EN EHKÄ ENÄÄ HALUA LENTÄÄ

Olen kirjoittanut lentämisestä monta kertaa aiemminkin – niin ilmastoahdistuksesta kuin ihan käytännön kommentteja – mutta nyt en aio mennä niihin ympäristökysymyksiin. Ainakaan paljoa. Olen koko eilisen toipunut yölennosta, jolla pääsimme perille Helsinkiin auvoisan Espanjan kesän jälkeen. Olen varsin pihi mitä lentoihin tulee, etsin mielelläni ne halvimmat vaihtoehdot, mutta mietin kyllä oliko se parin satasen säästö nyt aivan tämän arvoista kun saavuin samoilla silmillä Suomeen, sitten aamuseitsemältä säädimme itseämme kotiin julkisilla (raidevika junissa, ja siihen päälle Pasilan kaikki rakennustyöt, eli matka vei lopulta yli 2 tuntia, ja tietenkään kukaan lapsista ei siinä vaiheessa jaksanut enää kantaa kassejaan eikä oikein itseäänkään).

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Lennot itsessään sujuivat taas aivan tosi moitteettomasti. Lapset nukahtivat ennen nousua ja heräsivät siinä vaiheessa kun laskeuduttiin Helsinki-Vantaalle. Paitsi keskimmäinen, joka kesken 4,5 tunnin lentoa heräsi ja alkoi huudella kaikkea harhaista kuten esimerkiksi että hän asuu ravunkuoressa tai seinäkellossa, mutta onneksi muut matkustajat eivät sitä siinä hurinassa kuulleet. Matkustaminen sinällään on meillä jo aika rentoa ja rutiinilla menevää, mutta lento lennolta olen alkanut inhota sitä enemmän.

Esimerkiksi ilmakuopat tuntuvat yhä pahemmilta. Kyllä tiedän, että tilastojen valossa kuolen todennäköisemmin kotiin kuin keskimmäisen pahimpaan pelkoon, pakkolaskuun, mutta se silti tuntuu riskiltä. Ja eihän se juna- tai automatkustus ole yhtään turvallisempaa, jälleen se taitaa tilastollisesti olla jopa vaarallisempaa, mutta jotenkin siinä tuntuu olevan enemmän omaa hallintaa. Tämähän ei ole mitenkään hyvin perusteltua päättelyä, mutta kerta kerralta se turbulenssi tuntuu ikävämmältä ja alan vaan miettiä että no onneksi kuollaan kaikki yhdessä. Mitään lentopelkoa mulla ei ikinä ole ollut, ja kun esimerkiksi lennolla Los Angelesista Mexico Cityyn salama osui koneeseen (ja näin tämän kaiken ikkunasta) niin sekin tuntui vaan seikkailulta.

Kesällä monet ystävät ovat myös valinneet matkustusmuodoiksi laivan, junan tai asuntoauton ja sitäkin on ollut kiva katsoa. Se näyttää seikkailulta! Lentokenttien ylihintainen vesi ja lentokoneen vessa on toki nekin sellaisia sukupolvikokemuksia, joita lapset voivat muistella sitten aikuisina kun kaikki reissaavat madonreikien läpi, mutta meillä ainakin toistaiseksi olisi myös mahdollisuus käyttää siirtymiin enemmän aikaa. Tällä hetkellä ongelmaksi muodostuu se, että lapset tarvitsevat vielä enemmän tavaraa kuin jaksavat kantaa ja maata pitkin Euroopan ylittäminen maksaa huomattavasti enemmän kuin lentäminen, vaikka interrail-kortilla saisinkin kuljettaa kaksi kolmesta lapsesta lähes ilmaiseksi mukana. Ja lentämisen säästäminen, etenkin kun etsii ne halvimmat mahdolliset lennot (yleensä lähtö tai saapuminen keskellä yötä) niin ajassa kuin rahassa katoaa helposti kenttäkuljetuksiin ja siihen, että yölennon jälkeinen päivä menee pöllyisenä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

On totta kai varmaa, että me lennetään vielä lähitulevaisuudessa. Varmasti enemmän kuin pitäisi. Mutta lasten kasvaessa alan nähdä maata pitkin liikkumisessa yhä enemmän myönteistä: kun näistä tulee mököttäviä varhaisteinejä, niiden on PAKKO kommunikoida vanhan äitinsä kanssa jos reissataan viikon verran halki mantereen Espanjan-vierailuille. Ja että samalla voidaan hoitaa monta väliin jäävää kohdetta Legolandeista viinitiloihin. Ja että maailma pelastuu ja mun mielenterveyskin, koska uskon että silti maan pinnalla jännittää vähemmän kuin useamman kilometrin korkeudessa. Ja ehkä siksi, että matkustamisesta tulisi taas vähän enemmän seikkailu ja vähemmän pakollinen velvollisuus.

LASTEN MATKAPAHOINVOINTI

Niin kuin edellisessä postauksessa mainitsin, ei olle kauheasti liikuttu kesätalon porttien ulkopuolelle, mitä nyt silloin tällöin sinne pokejahtiin. Eilen muistin kyllä miksi. Esimerkiksi siksi, että lapseni ovat erittäin matkapahoinvoivaa sorttia. Jos joskus aina tulee sosiaaliseen mediaan laitettua vähän silotellumpaa kuvaa arjensa – eihän siellä nyt kuulu se joko saa pelaa-nurina tai näy se kuinka lapset pyyhkivät räkänsä muhun ja kaikki muu sellainen, mihin sitä ihminen siedättyy kun on kerran päättänyt perustaa perheen – niin eiliseltä olisi saanut hyvää materiaalia siihen ”riipaisevan rehelliseen osioon”. Esimerkiksi sellaista, että kaikki kolme poikaa oksentavat moottoritien pientareelle kalsareissaan samalla kun yritämme lasten isän kanssa yhden babywipes-paketin (älkää I K I N Ä matkustako mihinkään ilman kosteuspyyhkeitä!) voimin putsata takapenkkiä triplalaatoista.

Ohi kaahanneille rekkamiehille ja golf-turisteille tämä performanssi toki oli varmasti erittäin viihdyttävä ja kyllä se itsekin vähän huvitti, tai no ei kyllä huvittanut, sen jälkeen kun oli ajettu kaikki ikkunat auki vielä 50 kilometriä motarilla ensimmäisen tavaratalon pihaan, josta kävin ostamassa uusia vaatekertoja ja kenkiä pilalle oksennettujen tilalle.  Mutta lasten puolesta se tuntuu kamalalta. Erityisen kamalalta se tuntuu, koska autoilu on välillä pakollista (tosin tämän episodin jälkeen varmasti mietimme todella hartaasti mitkä retket ovat sen auton sisäpesun ja jälkikasvun yleisen surkeuden arvoisia) ja siksi, että tämä lienee ihan minulta peritty ongelma. En ole sitä sorttia, joka voi lukea tai katsoa autossa mitään, somettamisestakin tulee aika nopeasti heikko olo, ja varsinkin raskausaikana oksensin ihan lyhyilläkin ajomatkoilla. Ja nyt koko kolmikko kärsii samasta vaivasta.

Instagramin puolella sain jo neuvoja siihen, miten pahinta pahoinvointia voi ehkäistä. Omat vinkkini koskevatkin vain meidän lapsia eivätkä nekään aina toimi, joten poikkeuksellisesti otan mielelläni vastaan muiden kokemuksia tehokkaista tempuista! Meillä ajomatkoihin varaudutaan näin:

  • Pahoinvointilääke. Se saattaa olla melkoinen plasebo, mutta lapset saavat aina puoli tuntia ennen lähtöä Biodramina-tabletin (olemme ostaneet nämä siis aina Espanjan apteekista, missä noin 10 tabletin paketti maksaa nelisen euroa). Vaikuttava aine on englanniksi dimenhydrinate, joka vissiin suomeksi on difenhydramiini, josta en uskaltanut kauheasti googlettaa koska haluan nyt vaan luottaa näihin etelän farmaseutteihin. Eilen lääke otettiin vähän liian myöhään, ja juuri syödyn aamupalan päälle – big mistake.
  • Syöminen, mutta ei siellä autossa. Autossa syömisestä, ja valitettavasti myös juomisesta, seuraa yleensä pahempi olo, mutta etukäteen hoidettu suht tukeva ateria auttaa aina. Kuten yksi seuraajakin vinkkasi, maitotuotteita kannattaa välttää. Arvatkaa, syötiinkö meillä eilen juuri mansikkajogurtit ennen lähtöä…
  • Viileys. Jälleen kerran yksi asia, missä meidän Espanjan auto eli suurperheelle hieman pieni Skofa Fabia ei ole parhaimmillaan: ei ole ilmastointia. Eikä tilaa. Takapenkillä on tukalaa vähemmästäkin, ja mitä lämpimämpi on, sitä pahempi olo luonnollisesti tulee.

Yleisesti ottaen kaikki kikat, mitä on kokeiltu ja mitkä ovat yhtään oireita auttaneet, ovat olleet melko maalaisjärjellä pääteltäviä; ajelua iltaisin ja pimeällä, jos on pakko syödä niin hedelmiä. Sitten monet neuvot ovat enemmän sellaisia, joilla yritetään minimoida vahingot: takapenkille valmiiksi muovipussit ja pyyhkeet. Eilen yksi aloitti ja kun se oksennuksen haju levisi autoon, niin kaksi muuta huusivat kuorossa että ”nyt mekin yrjötään!”. Oltiin tietenkin aamun kiiressä jätetty ne perinteiset oksennuspussit pakkaamatta, enkä ollut ottanut edes vaihtovaatteita. Hyvä minä! Lapsilla matkapahoinvointi on välillä sen verran rajua, että ovat oksentaneet lentokoneessakin, bussimatkoilla varataan aina etupenkit – junassa kukaan ei ole vielä valittanut oloaan!

Tämä on myös yksi monista syistä sille, että en ole vieläkään hankkinut ajokorttia tai autoa, ja olen aina pyrkinyt etsimään kodin alueelta, jossa on hyvät ja nopeat liikenneyhteydet joka paikkaan – vaikka sitten mieluummin asumaan ahtaammin. Autottomuuteen liittyy toki paljon periaatteita, ja uskon, että jos lapset matkustaisivat säännöllisesti autossa ja tottuisivat siihen enemmän niin tämäkin ongelma ehkä helpottuisi. Kaikilla pahoinvointi on alkanut noin 3-vuotiaana, eikä vielä suurta helpotusta näy edes esikoisella. Onneksi esimerkiksi mökkimatka on vain reilu vartin autolla ja vähän veneilyä päälle, eli mistään ei jäädä paitsi vaikka välttelenkin näitä automatkoja, mutta Espanjassa olisi ihanaa kierrellä enemmän. Jos on jotain tosi hyviä neuvoja tämän asian suhteen niin kuulen ne mielelläni! En nimittäin ihan heti uudestaan haluaisi toistaa eilistä esitystä paikallisille tielläliikkujille…

LUONTORETKI HARAKAN SAARELLA

Sunnuntaina nostalgiankaipuinen äiti päätti, että ei anneta suomalaisen juhannussään masentaa. Yhden lapsen lomaillessa mummolassa oli aika tarjota unohtumattomia luontoelämyksiä 9- ja 4-vuotiaille. Niitä tarjoili tällä kertaa Harakan saari ja ympäristökeskuksen luontototalon tarjoama opastettu kierros tuolla kaupunkilaisten virkistysalueella. Ei muuta kuin kohti Kaivopuistoa!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Koska vain hullu lähtee yksin lasten kanssa minnekään, hankin meille retkiseuraksi Elsan ja Kaamoksen, mikä oli oiva valinta, koska lapsilla oli tosi hauskaa yhdessä – mikä helpotus, kun joku toinenkin fanittaa Harry Potteria enkä itse joutunut osallistumaan loputtomiin pohdintoihin Sirius Mustan kohtalosta tai Jokamaunrakeiden sisällöstä. Markkinoin Harakan luontokeskusta omien lapsuusmuistojeni perusteella: mun vanhemmat työnsi mut yhteysalukseen joskus 11-vuotiaana ja toivottivat hauskaa päivää ja lähtivät itse istuskelemaan Kaivarin rantaan, ja minä osallistuin samanlaiselle opastetulle kierrokselle. Ja oli hauskaa! Opin yhtä sun toista Itämerestä, vaikka en enää tietenkään muista mitään.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Harakka sijaitsee uintimatkan päässä Kaivopuiston rannasta, eli suoraan manner-Helsingin edustalla. Yhteysalus, joka menee kesäisin puolen tunnin välein, lähtee niin ikään Kaivarista suoraan Café Ursulan vierestä. Maksuvälineenä käy kortti tai Mobilepay ja edestakainen matka on aikuiselta 5 euroa ja lapselta 2 euroa. Ei siis mitään hinnalla pilattua hommaa. Opastettu lasten saariseikkailu oli ilmainen. Paikan päällä on monta hyvää paikkaa herkutella eväillä ja mahdollisuus grillatakin, joten omat eväät mukaan.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Lasten saariseikkailuja on luvassa pitkin kesää, ja Harakkaan voi toki mennä retkeilemään omatoimisesti. Tämä kesäkuun alun seikkailu keskittyi paljon esimerkiksi alueella pesiviin lintuihin; niiden väistely ja lepyttely olikin ihan oma ohjelmanumeronsa. Asiantuntevassa opastuksessa heräteltiin lasten aisteja, maistettiin eri suolapitoisuuksilla varustettuja vesiä, tutkittiin luupilla luontoa ja kuunneltiin silmät kiinni alueen äänimaailmaa. Erityisesti noille kouluikäisille homma toimi tosi hyvin, sillä nyt paikalla oli ehkä hieman liian iso ryhmä siihen, että kaikki olisivat kuulleet kaiken. Isommat pojat onneksi menivät omatoimisesti oppaan perässä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Saarelta löytyy rikkaan linnuston, koskemattoman kasvillisuuden ja meritunnelman lisäksi taitelijatalo (jossa olisi tyhjä työhuone – olisinpa taiteilija!), luontokeskuksen omat tilat, akvaariotalo jossa voi tutustua Itämeren ihmeisiin sekä merenalaisia valokuvia esittelevä näyttely. Kaksituntisen aikana ehtii vaikka mitä, ja sen jälkeen saa saareen toki jäädä pyörimään omatoimisesti. Oikein toimiva tapa tuoda kaupunkilaislapset todella matalalla kynnyksellä tutustumaan luontoon, eikä aikuisen tarvitse kuin valvoa vieressä ja noudattaa ohjeita.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kannattaa siis ottaa ilo irti näistä maailman helpoimmista retkikohteista Helsingin edustalla. Ja siitä, että kaupungin ympäristökeskus tarjoaa vielä tällaisen stimuloivan seikkailun, jossa ei tarvitse kuin saapua paikalle ja olla utelias. Hauskaa Harakkaa!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

KIDE TIEDEKERHOSSA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olen yrittänyt jokaisen lapsen kanssa harrastaa kaksin jotain; esikoisen kanssa tietenkin ehti käydä läpi kaikki maailman temppukoulut ja taidekerhot, keskimmäisen kanssa oli afrotanssi ja nyt kuopuksen kanssa aloitettiin Kide Sciencen järjestämä tiedekerho kuukausi sitten. Näitä aina viiteen ”opetuskertaan” jaoteltuja kokonaisuuksia järjestetään Helsingissä useammassa eri paikassa, ja meillä kävi tuuri kun tiedekerho löytyi kotikorttelista. Olen sen verran mukavuudenhaluinen, että harrastamisessa on parempi olla matala kynnys varsinkin matkojen suhteen. Ihme ja kyllä, meiltä ei jäänyt geometriaan keskittyvässä Seikkailu Kristallimetsässä-kokonaisuudesta yhtään väliin. Ei ihme kyllä oltu kipeänä, ja kun kerho ei varsinaisesti ole halpa (viisi kertaa kustantaa 85 euroa), oli motivaatio korkealla muutenkin.

Ensimmäiselle kerralla 4-vuotiasta piti vähän painostaa. Hän on hieman hitaasti lämpeävää sorttia eikä mitenkään innostunut konseptista, mutta vähintäänkin rahallisen menetyksen takia kiristin, uhkailin ja lahjoin vastahakoisen leikki-ikäisen mukaan. Onneksi mentiin; vaikka jokaisen kerran alussa lapsille jaettavat tutkijantakit ja suojalasit vähän jännittivät, ne selvästi auttoivat eläytymään tutkijan rooliin. Aikuisille annetaan tutkimusavustaja-rintamerkki. Kerhokerrat seurasivat rutiinia; alkuun jaetaan rekvisiitta, sitten alkupiiri jossa valoa vilkuttava Hoseli-robotti antaa päivän pulman ratkaistavaksi ja sitten siirryttiin erilaisten tutkimusten pariin, joita oli kerrasta riippuen kaksi tai kolme. Näihin tutkimuksiin sisältyi paljon pohdintaa, usein myös askartelua ja aikuisten tehtäväksi jäi tosiaan vain avustaa ja vähän ehkä vihjailla – tai kysyä tyhmiä.

Muutaman kerran jälkeen lapsi alkoi oma-aloitteisesti pitää huolen siitä, että teemme jokaiselle kerralle erikseen sähköpostilla lähetetyt läksyt, joita tapaamisten alussa käytiin läpi. Tulevaisuus näyttää, kuinka paljon viiden 45 minuutin kerhotapaamisen aikana lapselle jäi mieleen muodot, heijastumien logiikka tai veden eri olomuotoihin liittyvät ominaisuudet, mutta pääasia että hän sai vähän haastetta aivotyöskentelyyn ja tilaisuuden askarrella niin, että mun ei tarvitse siivota tai organisoida mitään. Näin aikuisen näkökulmasta jokaista kerhokäyntiä ohjaava tarinallisuus, johon liittyi runsaasti eri hahmoja hassuine nimineen, oli ehkä hieman raskas, mutta nyt nostan kädet ylös: tämän takana on tutkittua pedagogiikkaa, parempi vain kiltisti lapsen kanssa opetella omituisia nimiä ja seikkailujen kiemuroita.

Olin ajatellut, että meille riittäisi nyt tämä viisi kertaa (kevätkaudelle on siis ollut kolme viiden kerran kokonaisuutta, joista me hyppäsimme mukaan toiselle), mutta lapsi vaati saada jatkaa. Niinpä muutaman viikon päästä palaamme tiedekerhoon opettelemaan koodauksen periaatteita. Kaiken kaikkiaan olen tavattoman onnellinen, että voin hienovaraisesti ohjata lapsiani tällaisten laiskalle äidille sopivien harrastusten pariin, sillä vieläkään en kykene kuvittelemaan itseäni jalkapallokentän laidalle kannustamaan.