LUONTORETKI HARAKAN SAARELLA

Sunnuntaina nostalgiankaipuinen äiti päätti, että ei anneta suomalaisen juhannussään masentaa. Yhden lapsen lomaillessa mummolassa oli aika tarjota unohtumattomia luontoelämyksiä 9- ja 4-vuotiaille. Niitä tarjoili tällä kertaa Harakan saari ja ympäristökeskuksen luontototalon tarjoama opastettu kierros tuolla kaupunkilaisten virkistysalueella. Ei muuta kuin kohti Kaivopuistoa!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Koska vain hullu lähtee yksin lasten kanssa minnekään, hankin meille retkiseuraksi Elsan ja Kaamoksen, mikä oli oiva valinta, koska lapsilla oli tosi hauskaa yhdessä – mikä helpotus, kun joku toinenkin fanittaa Harry Potteria enkä itse joutunut osallistumaan loputtomiin pohdintoihin Sirius Mustan kohtalosta tai Jokamaunrakeiden sisällöstä. Markkinoin Harakan luontokeskusta omien lapsuusmuistojeni perusteella: mun vanhemmat työnsi mut yhteysalukseen joskus 11-vuotiaana ja toivottivat hauskaa päivää ja lähtivät itse istuskelemaan Kaivarin rantaan, ja minä osallistuin samanlaiselle opastetulle kierrokselle. Ja oli hauskaa! Opin yhtä sun toista Itämerestä, vaikka en enää tietenkään muista mitään.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Harakka sijaitsee uintimatkan päässä Kaivopuiston rannasta, eli suoraan manner-Helsingin edustalla. Yhteysalus, joka menee kesäisin puolen tunnin välein, lähtee niin ikään Kaivarista suoraan Café Ursulan vierestä. Maksuvälineenä käy kortti tai Mobilepay ja edestakainen matka on aikuiselta 5 euroa ja lapselta 2 euroa. Ei siis mitään hinnalla pilattua hommaa. Opastettu lasten saariseikkailu oli ilmainen. Paikan päällä on monta hyvää paikkaa herkutella eväillä ja mahdollisuus grillatakin, joten omat eväät mukaan.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Lasten saariseikkailuja on luvassa pitkin kesää, ja Harakkaan voi toki mennä retkeilemään omatoimisesti. Tämä kesäkuun alun seikkailu keskittyi paljon esimerkiksi alueella pesiviin lintuihin; niiden väistely ja lepyttely olikin ihan oma ohjelmanumeronsa. Asiantuntevassa opastuksessa heräteltiin lasten aisteja, maistettiin eri suolapitoisuuksilla varustettuja vesiä, tutkittiin luupilla luontoa ja kuunneltiin silmät kiinni alueen äänimaailmaa. Erityisesti noille kouluikäisille homma toimi tosi hyvin, sillä nyt paikalla oli ehkä hieman liian iso ryhmä siihen, että kaikki olisivat kuulleet kaiken. Isommat pojat onneksi menivät omatoimisesti oppaan perässä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Saarelta löytyy rikkaan linnuston, koskemattoman kasvillisuuden ja meritunnelman lisäksi taitelijatalo (jossa olisi tyhjä työhuone – olisinpa taiteilija!), luontokeskuksen omat tilat, akvaariotalo jossa voi tutustua Itämeren ihmeisiin sekä merenalaisia valokuvia esittelevä näyttely. Kaksituntisen aikana ehtii vaikka mitä, ja sen jälkeen saa saareen toki jäädä pyörimään omatoimisesti. Oikein toimiva tapa tuoda kaupunkilaislapset todella matalalla kynnyksellä tutustumaan luontoon, eikä aikuisen tarvitse kuin valvoa vieressä ja noudattaa ohjeita.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kannattaa siis ottaa ilo irti näistä maailman helpoimmista retkikohteista Helsingin edustalla. Ja siitä, että kaupungin ympäristökeskus tarjoaa vielä tällaisen stimuloivan seikkailun, jossa ei tarvitse kuin saapua paikalle ja olla utelias. Hauskaa Harakkaa!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

KIDE TIEDEKERHOSSA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olen yrittänyt jokaisen lapsen kanssa harrastaa kaksin jotain; esikoisen kanssa tietenkin ehti käydä läpi kaikki maailman temppukoulut ja taidekerhot, keskimmäisen kanssa oli afrotanssi ja nyt kuopuksen kanssa aloitettiin Kide Sciencen järjestämä tiedekerho kuukausi sitten. Näitä aina viiteen ”opetuskertaan” jaoteltuja kokonaisuuksia järjestetään Helsingissä useammassa eri paikassa, ja meillä kävi tuuri kun tiedekerho löytyi kotikorttelista. Olen sen verran mukavuudenhaluinen, että harrastamisessa on parempi olla matala kynnys varsinkin matkojen suhteen. Ihme ja kyllä, meiltä ei jäänyt geometriaan keskittyvässä Seikkailu Kristallimetsässä-kokonaisuudesta yhtään väliin. Ei ihme kyllä oltu kipeänä, ja kun kerho ei varsinaisesti ole halpa (viisi kertaa kustantaa 85 euroa), oli motivaatio korkealla muutenkin.

Ensimmäiselle kerralla 4-vuotiasta piti vähän painostaa. Hän on hieman hitaasti lämpeävää sorttia eikä mitenkään innostunut konseptista, mutta vähintäänkin rahallisen menetyksen takia kiristin, uhkailin ja lahjoin vastahakoisen leikki-ikäisen mukaan. Onneksi mentiin; vaikka jokaisen kerran alussa lapsille jaettavat tutkijantakit ja suojalasit vähän jännittivät, ne selvästi auttoivat eläytymään tutkijan rooliin. Aikuisille annetaan tutkimusavustaja-rintamerkki. Kerhokerrat seurasivat rutiinia; alkuun jaetaan rekvisiitta, sitten alkupiiri jossa valoa vilkuttava Hoseli-robotti antaa päivän pulman ratkaistavaksi ja sitten siirryttiin erilaisten tutkimusten pariin, joita oli kerrasta riippuen kaksi tai kolme. Näihin tutkimuksiin sisältyi paljon pohdintaa, usein myös askartelua ja aikuisten tehtäväksi jäi tosiaan vain avustaa ja vähän ehkä vihjailla – tai kysyä tyhmiä.

Muutaman kerran jälkeen lapsi alkoi oma-aloitteisesti pitää huolen siitä, että teemme jokaiselle kerralle erikseen sähköpostilla lähetetyt läksyt, joita tapaamisten alussa käytiin läpi. Tulevaisuus näyttää, kuinka paljon viiden 45 minuutin kerhotapaamisen aikana lapselle jäi mieleen muodot, heijastumien logiikka tai veden eri olomuotoihin liittyvät ominaisuudet, mutta pääasia että hän sai vähän haastetta aivotyöskentelyyn ja tilaisuuden askarrella niin, että mun ei tarvitse siivota tai organisoida mitään. Näin aikuisen näkökulmasta jokaista kerhokäyntiä ohjaava tarinallisuus, johon liittyi runsaasti eri hahmoja hassuine nimineen, oli ehkä hieman raskas, mutta nyt nostan kädet ylös: tämän takana on tutkittua pedagogiikkaa, parempi vain kiltisti lapsen kanssa opetella omituisia nimiä ja seikkailujen kiemuroita.

Olin ajatellut, että meille riittäisi nyt tämä viisi kertaa (kevätkaudelle on siis ollut kolme viiden kerran kokonaisuutta, joista me hyppäsimme mukaan toiselle), mutta lapsi vaati saada jatkaa. Niinpä muutaman viikon päästä palaamme tiedekerhoon opettelemaan koodauksen periaatteita. Kaiken kaikkiaan olen tavattoman onnellinen, että voin hienovaraisesti ohjata lapsiani tällaisten laiskalle äidille sopivien harrastusten pariin, sillä vieläkään en kykene kuvittelemaan itseäni jalkapallokentän laidalle kannustamaan.

PÄÄSIÄINEN STADISSA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olin viime viikonloppuna jälleen uuden edessä, kun vietin ensimmäistä kertaa koskaan pitkät pyhät putkeen yksin lasten kanssa. Tai siis yksin ja yksin; kävimme kyllä muiden ihmisten ruokittavana, esikoinen reissasi pariksi päiväksi kummimummillaan, ja sovimme tasaisesti treffejä jokaisen pyhäpäivän pitimiksi. Viime vuonna Semana Santa eli lasten pääsiäisloma kesti viikon, ja nytkin esikoisella oli viisi vapaapäivää putkeen – en ala nyt erikseen purnaamaan siitä miten älytöntä oli pitää lauantaina koulupäivä että lapsi voi olla kiirastorstain kotona, kun koko muu maailma on vielä arkiaikataulussa. Yleensä meillä on pääsiäisenä vähintäänkin yksi perheenjäsen joutunut käymään sairaalassa, joten siinäkin mielessä tämä oli menestys, olimme kaikki jonkun taivaallisen siunauksen ansiosta terveinä!

Lauantaina päätimme seikkailla julkisilla Haltialaan asti: Haltialan kotieläintila on Helsingin kaupungin omistama ”pala maaseutua”, jossa entinen heppatyttö onnessaan ja hänen lapsensa vähemmän onnessaan saivat haistella lannan ja heinän hajua. Kesäkaudella lehmät, kanat, lampaat ja possut saavat paistatella päivää pihalla, mutta pääsiäisenä yleisö saa mennä ihailemaan melko vastasyntyneitä karitsoja kolmen päivän ajan. Me saavuimme paikalle lauantaina lähes heti ovien avauduttua ja jonotimme vartin verran, että pääsimme ihmettelemään pieniä eläimiä. Ehkä hieman groteski ajatus, että nuo suloiset karvapallot kuuluivat aika monen pääsiäispöytään, mutta sellaistahan se on.

Haltialan pihalla oli poniratsastusta (jonne kärsivälliset kakarani eivät jaksaneet jonottaa), pieni leikkipuisto, mahdollisuus grillata omia nakkeja ja Wanha Pehtoori-ravintola, josta me nappasimme mukaan munkit ja pillimehut (jotka olivat ihan kohtuuhintaisia), kun emme jaksaneet odottaa hodareita tunnin verran. Busseilla 615 ja 614 pääsee suhteellisen lähelle, myös 4-vuotias jaksoi reippaasti kävellä reilu puoli kilometriä maatilalle pysäkiltä. Meille normaalisti Viikki lehmineen on huomattavasti lähempänä kun tahdomme larpata maaseutua, mutta suuresta suosiostaan huolimatta tunnelma oli oikein leppoisa. Ehkä se oli se maaseutumaisuus.

Tänään päätimme suunnata etelään, eli Pokemon-jahtiin Suomenlinnaan. Lapseni marssisivat iloisesti vaikka hiilikaivokseen jos lupaisin, että saavat pelata siellä Pokémon Go’ta, ja nyt he olivat valmiina ovella hatut päässä hyvissä ajoin ennen lähtöaikaa. Suomenlinna on kyllä aina yhtä ihana, keväällä kylmyyden kestää siitä hyvästä että kesäkautta varten puunattavan puuveneet tuoksuvat ihanasti just siltä tervalta, jonka perään olen blogissa ennenkin haikaillut. Sen lisäksi Suokin ravintolatarjonta tuntuu kasvaneen viime vuosina hurjasti, joskin me suosiolla syötiin mantereella kun kahvilassa karjalanpiirakka maksoi kolme euroa. Sikamaista. Sen sijaan kadun ensimmäiset torimansikat maistuivat erittäin herkullisilta.

Unohdin tietenkin kysyä lapsilta, mitä mahtavia Pokemoneja he saivat reissulla napattua. Koko ajan jännitti, että putoavat jonnekin koloon tai vallihautaan, mutta emme selvästikään olleet ainoa seurue etsimässä Onixeja. Joku pikakurssi pitäisi varmaan tämänkin harrastuksen tiimoilta käydä. Heitä kiinnostivat myös kaikki Suomenlinnan museot, joten vähän lämpimämpien kelien koittaessa uusi keikka! Ja vaikka olikin yllättävän helppo ensimmäinen pitkä juhlapyhä yksin lasten kanssa, niin ah, huominen arki on niin tervetullut!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

P4220898.jpg

LENTÄMINEN YKSIN LASTEN KANSSA

Luitteko jo, kuinka tunnetut matkabloggaajat (tämä jaksaa naurattaa joka kerta!) jakoivat vinkkejään siitä, miten tehdä lentomatkustamisesta lasten kanssa niin siedettävä kokemus kuin se voi olla? Ja siis huomasittehan, että Matkakuume-Gian ja Hellan ja viinilasin välissä-bloggaajan lisäksi siellä kokemusasiantuntijan syvällä rintaäänellä puhuin minä! Annoin lyhyen haastatteluni Matkamessuilla, kun kaivattiin nimenomaan sellaista vastaajaa, joka lentää ainoana aikuisena lasten kanssa. Sitähän on tullut tehtyä, ja kesällä tulee taas toiset kahdeksan tuhatta kilometriä yksin ilmassa kolmikon kanssa. Ja niin kuin jo aiemmin lentomatkustamiseen liittyviä vinkkejä jaellessani totesin, ei oikeasti ole mitään patenttiratkaisuja koska – kuten kaikki tiedämme – jokainen lapsi on yksilö ja se on vähän tuurista ja tähtien asennosta kiinni millä mielellä lennolle lähdetään, mutta annan nyt vielä pari neuvoa omakohtaisen, kantapään kautta hankitun kokemuksen perusteella…

  • Hyödynnä käsimatkatavarat, mutta katso, että et joudu kantamaan lopulta kaikkia reppuja. Meillä oli ennen tosi cool, mutta hiton epäkäytännöllinen Salama McQueen-vetolaukku jolla lapset sitten jyräsivät ohikulkijoiden varpaat ja tukkivat lentokoneen käytävät. Nykyään jokaisella on reppu, jonne laitetaan yhdet vaihtovaatteet (ja mulla on vielä yhdet vaihtovaatteet sekä itselleni että lapsille sellaisessa universaalissa koossa, johon voi tarvittaessa pukea kenet vain 4-8-vuotiaista matkustajista), eväät eli yleensä pieni Pringles-purkki, jotain karkkia ja nousua ja laskua varten tikkarit ja sitten joko oma puhelin tai legoja, tarravihko ja muuta touhua. Toki mä olen yhä aivan kuormajuhta, koska jonkun pitää kantaa vesipullot, passit, wipesit (älä ikinä unohda kosteuspyyhkeitä!), tabletti, läppäri ja usein myös varavaatekerta seuraavalla vuorokaudelle jos matkalaukut jää matkalle, mutta kyllä meillä jo 4-vuotias jaksaa oman reppunsa kantaa. Eri asia on sitten se, pysyykö se tallessa.
  • Käytä häikäilemättä ”olen yksin näiden kaikkien outojen lasten kanssa”-korttia. Toisinaan on paras boardata ensimmäisenä, joskus viimeisenä. Meillä yleensä kaikki käsimatkatavarat tungetaan jalkoihin, koska alle puolitoistametriset eivät tarvitse niin suuresti elintilaa, mutta toisinaan on kiva asettua rauhassa (eli kaivaa kaikki eväät, käydä läpi säännöt lentomatkaa varten, varoittaa henkilökuntaa että olemme saapuneet). Kaikki lentoyhtiöt eivät automaattisesti lastaa ensimmäisenä rahvaan joukosta lapsiperheitä, mutta pyytämällä olemme päässeet aina ohittamaan. Suomessa tämä ei toimi, mutta Espanjassa olen myös päässyt säälipisteillä turvatarkastusjonon ohi. Kompensoin tämän jonottamalla nöyrästi ja päästämällä kaikki vähänkään vaivaiset ohitseni kun lennän ilman lapsia.
  • Pyydä apua. Olen hyväksynyt sen, että useimmiten niille lennoilla joilla olen yksin trion kanssa en syö, juo enkä käy vessassa. Joskus kuitenkin on pakko. Lentokoneessahan he eivät katoa, toivottavasti, mutta kentällä on ollut tilanteita jossa esimerkiksi yhtä lasta on tarvinnut kiidättää vessaan ja jättää loput joukosta ja tavarat omilleen. Yleensä silloin olen hakeutunut jo valmiiksi lähtöportin läheisyyteen, etsinyt mahdollisimman luotettavan näköisen lapsiperheen tai mummelin ja jättänyt lapset herran, ja pahaa aavistamattoman avunantajan haltuun hetkeksi. Kuten olette huomanneet, kaikki ovat yhä tallella.
  • Ei tiukkoja vaihtoja. Vaikka ne menisivätkin vielä lentoyhtiön lupauksissa, niin olen oppinut että alle tunnin vaihdot käyvät niin stressaaviksi että jos vain mahdollista niin vältän niitä viimeiseen asti. Kahdella aikuisella onnistuu retuuttaminen ja hoputtaminen ihan eri tavalla, mutta mitä enemmän liikkuvia osia on yhden ihmisen vastuulla, sitä kannattavampaa on satsata mahdollisimman helppoihin lentoratkaisuihin.
  • Lahjo, uhkaile, kiristä. Whatever works. Lentomatkat ovat poikkeustilanteita, joissa kaikki kasvatusperiaatteet kannattaa unohtaa ja pyrkiä vaan takamaan matkustusrauha kaikille osapuolille. Itsehän en arjessa koskaan noihin kolmeen aiemmin mainittuun sorru.
  • Paikkavalinnat; me aloitettiin 3 lasta + 1 aikuinen-kombolla lentäminen kun kuopus oli vielä sylipaikkalainen. Sehän oli ihan itsemurhaa. Toki saimme aina istua vierekkäin kolmistaan, mutta kun meidänkin kuopus on suhteellisen hyvin kasvanut yksilö, alkoivat ne viimeiset reissut olla kaikille osapuolille äärimmäisen epämiellyttäviä. Nyt tuntuu lähes luksukselta, että meillä on neljä paikkaa. Olemme lentäneet pääasiassa niin, että yksi istuu käytävän toisella puolella käytäväpaikalla ja muut valloittavat kolmen paikan rivin. Tässä säilyy katsekontakti paremmin, ja olen usein päässyt itse lukemaan tai lepäämään sille yksittäiselle paikalle kun kolmikko on touhunnut keskenään omalla rivillä. Muutama reissu on tehty myös istuen peräkkäin 2+2-kokoonpanolla, joka on aina aiheuttanut melko kauhunsekaisia katseita siinä onnekkaassa, joka pääse kolmanneksi kahden valvomattoman lapsen kaveriksi. En suosittele.
  • Varaa määränpäähän lapsille fantastiset lahjat ja itsellesi kolme litraa viiniä.

Seuraavaksi toivottavasti päästään ottamaan junamatkustaminen haltuun, koska lentäminen alkaa tuntua jo suorastaan tylsältä (ja tietenkin moraalittomalta). Toisaalta näiden kymmenien Helsinki-Málaga-lentojen jälkeen väli on jo niin tuttu, että se menee rutiinilla – en jaksanut edes hermostua, kun tajusin kuumehouruissani ostaneeni paluuliput vihaamalleni yölennolle.