VÄÄRÄ VALASRETKI

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

I usually don’t do this but this case is an exception due to the worst customer care in Spain (and this is something). In case you ended up here whilst searching for experiences of whale safaris with Whale Watch Tarifa I only have one word of wisdom: Don’t. There are plenty of good tour operators and honest entrepreneurs, this company is not one of them. Avoid at all costs.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Vein perheen 8-vuotiaan pitkään ja hartaasti odotetulle valasretkelle, vihdoinkin. Kuten ehkä postauksen alusta voitte päätellä, ihan nappiin ei mennyt retki. Tai oikeastaan varaus ja järjestelyt. Mutta itse retki oli upea kokemus, vaikka emme miekkavalaita nähneetkään. Pallopäävalaita, möhkäkaloja, miekkakalan, delfiinejä – ja tonnikalan kalastajia ja tonnikaloja, metsäpalon ja sammutuskoneita ja -helikoptereita. Eli siis itse valasretki oli upea kokemus jonka muistan ikuisesti. Enkä kyllä unohda sitä raivokohtausta jonka sain varausfirman luona, enkä tiedä unohtavatko hekään…

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tarifa, tuo ihana surffikaupunki ihan Espanjan eteläkärjessä, ansaitsee joskus oman postauksensa, joten ei siitä sen enempää. Kuitenkin suurin osa näistä pidemmistä valasretkistä lähtee Tarifasta, joten sieltä lähdimme mekin. Kaupungissa toimii useampi yrittäjä, jotka tarjoavat valasretkiä. Yleensä ne kestävät pari tuntia, ja silloin on mahdollista nähdä Gibraltarinsalmella vakituisesti asuvia kaskelotteja ja pallopäävalaita sekä delfiineitä, sekä sitten heinä-elokuussa miekkavalaita. Nämä miekkavalasretket ovat kalliimpia ja kestävät tunnin pidempään, ja sellaiselle me lapsen kanssa suunnattiin. Aikuiselta tämä lysti maksoi 50 euroa ja lapselta 30 euroa, normaalisti valasretket ovat noin 35 euron luokkaa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Vene itsessään ei ollut valtavan iso, mutta sinne ahtautui melkoinen määrä turisteja. Onnistuimme taktikoimaan lapsen kanssa itsemme kärkeen avonaiseen tilaan istumaan ja pidimme paikoistamme tiukasti kiinni – sinällään tämä oli helppoa, koska useimmat eivät halunneet kastua (meitä vesiroiskeet ja lennot aaltojen yli muistuttivat ferian laitteista, joten ei haitannut!) ja sen jälkeen keulassa olevassa vessassa joku ajelun monista merisairaista räjäytti oksennukset lattiasta kattoon, mistä aiheutui ajoittaista hajuhaittaa. Veneessä oli silti hyvin näkyvyyttä joka puolelta, ja koska lopulta kun löysimme valaat, ne kiertelivät kiltisti ympäri venettä ja näin ollen varmasti jokainen sai Instagram-kuvansa ja matkamuistonsa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Homma ei alkanut lupaavasti. Ajoimme puolisen tuntia vauhdilla kohti Atlanttia (siinä kun tavalliset valasretket ovat enemmän Tarifan ja Gibraltarin välisellä merialueella). Ei näkynyt kuin sinistä, ja viimeiset orcahavinnot olivat kuulemma neljän päivän takaa. En halua arvailla syytä miekkavalaiden katoamiseen: tonnikalaa on vaikka millä mitalla, mutta oletettavasti syy tähän löytyy meistä ihmisistä. Jatkuvasti lisääntyvä laivaliikenne on kuulemma iso tekijä siinä, miksi valaskannat vähenevät alueella jatkuvasti, eikä mikään ihme. Mutta seilattuamme puoli tuntia vastaan tuli näky, joka itsessään riitti mulle koko matkan arvoksi: keskellä merta kymmeniä, ehkä yli sata marokkolaista pientä kalastusvenettä, joihin olkihattuiset kalastajat nostivat tonnikaloja. Se näky ei ehkä näin kuvailtuna kuulosta aivan niin maagiselta miltä se tuntui merellä, juuri siinä kohtaa missä Välimeri ja Atlantti kohtaavat (olemme olleet Marokossa katsomassa samaa paikkaa maissa) ja meri on vain noin 200 metriä syvä siinä missä lähempänä Gibraltaria syvyys on kilometrin luokkaa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Yleensä miekkavalaat tulevat sinne missä ovat tonnikalan kalastajat, sillä laiskoina päivinä kalastusveneistä roikkuvat jättimäiset tonnikalat ovat helppo saalis näille merinisäkkäille. Nyt niitä ei kuitenaan näkynyt ja mietin, kävikö yhtä huono tuuri kuin toisella delfiiniretkellämme pari viikkoa sitten. Ohi pyrähti muutama delfiiniparvi, mutta ei valaita. Yhtäkkiä kuitenkin, kierreltyämme aikamme, alkoi sieltä täältä esiin tulla pallopäävalaita. Näitä on vain noin 200 yksilön verran tällä alueella, joten meidän lukuisat näkemämme yksilöt tuntuivat lottovoitolta. Jotkut pitivät meihin hyvää etäisyyttä, mutta eräs äitivalas poikasensa kanssa tuli aivan veneen viereen, jopa sukelteli veneen alta. Parhaimmillaan valat olivat suorastaan kosketusetäisyydellä, vaikka suurin osa valokuvista on juuri noita ”tuolla jossain kahden kilometrin päässä on selkäevä”-tasoa. Muitakin selkäeviä näimme: susiruman möhkäkalan ja miekkakalan. Ehkä joskus muutaman vuoden päästä kerron lapselle, ettei se ollutkaan hai.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Pyörimme valaiden keskellä noin 1,5 tuntia, jonka aikana oli hauska tuijotella ulapalle ja toivoa, että pintaan ilmestyisi musta selkäevä tai vesisuihku. Ei harmittanut lainkaan, ettemme nähneet miekkavalaita – onpahan jotain mitä odottaa ensi kesänä! Oppaat olivat iloisia ja asiantuntevia ja kertoivat myös surullisesta pakolaistilanteesta, sillä edellisenä päivänä olivat todistaneet kuinka jotkut onnettomat yrittivät meloa kanootilla tuon 14 kilometrin pätkän Afrikasta Eurooppaan. Meidän alueelle on tullut viime viikkoina yli 1000 pakolaista kumiveneillä Marokosta, joten tilanne on kaikin puolin aika tulenarka. Me näimme vain nuo iloiset kalastajat, jotka ajoivat veneemme viereen esittelemään saalistaan ja näyttämään peukkuja. Paluumatkalla katsoimme kun Tarifan ja Gibraltarin välillä riehunutta metsäpaloa sammutettiin kahden sammutuslentokoneen ja neljän helikopterin voimin. Metsäpalo itsessään on kamala asia, mutta kyllä niin 8-vuotias kuin äitinsä olivat aika vau kun koneet laskeutuivat mereen aivan vieressä, täyttivät vesivarastot ja nousivat taas ilmaan ja pudottivat vedet paloalueelle. Olimme reilu kolmen tunnin jälkeen märkiä, suolaisia ja onnellisia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Sitten se ränttäysosuus: olin varannut retken useita päiviä etuajassa ja hyvin selkeästi artikuloinut, että miekkavalaita oltaisiin tulossa katsomaan. Useasta viestistä huolimatta meidät oli buukattu väärälle retkelle. Sen lisäksi paitsi että väärän retken aikataulua muutettiin, lopulta tuo oikea retki lähti 1,5 tuntia myöhässä. Kommunikaatio ei toiminut lainkaan, asiakaspalvelu oli silmien pyörittelyä, käsien levittelyä ja ”ei tää oo mun vika” selittelyä. Lopulta kävi ilmi (yritys ei itse mainitse tätä missään) että koko firma ei edes järjestä retkeä! Eli varasimme liput Whale Watch Tarifa-nimisen organisaation kautta, ja se on paska. Itse valasretken toteutti Turmares, joka oli oikein OK eikä osallinen siihen, että tuo välikätenä toimiva varaustoimisto pystynyt edes alkeelliseen asiakaspalveluun. Noin yleensä omat odotukset asiakaspalvelulle Espanjassa eivät ole kauhean korkealla, mutta nyt oli niin täydellinen pohjanoteeraus että valitan mielelläni jokaiseen mahdolliseen kanavaan. Saimme lopulta -20% alennuksen matkasta, joka ei kattanut esim. heidän sähläyksensä takia hukkaan menneitä bussilippuja jne. Mutta onneksi, onneksi 8-vuotias tsemppasi mua silloin kun meinasin jättää koko valasretkin väliin ja lähteä kotiin mököttämään. Hän sanoi: ”siitä tulee äiti mahtava!” ja oli täysin oikeassa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

AIKAMATKA MENNEISYYTEEN

Espanja ei, kaikella rakkaudella, ole mikään maailman modernein maa. Ainakaan täällä Andalusian – jolla on ilmeisesti vähän kyseenalainen kunnia olla maan ”juntti maakunta” – eteläisessä nurkassa jossa kaduilla on vielä puhelinkoppeja. Tosin ne puhelinkopit taitavat olla huumebisneksien hoitoon, mutta en yleensä ottaen yllätty siitä että aina välillä vastaan tulee faksinumero. Vaikka monella tapaa pohjoismaiseen tehokkuuteen tottuneena on tämä etenkin teknisen kehityksen perässä laahaaminen toisinaan erittäin turhauttavaa, on tässä jotain sympaattista.

Asioita hoidetaan internetissä hyvin vähän. Ylipäänsä netti ei ole mikään itsestäänselvyys, ja paikalliset kännykkäliittymät tarjoavat niin huonoja nettipaketteja että mulle tulee halvemmaksi käyttää suomalaista liittymää ja roaming ominaisuutta. Nopeampaakin se on. Muutamassa vuodessa puhelimen ja älylaitteet ovat yleistyneet katukuvassa, mutta täällä ei siltikään näe samalla tavalla ihmisiä kulkemassa nenä kiinni puhelimessa kuin Suomessa. Paitsi minut. Puhelin itsessään on kyllä elintärkeä, koska suurin osa asioista hoidetaan puhelimitse: kaikki asiat soitetaan. Olenkin siihen jo tottunut enkä enää vierasta reipasta soittokierrosta niin kuin Suomessa, jossa asiat oli ah niin yksinkertaista hoitaa sähköpostilla. Toivon kyllä yleisesti ottaen että meili alkaisi täälläkin olla se yleisempi kommunikointitapa, koska usein olisi hyvä saada ohjeita ja apua kirjallisena.

Puhelimen lisäksi kaikki ilmoitukset löytyvät kaduilta. En tiedä miten paikallinen työvoimatoimisto ilmoittelee työpaikat, sillä asuntovälityksen tapaan kaikki netissä olevat työpaikat tuntuvat olevan vanhentuneita tai hatusta vedettyjä. Oikeastaan kaiken tärkeän tiedon löytää kaduilta; liimattuna sähkötolppiin, kaupungin omille ilmoitustauluille. Sieltä löytyvät työpaikat ja työntekijät, lomamatkat ja esimerkiksi kesäloman leirit koululaisille. Tavallaan näin tulee bongattua juttuja, joita ei edes osaisi etsiä, mutta toisaalta toisinaan tarpeellisen informaation kaivaminen on aika työlästä. Tai vaatii ainakin soittokierroksen.

Internetin puuttuminen on sinällään hauskaa, että tieto kulkee kauhean hitaasti. Koulussa jaetaan lappuja ja meiltä puuttuu aina välillä virallisia papereita, mutta kun informaatio kunnallishallintoon kulkee suunnilleen kirjekyyhkyjen varassa, ei kukaan juuri kysele minkään perään. Juuri lukuvuoden päätteeksi kävi ilmi, että koulu oli perustanut blogin. Se oli todella sympaattinen, muistutti kovasti ensimmäistä omaa blogiani joskus vuodelta Windows. Mutta koulunkin osalta toivoisin, ettemme olisi sen varassa että lapsi muistaa – yleensä viikon myöhässä– että joskus on annettu joku lappu ja sitä sitten etsitään repun pohjalta eväslaatikon alta.

Teknologian lisäksi esimerkiksi sisustus ja muu muoti on aika…vanhanaikaista. Se on kyllä myös tervettä, että koko kotia ei päivitetä parin vuoden välein ja uusia vaatteita osteta joka viikko. Varsinkin iäkkäämpien espanjalaisten asuista ei aina pysty kertomaan millä vuosikymmenellä ollaan, ja sekin on hyvin suloista. Täällä meillä päin on vain muutama vaatekauppa ja huonekalukaupoissa luultavasti sama valikoima kuin mun syntymän aikoihin, minkä takia ensi viikolla varmaan sekoan Suomessa kaikkeen valinnanvaraan. Kauppojen suhteen ollaan muutenkin vielä ajassa, jolloin keskustassa kaikki asiat hankitaan yksittäin omiin tuotteisiinsa erikoistuneista kivijalkakaupoista. On erikseen paperikauppoja, lihakauppoja, alusvaatekauppoja – ja paikallisille se tuntuu sopivan oikein hyvin ja kuuluvan osana arkeen, että hankinnat tehdään yksi kerrallaan tutuissa kaupoissa. Jälleen kerran skandinaavinen multitaskaaminen ja koko elämän optimointi tuntuu turhalta hötkyilyltä.

Arki Espanjassa on siis aika kotikutoista. Kaikki asiat eivät ole kädenulottuvilla netissä vaan bussiaikatauluja kävellään usein katsomaan bussiasemalle, joka onneksi on kodin vieressä. Ihmisten kanssa ollaan paljon enemmän suorassa kontaktissa sen sijaan, että asioita tilattaisiin, lomakkeita täytettäisiin tai viestejä läheteltäisiin pitkin nettiä. Täällä ei ole hipstereitä ja naisilla on 80-lukulaisia permanentteja, jotka eivät ole ironisia. Ruokatrendit laahaavat ainakin kymmenen vuotta jäljessä meillä päin, ja kaikki tämä on jotenkin viehättävää. Toisinaan myös hyvin ärsyttävää, mutta pakottaa ihanasti vähän itsenikin palaamaan ajassa taaksepäin ja rauhoittumaan.

FERIAN PIMEÄMPI PUOLI

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kuten olette ehkä Facebookin ja Instagramin puolella huomanneet, pääsimme viime viikolla osallistumaan elämämme kolmanteen feriaan La Líneassa. Olen fiilistellyt feriaa, tuota vähän päälle viikon kestävää omituista karnevaalia heti ensimmäisestä kerrasta lähtien, siitä voitte lukea tarkemmin täällä ja täällä.  Ja vieläkin feria on mun mielestä jotenkin todella kokonaisvaltainen, villi, eksoottinen kokemus. Äänimaailma, ihmisten puvut, aamunkoittoon asti tapahtuva juhliminen, se, kuinka pikkukaupunki on yhtäkkiä niin täynnä elämää ettei meinaa kaduille mahtua… Hullua! Kuljen kameran kanssa yleensä täysin aistiyliannostuksessa, kun joka paikassa tapahtuu, kaikkialla on jotain sellaista riemukasta, johon ei ole rauhallisessa pohjolassa tottunut. Mutta tällä kertaa en fiilistele enempää. Koska ei se ole pelkkää juhlaa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mua itseäni on tänä vuonna kauhistuttanut se, miten konkurssikypsän 60 000 asukkaan kaupunki kestää tämän tapahtuman kuormituksen infralle. Ensimmäisen kahden päivän aikana – lauantain avajaiskulkueen ja Domingo Rociero-sunnuntain – jäljiltä kaduilta kerättiin 21,6 tonnia roskaa. Ja siis se on vain se roska, joka päätyi kaupungin yötä myöten ahkeroivien työntekijöiden käsiin. La Línea on sijoittuu erittäin kapealle niemelle, meillä on meri molemmin puolin, enkä oikein uskalla ajatella mikä määrä kaikkea skeidaa on reilussa viikossa huuhtoutunut Välimereen. Täällä on ennestäänkin ollut melkoista kansanhuvia rikkoa lasipulloja kaduille (ihmettelen, miksei koirien ja lasten jalat kärsi enempää!) ja nyt se oli entistä pahempi. Avajaiskulkueessa heitettiin karkkia tuhansia kiloja penkkarityyliin rekkojen lavoilta, ja iso osa päätyi roskiin. Siitäkin huolimatta, että ihmiset välillä käyttäytyivät kuin eivät olisi koskaan ennen nähneetkään karkkia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Feria tuo kaupunkiin satoja, jos ei tuhansia ulkopaikkakuntalaisia jotka tuovat feriaan myyntikojunsa, ruokakärrynsä tai huvipuistolaitteensa, ja asuvat itse feria-alueella vaihtelevissa virityksissä. Feria-alue ympyröi kaupungin suurta puistoa, jonka kunnostamisen eteen pienet paikalliset aktiiviryhmät tekevät valtavasti työtä, ja kun me kuljimme kerran tapahtuman ensipäivinä puiston läpi meinasi itku tulla. Niin täynnä roskaa, tuhannet ihmiset käyttävät puistoa vessanaan reilu viikon. Huoh. Toisaalta en voi syyttää näitä kiertäviä työntekijöitä mistään: kovin hääppöiseltä ei näytä arki, jossa päivät kulutetaan aikaa helteessä pakettiauton takana ja yöt tehdään töitä hirveässä metelissä. Erityisen surulliseksi tulin, kun katselin noita perheyrityksissä mukana olevia lapsia. Olen kyllä itsekin aloittanut työnteon tosi nuorena, mutta esikoisen ikäiset pikkutytöt siivoamassa ilmapallonammuntapisteitä tai grillikioskeja on vain aika synkeää. Olkootkin, että siinä kiertolaiselämässä on varmasti omat hauskuutensa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Vaikka nuo laitteidensa, vohvelikärryjensä ja krääsäkojujensa kanssa kiertävät ihmiset eivät todellakaan näytä miljonääreiltä, myös paikalliset ovat valittaneet kovaan ääneen hintatasosta. Ja totta se on: yksi laitelippu maksaa noin 3,5 euroa ja se on aika iso raha. En muista koska kaupungin Facebook-ryhmät olisivat olleet näin eläväisiä, kun äiti tai isä toisensa perään valitti sitä, kuinka kurjaa on kieltää lapsilta tämä vuoden odotetuin tapahtuma kun työttömillä (joita on yli puolet kaupungin asukkaista) ei ole varaa ostaa kierroksia sähköautossa tai vuoristoradalla. Myös maailmanpyörän puuttuminen sai ihmiset boikotoimaan feriaa. Kyllä meilläkin paloi neljänä ferialla vietetyllä illalla rahaa varsin paljon, mutta olimme varautuneet siihen. Sen lisäksi tällä kertaa lapsille riitti jokaiselle annettu viiden euron feriaraha. Sekin on oma ilmiönsä: täällä on Afrikasta saapuneita myyjiä myymässä Kiinassa valmistettuja ”afrikkalaisia” koreja ja patsaita, perulaisia ja ecuadorilaisia myymässä perinnevaatteitaan, joissa niissäkin lukee Made in China. Voi globalisaatio!

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tänä vuonna loppua kohden loppuivat rahat ja energia. Sen lisäksi iski jonkinlainen feria-ahdistus; vaikka tiedän paikallisten lasten tottuneen valvomaan aamun tunneille, tuntui välillä hieman surulliselta kun väsyneet taaperot ja pienet vauvatkin vietiin siihen meteliin tunneiksi keskiyön jälkeen. Tällaista pohjoismaisen nössömutsin säälittelyä, jota eivät lapset varmasti kaipaa. Meidänkin pojat uskalsivat moniin vehkeisiin ja viihtyivät, mutta väsyivät kyllä joka kerta tosi nopeasti ja olimme aina kotona siihen aikaan, kun espanjalaiset perheet vasta valmistautuivat lähtöön. Toivoisin, että täällä olisi lapsille muitakin juttuja kesällä tarjota. Edullisempia, vähemmän ääntä ja valoa ja muita virikkeitä tarjoavia. Vaikka oikeasti, kuten sanottu, feria on huippu. Viikon ajan kaikki pukeutuvat parhaisiinsa, aikuiset ja lapset juhlivat, kaikki ovat iloisia. Ja ferian jälkeinen maanantai on vielä virallinen pyhäpäivä nimeltään Día de Resaca, kankkuspäivä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

KOULUAJATUKSIA KESÄLOMALLA

Kun poikien kesäloma alkoi aika lailla tasan kuukausi sitten, heittäydyin melkoiseen lomamoodiin minäkin. Se tarkoittaa sitä, että haettuani todistukset ja muut paperit, kuten tulevan ekaluokkalaisen kirjashekin, tungin ne kaappiin enkä ole kuin vilkaissut nopeasti lasten numerot, enkä niitäkään oikein enää muista. Olen siis ollut itsekin lomalla, ja tätä jatkuu lähes syyskuun puoliväliin saakka kunnes meidän koko kolmikko palaa koulun penkille…

Esikoinen nimittäin – vastoin kaikkia odotuksia ja opettajan varmana antamaa ukaasia viime lukuvuoden alussa – mitä ilmeisimminkin pääsee jatkamaan saman luokan kanssa kolmannelle luokalle, siitäkin huolimatta, että hän ei päässyt varsinaisesti läpi espanjankieltä ja kirjallisuutta eikä yhteiskuntatieteitä. Kaikki muut aineet sen sijaan ovat hyväksytty; luonnontieteissä tuli vitonen mutta muista aineista kuutosia ja kaseja. Parhaiten hän pärjäsi, ymmärrettävästi, englannissa ja liikkunassa. Täytyy sanoa, että kyllä sen eteen tehtiin välillä töitäkin: toki lapsi itse näki eniten vaivaa ja ahkeroi koulussa, mutta myös kotona tehtiin välillä kolmekin tuntia läksyjä ja jankattiin läpi veden eri olomuotoja espanjaksi. Koulun suhteen olen ottanut sen asenteen, että uskon vasta kun näen, eli en vielä juhli lapsen siirtymistä seuraavalle luokka-asteelle ennen kuin nimilistat ilmestyvät koulun portille syyskuun alussa, mutta alustavasti opettaja näin lupaili. Mikä saavutus! En tiedä päteekö tämä kaikkiin espanjalaisiin ”alakouluihin”, mutta poikien koulussa voi luokalle jäädä vain 2. ja 4. luokan jälkeen, eli jos hän nyt saa jatkaa luokkansa kanssa, ei ensi vuonna tarvitse jännittää tätä. Jos me nyt ensi vuonna täällä olemme. Meille ihanin palaute tuli keväällä, kun opettaja kertoi 8-vuotiaan loukkaantuneen kun häntä ei laitettu muiden luokkatovereiden tapaan lukemaan ääneen: poika oli viitannut, vaatinut oman vuoronsa ja lukenut sivun verran espanjaa.

Keskimmäisellä päättyi eskari ja hän aloittaa 6-vuotiaana ekaluokkalaisena pian. Nyyhkin todella paljon maailman parhaimman opettajan perään, enkä ole ollut hirvittävän innoissani siitä, että esikoisen nykyinen opettaja osuu todennäköisesti keskimmäisen luokalle. Opettaja on ihmisenä oikein mukava tyyppi, mutta opettajana hermostunut, kireä, herkkä antamaan rangaistuksia (kuten seisottamaan oppilaita nurkassa) ja kova huutamaan lapsille. Toivoisin, että tulevat ekaluokkalaiset voisivat aloittaa koulutaipaleensa hieman ymmärtäväisemmän open huomassa. Onneksi hänellä pysyy ympärillään sama mahtava porukka, parhaat kaverit ja näiden tutut vanhemmat, sillä meillä kävi tämän luokan kanssa erityisen hyvä tuuri.

Ja kuopus! Haluaisin selittää hyvin seikkaperäisesti sen dramaattisen kouluunhakuprosessin, jonka kävimme läpi, jotta ensi viikolla neljä vuotta täyttävä perheen pienin pääsisi kolmevuotisen eskarin toiselle vuodelle mukaan. Koska hän ei aloittanut koulutaivaltaan kolmevuotiaana kuten paikalliset, ei paikan saaminen samaan kouluun isoveljien kanssa ollut mikään itsestäänselvyys. Me tiesimme, että eräs oppilas tältä vuosiasteelta oli muuttamassa ja kouluun vapautumassa tasan yksi paikka… jota tavoitteli toinenkin äiti, joka aikoi äänekkäästi käyttää suhteitaan ”juntaan” (paikallishallintoon) ja vaikka mitä. Päivystin monta aamua koululla ja säädin koulusihteerin kanssa, välillä lapsi oli jo sijoitettu kouluun toiselle puolelle kaupunkia (mikä olisikin ollut melkoinen saavutus: olla kahdessa paikassa samaan kellonaikaan hakemassa lapsia!) ja hetkittäin syke oli aika korkealla. Melko viimetinkaan se lopulta meni: koulun jättävän lapsen äiti ystävällisesti laittoi viestin, että lapsen paikka oli vapautunut. Soitin koulusihteerille, joka käski olla paikalla parin tunnin sisällä kaikkien papereiden kanssa tai paikka menisi. Ja nyt: kuopus on ilmoitettu myös kouluun.

Eli syksyllä kaikki kolme ovat samassa koulussa. Vuosi sitten kirjaimellisesti itkin pettymystäni koulusijoitukseen, tänäpäivänä olen todennut viimevuotiset pelkoni totaalisen turhiksi ja lasteni olevan hyvissä käsissä. Koulun resurssit ovat mitä ovat, esimerkiksi eskarilaisten näytelmän lipputulot jouduttiin käyttämään uusiin liitutauluihin, mutta opettajat tekevät parhaansa, lapsilla on mukavia luokkakavereita – emme ehkä menesty Pisa-vertailuissa mutta olemme tyytyväisiä ja he oppivat joka päivä jotain uutta. Vaikka koulu periaatteessa on ilmaista, liittyy siihen melkoisia menoeriä: jos ei lasketa eväitä eikä koulupukuja (jotka eivät tietenkään ole pakolliset) mukaan, on vuoden aikana lahjoihin, retkiin ja erilaisiin tapahtumiin mennyt lähes 500 euroa. Täällä vanhemmat ovat todella vahvasti mukana koulun arjessa ja olenkin tänä syksynä sata kertaa paremmin valmistautunut osallistumaan erilaisiin järjestelyihin ja juhlintoihin: mehän olemme jo aika espanjalaisia!