ENSIMMÄINEN SYNTTÄRIKUTSU ESPANJASSA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tunti sen jälkeen, kun olin julkisesti avautunut jatkuvasta ulkopuolisuuden tunteestani, pirisi puhelin. Whatsappiin oli ilmestynyt esikoiselle (jonka suht kansainvälinen nimi oli kirjoitettu todella liikuttavalla tavalla väärin) kutsu luokkakaverin syntymäpäiväjuhliin! Mikä ilonaihe 7-vuotiaalle, mikä helpotus äidilleen, jolla on kaikenlaisia kauhuskenaarioita mielessä koskien lapsen sopeutumista ryhmään, joka on ollut pääosin yhdessä jo 3-vuotiaasta asti. Pikainen kiitos kutsusta sankarittaren äidille: Juhlat olisivat jo ylihuomenna, joten ihan kauheasti ei jäänyt aikaa valmistautua henkisesti ekoihin espanjalaisiin kaverisynttäreihin. Ei nyt fyysisestikään: lahja haettiin vartti ennen juhlia ja juuri kaupasta ostetut juhlavaatteet vaihdettiin juhlapaikan parkkipaikalla.

Ensimmäiseksi piti selvittää juhlien pitopaikka. Kutsussa luki ytimmeekkästi ”La Tribus”, joka ei sanonut mulle yhtään mitään – vähän sama kuin joku ulkopaikkakuntalainen saisi Helsingissä kutsun Leikkiluolaan. Googlettamalla selvisi, että kyseessä on sisäleikkipuisto (jonka olemassaolosta en edes tiennyt) noin 15 minuutin ajomatkan päässä kotoamme. Sitten alkoi lahjapohdinta. Kyselin neuvoja opettajia myöten, ja sain ympäripyöreitä vastauksia peleistä ja vaatteista, ja neuvon laittaa mahdollisesti kuitti mukaan jos tuote pitäisi vaihtaa. Me päädyimme ostamaan juhlien teemaan sopivia kyniä ja vihkon. Päivänsankari sai tosi paljon vaatteita, esimerkiksi nahkaisen minihameen, lahjaksi ja meidän noin 15 euron arvoinen lahja tuntui vähän vaatimattomalta, kun monet toivat ihan valtavia paketteja. Ei kuitenkaan juuri lainkaan leluja.

PA183370.jpg

Olin etukäteen kysynyt, onko aikuisilla tapana jäädä juhliin mukaan (”valvomaan”) ja sain hyvin kryptisen ”jotkut jää, toiset ei”-vastauksen. Suurin osa vanhemmista tosiaankin jäi, mitä nyt monet viihtyivät tupakalla suurimman osan ajasta. Olin itse taktikoinut ja ottanut läppärin mukaan, jotta voisin tehdä kouluhommia. Se kuitenkin torppattiin nopeasti, kun O:n luokkakaverien äidit tulivat hakemaan mut ”aikuisten pöytään” (johon oli siis järjestetty aikuisille naposteltavaa). Keskustelut käsittelivät mm. kauneusleikkauksia ja laihdutusta, enkä ymmärtänyt aksenttimuurin takia puoliakaan. Mitään kursailua ei harjoiteltu, muut vanhemmat tilailivat juomaa ilmeisesti juhlien järjestäjän piikkiin ja juoruilivat omiaan, esimerkiksi mitään apua ei erikseen käyty tarjoamassa ja paikan päällä hääräsi lähinnä väsyneen näköinen isoäiti.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Myös muut vieraat toivat kakkua ja leivoksia tarjolle, eikä sisäleikkipuisto selvästi ollut kovin tarkka siitä mitä syötiin ja missä syötiin. Sellaista suomalaista ”ite tein”-kulttuuria ei näkynyt vaan kaikki ruoanlaitto oli ulkoistettu. Itsekin kuulun siihen koulukuntaan, jolla ei riitä aika, energia tai taidot yksisarviskakkuihin jne. Puisto itsessään oli huomattavasti pienempi kuin suomalaiset, ja siellä oli varattu tilaa useammalle juhlaseurueelle. Ja nyt keskiviikkoiltanakin paikan päällä oli ainakin neljä syntymäpäiväporukkaa juhlimassa.

PA183329.jpg

Tavanomaisen riehumisen lisäksi ohjelmanumerossa oli sisäleikkipuiston henkilökunnan ohjaamaa aartenetsintää ja lastenhuudatusta, sen lisäksi Minni Hiiri kävi tanssittamassa lapsia. Aikuisetkin pakotettiin välillä tanssilattialle lastensa kanssa. Esikoinen oli varsin järkyttynyt tanssimisen määrästä, mun jäykkä suomalaislapseni. Metelin määrä on vakio, ja lapset olivat juhlien jälkeen hysteerisiä ja hikisiä kuten kuuluukin. Kakku leikattiin viime metreillä eikä lahjapusseja jaeltu. Lapset saivat pitkälti rällästää keskenään kun aikuiset sosialisoivat – eli monella tapaa sama meininki kuin niissä suomalaisissakin synttäreissä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

KUHERRUSKUUKAUSI KAUPUNGISSA

Ennen kuin lähdettiin juhannuksena Espanjaan, vietettiin varsin kiireinen kuherruskuukausi tuon entisen kotikaupungin kanssa. Meillä oli ainakin kilometrin mittainen to do-lista, mutta ei ehditty toteuttaa edes puolia. Onpahan tekemistä tuleville Suomen-lomille! Sen verran saatiin kuitenkin muuttojärjestelyiden ohessa aikaiseksi, että Vintin lisäksi käytiin Korkeessa, Päivälehden museossa sekä saaristoristeilyllä.

Mustikkamaalla sijaitseva Korkee on ollut meidän perheen kestosuosikki jo kauan. Se toimi jälleen erinomaisesti, vaikka 2-vuotias tarvitsi melko paljon apua kolmannella, eli vaikkeimmalla näille alle 100-senttisille suunnatuista radoista. Se ei silti menoa hidastanut, tyypit jaksoivat juosta kolmea rataa läpi niin monta kertaa että sekosin laskuista. Jälleen kerran ei voi kuin kiitellä henkilökunnan hyvää asennetta ja ihan kohtuuhintaista, liikunnallista ajanvietettä. Korkee, jossa riittää aikuisillekin kiivettävää, on auki lokakuun loppuun asti – lämmin (tai ei ehkä enää niin lämmin, mutta suuri!) suositus!

pampula-korkeessa.jpg

päivälehden-museo.jpg

Yksi meidän perheen luottokohteista Helsingissä on ollut Päivälehden museo, jossa on vielä viikon verran käynnissä näyttely Viisi ihmeellistä aarretta – seikkailu oppikirjojen kuviin. Museon pysyvien näyttelyiden rinnalla on ollut aina nämä vaihtuvat lastennäyttelyt, jotka ovat aina toiminnallisia ja huolella rakennettuja. Tällä kertaa meidän pojat pitivät kuitenkin näyttelyä tylsänä ja se tuntui olleen pettymys (odotukset olivat korkealla aikaisempien kokemusten perusteella), mutta menisiköhän se sen piikkiin että olivat vähän kohderyhmää nuorempaa? Aikuinen kyllä arvosti näyttelyn visuaalisuutta, mutta toisaalta siellä saattoi tulla yliannostus tekstiä, kuvaa ja tekemistä. Tällä kertaa lapset juoksivat jutut läpi ja halusivat jäätelölle.

päivälehden-museo-helsinki.jpg

museo-lapsille-helsinki.jpg

Meidän Suomen kotimme maisemaan kuului erottamattomasti oman uimarannan ohitse lipuvat turistilaivat, ja joka kesä puhuimme sellaiselle menevän ja asettuvamme turistien rooliin. No, nyt kun alkoi olla viimeinen tilaisuus sille niin suuntasimme Herttoniemenrannasta Kauppatorille ja valitsimme kahdesta isoimmasta saaristoristeilyjä tarjoavasta laivasta sen, joka olisi ohittamassa meidän kotikulmamme. Ei yhtään menovinkkipostausta ilman valitusta hinnasta, mutta kyllä taas kirpaisi kaksi aikuista ja kolme 2-7-vuotiasta laste…65 euroa, 1,5 tunnin risteily! Auts! Hinnasta kitisemisen lisäksi täytyy valittaa, että sekä Royal Linen että IHA-Linesin verkkosivuilta saatava informaatio risteilyistä on ihan onnetonta. Noh, löydettiin laivaan ja risteiltiin. Kesäkuun alussa kannella kävi liian kylmäksi, mutta tunnin saaristossa kiertelyn jälkeen saavutettiin vihdoin Herttoniemenranta ja päästiin vilkuttamaan (melko tyhjälle) uimarannalle, aivan kuten meillekin aina vilkutetaan.

herttoniemenranta-mereltä-käsin.jpg

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ehkä ensi kerralla pojat jaksavat paremmin vain istua ja ihailla maisemia. Aika nostalginen olo laivalla tuli. Ja nyt näitä kuvia katsellessa: ei ole kovin montaa parempaa asiaa kuin kesäinen Helsinki. Kotiseuturakkaus, olkootkin että olen syntyperäinen tamperelainen, sykkii juuri kesä-Stadiin, jossa tuntuu olevan rajattomat mahdollisuudet elää ikimuistoinen kesä. Kaikkia näitä aktiviteetteja ehtinee tehdä vielä hetken ennen kuin vuosi vaihtuu virallisesti ehtoopuolelleen, tai sitten laittaa korvan taakse ensi kesää varten. Sehän on jo, öhm, 9 kuukauden päästä!

väsyneet-veneilijät.jpg

purjeveneet-itämerellä.jpg

ONNEKSI LOMATKIN LOPPUVAT

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ehkä näitä huolettomia rantapäiviä tulee vielä ikävä mutta… ei ihan heti. Kyllä on näin loppua kohden erityisesti alkanut tuntua tämä 3,5 kuukauden pakollinen kesäloma aika pitkältä. Jos olen joskus vähän kadehtinut perheitä, jotka purjehtivat vuosia maailman merillä niin nyt tiedän, että meistä ei olisi siihen. Ei sillä, että osaisimme purjehtia tai meillä olisi moiseen irtiottoon varaa, mutta emme vain kestäisi keskenämme yhtään pidempää merietappia. Nyt olemme nauttineet toistemme seurasta aivan tarpeeksi ja isot pojat ovat, kaikesta jännityksestä huolimatta, enemmän kuin valmiita aloittamaan koulunsa tänään. Ja minä… minä ikävöin heitä viiden tunnin ajan luultavasti paljon vähemmän kuin ajattelin.

Olen aina viihtynyt lasteni kanssa – tuntuu itsestäänselvyydeltä, mutta ei se sitä aina ole. Mutta tämä espanjalaisten syyskuun puoliväliin asti venytetyn kouluunpaluun odottelu on ollut hetkittäin melkoista vesikidutusta. Meille piti tulla auto jo elokuussa, mutta koska kaikki tapahtuu mañana niin ei meillä autoa ole vieläkään. Ensi viikolla kuulemma. La Línean julkinen liikenne ei mitenkään huimaa päätä ja toisaalta turistimassat ovat tukkineet tien Gibraltarille. Eikä sielläkään niin älyttömän paljon tekemistä ole. Joten uskokaa tai älkää, kun on yli kaksi kuukautta kehittänyt kolmelle lapselle aktiviteetteja muutaman leikkipuiston ja yhden, olkootkin että aika pitkän, hiekkarannan pohjalta niin olen tosi toiveikas että kaikki tarinat siitä, kuinka koulunaloitus imee lapsesta mehut pitää paikkansa.

Koulussa tietenkin parasta on se, että pojat saavat vihdoinkin oman ikäistä seuraa, joutuvat väkisinkin opettelemaan espanjaa (vaikka heillä on vakaa suunnitelma opettaa koko muu koulu puhumaan suomea), itsenäistyvät viiden tunnin ajaksi elämään omaa elämäänsä. Pikkuveli ei vaikuta siltä, että esikoulun ekan ikäluokan väliin jääminen harmittaisi, hän on rajallisella sanavarastolla ilmaissut olevansa oikein tyytyväinen siihen, että saa leikkiä rauhassa pikkuautoilla päivisin. Toivon, että tähän päättyy se jatkuva nahina siitä yhdestä legoukosta ja liiallinen ruudun tuijotus ja ne ”ei oo mitään tekemistä” mutinat kolmiäänisenä. Huomaatteko, edes kaikki kouluun liittyvä angsti ei vedä vertoja sille miten paljon voi perheenkeskeinen laatuaika alkaa ahdistaa kun sitä on liikaa?

En oikein ole perillä siitä, millaista meidän arki koululaisten kanssa sitten lopulta on, mutta maltan oikein hyvin odottaa joululomaa, joka lienee seuraava pidempi aika yhdessäololle. Olen oikein hullutellut ja varasin lennot Lontooseen, josta reissaan ystävän luo Brightoniin pitkäksi viikonlopuksi tämän kuun lopussa,  ja Madridkin kutsuu lokakuussa (koska en ole vieläkään treenannut siellä olevalle puolimaratonille voi olla, etten palaa blogin pariin enää marraskuussa). Vasta kun sellainen omituinen helpotuksen aalto alkaa vyöryä yli – vaikka siinä mukana on jännitystä, huolta ja ripaus pelkoakin lasten puolesta – niin ymmärrän miten helppoa viimeinen puoli vuotta Suomessa oli, kun esikoinen huiteli kaveriensa kanssa pitkin puistoja ja aina välillä oli veljensä kanssa kaksin kotipihalla. Nyt kun napanuora on taas kiristynyt erilaisen kulttuurin takia, on ihanaa että joku vapauttaa mut vanhemmuuden vastuusta viideksi tunniksi. Tai no, ainakin kaksi kolmasosaa kevenee.

MI PITUFO ESPAÑOL

Jos pitäisi jotenkin arvioida, kelle tämä kotimaanvaihto on ollut helpoin homma niin kyllä se on tuo meidän taapero. Kohta kolmevuotias on niin espanjalaista että. Hän vaatii aamupalaksi ”thulloo” eli churroja, ja hänelle pitääkin niistä ostaa kokonaan oma annos. Hän on jäänyt koukkuun niihin pieniin punaisiin Babybel-juustoihin ja herää öisinkin huutamaan ”huuhtoa!”. Muutenkin tuollaiselle rasvasta ja suolasta pitävälle lihansyöjälle tuntuu tämä välimerellinen ruokavalio sopivan hirveän hyvin. Hän itsessään sopii myös paikallisten itikoiden ruokavalioon ja on säälittävän syöty, äidin pieni ruttotautinen, mutta ei ole erityisen häiriintynyt itikanpuremistaan. Ehkä siksi, että täällä saa lempiallergialääkettäni Aeriusta apteekista ihan pyytämällä ja se on auttanut öihin. Sivuvaikutuksena voi väsyttää – jes.

Väsymyksestä puheenollen, espanjalaiseen vuorokausirytmiin sujuvasti siirtynyt taapero on ottanut vuosi sitten hylkäämänsä päiväunet takaisin ohjelmaan ja menee nyt täysin vapaaehtoisesti nauttimaan keskipäivän siestan (kunhan olemme ensin lukeneet muutaman kerran hänen lempikirjansa Pulmu reissaa, josta toivoisin Juliaihmisen kirja-analyysia). Hän nukkuu aamuisin pitkään ja iltaisin jaksaa valvoa suunnilleen kymmeneen, eli siihen asti kun normaalit espanjalaislapset vasta lähtevät iltaulkoilulleen. Öistä ei kannata puhua.

Hän rakastaa meressä kellumista ja onkin omaksunut epäurheilullisen tavan vain roikkua jonkun käsillä ja leijua aaltojen mukana. Mahtava tyyli, joskin vähän hankala kun samalla pitäisi pitää huoli, etteivät isoveljetkään huku. Hän nauttii suunnattomasti saamastaan huomiosta, jota vaaleatukkainen pallero saakin ihan kiitettävästi. Olen kirjoittanut tästä kyllä aiemminkin: hän on viettänyt ison osan elämästään täällä ja tien päällä, eikä toisaalta ehtinyt kiintyä Suomeen kuin vain kahden vuoden ajan. Joudunkohan jatkossa kaivamaan hänestä niitä suomalaiseksi miellettyjä ominaisuuksia? Joka tapauksessa on hauskaa, kun siinä missä minä olen viikon verran stressannut käytännön asioita ja isommat pojat toipuneet matkustamisen ja maiseman vaihdon aiheuttamasta väsymyksestä, tuo yksi metrin mittainen on ottanut paikan heti omakseen.

Otsikon pitufo tarkoittaa muuten sanakirjan mukaan joko smurffia, pientä lasta tai poliisia. Tämän uuden sanan opin, kun Google mapsia tutkiessa (ei tässä mitään asunnonvaihtoa ole ilmassa…) löysin potentiaalisen kodin vierestä Centro de Pitufon. Olen luottavainen, että kyseessä on lastentarha…

OLYMPUS DIGITAL CAMERA