SIVUTYÖNÄ TURISTIOPAS

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Aina välillä ulkosuomalaisten keskuudessa tulee puheeksi vieraat, ja silloin usein ne, jotka asuvat jossain kivassa lomakohteessa  – Euroopan suurkaupungissa, rantalomapaikan lähellä, jossain kohtuullisten kulkuyhteyksien päässä Suomesta – toteavat, että vieraita olisi tulossa enemmän kuin ehtii kestitä ja aika usein vierailut toistavat sellaista isännän tai emännän kannalta vähän uuvuttavaa kaavaa. Että samalla kun yrittää elää omaa arkea töineen ja kouluineen ja tiskeineen niin toiset tulevat lomalle, kaipaavat turistikierrosta ja seuraa ja sitä rataa. Yleensä ketään ei harmita läheisten ja itselle tärkeiden ihmisten visiitit, mutta ymmärrän hyvin että voi olla ainakin alkuun vaikea kieltäytyä myös kestitsemästä niitä puolituttuja, jotka innostuvat kun tajuavat voivansa säästää majoituskuluissa ja saavansa vielä pätevän paikallisoppaan samalla diilillä.

Meillä ei tätä ongelmaa kyllä ole ollut, vieraita saisi tulla enemmänkin. Sen lisäksi meillä nämä ”pakolliset turistikohteet” ovat sellaisia juttuja, joita tykätään tehdä muutenkin: käydä Gibraltarinvuorella tai delfiinisafarilla, kiertää lempirantoja ja ehkä ottaa haltuun joku uusi paikka. Ystävien vierailu Granadassa oli täydellinen tekosyy omalle irtiotolle, ja toisaalta kaveriperheen kyläily ja se vähän kummallinen AirBnB-kokemus olivat nekin elämyksiä, joista riittää muisteltavaa. Mutta ymmärrän hyvin sen, että jos yhteydenottoja tulee jatkuvasti erityisesti majapaikan ja muonituksen toivossa, se ärsyttää. Olen ymmärtänyt, että yleensä tarpeeksi monen kuluttavan kyläilyn jälkeen se ”ei” alkaa tulla vähän vahvemmalla äänenpainolla ja vastaavasti vieraisiin oppii suhtautumaan ”talo elää tavallaan, vieraat kulkee ajallaan”-mentaliteetilla.

Olen tullut oman elämäntilanteen myötä itse vähän varovaisemmaksi kun vierailen ulkomailla asuvien ystävien luona: pyydän kyllä ravintolavinkit ja sellaisen yleisen katsauksen siitä, mitkä perinteisistä turistikohteista ovat käymisen arvoisia ja mitkä voi jättää väliin. Mutta yritän parhaani mukaan antaa tilaa niille, keille oma kotikaupunki on varmaan jo läpikoluttu. En ehkä itsekään jaksaisi vuosien ajan ajaa taksilla ympäri Gibraltaria, vaikka se toistaiseksi on ollut tosi hauskaa. Jossain vaiheessa alkaisin luultavasti kuulostaa elämäänsä kyllästyneeltä matkaoppaalta.

Mutta itse asiassa nykyään saan toimia turisti-infona ainakin kerran päivässä. Poikkean paikallisväestöstä ulkonäön puolesta sen verran, että näytän ilmeisesti melko varmasti englantia puhuvalta. Mutta kuitenkin tarpeeksi paikalliselta, kun pyörin kylillä joko koirien tai potkulautailevien lasten tai ruokaostosten kanssa. Kotimme edessä nimittäin on turistien suosima parkkipaikka, ja ainakin kolme, neljä kertaa viikossa saan auttaa jotain espanjalaisten parkkimittarien hämmentämiä turisteja sen kanssa. ”Kyllä, maksimiaika on vain kaksi tuntia. Jos tulee sakot pitää vaan etsiä se parkkitarkastaja ja maksaa hänelle kymppi. Gibraltar on tuolla päin”. Myös bussiasema löytyy kotimme vierestä, ja sieltäkin on aika onnettomat oppaat parin sadan metrin päähän rajalle. Jos ei ymmärrä kurkata talojen välistä nousevaa Gibraltarinvuorta, saattaa ihan oikeasti eksyä ja lähteä väärään suuntaan. Näemme sitä joka päivä.

Vaikka alkuun välttelin suomalaisturisteja, nyt moikkaan iloisesti. Moikkaan mielelläni  ruotsiksikin. Neuvon välillä vaikkei kysyttäisi, koska se nyt vaan on kivaa: kertoa kotipaikkani parhaat puolet. Tiedän hyvät ravintolat, ja muutaman käytännön vinkin. Mikäs niitä jaellessa. La Línean toivoisin hieman satsaavan turisteihin, sillä täälläkin on nähtävää ja loistavia tapaspaikkoja. Aina tilaisuuden tullen vinkkaan lempikahvilan tai jäätelöbaarin. Tosin yleisin kysymys kyllä kuitenkin on, miten päästä Gibraltarille ja mihin parkkeerata. Vastaan kyllä niihinkin. Oikeastaan mietin kauhulla, miten kaikkien niiden eksyneiden turistien käy kun me emme ole täällä. Kuka ne kääntää ystävällisesti katsomaan selkänsä takana näkyvää vuorta tai lohduttaa, ettei autoon ilmesty rengaslukkoa vaikka parkkilappu erääntyisi. Jos en muute tunne itseäni tärkeäksi, niin ainakin turistit tuovat arkeen suuren merkityksellisyyden tunteen!

HUIJARISYNDROOMA

Täytin tänään 33. Kolmekymmentäkolme. Parasta oli, että kun kerroin 4-vuotiaalle kuopukselle ikäni, hän osasi heti kirjoittaa sen oikein (siis numeroina, ei sentään kirjaimin). Ja keskimmäinen totesi: ”eihän se ole edes kauhean vanha. Luulin että sata!”. Lapset ylipäänsä ovat olleet enemmän innoissaan tästä merkkipäivästä kuin itse syntymäpäiväsankari, koska heille synttärit on synonyymi kakulle ja pallomerelle. Ehkä hekin saavat osansa näistä aika vaatimattomista juhlallisuuksista, joskin olen oikein tyytyväinen kortteihin, jäätelötikuista askarreltuihin lahjoihin ja eilen illalla lasten nukkuessa tarjoiltuun shampanjaan ja kakkuun. Mikäs tässä vanhetessa!

Mutta parasta on se, että en tunne itseäni yhtään vanhaksi! Ei ehkä pitäisikään, vaikka joskus sata vuotta sitten olisin tässä iässä ollut jo elämän ehtoopuolella. Monet ikätoverini kärsivät huijarisyndroomasta etenkin työelämässä, ja Roope Lipasti kuvasi tämänpäiväisessä kolumnissaan (mikä sattuma!) tätä omaa olotilaa, ehkä tosin hieman synkemmin sävyin. Koska kun mietin, miten itse nuorena katsoin ystävien vanhempia, ja omiakin, ja mietin että nuo ovat niin tylsiä, vanhoja ja aikuisia… ja ehkä he olivatkin, voihan tämä olla sukupolvijuttu, mutta oikeasti he vain huijasivat!

Lasten lempielokuva on ollut Lemmikkien salainen elämä. Siinä näytetään, miten kotiin työpäivien ajaksi jätetyt koirat ja kissat pistävät ranttaliksi omistajien ollessa poissa. Lapsista se on kovin kiehtovaa, että ne kotieläimet eivät vain nukkuisikaan tai söisi sukkia sillä aikaa kun ihmiset ovat menoissaan, vaan ne seikkailisivat ja pitäisivät villejä bileitä ja suunnittelisivat vallankumousta. Ja itse tunnen näin aikuisuudesta. Että se näyttäytyy rutiininomaisena ja vähän ankeanakin, ainakin lapsille, mutta arjen keskelläkin elämä on hauskaa, dramaattista, sellaista sekoilua jonka kuvittelin loppuvan viimeistään kun lapset syntyy ja pitää alkaa kilpailuttaa kotivakuutukset, suunnitella urasiirtoja, handlata kaikki metatyö. Onhan tässä enemmän liikkuvia osia ja vastuuta, mutta silti koko ajan sellainen iloinen uteliaisuus ja fiilis, että mitä vaan voi vielä tapahtua.

Kyllä muakin alkaa masentaa, jos alan vertailla itseäni hirveästi niihin oman ikäluokan ihmisiin, jotka ovat saavuttaneet sellaisilla yleismaallisilla meriiteillä paljon. Menestyneet, rikastuneet, löytäneet tukevasti oman paikkansa. Toisaalta luulen, että kyse on samasta illuusiosta kuin itsellä oli lapsena; ehkä hekin ovat salaa yhtä epävarmoja omasta ”aikuisuudestaan”. Aina joskus onnistun astumaan niihin aikuisen kenkiin, kun on pakko. Kun kotitalomme vieressä isot teinit kiusasivat pienempiä teinejä, koin, että olen nyt se aikuinen täti-ihminen ja menin väliin (no okei, ne isot teinit olivat sen verran pelottavia että huutelin tien toiselta puolelta soittavani poliisit, jotka ovat enemmän aikuisia, mutta kuitenkin). Poden maailmantuskaa ja koen kollektiivista vastuuta kaikista yhteisön lapsista. Googlaan marttojen sivuilta ohjeita pesukoneen puhdistukseen. Pystyn istumaan koulun vanhempainillassa ja näyttämään omasta mielestäni aika uskottavalta. Mutta kun kesällä kokoonnuimme 20 vuoden ajan yhtä pitäneen ystäväporukan kanssa mökille, oli vitsit – valitettavasti – yhä samaa tasoa kuin seitsemännellä luokalla, yllytyshullut ystävät uivat ja tanssivat aamuyölle (itse olin niin aikuinen että menin nukkumaan jo kolmelta!), taannuimme ihan teineiksi. Siitäkin huolimatta, että monella on jo omia lapsia, kaikilla takana kriisejä ja katastrofeja ja kilometrejä. En ole varma, olisivatko omat lapset tunnistaneet äitiään sellaisessa ympäristössä.

Joten antaa tulla. Lisää vaan. Seikkailuja, vuosia, mitä ikinä nyt on tulossakaan. Tämä on hauskaa!

BONUSPERHE

Tarkoitus oli blogata ihan muista aiheista, mutta koska elän juuri monen ihmisen pahinta painajaista (MacBookkini on täysin kuollut ja siellä on kaikki valokuvat ym.) niin päädyin kirjoittelemaan vähän tällaisesta keski-ikäisemmästä teemasta. Sopii hyvin, sillä täytän ensi viikolla komeat 33 vuotta ja mikäs sen paremmin kuvaa tätä elämänvaihetta kuin se, että koko viikon olen ollut liekeissä ruotsalaisesta parisuhdedraamasta!

Päädyin katsomaan Bonusperhettä (Bonusfamiljen) kun etsin Netflixistä jotain katsottavaa tiskauksen taustalle. Jäinkin heti koukkuun, ja päädyin ahmimaan molemmat ilmestyneet tuotantokaudet alle viikossa – tämä on aina vähän noloa, nämä sarjojen suurkulutus. Sitä edellisellä viikolla tiskaamaan motivoi Good Girls, joka tuntuu nyt ruotsalaiseen hillittyyn perhedraamaan verrattuna tosi ylilyövältä ja kornin amerikkalaiselta. Bonusperhe on tarjonnut sopivassa suhteessa sympatiaa ja tirkistelyä.

Koska kokemusta uusperheistä ei ole – eikä tule tämän perusteella, koska tämä sarja ei varsinaisesti ole mikään ylistyslaulu uusperheellisyydelle – on paha sanoa kuinka realistinen Bonusperhe on. Mutta se on viihdyttävä ja herättää akuutin tarpeen halata kaikkia hahmoja. Hahmot ovat yhtä aikaa ärsyttäviä ja ihania. Suosikkihahmot (Martinin äiti Bigge sekä Katja) ovat toisinaan raivostuttavia, siinä missä inhokkihahmoja (koulukuraattori Filip sekä yksi Bonusperheen keskeisistä hahmoista, uusperheen äiti Lisa) on mahdoton inhota ihan sydämestään. He ovat niin inhimillisiä! Heidän puolestaan välillä hävettää, välillä innostuu.

Parasta sarjassa on ollut kieli! Tämän sanoo vannoutunut ruotsiangstaaja. Jos olisin katsonut Bonusperhettä ennen virkamiesruotsin kurssia, ei mulla olisi ollut hätäpäivää. Nyt olen katsonut tätä niin intensiivisesti, että näen uneni ruotsiksi ja täysin vailla itsekritiikkiä aloin jäätelöbaarissa jutella tanskalaiselle perheelle. Uskon, että puhun siis nykyään myös sujuvaa skandinaaviskaa, niin tunteella olen elänyt Bonusperheessä mukana. Bonusperheen molemmat kauden löytyvät myös Areenasta – mä katselin omani englanninkielisillä teksteillä Espanjan Netflixistä, ja olen iloisesti yllättynyt miten hyvin sitä ymmärsi silloinkin kun oli vain kuulon varassa. Mutta miksi, miksi sitä on vain kaksi kautta? Harkitsen vakavasti, että seuraavaksi kokeilisin Solsidania!

Screen Shot 2018-09-23 at 18.02.27

MEIDÄN PÄIVÄ-VALITUSPOSTAUS

Aina välillä (eli ehkä kaksi kertaa) saan toiveita tulevien postausten suhteen. Yksi sellainen toive on ollut klassinen ”meidän päivä”-postaus, jossa kertoisin…noh, meidän päivästä. Tämän päivän postaus kumpusi tästä toiveesta, joskin en usko, että se on ihan juuri sitä mitä multa toivottiin. Olen pahoillani. Saa toivoa, toteutus voi olla sitten ihan mitä sattuu.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kuopus herätti kello 7.15. Sanoin, ettei ole vielä aamu. Hän sanoi, että on aamu. Annoin lapsen katsoa Youtubea mun puhelimesta, mikä on täysin moraalitonta mutta myös välttämätöntä niinä aamuina kun ei kykene samaan sisäiseen rytmiin lasten kanssa. Meidän takapihalla oleva kunnantalon aukio on koko kesän toiminut öiseen aikaan nuorisolaisten diskona, painiareenana, huumeriitojen selvityspaikkana ja siellä on oikeasti lähes joka yö huudeltu aamuviiteen asti. Useimmiten paikalliset, toisinaan brittituristit, välillä venäläiset expatit. Vaikka olemme nukkuneet parvekkeen ovi kiinni ja kärsineet kuumuudesta, on möykkä silti pitänyt hereillä monena yönä. Nyt myös yläasteiden palattua arkirytmiin tällä viikolla on meno rauhoittunut hieman, mutta silti univelkaa on. Ensi viikonloppuna Gibraltarilla on MTV Gibraltar Music Festival, jonka viime vuoden kokemuksella tiedän tarkoittavan keskiyön yli jatkuvaa jumputusta… Joten yritän nukkua niin paljon varastoon kuin mahdollista.

Sitten oli pakko nousta ja tehdä lapsille eväät. En ollut sulkenut keskimmäisen vesipullon korkkia kunnolla, joten sain viestin koulun portilta, että lapsen reppu on täynnä vettä, koulukirjat pilalla ja lapsi joutuisi olemaan iltapäivän liikuntatunnilla kuivin suin yli 30 asteen helteessä. Lähdin siis kiinakaupan kautta koululle. Kiinakaupassa ei saanut maksaa kolmen euron vesipullo-ostoksia ja koiranremmiä (meille tulee sunnuntaina uusi hoitokoira) kortilla, eikä ollut käteistä. Ostin koirille puruleluja parin euron edestä. Nyt se on jo syönyt ne, ja tietäen miten myrkyllisiä muovileluja kiinakaupoissa myydään voi olla että meillä ei ole huomenna enää koiraa. Vitsi vitsi. Suurin osa niistä palasista on oikeasti pitkin kotia. Noh, sitten kiirehdin koululle ennen kuin toimisto sulkisi, koska muuten en pääsisi viemään vesipulloa lapselle ja hakemaan kirjoja kotiin kuivattavaksi. Halusin nähdä, voiko ne pelastaa, koska juuri nyt en tahtoisi maksaa 150 euroa näistä kirjoista, jotka kerran saimme kunnalta ilmaiseksi. Kävi ilmi, että opettaja oli ilmeisesti pelastanut kirjat eikä vesivahinko ollut aivan niin dramaattinen kuin olin aamulla saanut kuulla. Menihän se tunti näinkin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Sitten palasin kotiin lenkittääkseni koiran keskipäivän kuumuudessa. Kuumuus on juuri nyt tosi tukalaa. Ilmankosteus on yli 90% ja Gibraltarinvuoren päällä on leijunut päivien ajan pilvi, joka peittää yli puolet vuoresta. Se on roikkunut ja levinnyt meren päälle ja painostavassa helteessä kaikki tuntuvat odottavan että tulisi myrsky tai edes sade. Tai ainakin minä odotan. Otin poikien potkulaudat (noin 8 kiloa), kannoin ne koululle (noin 1,3 kilometriä) ja olin perille päästyäni hikinen ja kiukkuinen. Kotona lapset pelasivat ja söivät. Sitten päätimme lähteä kantakahvilaamme syömään. Tämä siksi, että olen ollut tuhlailevan Suomiloman seurauksella niin pienellä budjetilla, etten ole melkein viikkoon juonut kokista tai kahvia ja nyt tuntui siltä, että olisi pakko saada vähän kofeiinia. Kantakahvila oli täynnä tuttuja ja lapset söivät sivistyneesti bocadillot. Päivä alkoi jo muuttua vähän paremmaksi. Oli ylipäänsä hyvä, että lähdimme ulos. Muuten olisin joko maannut katatoonisena sohvalla ja katsonut Bonusperhettä Netflixistä, tai kerännyt kierroksia internetissä: Vihreät ovat julkaisseet tulevan kevään eduskuntavaaliehdokkaitaan ja jostain syystä näiden ehdokkaiden Facebook-profiilit ovat nyt täynnä kaiken maailman todellisuuskriitikoita, jotka haluavat kertoa kuinka Vihreät pilaavat kaiken. Voi kun ne joskus aloittaisivat sen öyhötyksen esittämällä edes yhden vertaisarvioidun tutkimuksen siitä, että ihminen ei selviä ilman pekonia mutta pärjää ilman hengitysilmaa. Eniten ärsyttää se, että itse ponnistelee arjessa edes pienillä valinnoilla hidastamaan tätä maailmanloppua ja siitä hyötyvät myös nämä täyspällit, jotka ihan vaan periaatteesta haluavat ajaa sen sadan metrin makkaranhakumatkan yksityisautolla.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mutta sitten päivä alkoi kääntyä koko ajan paremmaksi. Ehkä se oli se kahvi, ehkä ne irtokarkit jotka kävin lapsilta salaa hakemassa kun esikoisen luokkakaverin äiti katsoi poikien perään puistossa, jossa ainoa aktiviteetti on joko syöttää tai pelotella puluja, tai molempia. Hän laittoi viestin ja pyysi mukaan puistoon, ja lähdimme mielellämme koska juuri edellisenä päivänä sain selvittää espanjaksi poikien välistä kolmiodraamaa ja ajattelin, että jo ihan eleenä olisi hyvä mennä viettämään aikaa yhdessä. Jatkoimme matkaa leikkipuistoon, josta löytyikin lisää poikien koulukavereita ja kaikilla olikin tosi hauskaa. Tutustuin expat-perheeseen, jonka lapsi on kuopuksen luokalla. Sain viestin Suomesta, että tärkeälle, tärkeälle ystävälle viikonloppuna syntynyt vauva voi hyvin ja se lämmitti mieltä vieläkin enemmän. Sain kutsun huomenna juomaan viiniä ja syömään nachoja uuden tuttavan kotiin. Nyt saan vielä katsoa lisää Bonusperhettä ja tiskata. Jos vielä yöllä sataisi niin tässähän oltaisiin ihan plussan puolella.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA