MI PITUFO ESPAÑOL

Jos pitäisi jotenkin arvioida, kelle tämä kotimaanvaihto on ollut helpoin homma niin kyllä se on tuo meidän taapero. Kohta kolmevuotias on niin espanjalaista että. Hän vaatii aamupalaksi ”thulloo” eli churroja, ja hänelle pitääkin niistä ostaa kokonaan oma annos. Hän on jäänyt koukkuun niihin pieniin punaisiin Babybel-juustoihin ja herää öisinkin huutamaan ”huuhtoa!”. Muutenkin tuollaiselle rasvasta ja suolasta pitävälle lihansyöjälle tuntuu tämä välimerellinen ruokavalio sopivan hirveän hyvin. Hän itsessään sopii myös paikallisten itikoiden ruokavalioon ja on säälittävän syöty, äidin pieni ruttotautinen, mutta ei ole erityisen häiriintynyt itikanpuremistaan. Ehkä siksi, että täällä saa lempiallergialääkettäni Aeriusta apteekista ihan pyytämällä ja se on auttanut öihin. Sivuvaikutuksena voi väsyttää – jes.

Väsymyksestä puheenollen, espanjalaiseen vuorokausirytmiin sujuvasti siirtynyt taapero on ottanut vuosi sitten hylkäämänsä päiväunet takaisin ohjelmaan ja menee nyt täysin vapaaehtoisesti nauttimaan keskipäivän siestan (kunhan olemme ensin lukeneet muutaman kerran hänen lempikirjansa Pulmu reissaa, josta toivoisin Juliaihmisen kirja-analyysia). Hän nukkuu aamuisin pitkään ja iltaisin jaksaa valvoa suunnilleen kymmeneen, eli siihen asti kun normaalit espanjalaislapset vasta lähtevät iltaulkoilulleen. Öistä ei kannata puhua.

Hän rakastaa meressä kellumista ja onkin omaksunut epäurheilullisen tavan vain roikkua jonkun käsillä ja leijua aaltojen mukana. Mahtava tyyli, joskin vähän hankala kun samalla pitäisi pitää huoli, etteivät isoveljetkään huku. Hän nauttii suunnattomasti saamastaan huomiosta, jota vaaleatukkainen pallero saakin ihan kiitettävästi. Olen kirjoittanut tästä kyllä aiemminkin: hän on viettänyt ison osan elämästään täällä ja tien päällä, eikä toisaalta ehtinyt kiintyä Suomeen kuin vain kahden vuoden ajan. Joudunkohan jatkossa kaivamaan hänestä niitä suomalaiseksi miellettyjä ominaisuuksia? Joka tapauksessa on hauskaa, kun siinä missä minä olen viikon verran stressannut käytännön asioita ja isommat pojat toipuneet matkustamisen ja maiseman vaihdon aiheuttamasta väsymyksestä, tuo yksi metrin mittainen on ottanut paikan heti omakseen.

Otsikon pitufo tarkoittaa muuten sanakirjan mukaan joko smurffia, pientä lasta tai poliisia. Tämän uuden sanan opin, kun Google mapsia tutkiessa (ei tässä mitään asunnonvaihtoa ole ilmassa…) löysin potentiaalisen kodin vierestä Centro de Pitufon. Olen luottavainen, että kyseessä on lastentarha…

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

VINTILLÄ

rakennusmiehet-vintillä.jpg

Uskokaa tai älkää, tällä kertaa en ole tilittämässä siitä, mikä määrä joulukoristeita ja cd-levyjä vintillä odotti. Tänään puhutaan taas yhdestä mahtavasta paikasta, jossa on hyvä kasvattaa tulevia museofaneja. Me nimittäin viime viikolla vietettiin yksi sateinen iltapäivä – joita valitettavasti on nyt Suomen kesässä riittänyt – Kansallismuseon Vintillä, työpajassa, jossa varsinkin kouluikäiset viihtyvät. Mun mukanani sinne tuli kaksi 7-vuotiasta ja yksi 5-vuotias, joihin kaikkiin paikka teki vaikutuksen. Ah, nämä opettavaiset, toiminnalliset ja juuri lapsille suunnitellut kulttuurikohteet, näitä tulee ikävä melkein enemmän kuin Oivariiniä!

vanhanaikainen-koululuokka.jpg

Vintillä kurkistetaan Suomen historiaan valokuvien, tarinoiden ja ennen kaikkea tekemisen kautta. Me viihdyttiin Vintillä pari tuntia ja koska kolmikko leikki todella tohkeissaan koko ajan, jäi se opettavaisin osuus hieman ohueksi. Paikka vaikuttaa olevan varsin suosittu koululaisryhmien ja vähän isompien päiväkotilaisten keskuudessa – meidänkin kesäkuisella käynnillä paikalle osui ainakin yksi isompi lapsiryhmä. Vinttiä ei ole pilattu hinnallakaan, sillä alle 18-vuotiaat pääsevät sisään ilmaiseksi ja aikuinen maksaa museon sisäänpääsyn, eli 10 euroa (opiskelijat ja S-omistajat vieläkin vähemmän). Samalla rahalla pääsee kiertämään museon muut näyttelyt, jotka tosin vaativat vähän paremman museokestävyyden kuin mitä mun seuralaisillani oli.

kangaspuut-vintti.jpg

Vintti ei ole valtavan iso, mutta se on monipuolinen. Jos nyt jotain huonoa, niin kun paikalla on enemmän kuin 15 lasta niin yhdessä tilassa toimiva Vintti muuttuu melutasoltaan aika toivottomaksi, mutta sellaista se innokkaiden lasten kanssa aina on. Muuten on kyllä vaikea keksiä kritiikkiä: pojilla oli ihan älyttömän hauskaa ja nuo tulevat ekaluokkalaiset olivat liikuttavan kiinnostuneita kaikesta.

rinkelit.jpg

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Meidän Vintti-visiitti oli siis alusta loppuun riemukasta leikkiä. Tyypit ehtivät rakentaa niin pientä kuin isoa hirsitaloa, tehdä töitä liukuhihnalla, kattaa tupakeittiön koreaksi, käydä kauppaa Sekatavarakaupassa, ratsastaa, käydä koulua, kirjoittaa vanhanaikaisella kirjoituskoneella 1950-luvun toimistossa, kutoa mattoa, tutkia puun vuosirenkaita ja palapelihullu mutsi teki palapeliä kun selittämiseltä ehti. Lämmin suositus siis etenkin sadepäiville, Vintillä voi vierailla ti-su kello 12-16 ja se on ehdottomasti käymisen arvoinen.

leikkikeittiö.jpg

PANIIKKINAPPULA

Öö, me muutetaan. Tasan kuukauden päästä. Tai hitto, tavarat lähtevät jo ennen sitä mutta te muut olette kuukauden päästä ehkä juhannuskrapulassa festareilla tai mökillä rillaamassa, mutta me – me lähdetään pois. Eikä tulla varmaan ihan heti takaisin. Ja Queen of Denial tässä hei, vasta nyt se alkaa itsellekin upota ymmärrykseen. Olen kyllä jo pari kuukautta huolettomasti heitellyt ilmoille ”niin joo me muutetaan Espanjaan” kun on kysytty tulevaisuudensuunnitelmista, mutta en ole sisäistänyt itsekään sitä. Nyt kodin tyhjentyminen, kaikkien liittymien ja sopimusten irtisanominen ja kalenterin katsominen tekee todelliseksi sen, mitä olen prosessoinut hyvin hitaasti viimeiset pari vuotta.

Ja nyt olen huomannut, että aina ennen lähteminen on ollut kovin helppoa, koska olen tiennyt palaavani – yleensä olen tiennyt jopa paluun tarkan päivämäärän. Nyt voin vain epämääräisesti arvailla, että hyvällä tuurilla ensi kesänä viikko tai kaksi Suomessa, talvella emme aio tänne tulla kuin äärimmäisen pakon edessä. Toivon siis, ettei kukaan lähisukulainen kuole (ja toivon sitä tietenkin muutenkin, en vain itsekkäistä syistä). Nyt tuntuu, että moni sellainen asia, jota on aina voinut lykätä koska tulee seuraava viikko, tulee seuraava kesä, tulee seuraava vuosi, ei ole enää lykättävissä. Meillä on noin neljä viikkoa aikaa nauttia maailman kivoimmasta kotikaupungista ja pelkään, että aika loppuu kesken.

Lapseni eivät ole koskaan uineet Stadikalla. Eivätkä Hietsussa. Kuopus ei ole koskaan käynyt Suomenlinnassa, eikä Pihlajasaaressa, eikä Uunisaaressa. Eikä Seurasaaressa. Meillä on vieläkin näkemättä Kaapelitehtaan Teatterimuseo, Ratikkamuseo sekä Kansallismuseon Vintti. Emme ole kiivenneet Stadikan torniin eivätkä lapset ole päässeet silittämään lampaita Haltialaan tai Fallkullaan. Emme ole käyneet Kaivarissa emmekä Keskuspuistossa. Lapsiltani on jäänyt väliin kaikki sellainen mikä mulle oli omassa nuoruudessa tärkeää Stadissa, koska meillä on ollut aikaa. Ei ole ollut kiire kiertää Sibelius-monumenttia ja Hakaniemen toria, koska ne ovat odottaneet meitä. Mutta nyt tuntuu, että kotiseutukasvatus jää ihan kesken.

Eikä pahinta ole suinkaan se, että on paikkoja, joihin lapset eivät ole päässeet ollenkaan. Meillä nimittäin on aivan liian pitkä lista kohteita, joissa täytyy käydä uudestaan. Jokaiselle on luvattu kiipeilyreissu Korkeessa, esikoinen pääsee jo Lintsin vuoristorataan. Kuulemma Lasten kaupunkiin JA Lasten liikennekaupunkiin pitäisi päästä. Haluaisin viedä pojat vielä SeaLifeen ja Luonnontieteelliseen museoon – ja äh, meillä on käyttämättä lahjakortti Flamingon kylpylään, ja onhan Vantaalla vielä Heurekakin! Sen lisäksi lapset haluavat hengailla mökillä ja omalla uimarannalla, käydä leffassa, nähdä mahdollisimman paljon kavereita ja yhdet juhlatkin pitäisi vielä järjestää. Ne eivät olekaan pelkät kuopuksen 3-vuotissynttärit vaan myös läksiäiset.

Helsinki on ollut hyvä paikka asua. Olemme pärjänneet pienessä asunnossa tulematta mökkihöperöiksi, koska ulkona on avautunut avara maailma. Kulttuuritarjonta lapsille on mahtavaa eikä se ole sitä väsyneiden Ryhmä Hau-hahmojen reggaeton tanssia mitä se on Espanjan kotikaupungissamme, vaan kunnianhimoista, taiteellista ja aikuisenkin mielestä kiehtovaa. Täällä on taidetta, tapahtumia, tekemistä sadepäivillekin. Me olemme asuneet alueella, josta kävelee viidessä minuutissa metsän keskelle ja merenrantaan, toisaalta usein kulkevilla julkisilla kulkuneuvoilla päässyt kaupungin keskustaan 20 minuutissa. Lapsiperheelle Helsinki on tuntunut juuri täydelliseltä asuinpaikalta, etenkin täältä lähiöstä katsoen. Paniikin lisäksi päälle puskee ikävä.

KUINKA SELVITÄ SYNTTÄREISTÄ

juhlapöytä.jpg

Yhteistyössä Heikunkeikun leikkihuone

Haluaisin antaa itselleni urhoollisuusmitalin. Eilen nimittäin selvisin melkein kaksi ja puoli tuntia yksin kuudentoista (16!!!) 2-7-vuotiaan kanssa. Juhlimme nimittäin Ompun 7-vuotissyntymäpäiviä 14 vieraan ja yhden pikkuveljen voimin (yksi pikkuveljistä oli kotona karanteenissa vietettyään edellisen illan Lastenklinikan päivystyksessä, ja tämän takia olimme myös yhden aikuisen vajaamiehityksellä). Vielä viisi vuotta sitten jotenkin paheksuin ihmisiä, jotka ”ulkoistaa” lapsen synttärit. En siksi, että jokaisen pitäisi leipoa kuusi erilaista kakkua ja kestää se kaaos kotonaan, vaan koska kuvittelin, että HopLopissa tai SeaLifessa tai esimerkiksi meidän tapauksessa läheisellä Leikkihuoneella järjetetyt juhlat olisivat jotain kilpavarustelua, lesoilua tai muuten vaan perinteisten lastenjuhlien ylenkatsomista. Antakaa anteeksi: olen syntynyt 80-luvulla, jolloin joku saattoi joskus pitää synttärit McDonaldsissa ja sekin oli hyvin harvinaista.

Nyt olen ymmärtänyt erilaisten juhlatilojen taian: Ensinnäkin, en tosiaan olisi kestänyt näitä 120 senttisiä villi-ihmisiä meidän kotona. Eikä luultavasti olisi kestäneet naapuritkaan tai meidän huonekalut. Se olisi vaatinut suursiivouksen ennen ja jälkeen juhlien ja olisin luultavasti löytänyt popcornia sängystäni vielä viikkojen päästä. Toiseksi, en edes käy päivätöissä mutta en silti ehtisi järjestää kaikkea pikkuvieraille valmiiksi, joten en yhtään ihmettele miksi monet pitävät arki-iltaisin bileet paikassa, jossa joku muu hoitaa kattaukset, tarjoilut ja loppusiivoukset. Olen huomannut, että synttärit ovat viime vuosina painottuneet juuri arki-illoille, koska viikonloput ovat jokaisella niin kiireisiä.

minä-ja-pojat.jpg

juhlasankari.jpg

Heikunkeikun leikkihuone sijaitsee Herttoniemenrannassa, ihan meidän kotikulmilla. Me vietettiin esikoisen synttärit siellä myös viime vuonna ja totesin sen käteväksi paikaksi syöttää joukko leikki-ikäisiä sokerihumalaan. Tänä vuonna saatiin juhlista hieman alennusta, koska halusin levittää paikan ilosanomaa kahdesta syystä: on ihanaa, että joku tekee lähiöön (vieläpä juuri meidän omaan, ihan parhaaseen lähiöön!) lapsiystävällisen paikan ja toiseksi, koska kyseessä on paikallinen yrittäjä (vieläpä perheellinen nainen, joiden bisneksiä tuen aina erityisen mielelläni). Joka tapauksessa nimittäin oli päätetty, että emme ota hunnilaumaa kotiin. Omppu on osallistunut tänä vuonna monille syntymäpäiville Leikkiluolassa ja HopLopissa, mutta meillä ei olisi budjetti kestänyt kaikkia vieraita ja toisaalta koska kyseessä on esikoisen toistaiseksi viimeiset kaverisynttärit Suomessa, halusimme, että hän saa kutsua aika vapaasti kaikki tärkeimmät tyypit.

Leikkihuoneella löytyy monta erilaista leikkiä kaupasta junarataan, nukkekodista merirosvolaivoihin. Oli muuten tosi hauska nähdä, että parkkitalot ja kotileikit jaksavat kiinnostaa 7-vuotiaita ihan entiseen tapaan: välillä tuntuu, ettei niitä kiinnosta muu kuin Minecraft ja skuuttailu, mutta ei, koko aika kului leikeissä. Seitsemän vuoden lastenjuhlien kokemuksella olen oppinut senkin, ettei tuon ikäisiä ihan kauheasti kiinnosta tarjoilut. Toimivaksi on todettu lihapullat, porkkanatikut, sipsit ja irtokarkit, joita katosi kilon verran parempiin suihin ennen kuin olin saanut ne edes kulhoihin. Joskus on totta kai kiva hifistellä leipomusten kanssa, mutta nyt jo edellisen illan myöhäiseksi venynyt lääkärikeikka ja kello 5.30 herätys saivat sisäisen Martha Stewartini kääntämään kylkeä.

mokkapala-kakku.jpg

kynttilän-puhallus.jpg

Kakkuakaan ei jaksettu tehdä, koska viimevuosina klassinen täytekakku on jäänyt yleensä äidin syötäväksi – ei sillä, että panisin sitä kovin pahakseni. Viimeksi meillä oli jäätelökakku (eli jäätelöä ja karkkeja yhteen läiskittynä), tällä kertaa leivoin pellillisen mokkapaloja ja niihin iskettiin kynttilät. Tarjoilut pitää siis Heikunkeikun leikkihuoneelle hoitaa itse, mutta paikan päälle voi erikseen pyytää kattauksen, koristelut ja astiat. Ja siivouksenkin, vaikka itse totesin että paikan saa aika nopeasti putsattua jos vain varaa aikaa vartin vieraiden lähdettyä. Ohjelmanumerona meillä oli tietenkin lahjojen avaamista ja bingo: vaikka olen vannonut, ettemme lähde mukaan lahjapussirumbaan, niin huomaan joka vuosi hankkivani jotain pientä palkinnoksi aarteenetsinnästä tai onginnasta. Tällä kertaa saivat suklaamunat.

Selvisimme siis hengissä. Päivänsankarilla oli niin kivaa, että illalla itketti. Ja minä olen onnellinen, kun on taas yhdet juhlat takana, kaikilla näytti olevan hauskaa, ja mä sain illalla palata kotiin tyhjien tarjoiluastioiden kanssa lasilliselle skumppaa eikä kotona näkynyt merkkiäkään juhlista. Huh helpotus!

bingo.jpg

junarata.jpg

lahjojen-avaus.jpg

OLYMPUS DIGITAL CAMERA