HYVIN SÄ VEDÄT

Hyvä minä. Vaikka ei se hyvältä näyttänyt elokuun alussa. Oli tulossa normaalin nelkyttuntisen työviikon päälle kolmen viikon työkeikka, joka toi 15 lisätuntia työviikkoon. Yksi lapsi aloittaisi päiväkodissa ja kaksi koulussa. Oli yhdet kaverisynttärit, useampi puhe- ja toimintaterapia, yksi lääkäri ja yksi terveystarkastus, Skype-palavereita ja lukuläksyjä, piti hakea huonekaluja ja hankkia uusia kenkiä. Ostaa oikeanlaiset uikkarit etteivät lapset saa porttikieltoa uimahalliin liian pitkien lahkeiden takia, piti ilmoittautua harrastuksiin etteivät ne päädy metroasemalle hengaamaan rööki suunpielessä, palauttaa kuusi kuukautta myöhässä olevat kirjaston kirjat ettei jouduta ulosottoon Geoetsivien takia ja sitten oli sellaiset pikkujutut kuin ruoka, siivoaminen ja nukkuminen. Joku sanoisi että laiska töitään luettelee mutta minä luettelen ihan vaan siksi että itsekin ymmärtäisin miksi näin elokuun toiseksi viimeisenä päivänä tuntuu kuin olisin juuri tullut ulos kuivurista.

Tiedän, että tämä elämänvaihe murjoo muitakin mutta erityisen suureksi sankarittareksi tunnen itseni koska hoidan tämän yksin. Isovanhempien ansiosta kuukauteen on mahtunut myös kolme lapsivapaata yötä, jolloin olen kyllä keskittynyt vain keräämään voimia enkä todellakaan käyttänyt aikaani niin kuin olisi pitänyt eli laittamalla ruokaa pakkaseen tai hoitamalla kirjanpitoa – sitähän varten tietysti on kirjanpitäjä, joka raukka jo nyt katuu minun ottamista asiakkaakseen. Ehkä ensi kuussa ei tarvitse enää leuhkia sillä, että olemme selvinneet kuukauden kalkkiviivoille niin, että lapset ovat olleet koulussa joka päivä oikeaan aikaan (vinkki: jos alitajunta käskee tarkistaa Wilman kello kolmelta yöllä, kannattaa, varsinkin jos haluaa lapsensa mukaan luokkakuviin) ja olen jopa imuroinut ainakin neljä kertaa, saanut yhden pahvilaatikon purettua (mikään meriitti ei liene, että meillä on vieläkin muuttolaatikoita, joita ei ole avattu sen jälkeen kun ne pakattiin vuonna 2017 Espanjan muuttoa varten…) ja lapsetkin ovat yleisesti ottaen aika onnellisen oloisia. We made it. Hyvä meidän tiimi.

P8304809.jpeg

Vaikka on jo valmiiksi ikävä kesää, toivotan syksyn tervetulleeksi. Syyskuussa on luvassa kaikkea hauskaa. Esimerkiksi poikien isä tulee Suomeen, ja se tarkoittaa sitä että teen läpsystä vaihdon enkä edes aio katsella kotiin päin viiteen päivään. En tiedä potevatko nykymutsit enää morkkista vai onko huono omatunto omasta ajasta niin 2000-luvun alkua, toivottavasti, mutta nykyinen elämäntilanne on kyllä tehnyt sen että kun saan sitä omaa aikaa niin en todellakaan murehdi sitä että lapsilta jää muutama minuutti viettämättä mun kanssa. Syyskuussa on myös mun synttärit ja pääsen askartelemaan 3D-kukkia ja syömään ystävien kanssa. On räävitön MS Romantic-faniristeily, speed datingia ja buffet, ja sitten vielä lasten kanssa yksi Skidit-risteily – en kyllä ole vielä kertonut heille Prinsessa-teemasta, mutta taskussa polttelevat tax free-rahat ja pallomeri nyt joka tapauksessa tekevät matkasta ikimuistoisen. Luultavasti myös mulle, koska lähden ekaa kertaa ruotsinlaivalle yksin kolmikon kanssa.

En ota tätä tavaksi. Joko tämä kuukausi oli vain tällainen poikkeuksellisen paha, ja ensi kuussa ehdin taas nukkua, urheilla, syödä lämpimiä aterioita ja lopettaa lauseeni rauhassa, tai jos tämä nyt on tätä seuraavat 13 vuotta niin eiköhän se alkushokki kohta ole ohi enkä jaksa joka kuukausi tilittää siitä miten uskomaton saavutus on se, että selvisimme tästä(kin) kuunkierrosta hengissä. Nyt kuitenkin lenkki koiran kanssa, ansaittu lasi viiniä, leffailta lasten kanssa ja aamulla aion lukea Hesarin. Sain vihdoinkin aikaiseksi tilata sen viikonloppuaamujen Hesarin, joka oli voima-ajatus vuosi sitten eroprosessin ja Espanjan hyvästelyn keskellä. Enää puuttuu vohvelirauta ja kahvinkeitin.

PERINTEINEN FAZERIN BRUNSSI

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Päädyin taannoin brunssille Kluuvikadun Fazerille, jolla on oma kannattajakuntansa ja suoranainen kulttimaine – siinä määrin, että pitää kai olla kiitollinen että sai paikan ilman pöytävarausta. Moni epätoivoinen jäi rannalle, joskin paikan ystävällinen (ja alimitoitettu) henkilökunta kiltisti antoi vinkkejä lähiseutujen brunssipaikoista. Tämä ei ollut ensimmäinen, eikä varmaan viimeinenkään kerta Fasulla, mutta ei se ihan omaksi brunssisuosikiksi taivu. Tämä tietenkin on ehkä vähän epäuskottava lausunto, ottaen huomioon että tuolla brunssilla söin niin paljon että seuraavat päivät menivät sulatellessa ja ruokailun loppuvaiheessa en tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa, että miksi teen itselleni näin.

Otetaan taas vanha kunnon hampurilaismalli käyttöön mitä tulee brunssiarvioon, ja aloitetaan kehuista: Ihan ensimmäiseksi pitää ylistää juomatarjontaa. Ottaen huomioon miten paljon purnasin Sunnin mehulasillisen hinnasta, voin kehua että Fazerilla tarjonta oli kertakaikkisen hyvä: mehua, itsetehtyä lemonadea, terveellistä smoothieta ja teetäkin kahta eri tyyppiä. Plussaa ehdottomasti todella maukkaasta tuorepuurosta, eikä oikeastaan mauissa ollut muutenkaan mitään vikaa, ainakaan mitään pahanmakuista en lautaseltani löytänyt. Letut, hillolla ja kermavaahdolla tietenkin, ovat sellainen päätös brunssille ettei tarvinnut edes katsella kakkupöytään (jossa tällä kertaa näytti olevan mansikkakakkua, joku marjainen moussekakku ja konvehteja, jotka luultavasti olivat jotain ananaksenmakuisi hylkiöitä joulupakkauksista). Seura kehui skagenia, ja sanoisin että ähkyn perusteella yleisarvosana kohoaa jonnekin kasin pintaan.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mutta eihän se olisi kaupungin kiertävä brunssikriitikko (tai brunssikuningatar, arvonimi, jota aion suuresti vaalia!) jollen keksisi valitettavaa. Fazerin brunssilla tarkastajan silmiin osui ikävän paljon korjattavaa. Hinta 25,90 euroa on yläkanttiin kattauksen huomioon ottaen. Ylipäänsä tuli hieman olo, että nyt ahnehditaan. Enkä tarkoita siis asiakkaita tiskillä vaan konseptia, jossa paikka oli koko ajan ääriään myöten täynnä, ruoille sai jonottaa ja jatkuvasti joku oli loppu – letut (!), salaatti, ottimet, lautaset. Rauhallista brunssitunnelmaa ei siis kannata Fazerilta etsiä, paitsi jos sattuu osumaan paikalle jonakin niistä kymmenestä päivästä jolloin Suomessa tarkenee syödä ulkona.

Logististen ongelmien lisäksi harmitti ruokien huono merkkaus. Kun henkilökuntaa oli muutenkin liian vähän suhteessa suosioon, oli tylsä käydä nykimässä hihasta sen osalta onko missäkin ruoassa lihaa tai kanaa. Listalle oli kiltisti merkitty gluteenittomat ja laktoosittomat jutut, mutta mikään vegetaristin unelmabuffet Fazerin kattaus ei valitettavasti ollut. Uskon, että lihansyöjät saavat paljon parempaa vastinetta rahoilleen, vaikka toistan vielä kerran: ei jäänyt nälkä. Uskon, että niille jotka eivät fiilistele eksoottisia tahnoja tai vegaanivaihtoehtoja, tällainen brunssi-instituutio on nappivalinta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Fazer on perusvarma, se tuskin koskaan pettää. Ei hifistelyä, jos nyt ei halua nuudelisalaattia ja pinaattia sisältävää smoothieta sellaiseksi laskea, mutta kylmäsavulohen ja munakokkelin kaltaisia klassisia aamupalajuttuja. Ja hirveä ryysis, että pistäkää pöytä varaukseen jos aiotte piipahtaa. Tai viettää esimerkiksi kaksi tuntia syöden noin seitsemän lautasellista eri ruokalajeja, ja sen jälkeen vielä vähän mutisten kuinka lettuja piti odottaa viisi minuuttia….

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

PALVELU PELASTAA, TAI PILAA

Olen tehnyt asiakaspalvelutöitä 18 vuoden ajan, ja ollut muuten joskus itsekin ravintola-alalla. Esimerkiksi tarjoilijana Forrest Gump-elokuvista inspiroituneisiin Bubba Gump Shrimp Co.-kala- ja äyriäisravintolaketjun paikassa Cancúnissa. Koska olimme kaverieni kanssa luultavasti maailman ainoat ihmiset, jotka lähtevät Meksikoon tehdäkseen laittomasti töitä, jouduimme pinnistelemään hyvien tippien puolesta. Muuta meille ei nimittäin maksettu, toki katkarapuja hyvällä henkilökunta-alennuksella. Erityisesti jenkkien suosimalla turistialueella suosittiin amerikkalaista palvelukulttuuria, ja se tietenkin tuotti meille perusjäyhille suomalaisille vähän vaikeuksia. Eikä se leveä tekohymy toiminutkaan kuin Meksikon pohjoisesta naapurista tulleisiin, eurooppalaiset asiakkaat näyttivät aina pakokauhuisilta kun me tarjoilijat ilmestyimme kesken aterioinnin pitämään pakollista tietovisaa pöytäkunnalle (”mistä materiaalista Luutnantti Danin jalka on tehty!?”), eivätkä tietenkään jättäneet tippiä kuin korkeintaan pari pesoa. No, se siitä muisteluhetkestä, palataan 2010-luvulle.

Suomessa on mun mielestä ollut jo vuosien ajan todella hyvä palvelukulttuuri, jossa huonot kokemukset alkavat olla ikävä poikkeus. Rentouden taso toki vaihtelee, jossain paikassa ollaan vähän jäykempiä ja toisaalla palvelu on sitten sellaista raukean letkeää, mutta yleensä ottaen esimerkiksi taannoisen Viron vierailun jälkeen on taas arvostanut luontevaa, henkilökohtaista ja sellaista aidon välittävää otetta asiakaskohtaamisiin. Vaikka olen muuten äärimmäisen anteeksiantava persoona, niin huonon palvelun kohdalla olen pitkävihainen – vaikka kyseessä saattaakin olla vain yksittäisen ihmisen huono päivä. Esimerkiksi en aio kolmatta kertaa syödä kaikkien aikojen lempiravintola-annostani Barcelonassa (ei nyt mennä siihen että en tiedä edes menenkö enää koskaan Barcelonaan…) koska viime kerrasta jäi paska maku suuhun muunkin kuin raa’an tonnikalan takia.

P8154616.jpg

Viime torstaina sain taas mahtavaa, joustavaa palvelua Tannerissa. Olin himoinnut lounaslistalta bongaamaani lohiannosta koko viikon, mutta tiesin virallisen lounastarjoilun päättyvän samaan aikaan kun piti olla jättämässä lasta naapurirakennuksessa ohjatulle tunnilleen. Kävin kuitenkin kysymässä etukäteen, voisinko maksaa ruoan ja tulla syömään sen kunhan olen vapautunut jälkikasvusta. Ja se sopi. Ja ruoka oli herkullista, mutta sitäkin parempi fiilis jäi sellaisesta hyväntuulisesta can do-asenteesta, että mun erikoistoiveestani ei ollut suurta vaivaa ja homma toimi taas upeasti. Olen kehunut Tanneria aiempien kokemusten perusteella (niin aamupala, brunssi kuin illallinenkin) ja nyt voin jo aika varmuudella sanoa, että palvelu pelaa.

Nyt mua oikeastaan kiinnostaisi kuulla suosituksia muista Helsingin ravintoloista, jossa saa tuntea itsensä toivotuksi vieraaksi. Kuninkaallista kohtelua en odota, mutta pidän paikoista joissa henkilökunta vähän heittäytyy. Huomaan, että itse päädyn aina samoihin ravintoloihin syömään jo ihan laiskuuttani. Tosin esimerkiksi viime viikonloppuna nopeasti syöty lounas Herttoniemen paikallisessa eli Treffi Pubissa, jonka hintataso ei aivan istu Itä-Helsinkiin, oli taas osoitus siitä että yleistyksiä ei voi tehdä: sain niin ystävällistä, reipashenkistä palvelua kuin apaattistakin tarjoilua, josta tuli sellainen fiilis että tarjoilijan on jokaisen asiakaskontaktin jälkeen vedettävä äkkiä shotti naamaan että selviää seuraavasta ”no maistuuks se?” mutinasta. Omat lempparit saa ehdottomasti paljastaa!

SITTENKIN IHAN KIVA GIBRALTAR

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mulla on aina, tai siis nyt lähes neljän vuoden ajan kun olen jollain tapaa joutunut olemaan tekemisissä tämän minivaltion (joka toki virallisesti on Iso-Britannian merentakainen alue) kanssa niin sellainen viha-rakkaussuhde koko paikkaan. Rajanylitys, kiitoradan yli kävely ja kapeilla, kaoottisilla kaduilla sukkulointi on olleet mun mielestä aina turhaa stressiä, olen myös syvästi vihannut paikallisten holtitonta ajotapaa ja mitä tulee noihin reilu 30 000 gibraltarilaiseen, jotka tietysti tunnen kaikki henkilökohtaisesti, niin kansakuntana heissä yhdistyy mielestäni espanjalaisten ja brittien huonot puolet.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kesällä kuitenkin vietin ensimmäistä kertaa vähän enemmän aikaa Gibraltarilla, oikeastaan useamman päivän poistumatta rajan toiselle puolelle vanhaan kotikaupunkiin La Líneaan. Ja yllättävää kyllä, aloin pitää Gibraltarista – eli ”Gibistä”, kuten sitä tulee joskus laiskasti kutsuttua. En edes kiivennyt lempipaikkaani vuorelle, koska nykyään ei-gibraltarilaiset kävelijätkin joutuvat maksamaan viitisen puntaa pääsymaksua vuorelle, joka on luonnonpuisto. Tämä ongelma on toki periaatteellinen: en vain aio maksaa siitä että hikoilen kaksi tuntia ylös kivistä mäkeä. Tämän takia en vieläkään ole kokenut Gibraltarinvuoren toisella puolella laskeutuvia Mediterranean Stepsejä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kun olin Gibraltarilla, kävin Europa Pointilla ihailemassa auringonlaskua ja heräsin aamuviideltä kävelläkseni Sandy Baylle katsomaan auringonnousun. Molemmat olivat upeita kokemuksia. Oikeastaan Gibraltar onkin parhaimmillaan juuri tuossa välissä, kun turistit ovat kadonneet katukuvasta ja jäljelle jää se hiljaisuus (tai rahtilaivojen ja kirkonkellojen ja lokkien äänet). Keskusaukiolla, Casemates Squaren, ja turistialue Ocean’s Villagen kulmilla on kyllä yölläkin hieman hulinaa, mutta pääasiassa tuolla niemenkärjellä saa kulkea ihan omassa rauhassaan. Vastaan saattaa tulla kulkukissoja ja jos nyt oikein hyvä (tai huono, riippuu hieman keneltä kysytään) tuuri käy niin vuorelta pizzan perässä alas laskeutunut apina.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olen jakanut menovinkkejä Gibraltarille aiemminkin, joskin en oikein osaa suositella sieltä muuta kuin vuorta ja apinoita, ehkä delfiinisafaria ja kärjen näkymiä Afrikkaan. Muuten se on mulle yhä omituinen vuori, jossa erityisen kiehtovaa on keskeltä pääväylää kulkeva kiitorata ja itseäni jollain tavalla aina viehättävä rajanylitysliikenne: Espanjan puolelta saapuu joka aamu tuhansia työntekijöitä niin nettipelifirmoihin kuin palveluammatteihin, ja kello viidestä seitsemään sama lauma vaeltaa takaisin Espanjan puolelle. Ihmiset ajavat skoottereilla ja sähköpotkulaudoilla, henkilökortit heiluvat kaulassa – se on jatkuvaa kahden maailman välillä seilaamista.

Gibraltarin ruokatarjonta ei vieläkään ole mitään tajunnanräjäyttävää, mutta siellä on muutama iloinen poikkeus: Main Streetin (keskeisin ostoskatu, ette voi erehtyä) loppupäähän, melko lailla heti Marks & Spencerin pienen tavaratalon perään, on perustettu ihana artesaanisuklaataivas, jossa on leivoksia, maailman parhaita suklaapalloja ja törkeän hyvää kahvia. Chök Gibraltar kuuluu samaan konseptiin barcelonalaisen suklaaleipomon kanssa. Viettäessäni omaa aikaa Gibraltarilla, kävin syömässä kolme kertaa viikon sisällä vegaaniravintola Kasbarin kasvishampurilaisen joka yksinkertaisesti pesee erinomaisuudessaan lihaversiotkin. Olen aina vähän väheksynyt vegaanijuustoja mutta nyt oli niin maukas cheddar ja mehukas pihvi, että se olisi mennyt läpi kelle tahansa vannoutuneelle heterolihansyöjäkäppäukollekin. Ocean’s Villagesta löytyy yhä perusturvallisia ketjupaikkoja kuten Wagamama ja Pizza Express.

Oikeastaan kaikki Gibraltarin neuvot on tässä. Jos menette, tehkää turistijutut. Menkää köysihissillä tai turistitaksilla vuorelle, ihailkaa apinoita ja maisemia, ostakaa hajuvettä ja halpaa viinaa Main Streetiltä. Muistakaa passit ja se, että punnan vaihtokurssi on aika kamala – kannattaa käyttää korttia tai vaihtaa jo rajalla rahaa, mutta älkää ainakaan maksako euroilla kaupoissa. Jos jäättekin pidemmäksi aikaa niin ehkä saatte nähdä ripauksen sitä millaista on elää 6,5 neliökilometrin alueella kummallisessa riippuvuussuhteessa Espanjaan, tosiaalta monen eri kulttuurin keskellä. Ihan oikeasti odotan ensi kesällä jo sitä, että voisin ainakin muutaman yön viettää taas Gibraltar-kuplassa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA