AISTIT KOETUKSELLA

Täytyy tunnustaa, että en varsinaisesti nauti tästä asumisesta Espanjassa. En siis tarkoita Espanjassa olemista vaan tätä meidän Espanjan kotia ja siihen liittyviä käytännön juttuja, joiden takia oma viihtyvyys on vähän koetuksella. Naamasta nimittäin näkee, että kaksi viikkoa eteläeurooppalaista elämää on ottanut koville: Nenä punoittaa (eikä tosiaan auringon tai ahkeran viininjuonnin seurauksena), silmänaluset ovat entistäkin tummemmat (en tiennyt että se on edes mahdollista!) ja olen muutenkin vähän turvonnut. Aika usein aamuisin peilistä katsoo, ihan hiustyyliä myöten, sellainen Uuno Epsanjassa-tyyppinen hahmo. Paidassakin on reikiä, perkele.

On ne naapurit. Kuten jo mainitsin, juhannuksena jouduimme kuuntelemaan kiusallisen paljon yläkerran lemmenleikkejä. Aamuyöllä, ja se kesti tunteja. Useampana yönä. Seksihän on kauhean iloinen asia, mutta en mä silti oikein jaksa herätä keskellä yötä kuuntelemaan kuinka naapurit testaavat sänkynsä jousituksia pitkällä kaavalla. Ei edes ne vähän liioittelun puolelle menevät huokailut ja huudot, mutta se saatanan iskuvasaralta kuulostava hetekka… Aargh! Päivisin yläkerta ilmeisesti toipuu yöllisestä lemmenmaratonistaan, mutta muut naapurit sitten laulavat aarioita, riitelevät, huutavat huvikseen tai remontoivat senkin edestä. Tällaistahan se kerrostaloelämä yleensä on, mutta kaipaisin kipeästi hiljaisia hetkiä, etenkin silloin kun saan omat lapset lepäämään. Nämä suljetut sisäpihat, minne osa meidänkin ikkunoista aukeaa, ovat oikeita kaikukoppia ja varmaan sen ansiosta naapurit ovat oppineet muutaman fraasin suomeakin.

Sitten on vähän vakavampi ongelma. Olen kärsinyt tosi pahoista allergiaoireista siitä asti, kun saavuttiin tänne. Epäilin jo talvella, että jotain kosteusongelmaa on, kun olin flunssassa melkein koko loman ajan ja myös mun äitini sai oireita. Olen aina kuvitellut, että astma- ja allergiataustasta huolimatta olen melko immuuni huonolle sisäilmalle, mutta ilmeisesti tarpeeksi altistuttuaan alkaa ennen pitkää jokainen oireilla – tosin Käytännön Miestä ei ole nuha, kutisevat silmät tai atooppinen iho täällä vaivannut. Mun osalta kaikki sai varmaan alkunsa jo yli 10 vuotta sitten, kun muutin ensimmäiseen omaan kotiini eli kimppakämppään, jossa huoneessani oli ennen asunut eräs nimeltämainitsematon suomiräppääjä. Tämä kyseinen tyyppi oli ollut innokas ”puutarhuri” ja kasvattanut kasveja myös huoneessaan, jossa sitten kasteluvedet olivat mädättäneet lattian ja aika varmaan siellä lautojen alla muhi jonkinlainen yllätys.

Meidän viimekesäinen Skotlannin-matka meni yhtä lailla aivastellen, mutta siellä osasin varautua siihen. Kokolattiamatot, kostea ilmasto ja brittiläinen arkkitehtuuri olivat jo tiedossa enkä siellä yllättynyt siitä, että niiskutin koko kaksi viikkoa. Nyt kuitenkin oireet paitsi ärsyttävät myös ahdistavat: Onko täällä oikeasti hometta, tai pelkkää pölyä, vai olenko vain vainoharhainen? Mitä tästä seuraa, kun olen nyt vielä neljä viikkoa näissä olosuhteissa, tekeekö lapsuusiän astma comebackin vai muistutanko kotimatkalla kilpikonnaa naamaltani? Ja entä lapset – tarkkailen nyt neuroottisesti jokaista yskäisyä ja näppyä. Itikkaongelma jatkuu yhä, joten siinä sitten arvailet ovatko näpyt hyttysenpistoja vai merkki jostain myrkkysienistä seinissä.

Joten vähän on ikävä Itä-Helsinkiin.

PAIKKOJA, JOIHIN ON PAKKO PALATA

En tiedä teistä muista, mutta mulle iskee välillä melkoinen paniikki siitä, ehdinkö nähdä kaikki haaveilemani paikat ennen kuin maapalloon osuu meteoriitti tai aika loppuu muuten vaan kesken. Olen käynyt elämäni aikana reilussa 30 maassa, ja varsinkin ensimmäiset vuodet äitinä tuntuivat silloin tällöin tosi rajoittavilta, kun en voinut entiseen tapaan vain varata lentoja, pakata rinkkaa ja lähteä seikkailuihin. Nyt kuitenkin perheen pieninkin on sen ikäinen, että voi taas alkaa vähän unelmoida matkoista – ei ehkä niistä hurjimmista ja eksoottisimmista, mutta Islannista, Alaskasta ja vaikka Vietnamista. Huomaan kuitenkin, että vaikka toivelistalla on kuinka monta uutta kohdetta, on yhä muutama paikka jonne palaan aina vain uudestaan. Tässä muutama sellainen kestosuosikki, josta en vielä ole saanut tarpeekseni:

1. NEW YORK

New York on klassikko. Olen käynyt siellä viitisen kertaa ja nähnyt vain murto-osan kaikesta ihanasta, mitä tällä suurkaupungilla on tarjota. Olen strategisesti pysynyt vain Manhattanilla, että voin joskus matkustaa sinne sillä varjolla, että myös Brooklyn on nähtävä. Ja olen joka lomalla kiertänyt suurimman museorakkauteni, Natural History Museumin, läpi, jotta MoMa, Guggenheim ja kaikki ne sadat pikkugalleriat odottaisivat seuraavaa matkaa. New Yorkin visiitteihin liittyy vahvoja traditioita: Kun yleensä saavumme perille iltapäivällä, olemme väsyneitä lentämisestä, mutta uupumuksesta huolimatta on pakko kävellä – vaikka saaren toiselta puolelta – syömään iltapalaa Stage Deliin. Dean & Delucasta täytyy joka matkalla ostaa kotiin uusi kahvikuppi, Hotel Edisonissa käydä kuokkimassa aamupalalla. San Francisco on toinen amerikkalainen rakkaus, mutta New York on silti se paikka, jossa maailma asettuu mittasuhteisiinsa. Ihana, inspiroiva, ikisuosikki. Kuvat kotialbumista eivät tee kunniaa kaupungin urbaanille kauneudelle – viimeisin käynti oli esikoisen ollessa viisikuinen, jolloin ei kauheasti ehditty keskittyä kuvauspuoleen.

 

2. GUATEMALA

Guatemala on ehkä maailman aliarvostetuin maa – toisaalta olen onnellinen, että kun kymmenen vuotta sitten vietin siellä vähän pidemmän aikaa oli suurin osa turisteista itseni kaltaisia minimibudjetilla seikkailevia reppureissaajia ja paikka tuntui vielä, noh, ”aidolta”. Maan asukkaista yli puolet ovat alkuperäiskansojen edustajia ja mekin löysimme itsemme kylistä, joissa paikalliset eivät puhuneet paljoa espanjaa. Vaikka ulkoministeriön matkustustiedotteet varoittelivat ryöstöistä ja raiskauksista niin muutamaa kadonnutta quetzalia lukuunottamatta mitään ei tapahtanut. Luonto, ihmiset ja ruoka hurmasivat värikkyydellään. Vietimme viikon vapaaehtoistyössä vuorella tulivuorten ympäröimän laakson yläpuolella, mykistyimme Atítlan-järven kirkkaudesta ja rakastuimme Antiguan kapeisiin katuihin. Guatemala Cityssa ei kannata tuhlata aikaa vaan lähteä heti ”kanabusseilla” ja täyteen ahdetuilla pakettiautoilla katsomaan, millaiseen maagiseen maahan olet päässytkään.

 

3. MADRID

Meidän oli alunperin tarkoitus viettää koko viime tammikuu Madridissa, joka on mun lempikaupunkini Espanjassa, ja ehkä koko Euroopassa. Tietenkin aikataulut olivat lopulta niin espanjalaiset, ettei päästy nauttimaan Espanjan pääkaupungin taivaallisesta kulttuuritarjonnasta, ihanasta arkkitehtuurista ja ruoasta. Olen käynyt Madridissa vain kerran, kun 2000-luvun alkupuolella jämähdin amerikkalaisen kaverini kanssa kaupunkiin keskikesän helteillä interrailin ollessa jo loppuvaiheessa. Polttavan kuumat päivät vietimme joko hostellilla muiden reppureissaajien kanssa tai mm. lumilautailemalla läheisellä ostarilla, illat istuimme keskustan kauniissa puistoissa juomassa tölkistä Don Simon-sangriaa. Madridin museoista Prado ja Reina Sofia veivät sydämen, rahat ja ajan ja olen valmis vapaaehtoisesti palaamaan kaupunkiin, erityisesti juuri vetelehtimään museoihin ja iltaisin toipumaan taideähkystä viinilasillisen ja tapasten parissa.

 

4. MEKSIKO

Okei, Meksiko on maailman 13. suurin valtio ja siellä on myös paikkoja, joihin en koskaan halua palata (niistä lisää myöhemmin), mutta mun muistoissani Meksiko on aina eläväinen, äänekäs, herkullinen, huumaava ja niin monipuolinen, että sydän pakahtuu kaikesta mitä tahtoisi nähdä ja kokea. Haluan palata Tulumin turkoosien vesien äärelle hiekkarannoille snorklaamaan, Oaxacan toreille ja markkinoille hämmästymään siitä, miten paljon erilaisia mausteita maailmasta löytyykin, Puerto Escondidoon heräämään aaltojen kohinaan ja katsomaan surffareiden temppuja ja Mexico Cityyn tuntemaan itseni pieneksi 10 miljoonan asukkaan keskellä. Ja sitten on näkemättä vielä Baja Californian alue, Mazatlanin ja Puerto Vallartan rannat, Monterrey ja niin monta muuta mystisen hienoa kaupunkia, että muuttaisin sinne asumaan ihan koska vain. Tosin lihoisin taas aivan mahdottomaksi palloksi, sillä meksikolainen ruoka (ei mikään tex-mex vaan meksikolainen) papuineen, juustoineen ja jälkiruokineen on suuri heikkouteni.

 

5. PORTUGAL

No, Portugalia olen hehkuttanut blogissa aiemminkin eikä ole varmaan jäänyt epäselväksi, että löydän itseni jatkuvasti etsimässä lentoja takaisin tähän lempipaikkaani. Oli se sitten Porton omalaatuinen arkkitehtuuri, Lissabonin kiemuraiset kujat tai ne Etelä-Portugalin ihanat rannat niin olen aina valmis palaamaan tuohon nykyiseen naapurimaahan. Ihastuin niin ihmisiin, pastéis de nata-leivoksiin kuin mereenkin, ja voisin ihan hyvin kuvitella itseni äkäisenä eläkeläismummona Sagresin rannoilla koiralauman kanssa merituulia ja suolaista vesihöyryä hengitellen ja komeita surffaripoikia katsellen.

 

Kuvat ovat täältä, täältä, täältä,täältä, täältä, täältä, täältä ja täältä

JUHANNUS, NOCHE DE SAN JUAN

P6251871.jpg

Espanjalaiseen juhannukseen eivät ole kuuluneet kokot, britakakut, grillaus, saunominen tai vesisade. Espanjalainen juhannus on ollut vähän liiankin lämmin – auringossa asteet ovat aika lähellä neljääkymppiä – ja siihen on kirjaimellisesti kuulunut yläkerran naapureiden tuntikausia kestänyt äänekäs seksi, jonka aikana olen pelännyt että se nitisevä sänky putoaa lattian läpi mun päälleni. Jos naapuri ei sattuisi olemaan väkivaltainen juoppo, kävisin varmaan vihjaisemassa että jos muija kirkuu noin lujaa, niin se varmaan vähän esittää. No, toivotaan että naapurien osalta juhannusperinteet oli siinä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Fuengirolassa olisi ollut tarjolla suomalaisyhteisön juhannusjuhlat, mutta meillä on oltu sen verran järkyttyneitä Brexit-tuloksesta, että ajatukset on olleet vähän muualla kuin pohjoismaisten perinteiden nouttamisessa. Espanjalaisetkin kyllä juhlivat Johannes Kastajan syntymäpäivää, itse asiassa juuri täällä Cadízin maakunnassa Noche de San Juanin perinteet muistuttavat hieman skandinaavisia: yön aikana poltetaan nuotiota, ja ”juanillos” nimisiä nukkeja (jos tätä googlaa niin kuvista tulee mieleen kyllä noitavainot tai kokkoon kaatunut känninen sukulaissetä, mutta kuitenkin). Meidänkin kaupungissa rannalla olisi ollut nukkeja roviolla, kynttilöitä hiekalla ja yhteisiä yöuinteja, mutta meistä ei ollut lähtemään keskiyöllä biitsille.

P6251863.jpg

Mä olen kyllä ollut huono juhannusjuhlija muutenkin. Suurimman osan keskikesän juhlista olen viettänyt töissä, joko festareilla tai taksikeskuksessa, ja kun sain pari vuotta sitten tilaisuuden viettää klassisen kaverijuhannuksen aloin heti ikävöidä poikia, ja karkasin takaisin perheen luo jo juhannuspäivän aamuna. Kaupunkijuhannukset ovat yleensä sopineet mulle oikein hyvin; hiljainen kaupunki, tuplapalkka eikä ainakaan tarvitse palella mökillä räntäsateessa, koska kelihän olisi kurja joka tapauksessa. Haaveilen kyllä aina sellaisesta idyllisestä mökkijuhannuksesta uusien perunoiden ja juhannustaikojen parissa, mutta ne taitavat odottaa mun osaltani eläkeikää.

P6160042.jpg

Helteiden takia ulkoilu tapahtuu lähinnä aamupäivällä ja iltakuuden jälkeen, eikä ruoka ei oikein maistu kenellekään. Ruokavalio on perustunut pitkälti jäätelöön, ja viikon shokki olikin kun olimme kantapaikaksi muodostuneessa jäätelöbaarissa, jossa mua tervehdittiin iloisesti ”TERVE!”. Kävi ilmi, että yksi paikan työntekijöistä asuu Turussa, mutta tuli nyt kesäksi La Líneaan töihin. Tämä espanjalainen poika puhui todella hyvää suomea, ja nyt pitää tietysti itse vähän varoa mitä suustaan päästää. Tässä oikeastaan tämän viikon kuulumiset, ja juhannuskatsaus vuodelta 2016 – hikinen, vähän väsynyt ja hyvin rauhallinen. Toivottavasti teillä on ollut villi, herkullinen ja aurinkoinen keskikesän juhla!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

BIKINIKUNNOSSA, ESPANJALAISITTAIN

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Nakitin esikoisen kuvaamaan – tässä on paras otos.

Olen kirjoittanut aiemminkin siitä, että täällä katukuvassa näkyy enemmän ylipainoisia ihmisiä, ja erityisesti ylipainoisia lapsia, kuin esimerkiksi Suomessa. Huomioni ei ole ihan väärä, sillä yli puolet Espanjan aikuisista ovat ylipainoisia ja johtavat tilastoissa suomalaisia, samoin ylipainoisten lasten osuus on jonkin verran suurempi kuin Suomessa. Toisaalta, vaikka tilastot tukevat empiiristä kokemustani, niin täällä ero tuntuu korostuvan entisestään: Asumme melko pienessä kaupungissa, jossa väestöstä suurin osa tuskin on kovin korkeasti koulutettuja, ja juuri matala koulutustaso korreloi korkeamman painoindeksin kanssa. Sen lisäksi Suomessa näen ihmisiä lähinnä toppatakeissa, kesät talvet, joten vartalonmalliin ei tule niin kauheasti kiinnitettyä huomiota. Täällä taas… No, palataan siihen vielä. Tarkoitus ei kuitenkaan ollut paheksua numeroita tai tehdä sosiologista analyysia ylipainoisuudesta itsessään – me kaikki tiedämme terveyshaitat, omakin painoindeksini on sillä 25:n paksummalla puolella, eikä se nyt oikeastaan kuulu mulle ollenkaan minkä kokoinen kukakin on – vaan kertoa siitä, miten tämä ruumiillinen moninaisuus on vaikuttanut minuun täällä maailmalla.

En nyt varsinaisesti ole enää vuosiin jaksanut häpeillä vartaloani, varsinkin nyt kun olen ollut kuusi vuotta raskaus-imetys-raskaus-limbossa, jossa muiden huomio on kiinnittynyt mahaani ihan muista syistä kuin makkaroista. En ole kroppaani täysin tyytyväinen, vaan vähintäänkin alitajuisesti yritän tarkkailla kaloreita kuten länsimaisen naisen kai kuuluukin. Mutta en ole antanut raskausarpien tai löysän lihan estää rantaleikkejä lasten kanssa ja juoksisin shortseissakin, jollei se näillä sisäreisillä olisi tavattoman epämukavaa. Koen kuitenkin Suomessa yleisen ilmapiirin jossain määrin vaativaksi; vertaillaan palautumisia synnytyksistä ja raskauksista, liikuntaa ja ”itsestään huolehtimista” (jonka itse taas käsitän vaikka virkkaamiseksi ja sudokujen täyttämiseksi, jos se rentouttaa) arvostetaan korkealle, urheilusuorituksista kuuluu humblebragata vähintäänkin parin blogipostauksen verran kuten eräs muutama viikko sitten puolimaratonin juossut periaatteellinen bloggaaja teki. Ja ihan mielikuvituksen tuotetta nämä ulkonäköpaineet eivät voi olla, sillä siellä täällä, yleensä netissä ja nimettömänä, aina joku muistuttaa että varmaan kannattais tehdä tolle perseelle jotain tai että vois ajatella muita rannalla olevia ja pukea jonkun burkhan päälle jos on selluliittia.

P6170200.jpg
En ehdi vetää mahaa sisään, koska vahdin ettei kuopus huku. Ja otan selfien, tietysti.

No, tervetuloa Espanjaan. Täällä ei ole kuultu mistään 25-25-säännöstä (tai jotain sinne päin, mutta sellainen mukavan moderni ja suvaitsevainen periaate, jonka mukaan yli 25-vuotiaiden tai yli 25:n painoindeksillä olevien ei kai kuuluisi pukeutua mihinkään pilkkihaalaria paljastavampaan) ja jos oltaisiin, sille naurettaisiin räkäisesti. Täällä mammat, joista useimmilla on sitä muotoa vaikka muille jakaa, pukeutuvat just niin kuin haluavat. Ja se ei muuten ole mitään ”isojen tyttöjen osaston” telttamallista tunikaa vaan niitä mikroshortseja, minihameita, tiukkoja toppeja, napapaitoja ja läpinäkyviä leggingsejä. Samalla tavalla pukeutuvat toki sirommatkin espanjattaret, ja olinkin yllättynyt kun talvella klassisiin tikkitakkeihin ja konservatiivisiin suoriin housuihin pukeutuneet paikallisetkin pyörivät nyt kylillä puolialasti. Siis ihan mahtavaa! Onneksi pakkasin itsekin mukaan kaikki ne hellehepenet, mille ei Suomen kesässä koskaan tule käyttöä.

Sama pätee uimarannalla, ei täällä kukaan hikoile missään kukkamekossa vaan less is more-sääntö pätee myös biitsillä. Ja Espanjassa sillä ”vähällä” viitataan nimenomaan päällä olevan kankaan määrään, ei mihinkään yksinkertaiseen, hillittyyn tai klassiseen tyyliin. Iso osa naisista pyörii yläosattomissa ihan mummoikäisenäkin, ja kukaan ei pidättele hengitystään tai yritä asetella itseään pyyhkeelle mahdollisimman edulliseen kulmaan. Tulee vähän mieleen suomalainen uimahalli, jossa voi nähdä kaikki variaatiot naisvartalosta. Meidän porukka herättää toki huomiota noin yleensä paikassa, jossa ei ole kauheasti turisteja, niin rannalla olen ilakoinut vapautuneesti murehtimatta selluliittia tai alleja ja jenkkakahvoja, joille aivan varmasti ei ole sanaa espanjan kielessä. Vaikka viihdyn itse paremmin kun kroppa on vähän tiiviimmin pakattu, on ollut hyvä huomata että ei kannata lopettaa elämistä siksi aikaa kunnes ne legendaariset ”viimeiset viisi kiloa” on kadonneet vyötäröltä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ehkä se on myös ”ikäjuttu”, jos niin saa kolmekymppisenä sanoa. En enää kilpaile mistään kaksikymppisten kissojen kanssa ja mulla on kolme tosi toimivaa tekosyytä tälle lievälle repsahtamiselle, ja on jo aika paljon muutakin mietittävää kuin se oma olemus. Sen lisäksi olen ahminut HBO:lta Girlsiä, jossa Lena Dunhamin roolihahmo Hannah on monella tapaa raivostuttava, mutta ah-niin-sinut oman vartalonsa kanssa. Ja siihen päälle vielä pikakelauksella Orange is the New Blackin neljäs tuotantokausi, jossa esitellään naiskasvojen koko kirjo epäedustavissa vankilavaatteissa ja pääasiassa ilman ehostusta. Ehkä se ei siis ole vain Espanja. Enkä väitä, etteikö täälläkin lehtien kannessa olisi hoikkia naisia ja juuri talvella nousi kohu, kun juuri SEN Lena Dunhamin kuvaa retusoitiin varsin rankalla kädellä kaventaen kurvikas kansikuvatyttö Twiggy-kopioksi, mutta täällä ehkä hyväksytään todellisuuden ja epärealistisen naiskuvan ero paremmin? Tai ainakin osataan iloita avoimemmin siitä, millainen on, eikä kurkita jokaisesta näyteikkunasta omaa peilikuvaa kriittisesti mittaillen. Eikä muuten mittailla muitakaan, saati mitään passiivisaggressiivista mutinaa ylileveistä kuljetuksista tai liian pienistä vaatteista.

Voihan se olla, että Espanjan korkeat lukemat ylipainoisten osalta johtuvat osittain sallivasta asenteesta, jossa ei liikaa stressata ruoan koostumusta, säännöllisiä ruokailuaikoja tai rajoiteta alkoholinkäyttöä. Täällä katukuvassa ylipäänsä näkee paljon enemmän erilaisia ihmisiä, etenkin vanhempi sukupolvi on vallannut kahvilat ja puistojen penkit, toisaalta teinien sallitaan kokoontua yhden limun hinnalla useaksi tunniksi ravintolaan ja valloittaa leikkipuistot iltaisin – ehkä se on se ilmasto, ehkä vain yleinen elämänasenne. Kävin eilen ensimmäisellä joogatunnillani Espanjassa. Se järjestettiin puistossa, hankin huonoa karmaa tappamalla kokonaisen muurahaisyhdyskunnan joka marssi matolleni kesken harjoituksen ja hengittelin syvään vieressäni paikallinen nainen, jonka tytär asuu Porissa. Sain todeta myös, että espanjalaisessa mittakaavassa suhtaudun joogaan aivan liian tosissani ja olen henkisesti takakireä skandinaavi, jonka pitäisi löysätä ponnaria. Tällä mentaliteetilla mennään siis tämä kesä, onnellisesti höllyen.