MEIDÄN PÄIVÄ-VALITUSPOSTAUS

Aina välillä (eli ehkä kaksi kertaa) saan toiveita tulevien postausten suhteen. Yksi sellainen toive on ollut klassinen ”meidän päivä”-postaus, jossa kertoisin…noh, meidän päivästä. Tämän päivän postaus kumpusi tästä toiveesta, joskin en usko, että se on ihan juuri sitä mitä multa toivottiin. Olen pahoillani. Saa toivoa, toteutus voi olla sitten ihan mitä sattuu.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kuopus herätti kello 7.15. Sanoin, ettei ole vielä aamu. Hän sanoi, että on aamu. Annoin lapsen katsoa Youtubea mun puhelimesta, mikä on täysin moraalitonta mutta myös välttämätöntä niinä aamuina kun ei kykene samaan sisäiseen rytmiin lasten kanssa. Meidän takapihalla oleva kunnantalon aukio on koko kesän toiminut öiseen aikaan nuorisolaisten diskona, painiareenana, huumeriitojen selvityspaikkana ja siellä on oikeasti lähes joka yö huudeltu aamuviiteen asti. Useimmiten paikalliset, toisinaan brittituristit, välillä venäläiset expatit. Vaikka olemme nukkuneet parvekkeen ovi kiinni ja kärsineet kuumuudesta, on möykkä silti pitänyt hereillä monena yönä. Nyt myös yläasteiden palattua arkirytmiin tällä viikolla on meno rauhoittunut hieman, mutta silti univelkaa on. Ensi viikonloppuna Gibraltarilla on MTV Gibraltar Music Festival, jonka viime vuoden kokemuksella tiedän tarkoittavan keskiyön yli jatkuvaa jumputusta… Joten yritän nukkua niin paljon varastoon kuin mahdollista.

Sitten oli pakko nousta ja tehdä lapsille eväät. En ollut sulkenut keskimmäisen vesipullon korkkia kunnolla, joten sain viestin koulun portilta, että lapsen reppu on täynnä vettä, koulukirjat pilalla ja lapsi joutuisi olemaan iltapäivän liikuntatunnilla kuivin suin yli 30 asteen helteessä. Lähdin siis kiinakaupan kautta koululle. Kiinakaupassa ei saanut maksaa kolmen euron vesipullo-ostoksia ja koiranremmiä (meille tulee sunnuntaina uusi hoitokoira) kortilla, eikä ollut käteistä. Ostin koirille puruleluja parin euron edestä. Nyt se on jo syönyt ne, ja tietäen miten myrkyllisiä muovileluja kiinakaupoissa myydään voi olla että meillä ei ole huomenna enää koiraa. Vitsi vitsi. Suurin osa niistä palasista on oikeasti pitkin kotia. Noh, sitten kiirehdin koululle ennen kuin toimisto sulkisi, koska muuten en pääsisi viemään vesipulloa lapselle ja hakemaan kirjoja kotiin kuivattavaksi. Halusin nähdä, voiko ne pelastaa, koska juuri nyt en tahtoisi maksaa 150 euroa näistä kirjoista, jotka kerran saimme kunnalta ilmaiseksi. Kävi ilmi, että opettaja oli ilmeisesti pelastanut kirjat eikä vesivahinko ollut aivan niin dramaattinen kuin olin aamulla saanut kuulla. Menihän se tunti näinkin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Sitten palasin kotiin lenkittääkseni koiran keskipäivän kuumuudessa. Kuumuus on juuri nyt tosi tukalaa. Ilmankosteus on yli 90% ja Gibraltarinvuoren päällä on leijunut päivien ajan pilvi, joka peittää yli puolet vuoresta. Se on roikkunut ja levinnyt meren päälle ja painostavassa helteessä kaikki tuntuvat odottavan että tulisi myrsky tai edes sade. Tai ainakin minä odotan. Otin poikien potkulaudat (noin 8 kiloa), kannoin ne koululle (noin 1,3 kilometriä) ja olin perille päästyäni hikinen ja kiukkuinen. Kotona lapset pelasivat ja söivät. Sitten päätimme lähteä kantakahvilaamme syömään. Tämä siksi, että olen ollut tuhlailevan Suomiloman seurauksella niin pienellä budjetilla, etten ole melkein viikkoon juonut kokista tai kahvia ja nyt tuntui siltä, että olisi pakko saada vähän kofeiinia. Kantakahvila oli täynnä tuttuja ja lapset söivät sivistyneesti bocadillot. Päivä alkoi jo muuttua vähän paremmaksi. Oli ylipäänsä hyvä, että lähdimme ulos. Muuten olisin joko maannut katatoonisena sohvalla ja katsonut Bonusperhettä Netflixistä, tai kerännyt kierroksia internetissä: Vihreät ovat julkaisseet tulevan kevään eduskuntavaaliehdokkaitaan ja jostain syystä näiden ehdokkaiden Facebook-profiilit ovat nyt täynnä kaiken maailman todellisuuskriitikoita, jotka haluavat kertoa kuinka Vihreät pilaavat kaiken. Voi kun ne joskus aloittaisivat sen öyhötyksen esittämällä edes yhden vertaisarvioidun tutkimuksen siitä, että ihminen ei selviä ilman pekonia mutta pärjää ilman hengitysilmaa. Eniten ärsyttää se, että itse ponnistelee arjessa edes pienillä valinnoilla hidastamaan tätä maailmanloppua ja siitä hyötyvät myös nämä täyspällit, jotka ihan vaan periaatteesta haluavat ajaa sen sadan metrin makkaranhakumatkan yksityisautolla.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mutta sitten päivä alkoi kääntyä koko ajan paremmaksi. Ehkä se oli se kahvi, ehkä ne irtokarkit jotka kävin lapsilta salaa hakemassa kun esikoisen luokkakaverin äiti katsoi poikien perään puistossa, jossa ainoa aktiviteetti on joko syöttää tai pelotella puluja, tai molempia. Hän laittoi viestin ja pyysi mukaan puistoon, ja lähdimme mielellämme koska juuri edellisenä päivänä sain selvittää espanjaksi poikien välistä kolmiodraamaa ja ajattelin, että jo ihan eleenä olisi hyvä mennä viettämään aikaa yhdessä. Jatkoimme matkaa leikkipuistoon, josta löytyikin lisää poikien koulukavereita ja kaikilla olikin tosi hauskaa. Tutustuin expat-perheeseen, jonka lapsi on kuopuksen luokalla. Sain viestin Suomesta, että tärkeälle, tärkeälle ystävälle viikonloppuna syntynyt vauva voi hyvin ja se lämmitti mieltä vieläkin enemmän. Sain kutsun huomenna juomaan viiniä ja syömään nachoja uuden tuttavan kotiin. Nyt saan vielä katsoa lisää Bonusperhettä ja tiskata. Jos vielä yöllä sataisi niin tässähän oltaisiin ihan plussan puolella.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

UUSI ALKU

Maanantaina, melkein syyskuun puolivälissä, ennen juhannusta alkanut näin äidin näkökulmasta aivan riittävän pitkä kesäloma tuli päätökseensä. En ollut enää erityisen stressaantunut, vaikka esikoisen siirtyminen kolmannelle luokalle vahvistui vasta viikkoa ennen koulujen alkua, ja kuopuksen paikka 4-vuotiaiden ryhmässä esikoulussa kolme päivää ennen aloitusta. Ehdin jopa kahteen ”vanhempainiltaan”, jotka tosin täkäläiseen tyyliin olivat keskellä päivää ja painottuivat enemmän kuulumisten vaihtoon kuin tehokkaaseen tiedotukseen. Olimme saaneet jo loman alussa listat tarvittavista tavaroista, mutta koska koulupaikat eivät olleet satavarmoja, lykänneet kaikki hankinnat ihan viimemetreille. Toisin kuin edellisellä kerralla, päätimme hoitaa itse – säästösyistä – kolmen lapsen koulutarvikkeiden ostot ja olipahan show!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Vaikka koulu itsessään on ilmainen, ei tämä syyskuu ihan halvaksi tullut. Koululaiset saavat kirjat koulun puolesta: esikoinen kolmasluokkalaisena käytettynä, ekaluokkalaiset saivat kevätjuhlassa myös maksusitoumuksen opetusvirastolta jotka jätettiin kirjakauppaan kesällä – ja haettiin vartti ennen koulun alkua maanantaina. Kuopus, esikoulua vastaavalla infantilin toisella luokalla, saa maksaa oppimateriaalinsa itse: kirjapakkaus on päälle sata euroa. Koulupuvut, jotka eivät varsinaisesti ole pakolliset, mutta vahvasti koulun puolella suositellut, maksoivat yhteensä 90 euroa. Ihan jokaista osaa ei enää ollut saatavilla, kun olin niinkin ajoissa liikkeellä kuin kolme päivää ennen koulujen alkua (ja jonotin tunti ennen koulun aloitusta saadakseni kirjaillut koulupaidat ajoissa – hieman meni sekin tiukoille!). Ja sitten kolmen A4-arkin verran kouluun hankittavia tavaroita: kyniä, kumeja, papereita, askartalupahveja, sellofaania, käsisaippuaa, viivottimia, vihkoja, kansioita…

P9101288.jpg

Mulla meni puolisen päivää googlatellessa näiden tarvikkeiden kuvia, jotta ostaisin varmasti oikeita tusseja ja lyijykyniä ja vihkoja oikeilla viivoilla (ja silti ostin vääriä – noottia tuli opettajalta heti ekana päivänä). Espanjantaito ei ihan taipunut kaikkeen. Kuten esimerkiksi kun kolmasluokkalaisen listalta löytyi flauta ja compás, aloin ihmetellä kovasti mitä ne huilun lisäksi tekee kompassilla. Onneksi mua sivistettiin, että kyseessä onkin harppi. Kuten kaikki muutkin huonosti varautuneet vanhemmat, olimme tarvikehankinnoilla Carrefourissa lauantaina kaksi tuntia ennen sulkemisaikaa. Vihot ja puolet listan tarvikkeista olivat jo loppu, ja niitä jonoteltiin kaupungin pienissä kirjakaupoissa sitten maanantaina muiden tuskanhikeä valuvien vanhempien kanssa. Rahaa hankintoihin meni yli 300 euroa, ja aikaa nelisen tuntia.

P9091269.jpg

Heinäkuun lopussa neljä vuotta täyttänyt kuopus meni eskarin toiselle vuosikurssille aivan ummikkona. Sen verran ehdimme edeltävällä viikolla tavata opettajaa, että totesin hänen olevan viimeisillään raskaana – eikä sijaisesta ole vielä mitään tietoa. 4-vuotiaan koulupäivät alkoivat pyöriä heti samalla aikataululla kuin isoveljien, eli yhdeksästä kahteen. Sain saattaa hänet luokkaan, mutta mitään suomalaisen päiväkodin kahden viikon tutustumisjaksoa tai pehmeää laskua ei ollut tarjolla: sinne vaan muiden sekaan, ja onnea matkaan! Onneksi ensimmäinen viikko sujui hyvin. Lapsi itse on aina koulupäivän päätteeksi hilpeällä tuulella ja opettajastakaan ei saa muuta irti kuin että kaikki on muy bien. Täytyy siis kai uskoa, että kaikki on muy bien. Yhtään enempää eivät ole kommunikoineet myöskään koululaisten opet. Lukujärjestykset sentään saatiin perjantaina, ja kävi ilmi esimerkiksi että esikoinen opiskelee nykyään ranskaa!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Nyt kun kotona on kolme ”koululaista”, niin kuulun myös kolmeen vanhempien WhatsApp-ryhmään ja veikkaan, että tästä on taas rutkasti iloa koko vuodeksi. Jo nyt puhelin pirisee, kun yksi äiti jakaa kuvia omista syntymäpäiväjuhlistaan (jonne oli kutsunut kaksi muuta luokan äitiä, mutta ei muita!) ryhmään, toisessa ryhmässä riidellään käsisaippuavuoroista ja kolmannessa etsitään kadonnutta krokotiililelua. Että vaikka kotona onkin hiljaista muutaman tunnin vuorokaudessa, niin ainakin WhatsAppissa riittää elämää! Ensimmäinen kouluviikko oli kaikin puolin hyvä kokemus, lapset vaikuttavat oikein tyytyväisiltä päästyään ikätovereidensa keskuuteen ja minä nautin ensimmäistä kertaa siitä elämänvaiheesta, että kaikki lapset ovat vähän aikaa päivässä jonkun muun vastuulla. Olen kyllä jo huomannut ikävöiväni niitä ”kakkaako ihmissusi metsään vai vessaan”-tason kysymyksiä…

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

UUSI MATKAILUFILOSOFIA

Lasken, että ”urani” matkailijana (en haluaisi sanoa ”turistina”, vaikka se ei ole kovin kaukana totuudesta) alkoi 17 vuotta sitten. Ensimmäistä kertaa yksin maailmalla, vaikka olin sitä ennen reissannut tietenkin vanhempieni kanssa, ja rytinällä koin kaikki ne matkustamisen parhaat piirteet: uudet kulttuurit ja erilaiset tavat toimia, täysin omista lapsuudenmaisemista poikkeavat ympäristöt, ihmiset erilaisine tarinoineen ja tietenkin se voittajafiilis, kun pystyt elekielellä tilaamaan oluen tai pääset huikeiden vastoinkäymisten jälkeen perille paikkaan, joka vie hengen mennessään. Kyllähän te tiedätte. Ja silloin 2000-luvun alussa matkustaminen oli vielä aika okei. Lentämistä ei vielä laajemmin paheksuttu, kulttuurisen omimisen käsitettä ei juuri tunnettu ja sellainen turismikritiikki oli vielä aika lievää. Kaikki me ”ei olla niin kuin kaikki muutkin” -matkailijat luettiin silti niitä samoja Lonely Planetin ”Off the beaten track”-vinkkejä ja oikeastaan vain pahasti reitiltä eksymällä saattoi löytää jotain täysin uutta ja ennennäkemätöntä.

Silloin tuntui tärkeältä kerätä passiin leimoja ja kasvattaa listaa uusista maista. Ja päästä mahdollisimman kauas Suomesta. Tallinnassa ei ollut kiinnostavaa ravintolaskeneä ja Tukholma oli sama kuin gamla stan, eli yhdellä risteilyllä nähty. Vielä kymmenen vuotta sitten matkasuunnitelmani olivat vähän suuruudenhulluja, sillä halusin nähdä mahdollisimman paljon, mennä mahdollisimman kauas, ja olla mahdollisimman paljon pois kotoa – joka silloin tietty oli Suomi. Nyt sellaisiin suunnitelmiin ei ole enää varaa. En tarkoita vain kolmen lapsen aiheuttamaa vararikkoa vaan ensisijaisesti ympäristökysymyksiä. En yksinkertaisesti voi enää perustella matkahaaveitani, tai ainakaan niiden toteuttamista, millään. Olen muutenkin melkoinen ympäristörikollinen, kun perheessä on koira, lapsia ja auto sekä useampi lihansyöjä. Viime vuosien edes takaisin lennot Espanjaan painavat mielessä, erityisen tuskaiselta tuntui kahden yön takia Barcelonaan lentäminen. Vaikka matkustaminen ja ruokavalio ovatkin henkilökohtaisia valintoja, joihin ei liberaalin ihmisen tulisi puuttua, tuntuu yhä vain vaikeammalta kuunnella ihmisten selityksiä kuinka ”on vaan pakko päästä välillä ulkomaille” tai ”no mutta en oo ostanut pitkään aikaan uusia vaatteita”. Ja silti käytän näitä samoja tekosyitä itsekin, koska matkustaminen on vuosien ajan ollut mulle osa identiteettiä ja yksi sellainen elämän kohokohta.

Mutta sitten tulee kylmiä suihkuja niin kuin tämä Ylen kolumni, joka kertoo sen saman mitä miljoonat eri artikkelit viimeisen vuoden aikana – mutta joita on vaikea hyväksyä todeksi, koska ajatus omien lasten kuumasta, tukalasta ja jopa katastrofaalisesta tulevaisuudesta ahdistaa yli kaiken. Enemmän kuin se ajatus, etten enää koskaan näkisi yhtään uutta maata tai mannerta. Voisi tietenkin laittaa läskiksi ja lentää nyt niin paljon kuin pystyy, koska toivottavasti tulevaisuudessa lomalentelyä vähintäänkin rajoitetaan ja lentämisen hinta nousee sellaiseksi, ettei pitkä viikonloppu Wienissä ole enää hyvä vaihtoehto kotona Netflixin katsomiselle. Mutta ehkä sen sopeutumisen voi aloittaa jo nyt. Enkä sano, etteikö niitä kaupunkilomia tulisi yhä tehtyä, mutta pakko edes yrittää. Lapsille olen luvannut matkan Lontooseen, koska sieltä löytyy Harry Potter-studio ja Big Ben, joka viime visiitillä oli surkeasti remontissa. Ja voih, olin jo puhunut ystävän kanssa treffeistä Keski-Eurooppaan, juuri sellaiseksi kivaksi tyttöjen viikonlopuksi, mutta sekin tuntuu moraalittomalta tässä vaiheessa. Lasten suurin matkustustoivehan on asuntoauto, ja hyvänä kakkosena oma matkailuvene. Voi olla, että tulevaisuudessa nämä ovatkin ihan realistisia vaihtoehtoja sille, että lentäisimme ympäri maailmaa.

Tavoite on siis jättää pois kaikki lyhyet lomalennot ja valita aina hitaampi ja ekologisempi tapa matkustaa. Se ei sinänsä ole ongelma, koska tykkään matkustaa. Jaksan istua junassa ja koska olen koko elämäni ollut riippuvainen julkisista kulkuneuvoista, nopeus on harvoin se syy miksi valitsen minkään matkustusmetodin. Lentäminenkin on yleensä tullut valittua, koska se on – absurdia kyllä – ollut halvin tapa tulla esimerkiksi Espanjaan. Joka kerta olemme pohtineet muita matkustusmuotoja, ja todenneet että olemme tappiolla jo ennen puolimatkaa. Aion myös pyrkiä järjestelemään elämän niin, että lomat on mahdollista pitää pidempinä irtiottoina sen sijaan, että piipahtaisimme all inclusiveen kahdeksi viikoksi jonnekin lämpimään. Ja kohtahan se on lämmintä siellä Suomessakin. Jos palaamme Suomeen asumaan, olen jo tehnyt matkasuunnitelmia sinne päin: vien pojat vaeltamaan Lappiin (yöjunassa riittää ihmeteltävää!) ja menemme Legolandiin junalla ja laivalla. Suren jo valmiiksi hieman sitä, että he eivät saa kokea ehkä sitä aistien yliannostusta uusista hajuista ja äänimaailmoista, koska kontrastit Tanskan ja Hollannin välillä tai ylipäänsä Euroopan sisällä eivät ole järin suuria, mutta ehkä joskus voin viedä lapset vaikka puoleksi vuodeksi Guatemalaan. Rahtilaivalla.

Samalla kun tämä on tällaista kolmekymppisen, etuoikeutetun länsimaalaisen maailmantuskaa, kuinka nyt lempiharrastuksesta pitäisi yhteisen hyvän edessä luopua (ja oikeasti ei vain yhdestä lempiharrastuksesta vaan myös jatkuvasta juustonpuputtamisesta, turhista automatkoista ja terapiashoppailusta), niin yleinen strutsireaktio ärsyttää. Olen tavallaan tyytyväinen, että matkustamisesta on kadonnut osa sitä taikaa, mitä siinä oli vielä 15 vuotta sitten kun ihan jokainen ei vielä ollut käynyt Machu Picchulla ja matkustaminen oli vielä elitistisellä tavalla ”valinta”. Nyt siitä on tullut yleinen elämäntapa ja itsestäänselvyys, ja taas ollaan lähempänä maailmanloppua.

KANSALLISYLPEYDESTÄ JA KUMMASTELUSTA

Muutit Suomeen? Siis miksi?

Tunnustan. Olen joskus itsekin kysynyt. Etenkin kun pääsimme tutustumaan alkuvuodesta brittiläisen ystäväni kotiseutuun, en voinut kuin ihmetellä miksi joku vaihtaisi Etelä-Englannin nummet, idylliset pikkukylät pubeineen ja läheisen Lontoon sykkeen itähelsinkiläiseen lähiöön. Vaikka kyllä minä tiedän ne asiat, jotka puhuvat Suomen puolesta – nyt varmasti paremmin kuin koskaan ennen. Ja joskus syyt ovat hyvin henkilökohtaisia, ja siksi tuntuukin olevan oletusarvo että jos joku muuttaa vapaaehtoisesti Suomeen eikä ole ihan sotaa tai vainoa pakenemassa, niin taustalla on oltava parisuhde, perhesiteet tai sitten unelmien työpaikka. Mutta miksi muuten?

Sen sijaan kukaan espanjalainen ei ole koskaan kysynyt multa että ”miksi ihmeessä muutit Espanjaan!?”. Sen sijaan kun kerron mistä olen muuttanut, he huudahtavat että ”no eikö täällä olekin kaikki paremmin!”. Joskus näön vuoksi saatetaan vähän pyöritellä silmiä espanjalaisten äänekkyydelle tai kuumuudelle tai liikennekäyttäytymiselle, mutta yleensä paikalliset ovat varsin varmoja siitä, että Espanja on ylivertainen asuinpaikka ja totta kai kaikki tahtovat muuttaa tänne.

Ja sitten Suomessa asuvat ulkomaalaiset expatit saavat joka kerta sen saman reaktion. ”But…why?”. Aletaan luetella syitä pysyä kaukana Suomesta; kamala ilmasto (on vähän makuasia kuinka monen kuukauden talvesta haluaa puhua, mutta liioittelematta ainakin puoli vuotta on pimeää, märkää ja kylmää!). Synkkä erakkokansa joka ei katso silmiin saati tervehdi, edes hississä. Hintataso. Sanoinko jo sää? Perussuomalaiset. Siis eihän kukaan täysjärkinen vapaaehtoisesti muuta Suomeen! Ulkomaalaisia Suomi-faneja pidetään niin ihmeellisinä yksilöinä, että heistä kirjoitetaan artikkeleita valtakunnan sanomalehtiin. Espanjaan muuttavat ulkomaalaiset ovat itsestäänselvyys eikä oman arvonsa tuntevia espanjalaisia kiinnosta sen liiemmin kysellä, miksi joku on tänne muuttanut. Sehän on itsestäänselvää: lista on loputon!

Se on oikeastaan oikein virkistävää, että kansallisylpeys on korkealla ja omaa kotimaata pidetään, pienestä kritiikistä huolimatta, niin hyvänä paikkana asua että olisi suorastaan ihme jos joku EI haluaisi asua Espanjassa. Tulee expatillekin hyvä mieli: voi vain myhäillä ja nyökkäillä, niin ruoka on aivan uskomatonta, ymm, ihmiset ovat kyllä niin iloisia ja joo totta kai tämä sää, eihän tätä voi edes uskoa! Eikä yrittää vakuuttaa että hei ei tämä ole niin kauhea paikka. Tasa-arvoinen yhteiskunta, laadukas koululaitos, puhdas luonto, paljon tilaa elää – ihan henkilökohtaistakin tilaa! – ja kyllä siinä suomalaisessakin kulttuurissa on puolensa. Eikä Suomea fanittaakseen tarvitse olla mikään friikki, joka ansaitsee haastattelun Hesarissa vain siksi että ihan oikeasti pitää Suomesta (yleensä ehkä Muumien tai jonkun metallibändin vuoksi ja sitten suomalaiset ovatkin että no aa, se on vähän tollainen yhden asian uskovainen, eihän se sitten oikeasti niin Suomesta vaan tosta Nightwishistä).

Odotan yhä, melkein kolmen vuoden on/off Espanja-elämisen jälkeen, sitä että joku jollain tavalla kyseenalaistaisi sen, etteikö muutos Suomesta Espanjaan olisi automaattisesti parannus elämänlaatuun. Sitä se on monella tapaa ollut, ja ainakin olen oppinut sellaista reipasta asennetta siihen, että pitää olla ylpeä itsestään, omasta taustastaan ja myös siitä kylmästä kotimaasta, jonka säät saattavat joskus muutaman vuosikymmenen päästä olla valitettavasti paljon arvostetumpia kuin tämä ikuinen auringonpaiste. Ja mikä mahtavinta, nyt on tavallaan kaksi kotimaata, joista molemmista tykkään tosi paljon!