LONTOOPÄIVÄN PLUSSAT JA MIINUKSET

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Viikko sitten vietettiin maanantaita sateisessa (tietenkin!) Lontoossa. Olimme saapuneet Englantiin lauantaina: lentäminen suoraan Gibraltarilta on yhä huomattavan helppo ja halpaa, meiltä oli suorat lennot 140 euroa ja matka-aika, reilu 2 tuntia, on todella inhimillinen. Mutta matka Gatwickin lentokentältä keskustan Pizza Expressin kautta upealle maaseudulle kestikin sitten noin kahdeksan tuntia, joten sunnuntai vietimme landella hengaillen, keilaten, leikkien ja minä loikin mudassa hyvien valokuvien perässä.

Maanantaina suuntasimme taas noin 40 minuutin junamatkan Lontooseen. Koska aikaa oli varsin rajallisesti, olimme sopineet listalle British Museumin, Disney-kaupan sekä kaksikerrosbussin. Aloin kyllä viime hetkellä miettiä, olisiko British Museum – yksi omista lapsuuden suosikeistani – pitänyt vaihtaa Science Museum käyntiin, sillä Science Museum on kuulemma lapsille aivan huikean hieno ja toiminnallinen kokemus. Muumiot kuitenkin voittivat. Sitten lyhyt ja ytimekäs listaus siitä, millainen oli noin 10 tuntia Lontoossa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

+ Tarjonta tekemisen suhteen. Jos kaupungissa asuu lähes 9 miljoonaa ihmistä, ei sitä kierretä päivässä eikä varmasti edes viikossa. Jo pelkkään British Museumiin olisi saanut uppoamaan pari vuorokautta. Tylsähkön La Línean jälkeen runsaudenpula tuntui ihanalta. Seuraavalle kerralle jäivät se bussiajelu (onneksi doubledeckereillä voi ajella myös Gibraltarilla, joten tämän ohjelmanumeron ohitus ei aiheuttanut suurempaa draamaa), kierros London Eye-maailmanpyörässä, Tower Bridge ja niin moni muu nähtävyys ja tehtävyys.

-Kaaottisuus. Onneksi 7-vuotias on jo sen ikäinen, että hän liikkuu nohevasti itse metron porteista ja sukkuloi ihmisten keskellä, mutta varsinkin ruuhka-aikaan matka juna-asemalta Gatwickin lentokentälle oli melkoinen koettelemus (länsimaisen ihmisen ongelmia, tiedän). Sisäänpääsy metroasemalle suljettiin suoraan nenän edestä liiallisen ruuhkan takia ja siirtymät kestivät off-peak aikoinakin todella kauan. Esikoiselle nousivat pettymyksekyyneleet silmiin kun Big Ben oli täysin paketissa eikä hän päässyt näkemään kuuluisaa kellotornia, itseäni lievästi ahdisti vartijoiden ja erilaisten turvallisuusihmisten raskas aseistus, joka tietenkin on varsin ymmärrettävä viime aikojen tapahtumien jälkeen.

+ Britit. Paitsi että rakastan kuivaa huumoria ja sellaista tietynlaista ylhäistä pidättyväisyyttä, niin ne käytöstavat! Täällä Etelä-Espanjassa ollaan kyllä ystävällisiä ja iloisia, mutta ei juuri huomioida muita ihmisiä. Lontoossa taas siellä ruuhkametrossakin muistettiin käytöstavat, odotettiin omaa vuoroa ja oltiin kohteliaita. Asiakaspalvelu oli hetkittäin vähän ”off”, esimerkiksi ravintolassamme ja museokäynnillä, mutta pääasiassa teki vain mieli halailla näitä hieman varautuneita, mutta sopivan ironisia brittejä. Kyllä, yleistän nyt todella kovasti.

– Hintataso. Eihän tästä saisi valittaa, kun on itsestäänselvää ettei Lontooseen mennä säsätöbudjetilla, mutta vaikka emme shoppailleet (koska 7-vuotias varsin napakasti ilmoitti että yhteenkään vaatekauppaan ei mennä, ja koska hän oli oikeassa, suostuin) ja ravintolassa syöminen oli ihan kohtuullisen hintaista, niin kaikki muu tuntui maksavat. Parissa päivässä juna- ja metrolippuihin meni ainakin sata euroa, enkä sinällään tahdo tästä valittaa koska pääsimme liikkumaan paikasta toiseen… mutta valitan kuitenkin. Muuten ramppaisimme Lontoossa varmaan kaiken aikaa, mutta lentolippujen hinta triplaantuu heti kun poistumme edes kentältä.

+ Museot. Vaikka tämä nyt menee samaan kategoriaan noin yleisesti aktiviteettien kanssa, niin en pääse yli siitä, miten upea museotarjonta kaupungissa on. Vaikka eräs paikallinen olikin hämmästellyt, miksi British Museumia sanotaan brittiläiseksi: ”siellähän on vain tavaroita, mitä olemme varastaneet muilta kulttuureilta!”. Noh, meillä oli alun perin tarkoitus keskittyä lähinnä muumioihin mutta harhailimme lopulta läpi lähes koko museon (koska olimme liian laiskoja tutustumaan pohjakarttaan ennen kuin eksyimme…). Ja tämä oli ilmainen (paitsi narikkamaksu), kunnes pääsin museokauppaan…

-Ruokatarjonta. Olin hieman yllättynyt, että jopa Oxford Streetin kulmilla oli melkein mahdotonta saada pubiruokaa iltapäivällä. Luulin, että keittiön sulkeminen lounas- ja illallisajan välillä olisi vain espanjalainen ilmiö, mutta me kiersimme turhaan aika monta pubia fish and chipsien toivossa. Lopulta löysimme astetta siistimmän ”hipster-pubin” Adam & Even, joka oli ”ihan okei”. Annokset olivat isoja ja kohtuuhintaisia, fish & chipsin kalalla oli täydellinen olutkuorrutus ja lapsiin suhtauduttiin mukavasti. Kuitenkin tarjoilu oli hidasta ja vähän sellaista huolimatonta, ja paikan fiilis hieman kalsea. Nyt täytyy sanoa, että jos ei oltaisi oltu vähän oudolla aikataululla liikkeellä paluulennon takia, olisimme varmaan panostaneet syömiseen enemmän enkä siitä silloin varmasti murisisi.

+ Matkaseura. Tämä nyt on vähän ”ulkolontoolaista”, sillä toin oman seuralaisen mukanani ja tämä olikin ensimmäinen oikea äiti-poika-matka. Ja miten mahtavaa olikaan reissata lapsen kanssa, joka jaksoi valittamatta kävellä ja kiertää ympäri Lontoota, istua junassa ja metrossa, ihmetellä, kysellä (ja vielä kuunnella vastaukset!) ja miten superinnoissaan hän oli kun pääsi lopuksi vielä lelukauppaan. Sata sydäntä tähän.

-Meghan & Harry-lautasia ei ollut vielä saatavilla! Hitto. Olin toivonut, että mukaan olisi tarttunut jotain krääsää ennen kuninkaallisia häitä toukokuussa. Noh, ehkä ihan hyvä näin – tuli niistä ”käsimatkatavaroista” noottia kotimatkalla jo muutenkin.

COCO

Mikä shokki; Coco, Disneyn uusin animaatio, tulee ensi-iltaan Suomessa vasta perjantaina! Olen tietenkin kuvitellut, että kaikki ovat sen jo nähneet, sillä Espanjassa se on ehtinyt pyöriä elokuvateattereissa ja jo poistuakin ohjelmistosta. No, olette onnekkaita, sillä nyt voitte lukea erittäin ajankohtaisen mielipiteeni elokuvasta (ja muutamasta muusta asiasta) juuri sopivasti ennen kuin viette koko perheen elokuviin. Varoitus: teksti sisältänee paljastuksia ja spoilereita paitsi Cocosta, myös suunnilleen kaikista Disneyn elokuvista sitten Dumbon.

Coco-Movie-2017-Pixar-Box-Office-Predictions-Week_t560

Cocon juoni lyhyesti: pienessä meksikolaisessa kylässä asuva Miguel elää, kuten kulttuuriin kuuluu, tiiviisti useamman sukupolven kesken. Perheellä on menestyvä kenkäyritys ja yksi ehdoton periaate: ei musiikkia! Luonnollisesti Miguel rakastaa musiikkia ja erityisesti kitaransoittoa ja ihailee menneiden aikojen tähteä Ernesto de la Cruzia. Kapinoidessaan perhettään vastaan, yrittäessään osallistua kykykilpailuun Erneston hautakammiosta varastetun kitaran kanssa, joutuu Miguel seikkailulle tuonpuoleiseen Día de los Muertos-päivänä, jolloin vainajien odotetaan tulevan käynnille – herkuttelemaan haudoille tuoduilla ruoilla, katsomaan sukuaan. Miguel jää uppiniskaisuutensa takia jumiin kuolleiden valtakuntaan, jossa hän päätyy metsästämään paitsi kauan sitten perheensä hylännyttä isoisoisäänsä myös Ernesto de la Cruzia. Mukana on uskollinen koirakaveri, ja loppu on onnellinen. Vaikka nyt lähetän nöyrän pyynnön sinne Disneyn studioille: EI ENÄÄ YHTÄÄN ELOKUVAA JOSSA IHANA ISOÄITI KUOLEE. Kiitos.

d13b5c4ca9e8e763316c413df9300d88

Aikuisille elokuvan juoni on ennalta-arvattava, mutta lapset vaikuttivat oikein kiinnostuneilta. En tietenkään voi olla vertaamatta tätä Disneyn muihin viime aikaisiin onnistumisiin kuten Moanaan ja takuulla itkettävään Inside/Outiin. Myös se Cars 3 oli paljon parempi kuin odotin trailerin perusteella. Tässä oli paluuta perinteisempään Disneyyn, sillä pahis oli ihan oikea pahis, ilkeä ja viekas, suoranainen murhaaja. Mutta vaikka tapahtumien ympäristö oli pääasiassa tuonpuoleinen, se ei ollut lainkaan ahdistava tai pelottava. Luurankoihin tottui nopeasti ja elokuvan visuaalisuus – värit, kuviot, upeat yksityiskohdat ja koristeellisuus – luovat sopivan epärealistisen tunnelman. Yleisön 3-,5- ja 7-vuotiaat vakuuttivat, ettei mitään erityisen pelottavaa elokuvassa ollut eikä se tullut esimerkiksi uniin perästä käsin.

Itsehän olen jättänyt vuosituhannen alkupuolella sydämeni Väli-Amerikkaan, ja erityisesti juuri Guatemalaan ja Meksikoon. Tosin hävettää myöntää, että kun kaksikymppisenä olisi ollut tilaisuus nähdä Día de los Muertosin perinteet paikan päällä Oaxacan maakunnassa, en tiennyt koko päivästä mitään ja ihmettelin vain kaljapullo kädessä kynttilöiden ja asujen kanssa kulkevia paikallisia. Nyt nolottaa. Mutta koskaan ei ole liian myöhäistä sivistää itseään. Tosin nykyisessä maailmantilassa aina mietin, millainen riski on lähteä käyttämään (lasten)elokuvan aineistona jonkun ”toisen kulttuurin” (tässäkin tapauksessa ohjaaja on amerikkalainen, valkoinen mies ilman latinotaustaa) historiaa. Tätä mietin jo Moanan kohdalla. Ja nytkin yritin googlata Disney cultural appropriation, tosin laitoin sen sittenkin vahingossa Google Mapsiin enkä päässyt kovin pitkälle. Mm. New York Times on käsitellyt juuri sitä, onko Coco OK.

images

Sekä minä että esikoinen pyyhimme elokuvan lopuksi silmäkulmia. Siinä on siis luvassa takuuvarmaa itketystä aikuisille, joskin Pixarin studioiden tapaan myös hirveästi huumoria. Ihan Inside/Outin kaltainen elämys Coco ei ollut, mutta toiminnallinen seikkailu josta ei puuttunut kiehtovia elementtejä. Kuoleman esittäminen normaalina ja jopa runollisena, sekä vaihtoehtoisen ”mitä kuoleman jälkeen tapahtuu”-skenaarion esittäminen oli tervetullutta myös meidän perheessä, jossa lapset aika usein keskustelevat siitä syntyvätkö uudestaan meritähtenä vai kameleonttina. Vaikka musiikilla oli tässä elokuvassa todella suuri merkitys, se ei jostain syystä uponnut ihan samalla tavalla kuin Moanan soundtrack. Silti hienoa ja pahensi vain Meksikon ikävää entisestään.

Käykää siis katsomassa Coco. Meillä se toimi myös nuorimmalla, joskin ne tunnepuolen asiat iskivät parhaiten esikoiselle. Koko yleisö kuitenkin jaksoi hyvin alusta loppuun eikä kielimuuri häirinnyt kauheasti – toivon, että espanjankielisiä paloja on säästetty myös suomalaiseen versioon. Se, mistä olen ollut tasaisesti tosi iloinen nähdessäni näitä uusia Disney-elokuvia on niiden maailmankuva, jossa pojat ja tytöt voivat olla vain kavereita eikä mitään romansseja ole pakko änkeä, puhumattakaan siitä että sankaruus ei ole yksiulotteista tai vain toiselle sukupuolelle sallittua. Tämä hankitaan ehdottomasti DVD:nä kun se ilmestyy.

images-1

PALLOMEREN VARMA OSUMA

Pari viikkoa sitten sunnuntaina olimme juuri selvinneet aivan jumalattoman pitkästä flunssaputkesta siihen pisteeseen, että koko perhe oli jo silleen terve että kehtasi jo liikkua ihmisten ilmoilla. Kukaan ei enää vuotanut tauotta räkää, yskinyt limaklönttejä tai muutakaan ihastuttavaa, mikä meitä oli marraskuusta asti vaivannut. Mitä tekevät kaikki fiksut ihmiset, kun juuri on selvitty monen taudin kiertueesta? No lähtevät tietenkin SISÄLEIKKIPUISTOON! Onko parempaa tapaa saada varmasti uusi tartunta? Ajoituksesta erityispalkinto jo siksi, että itse olin lähdössä kolmen päivän päästä lentämällä Barcelonaan.

P1143609.jpg
Säännöt, joita kukaan ei noudata (paitsi lapset ei vetäneet sentään röökiä)

Olimme käyneet jo yhdessä sisäleikkipuistossa esikoisen kanssa synttärijuhlien aikaan, ja se oli ollut ihan mielenkiintoinen kokemus. Nyt päätimme ajaa tunnin matkan päähän Esteponaan, joka on jo virallista Aurinkorannikkoa ja jopa ihan eri maakunnassa. Paikan nimi on Mundo Mania, ja jo nimi kyllä kuvasi sitä aika hyvin. Ottaen huomioon, että sisäänpääsy oli kympin luokkaa per lapsi, niin kyseessä oli yllättävän pieni paikka näin talviaikaan. Pihalla oli kahluuallas, trampoliineja ja muutama leikkipaikka, mutta sisällä vain yksi jättimäinen kiipeilyalue sekä taaperoille oma paikkansa. MUTTA mikä tärkeintä: VIINIBAARI AIKUISILLE! Ja pöytiin tarjoilu, eli saattoi samalla siemailla kylmää valkoviiniä ja katsoa välinpitämättömästi kun oma lapsi putoili kiipeilyseinältä…

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Sunnuntai-ilta oli tietenkin surkein ajankohta mennä sisäleikkipuistoon. Paikka oli aivan täynnä. Mua alkoi naurattaa jo pihalla, kun parkkeerasimme meidän ei-kovin-upeaa Skoda-farkkua sinne Porschen ja BMW:n katumaastureiden väliin. Sisällä alemmuuskompleksi paheni, sillä paikalla oli erityisesti venäläiset perheet hyvin edustettuina ja varmasti enemmän kauneusleikkauksia yhdessä tilassa mitä olen ikinä nähnyt. Ja sitten me tultiin verkkareissa ja päästettiin kolmikko vapaiksi… Kuopus oli kymmenessä minuutissa Suomi-Venäjä-väännössä pallomeressä, jossa kolme itänaapuria pommitti 3-vuotiasta, joka onneksi piti puolensa. Tosin pakeni paikalta ja lähti haastamaan riitaa marokkolaisten kanssa.

Visiitti kesti tunnin. Paikan akustiikka oli aivan kamala – ja Suomessa siis en varsinaisesti nauti HopLopeista tai Leikkiluolista, mutta nyt kyllä katse harhaili sinne viinibaarin suuntaan aika monta kertaa. Ehkä joku rauhallinen tiistaiaamu sitten… Tuolla myös aikuisen oli melkoisen vaikea lähteä jälkikasvun mukaan seikkailemaan, ja vaikken erityisesti nauti niissä muovikankaalla päällystetyissä putkissa mönkimisestä, niin tykkään kuitenkin olla vähän enemmän läsnä. Tai sitten vaan heittäydyn ihan paikalliseksi ja haen sen cocktailini ja odotan, koska ensimmäisen kerran tarvitaan laastaria.

Ja siis, totta kai. Kolme päivää visiitin jälkeen, matkalla lentokentälle, keskimmäinen oksensi autossa. Pistettiin matkapahoinvoinnin piikkiin. Lauantaina laattasivat loput. Jatkossa leikitään rannalla.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

JUHLA-AMATÖÖRIT LIIKKEELLÄ

Kirjoitin meidän ensimmäisistä espanjalaisista synttäreistä jokin aika sitten, kun esikoinen pääsi luokkatoverinsa 7-vuotisjuhliin. Pian sen jälkeen mut lisättiin keskimmäisen eskariluokan Whatsapp-ryhmään (josta voisi kirjoittaa ihan oman postauksensa…) ja sitten alkoikin kutsuja tulla joka viikonlopulle. Täällä on selvästi tapana, että ainakin nämä nuoremmat kutsuvat koko luokan, eli tässä tapauksessa 25 lasta, juhliinsa. Todella ihanaa siinä mielessä, että ketään ei jätetä ulkopuolelle. Todella kamalaa siinä mielessä, että juhlat koettelevat jo hieman kuuloaistia. Me olemme nyt olleet muutamana viikonloppuna ainakin kerran 5-vuotissynttäreillä. Tänäänkin olisi ollut, mutta keskimmäinen päätyi korvatulehdusepäilyn kanssa lääkäriin hippaloinnin sijaan.

Nyt kolmien juhlien jälkeen alan jo osata protokollan. Ensin kutsu laitetaan koko Whatsapp-ryhmään lähinnä tyyliin ”X:n synttärit silloin ja silloin täällä ja täällä”. Sitten kaikki vastaavat yksitellen ”Cuenta con X!”. Mitään muuta ei kysellä, paitsi ehkä viikkoa ennen juhlapäivää vielä varmistetaan että ovatko kaikki tulijat ilmoittautuneet. Sitten juhlapäivänä paikalle saavutaan ainakin vartin verran myöhässä, ja on ihan okei tuoda mukana sisarukset ja jopa isovanhemmat ilman erillistä ilmoitusta. Tämä on ollut tietenkin kuopukselle kiva juttu, koska nyt hän on päässyt mukaan bakkanaaleihin. Juhlapaikka on aina vuokrattu tila, joko HopLop-tapainen sisäleikkipuisto kuten esikoisen ekoilla juhlilla, tai sitten joku syrjäseudulla sijaitseva ”ravintola” jota vuokrataan juuri erilaisiin juhliin, tai ehkä hieman Suomesta tuttua Leikkihuonetta muistuttava vuokrattava paikka, jonka pomppulinnat ja pallomeret täytetään aina tilauksesta. Muutaman kerran juhlat ovat olleet todella epämääräisellä teollisuusalueella, jossa on tullut mieleen navigaattorin kanssa seikkailessa että meidät on huijattu ryöstettäväksi, mutta aina lopulta on löytynyt leikkitila täynnä lapsia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kun on päästy sisään, lapsilta riisutaan kengät ja kaikki alle 18-vuotiaat vapautetaan sekoilemaan keskenään. Tämä tarkoittaa sitä, että trampoliinilla voi rauhassa hyppiä 13 5-vuotiasta tai pikkusisaruksia saatetaan nostaa pomppulinnan reunalle ja töniä sieltä alas. Aikuiset menevät istumaan aikuisten pöytään, muiden aikuisten kanssa tietenkin, ja välillä joku lapsista juoksee paikalle lohdutettavaksi kun on kaatunut, pudonnut tai tullut riitaa kaverin kanssa. Riitoja ei erityisemmin aleta selvittelemään vaan pipiin puhalletaan ja käsketään juosta takaisin lasten pariin. Päivänsankarin äiti on yleensä se, joka passaa vieraita ja viihdyttää lapsia, tai sitten hommaan on palkattu ”ammattilaisia” tai isoäiti. Aikuisten pöydässä on kertakäyttöastioilla sipsejä, keksejä, donitseja, kinkku- ja chorizoleipiä, sen lisäksi tarjolla limua, tilauksesta saa kahvia tai kaljaa. Lapsille on oma, valmiiksi katettu pöytänsä, jossa on valmiina sandwichit (joko Nutellaa tai kinkkua täytteenä), sipsejä, karkkia ja esimerkiksi juotavia jogurtteja.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olen nähnyt myös ensimmäisen espanjalaisen voileipäkakun, joka oli tehty vuokaan ja päälle laitettu salaattia ja majoneesia. Näytti houkuttelevalta, en kehdannut kuvata. Ruokaa on varattu aina hirvittävä määrä ja sitä tuntuu menevän hillittömästi hukkaan. Kukaan ei yritä tehdä mitään itse, vaan kakut tulevat leipomosta ja suurin osa tarjoilusta Lidlistä. Täkäläisille on ollut suunnaton järkytys olen kertonut suomalaisista synttäritarjoiluista, erityisesti porkkana- ja kurkkutikut ovat kuulostaneet suorastaan lasten kiusaamiselta. Myös viinirypäleitä ja lihapullia on hämmästelty. Kun esikoisen juhlat koittavat helmikuussa, on meillä suuri houkutus järjestää ne ”Suomi-teemalla” ja iskeä pöytään nakkisiili, mutta mene ja tiedä. Espanjalainen tyyli on helppo ja huoleton, miksi mennä sotkemaan toimivaa konseptia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kun lapset ovat riehuneet jonkun aikaan, heidät paimennetaan syömään. Sitten he palaavat riehumaan. Joskus tässä välissä tulee ohjelmaa: kasvomaalausta, tanssikilpailu tai esimerkiksi taikuri. Me pääsimme todistamaan erästä spektaakkelia, kun syrjäisen ravintolan pitäjät, toisiinsa kiihkeästi rakastunut pariskunta, piti todellisen taikashown. Musiikki oli tiluliluheviä ja esitys koostui dramaattisista aineksista, kuten rouvan levitoinnista ja räjäytyksistä. Lapset olivat joko järkyttyneitä ja tylsistyneitä, aikuisia hieman nauratti. Ohjelmanumeroiden jälkeen on vuorossa synttärikakku. Siinä kokoonnutaan sankarin ympärille laulamaan ja puhaltamaan kynttilöitä – tämän mekin osaamme!– mutta itse kakku jää usein syömättä. Ihan rehellisyyden nimissä täkäläisten leivosmaku ei oikein osu yhteen omani kanssa, mutta lapsille nyt tärkeintä on hieno koristelu ja kermavaahto.

Sen jälkeen jaetaan lahjat. 7-vuotias jaksoi ihailla läpi jokaisen paketin, mutta nämä nuoremmat ovat toistaiseksi menneet vain sekaisin pakettikasasta ja puimurin tehokkuudella silpunneet paketit ja käyneet läpi sisällön. Vanhemmat yleensä kuvaavat tämän ja kiittävät ujoja vieraita, jotka siis yksitellen tuovat lahjansa päivänsankarille. Siinä missä Suomessa usein toivotaan jotain pientä tai esimerkiksi lahjakorttia, on täällä vaatteet ja todella kalliit lelut yleinen lahja luokkakavereillekin. Toiveita ei erikseen kysellä eikä niitä mainosteta, joten tavaraa tulee laajalla skaalalla. Tytöt ovat selvästi pitäneet eniten Hatchimals-leluista, ja pojille on toimineet valomiekat. Tämän jälkeen hakataan yleensä vielä piñata ja jaetaan lahjapussit. Missään ohjelmanumerossa ei yleensä ole juuri aikuisia mukana ohjeistamassa, joten nopeat syövät hitaat. Omille lapsille on kyynärpäätaktiikan käyttö ollut järkytys, koska he ovat tottuneet jonottamiseen ja vuorotteluun, mutta täällä pätevät viidakon lait. En jaksa asiasta erityisemmin murehtia, koska luultavasti puolen vuoden päästä pojat tietävät itsekin syntymäpäiväjuhlissa käydä nappaamassa lahjapussit pöydiltä ennen kuin joku muu on surutta rohmunnut niitä kolmet kotiin viemisiksi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Sen verran olen saanut selville, että tilavuokrat ja tarjoilut maksavat yleensä alle 300 euroa tälle porukalle. Se on aivan jumalattomasti rahaa, etenkin kaupungissa jossa keskipalkka on 1400 euron luokkaa. Silti en ole kuullut kenenkään koskaan valittavan asiasta vaan synttärit toisensa jälkeen on järjestetty samalla kaavalla kaikkien nauttien juhlista. Itsekin alan hiljalleen oppia sen, että voin istua siellä aikuisten pöydässä ja toivoa parasta, ettei kukaan murra reisiluutaan trampoliinin joukkopompinnoissa. Hieman kauhulla odotan myös omaa vuoroa järjestää P:n synttärijuhlat, jonne totta kai kutsutaan koko luokka. Mutta jos nyt alan jo valmistautua, selviän varmasti helmikuussa kolmesta tunnista armotonta sokerisekoilua.