KENEN UNELMIA ELÄT?

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olen jo kolmena vuonna kokoontunut maaliskuun lopussa Earth Hour-illalliselle viisaan ja upean Saaran luo. Tänä vuonna meitä oli paikalla Leluteekistä tuttu Emilia sekä Anu, joka räjäytti potin sillä perinteisellä ”no mitä uutta kenellekin kuuluu”-kierroksella kertomalla, että hän on perheensä kanssa myynyt kaiken (myös kauniin, kaksi vuotta sitten valmistuneen omakotitalon ja siellä olleen betonisen ruokapöydän, joka teki muhun aikoinaan lähtemättömän vaikutuksen) ja muuttaa kesällä Havaijille. Vaikka emme ole muuttokiireiden ja muun elämän keskellä ehtineet keväällä nähdä, on Anun olemassaolo tuonut usein tarvittua vertaistukea, kun olen tuskaillut lähtöön liittyvien ristiriitaisten tunteiden tai sitten vihreiden Pelican-pahvilaatikoiden kanssa.

Tällä viikolla Anua haastateltiin Cafe au lait-blogiin, jossa Anu kertoo suunnitelmistaan ja fiiliksistään muuton suhteen ja voi, miten se resonoi oman tilanteen kanssa. Haluaisin tietenkin tiivistää koko haastattelun tähän ja huutaa joka kohtaan että ”JUST NIIN!”, mutta ehkä kerron vain siitä, mikä jäi päällimmäisenä mieleen. Ainakin unelmat. Että Anu oli huomannut, ettei se omakotitalo ja vakityö ehkä olekaan se oma unelma, vaikka se hyvää elämää olikin. Juuri nyt on nimittäin ollut tosi vaikeaa muistaa, että se omakin unelma on vuosien ajan ollut asua ulkomailla, matkustaa niin paljon kuin mahdollista ja toivottavasti joskus elää vähän erilaista arkea kuin se perinteinen yhdeksästä viiteen – ei sen puoleen, sitä se saattaa olla Espanjassakin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mikä sitten olisi se oma unelma? Jos nyt saisin valita, haluaisin varmasti perustaa jonkun pienen bed & breakfastin Tarifan lähelle vuoristoon, jonne voisin adoptoida lempi-aasini ja koiranpentuja ja josta kuljetettaisiin pakulla vierailijoita surffaamaan tai retkille Sevillaan tai Gibraltarille tai Marokkoon. Tietenkin multa puuttuu se tarvittavat puolimiljoonaa, ajokortti, kokemus yritystoiminnasta ja varmaan aika moni muukin unelman toteuttamiseen tarvittava asia. Ei se kuitenkaan haittaa, koska mulla on paljon unelmia siitä, millaista elämä voisi olla. Ja joskus mietin aina sitäkin, että ei se omakotitalo, päiväduuni ja perinteinen suomalainen arki olisi yhtään hullumpi unelma.

Anu puhui myös hullunrohkeudesta, jota ulkomaille muutto vaatii. Sitäkin tässä tarvitaan. Olen vanhentunut varmaan kuusi vuotta viimeisen kahden kuukauden aikana ja tuntuu välillä aivan älyvapaalta, että me jätämme tämän hyvän elämän, ihanat ihmiset ja rakkaan kodin lähteäksemme kokeilemaan onneamme ihan erilaiseen ympäristöön. Silloin joutuu muistuttamaan itseään niistä unelmista, joihin kuuluu puoli vuotta kestävä rantakausi, leppoisat viikonloput autolla kierrellen ympäri Espanjaa, vapaaehtoistyö kodittomien koirien kanssa, uusi kulttuuri ja kotimaa, jossa mukava elintaso on ehkä astetta helpompi saavuttaa vähemmällä työmäärällä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Suomalaisena on siitä onnekkaassa asemassa, että jos se oma unelma ei toteudu edes sinne päin jossain kaukana, me voimme palata. Olen luvannut lapsille, että ensi kesänä tehdään tilannekatsaus ja jos tuntuu, ettei vuodessa elämä ole alkanut tuntua hyvältä Espanjassa, voimme aina tulla takaisin Suomeen. Tämä ei ole lohduksi vain lähtöä sureville lapsille vaan myös itselleni, kun olen huomannut että en olekaan ollut niin innoissani kuin kuvittelin vaan enemmänkin paniikissa ja pelännyt, että tämä on suurin virhe minkä elämässäni teen. Olen unohtanut ne unelmat, joihin ei kuulu kurahousut, kaamos eikä parisuhde, jossa välimatkaa on 4000 kilometriä.

Viikon päästä syömme viimeistä aamupalaamme Suomessa vähään aikaan. Seuraavan kerran tulemme pohjoiseen vasta ensi kesänä, jollei tähän väliin tule jotain sellaisia tapahtumia, jotka vaativat läsnäoloamme. Maanantaina – päivää sovittua aiemmin, ei tässä yhtään heikota – lähtevät viisi kuutiota omaisuuttamme etelään edeltä, ja sitten me. Se on seikkailu, ja se on unelma. Ja toivottavasti se toteutuu nyt.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

PANIIKKINAPPULA

Öö, me muutetaan. Tasan kuukauden päästä. Tai hitto, tavarat lähtevät jo ennen sitä mutta te muut olette kuukauden päästä ehkä juhannuskrapulassa festareilla tai mökillä rillaamassa, mutta me – me lähdetään pois. Eikä tulla varmaan ihan heti takaisin. Ja Queen of Denial tässä hei, vasta nyt se alkaa itsellekin upota ymmärrykseen. Olen kyllä jo pari kuukautta huolettomasti heitellyt ilmoille ”niin joo me muutetaan Espanjaan” kun on kysytty tulevaisuudensuunnitelmista, mutta en ole sisäistänyt itsekään sitä. Nyt kodin tyhjentyminen, kaikkien liittymien ja sopimusten irtisanominen ja kalenterin katsominen tekee todelliseksi sen, mitä olen prosessoinut hyvin hitaasti viimeiset pari vuotta.

Ja nyt olen huomannut, että aina ennen lähteminen on ollut kovin helppoa, koska olen tiennyt palaavani – yleensä olen tiennyt jopa paluun tarkan päivämäärän. Nyt voin vain epämääräisesti arvailla, että hyvällä tuurilla ensi kesänä viikko tai kaksi Suomessa, talvella emme aio tänne tulla kuin äärimmäisen pakon edessä. Toivon siis, ettei kukaan lähisukulainen kuole (ja toivon sitä tietenkin muutenkin, en vain itsekkäistä syistä). Nyt tuntuu, että moni sellainen asia, jota on aina voinut lykätä koska tulee seuraava viikko, tulee seuraava kesä, tulee seuraava vuosi, ei ole enää lykättävissä. Meillä on noin neljä viikkoa aikaa nauttia maailman kivoimmasta kotikaupungista ja pelkään, että aika loppuu kesken.

Lapseni eivät ole koskaan uineet Stadikalla. Eivätkä Hietsussa. Kuopus ei ole koskaan käynyt Suomenlinnassa, eikä Pihlajasaaressa, eikä Uunisaaressa. Eikä Seurasaaressa. Meillä on vieläkin näkemättä Kaapelitehtaan Teatterimuseo, Ratikkamuseo sekä Kansallismuseon Vintti. Emme ole kiivenneet Stadikan torniin eivätkä lapset ole päässeet silittämään lampaita Haltialaan tai Fallkullaan. Emme ole käyneet Kaivarissa emmekä Keskuspuistossa. Lapsiltani on jäänyt väliin kaikki sellainen mikä mulle oli omassa nuoruudessa tärkeää Stadissa, koska meillä on ollut aikaa. Ei ole ollut kiire kiertää Sibelius-monumenttia ja Hakaniemen toria, koska ne ovat odottaneet meitä. Mutta nyt tuntuu, että kotiseutukasvatus jää ihan kesken.

Eikä pahinta ole suinkaan se, että on paikkoja, joihin lapset eivät ole päässeet ollenkaan. Meillä nimittäin on aivan liian pitkä lista kohteita, joissa täytyy käydä uudestaan. Jokaiselle on luvattu kiipeilyreissu Korkeessa, esikoinen pääsee jo Lintsin vuoristorataan. Kuulemma Lasten kaupunkiin JA Lasten liikennekaupunkiin pitäisi päästä. Haluaisin viedä pojat vielä SeaLifeen ja Luonnontieteelliseen museoon – ja äh, meillä on käyttämättä lahjakortti Flamingon kylpylään, ja onhan Vantaalla vielä Heurekakin! Sen lisäksi lapset haluavat hengailla mökillä ja omalla uimarannalla, käydä leffassa, nähdä mahdollisimman paljon kavereita ja yhdet juhlatkin pitäisi vielä järjestää. Ne eivät olekaan pelkät kuopuksen 3-vuotissynttärit vaan myös läksiäiset.

Helsinki on ollut hyvä paikka asua. Olemme pärjänneet pienessä asunnossa tulematta mökkihöperöiksi, koska ulkona on avautunut avara maailma. Kulttuuritarjonta lapsille on mahtavaa eikä se ole sitä väsyneiden Ryhmä Hau-hahmojen reggaeton tanssia mitä se on Espanjan kotikaupungissamme, vaan kunnianhimoista, taiteellista ja aikuisenkin mielestä kiehtovaa. Täällä on taidetta, tapahtumia, tekemistä sadepäivillekin. Me olemme asuneet alueella, josta kävelee viidessä minuutissa metsän keskelle ja merenrantaan, toisaalta usein kulkevilla julkisilla kulkuneuvoilla päässyt kaupungin keskustaan 20 minuutissa. Lapsiperheelle Helsinki on tuntunut juuri täydelliseltä asuinpaikalta, etenkin täältä lähiöstä katsoen. Paniikin lisäksi päälle puskee ikävä.

PUOLI VUOTTA ILMAN URHEILUA

Oikeastaan kohta juhlitaan jo vuosipäivää siitä, kun yli neljän vuoden aktiivinen ja urheilullinen elämäntapa loppui. Nyt kun katson, vähän kauhunsekaisin tuntein, viimeisten kuukausien kalenterimerkintöjä ihmettelen, miten olen ikinä saanut urheilua ängettyä mihinkään väliin. Salijäsenyyden lopetusta edelsi neljä vuotta hurmoksellista urheilua, jossa kävin vielä viikko ennen synnytystä hikoilemassa spinningissä ja palasin bodycombat-tunneille potkimaan mielikuvitusvastustajia heti kun maidontuotanto oli tasaantunut sellaiseksi, ettei vaarana ollut kanssajumppaajien ruiskiminen luonnontuotteilla.

Tuon noin 3-4 kertaa viikossa kunnon hikiliikuntaa sisältäneen elämänvaiheen aikana ymmärsin, miksi ihmiset ylipäänsä urheilevat, aloin jopa seurata sitä televisiosta silloin tällöin liikuttuen (henkisesti), koska ymmärsin, millaista omien rajojen ylitys oli, millaista on tsempata itsensä huikeisiin suorituksiin. Ja olin varma, ettei pää kestä ilman säännöllistä endorfiiniannosta. Ja epäilin vähän, että musta tulee apaattinen sohvaperuna jos en maksa itseäni kipeäksi siitä liikkumisen ilosta, koska mun luonteelle motivaatioksi ei vaan riitä paremmat pakaralihakset, ei enemmän elinvuosia eikä edes lupa syödä vähän enemmän. Ahneus oli paras kannustin käymään salilla koko rahan edestä.

No, miten sitten kävi.

On tullut ainakin viisi kiloa lisää massaa. Siinä missä kaksi vuotta sitten olin elämäni kunnossa ja huikean tyytyväinen siihen, että kolmekymppisenä kroppa oli lihaksikas ja funktionaalinen ja pystyin tekemään vaikka mitä temppuja, niin kahdessa vuodessa olen palannut lähtöpisteeseen. Tai siis oikeastaan puolessa vuodessa. Haluaisin nauraa tähän päälle, että tekemättä mitään! Puolen vuoden aikana olen käynyt pari kertaa kiipeilemässä, mutta nämä boulderointikuvat ovat ihan täyttä lavastusta: olen niin korkeanpaikankammoinen että yleensä alan täristä jo ekalla otteella ja puolitoistatuntinen seinän äärellä sisältää paljon enemmän juoruilua kuin liikuntaa. Aloitin joogan paikallisessa mummoryhmässä, mutta syke nousee korkeammalle ihan vaan Emmerdalea katsoessa kuin tuossa letkeässä venyttelyporukassa – joka on sinänsä ihan tarpeellista kehonhuoltoa, mutta ehkä vähän liioittelua ottaen huomioon miten vähän kroppani näinä päivinä joutuu tekemään töitä. Kerran taisin käydä vesijuoksemassa. Olen myös tehnyt Yogailla satunnaisesti treeniä, ja pidän siitä kyllä paljon, mutta järkytyin kun en pystynyt tekemään power yoga-tuntia kokonaan, koska kunto loppui kesken. Minä, joka vielä vuosi sitten vedin helposti pari tuntia aerobistakin putkeen, perkele.

Kuitenkaan se, mitä pelkäsin eniten, ei tapahtunut. Pää ei levinnyt. Oikeastaan olen ollut oikein tyytyväinen, kun olen ehtinyt ahmia sekä tv-sarjoja että ruokaa rauhassa iltaisin. Olen tissutellut välillä lasin viiniä ja nauttinut elämästä eri tavoin kuin bodypumpissa, vaikka ajattelin, että vieroitusoireet iskevät viikossa. Eivät iskeneet. Olen ollut ihan onnellinen, vaikkei syke ole kovin usein noussut yli satasen. Paitsi portaissa, ne taas nykyään kyllä tuntuvat. Jopa pakaroissa, joiden paikalla on enää kuoppa. Ehdin tuossa urheiluhulluuden vaiheessa ihmetellä, miten ihmiset voivat olla liikkumatta ja nyt muistan, että ihan helposti. En juuri kaipaa hikoilua – en enää muista, kuinka hyvä fiilis siitä tuli.

En kuitenkaan nyt aio jämähtää tähän laiskanpulskeuteen: kunhan tämä pahin stressi kaikkien elämän osa-alueiden kanssa helpottaa, teen comebackin lenkkipoluille. Puolimaraton on taas mielessä loppusyksyksi, ja tavoite olisi toukokuussa taas liihotella kymmenen kilometriä jossain itähelsinkiläisillä kinttupoluilla. Kaipaan sitä vartaloa, jolla pystyi tekemään asioita, joka jaksoi liikkua, kantaa, kiivetä. Ja jolle ne farkutkin mahtuivat vielä. Vaikka ihmissäkkituolinakin on ihan mukavaa, niin minut on myös peloteltu kansanterveydellisillä kauhutarinoilla. Joten siinä missä salikorttia en vieläkään mene aktivoimaan, niin jotain on tehtävä. Ehkä se jotain on nyt alkuun pieni höntsäilykierros korttelin ympäri, mutta tässä taas ollaan. Nollapisteessä.

ROHKAISURYYPPY

Sain tänään sen kandin vihdoinkin valmiiksi. Tai ei ihan: sivunumeroinnin kanssa tökkii, koska huolimatta monesta opettavaisesta Youtube-tutoriaalista, apujoukoista ja yhdeksän tunnin muotoilusessiosta en ole vieläkään saanut yhdistettyä MacBookkia, OpenOfficea ja sivunumerointia toimivaksi kokonaisuudeksi. Sinällään koomista, että valmistuminen on nyt siitä kiinni (ja 10 päivän päästä olevasta tilastomatematiikan läpäisystä, heh heh). Tämä tutkielma sai jotenkin eeppiset mittasuhteet, kun tuli paineet saada kaikki kasaan ennen kuin tulee täyteen kahdeksan vuotta yliopistolla, olkootkin että välissä on tehty vähän vauvoja, töitä ja reissattu.

Ja on tehty muutakin, eli päätöksiä.

Mutta en tietenkään olisi minä, jollen vääntelisi ja kääntelisi kaikkea – varaan siis oikeuden muuttaa näitäkin suunnitelmia vielä miljoona kertaa. Koska pelottaa. Vaikka elämä on viimeiset kahdeksan vuotta ollut paljon muutakin kuin opiskelua (oikeastaan kaikkea muuta kuin opiskelua, ne 300 opintopistettä on olleet sellainen lasten nukkumaanmenoajan jälkeinen harrastus) niin nyt kun tutkinto toivottavasti loppukeväästä on konkreettisesti kädessä niin voi olla, etten tee sillä ikinä mitään. Etten ikinä työllisty juuri sille unelmieni alalle, vaikka en ole aina ollut ihan varma siitäkään mikä se on. Ei kuitenkaan asiakaspalvelutöitä, jotka kuitenkin saattavat kutsua taas syksyllä.

Kaipaisin rohkaisua. Etenkin niiltä, jotka ovat päätyneet tekemään jotain ihan muuta kuin mitä ovat opiskelleet. Ehkä niiltäkin, jotka päätyivät tekemään juuri sitä mitä halusivat – että kutsumusammatti ei ole ainoa oikea tapa elättää itsensä, vaikka paras varmasti onkin. Sellaisilta, jotka ovat vaihtaneet alaa valmistumisen jälkeen, sellaisilta, joilla tähdet ovat olleet oikeissa asemissa niin, että työt ovat järjestyneet yksi toisensa jälkeen just täydellisesti. Tai edes hyvin. Tai että edes joten kuten järjestyisivät, meillä on nämä kolme aika hyvällä ruokahalulla varustettua pikkumiestä kuitenkin jääkaapilla jatkuvasti.

Jollei mitään ihmeitä tapahdu, me taidamme kuitenkin lähteä sinne Espanjaan, kaiken sen joopas-eipäs-arpomisenkin jälkeen. Olemme siellä onnellisia. Ja asian sanominen ääneen jännittää (ei siis sen, että olemme onnellisia vaan sen, että kai me ehkä muutamme) koska entä jos emme muutakaan? Tai jos punta romahtaa tai minä romahdan ja palaan sillä maitojunalla kotiin? Vaikka viimeinen asia, jota pitäisi tässä vaiheessa pohtia on muiden mielipiteet, sillä meillä on aika paljon mietittävää käytännön asioissa. Itselleni koko joulu- ja tammikuu meni analysoiden sitä, haluanko jäädä Suomeen vielä ainakin pariksi kolmeksi vuodeksi jatko-opiskelemaan ja yrittämään päästä unelmieni uralle (jonne olisi muutenkin haastavaa päästä, puhumattakaan siitä että kilpailisin itseäni nuorempien, pätevämpien ja kunnianhimoisempien ihmisten kansssa) vai antaisinko omien urahaaveideni olla ainakin hetken ja ottaisin riskin Espanjassa. Ja nyt, ehkä, varmaan, kai, päädyin jälkimmäiseen.