PANIIKKINAPPULA

Öö, me muutetaan. Tasan kuukauden päästä. Tai hitto, tavarat lähtevät jo ennen sitä mutta te muut olette kuukauden päästä ehkä juhannuskrapulassa festareilla tai mökillä rillaamassa, mutta me – me lähdetään pois. Eikä tulla varmaan ihan heti takaisin. Ja Queen of Denial tässä hei, vasta nyt se alkaa itsellekin upota ymmärrykseen. Olen kyllä jo pari kuukautta huolettomasti heitellyt ilmoille ”niin joo me muutetaan Espanjaan” kun on kysytty tulevaisuudensuunnitelmista, mutta en ole sisäistänyt itsekään sitä. Nyt kodin tyhjentyminen, kaikkien liittymien ja sopimusten irtisanominen ja kalenterin katsominen tekee todelliseksi sen, mitä olen prosessoinut hyvin hitaasti viimeiset pari vuotta.

Ja nyt olen huomannut, että aina ennen lähteminen on ollut kovin helppoa, koska olen tiennyt palaavani – yleensä olen tiennyt jopa paluun tarkan päivämäärän. Nyt voin vain epämääräisesti arvailla, että hyvällä tuurilla ensi kesänä viikko tai kaksi Suomessa, talvella emme aio tänne tulla kuin äärimmäisen pakon edessä. Toivon siis, ettei kukaan lähisukulainen kuole (ja toivon sitä tietenkin muutenkin, en vain itsekkäistä syistä). Nyt tuntuu, että moni sellainen asia, jota on aina voinut lykätä koska tulee seuraava viikko, tulee seuraava kesä, tulee seuraava vuosi, ei ole enää lykättävissä. Meillä on noin neljä viikkoa aikaa nauttia maailman kivoimmasta kotikaupungista ja pelkään, että aika loppuu kesken.

Lapseni eivät ole koskaan uineet Stadikalla. Eivätkä Hietsussa. Kuopus ei ole koskaan käynyt Suomenlinnassa, eikä Pihlajasaaressa, eikä Uunisaaressa. Eikä Seurasaaressa. Meillä on vieläkin näkemättä Kaapelitehtaan Teatterimuseo, Ratikkamuseo sekä Kansallismuseon Vintti. Emme ole kiivenneet Stadikan torniin eivätkä lapset ole päässeet silittämään lampaita Haltialaan tai Fallkullaan. Emme ole käyneet Kaivarissa emmekä Keskuspuistossa. Lapsiltani on jäänyt väliin kaikki sellainen mikä mulle oli omassa nuoruudessa tärkeää Stadissa, koska meillä on ollut aikaa. Ei ole ollut kiire kiertää Sibelius-monumenttia ja Hakaniemen toria, koska ne ovat odottaneet meitä. Mutta nyt tuntuu, että kotiseutukasvatus jää ihan kesken.

Eikä pahinta ole suinkaan se, että on paikkoja, joihin lapset eivät ole päässeet ollenkaan. Meillä nimittäin on aivan liian pitkä lista kohteita, joissa täytyy käydä uudestaan. Jokaiselle on luvattu kiipeilyreissu Korkeessa, esikoinen pääsee jo Lintsin vuoristorataan. Kuulemma Lasten kaupunkiin JA Lasten liikennekaupunkiin pitäisi päästä. Haluaisin viedä pojat vielä SeaLifeen ja Luonnontieteelliseen museoon – ja äh, meillä on käyttämättä lahjakortti Flamingon kylpylään, ja onhan Vantaalla vielä Heurekakin! Sen lisäksi lapset haluavat hengailla mökillä ja omalla uimarannalla, käydä leffassa, nähdä mahdollisimman paljon kavereita ja yhdet juhlatkin pitäisi vielä järjestää. Ne eivät olekaan pelkät kuopuksen 3-vuotissynttärit vaan myös läksiäiset.

Helsinki on ollut hyvä paikka asua. Olemme pärjänneet pienessä asunnossa tulematta mökkihöperöiksi, koska ulkona on avautunut avara maailma. Kulttuuritarjonta lapsille on mahtavaa eikä se ole sitä väsyneiden Ryhmä Hau-hahmojen reggaeton tanssia mitä se on Espanjan kotikaupungissamme, vaan kunnianhimoista, taiteellista ja aikuisenkin mielestä kiehtovaa. Täällä on taidetta, tapahtumia, tekemistä sadepäivillekin. Me olemme asuneet alueella, josta kävelee viidessä minuutissa metsän keskelle ja merenrantaan, toisaalta usein kulkevilla julkisilla kulkuneuvoilla päässyt kaupungin keskustaan 20 minuutissa. Lapsiperheelle Helsinki on tuntunut juuri täydelliseltä asuinpaikalta, etenkin täältä lähiöstä katsoen. Paniikin lisäksi päälle puskee ikävä.

KUINKA SELVITÄ SYNTTÄREISTÄ

juhlapöytä.jpg

Yhteistyössä Heikunkeikun leikkihuone

Haluaisin antaa itselleni urhoollisuusmitalin. Eilen nimittäin selvisin melkein kaksi ja puoli tuntia yksin kuudentoista (16!!!) 2-7-vuotiaan kanssa. Juhlimme nimittäin Ompun 7-vuotissyntymäpäiviä 14 vieraan ja yhden pikkuveljen voimin (yksi pikkuveljistä oli kotona karanteenissa vietettyään edellisen illan Lastenklinikan päivystyksessä, ja tämän takia olimme myös yhden aikuisen vajaamiehityksellä). Vielä viisi vuotta sitten jotenkin paheksuin ihmisiä, jotka ”ulkoistaa” lapsen synttärit. En siksi, että jokaisen pitäisi leipoa kuusi erilaista kakkua ja kestää se kaaos kotonaan, vaan koska kuvittelin, että HopLopissa tai SeaLifessa tai esimerkiksi meidän tapauksessa läheisellä Leikkihuoneella järjetetyt juhlat olisivat jotain kilpavarustelua, lesoilua tai muuten vaan perinteisten lastenjuhlien ylenkatsomista. Antakaa anteeksi: olen syntynyt 80-luvulla, jolloin joku saattoi joskus pitää synttärit McDonaldsissa ja sekin oli hyvin harvinaista.

Nyt olen ymmärtänyt erilaisten juhlatilojen taian: Ensinnäkin, en tosiaan olisi kestänyt näitä 120 senttisiä villi-ihmisiä meidän kotona. Eikä luultavasti olisi kestäneet naapuritkaan tai meidän huonekalut. Se olisi vaatinut suursiivouksen ennen ja jälkeen juhlien ja olisin luultavasti löytänyt popcornia sängystäni vielä viikkojen päästä. Toiseksi, en edes käy päivätöissä mutta en silti ehtisi järjestää kaikkea pikkuvieraille valmiiksi, joten en yhtään ihmettele miksi monet pitävät arki-iltaisin bileet paikassa, jossa joku muu hoitaa kattaukset, tarjoilut ja loppusiivoukset. Olen huomannut, että synttärit ovat viime vuosina painottuneet juuri arki-illoille, koska viikonloput ovat jokaisella niin kiireisiä.

minä-ja-pojat.jpg

juhlasankari.jpg

Heikunkeikun leikkihuone sijaitsee Herttoniemenrannassa, ihan meidän kotikulmilla. Me vietettiin esikoisen synttärit siellä myös viime vuonna ja totesin sen käteväksi paikaksi syöttää joukko leikki-ikäisiä sokerihumalaan. Tänä vuonna saatiin juhlista hieman alennusta, koska halusin levittää paikan ilosanomaa kahdesta syystä: on ihanaa, että joku tekee lähiöön (vieläpä juuri meidän omaan, ihan parhaaseen lähiöön!) lapsiystävällisen paikan ja toiseksi, koska kyseessä on paikallinen yrittäjä (vieläpä perheellinen nainen, joiden bisneksiä tuen aina erityisen mielelläni). Joka tapauksessa nimittäin oli päätetty, että emme ota hunnilaumaa kotiin. Omppu on osallistunut tänä vuonna monille syntymäpäiville Leikkiluolassa ja HopLopissa, mutta meillä ei olisi budjetti kestänyt kaikkia vieraita ja toisaalta koska kyseessä on esikoisen toistaiseksi viimeiset kaverisynttärit Suomessa, halusimme, että hän saa kutsua aika vapaasti kaikki tärkeimmät tyypit.

Leikkihuoneella löytyy monta erilaista leikkiä kaupasta junarataan, nukkekodista merirosvolaivoihin. Oli muuten tosi hauska nähdä, että parkkitalot ja kotileikit jaksavat kiinnostaa 7-vuotiaita ihan entiseen tapaan: välillä tuntuu, ettei niitä kiinnosta muu kuin Minecraft ja skuuttailu, mutta ei, koko aika kului leikeissä. Seitsemän vuoden lastenjuhlien kokemuksella olen oppinut senkin, ettei tuon ikäisiä ihan kauheasti kiinnosta tarjoilut. Toimivaksi on todettu lihapullat, porkkanatikut, sipsit ja irtokarkit, joita katosi kilon verran parempiin suihin ennen kuin olin saanut ne edes kulhoihin. Joskus on totta kai kiva hifistellä leipomusten kanssa, mutta nyt jo edellisen illan myöhäiseksi venynyt lääkärikeikka ja kello 5.30 herätys saivat sisäisen Martha Stewartini kääntämään kylkeä.

mokkapala-kakku.jpg

kynttilän-puhallus.jpg

Kakkuakaan ei jaksettu tehdä, koska viimevuosina klassinen täytekakku on jäänyt yleensä äidin syötäväksi – ei sillä, että panisin sitä kovin pahakseni. Viimeksi meillä oli jäätelökakku (eli jäätelöä ja karkkeja yhteen läiskittynä), tällä kertaa leivoin pellillisen mokkapaloja ja niihin iskettiin kynttilät. Tarjoilut pitää siis Heikunkeikun leikkihuoneelle hoitaa itse, mutta paikan päälle voi erikseen pyytää kattauksen, koristelut ja astiat. Ja siivouksenkin, vaikka itse totesin että paikan saa aika nopeasti putsattua jos vain varaa aikaa vartin vieraiden lähdettyä. Ohjelmanumerona meillä oli tietenkin lahjojen avaamista ja bingo: vaikka olen vannonut, ettemme lähde mukaan lahjapussirumbaan, niin huomaan joka vuosi hankkivani jotain pientä palkinnoksi aarteenetsinnästä tai onginnasta. Tällä kertaa saivat suklaamunat.

Selvisimme siis hengissä. Päivänsankarilla oli niin kivaa, että illalla itketti. Ja minä olen onnellinen, kun on taas yhdet juhlat takana, kaikilla näytti olevan hauskaa, ja mä sain illalla palata kotiin tyhjien tarjoiluastioiden kanssa lasilliselle skumppaa eikä kotona näkynyt merkkiäkään juhlista. Huh helpotus!

bingo.jpg

junarata.jpg

lahjojen-avaus.jpg

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

LUONTORETKELLÄ

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

kaukoputki.jpg

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

uutela.jpg

Aika usein kuulee jonkun sanovan, että ei voi harrastaa lapsen kanssa koska se on niin kallista ja että Helsinki on pelkkää betoniviidakkoa. No, harrastaminen on kallista jos ajattelee jääkiekkoa, ratsastusta ja valitettavasti monia taideharrastuksiakin, mutta Helsingissä on tarjolla myös suorastaan puoli-ilmaisia aktiviteetteja. Ja mitä ankeaan kaupunkiympäristöön tulee, niin, noh meillä on merenranta ja metsät vain muutaman sadan metrin päässä kotoa (ja Stockalle pääsee silti 20 minuutissa julkisilla) ja viime lauantain luontoretkellä löysimme taas yhden upean paikan Itä-Helsingistä.

Osallistuin viikko sitten isojen poikien kanssa työväenopiston organisoimalle koko perheen luontoretkelle, joka maksoi huikeat 6 euroa. Kiersimme koulutetun oppaan johdolla Vuosaaren Uutelan alueella bongaamassa lintuja ja kevään merkkejä: listalle päätyivät ainakin jouhisorsa alli, muurahaiset ja monet kukat. Lapset riemastuivat löydettyään monia mäyränkoloja, pelastettuaan leppäkertun (joka sittemmin kyllä paljastui peruuttamattomasti kuolleeksi) lätäköstä ja saatuaan käyttöönsä lintujen viserrystä matkivat pillit.

2,5 tuntia kestänyt retki sisälsi myös tärkeimmän, eli eväiden syöntiä rantakallioilla, sekä leikkejä ja erilaisia harjoituksia, joiden avulla löydettiin uusia ulottuvuuksia luonnosta. Saatiin aika monta ideaa ja inspiraatiota tuleviin retkiin, ja nyt vähän nolottaa että yli 7 Itä-Helsingissä eletyn vuoden aikana en ole aiemmin löytänyt Vuosaaren alueen ulkoilumaastoille. No, vielä ehtii onneksi.

Me ollaan kuluneen vuoden aikana käyty Helsingin Työväenopiston perheafrossa, taaperotanssissa ja nyt tällä luontoretkellä. Nämä kaikki ovat olleet yhteensä noin 40 euroa. Työväenopiston kursseissa haastavinta on muistaa ilmoittautuminen, koska kannattaa olla kettuna liikkeellä: nopeat syö hitaat. Muuten isoin ongelma on runsaudenpula, sillä tarjolla on niin paljon kaikkea kivaa ja kiinnostavaa, että aika loppuu kesken. Poikien uimakoulut Urheiluhallien järjestäminä ovat olleet myös aika maltillisen hintaisia ja suosittelen lämpimästi Facebook-ryhmää Lastentapahtumat Helsinki, jossa vinkataan joka päivälle kivoja, ja yleensä ilmaisia, menoja lapsiperheille. Tämä monipuolisen tekemisen määrä on asia, jota aivan varmasti ikävöin viimeistään kun syyssateet iskevät Espanjaan.

PS. Ja mikä mieletön muutos sekä luonnossa että lämpötilassa viikossa! Se on kevät ny!

havupuu.jpg

vuosaari.jpg

eväät.jpg

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

rakkolevä.jpg

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

KAAOKSESSA

Viime sunnuntaina meillä vietettiin isompien poikien yhteisiä synttäreitä sukulaisille ja kummeille (ja jo näillä saadaan talo aika täyteen) ja kun vieraat yksi toisensa jälkeen poistuivat – suurin osa siis lapsettomia – saatoin kuulla syvän helpotuksen huokauksen kun ovi tänne meidän hullujen huoneelle sulkeutui heidän takanaan. Ja hei, ymmärrän! Tuntuu, että aina kun liikun koko kolmikon kanssa julkisilla paikoilla olen elävä ehkäisymainos ja sen jälkeen kun on muutaman tunnin hengaillut meillä kotona ja katsonut, millaista on arki kolmen pojan keskellä… no, varmaan vielä hetken harkitsee kaikkia vauvahaaveita. Paitsi siis, oi vitsit, miten helppoja ne vauvat olikaan…

Itsehän tähän on jo tottunut. Siihen, että huudetaan hirveästi (joskus aikuisetkin). Että juostaan ympyrää, kyllä on joku viisas arkkitehti piirtänyt keittiöön kaksi kulkuväylää. Että aina joku huutaa katso äiti tai apuu tai jotain muuta. Että joku ylipäänsä huutaa. Että jos erehdyt istumaan, tai hah hah makaamaan, niin kaksi sekuntia ja päällä ryömii ainakin yksi lapsi. Että jalkojen alla on aina legoja, pikkuautoja, leivänmuruja tai jotain, mistä et oikeastaan edes halua tietää mitä se on. Että vuodenajasta riippuen kodista ulos pääseminen kestää jotain puolesta tunnista kolmeen tuntiin. Että kun yrität tehdä työjuttuja vieressä yksi soittaa alasti bongorumpuja ja toinen ratsastaa selän päällä ja puhaltaa vappupilliin (se ei ikävä kyllä mahtunut kuvaan).

Aika usein sitä kyseenalaistaa tämän elämäntapavalinnan itsekin. Kun on ollut hiljaisuutta, yksinoloa ja laiskottelua rakastava introvertti, niin kolmen pienellä ikäerolla toivotun ja saadun lapsen kanssa eläminen ei ollut se itsestäänselvä vaihtoehto. Ennen vähän päälle kakskymppisenä iskenyttä vauvakuumetta ei mulla todellakaan ollut mitään suurperheunelmaa, vaan enemmänkin haaveilin meribiologin urasta jossain valtamerilaivassa valasparvia havainnoiden. Mutta nyt en ehkä enää osaisi elää ilman tätä hulabaloota. Koska, kuten monet vastaantulijat jaksavat hymyillen todeta, ”teillä ei ainakaan ole tylsää”. Ei ole. En pistäisi pahakseni jos aamut eivät alkaisi ihan niin aikaisin tai jos olisi joku äänenvaimennin noissa lapsissa, mutta joka ilta kun nuo kolme tuhisevat sängyissään (tai sitten kaikki mun sängyssä, sitäkin sattuu) niin olen täynnä kiitollisuutta. Väsynyttä kiitollisuutta, mutta hämmentynyt siitä että jokaisen raskaan päivän jälkeen olen silti yhä niin onnellinen. Tällaisesta arjesta.

Käytännön Mies lähtee parin päivän päästä takaisin Espanjaan ja olen taas yksin vastuussa rutiineista. Viimeiset 16 päivää olenkin ottanut ilon irti siitä, että voin hyvällä omatunnolla heittäytyä ihan hulvattomaksi ja se on tarkoittanut brunsseja, päiväunia, päivää kylpylässä, blogirientoja ja rauhallista bloggaushetkeä iltaisin, kun joku muu pesee hampaat ja lukee iltasadut. Kahden viikon harjoittelun jälkeen pojat eivät enää ensimmäiseksi huuda äitiä vaan hieman hapuillen isäänsä, jopa pienin herätessään keskellä yötä. Seuraavat kaksi kuukautta on taas mun vuoroni, mutta sitten, sitten joku muukin on joka päivä jakamassa tätä täysin käsittämätöntä, mutta myös käsittämättömän ihanaa elämänvaihetta.