LAPSET LEIRILLE LOMAILEMAAN

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mä en todellakaan tajua, miten tavallisissa töissä käyvät ihmiset selviävät näistä koululaisten loma-ajoista. Mulla on sentään yrittäjän vapaus, mutta silti tämä viikko on tuntunut kyllä kaikkea muuta kuin lomalta kun 7- ja 9-vuotiaat ovat olleet vapaalla. Kesällä edessä on taas, kuten viime vuonna ja tästä eteenpäin seuraavat 10 vuotta, 10 viikkoa vapaata nuorisolla. Tietenkin lapset voisivat olla myös kotona, mutta koska mä tarvitsen edes vähän työrauhaa ja luulen, että viikossa loppuu kaikilta ideat siitä mitä tällä kelillä tehdään, niin oli parempi keksiä lapsille jotain ohjelmaa. Yleensä ottaen olen sitä mieltä, että tyypit ansaitsevat ja tarvitsevat palautumiseensa myös virikkeetöntä aikaa, tylsyyttä ja ihan vaan tyhjänpanttina makoilua, mutta meillä oli alla nyt parin viikon sairasloma joka oli pelkkää vaakatasossa lepoa. Kolmasluokkalainen rukoili, että saisi käydä koulussa eikä joutuisi pakkolomalle, eli jotain ”järkevää tekemistä” oli pakko kehittää.

Niinpä tälle viikolle tarhalaiselle järjestettiin pari vapaapäivää mummin seurassa, ja koululaiset ilmoitettiin Sarjakuvakeskuksen talvilomaleirille, jolla esikoinen oli ollut myös viime vuonna. Leiri on verrattain edullinen (80€ viisituntisista päivistä viikon ajan, ja sisältää vegaanisen välipalan) ja se oli ennen kaikkea tosi rento: vetäjät suhtautuvat hommaansa lunkisti ja taiteilu on aika vapaamuotoista, välillä sekoillaan pihalla ja viimeisenä päivänä vedetään sokeriöverit nyyttärihengessä. Tällä kertaa kokeiltiin myös sitä, voisiko parin kuukauden päästä 10 vuotta täyttävä O matkustaa yksin kotiin metrolla, ja sekin onnistui. Lähtökohtaisesti talvilomalla tuntui olevan hyvin leirivalikoimaa, niin urheiluseurojen omia kuin esimerkiksi leikkipuistojen järjestämiä. Voisin siis kuvitella, että en ole ainoa vanhempi jolle alle kaksi kuukautta joululomasta on liian lyhyt aika kerätä kasaan lomapäiviä. Rehellisesti sanoen: jos olisi aikaa ja rahaa niin aivan saletisti lähtisimme jonnekin Kanariansaarille pakoon tätä loputonta marraskuuta. Viis periaatteista.

Seuraavaksi luvassa on sitten kesäloma. Me vietetään siitä suurin osa Espanjassa ja pystymme tekemään töitä talolla, ja tietenkin poikien isä viettää koko lomansa lasten kanssa. Mutta heti koulujen päätyttyä voi olla, että tarvitaan taas leiriä paikkaamaan koululaisten tylsiä päiviä. Viime vuonna esikoinen osallistui lasten ja nuorten arkkitehtuurikoulun Arkin pienoismallileirille, joka kesti viikon. Se oli huikea, lapsi rakasti kuumaliimapyssyllä näpertämistä yli kaiken, ja sai selvästi paljon inspiraatiota rakenteluleikkeihin. Tänä vuonna alkaa kyllä tulla talous vastaan: viikon mittaisella leirillä on hintaa 225 euroa, eikä siihen kuulu ruoka. Nyt mukaan olisi halunnut myös pikkuveli, eikä kuukausibudjetista kyllä irtoa matkoineen ja ruokineen viittäsataa euroa viikon leiriin, niin ihana kuin se onkin.

Ystäviltä olen kuullut hyviä kokemuksia mm. Kumpulan koulukasvitarhan leireistä (meillähän on kokemusta koko perheen puutarhaprojektista samasta paikasta) sekä Aalto Juniorin tiedepainotteisistä leireistä. Totuus on, että ainakin Helsingissä leirien osalta on oikeasti runsaudenpulaa: voi purjehtia, liikkua melkein missä vain lajissa, taiteilla, ihan vaan hengailla niin että joku vahtii – houkutus täyttää koko kesän kalenteri erilaisilla leiripätkillä on olemassa. Jos nyt joku muukin kuin ihan todellisen, nollaavan loman tarve niin sitä estää myös raha (hinnat ovat harvoin alle satasta) sekä logistiikka, sillä ympäri kaupunkia lasten kuljettaminen kuluttaa sitä omaa työaikaa. Mutta tärkeimpänä on se ihan oikean loman tarve: ohjattu toiminta voi olla hirveän hauskaa, ja aikuiselle on helpotus että joku katsoo oman jälkikasvun perään ja ehkä sieltä tarttuu mukaan uusia taitoja tai kaverisuhteita, mutta veikkaan että toukokuussa lapset vain rukoilevat sitä että saavat mennä omien kavereiden kanssa kotikulmilla. Tämähän tulee tietenkin halvaksi, etenkin kun tien toisella puolella tarjoillaan arkipäivisin ilmainen puistolounas, mutta vaatii itseltäkin virittäytymistä siihen että päivät ovat täynnä keskeytyksiä, kotona vessassa tai välipalan haussa juoksevia lapsia ja ”ei oo mitään tekemistä voiks pelaa”-muminaa. Leirivinkkejä saa kuitenkin vielä jakaa, josko koululaiset sittenkin aloittaisivat kesälomansa jollain kesäleirin tapaisella…

TALLINNASSA LASTEN KANSSA: PROTO AVASTUSTEHAS

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olen jo pitkään ollut Tallinnan fani, oli siellä sitten aikuisseurassa tai koko perheen kesken. Hintataso on huokeampi kuin Suomessa (jos nyt ei enää mitenkään merkittävän edullinen), ravintoloiden taso erinomainen ja kaikenlaista kivaa tekemistä. Eilen lähdettiin päiväretkelle eka- ja kolmasluokkalaisten kanssa ihan vain yhden ohjelmanumeron perässä: Joko mennään-blogin Rosa oli vinkannut viime kuussa Proto Avastustehas-museosta (tai eihän se mikään museo ole vaan nimensä mukaisesti keksintötehdas, toiminnallinen kohde kaikenikäisille) ja arvellut, että se varmaan kiinnostaisi meidän reissujengiä. Ja kyllä, nyt oli nappiosuma!

Proto sijaitsee parin kilometrin päässä keskustasta; sinne kulkevat julkiset mutta meille paikallinen ystävä suositteli Bolt-sovellusta, jolloin ”taksi”matka oli ruuhkan mukaan hinnoiteltuna mennessä reilu 8 euroa, palatessa alle 4 euroa. Paremmalla kelillä sinne kulkisi jalankin, ja jos on oikein seikkailuhenkinen niin yhdistää visiittiin Lennusadaman museon – molemmista museoista löytyy sukellusveneitä ja jännää tekemistä. Proto aukesi lauantaina kello 10, mikäli aika lailla täydellinen ajoitus kun laiva saapui satamaan kello 9.30. Sisäänpääsy on erittäin kohtuuhintainen; 12 euroa yli 6-vuotiailta ja perhelippu (kaksi aikuista ja perheen alaikäiset lapset) on 28 euroa. Meille tässä tapauksessa perhelippu tuli siis halvimmaksi tavaksi seikkailla. Hinta-laatusuhde on loistava.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ihan ensimmäiseksi on todettava se, että vanhaan tehdashalliin sijoitettu Proto on mitä instaystävällisin kohde; se on tyylikäs ja visuaalisesti viehättävä aikuistenkin mielestä. Paikan kahvila oli todella trendikäs niin sisustuksen kuin tarjonnan osalta, ja kaikki yksityiskohdat harkittuja henkilökunnan retrohenkisistä asuista alkaen. Huonekasveja, murrettuja värejä, lämpimiä valoja – vanha sukellusvenetehdas (jonka perustajien Emmanuel Nobelin ja Arthur Lessnerin mukaan sitä kutsutaan Noblessneriksi) on todella otettu hyötykäyttöön. Vierailupäivänä paikalla pidettiin synttärijuhlia ja kokouksia, eli se on suosittu muutenkin kuin vain museovierailijoiden osalta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Protossa kierros alkaa yläkerrasta. Jani Volasen näköinen näyttelijä, joka selittää erilaisia ilmiöitä muillakin pisteillä, ohjeistaa QR-koodeilla varustettujen rannekkeiden käytöstä sekä siitä, miten paikassa käyttäydytään. Meillä lapset syöksyivät tietenkin suoraan sisään ja totesivat aika nopeasti, että ohjeistukset kannattaa käydä läpi ennen kuin heittää VR-lasit päähän ja alkaa sohia. Jokaisella pisteellä oli neljällä kielellä ohjeistus ja joskus videokin, sen lisäksi henkilökuntaa oli runsaasti paikalla (kaikki puhuivat ainakin englantia, moni myös suomea).

proto-lasten-kanssa-tekemista

Henkilökuntaa kyllä tarvittiinkin: tasaisin väliajoin VR-lasit lakkasivat toimimasta oikeassa ympäristössä ja työntekijöitä tarvittiin buuttaamaan systeemit. Alkuun saimmekin melko henkilökohtaista palvelua, sillä heti ovien avauduttua paikalla oli vain muutama muu perhe, mutta jo parin tunnin kuluttua paikka oli tupaten täynnä viikonlopun viettäjiä. Silloin apua joutui ehkä huitomaan hieman pidempään, ja toki muutenkin jonottamaan pisteillä. Kannattaakin ehkä pyrkiä tekemään hiljaisempaan aikaan ne aktiviteetit, joihin on rajattu pääsy: esimerkiksi maan uumeniin ajava vuoristorata käynnistyi vain kerran tunnissa ja kyytiin pääsi 15 kerrallaan.

Virtuaalista todellisuutta pääsi testaamaan yhdeksän eri pisteen kautta. Tämä oli myös mun ensimmäinen kosketus VR-maailmaan ja jouduinkin myöntämään, että se oli paljon hauskempaa kuin odotin. Olen ollut vähän old school ja suhtautunut koko virtual reality-konseptiin vähintäänkin nihkeästi, vaikka lapset ovat siitä olleet innoissaan jo aiemmin. Nyt kuitenkin esimerkiksi juuri kolmelle pelaajalle suunniteltu syvänmeren sukellus oli aivan todella fantastinen tapa tehdä jotain yhdessä lasten kanssa. Sen sijaan kilpa-autolla ajaminen aiheutti tälle ajokortittomalle ihan oikeasti pahan olon.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ainoa lapsilta väliin jäänyt juttu oli erittäin tehokkaasta keskivartalotreenistä käyvä liitokone, jossa pääsee kokeilemaan lentämistä. Sitä pääsin pituusrajan takia vain minä kokeilemaan, mutta muuten kaikki VR-todellisuudet sopivat viittä vaille 8- ja 10-vuotiaille. Vaikka muutamassa kohteessa ammuskeltiinkin, muuten toiminta oli lähinnä etenemistä ja liikkumista, joskin usein aika jännässä ympäristössä. Lentämisjutut olivat todella haastavia. Näin äitinä nauratti kuinka innoissaan muksut olivat virtuaalisella liukuhihnalla työskentelystä: miksi ne eivät kotona ole näin tohkeissaan eri työtehtävistä, häh? Useissa pisteissä oltiin parina tai ryhmänä, mikä teki touhusta järkevää: ei vain mökötetty yksin lasit päässä, kuten mun mielikuvissa usein tapahtuu.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

VR-todellisuuksien lisäksi tarjolla on Heureka-tyyppistä toimintaa, kuten pyöräkilpailut missä saa itse polkea radalla liikkuvaa pyöräilijää, ilmavirralla pallon ohjailua, ukkospiano ja pitkän valotusajan kuvia. Tämä kaikki touhu oli tosi hauskaa ja niissä 7- ja 9-vuotiaat pärjäsivät hyvin itsenäisestikin. Toiminta oli siis aika hyvin tasapainossa, joskin väenpaljous alkoi aiheuttaa turhautumista ja tylsistymistä etenkin nuorimmassa jonottajassa. Oli viisas ratkaisu jättää 5-vuotias kotiin: Protossa on pieni rakentelualue nuoremmille, mutta vajaa kouluikäiset ovat vähän väliinputoajia. Parhaiten Proto toimii varmasti juuri esikoiseni ikäisille kolmasluokkalaisille ja siitä eteenpäin, jolloin lapsi voi myös omin toimin lukea ohjeita (ja seurata niitä).

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Puolivälissä yli kolmetuntiseksi venynyttä visiittä (esikoinen olisi jaksanut olla vielä vaikka kuinka kauan, nuorempi vierailija alkoi väsyä – ja sitten oli se laiva, johon piti ehtiä) piipahdettiin Proton ravintolassa. Se oli ennen kaikkea tosi cool. Hintataso ei ollut halpa mutta siedettävä, jopa ihan mukava verrattuna suomalaisiin verrokkeihin; pienet ranskalaiset, mozzarellatikut ja muut naposteltavat olivat 3,5 euroa ja esimerkiksi lounaan lohiannos 7,5 euroa. Me söimme sormiruokaa ja joimme mehun, limun ja vettä ja hinnaksi tuli noin 14 euroa, mikä oli niin maun kuin hinnan puolesta kelvollinen tapa levähtää kesken kaiken tohinan. Mikäli on liikkeellä vähän isompien tyyppien kanssa, voi aikuisena jäädä ravintolan puolelle juomaan viiniä ja päästää seuralaiset edeltä takaisin temppuilemaan.

Meillä on vielä monta Tallinnan (lasten)museokohdetta käymättä, ja Proton keksintötehdas kiilasi ehdottomasti Milla Miia Manda-museon ohitse. Pienempi ja vähän erilainen kuin Heureka, mutta edullisempi, näin esteetikon mielestä edustavampi ja kolmasluokkalaisen mukaan maailman paras paikka. Erinomainen syy reissata lahden yli, varsinkin kun tähän voi yhdistää muitakin alueen käyntikohteita ja vähän gastronomiaa. Laitan siis mielelläni suositukset eteenpäin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

KOIRAMÄEN SUOMEN HISTORIA

32303760817_d29ab4e6f1_c

Vein torstaina 7- ja 9-vuotiaat teatteriin, ja ajattelin etten viitsi siitä kirjoitella ollenkaan: Koiramäen Suomen historia on pyörinyt jo maaliskuusta saakka ja olen varmasti viimeinen myöhäisherännäinen, kai kaikki muut on sen jo nähneet. Mutta koska näytöksiä on vielä – harvakseltaan, mutta kuitenkin – toukokuulle saakka niin haluan nyt kuitenkin suositella: ai että oli hyvää lastenteatteria, tai oikeastaan teatteria! Kyllä siitä nauttivat myös yleisön aikuiset, mutta erityisesti ilahdutti että lapsille suunnattu produktio oli tehty niin rakkaudella joka osa-alueella.

Meillä on kirjahyllyt täynnä Mauri Kunnaksen teoksia, ja myös teatteriesityksen pohjana toimiva Koiramäen Suomen historia löytyy. Teoksessa ja teatterin lavalla käydään läpi Suomen historiaa 1500-luvulta 1800-luvun alkuun – omat lapset odottavat innolla jatko-osaa, joka tietenkin olisi sitten vähän sotaisampi… Päähenkilö, Aksa Korttilan esittämä Alix siirtyy läksyjen luvusta aikamatkalle läpi näiden vuosisatojen. Kronologisesta etenemisestä huolimatta ei jokaista yksityiskohtaa historiankirjoissa jäädä junttaamaan yleisön tai epämotivoituneen sankarin päähän, vaan sieltä poimitaan mehukkaimmat hahmot ja ikimuistoisimmat hetket, niin kuin vaikka Vasa-laivan onneton ensimatka.

33370063928_c7693d3d36_c

Juonihan ei kuulosta kovin houkuttelevalta, eikä esimerkiksi ekaluokkalainen varsinaisesti säkenöinyt innosta kun ilmoitin että vietämme arki-illan teatterissa katsoen esitystä vuosisatojen takaisista tapahtumista. Pienellä irtokarkkilahjonnalla hän kuitenkin lähti, mutta kun esitys alkoi ei enää tarvittu eväitä motivoimaan. Esitys tempaisi melko nopeasti mukaansa, ja tempo toimi alusta loppuun. Show kesti väliaikoineen vähän vajaa kaksi tuntia.

Aikuisena haluaisin kiitellä nokkelaa puvustusta, hiottua valaistusta, yksinkertaista mutta funktionaalista lavastusta: tekninen puoli, eli kaikki puitteet, olivat kunnossa. Musikaalisillakin elementeillä pelaavan esityksen parasta antia olivat erityiset naisten esittämät roolit. Marja Salon tulkitsema tyttökuningas Kristiina on pakottanut googlaamaan vähän enemmänkin Kristiinasta, lasten suosikkeja olivat taas kolme Kaarlea. Verbaalisesti moni vitsi aukeni paremmin aikuisyleisölle, mutta suomen kieli sai kunniallista käsittelyä.

33370062098_480ef92030_c

Lämmin suositus siis Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä esitettävälle Koiramäen Suomen historialle, toimii varmasti kaikkien alakouluikäisten keskuudessa. Lasten lippu esitykseen kustantaa 20 euroa ja peruslippu 38 euroa, joka on mielestäni varsin linjassa sen kanssa mitä saa vastineeksi rahalleen. Väliaikatarjoiluja ei ehditty testata, mutta siellä oli taas iloksemme ainakin viiniä ja Omar-munkkeja, eli ei näytä hullummalta.

En tiedä onko aika vain tahrannut omat muistoni lastenteatterista 1990-luvulta, mutta tuntuu että se oli usein paljon harrastelijamaisempaa ja vähän vasurilla vedettyä. Nyt pelkään kasvattavani todella vaativaa sukupolvea, sillä tänä syksynä lapsia on hemmoteltu niin laadukkaalla sirkuksella kuin hauskalla, hohdokkaallakin teatterilla. Eka- ja kolmasluokkalaiset toivoivat kovasti jatko-osaa tälle esitykselle, ja se teki sen verran suuren vaikutuksen että vielä pari päivää myöhemminkin lapsi tuli erikseen nykäisemään hihasta ja sanomaan: piti vielä sanoa että se oli muuten aika tosi hyvä se teatteri. No niin oli.

33370064948_5df9b85705_c (1)

Kuvat: Kansallisteatteri

MUKIPAJA MUKSUJEN KANSSA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kuinka rentouttavalta kokemukselta kuulostaa parituntinen seitsemän 5-9-vuotiaan pojan kanssa keskellä posliiniastioita? No – totuus on, että kyseessä oli yllättävän kiva kokemus, josta lapsille jäi mukin lisäksi käteen luovuuden puuska, jota pitäisi kuulemma seuraavaksi lähteä toteuttamaan ihan oikealle keramiikkakurssille. Ihan niin masokisti en ehkä vielä ole, mutta kuitenkin annoin ystävän ylipuhua mut ja lapset tekemään ”kaikkien pintojen kuvittaja” Piia Keton johdolla suloisia mukeja viime sunnuntaina.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ihan ensimmäiseksi mukipajojen konseptista, ettei käy niin kuin allekirjoittaneelle joka varautui dreijaamaan ja kuvitteli jo mielessänsä Ghost-elokuvan kohtauksia ja hyvästeli vaatteensa, koska arveli etteivät ne selviäisi savikylvystä. No. Tämä oli siistiä hommaa. Pahin sotku syntyi paperisilpusta, ja lapsetkin selvisivät tahrattomina tästä kahden ja puolen tunnin askartelusessioista. Siivoaminenkin sujui nopeasti, eli tässä on toimiva ohjelmanumero vähän fiinimpäänkin tilaisuuteen (itse tietenkin visioin heti astioiden kuvittamista polttareihin, lasten synttäreille ja mihin tahansa kissanristiäisiin, paitsi ei ehkä kreikkalaisiin häihin).

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Me olimme koonneet kymmenen hengen porukan (minimimäärä osallistujia) ja buukanneet oman yksityisen opetussession, mutta omia tiloja meillä ei ollut: Kalliossa toimiva alakulttuurikeskus Loukko palveli meidän ryhmää tällä kertaa ja toimi upeasti. Meillä oli niin kivaa, että varasimme oman mukipajan ihan vain aikuisia varten äitijengin pikkujouluihin ja silloin tilaksi riittää taloyhtiön kerhohuone, sillä mukien kuvitus vaatii vain Piian tuomat tarvikkeet ja vettä. Itse mukien polttaminen (jotta kuvitus pysyy käytössäkin) tapahtuu toisaalla, eli mukipajan järjestäjältä ei tarvitse löytyä takahuoneesta 800-asteiseksi lämpeävää uunia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Käytännössä Piia siis kaivaa peltirasioistaan esille kasan siirtokuvia, jotka ovat hänen kuvittamiaan. Jos kädenjälki näyttää tutulta, saatat tunnistaa Piian kuvituksia esimerkiksi Arabian Piilopaikka-astiastosta ja Aarrekidin kuoseista. Valmiiden kuvien lisäksi tarjolla oli värikkäitä papereita, joista taiteilla abstraktimpaa kuviointia. Meillä etenkin 5-vuotias tarttui tähän tehtävään todella kunnianhimoisesti leikaten ja liittäen yhteen lukuisia erittäin pieniä palasia, jättäen äitinsä nakkisormineen vain avustajan rooliin. 9-vuotias hoiti hommat ilman aikuisen avustusta, eli tämä toimii jo kouluikäisten juhlissa ohjelmanumerona, jos ihan umpihullu on.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ensin tehtiin muutama luovuutta herättelevä harjoitus paperisilpun avulla ja sen jälkeen tartuttiin työhön. Lapsilla meni mukia kohden noin tunnin verran aikaa, ja itse olin vain assistentin roolissa tällä kertaa. Pikkujouluissa aion sitten skumppapäissäni taiteilla kokonaisen astiaston. Kolme mukia menevät joululahjoiksi, ja mukille tulee hintaa 25 euroa kappale. Mielestäni hinta on erittäin linjassa kaiken kanssa: Piia saapui paikalle materiaalien kanssa, hoitaa polttamisprosessin ja meidän tehtäväksi jää vain noutaa valmiit mukit. Mukien lisäksi tarjolla on myös valkoisia lautasia ja posliinilusikoita, joista taiteilla omannäköiset.

Näitä mukipajoja voi siis järjestää joko yksityistilaisuutena tai sitten osallistua avoimeen mukipajaan: seuraava sellainen, ja tämän vuoden osalta viimeinen, järjestetään joulukuun 14. Mulla alkoi tietysti kyteä kaikenlaiset ideat, kuten esimerkiksi kaakeleiden kuviointi, sillä sekin on mahdollista. Samoin omien vanhojen astioiden piristäminen (huraa, kierrätys!) ja en tiedä, eipä tässä taida olla rajana kuin mielikuvitus ja ehkä vähän polttouunin koko. Lämmin suositus siis mukipajalle näin sivusta seuranneen aikuisenkin näkökulmasta: hauskaa oli, ei mennyt hermot ja tämä on sellaista hommaa jossa ei iske sellainen ”mä en osaa/keksi mitään”-ahdistus.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA