin päin: espanjalaislapset eivät edes saa olla yksin kotona alle 12-vuotiaina, saati sitten että kukaan haluaisi jättää lapsiaan yksin, kun taas suomalaisilta ikätovereilta odotetaan jo aika paljon itsenäisyyttä, omatoimisuutta ja pärjäämistä.

P3280511.jpg

Niin kuin olen aiemminkin todennut, uskon, että lopulta espanjalaisten ja suomalaisten lasten eväät elämään ovat erilaiset, mutta aivan yhtä hyvät. Kulttuurierot ja koulutuksen tason vaihtelut tasaantuvat, ja lapsuudenkodin merkitys on huomattava molemmissa maissa. Suomessa kuitenkin olen päässyt helpommalla, sillä saan yleensä iltapäivällä kotiin lapset, jotka ovat saaneet sopivassa suhteessa leikkiä ja varhaiskasvatusta, kunnon ruokaa ja liikuntaa, eikä läksyihinkään mene tuntitolkulla viikossa. Wilmastakaan en voi valittaa, hyvin on toiminut, eikä vanhempia juuri vaivata ”turhaan”. Mutta veikkaan, että muunlaisiakin tunteita herää kun kesäkuussa pääsemme vierailemaan lasten vanhaan kouluun, tämä on jo rehtorinkin kanssa sovittu. Koska olihan siinä puolensa.

ASKEESISTA AHTAUTEEN

lapsiperheen-pieni-koti-minimalismi.jpg

Olen nyt asunut kaksi kuukautta kolmen lapsen kanssa kaksiossa, ja se on mennyt yllättävän hyvin. Odotan toki innolla ensi kuun lopussa lähestyvää muuttoa, jolloin tila lisääntyy yhdellä huoneella ja melkein 20 neliöllä. Ehkä nuo meidän arjessa kolmen vuoden ajan rekvisiittana toimineet Pelican-muuttolaatikot voi vihdoinkin tyhjätä – se rapiseva laatikko jäi muuten Espanjaan, ja paljastui tyhjäks kun se lopulta oli pakko avata. Mikä mysteeri!

Otimme nykyisen asunnon näkemättä sitä etukäteen, kun väliaikainen kämppä oli pakko saada ennen Suomeen tuloa jo ihan siksi, että saamme lapset ilmoitettua ajoissa kouluun ja päiväkotiin. Olemme kutsuneet tätä järkyttävän huonokuntoista asuntoa hellyydellä crackluolaksi, sillä meidän pelkistetyllä sisustuksella ja edellisten asukkaiden jättämillä jäljillä (uskoisin, että muovimaton ruokatahrat ovat viime vuosituhannelta) se näyttää siltä, että voisimme alkaa käyttää vaatehuoneessa kiljua ja se sopisi täydellisesti tilanteeseen. Olemme totta kai kiitollisia, että meillä on katto pään päällä, mutta varsinkin vuokranantajasta on vähemmän positiivista kerrottavaa tämän kolmen kuukauden kokemuksen perusteella. Odottakoot se avautuminen sitä, että saan vuokratakuut takaisin tililleni.

Ensimmäiset kolme viikkoa elimme todella askeettisesti, sillä neljä kuutiota pahvilaatikoita saapui Espanjasta meidän perässämme. Ja ei, emme tosiaan kaivanneet sitä sisältöä kauheasti muutamia vaatteita ja legoja lukuunottamatta. Nyt kun pääsemme muuttamaan asuntoon, joka silti on reippaasti pienempi neliöiltään kuin keskivertokoti nelihenkisillä perheillä, tuntuu tila suorastaan ruhtinaalliselta. Mitä sitä oikein tekee niillä kaikilla neliöillä?

Olin pelännyt, että meillä menee poikien kanssa päivittäin hermot toisiimme, kun omaa rauhaa ei ole nimeksikään. Mutta kun tyypit ovat hoidossa tai koulussa useamman tunnin päivässä ja kotona sitten lähinnä koomaavat, niin todella vähällä vänkäämisellä on selvitty (ja samalla kun kirjoitan tätä niin huudan noille etteivät heittelisi toisiaan niillä kasvisnugeteilla ja isoveljen ei tarvitse luennoida pikkuveljilleen Yhdysvaltojen salaisista ufokokeista ja mietin, että nyt on varmaan se hetki että hankitaan joku suodatin tai lapsilukko siihen puhelimeen). Joten ainakin kaksi kuukautta voi kolmelapsinen perhe asua kaksiossa. En kyllä lupaa että kauheasti kauempaa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

ELÄMÄ ON ARKEA

Nyt otsikoksi tuli hieman tuollainen mattinykäsmäinen itsestäänselvyys, pahoittelut siitä. Mutta arki on se asia, joka on ehkä jäänyt täällä blogissa aina vähän sivurooliin – vaikka juuri se oli yksi monista syistä, miksi päädyimme palaamaan Suomeen. Se, millaiseksi arki muodostuu riippuu totta kai muustakin kuin asuinpaikasta, mutta niin paljon kuin ikävöinkin Espanjaa (ja voi pojat, se muuten on paljon!) joudun kuitenkin myöntämään yhden asian: arki Suomessa on sata kertaa helpompaa. Ja silloin kun siitä on päävastuussa yksin ja liikkuvia osia on kolmen lapsen ja yhden koiran verran, on helpolla arjella aika suuri merkitys elämässä. Ei, Espanjassa ei tarvittu kurahousuja, ruoka oli halvempaa ja olimme lasten kanssa tervetulleita joka paikkaan. Mutta…

Nyt kun olemme olleet vajaa pari kuukautta Suomessa, näen lapsiani paljon vähemmän kuin Espanjassa. Tämä kuulostaa nyt hieman karulta, mutta se ei ole mielestäni pelkästään paha asia: on hyvä, että lapsilla on muutakin tekemistä kuin äidin helmoissa oleminen. Espanjassa olimme yhdessä oikeastaan koko ajan, paitsi sen 25 tuntia kun he olivat koulussa. Erityisesti esikoisen puolesta olen onnellinen: Espanjassa leikkitreffien järjestäminen 8-vuotiaille vaati todella paljon säätöä, kun paikallisilla oli harrastuksia ja yksityistunteja sekä paljon omaan sukuun liittyviä velvoitteita, Suomessa taas hän voi valita iltapäiväkerhon tai mennä kylään kavereille, tai kaverit voivat tulla meille. Hänellä on yhtäkkiä taas sosiaalinen elämä, jossa minä en ole portinvartijana. Esikoisen koulupäivät lyhenivät viisituntisista kolmeen, neljään tuntiin ja yhtäkkiä hänellä on yhden puolen tunnin ruokatauon sijaan monta välituntia. Kuopuksen ja keskimmäisen päivät sen sijaan pitenivät, sillä tällä hetkellä he ovat päivähoidossa ja eskarissa noin 6,5 tuntia päivässä. Se on kuitenkin erilaista kuin entinen arki, jossa he istuivat pulpetissa pääosan päivästään. Nyt ”koulupäivään” (emme oikein vieläkään osaa puhua tarhasta) kuuluu esimerkiksi pullanleivontaa ja pulkkamäkeä kuten tänään, paljon leikkiä ja ulkoilua ja lounas ja välipala entisen eväsrasian sijaan. Montaa asiaa olen Espanjassa kaivannut, mutta en joka-aamuista eväslinjastoa!

Espanjassa jouduimme tekemään kompromissin asuinpaikan suhteen: kun saavuimme Espanjaan, asetuimme heti kaupungin keskustaan. Se sopi mulle täydellisesti, koska rakastin sitä että olin muutaman sadan metrin päästä kaikesta kuhinasta, mutta lapsiperheelle oma piha olisi ollut ihana. Siihen olisi vain tarvittu toinen auto, ja varmaan mun olisi pitänyt ajaa se ajokorttikin. Vaikka meillä oli La Líneassa ranta lähellä, oli tekemistä lasten kanssa muuten aika vähän, heistä kun kahviloissa istuminen ja ihmisten katseleminen ei ollut niin mielekästä kuin äidistään. Suomessa on ollut helpompi löytää tasapaino: pääsemme hyvillä yhteyksillä julkisilla keskustaan alle puolessa tunnissa, toisaalta ympärillä on paljon puistoja ja luontoa, sekä turvallista liikkua. Koirankakkaa on kaduilla yhtä paljon ja ihan samalla tavalla saan heristellä täällä keskisormea kun suojatiesääntöjä ei kunnioiteta, mutta stressitasot ovat kuitenkin matalammat kuin Espanjassa kaduilla liikkuessa, jossa esimerkiksi tupakkaa salakuljettavat teinit törttöilivät skoottereineen jalkakäytävillä.

Ennen pitkää olisimme varmasti oppineet espanjalaiseen vuorokausirytmiin, mutta vajaa kahdessa vuodessa emme saaneet siirrettyä sisäistä kelloamme tarpeeksi päästäksemme nauttimaan espanjalaisesta arjesta paikallisten tapaan. Välillä kyllä ”valvotimme” lapsia yli normaalin nukkumaanmenoajan (joka aina huvitti espanjalaisia tuttaviamme, ”siis teidän lapset ovat nukkumassa yhdeksältä? Meillä vasta silloin aletaan kokata päivällistä!”) mutta ne illat olivat harvoin kovin nautinnollisia kenellekään. En vieläkään tiedä, miten espanjalaiset sen tekevät – elävät aktiivista sosiaalista elämää yleensä lähempänä puolta yötä kuin Pikku Kakkosta – mutta näin myös parin vuoden aikana paljon väsymystään itkeviä, sokerilla tai iPadilla lahjottuja lapsia kun vanhemmat istuivat ravintolassa. Ja se sokeri! Ah! Sitä ei enää tuputeta joka paikassa, päin vastoin. Herkuttelemme kyllä kotona, ja päiväkodissakin on kuulemma silloin tällöin pannukakkua ja jäätelöä, mutta sisäinen terveysfasistini on tyytyväinen kuin ruokailuja ei korvata sipsipussilla eikä joka paikassa lapsille tarjota tikkareita.

Näihin kulttuurieroihin olisi kyllä tottunut. Niiden vastapainoksi tarjolla oli roppakaupalla positiivisia asioita, kuten lapsirakkautta joka suunnasta, sosiaalisuutta ja itsevarmuutta kasvattava ympäristö, suvaitsevaisempi asenneilmasto ja se loputon aurinko. Ainakin kerran päivässä huomaan miettiväni, mitä tekisin juuri nyt jos olisinkin Espanjassa.  Olisinko istumassa kantakahvilassa cappuccinolla, olisinko istumassa muiden koiranulkoiluttajien kanssa suihkulähteellä ja puhumassa politiikasta? Sen sijaan lapset eivät ole haikailleet takaisin kuin isänsä ja jäätelöbaarin perään – he ovat todella sopeutuneet nopeasti takaisin ja nauttivat täysillä kirjastosta, kavereistaan, lumikasoista ja sitä, että voivat puhua suomea. Ja juuri se tekee arjesta hieman helpompaa.