AAMUPALAJAHTI: TANNER VS. KUUMA

Kyllä, hyvät ystävät, elän syödäkseni! Kun arkisin ei ole tarjolla brunssia, ja oma aikataulu ei aina veny lounastreffeihin, olen lähtenyt kartoittamaan Helsingin aamiaistarjontaa. Vinkkejä parhaisiin aamupalapaikkoihin otetaan vastaan. Kaikessa homogeenisuudessaan näkemäni ruokalistat ovat huvittaneet, mutta toisaalta lähes joka paikassa tarjottava avokadotoast ja granolakulho helpottavat vertailuakin. Tällä kertaa testasin Tannerin, joka on suht uusi ilmestys Kalliossa, sekä Kämp Galleriaan Punavuoresta muuttanut Kuuma, jolla on ollut avokadoleipineen jopa jonkinlainen kulttimaine.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

TANNER

Kaikukadun ja Hämeentien kulmassa sijaitseva Tanner oli tilava ja viehättävä. Kello kymmeneltä aamulla siellä oli rauhallista ja leppoisaa. Aamupalaa on tarjolla kahta sorttia, 10€ pieni (puuro, pieni mehu ja tee/kahvi) sekä 15 eurolla isompaa (leipä, jogurttiannos, pieni mehu ja kahvi/tee). Koska aamiainen on päivän tärkein ateria, otin tietenkin ison, ja upgradesin sen vielä ihanalla pasteis de belemillä, joita yksinkertaisesti ei voi syödä liikaa. Koko setin loppuhinta oli siis 18€.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Aamupalasta tuli todella täyteen, varsinkin kun veti monta santsikuppia kahvia ja sen leivoksen päälle. Maut olivat kohdallaan, musiikki sopivalla tasolla ja tilaa oli. Palvelu oli ystävällistä. Ja siis eihän tämä nyt halpaa hupia ole, mutta ulkona syöminen on yhä se luksus johon mielelläni sijoitan – vaikka ajattelen välillä kuinka monta avokadoleipää tällä rahalla tekisi kotona. Tanner vaikutti sen verran lupaavalta, että seuraavaksi sitten tsekkaamaan lounasmenu, jossa näyttävät kansainväliset maut menestyvän.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

KUUMA

Koska olin kuullut Kuumasta niin paljon etukäteen, ja nähnyt aika monta versiota avokadoleivästä Instagramin puolella, olivat odotukset korkealla. Kuuma on vastikään avannut ovensa Kämp Gallerian yläkerrassa, joka on kaikessa trendikkyydessään oikein kiva paikka, joskin ei järin tunnelmallinen. Perjantaiaamuna kello puoli kymmeneltä tilanne oli vain siitä tylsä, että tiskille sai jonottaa yli vartin ja ruokaa odottaa reilu 20 minuuttia. Slow food on ihan okei, mutta missään kiireessä ei tuota aamupalaa nautita. Henkilökunta (siis kaikki kaksi ihanan tyylikästä tyyppiä tiskin takana) vaikutti itsekin aika kypsältä työntekijämitoitukseen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tarjolla olisi ollut 17 euron aamiainen, johon kuuluu kahvi tai tee, mehu tai inkiväärishotti, leipä (avokado/muna) sekä jogurtti, smoothie tai chia-vanukas. Tämä ei nyt tällä kertaa inspiroinut, joten seuralainen tilasi pelkän erikoiskahvin (joka ei ikävä kyllä ollut ihan hintansa väärti), avokadoleivän ja smoothien, ja itse panostin pannukakkuun. Maut olivat kohdallaan: pannukakku oli herkullinen ja vaahterasiirappi kruunasi sen niin, että menin kotiin kaupan kautta ja hain ainekset samaan aamiaiseen kotona toteutettavaksi. Marjat olivat umpijäisiä, mistä miinusta. Seuralainen oli tyytyväinen annokseensa, mutta avokadossa oli kyllä nyt säästelty ja täytettä leivällä olisi saanut olla aika paljon enemmän. Pannukakku, cappuccino sekä smoothie maksoivat yhteensä 17 euroa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Näistä kahdesta aamupalapaikasta voiton vie selkeästi Tanner, jossa annokset olivat runsaampia ja palvelu pelasi ripeämmin. Halpoja aamiaisia eivät olleet kumpikaan (ja voin kuvitella, että jossain päin maailmaa nauretaan sille, että helsinkiläishipsterit maksavat melkein kaksikymppiä kahvista, paahtoleivästä avokadolla ja soseutetusta selleristä…) mutta maut olivat nappiin molemmissa paikoissa. Sunnuntaina suuntaan taas brunssille, eli ah, lisää ruoka-arvioita luvassa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OUTO SUOMALAINEN KOULU

Kun olen noin tuhannen postauksen verran kummastellut espanjalaista, tai ainakin andalusialaista, koulujärjestelmää ja kulttuuria, niin tasapuolisuuden nimissä voin vähän ihmetellä kotimaistakin. Tai toki ajat ovat hieman muuttuneet niistä ajoista, kun itse opettelin ulkoa kertotaulua ja leikkelin sammakoita (luulen, ettei nykylapsille ole tarjolla moista luksusta), mutta onhan tämä suomalainen peruskoulu aika tuttu ja turvallinen – kuten olen monta kertaa kevään mittaan kehunut, sopeutuminen on sujunut naurettavan hyvin. Mutta miltä tämä näyttää niiden silmissä, jotka saapuvat Suomeen vaikka Espanjasta?

Esimerkiksi nyt Kevätpörriäinen. Meillä lapsi halusi ehdottomasti muutaman numeron myytäväkseen, rahankiilto silmissä. En todellakaan ole mikään curling-vanhempi, mutta kun olin muutaman tunnin kuunnellut lapsen myyntistrategian hiomista (johon sisältyi esim. liittoutuminen S-Marketin edessä Iso Numeroa myyvän itäeurooppalaisen miehen liikekumppaniksi) olin jo valmis ostamaan häneltä kaikki kappaleet. Jos espanjalaiset äidit kuulisivat siitä, että 8-vuotias näkökulmasta riippuen joko saa tai joutuu kaupittelemaan lehtiä (joiden sisältö on sekin lapsityövoimalla työstettyä) niin tätä kauhisteltaisiin kollektiivisesti. Lapset kerjäämään, yksin lähestymään vieraita aikuisia!

Ja miten paljon purnasin WhatsApp-ryhmistä, joissa jokaista esiintymisasua hiottiin sukkien saumojen väriä myöten! Ja vannoin, etten ikinä valita kun pääsen Wilman vaikutuspiiriin ja tiedotus tapahtuu suomalaisen suorasanaisesti. Noh. Kävi tietenkin niin, että jossain Wilman viikkoviestissä ohimennen mainittiin, että lapsilla ois Kirjan päivänä naamiaiset. Ja kun siitä ei tullut 1200 huolestunutta WhatsApp-viestiä, unohdin koko asian. Kunnes edellisenä iltana lapsi vienosti muistuttaa, että huomenna pitäisi sitten mennä kouluun naamiaisasussa. Mikä déjàvu niihin aikoihin kun illalla kello kymmenen kerrotaan että seuraavana päivänä kouluun tarvitaan kolme kirkkaankeltaista jätesäkkiä, yhdeksän punertavaa vaahteranlehteä ja vihreää villalankaa. Paitsi että meillä päin ei ole edes kiinakauppoja.

Varmasti missä tahansa muussa maailmankolkassa pienten koululaisten itsenäisyys järkyttäisi. En saata lasta kouluun, vaan sinne se lähtee omin nokkinensa liian iso reppu selässä, kännykkä ja avaimet taskussa. Onneksi sentään teen töitä kotona, joten ei tarvitse arvailla muistaako se ylipäänsä lähteä. Ja kotiin se tulee kun tulee – joskus iltapäiväkerhon, joskus kaverien kautta. Jos mitään viestiä ei tule Wilman kautta (meillä on keväältä tasan kaksi ympäripyöreää tuntimerkintää), joudun luottamaan lapselta saatavaan informaatioon. Joka yleensä on tasoa ”ihan okei”. Jos tulisin Suomeen Espanjasta ja yhtäkkiä intensiivisen yhteydenpidon tilalla olisi vain pohjalainen hiljaisuus, jossa tiedotetaan sitten kun on jotain oikeasti tärkeää tiedotettavaa, epäilisin luultavasti lapsen koko koulunkäyntiä.

Kun Espanjassa pääsimme mukaan luokkien viestiryhmiin, jokainen kävi reippaasti esittäytymässä ja vanhempien keskinäinen kommunikaatio olisi todella kiireistä kaiken aikaa. Täällä en ole tavannut vielä yhtään luokkakavereiden vanhempaa koulun kautta, onneksi osa on tuttuja päiväkotiajoilta. Olen itse yrittänyt tänä vuonna auttaa naapurustoon Pohjois-Afrikasta muuttanutta perhettä, jonka lapset ovat melkein saman ikäisiä kuin meidän pojat, selittämällä mahdollisimman hartaasti eri käytäntöjä, sillä en oikein tiedä mitä itse olisin tehnyt jollen olisi voinut muilta vanhemmilta kysyä tyhmiä kysymyksiäni vuosi sitten. Luonnollisesti viestintä on pääasiassa opettajan vastuulla, mutta esimerkiksi meillä koululaisella on viimeisen kuukauden ajan ollut sijainen, josta en tiedä kuin nimen (ja lapsen arvion iästä, jonka toivon olevan reippaasti alakanttiin).

Kun oma arki vielä vähän asettuu, on tavoitteena lähteä mukaan johonkin maahanmuuttajaperheille suunnattuun ystävätoimintaan. Siinä missä olen ollut itse onnellinen luoviessani taas suomalaisen byrokratian parissa, olen muiden esimerkkien (esim. täällä!) ja oman expat-kokemuksen myötä alkanut ymmärtää ettei edes tämä hyvin järjestäytynyt suomalainen systeemi ole mikään unelma kielitaidottomalle, joka ei tunne jokaista virastoa, lomaketta tai esimerkiksi tukimuotoa. Saati sitten, että tiedettäisiin mitä kouluun tarvitaan kun viestissä lukee lyhyesti ja ytimekkäästi ”pesiskamat”, mitä tarkalleen ottaen tarkoittavat ”pienet ja terveelliset eväät”, ja oltaisiin perillä kaikista mahdollisista vapaapäivistä. Voin vain kuvitella sen kulttuurishokin kun pöllähtää keskellä suomalaista peruskoulua edes toisaalta Euroopasta, saati kauempaa. Paluumuuttajina pääsimme aika helpolla, mutta kuulen aina mielenkiinnolla muiden kokemuksia siitä, miltä suomalainen systeemi on tuntunut ulkomaan vuosien jälkeen.

KIDE TIEDEKERHOSSA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olen yrittänyt jokaisen lapsen kanssa harrastaa kaksin jotain; esikoisen kanssa tietenkin ehti käydä läpi kaikki maailman temppukoulut ja taidekerhot, keskimmäisen kanssa oli afrotanssi ja nyt kuopuksen kanssa aloitettiin Kide Sciencen järjestämä tiedekerho kuukausi sitten. Näitä aina viiteen ”opetuskertaan” jaoteltuja kokonaisuuksia järjestetään Helsingissä useammassa eri paikassa, ja meillä kävi tuuri kun tiedekerho löytyi kotikorttelista. Olen sen verran mukavuudenhaluinen, että harrastamisessa on parempi olla matala kynnys varsinkin matkojen suhteen. Ihme ja kyllä, meiltä ei jäänyt geometriaan keskittyvässä Seikkailu Kristallimetsässä-kokonaisuudesta yhtään väliin. Ei ihme kyllä oltu kipeänä, ja kun kerho ei varsinaisesti ole halpa (viisi kertaa kustantaa 85 euroa), oli motivaatio korkealla muutenkin.

Ensimmäiselle kerralla 4-vuotiasta piti vähän painostaa. Hän on hieman hitaasti lämpeävää sorttia eikä mitenkään innostunut konseptista, mutta vähintäänkin rahallisen menetyksen takia kiristin, uhkailin ja lahjoin vastahakoisen leikki-ikäisen mukaan. Onneksi mentiin; vaikka jokaisen kerran alussa lapsille jaettavat tutkijantakit ja suojalasit vähän jännittivät, ne selvästi auttoivat eläytymään tutkijan rooliin. Aikuisille annetaan tutkimusavustaja-rintamerkki. Kerhokerrat seurasivat rutiinia; alkuun jaetaan rekvisiitta, sitten alkupiiri jossa valoa vilkuttava Hoseli-robotti antaa päivän pulman ratkaistavaksi ja sitten siirryttiin erilaisten tutkimusten pariin, joita oli kerrasta riippuen kaksi tai kolme. Näihin tutkimuksiin sisältyi paljon pohdintaa, usein myös askartelua ja aikuisten tehtäväksi jäi tosiaan vain avustaa ja vähän ehkä vihjailla – tai kysyä tyhmiä.

Muutaman kerran jälkeen lapsi alkoi oma-aloitteisesti pitää huolen siitä, että teemme jokaiselle kerralle erikseen sähköpostilla lähetetyt läksyt, joita tapaamisten alussa käytiin läpi. Tulevaisuus näyttää, kuinka paljon viiden 45 minuutin kerhotapaamisen aikana lapselle jäi mieleen muodot, heijastumien logiikka tai veden eri olomuotoihin liittyvät ominaisuudet, mutta pääasia että hän sai vähän haastetta aivotyöskentelyyn ja tilaisuuden askarrella niin, että mun ei tarvitse siivota tai organisoida mitään. Näin aikuisen näkökulmasta jokaista kerhokäyntiä ohjaava tarinallisuus, johon liittyi runsaasti eri hahmoja hassuine nimineen, oli ehkä hieman raskas, mutta nyt nostan kädet ylös: tämän takana on tutkittua pedagogiikkaa, parempi vain kiltisti lapsen kanssa opetella omituisia nimiä ja seikkailujen kiemuroita.

Olin ajatellut, että meille riittäisi nyt tämä viisi kertaa (kevätkaudelle on siis ollut kolme viiden kerran kokonaisuutta, joista me hyppäsimme mukaan toiselle), mutta lapsi vaati saada jatkaa. Niinpä muutaman viikon päästä palaamme tiedekerhoon opettelemaan koodauksen periaatteita. Kaiken kaikkiaan olen tavattoman onnellinen, että voin hienovaraisesti ohjata lapsiani tällaisten laiskalle äidille sopivien harrastusten pariin, sillä vieläkään en kykene kuvittelemaan itseäni jalkapallokentän laidalle kannustamaan.

PÄÄSIÄINEN STADISSA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olin viime viikonloppuna jälleen uuden edessä, kun vietin ensimmäistä kertaa koskaan pitkät pyhät putkeen yksin lasten kanssa. Tai siis yksin ja yksin; kävimme kyllä muiden ihmisten ruokittavana, esikoinen reissasi pariksi päiväksi kummimummillaan, ja sovimme tasaisesti treffejä jokaisen pyhäpäivän pitimiksi. Viime vuonna Semana Santa eli lasten pääsiäisloma kesti viikon, ja nytkin esikoisella oli viisi vapaapäivää putkeen – en ala nyt erikseen purnaamaan siitä miten älytöntä oli pitää lauantaina koulupäivä että lapsi voi olla kiirastorstain kotona, kun koko muu maailma on vielä arkiaikataulussa. Yleensä meillä on pääsiäisenä vähintäänkin yksi perheenjäsen joutunut käymään sairaalassa, joten siinäkin mielessä tämä oli menestys, olimme kaikki jonkun taivaallisen siunauksen ansiosta terveinä!

Lauantaina päätimme seikkailla julkisilla Haltialaan asti: Haltialan kotieläintila on Helsingin kaupungin omistama ”pala maaseutua”, jossa entinen heppatyttö onnessaan ja hänen lapsensa vähemmän onnessaan saivat haistella lannan ja heinän hajua. Kesäkaudella lehmät, kanat, lampaat ja possut saavat paistatella päivää pihalla, mutta pääsiäisenä yleisö saa mennä ihailemaan melko vastasyntyneitä karitsoja kolmen päivän ajan. Me saavuimme paikalle lauantaina lähes heti ovien avauduttua ja jonotimme vartin verran, että pääsimme ihmettelemään pieniä eläimiä. Ehkä hieman groteski ajatus, että nuo suloiset karvapallot kuuluivat aika monen pääsiäispöytään, mutta sellaistahan se on.

Haltialan pihalla oli poniratsastusta (jonne kärsivälliset kakarani eivät jaksaneet jonottaa), pieni leikkipuisto, mahdollisuus grillata omia nakkeja ja Wanha Pehtoori-ravintola, josta me nappasimme mukaan munkit ja pillimehut (jotka olivat ihan kohtuuhintaisia), kun emme jaksaneet odottaa hodareita tunnin verran. Busseilla 615 ja 614 pääsee suhteellisen lähelle, myös 4-vuotias jaksoi reippaasti kävellä reilu puoli kilometriä maatilalle pysäkiltä. Meille normaalisti Viikki lehmineen on huomattavasti lähempänä kun tahdomme larpata maaseutua, mutta suuresta suosiostaan huolimatta tunnelma oli oikein leppoisa. Ehkä se oli se maaseutumaisuus.

Tänään päätimme suunnata etelään, eli Pokemon-jahtiin Suomenlinnaan. Lapseni marssisivat iloisesti vaikka hiilikaivokseen jos lupaisin, että saavat pelata siellä Pokémon Go’ta, ja nyt he olivat valmiina ovella hatut päässä hyvissä ajoin ennen lähtöaikaa. Suomenlinna on kyllä aina yhtä ihana, keväällä kylmyyden kestää siitä hyvästä että kesäkautta varten puunattavan puuveneet tuoksuvat ihanasti just siltä tervalta, jonka perään olen blogissa ennenkin haikaillut. Sen lisäksi Suokin ravintolatarjonta tuntuu kasvaneen viime vuosina hurjasti, joskin me suosiolla syötiin mantereella kun kahvilassa karjalanpiirakka maksoi kolme euroa. Sikamaista. Sen sijaan kadun ensimmäiset torimansikat maistuivat erittäin herkullisilta.

Unohdin tietenkin kysyä lapsilta, mitä mahtavia Pokemoneja he saivat reissulla napattua. Koko ajan jännitti, että putoavat jonnekin koloon tai vallihautaan, mutta emme selvästikään olleet ainoa seurue etsimässä Onixeja. Joku pikakurssi pitäisi varmaan tämänkin harrastuksen tiimoilta käydä. Heitä kiinnostivat myös kaikki Suomenlinnan museot, joten vähän lämpimämpien kelien koittaessa uusi keikka! Ja vaikka olikin yllättävän helppo ensimmäinen pitkä juhlapyhä yksin lasten kanssa, niin ah, huominen arki on niin tervetullut!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

P4220898.jpg