KUINKA KÄY KAHDEN MAAN LASTEN?

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Epävarmuus lienee varminta mitä näillä ajoilla on meille tarjota, ja vaikka yleisesti ottaen siedän sitä – ainakin omasta mielestäni – aika hyvin, niin nyt on toivoisin että olisi sellainen kuuluisa kristallipallo. Omalta osaltani voin todeta nähneeni maailmaa niin paljon, että en voi valittaa vaikka joutuisin viettämään loppuelämäni tässä korttelissa. Mutta lasten puolesta tilanne on erilainen: ei heidänkään ole pakko matkustaa turisteina enää minnekään, mutta heidän toinen vanhempansa asuu toisella puolella Eurooppaa.

Meillähän kävi ”onni onnettomuudessa”, että lasten isä oli Suomessa käymässä maaliskuun puolivälissä. Tai en tiedä kuinka onnekasta oli jäädä jumiin Suomeen liki kahdeksi kuukaudeksi, mutta ainakin hänestä oli suuresti apua lasten etäkoulun kanssa ja he saivat viettää aikaa yhdessä oikein urakalla. Ja ex-miehen käsissä kodin sisustusta päivitettiin monella tapaa, eli huonomminkin olisi voinut käydä. Muutenkin meidän perhe on ollut kaikessa koronakurjuudessa varmasti niitä, joilla on toistaiseksi tullut vähiten takkiin, ja suurimmat tappiot on olleet mielipahan muodossa peruuntuneiden suunnitelmien takia. Mutta sitä se on kaikilla.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Eilen lasten isä pääsi kuitenkin palaamaan kotiinsa, aika monen peruuntuneen lennon jälkeen. Kotimatkan hinta oli yli tuplaten sen mitä meno-paluu normaalisti. Meidän kesälomamme Espanjassa on tietenkin peruttu, voi olla etteivät Espanjan rajat aukea ilman erityisen hyvää syytä vielä pitkään aikaan. Olin optimistisena varaamassa uutta matkaa jouluksi, mutta nyt sekin tuntuu vähän kaukaiselta. Ehkä ensi kesä on hyvä tavoite?

Mutta kyse ei ole vain lomista. Lomailusta luopuminen on ihan okei, mutta meillä se, että lapset tapaavat toista vanhempaansa, edellyttää aina matkustamista. Nyt luonnollisesti vastuu reissaamisesta siirtyykin lasten isälle ainakin joksikin aikaa, mutta yhden ihmisen liikkuminen rajojen yli ei juuri nyt näytä yhtään yksinkertaisemmalta kuin neljän ihmisen matkustaminenkaan. Ja ennen kuin kukaan nyt viisastelee, että ratkaisuksi sopii muuttaminen samaan maahan niin sori, juuri nyt se ei ole vaihtoehto. Vaikka jos tilanne jatkuu todella pitkään tällaisena, kai sitäkin harkitaan.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Emme suinkaan ole ainoa perhe, joka on jakautunut kahteen eri valtioon. Olen sympannut suuresti virolaisia työläisiä, jotka jäivät mottiin Suomeen ja olivat viikkoja pääsemättä perheensä luo. Ylipäänsä olemme olleet etuoikeutettuja voidessamme valita tällaisen elämän; kun minä päätin palata lasten kanssa Suomeen, se oli monella tapaa win-win-ratkaisu sillä suunnitelmissa oli ja on yhä viettää pitkiä lomapätkiä yhdessä Espanjassa, jotta lapsilla säilyy edes vähän kielitaito ja yhteys siihen kulttuuriin, jossa he hetken kasvoivat. Heillä on yhä kavereita Espanjassa, eikä mun tarvitse varmaan erikseen kertoa että itse ikävöin sinne joka päivä.

En edes uskalla arvailla paljonko matkailu muuttuu ja jo nyt kun katsoimme, onko lasten isän mahdollista tulla kesälomalle Suomeen, alkoi vähän heikottaa. Puhutaan kolmin-nelinkertaisista summista. Ja se on tietenkin se hinta, mikä lentämisestä pitäisikin maksaa – sisäinen ilmastoahdistujani kyllä iloitsee siitä, että lentomatkustus meni ryminällä uusiksi ja ainakin vähäksi aikaa halvat viikonloppupyrähdykset pitkin Eurooppaa ovat ohi. Kulttuurinen muutos on tervetullut ja olen klassinen esimerkki ihmisestä, joka toivottuaan muutosta järkyttyy, kun se lopulta koittaa. Kyse ei kuitenkaan ole pelkästään siitä, että matkustamisesta tulee kallista – jos siitä tulee pandemiapolitiikan myötä mahdotonta niin pulassa ollaan.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Lasten isä on onneksi Suomen kansalainen ja vastaavasti asuu pysyvästi ja virallisesti kotimaassaan, joten teoriassa ainakin toistaiseksi hän voi reissata maiden välissä (joskin suorien lentojen puuttuessa se tarkoittaa aina välilaskullista lentoa, joka tuo oman jännityksensä). Karanteeninkin kanssa voimme elää, siitä tulee varmasti vähäksi aikaa välttämätön osa rajanylityksiä. Yksi vaihtoehto on varmasti ajaa läpi Euroopan, tai kulkea junalla, mikäli raideliikenne palautuu suunnilleen normaaliksi lähiaikoina. Itse asiassa se sopii meille oikein hyvin, suunnitelmissa on ollut siirtyä maata pitkin matkaajiksi näillä reissuilla heti kun lapset jaksavat vähän paremmin kantaa oman osuutensa matkatavaroista.

Mutta kauhuskenaario tietysti on, että eri valtioiden erilaisten torjuntataktiikoiden takia ja vaihtelevan tautitilanteen vuoksi matkustuskieltoja ja -rajoituksia jaellaan tästä siihen asti, että tulee rokotus (ja pessimisti sisälläni toteaa, että seuraava virus). Että kun tähän asti olemme tottuneet siihen että Suomen passia heiluttelemalla kaikki portit aukeavat meille niin nyt olemmekin kansalaisia non grata, emmekä voikaan enää entiseen tapaan liikkua vapaasti. Vaikka asumiskuvioita läpikäydessämme mietimmekin monenlaisia mahdollisia vaikeuksia joita välimatka voi teettää, emme ihan ensimmäisenä muistaneet listata potentiaalisiin haasteisiin globaalia pandemiaa. Onneksi ihminen on sopeutuvainen enkä missään nimessä toivo, että tämän kaiken jälkeen palaamme kyseenalaistamatta entiseen tapaan reissata, kuluttaa ja elää kiireistä arkea – mutta silti joku muutosvastarintainen panikoi sisälläni.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

VAIHTELUA VÄLIAIKAISUUDELLE

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kun joku ulkosuomalainen – tässä tapauksessa H niin kuin Hausfraun Jenni – kertoo muuttavansa takaisin Suomeen, se käynnistää helposti paitsi keskustelua muiden expattien keskuudessa, ja usein myös sisäistä pohdiskelua omasta tulevaisuudesta. Itsehän en enää tähän joukkoon kuulu, mutta vertaistuen ja ulkosuomalaisvuosina syntyneiden suhteiden vuoksi kyllä roikun joukon jatkona. Ja kyllähän sen itsekin muistaa, miltä se tuntui: siinä vaiheessa kun blogissa paljastin paluumuuton, oli kaikki jo melkein valmista ja prosessi ollut käynnissä vähän pidempään. Ja se oli silti kamalaa, niin kuin se lähteminen, yhden elämän jättäminen oli.

Mutta jotain hyvääkin.

Nyt kun viikonloppuina hyvästelimme viimeisen väliaikaiskotimme, tuntuu, että meillä on jotain pysyvää. Ensimmäistä kertaa moneen vuoteen, oikeasti varmaan viiteen vuoteen, olen päässyt purkamaan pahvilaatikot. Meillä on kirjahylly ja taulukoukkuja odottamassa, että pääsen asettelemaan taidetta seinille. Olemme luopuneet varastosta, jossa hillosimme rakkaimpia aarteitamme parin vuoden ajan. Vaikka tiedän, ettei tämä tilansa puolesta ole loppuelämän koti (mikä nyt ajatuksenakin on ihan absurdi – kai me nyt taas joskus muutamme maailmalle?), niin ensimmäisen kerran moneen vuoteen olo tuntuu rauhalliselta, eikä jossain alitajunnassa riehu levottomuus, epävarmuus tai sellainen odottava jännitys siitä, mihin sitten lähdemme. Nyt juuri emme lähde mihinkään. Tai no Tampereelle ja Teneriffalle, mutta niitä ei lasketa.

Käytännön tasolla olen kaikesta onnellisin siitä, että täällä ei ole enää muiden ihmisten tavaroita vaan saamme tehdä tästä meidän näköisemme kodin. Vaikka pidin espanjalaisesta kodistamme sen sijainnin, hauskojen naapureiden ja turvallisuuden vuoksi, olin jatkuvasti hermoraunio talvikuukausien kylmyyden takia. Sekä vuokraisännän uskomattoman romun vuoksi – ”kodissamme” säilöttiin niin epämääräisiä matkamuistoja kuin ällöttäviä patjojakin, joista emme päässeet eroon, ja omat tavaramme olivat pahvilaatikoissa. Ja jo ennen kuin asetuimme hetkeksi Espanjaan olimme eläneet Suomessa sellaisessa välitilassa, että olimme valmiina aina joko tulemaan tai menemään, eikä silloista kotia jaksanut sisustaa, remontoida tai laittaa siksi, että odotimme vain Espanjaan muuttoa.

Joten kaikista miljoonista asioista, joita ulkosuomalaisen arjessa kaipaankin ja etenkin Espanjasta, niin kyllä myös koti tuntuu hyvältä. Pysyvyys, vaikka se olisikin hetkellistä. Jos nyt jotain, niin neljä vuotta sitten eduskuntavaalien jälkeen, hallituskokoonpanosta järkyttyneenä, oli hieman helpompi toteuttaa uhkauksensa muuttaa ulkomaille jos perussuomalaiset pääsevät päättämään asioista – tahdon uskoa, että ensi viikolla ei tarvitse alkaa taas pakata tavaroita kasaan. Ja voin lohduttaa paluumuuttajia, että se jopa traumaattiseltakin tuntuva lähtö paikasta, jota rakastaa, no, siitäkin selviää. Varsinkin, jos mahdollisimman nopeasti ostaa lentoliput vähintäänkin lomalle vanhoille kotikulmille.

Ja jos asian pohdiskelu kiinnostaa, vilkaiskaa ainakin Konalla-Anua ja Eau de Colognen Johannaa!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Kuva parsarisotosta vaan siksi että se oli niin sairaan hyvää

VIIMEINEN KOULUVERTAILU

P3280510.jpg

Saatan huijata heti otsikossa, sillä voi olla, että joskus iskee vielä into vertailla suomalaista ja espanjalaista koulujärjestelmää – edellyttäen, että siitä olisi vielä jotain uutta sanottavaa, aika hyvin sitä on tässä jo tullut vatvottua. Mutta ehkä nyt viimeisen kerran summaan suurimmat erot nyt, kun olemme päässeet kunnolla sisään myös suomalaiseen koulujärjestelmään. Esikoinen on Suomessa tokalla, keskimmäinen esikoulussa ja kuopus ensimmäistä kertaa elämässään ihan tavan päiväkodissa. Ja kaikki ovat hurjan tyytyväisiä tähän tilanteeseen.

P3280506.jpg

Suomalainen tasapäistäminen on tuntunut todella lohdulliselta sen jälkeen, kun viime syksynä 8-vuotiaan siirryttyä Espanjassa kolmannelle luokalle kävi selväksi, että kaikki vanhemmat joita yhtään kiinnostaa oman lapsen koulumenestys eivät suinkaan jätä sitä (kunnallisen) koulun vastuulle. Siinä missä me iltapäivisin lähinnä pyörittiin leikkipuistossa, oli esikoisen luokkakavereista monella varsin tiukka aikataulu: Viisituntisen koulupäivän päätteeksi kotiin lounaalle ja siitä particulares-tunneille kaupunkiin. Näillä tunneilla lapset opiskelivat valikoituja aineita, kuten kieliä tai matematiikkaa, yksityisopettajan johdolla yleensä pienryhmissä. Vanhemmat, jotka veivät lapsiaan lisäopetukseen iltapäivisin, pitivät aivan itsestäänselvänä että tämä oli välttämätöntä jotta lapsi pääsisi joskus kiinni jatko-opintoihin.

P3280505.jpg

Näin nössöäidin näkökulmasta systeemi tuntui brutaalilta. Olin kyllä aavistellut, ettei espanjalainen opetussuunnitelma ole ehkä mikään maailman tehokkain, mutta jo itsessään ne 8-vuotiaan viisituntiset koulupäivät yhdellä puolen tunnin välitunnilla (jossa piti ehtiä syödäkin) tuntuivat raskailta, etenkin kun läksyjä tuli päivittäin. Ja sekin, että 3-vuotiaalla oli samanlainen lukujärjestys. Ja tietenkin yhteiskunnallisesta näkökulmasta surullisinta on se, että vanhempien aktiivisuudella on niin suuri rooli lapsen koulumenestyksen kannalta. Suomalaisessa systeemissä on taatusti runsaasti parantamisen varaa, mutta näen sen kuitenkin sellaisena, joka antaa enemmän eväitä niillekin lapsille, joiden kotona ei tähän asiaan panosteta. Koulupäivät voisivat olla Suomessa hieman pidempiä tai niihin voisi yhdistää harrastustoimintaa enemmän, jotta kovin nuorilla ei olisi yksinäisiä iltapäiviä, mutta arvostan myös suomalaisen koulun vapautta: välitunteja, liikunnan ja raittiin ilman merkitystä, ruokatuntia jonka aikana ehtii syödä rauhassa – ja saa vielä maksuttoman, ravitsevan aterian.

P3280513.jpg

En ole vielä malttanut lähteä lasten Espanjan luokkien Whatsapp-ryhmistä. Ne ovat parhaimmillaan toimineet hyvänä terapiana kun ikävä on kasvanut liian kovaksi: Kun lapset karnevaalien aikaan järjestivät noin kolme minuuttia kestävät lauluesitykset, jokaisessa ryhmässä vaihdettiin valehtelematta noin 2000 viestiä siitä, millaiset asut lapsilla olisi. Toisaalta Espanjassa kaipaankin juuri sitä yhteisöllisyyttä. Koulun porteilla seisoessa, syntymäpäiväjuhlissa ja vanhempainilloissa muihin äiteihin ja isiin tuli tutustuttua todella hyvin, ja heitä olen ikävöinyt runsaasti. Esikoisen luokalla tunnen kyllä lapset ja monet vanhemmatkin, mutta vain sen onnenpotkun ansiosta, että hän pääsi samalle luokalle jossa puolet lapsista olivat aikoinaan jopa samassa päiväkotiryhmässä kuusi vuotta sitten.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

6-vuotiaan (tai oikeastaan jo 7-vuotiaan) kohdalla olen ollut helpottunut siitä, että Espanjan ekaluokan jälkeen otettiin monta harppausta taaksepäin kun palasimme Suomen eskariin. 6-vuotiaana sen oikean koulunsa aloittavien osa tuntui tosi kovalta, sillä vaatimukset esimerkiksi paikallaan istumisen, tavaroista huolehtimisen ja keskittymisen suhteen olivat todella kovat Espanjassa. Siinä missä nyt keskimmäisen päivät ovat sudokujen ratkaisua, rakentelua ja leikkimistä, Espanjassa levottomia lapsia seisotettiin nurkassa ja viiden tunnin koulupäivään kuului valtava määrä kaunokirjoituksen treenaamista ja ulkoa opettelua eri aineissa. Jonkinlaista välimuotoa haikailen, jossa lapsista leivottaisiin vähän valmiimpia kouluun täällä Suomessa, mutta Espanjassa heille annettaisiin mahdollisuus olla lapsia. Toisaalta koulun ulkopuolella roolit ovat juuri toisin päin: espanjalaislapset eivät edes saa olla yksin kotona alle 12-vuotiaina, saati sitten että kukaan haluaisi jättää lapsiaan yksin, kun taas suomalaisilta ikätovereilta odotetaan jo aika paljon itsenäisyyttä, omatoimisuutta ja pärjäämistä.

P3280511.jpg

Niin kuin olen aiemminkin todennut, uskon, että lopulta espanjalaisten ja suomalaisten lasten eväät elämään ovat erilaiset, mutta aivan yhtä hyvät. Kulttuurierot ja koulutuksen tason vaihtelut tasaantuvat, ja lapsuudenkodin merkitys on huomattava molemmissa maissa. Suomessa kuitenkin olen päässyt helpommalla, sillä saan yleensä iltapäivällä kotiin lapset, jotka ovat saaneet sopivassa suhteessa leikkiä ja varhaiskasvatusta, kunnon ruokaa ja liikuntaa, eikä läksyihinkään mene tuntitolkulla viikossa. Wilmastakaan en voi valittaa, hyvin on toiminut, eikä vanhempia juuri vaivata ”turhaan”. Mutta veikkaan, että muunlaisiakin tunteita herää kun kesäkuussa pääsemme vierailemaan lasten vanhaan kouluun, tämä on jo rehtorinkin kanssa sovittu. Koska olihan siinä puolensa.

ASKEESISTA AHTAUTEEN

lapsiperheen-pieni-koti-minimalismi.jpg

Olen nyt asunut kaksi kuukautta kolmen lapsen kanssa kaksiossa, ja se on mennyt yllättävän hyvin. Odotan toki innolla ensi kuun lopussa lähestyvää muuttoa, jolloin tila lisääntyy yhdellä huoneella ja melkein 20 neliöllä. Ehkä nuo meidän arjessa kolmen vuoden ajan rekvisiittana toimineet Pelican-muuttolaatikot voi vihdoinkin tyhjätä – se rapiseva laatikko jäi muuten Espanjaan, ja paljastui tyhjäks kun se lopulta oli pakko avata. Mikä mysteeri!

Otimme nykyisen asunnon näkemättä sitä etukäteen, kun väliaikainen kämppä oli pakko saada ennen Suomeen tuloa jo ihan siksi, että saamme lapset ilmoitettua ajoissa kouluun ja päiväkotiin. Olemme kutsuneet tätä järkyttävän huonokuntoista asuntoa hellyydellä crackluolaksi, sillä meidän pelkistetyllä sisustuksella ja edellisten asukkaiden jättämillä jäljillä (uskoisin, että muovimaton ruokatahrat ovat viime vuosituhannelta) se näyttää siltä, että voisimme alkaa käyttää vaatehuoneessa kiljua ja se sopisi täydellisesti tilanteeseen. Olemme totta kai kiitollisia, että meillä on katto pään päällä, mutta varsinkin vuokranantajasta on vähemmän positiivista kerrottavaa tämän kolmen kuukauden kokemuksen perusteella. Odottakoot se avautuminen sitä, että saan vuokratakuut takaisin tililleni.

Ensimmäiset kolme viikkoa elimme todella askeettisesti, sillä neljä kuutiota pahvilaatikoita saapui Espanjasta meidän perässämme. Ja ei, emme tosiaan kaivanneet sitä sisältöä kauheasti muutamia vaatteita ja legoja lukuunottamatta. Nyt kun pääsemme muuttamaan asuntoon, joka silti on reippaasti pienempi neliöiltään kuin keskivertokoti nelihenkisillä perheillä, tuntuu tila suorastaan ruhtinaalliselta. Mitä sitä oikein tekee niillä kaikilla neliöillä?

Olin pelännyt, että meillä menee poikien kanssa päivittäin hermot toisiimme, kun omaa rauhaa ei ole nimeksikään. Mutta kun tyypit ovat hoidossa tai koulussa useamman tunnin päivässä ja kotona sitten lähinnä koomaavat, niin todella vähällä vänkäämisellä on selvitty (ja samalla kun kirjoitan tätä niin huudan noille etteivät heittelisi toisiaan niillä kasvisnugeteilla ja isoveljen ei tarvitse luennoida pikkuveljilleen Yhdysvaltojen salaisista ufokokeista ja mietin, että nyt on varmaan se hetki että hankitaan joku suodatin tai lapsilukko siihen puhelimeen). Joten ainakin kaksi kuukautta voi kolmelapsinen perhe asua kaksiossa. En kyllä lupaa että kauheasti kauempaa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA