MATKAMESSUJA, MATKASUUNNITELMIA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kävin eilen toista kertaa Matkamessuilla. Haluaisin sanoa, etten ole varsinaisesti kohderyhmää; olen internetsukupolven budjettimatkailija, joka inspiroituu yleensä Instagramissa eikä Pasilassa messuhallissa. Mutta koska palasin kotiin muutamien esitteiden ja uusien matkasuunnitelmien kanssa, voi kai sanoa että olen sittenkin helppo uhri. Pääsin messuilemaan vain eilen torstaina, jolloin Messukeskuksessa oli muutenkin rauhallisempaa kun paikalla olivat vain ”ammattilaiset” (lainausmerkit, kun mäkin olin siellä).

Suurimman osan ajasta vietin Espanjan tiskillä, tietenkin. Kesällä olisi tarkoitus viettää viitisen viikkoa Andalusiassa. Tällä kertaa olemme todennäköisesti La Línean sijaan San Pedrossa, mutta reissaamme varmasti paljon paitsi vanhoille kotikulmille niin myös ympäri Etelä-Espanjaa. Sain Costa del Solin edustajalta muutamia vinkkejä kun etsin paikkoja, joissa eivät vielä ”kaikki” ole käyneet. Tämä off the beaten track-ajattelu tuntuu aina vähän elitistiseltä, että en voi matkustaa suurten turistimassojen mukana vaan on aina pakko etsiä jotain uutta ja ennennäkemätöntä. Mitä vikaa on Colosseumissa ja Eiffel-tornissa? Mutta sain hyviä vinkkejä kauniista vuoristokylistä – juuri niistä, mitä rakastan Andalusiassa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kesällä olen ajatellut karata yksin viikoksi Marokkoon. Tangier on jo nähty, joten haaveilen useammasta päivästä Marrakechissä. Mutta mitään muuta meillä ei ole tiedossa, vain matkahaaveita. Lapsilla on listallaan tietenkin Legoland, Pariisin Disneyland ja Lontoon Harry Potter-studiot. Olen jo tuskissani valmiiksi näistä aika kalliista kohdetoiveista, mutta toisaalta tätä vaihetta ei kestä kauan. Kaikkia toiveita ei ehkä toteuteta, mutta näitä kaikkia on suunniteltu tehtäväksi maateitse. Ruotsinlaiva + Legoland-yhdistelmä yhdelle kesälle, junalla Pariisiin, Disneyland sekä Lontoo herkkuineen toisena kesänä. Kunhan kasvavat vähän ja jaksavat kantaa omat rinkkansa. Vaatimattomat lapseni haaveilevat myös Japanista, Malediiveista (luojan kiitos vain paikallissaarista, enkä todellakaan ole kertonut heille mistään hulppeista resorteista – tärkeintä olisi päästä kahlaamaan kilpikonnien, rauskujen ja haiden kanssa) sekä Välimeren risteilystä. Selvästi pitää alkaa lobata kotimaan kohteita enemmän!

Nyt kun lapset alkavat olla isompia, olen alkanut myös tehdä pieniä suunnitelmia omien, aivan ylhäisessä yksinäisyydessä tehtyjen matkojen varalle. Olin miettinyt paluuta Meksikoon, jonne sydän jäi Väli-Amerikan kierroksella. Koska lentäminen on paitsi epäekologista ja tylsää, tarkoitus olisi olla paikan päällä ainakin kuukausi. Nyt kuitenkin paitsi bloggaaja Frida Ingridin viimeaikaiset seikkailut Kolumbiassa, joita hän raportoi Instagramin Storiesissa, sekä Narcos-tv-sarjan komeat maisemat ovat alkaneet kutsua ja vietinkin tovin Kolumbian ständillä keskustelemassa siitä, miten kuukausi kannattaisi tuossa kahden eri meren rannikoille levittäytyvässä maassa käyttää. Ja hieman yllättäen löysin itseni myös keskustelemassa Georgian edustajan kanssa: Georgia ainakin toistaiseksi on vielä vähän vähemmän koluttu kohde, josta löytyy niin upeita rantakohteita Mustameren rannalta kuin vuoristosta. Ja kuulemma viiniä ja juustoa, I’m in!

Tietenkin vastuullisuuden ja ympäristöystävällisyyden olisi toivonut näkyvän messuilla enemmän. Messut itsessään tuntuvat hieman vanhanaikaiselta konseptilta kun kaikki tieto on saatavilla netistä, jolloin tällainen verkostointiin ja face-to-face tapaamisiin perustuva toiminta voisi olla vielä informatiivisempaa. Tai ehkä en kysynyt oikeita kysymyksiä. Toivon yhteydenottoa ainakin yhdeltä laivavarustamolta koskien viikon mittaisen risteilyn synnyttämää hiilijalanjälkeä, sillä nykyään nämä asiat painavat jo aika paljon kun mietimme minne mennä ja mitä tehdä. Ehkä niitä varten olisi pitänyt suunnata Maata pitkin-matkamessuille lauantaina.

Messuilta tarttui mukaan myös tarjouspunkkipihdit Punkkibussista (jossa on messutarjous myös puutiaisaivokuumerokotukselle ja monelle muulle pistokselle). Rokotukset on meillä ehdottomasti harkinnassa, kun pojat mökkeilevät Sipoossa paljon ja sieltä on tarttunut muille kesänviettäjille matkaan sekä puutiaisaivokuume ja borrelioosi. Ja tämä siis noin 30 minuutin matkan päässä Helsingin keskustasta. Jos en viikonloppuna olisi kiinni vesirokkoa potevan kuopuksen menisin messuille ehkä vielä syömään ja ostamaan juustoja, nimittäin tarjolla oli ihanaa thairuokaa suoraan rekasta ja mm. mieletön kattaus juustoja Italiasta. Massia siis mukaan. Nyt kiinnostaa, onko moni käynyt Matkamessuilla ihan silleen vapaa-ajalla etsimässä uusia matkakohteita tai ideoita?

UUSI MATKAILUFILOSOFIA

Lasken, että ”urani” matkailijana (en haluaisi sanoa ”turistina”, vaikka se ei ole kovin kaukana totuudesta) alkoi 17 vuotta sitten. Ensimmäistä kertaa yksin maailmalla, vaikka olin sitä ennen reissannut tietenkin vanhempieni kanssa, ja rytinällä koin kaikki ne matkustamisen parhaat piirteet: uudet kulttuurit ja erilaiset tavat toimia, täysin omista lapsuudenmaisemista poikkeavat ympäristöt, ihmiset erilaisine tarinoineen ja tietenkin se voittajafiilis, kun pystyt elekielellä tilaamaan oluen tai pääset huikeiden vastoinkäymisten jälkeen perille paikkaan, joka vie hengen mennessään. Kyllähän te tiedätte. Ja silloin 2000-luvun alussa matkustaminen oli vielä aika okei. Lentämistä ei vielä laajemmin paheksuttu, kulttuurisen omimisen käsitettä ei juuri tunnettu ja sellainen turismikritiikki oli vielä aika lievää. Kaikki me ”ei olla niin kuin kaikki muutkin” -matkailijat luettiin silti niitä samoja Lonely Planetin ”Off the beaten track”-vinkkejä ja oikeastaan vain pahasti reitiltä eksymällä saattoi löytää jotain täysin uutta ja ennennäkemätöntä.

Silloin tuntui tärkeältä kerätä passiin leimoja ja kasvattaa listaa uusista maista. Ja päästä mahdollisimman kauas Suomesta. Tallinnassa ei ollut kiinnostavaa ravintolaskeneä ja Tukholma oli sama kuin gamla stan, eli yhdellä risteilyllä nähty. Vielä kymmenen vuotta sitten matkasuunnitelmani olivat vähän suuruudenhulluja, sillä halusin nähdä mahdollisimman paljon, mennä mahdollisimman kauas, ja olla mahdollisimman paljon pois kotoa – joka silloin tietty oli Suomi. Nyt sellaisiin suunnitelmiin ei ole enää varaa. En tarkoita vain kolmen lapsen aiheuttamaa vararikkoa vaan ensisijaisesti ympäristökysymyksiä. En yksinkertaisesti voi enää perustella matkahaaveitani, tai ainakaan niiden toteuttamista, millään. Olen muutenkin melkoinen ympäristörikollinen, kun perheessä on koira, lapsia ja auto sekä useampi lihansyöjä. Viime vuosien edes takaisin lennot Espanjaan painavat mielessä, erityisen tuskaiselta tuntui kahden yön takia Barcelonaan lentäminen. Vaikka matkustaminen ja ruokavalio ovatkin henkilökohtaisia valintoja, joihin ei liberaalin ihmisen tulisi puuttua, tuntuu yhä vain vaikeammalta kuunnella ihmisten selityksiä kuinka ”on vaan pakko päästä välillä ulkomaille” tai ”no mutta en oo ostanut pitkään aikaan uusia vaatteita”. Ja silti käytän näitä samoja tekosyitä itsekin, koska matkustaminen on vuosien ajan ollut mulle osa identiteettiä ja yksi sellainen elämän kohokohta.

Mutta sitten tulee kylmiä suihkuja niin kuin tämä Ylen kolumni, joka kertoo sen saman mitä miljoonat eri artikkelit viimeisen vuoden aikana – mutta joita on vaikea hyväksyä todeksi, koska ajatus omien lasten kuumasta, tukalasta ja jopa katastrofaalisesta tulevaisuudesta ahdistaa yli kaiken. Enemmän kuin se ajatus, etten enää koskaan näkisi yhtään uutta maata tai mannerta. Voisi tietenkin laittaa läskiksi ja lentää nyt niin paljon kuin pystyy, koska toivottavasti tulevaisuudessa lomalentelyä vähintäänkin rajoitetaan ja lentämisen hinta nousee sellaiseksi, ettei pitkä viikonloppu Wienissä ole enää hyvä vaihtoehto kotona Netflixin katsomiselle. Mutta ehkä sen sopeutumisen voi aloittaa jo nyt. Enkä sano, etteikö niitä kaupunkilomia tulisi yhä tehtyä, mutta pakko edes yrittää. Lapsille olen luvannut matkan Lontooseen, koska sieltä löytyy Harry Potter-studio ja Big Ben, joka viime visiitillä oli surkeasti remontissa. Ja voih, olin jo puhunut ystävän kanssa treffeistä Keski-Eurooppaan, juuri sellaiseksi kivaksi tyttöjen viikonlopuksi, mutta sekin tuntuu moraalittomalta tässä vaiheessa. Lasten suurin matkustustoivehan on asuntoauto, ja hyvänä kakkosena oma matkailuvene. Voi olla, että tulevaisuudessa nämä ovatkin ihan realistisia vaihtoehtoja sille, että lentäisimme ympäri maailmaa.

Tavoite on siis jättää pois kaikki lyhyet lomalennot ja valita aina hitaampi ja ekologisempi tapa matkustaa. Se ei sinänsä ole ongelma, koska tykkään matkustaa. Jaksan istua junassa ja koska olen koko elämäni ollut riippuvainen julkisista kulkuneuvoista, nopeus on harvoin se syy miksi valitsen minkään matkustusmetodin. Lentäminenkin on yleensä tullut valittua, koska se on – absurdia kyllä – ollut halvin tapa tulla esimerkiksi Espanjaan. Joka kerta olemme pohtineet muita matkustusmuotoja, ja todenneet että olemme tappiolla jo ennen puolimatkaa. Aion myös pyrkiä järjestelemään elämän niin, että lomat on mahdollista pitää pidempinä irtiottoina sen sijaan, että piipahtaisimme all inclusiveen kahdeksi viikoksi jonnekin lämpimään. Ja kohtahan se on lämmintä siellä Suomessakin. Jos palaamme Suomeen asumaan, olen jo tehnyt matkasuunnitelmia sinne päin: vien pojat vaeltamaan Lappiin (yöjunassa riittää ihmeteltävää!) ja menemme Legolandiin junalla ja laivalla. Suren jo valmiiksi hieman sitä, että he eivät saa kokea ehkä sitä aistien yliannostusta uusista hajuista ja äänimaailmoista, koska kontrastit Tanskan ja Hollannin välillä tai ylipäänsä Euroopan sisällä eivät ole järin suuria, mutta ehkä joskus voin viedä lapset vaikka puoleksi vuodeksi Guatemalaan. Rahtilaivalla.

Samalla kun tämä on tällaista kolmekymppisen, etuoikeutetun länsimaalaisen maailmantuskaa, kuinka nyt lempiharrastuksesta pitäisi yhteisen hyvän edessä luopua (ja oikeasti ei vain yhdestä lempiharrastuksesta vaan myös jatkuvasta juustonpuputtamisesta, turhista automatkoista ja terapiashoppailusta), niin yleinen strutsireaktio ärsyttää. Olen tavallaan tyytyväinen, että matkustamisesta on kadonnut osa sitä taikaa, mitä siinä oli vielä 15 vuotta sitten kun ihan jokainen ei vielä ollut käynyt Machu Picchulla ja matkustaminen oli vielä elitistisellä tavalla ”valinta”. Nyt siitä on tullut yleinen elämäntapa ja itsestäänselvyys, ja taas ollaan lähempänä maailmanloppua.

SIELUNMAISEMA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Meillä jokaisella lienee oma sielunmaisemamme.

Minä koen sen niin, että tunnen jossain tulleeni kotiin – vaikka en olisi koskaan aiemmin koko paikassa käynytkään. Olen kokenut sellaista muutamassakin paikassa aiemmin; Karibialla sekä Espanjassa hiekkateillä, jossa haisevat palavat roskat ja kukot kiekuvat, sekä Oaxacan kauppahallissa keskellä hulinaa, myös Manhattanilla. Ja toisaalta olen tiennyt, että niin paljon kuin valtameristä pidänkin, en oikeasti ole aivan niin suuri meri-ihminen kuin tahtoisin olla vaan vähän liian mukavuudenhaluinen ollakseni surffari tai sukeltaja muuten kuin omissa mielikuvissani. Ja suomalaisuudestani huolimatta sielunmaisemani ei löydy lumisilta tuntureilta tai edes saunan lauteilta.

Olemme juuri hyvin lyhyellä lomalla Englannissa. Lensimme lauantaina Lontooseen ja nyt olemme jo lentokenttähotellissa valmistautumassa aamuviiden herätykseen. Ja sielunmaisemani ei ole tämä lentokenttähotelli, vaikka ikkunasta näkyvät kiitoradat ovatkin kiehtovia. Löysin sisäisen rauhan Englannin maaseudulta, minne pääsimme ystäväperheen isovanhemmille vieraiksi. Saavuimme perille jo pimeällä ja jo illalla oli pakko lähteä kävelylle keskelle pimeitä peltoja ihmettelemään kirkkainta tähtitaivasta, jonka olen aikoihin nähnyt. Täydellisessä pimeydessä ei pelottanut vaan tuntui turvalliselta.
Aamulla en ollut erityisen innoissani kello kuuden herätyksestä, mutta kun kurkkasin ikkunasta ulos ja näin aamu-usvan peittelemät pellot olin saappaat jalassa alle viidessä minuutissa. Onneksi sain isäntäperheen koirasta seuraa pomppimaan pelloille, missä aamukaste kasteli nilkat ja jalat upposivat saviseen mutaan, jota rapsutellaan Käytännön Miehen juuri lankkaamista kengistä pois varmaan vielä ensi viikollakin. Mutta mikä maisema! Seisoin ihmettelemässä ympärillä leijuvaa sumuverhoa, sen takaa hohkaavaa aurinkoa sekä puiden varjoja. Ja kuten näette, kuvasinkin aika paljon.

Päivällä pääsin näkemään alle sadan metrin päästä noin 50 peruan lauman pelloilla. Sain melkein sydänkohtauksen kun fasaani lensi päälleni puskasta. Kävelimme pitkin joen penkkaa Molly-koiran kanssa, päätimme päivän paikalliseen pubiin jossa meiltä kysyttiin olemmeko olleet talviolympialaisissa pelaamassa curlingia. Tänään tuntui jo haikealta lähteä.

Ihastuin syksyllä jo hieman Brightoniin ja nyt tuntuu, että pidän Englannista vain entistä enemmän. Viihdyin kyllä muutama vuosi sitten Skotlannissakin, vaikka säiden puolesta äänestin muuttoa Espanjaan. Nyt olen muuttanut mieleni: näen itseni sittenkin brittiläisenä kartanonrouvana, joka kulkee saappaissaan ja tikkitakissaan pitkin tiluksia 20 beaglensa ympäröimänä. Opettelen juomaan viskiä ja polttamaan piippua. Rakastan kuninkaallisia jo valmiiksi ja pidän brittihuumorista! Pubeista puhumattakaan. Eihän tästä puutu kuin vähän rahaa ja toivottavasti myös Brexitin peruminen, sillä olen varmasti ollut entisessä elämässäni herttuatar. Ja nyt tahdon palata englantilaisille juurilleni!

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

ENSIMMÄINEN LOMA SUOMESSA

Olen antanut itseni ymmärtää, että monella ulkosuomalaisella on joka kesä hieman säätöä sen suhteen, viettääkö loma vanhassa kotimaassa vai sitten jossain muualla – niin kuin ”normaalit ihmiset”. Me päädyttiin Suomeen tällä kertaa; varasin juuri lennot elokuulle Suomeen, jossa olemme neljä viikkoa. Jo nyt vähän jännittää, miten saan lapset suostuteltua takaisin Espanjaan. Toisaalta tähän oli vielä reippaasti aikaa, voi olla ettei tätä hartaasti odotettua Suomenmatkaa sitten enää niin kaivatakaan siinä vaiheessa kun olemme olleet 14 kuukautta putkeen Espanjassa.

Ajankohdan suhteen olen taputellut itseäni selkään, sillä täällä elokuu on sietämättömän kuuma. Tätä ongelmaa ei taatusti ole Pohjolassa. Sen lisäksi pääsemme ehkä Suomessa kaikkiin lasten toivekohteisiin – huvipuistoihin, mökille, ehkä Muumimaailmaan – kun suomalaiset ovat jo palenneet arkeen. Tietenkin kavereiden näkemisen suhteen se on hieman haastava, mutta uskon että etenkin koululaisen kaverit ovat hyvin tavattavissa silloinkin. Eläkkeellä olevat isovanhemmat ovat mökillä jäiden tuloon asti, eli pojat pääsevät nauttimaan saaristolaiselämästä.

Ja kyllä, odotan tätä reissua paljon itsekin. Uimahallissa käymistä. Kirjastoja. Ystävien näkemistä. Tahdon kokea kelluntatankin, ja hypin kattoon kun kävi ilmi että olemme maisemissa juuri kun uusi Amos Rex-taidemuseo olisi tarkoitus avata. Onpa hassua tulla ensimmäistä kertaa elämässä lomalle Suomeen! Pelkään, että kun olen puoli vuotta listannut toiveita ja suunnitelmia lomalle on lopputulos hirveä antikliimaksi. Että Suomi tuntuukin kliiniseltä ja kylmältä (muutenkin kuin säiden puolesta), kalliilta ja kurjalta. Että ystävillä on kiire töiden ja opintojen kanssa eivätkä lasten kaverit enää edes tunnista näitä. Kääk!

Yksi fantasioinnin aihe on myös ruoka. Oih, mustikat, aion syödä niitä joka päivä monta litraa. Suomalaiset mansikat – voittavat nämä vetiset jättimarjat etelässä. Sipsit! Pulla! Nokkosleipä! Oivariini! Palaan Espanjaan luultavasti 12 kiloa isompana, sillä olen jo suunnitellut ainakin 49 toteutettavaa ateriaa matkalle. Ikävöin muitakin hassuja asioita. Pohjoismaisia tyynyjä. Tasalämpöisiä suihkuja. Julkista liikennettä. Ajamme luultavasti LÄNSImetrolla joka päivä, koska lapset eivät voi käsittää että kaupunki-mummolaan pääsee nykyään myös metrolla. Pitää mennä Tampereelle, ehkä myös Turkuun. Millaiselta paratiisilta kesä-Suomi tuntuukaan. Millaisistahan pilvilinnoista sitä sitten paikan päällä putoaa?