ESKARISSA ESPANJASSA

Jep, kaksi kuukautta sitten panikoin lasten koulupaikkoja, jopa itkin. Joutuvat raukkaparat kielitaidottomina ghettokouluun! Ja nyt kaksi kuukautta myöhemmin olen todella tyytyväinen kouluun. Sijainti tietenkin voisi olla lähempänä, eikä tämäkään koulu ole täydellinen, mutta kaikin puolin positiivinen yllätys. Erityisesti paikallinen esikoulu on tehnyt niin lapseen kuin vanhempiin todella suuren vaikutuksen, ja ajattelinkin nyt hehkuttaa yhden postauksen verran espanjalaista eskaria.

Täkäläinen infantil alkaa 3-vuotiaana ja kestää kolme vuotta. Päivät ovat saman mittaisia kaikille lapsille näistä pienimmistä aina kuudesluokkalaisiin, eli kello 9 aamulla heidät jätetään koulun portille, josta lapset juoksevat pihalle jonoihinsa, ja haetaan luokan ovelta kello 14. Useimmissa täkäläisissä kouluissa 3-5-vuotiaiden infantil sekä 1.-6. luokkalaisten primaria ovat samassa yhteydessä, niin myös poikien koulussa. Pienimmät ovat omissa rakennuksissaan ja ulkoilevat myös eri aikoina. Pampulan, eli eskarin isoimpien, luokka syö eväät ensin ja ulkoilee sitten noin klo 11-11.30.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

P:n luokalla on vain yksi opettaja ja 25 lasta. Tämä tuntuu melkoiselta kontrasti suomalaiseen systeemiin, jossa esikoisen eskarivuonna oli lastentarhanopettajan lisäksi 18 hengen ryhmässä lastenhoitaja. Ja ne olivat jo kuusivuotiaita! Mutta tiedättekö mitä: P:n opettajalla on homma hanskassa. Pampula rakastaa opettajaansa, joka ei kuulemma juuri ikinä huuda. Kaikki lapset (ja heidän vanhempansa) vaikuttavat äärimmäisen tyytyväisiltä eskariin ja kaikki tuntuu toimivan aivan upeasti. Meillä on ollut muutama ”vanhempain vartti”, jonka aikana olemme kuulleet paljon kehuja reippaasta, omatoimisesta ja iloisesta 5-vuotiaasta. Opettaja osaa kertoa pienistä oppilaistaan varsin yksilöllisesti ja olemme olleet kaikin puolin vakuuttuneita paitsi hänen ammattitaidostaan myös lempeästä luonteesta, jonka ansiosta kuri pysyy isossa ryhmässä hyvässä hengessä.

Kolmevuotinen infantil ei ole Espanjassa pakollinen, mutta päätellen siitä miten kaikki pitivät meitä hulluina kun kuopusta ei sinne laitettu, on aivan itsestään selvää että kaikki 3-vuotiaat aloittavat infantilin. Sitä nuoremmille kunta ei tarjoa päivähoitoa. Joissain, ei kaikissa, koulussa on mahdollisuus myös iltapäivähoitoon eli aula matinaliin, jossa lapset jäävät koululle pyörimään siihen asti, kunnes vanhemmat pääsevät töistä. Lähtökohtainen oletus on, että joko vanhemmat, isovanhemmat tai sovitusti jokin toinen hakee lapset kahdelta, ja päästäkseen aula matinaliin tarvitaan todistus työnantajalta. Siellä on mahdollisuus myös ruokailuun, joka on n.80 euroa kuussa. Meillä eivät pojat tietenkään aula matinaliin osallistu, mutta kuulemma ruoka on luomupainotteista perusruokaa, joskin paljon myös kaakaota, mehuja, jogurtteja yms.

Infantil itsessään on ilmainen, mutta meillä meni tänä syksynä 120 euroa ”koulukirjoihin”. En tiedä, miten mahdollisesti vähävaraisille tämä järjestetään. Oppimateriaali on kyllä mielenkiintoista ja kattavaa – ja ennen kaikkea kunnianhimoista! Täällä kaunokirjoituksen treenaaminen aloitetaan jo toisena eskarivuonna ja Pampula onkin ahkerasti harjoitellut kotona sellaisia asioita, joita Suomessa treenataan vasta ekalla luokalla. Omat kirjansa ovat myös englantiin, jota on muutama tunti viikossa, sekä uskontoon, jota myös on kahdesti viikossa – tähän Pampula ei osallistu vaan hän ja muutama muu kaveri piirtelevät sen ajan. Sen lisäksi Infantiliin hankittiin ”koulupuvut”, eli kuumille keleille shortsit ja paita ja viileämmille kausille tuo kuvassakin näkyvä essu (jokaiselle luokka-asteelle on oma värinsä: pienimmillä punainen, 4-vuotiailla sininen ja isoimmilla keltainen). Nämä maksoivat yhteensä noin 40 euroa kirjailuineen. Suurin osa lapsista käyttää ainakin jotain koulupuvun osaa, mutta toiset ovat myös ihan tavallisissa vaatteissa. Sen lisäksi ennen koulunalkua hankittiin esim. muovailuvahaa, vihkoja ja kyniä n. 40 euron edestä.

Päivän aikana lapset leikkivät ja laulavat, askartelevat, opiskelevat, syövät kotoa tuodut eväät (meillä pakataan aina porkkanaa, kurkkua tai omenaa sekä kinkkuvoileipä ja keksiä) ja ulkoilevat sen puolisen tuntia. Mielestäni toki pihallaoloa voisi olla enemmän, mutta noin yleensä ihailen miten yksi aikuinen pitää upeasti kasassa ison ryhmän pieniä lapsia niin, että lapset silti rakastavat opettajaansa ja ovat selvästi hyvin tyytyväisiä luokassaan. Pampula pitää eskarista hurjan paljon ja on kehittynyt monessa taidossa huimasti – vaikka olenkin sitä mieltä, että lapsuus on lyhyt ja koulusta ehtii stressata monta vuotta, on hyvä että 5-vuotiaita hieman haastetaan. Monet osaavat lukea ensi vuonna mennessään ekalle luokalle.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Joten enää ei itketä, paitsi ilosta. Espanjalainen eskarisysteemi on tehnyt vaikutuksen. Aiemmin säälin noita pieniä, jotka joutuvat noin nuorina koulumaiseen järjestelmään, mutta se näyttääkin sopivan heille oikein hyvin. Totta kai 3-vuotiailla ja vähän vanhemmillakin leikin kuuluu olla pääosassa arjessa, mutta selvästi myös alle kouluikäiset nauttivat oppimisesta. Uskon, että tämä on loistava pohjustus ennen koulunaloitusta kaikille 5-vuotiaille ja etenkin tuolla omalle häslääjälle, jonka keskittymiskyky, kirjoitustaidot sekä laskutaidot ovat ottaneet räjähdysmäisen kiidon uudessa ympäristössä. Tämän 25-tuntisen viikon jälkeen viikonloput ja lepo tulevat aina tarpeeseen, mutta äidin sydän kehrää kun joka aamu kouluun lähtee innokas opiskelija.

IKUISESTI ULKOPUOLINEN

Jos kaikki Espanjassa vietetyt ajanjaksot lasketaan yhteen, olemme olleet täällä pian yhteensä 10 kuukautta. Universaalissa mittakaavassa varsin lyhyt aika, mutta esimerkiksi noin neljännes kuopuksen elämästä ja mielestäni sellainen ajanjakso, jonka aikana varmasti saa jo melko hyvän kuvan siitä, miten ympäristöönsä sopeutuu. Omalta kohdallani varsinkin kielitaito ja aiemmat kokemukset paitsi ulkomailla asumisesta myös tällaisesta ”latinalaisesta” elämänmenosta ovat auttaneet – olkootkin, ettei espanjalaisia ja eteläamerikkalaisia kannata kauheasti vertailla, varsinkaan heidän kuullen.

Yksi lempipuuhiani on jalkautua kaupungille, istua kahville (tai viinille, köh köh) ja katsella, kuinka paikalliset elävät. Siinä missä Suomessa saisi istua aika yksin ja näkisi vain hyvin pienen joukon ihmisiä, yleensä juoksemassa töihin tai kauppaan tai kiireellä kotiin, täällä elämä tuntuu keskittyvän nimenomaan julkisille paikoille. Olen ymmärtänyt, että tapaamiset sovitaan ennemmin ravintoloihin ja kahviloihin kuin kutsutaan vieraita koteihin, ja ymmärrän sen oikein hyvin. Täällä ulkona syöminen on halpaa, hauskaa ja helppoa ja valitsen itsekin mieluummin rennon ravintolaillallisen (tosin noin neljä tuntia ennen kuin espanjalaiset edes harkitsevat syövänsä päivän pääaterian…). Sen lisäksi mikäli muissa espanjalaisissa asunnoissa on yhtä ankea pohja kuin meillä, on ihan ymmärrettävää ettei kukaan halua emännöidä juoksemalla pienen, eristetyn keittiön ja ruokailutilan väliä.

Rakastankin katsella näitä suuria seurueita kokoontumassa lounaalle, oluelle, huutamassa toistensa päälle, huitoen, polttamassa tupakkaa, pussailemassa lapsia poskille, nauraen aina iloisesti. Toreilla, aukioilla ja puistoissa hengailevat niin nuoret kuin mummojen ja pappojen muodostamat jengitkin, ja melutaso tuntuu tällaisesta metsäläisestä aina ihan käsittämättömältä. Samalla näitä sosiaalisia tilanteita seuratessani tunnen kovin vahvasti, että en itse tule ehkä koskaan pääsemään osaksi näitä perinteitä. En tietenkään odota sen tapahtuvan vuodessa, ei välttämättä edes vuosikymmenessä, veihän Suomessakin monta vuotta että omaan naapurustoon muodostui se rakkaiden ja luotettujen ihmisten verkosto. Mutta jos muuttaisin vaikka Turkuun tuntematta siellä ketään, pitäisin todennäköisempänä tutustua ja ystävystyä kantaturkulaisten kanssa kuin näen ystävyyden mahdollisuuden espanjalaisten kanssa.

En ole erityisen ahdistunut tästä ulkopuolisuuden tunteesta, koska jokapäiväiset ihmiskontaktit saavat kyllä itseni tuntemaan osaksi yhteisöä – vaikka roolini onkin sitten olla se pitkä skandinaavi, jolla on KOLME poikaa. Kiinakaupan myyjäperhe, leipomon rouvat, naapurit jotka tuntuvat aina olevan tulossa tai menossa. Ystävällisiä sanoja vaihdetaan, vilkutetaan, ja jatketaan matkaa. Vaikka pojat viihtyvät koulussa erinomaisesti, tuntuu sielläkin kielimuurin lisäksi erilaiset tavat ja tottumukset tekevän lähemmästä tutustumisesta vaikeaa. Seitsemänvuotiaat eivät sovi oma-aloitteisesti tapaamisia, koska koulun jälkeen he lähtevät vanhempien tai isovanhempien matkaan tekemään läksyjä. Puistossa pojat saattavat saada paikallisista seuraa riehumiseen, mutta hermostuvat välillä itse siihen etteivät täkäläiset noudata sääntöjä, odota vuoroaan ja palauta leluja samalla tavalla kuin tunnolliset suomalaistoverit. Esikoiselta katoaa koulussa tavaroita (mitä varmasti tapahtuu Suomessakin) ja erityisesti poikien heikko tietämys jalkapallosta on osoittautunut haasteeksi, ja me huomaamme kannustavamme heitä olemaan kovaäänisempiä ja rohkeampia ja unohtamaan suomalaisen kursailun.

Vaikka olen aina halunnut mieltää itseni kansainväliseksi kosmopoliitiksi, joka kukoistaa juuri seikkailuillaan vailla suomalaisen perusluonteen raskasta taakkaa, huomaan olevani oman kulttuurini vanki. Surkea sosiaalinen elämäni johtuu vähintään yhtä paljon omasta saamattomuudestani, kun en oikein keksi tapaa osallistua esimerkiksi tokaluokkalaisten äitien Whatsapp-keskusteluihin. En kyllä edes ymmärrä niistä puolia, sillä paikalliset kirjoittavat espanjaa sellaisella slangilla että se koostuu lähinnä epämääräisesti sijoitetuista konsonanteista. Tällä hetkellä käsittääkseni keskustellaan siitä, millaisen hääpuvun jonkun äiti on ostanut. Kaipaan yhteistä maaperää, sitä, että voisin vouhkata politiikasta, kasvatuksesta, yhteisistä tutuista, maailman tilasta. Niin paljon kuin tahtoisinkin olla osa aamuyölle asti ravintolassa tapaksia ja gin toniceja nauttivia perhekuntien kokoontumisia, eniten ilahtuisin luultavasti siitä, että pääsisin lukupiiriin, mökkiviikonlopulle saunomaan, kävelylle ystävän kanssa tai leikkitreffeille sohvan nurkkaan nauttimaan sellaisesta hiljaisuudesta, joka vallitsee kahden tyytyväisen äidin välillä kun lapset ovat löytäneet yhteisen sävelen ja jättäneet vanhempansa rauhaan.

Ja kaiken keskellä tiedän, ettei se sosiaalinen elämä vain ilmestynyt itselleni Suomessakaan vaan vaati tutustumista, työtä, pettymyksiä ja väärinymmärryksiä, ystävyyden aaltoliikettä ja useita iloisia sattumia. Yhtä hyvin voin huomenna tavata täällä leikkipuistossa sielunkumppanin, tai sitten elää sen korkeintaan muutaman vuoden ajanjakson, jonka La Línealle annamme, tutustumatta yhtään kenenkään sen syvällisemmin. Olenkin viime aikoina enemmän kuin epätoivoisesti yrittänyt luoda yhteyttä ihmisten välillä keskittynyt nauttimaan siitä, että saan tarkkailla toista kulttuuria sen keskellä, elää tällaisena salasuomalaisena espanjalaista arkea ja olla ehkä ikuisesti ulkopuolinen, mutta silti ihan tyytyväinen tilanteeseen.

GRACIASTA VAAN KAIKKIALLE

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

*Puuh puuh* – nyt on puhallettu pölyt blogin päältä. Pikkasen ollut kiire. Mutta hyvää kuuluu, moi vaan kaikki kolme lukijaa! Meillä kävi ensimmäinen vieras Suomesta. Pikkasen olen kateellinen lentoemäntien henkilökuntaeduille, mutta kiitollinen siitä, että niiden ansiosta saatiin yksi luottonainen kylään ja mukana esimerkiksi Kuukausiliite. Vielä kun ehtisi lukea sen. Ystävän visiitti oli omistettu lähinnä syömiselle, kiersimme La Línean ravintoloita läpi ja kokeilimme vuohenjuustoa monessa muodossa. Oli hauskaa kuulla ”ulkopuolisen” fiiliksiä siitä, miltä meidän aika rähjäinen kotikaupunkimme näyttää. Onneksi ollaan kierretty jo kiitettävä määrä kehitysmaita eikä La Línea ehkä sitten järkyttänyt ketään kovin pahasti.

Koska piti vähän esitellä kulmia kaverille, menimme tietenkin lempipaikkaani Gibraltarin vuorelle. Olinkin unohtanut, miten mahtava paikka se on, kun kesällä ei ole jaksanut nousta ylämäkeä. Nyt kun ilmat ovat jo viilenneet niin paljon, että kotona pitää pitää villasukkia eikä enää voi nukkua parvekkeen ovi auki heinäsirkkojen siritystä kuunnellen, voisi taas alkaa kiivetä ylös asti. Eihän se reilu 400 metriä ole edes kovin paha, mutta nyt itse asiassa jo sunnuntainen alamäkikin otti koville. Mäki on suhteellisen jyrkkä ja rattaiden kanssa sai tasapainoilla aika paljon, ja se on tuntunut pohkeissa useamman päivän ajan.

P9175099.jpg

Vuorella parasta oli tietenkin ne apinat, jotka hyppäsivät myös vieraamme tukkaan roikkumaan. Se järkytti ehkä enemmän kuin kaikki muu yhteensä tällä matkalla. Mä keskityin kuvaamaan ja fiilistelemään noita magotteja. Niin inhimillisiä ja hassuja, kuitenkin ihan selkeästi villieläimiä. Tarjosivat show’n varastamalla erään turistin repusta tabletin ja uhkailemalla heittää sen alas vuorenrinnettä aina kun epätoivoiset turret menivät liian lähelle. Mahtavia otuksia.

Hiljaisempi päivitystahti selittyy varmasti myös sillä, että mulla ja Espanjalla menee nyt ihan hyvin. Jo valmiiksi 1,5 kuukautta myöhässä oleva auto on vielä vähän lisää myöhässä mutta minkäs teet. Posti on tuonut Suomesta lastenkirjoja, Aku Ankan ja purkkaa. Ensi viikolla pääsen ensimmäistä kertaa melkein kymmeneen vuoteen matkalle yksin, ystävän luo Brightoniin. Miten ihmeelliseltä tuntuu lentää ilman lapsia! Istua hiljaa yksin kolme tuntia. Ensi viikolla täytän 32 ja sekin tuntuu vain kivalta. Olla saanut elää juuri sellaista kivaa elämää kuin on toivonut, tehdä asioita jotka kiinnostavat, nähdä paikkoja, olla terve, ja lisää varmaan on tulossa.

Olen kiitollinen myös siitä, että tänään on perjantai. Viikonloppuna on ohjelmassa lähinnä läksyjen tekemistä – niitä tosiaan tulee Espanjassa aika paljon!– ja keskimmäisen rugbyharjoitukset sekä ehkä tuttavien tapaamista brittiarmeijan maauimalassa, joka on viimeisiä päiviä auki. Syksyn merkit näkyvät paitsi villasukissa niin putoilevissa lehdissä, hiljentyneissä öissä, mansikoiden ilmestymisessä kauppoihin ja turistibussien määrän vähenemisestä. Hieman kauhulla odotan, kun ensi viikolla perheemme lounaista vastannut jäätelöbaari sulkeutuu ensi keväälle asti – mitä me sitten syödään päivisin matkalla rannalle!? Toisaalta rannallakin alkaa olla jo aika kylmä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ei meille oikeastaan mitään muuta. Lisää vieraita on toivottavasti luvassa syksyllä, ja ensi viikon Englanninreissun lisäksi voin odottaa myös matkaa Madridiin. Joulua edeltävälle minilomalle suunnitellaan matkaa Sierra Nevadan vuoristoon ja itse haaveilen viikosta Barcelonassa. Vielä emme ole tehneet matkasuunnitelmia Suomeen, ja sekin tuntuu hassulta: että yhtäkkiä se ei tunnukaan enää niin kodilta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

VAIHTELEVASTI

Olen oikeastaan todella kiitollinen, että tämä ei ole ensimmäinen kerta kun muutan ulkomaille. Tietenkin kaikki on nyt aivan erilaista kuin 15-vuotiaana vaihtarina, mutta on monella tapaa helpompaa paitsi eläytyä ummikkoina espanjankieliseen ympäristöön joutuneiden lasten uupumukseen tämän loputtoman kielikylvyn keskellä ja tukea heitä muutenkin kun itse on käynyt saman läpi jo kerran aiemmin. Puhumattakaan siitä, että osasin varautua myös omiin tunnemyrskyihini; siihen, että saman päivän – tai jopa saman puolituntisen – aikana voi käydä läpi koko tunneskaalan järkyttävän ihanasta vapaudentunteesta syvään inhoon uutta kotimaata kohtaan. Täysin skitsofreenista menoa, ja jollen olisi jo kerran ajanut tällä vuoristoradalla epäilisin omaa mielenterveyttäni tai hormonitoimintaani.

Kuluneet kolme viikkoa ovat olleet juuri sellaiset, että olen vuoron perään ollut pakkaamassa laukkuja – koska kun on 19 muuttolaatikon voimin tullut niin parilla matkalaukullahan sitä voi lähteä – ja sitten toisena hetkenä suunnilleen suudellut maata jalkojeni alla. Olen ikävöinyt kaikkea mahdollista Suomesta, ja ehkä juuri eniten niitä asioita joita ajattelin etten ikävöisi: maaliskuussa bussipysäkillä palelemista, ruokaostoksia vanhassa tutussa lähikaupassa, kuntosalia, jonka kanta-asiakas ehdin olla monta vuotta. Olen kaivannut sellaista tuttuutta, joka on liittynyt myös ärsyttäviin asioihin. Varmuutta siitä, mitä tapahtuu seuraavaksi ja sellaista rutiinia, joka liittyy kaikkeen kanssakäymiseen Suomessa. Täällä joudun koko ajan olemaan hieman valppaampi, jo pelkästään siksi että kielitaidosta huolimatta andalusialainen aksentti on välillä hieman haastava puheenparsi.

Se pahin, öisinkin valvottanut ikävä on kuitenkin ikävöity. Jollain tasolla ero entisestä elämästä on nyt prosessoitu ja olen tavallaan päästänyt irti siitä arjesta, mitä elimme Suomessa. Nimittäin pelkään, että vaikka palaisimmekin takaisin se ei olisi samanlaista. Täällä meidän tämänhetkisessä asuinpaikassamme ärsyttää liian moni asia, jotta voisin kuvitella että asettuisimme tänne kovin pitkäksi aikaa. Tiedän tietenkin senkin, että ärsyyntyminen osa sitä sopeutumisprosessia, mutta huomaan koko ajan kaipaavani jonnekin vielä kauemmas. Vuoron perään haaveilen paluusta Suomeen ja täydellisestä asettumisesta Itä-Helsinkiin ja toisena hetkenä mietin, kuinka kauas voisimmekaan matkustaa. Alan hieman epäillä, että kun olen kerran lähtenyt liikkeelle, en ehkä osaakaan enää pysähtyä. Tai sitten tämäkin on vain ohimenevä vaihe, kuka tietää, sillä vaiheilua näihin viikkoihin on mahtunut.

Kaipaan Suomen kirpeää syksyä ja limaisia lehtiä jalkojen alla. Toisaalta rakastan aamupäiviä, kun voin maata sängyllä parvekkeen ovi auki ja erilaiset tuoksut (naapurin puhdas pyykki, lounasruoat, omituinen luultavasti niinkin romanttiseen asiaan kuin roskienpolttoon liittyvä palaneen haju johon tykästyin juuri Karibialla asuessani) tulvivat sisään. En tahtoisi enää ollenkaan että lapset menevät kouluun, joissa ekaluokkalaiset sekoilevat Whatsapp-ryhmissä ja iltapäiväkerhossa kiusataan. Toisaalta en kestä enää yhtään kertaa että taksikuski huijaa rahaa, kaupan kassa päättää lähteä kesken ostostapahtuman juttelemaan ystävänsä kanssa tai aikuiset vain nauravat kun lapsensa sikailevat. Toisaalta nyt on ollut hyvä hetki pysähtyä ja antaa tunteiden tulla ja mennä, koska en voi juuri nyt lähteä yhtään mihinkään. Nauttia tästä vuoristoradasta ja yrittää välillä katsoa myös maisemia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA