PUHUTAANKO VÄHÄN SÄÄSTÄ?

Jos suomalaisten ”no on ilmoja pidellyt”-small talkista vitsaillaan, niin väittäisin että täällä se sää – jossa on paljon vähemmän vaihtelua kuin pohjolassa – on paljon enemmän puheissa. Tai ehkä se on vaan sellainen turvallinen keskustelunaihe tällaisen ulkomaalaisen kanssa, koska kaikki olettavat että tämä eteläespanjalainen ilmasto on maailman paras. Mutta nyt ajattelin blogissakin puhua säästä. Kun meillekin saapui se syksy. Oikeastaan viime viikonloppuna Suomessa saattoi olla lämpimämpi kuin meillä, eikä ensimmäistä kertaa: viime toukokuussa me paleltiin silloin kun Suomessa rikottiin lämpöennätyksiä. Eihän se mikään iloinen asia ole noin ilmastonmuutosta ajatellen, mutta kyllä siitä on saatu taas hetkeksi jutunjuurta täällä. ”Voitteko uskoa, Suomessakin on lämpimämpi kuin täällä!”.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tämän postauksen valokuvat ovat lokakuun ensimmäiseltä viikonlopulta, kun lämpötila pyöri päivisin vielä kolmessakymmenessä ja Välimeri oli niin lämmin, että suostuin sinne vyötäröä myöten. Sitä syvemmälle en ole dipannut pariin vuoteen: kuten olen jo tunnustanut, huolimatta siitä että olen ollut vuosien ajan wannabe-surffari en oikeasti kestä yhtään viileää, eli alle 35 asteista vettä. Mutta lokakuun ensimmäinen sunnuntai, oi kuinka ihana se oli. Raikas merituuli, siedettävän lämpöinen meri ja auringonpaiste, joka antoi energiaa. Olimme lasten kanssa aivan onnessamme rannalla vietetyn päivän jälkeen ja suunnittelimme seuraavalle viikonlopulle uutta rantaretkeä. Paitsi viime viikonloppu sitten odotettiin hurrikaania ja katseltiin kun ihmiset kulkivat kaduilla kevyttoppatakeissa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Päivisin on yhä neljän, viiden tunnin ajan tosi kuuma. Kun haen pojat koulusta niin lähes aina tulee hiki, etenkin kun kyydissä on kymmenisen kiloa potkulautoja. Suurin osa oppilaista kulkee vielä shortseissa eikä eskarilaiselle ole tullut vielä käskyä pukea ”baby”-mekkoa, joka on varma talven merkki. Itse olen pakkaillut hellemekkoja jo pois, lähinnä tehdäkseni tilaa neuleille ja villapaidoille. Uskomatonta kyllä, niitä tulee aina jossain vaiheessa ikävä vaikka onkin kiva kulkea suurin osa vuodesta flipflopeissa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Seuraavaksi viikoksi on luvattu lähes pelkästään vesisadetta. Täytyy tunnustaa, etten ole espanjalaisen talven suurin fani. Täällä paistaa kyllä aurinko noin 300 päivää vuodessa, mutta kyllä täälläkin tulee kylmä. Ja kun vettä tulee, sitä myös tulee. Meidän kaupungissa siihen liittyy ikävänä lieveilmiönä jätevesien tulviminen kaduille. Puhumattakaan siitä, että rankkasateet ovat ihan oikea turvallisuusriski, joihin kuoli toissavuonna useampi ihminen huuhtouduttuaan mereen moottoritieltä. Talvikuukausina meillä nousee sähkölasku yleensä useampaan sataan, samoin vesi- ja kaasulaskut kun luihin ja ytimiin asti jäätyneet asukkaat tarvitsevat pitkiä kuumia suihkuja. Kodin lämpötila on monina aamuina alhaisempi kuin ulkona. Kesällä meillä on kyllä mukavan viileää ilman ilmastointiakin – että kaikkea ei voi saada.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Yksi isoin syy muuttoon oli sää. Muistan yhä joka päivä kääntää kasvot aurinkoon ja olla iloinen siitä, ettei meidän tarvitse pukea kurahousuja tai lähteä liikkeelle kun on vielä pimeää, mutta suurin loputtoman auringonpaisteen synnyttämä riemu on jo vähän kulunut. Olen alkanut espanjalaisten tapaan päivitellä kuumuutta (syyskuussa oli muuten kuuminta yli 50 vuoteen – apua!) ja analysoida tuulensuuntia, onko se levante vai poniente. Toinen tuuli tuo kaupungin päälle pilvet, toinen saasteet. Jos jotain voisi vielä säältä toivoa, olisi se, että vielä muutamana päivänä ennusteet olisivat pielessä ja ehtisimme uimaan. Viime vuoden viimeinen virallinen rantapäivä oli marraskuun alussa, ja meillä on märkäpuvut vielä esillä…

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

KÄRPÄSESTÄ HÄRKÄNEN

Poikien toinen kouluvuosi on alkanut ehkä vähän tahmeammin kuin ensimmäinen. Tai siis pojilla, heillä menee upeasti! Mitä nyt esikoinen on hukannut nokkahuilunsa jo ennen ensimmäistä musiikintuntia (voi harmi!) ja keskimmäisen keskittymiskyvystä on tullut hieman sanomista. Kumpikaan ei ole kyllä yllättänyt. Jos on mun lapseni, on suuri saavutus hävittää vain nokkahuilu, ja mitä voi odottaa 6-vuotiaalta joka jo perusluonteeltaan on kauniisti sanottuna aika ”eläväinen”, ja nyt joutuu joka päivä istumaan neljä tuntia paikallaan kirjoittamassa vihkoon asioita joita ei ymmärrä. Kuopus… hän viihtyy koulussa parhaiten. Hänellä on paljon kavereita, ainakin omien sanojensa mukaan, ja meidät kyllä usein pysäytetään kaupungilla kun toiset 4-vuotiaat haluavat esitellä vanhemmilleen uuden amigonsa. Aika söpöä!

No mikä sitten tökkii. Opettajat. Tai oikeastaan minun ja opettajien suhteet.

Kuopuksen oikea eskariope jäi ansaitulle äitiyslomalle ja tilalle tuli sijainen, joka on kyllä ennestään tuttu tuolta koulusta. Ja hän ei pidä minusta. En tiedä onko se jotain henkilökohtaista vai eikö hän pidä meistä – kuopus ei koskaan valita opettajasta joten en osaa sanoa miten heidän kemiansa kohtaavat. Mutta minusta tämä opettaja ei pidä. Infantilin ovet avataan joka päivä viisi minuuttia ennen kuin koululaisten kello soi, joten minulla on yleensä hieman kiire hakea kuopus ennen kuin pitää käydä kahdelta eri ovelta hakemassa isoveljet. Lapset annetaan vanhemmille ja isovanhemmille luokkien ovelta, yleensä heidät kutsutaan ulos ovella seisovan opettajan toimesta siinä järjestyksessä kun vanhemmat saapuvat paikalle (todellisuus on hieman kaoottisempaa kuin miltä se tässä kuulostaa). Mutta vaikka olisin ensimmäisenä hakijana ovella, ei minun lastani kutsuta. Eikä opettaja tervehdi, ei katso silmiin, saatika kertoisi mitään päivän kulusta. Ensin luulin, että kyse oli siitä, ettei opettaja muista lapsen nimeä. Vaikka se lukeekin hänen paidassaan. Tervehdin ja pyysin kutsumaan kuopusta. Mutta ei. Nyt tilanne on ollut sellainen, että odotan enää hetken enkä jää etsimään katsekontaktia kun muut vanhemmat otetaan ohitseni hakemaan lapsensa, vaan menen itse luokan puolelle huutamaan kuopuksen kyytiini. Yleensä en pelkää konflikteja, mutta täällä on mulla on korkea kynnys lähteä ”selvittämään välejä”, koska 4-vuotias kielitaidoton lapsi on aika riippuvainen opettajastaan, enkä halua haastaa riitaa. Olisi toki kiva tietää, miten hänellä menee, mutta tyyppi on onneksi tosi tyytyväinen ja isoveljet käyvät välitunneilla vakoilemassa luokkaa. Ihan siis omasta uteliaisuudestaan, en ole värvännyt lapsia salaisiksi agenteiksi. Nyt kuitenkin tämän viikon alussa onneksi sijaisen rinnalle ilmestyi ilmeisesti ainakin keväälle asti oleva sijainen – mukava, nuori, virkaintoinen.

Ja viime viikonloppu meni murehtiessa, kun esikoinen toi koulusta perjantaina lapun, jossa hyvin virallisesti pyydettiin saapumaan maanantai-iltapäivänä koululle ilman lapsia keskustelemaan 8-vuotiaan opinnoista. Olin heti aivan 100% varma, että he haluavat siirtää esikoisen takaisin tokalle luokalle. Näin nimittäin kävi viime vuonna heti ensimmäisten kokeiden jälkeen: kolmannelta luokalta palautettiin pari poikaa kertaamaan kakkosta. Se itse asiassa on mielestäni ihan kamala systeemi. Olkootkin, että lukuvuotta on alla vasta kuukauden verran niin silti se, että lapsi siirretään kesken kaiken takaisin edelliselle luokka-asteelle… Ja vanhemmilla ei ole mitään sanomista. Ja jos lapsi tarvitsee tukitoimia, ei niitä ole sen enempää tarjolla kummallakaan luokalla, vaan sitten pitää vaan toivoa että toisella kierroksella tieto tarttuu paremmin. Ja sitten mietin koko viikonlopun mitä teen, jos he haluavat palauttaa esikoisen toiselle luokalle. Totta kai hän kielitaitonsa puolesta kuuluisi sinne, mutta jo nykyiseen luokkaan sopeutuminen vei aikansa ja hänellä vihdoinkin on omat ystävät ja… se vain tuntuisi kohtuuttoman julmalta, varsinkin kun ensi vuonna emme todennäköisesti jatka Espanjassa. Niinpä valvoin yöt ja vatvoin tätä kaikille. Stressasin etukäteen. Ja sitten maanantaina en enää kestänyt vaan pyysin opettajaa kakistamaan heti asiansa kun lapsi oli päässyt koulusta. Jäisikö se nyt luokalle? No ei. Kielitaidon kanssa on kyllä tekemistä, mutta he tarvitsivat minulta luvan järjestää lapselle tukiopetusta lukuaineissa. Olin helpottunut ja hävetti. Taas olin liikkeellä sillä ennakkoasenteella, että tästä ei tule mitään, ja jälleen kerran tämä varsin pienillä resursseilla pelaava koulu yllätti iloisesti.

Tiiviimpi yhteydenpito koulun ja kodin välillä olisi kyllä kovin tervetullutta, niin ei ei tarvitsisi arvailla mitä tulevan pitää. Lupaan, että jos ja kun olemme joskus suomalaisen koulutusjärjestelmän piirissä, en ikinä valita Wilma-viesteistä. Se kuulostaa ihanalta, että viestit kulkisivat näppärästi puhelimeen eikä tarvitisi etsiä ryppyisiä paperilappuja repun pohjalta ja arvailla, milloin ne on annettu, tai selata läpi 462 WhatsApp-viestiä löytääkseen sen, missä on se itse sisältö.

Toisaalta olen myös nauranut naapurikaupungin San Roquen tyylille, jossa kotiin oli tullut lukuvuoden alussa hyvin tarkkaan eritelty lista siitä, mitä lapsilla saa olla koulussa eväänä. Lista oli tyyliin ”tiistaina keitetty kananmuna kuorineen, keskiviikkona kokonainen hedelmä, torstaina täysjyväleipää Gouda-juustolla”. Paitsi että ohjeet olivat hyvin pikkutarkat ja yksityiskohtaiset, niin ruokamäärät aika riittämättömiä kasvaville lapsille. Yllättäen ulkomaalainen kaverini oli ainoa, joka alkuun yritti noudattaa näitä ohjeita ja sittemmin totesi, että kaikki muutkin pakkaavat lapsille samat keksit, sipsit ja voileivät, joten olkoot. Meillä tällä hetkellä viikon puheenaihe on joululotto, johon voi ostaa kymmenyksiä – ja tänä vuonna tiedän heti miten toimitaan!

AURINKORANNIKON SUOMIKAUPAT

Ennen kuin muutin ulkomaille, en edes tiennyt että on olemassa Suomi-kauppoja (vai Suomikauppoja… ei ainakaan Suomi kauppoja!). Luulisi että olisin ymmärtänyt, onhan sille kysyntää ja Yhdysvalloissa vastaan on tullut vaikka minkä kansojen omia kauppoja, jopa kaupunginosia. Ensimmäisellä Espanjan-pätkällä muutenkin yllätti omituisten ruokien ja asioiden ikävä, ja vaikka tiskaamiseen ei löydy ratkaisua Suomi-kaupasta (josta kyllä ostamme suomalaisia tiskiharjoja ja vaihtopäitä!), niin Oivariiniä sieltä saa. Tietenkin triplahinnalla siihen mitä paikallisessa S-Marketissa Itä-Helsingissä, mutta nykyään olen oppinut laittamaan nostalgiallekin hinnan. Sanon tämän samalla kun syön Fazerin suklaata, joka maksoi 4,40€ levy.

Fuengirolahan on tietenkin Suomi-ikävää kärsivän paratiisi, koska suomalaiskolonnian ansiosta sieltä saa lähes kaiken mitä ikävää lievittääkseen voi tarvita. Kielikylvynkin ja kulttuuria, koska noin joka neljäs vastaantulija on suomalainen. Meille ”Fugen” viehätys ei oikein ole auennut, mutta pakollisten menojen takia käymme siellä noin kerran kuussa ja usein silloin palkitsemme itsemme tuosta reilu tunnin ajomatkasta piipahduksella johonkin Aurinkorannikon useista Suomi-kaupoista, nykyään yhä useammin Ewald’sille, jonka lähellä on parhaiten parkkitilaa ja valikoima omasta mielestäni oikein hyvä. Myös tämän postauksen kuvat ja hinnat ovat Ewald’sin valikoimasta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Toki näitä samoja asioita saisi netistäkin, ja aika säännöllisin väliajoin saammekin paketin Suomesta. Tämä on yleensä edullisempaa, kun tuotteet haetaan paikallisesta ruokakaupasta ja työn puolesta saan kuljetuksen hieman halvemmalla – ja yleensä mukaan mahtuu silloin mummon kutomia villasukkia, väärään osoitteeseen toimitettua postia ja pieniä yllätyksiä, sekä tietenkin lukemista lapsille. Mutta akuuttiin makeanhimoon Fugen Suomi-kaupat toimivat hyvin. Sieltä löytyy nykyään myös hyvä valikoima kasviskorvikkeita kuten Härkistä, mutta sitä ei tällä reissulla tarvittu koska roudasin Suomesta pakettitolkulla soijarouhetta mukanani. Enkä kyllä olisi uskaltanut kurkkia Härkiksen hintaa täällä, kun ei se Suomessakaan erityisen edullista ole.

Me suosimme Ewald’sia, vaikka se on  – Fuengirolan asiantuntijaystäviemme mukaan – kallein näistä suomalaisia elintarvikkeita tarjoavista kaupoista. Eilisen loppulasku oli 36,50€ ja ostoslistalla oli suklaalevyn lisäksi pakettia pipareita (4,30€), 500g paketti nokkosvarrasleipää (6,40€), pussi Dumleja (4,40€), kaksi pussia Kettukarkkeja (4,30€ per pussi) ja erinäisiä pikkukarkkeja lapsille. Jos innostun ostamaan sitä Oivariiniä ja Oltermannia sekä tarjolla on tuoreita leipomuksia kuten korvapuustia tai karjalanpiirakkaa, lasku kohoaa helposti lähemmäksi satasta. Hyväksi olemme todenneet myös Centron puodin, Centro Finlandia yhteydessä. Sieltä on saatu muumipastilleja ja -hammastahnaa ja usein enemmän ”käytännön tavaraa”, kuin Ewald’silta. Surkea kokemus oli pohjoismaalaisia tuotteita myyvä Casa Nordica, joka oli aivan liian ruotsalainen. Liikaa karkkeja Maraboulta ja omituisia ruotsalaisten kalahapatuksia.

Vaikka olenkin sitä mieltä, että suomalaiset karkit, etenkin irtokarkit, ovat vertaansa vailla, ei Suomi-kaupassa tule kovin usein käytyä. Ikävä tuntuu olevan usein lopulta enemmän ihmisiin ja paikkoihin kuin ruokaan kohdistuvaa tätä nykyä. Meillä eivät karkit säily kauan ja usein siitä tulee vaan paha olo fyysisesti ja henkisesti, kun vetää viitosen karkkipussin puolessa tunnissa. Olemme opetelleet voitelemaan leipämme brittiläisten tuotteilla – täällä tasoitusta antaa hieman ”kahden kulttuurin” ruokakaupat, kun heti vieressä rajan takana ovat Morrison’s ja Eroski. Paikallisesta karkkikaupasta saa myös Pepe-lakua ja näkkileipääkin saa tavallisesta ruokakaupasta. Saunaa, kirjastoa ja tärkeimpien kavereiden seuraa ei kuitenkaan Suomi-kaupasta saa. Tosin nämäkin ylevät ajatukset kirjoitin kolme Kettukarkkia suussa, joten myönnetään: on ne lapsuudesta asti tutut herkut aika hyvä korvike…

SIVUTYÖNÄ TURISTIOPAS

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Aina välillä ulkosuomalaisten keskuudessa tulee puheeksi vieraat, ja silloin usein ne, jotka asuvat jossain kivassa lomakohteessa  – Euroopan suurkaupungissa, rantalomapaikan lähellä, jossain kohtuullisten kulkuyhteyksien päässä Suomesta – toteavat, että vieraita olisi tulossa enemmän kuin ehtii kestitä ja aika usein vierailut toistavat sellaista isännän tai emännän kannalta vähän uuvuttavaa kaavaa. Että samalla kun yrittää elää omaa arkea töineen ja kouluineen ja tiskeineen niin toiset tulevat lomalle, kaipaavat turistikierrosta ja seuraa ja sitä rataa. Yleensä ketään ei harmita läheisten ja itselle tärkeiden ihmisten visiitit, mutta ymmärrän hyvin että voi olla ainakin alkuun vaikea kieltäytyä myös kestitsemästä niitä puolituttuja, jotka innostuvat kun tajuavat voivansa säästää majoituskuluissa ja saavansa vielä pätevän paikallisoppaan samalla diilillä.

Meillä ei tätä ongelmaa kyllä ole ollut, vieraita saisi tulla enemmänkin. Sen lisäksi meillä nämä ”pakolliset turistikohteet” ovat sellaisia juttuja, joita tykätään tehdä muutenkin: käydä Gibraltarinvuorella tai delfiinisafarilla, kiertää lempirantoja ja ehkä ottaa haltuun joku uusi paikka. Ystävien vierailu Granadassa oli täydellinen tekosyy omalle irtiotolle, ja toisaalta kaveriperheen kyläily ja se vähän kummallinen AirBnB-kokemus olivat nekin elämyksiä, joista riittää muisteltavaa. Mutta ymmärrän hyvin sen, että jos yhteydenottoja tulee jatkuvasti erityisesti majapaikan ja muonituksen toivossa, se ärsyttää. Olen ymmärtänyt, että yleensä tarpeeksi monen kuluttavan kyläilyn jälkeen se ”ei” alkaa tulla vähän vahvemmalla äänenpainolla ja vastaavasti vieraisiin oppii suhtautumaan ”talo elää tavallaan, vieraat kulkee ajallaan”-mentaliteetilla.

Olen tullut oman elämäntilanteen myötä itse vähän varovaisemmaksi kun vierailen ulkomailla asuvien ystävien luona: pyydän kyllä ravintolavinkit ja sellaisen yleisen katsauksen siitä, mitkä perinteisistä turistikohteista ovat käymisen arvoisia ja mitkä voi jättää väliin. Mutta yritän parhaani mukaan antaa tilaa niille, keille oma kotikaupunki on varmaan jo läpikoluttu. En ehkä itsekään jaksaisi vuosien ajan ajaa taksilla ympäri Gibraltaria, vaikka se toistaiseksi on ollut tosi hauskaa. Jossain vaiheessa alkaisin luultavasti kuulostaa elämäänsä kyllästyneeltä matkaoppaalta.

Mutta itse asiassa nykyään saan toimia turisti-infona ainakin kerran päivässä. Poikkean paikallisväestöstä ulkonäön puolesta sen verran, että näytän ilmeisesti melko varmasti englantia puhuvalta. Mutta kuitenkin tarpeeksi paikalliselta, kun pyörin kylillä joko koirien tai potkulautailevien lasten tai ruokaostosten kanssa. Kotimme edessä nimittäin on turistien suosima parkkipaikka, ja ainakin kolme, neljä kertaa viikossa saan auttaa jotain espanjalaisten parkkimittarien hämmentämiä turisteja sen kanssa. ”Kyllä, maksimiaika on vain kaksi tuntia. Jos tulee sakot pitää vaan etsiä se parkkitarkastaja ja maksaa hänelle kymppi. Gibraltar on tuolla päin”. Myös bussiasema löytyy kotimme vierestä, ja sieltäkin on aika onnettomat oppaat parin sadan metrin päähän rajalle. Jos ei ymmärrä kurkata talojen välistä nousevaa Gibraltarinvuorta, saattaa ihan oikeasti eksyä ja lähteä väärään suuntaan. Näemme sitä joka päivä.

Vaikka alkuun välttelin suomalaisturisteja, nyt moikkaan iloisesti. Moikkaan mielelläni  ruotsiksikin. Neuvon välillä vaikkei kysyttäisi, koska se nyt vaan on kivaa: kertoa kotipaikkani parhaat puolet. Tiedän hyvät ravintolat, ja muutaman käytännön vinkin. Mikäs niitä jaellessa. La Línean toivoisin hieman satsaavan turisteihin, sillä täälläkin on nähtävää ja loistavia tapaspaikkoja. Aina tilaisuuden tullen vinkkaan lempikahvilan tai jäätelöbaarin. Tosin yleisin kysymys kyllä kuitenkin on, miten päästä Gibraltarille ja mihin parkkeerata. Vastaan kyllä niihinkin. Oikeastaan mietin kauhulla, miten kaikkien niiden eksyneiden turistien käy kun me emme ole täällä. Kuka ne kääntää ystävällisesti katsomaan selkänsä takana näkyvää vuorta tai lohduttaa, ettei autoon ilmesty rengaslukkoa vaikka parkkilappu erääntyisi. Jos en muute tunne itseäni tärkeäksi, niin ainakin turistit tuovat arkeen suuren merkityksellisyyden tunteen!