GRACIASTA VAAN KAIKKIALLE

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

*Puuh puuh* – nyt on puhallettu pölyt blogin päältä. Pikkasen ollut kiire. Mutta hyvää kuuluu, moi vaan kaikki kolme lukijaa! Meillä kävi ensimmäinen vieras Suomesta. Pikkasen olen kateellinen lentoemäntien henkilökuntaeduille, mutta kiitollinen siitä, että niiden ansiosta saatiin yksi luottonainen kylään ja mukana esimerkiksi Kuukausiliite. Vielä kun ehtisi lukea sen. Ystävän visiitti oli omistettu lähinnä syömiselle, kiersimme La Línean ravintoloita läpi ja kokeilimme vuohenjuustoa monessa muodossa. Oli hauskaa kuulla ”ulkopuolisen” fiiliksiä siitä, miltä meidän aika rähjäinen kotikaupunkimme näyttää. Onneksi ollaan kierretty jo kiitettävä määrä kehitysmaita eikä La Línea ehkä sitten järkyttänyt ketään kovin pahasti.

Koska piti vähän esitellä kulmia kaverille, menimme tietenkin lempipaikkaani Gibraltarin vuorelle. Olinkin unohtanut, miten mahtava paikka se on, kun kesällä ei ole jaksanut nousta ylämäkeä. Nyt kun ilmat ovat jo viilenneet niin paljon, että kotona pitää pitää villasukkia eikä enää voi nukkua parvekkeen ovi auki heinäsirkkojen siritystä kuunnellen, voisi taas alkaa kiivetä ylös asti. Eihän se reilu 400 metriä ole edes kovin paha, mutta nyt itse asiassa jo sunnuntainen alamäkikin otti koville. Mäki on suhteellisen jyrkkä ja rattaiden kanssa sai tasapainoilla aika paljon, ja se on tuntunut pohkeissa useamman päivän ajan.

P9175099.jpg

Vuorella parasta oli tietenkin ne apinat, jotka hyppäsivät myös vieraamme tukkaan roikkumaan. Se järkytti ehkä enemmän kuin kaikki muu yhteensä tällä matkalla. Mä keskityin kuvaamaan ja fiilistelemään noita magotteja. Niin inhimillisiä ja hassuja, kuitenkin ihan selkeästi villieläimiä. Tarjosivat show’n varastamalla erään turistin repusta tabletin ja uhkailemalla heittää sen alas vuorenrinnettä aina kun epätoivoiset turret menivät liian lähelle. Mahtavia otuksia.

Hiljaisempi päivitystahti selittyy varmasti myös sillä, että mulla ja Espanjalla menee nyt ihan hyvin. Jo valmiiksi 1,5 kuukautta myöhässä oleva auto on vielä vähän lisää myöhässä mutta minkäs teet. Posti on tuonut Suomesta lastenkirjoja, Aku Ankan ja purkkaa. Ensi viikolla pääsen ensimmäistä kertaa melkein kymmeneen vuoteen matkalle yksin, ystävän luo Brightoniin. Miten ihmeelliseltä tuntuu lentää ilman lapsia! Istua hiljaa yksin kolme tuntia. Ensi viikolla täytän 32 ja sekin tuntuu vain kivalta. Olla saanut elää juuri sellaista kivaa elämää kuin on toivonut, tehdä asioita jotka kiinnostavat, nähdä paikkoja, olla terve, ja lisää varmaan on tulossa.

Olen kiitollinen myös siitä, että tänään on perjantai. Viikonloppuna on ohjelmassa lähinnä läksyjen tekemistä – niitä tosiaan tulee Espanjassa aika paljon!– ja keskimmäisen rugbyharjoitukset sekä ehkä tuttavien tapaamista brittiarmeijan maauimalassa, joka on viimeisiä päiviä auki. Syksyn merkit näkyvät paitsi villasukissa niin putoilevissa lehdissä, hiljentyneissä öissä, mansikoiden ilmestymisessä kauppoihin ja turistibussien määrän vähenemisestä. Hieman kauhulla odotan, kun ensi viikolla perheemme lounaista vastannut jäätelöbaari sulkeutuu ensi keväälle asti – mitä me sitten syödään päivisin matkalla rannalle!? Toisaalta rannallakin alkaa olla jo aika kylmä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ei meille oikeastaan mitään muuta. Lisää vieraita on toivottavasti luvassa syksyllä, ja ensi viikon Englanninreissun lisäksi voin odottaa myös matkaa Madridiin. Joulua edeltävälle minilomalle suunnitellaan matkaa Sierra Nevadan vuoristoon ja itse haaveilen viikosta Barcelonassa. Vielä emme ole tehneet matkasuunnitelmia Suomeen, ja sekin tuntuu hassulta: että yhtäkkiä se ei tunnukaan enää niin kodilta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

TRIPADVISOR-KOSTAJA

Olette saattaneet huomata, että olen ihminen joka tykkää analysoida. Voin keskustella loputtomasti ravintola-annokseni syvimmästä olemuksesta, suhtaudun ulkona syömiseen usein kuin sosiologiseen kokeeseen johon kuuluu oleellisena osana muiden ruokailijoiden ruotiminen (onko kyseessä ujot ensitreffit vai mököttävän avioparin 19. hääpäivän illallinen?) ja usein ruokani ehtii jäähtyä kun ensin se pitää valokuvata, arvioida annoksen asettelu, sitten maistella läpi kaikki ruoka-aineet ja tietenkin raportoida joka havainto seuralaisilleni. Joidenkin mielestä olen siis aivan fantastista, toisten mielestä taas aivan sietämätöntä seuraa ulkona syömiseen.

Nyt olen löytänyt täydellisen palvelun meille ylianalysoijille. Tripadvisor! Sen lisäksi, että saan mehustella ravintolaelämyksellä paikan päällä, pääsen vielä uudestaan kirjaamaan ylös kaikki yksityiskohdat ja antamaan vieläpä tähtiä kokemuksestani. Esimerkiksi ihanan pääasiassa syömiseen ja hieman myös juomiseen keskittyneen tammikuisen Sevillan-matkan jälkeen oli oikea jälkihekuma päästä kotona arvioimaan kaikki ne upeat ravintolat, joissa söimme viikonlopun aikana. Onhan näitä palveluita muitakin, siinä missä muut selaavat AirBnB:tä ehkä enemmän sisustusinspiraation perässä, minä tykkään lukea majoittajien saamia arviointeja. Tietenkin siinä on se ikävä puoli, että AirBnB:ssä arvioidaan myös asiakas – ei sen puoleen, mehän käyttäydymme aina esimerkillisesti.

Parasta tietenkin Tripadvisorissa on se, että siellä maksava asiakas saa todella äänensä kuuluviin. Kun mut suorastaan ryöstettiin espanjalaisessa kahvilassa, jossa kylmä kahvi (joka ei siis ollut mikään jääkahvi) ja rasvassa lilluvat taikinakikkareet maksoivat viisi euroa eikä mun valitusta tiskillä otettu kuuleviin korviin, sain suurta tyydytystä kun saatoin kymmenen minuutin päästä avautua Tripadvisoriin. Saivat yhden tähden, yllättäen. Jos ravintolassa joutuu oikeusmurhan uhriksi, saa kokemuksen jakamisesta koko maailmalle hieman lohtua. Tahdon luonnollisesti antaa reiluja ja rehellisiä arvioita, ja periaatteen naisena yritän ottaa huomioon aina olosuhteet sekä inhimillisten virheiden mahdollisuudet. Yleensä ravintolassa huonoa ruokaa voi kompensoida hyvällä palvelulla, tai toisin päin, mutta jos koko homma niin sanotusti kusee niin silloin jo maksuvaiheessa luonnostelen päässäni myrkyllistä Tripadvisor-arviotani.

Eräs todella viisas ihminen kuvaili itseään fraasilla ”mielipide joka asiaan, ei asiaa joka mielipiteeseen”. Saatan tunnistaa tästä itsenikin. Millaista olisikaan, jos ei tahtoisi pohtia puhkia jokaista ateriaa alkuruokasta jälkkäriin, vaan keskittyisi vaan tankkaamiseen. No varmaan tosi tylsää. Oikeastihan Tripadvisorista on ollut myös apua; joskus yksittäinen arvio paljastaa juuri sellaisen epäkohdan, joka itseäni ärsyttäisi varmasti, toisinaan kokonaiskuva kertoo jo paljon paikan tasosta. Salaa kyllä välillä ikävöin matkustelua 15 vuoden takaa, jolloin Lonely Planet matkaopas oli kuin Raamattu, josta selattiin vinkit ja varoitukset, ja jos joskus eksyi off the beaten track, siis sellaiselle polulle jota tuossa rohkeille kokeilijoille suunnatussa Lonely Planetin sektorissa ei oltu edes suositeltu, tunsi itsensä todelliseksi pioneeriksi. Nyt netin kautta on helppo löytää pienet ja paikalliset paikat, toisaalta samalla tavalla monet hyvin varjellut salaisuudet tulevat ilmi suurelle yleisölle. Koska nyt on aikomus taas aktivoitua reissaamisessa, saa tänne paljastaa omat suosikkisovellukset ja ne sivut, joita itse selaa ennen lomaa!

 

KENEN UNELMIA ELÄT?

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olen jo kolmena vuonna kokoontunut maaliskuun lopussa Earth Hour-illalliselle viisaan ja upean Saaran luo. Tänä vuonna meitä oli paikalla Leluteekistä tuttu Emilia sekä Anu, joka räjäytti potin sillä perinteisellä ”no mitä uutta kenellekin kuuluu”-kierroksella kertomalla, että hän on perheensä kanssa myynyt kaiken (myös kauniin, kaksi vuotta sitten valmistuneen omakotitalon ja siellä olleen betonisen ruokapöydän, joka teki muhun aikoinaan lähtemättömän vaikutuksen) ja muuttaa kesällä Havaijille. Vaikka emme ole muuttokiireiden ja muun elämän keskellä ehtineet keväällä nähdä, on Anun olemassaolo tuonut usein tarvittua vertaistukea, kun olen tuskaillut lähtöön liittyvien ristiriitaisten tunteiden tai sitten vihreiden Pelican-pahvilaatikoiden kanssa.

Tällä viikolla Anua haastateltiin Cafe au lait-blogiin, jossa Anu kertoo suunnitelmistaan ja fiiliksistään muuton suhteen ja voi, miten se resonoi oman tilanteen kanssa. Haluaisin tietenkin tiivistää koko haastattelun tähän ja huutaa joka kohtaan että ”JUST NIIN!”, mutta ehkä kerron vain siitä, mikä jäi päällimmäisenä mieleen. Ainakin unelmat. Että Anu oli huomannut, ettei se omakotitalo ja vakityö ehkä olekaan se oma unelma, vaikka se hyvää elämää olikin. Juuri nyt on nimittäin ollut tosi vaikeaa muistaa, että se omakin unelma on vuosien ajan ollut asua ulkomailla, matkustaa niin paljon kuin mahdollista ja toivottavasti joskus elää vähän erilaista arkea kuin se perinteinen yhdeksästä viiteen – ei sen puoleen, sitä se saattaa olla Espanjassakin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mikä sitten olisi se oma unelma? Jos nyt saisin valita, haluaisin varmasti perustaa jonkun pienen bed & breakfastin Tarifan lähelle vuoristoon, jonne voisin adoptoida lempi-aasini ja koiranpentuja ja josta kuljetettaisiin pakulla vierailijoita surffaamaan tai retkille Sevillaan tai Gibraltarille tai Marokkoon. Tietenkin multa puuttuu se tarvittavat puolimiljoonaa, ajokortti, kokemus yritystoiminnasta ja varmaan aika moni muukin unelman toteuttamiseen tarvittava asia. Ei se kuitenkaan haittaa, koska mulla on paljon unelmia siitä, millaista elämä voisi olla. Ja joskus mietin aina sitäkin, että ei se omakotitalo, päiväduuni ja perinteinen suomalainen arki olisi yhtään hullumpi unelma.

Anu puhui myös hullunrohkeudesta, jota ulkomaille muutto vaatii. Sitäkin tässä tarvitaan. Olen vanhentunut varmaan kuusi vuotta viimeisen kahden kuukauden aikana ja tuntuu välillä aivan älyvapaalta, että me jätämme tämän hyvän elämän, ihanat ihmiset ja rakkaan kodin lähteäksemme kokeilemaan onneamme ihan erilaiseen ympäristöön. Silloin joutuu muistuttamaan itseään niistä unelmista, joihin kuuluu puoli vuotta kestävä rantakausi, leppoisat viikonloput autolla kierrellen ympäri Espanjaa, vapaaehtoistyö kodittomien koirien kanssa, uusi kulttuuri ja kotimaa, jossa mukava elintaso on ehkä astetta helpompi saavuttaa vähemmällä työmäärällä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Suomalaisena on siitä onnekkaassa asemassa, että jos se oma unelma ei toteudu edes sinne päin jossain kaukana, me voimme palata. Olen luvannut lapsille, että ensi kesänä tehdään tilannekatsaus ja jos tuntuu, ettei vuodessa elämä ole alkanut tuntua hyvältä Espanjassa, voimme aina tulla takaisin Suomeen. Tämä ei ole lohduksi vain lähtöä sureville lapsille vaan myös itselleni, kun olen huomannut että en olekaan ollut niin innoissani kuin kuvittelin vaan enemmänkin paniikissa ja pelännyt, että tämä on suurin virhe minkä elämässäni teen. Olen unohtanut ne unelmat, joihin ei kuulu kurahousut, kaamos eikä parisuhde, jossa välimatkaa on 4000 kilometriä.

Viikon päästä syömme viimeistä aamupalaamme Suomessa vähään aikaan. Seuraavan kerran tulemme pohjoiseen vasta ensi kesänä, jollei tähän väliin tule jotain sellaisia tapahtumia, jotka vaativat läsnäoloamme. Maanantaina – päivää sovittua aiemmin, ei tässä yhtään heikota – lähtevät viisi kuutiota omaisuuttamme etelään edeltä, ja sitten me. Se on seikkailu, ja se on unelma. Ja toivottavasti se toteutuu nyt.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

PANIIKKINAPPULA

Öö, me muutetaan. Tasan kuukauden päästä. Tai hitto, tavarat lähtevät jo ennen sitä mutta te muut olette kuukauden päästä ehkä juhannuskrapulassa festareilla tai mökillä rillaamassa, mutta me – me lähdetään pois. Eikä tulla varmaan ihan heti takaisin. Ja Queen of Denial tässä hei, vasta nyt se alkaa itsellekin upota ymmärrykseen. Olen kyllä jo pari kuukautta huolettomasti heitellyt ilmoille ”niin joo me muutetaan Espanjaan” kun on kysytty tulevaisuudensuunnitelmista, mutta en ole sisäistänyt itsekään sitä. Nyt kodin tyhjentyminen, kaikkien liittymien ja sopimusten irtisanominen ja kalenterin katsominen tekee todelliseksi sen, mitä olen prosessoinut hyvin hitaasti viimeiset pari vuotta.

Ja nyt olen huomannut, että aina ennen lähteminen on ollut kovin helppoa, koska olen tiennyt palaavani – yleensä olen tiennyt jopa paluun tarkan päivämäärän. Nyt voin vain epämääräisesti arvailla, että hyvällä tuurilla ensi kesänä viikko tai kaksi Suomessa, talvella emme aio tänne tulla kuin äärimmäisen pakon edessä. Toivon siis, ettei kukaan lähisukulainen kuole (ja toivon sitä tietenkin muutenkin, en vain itsekkäistä syistä). Nyt tuntuu, että moni sellainen asia, jota on aina voinut lykätä koska tulee seuraava viikko, tulee seuraava kesä, tulee seuraava vuosi, ei ole enää lykättävissä. Meillä on noin neljä viikkoa aikaa nauttia maailman kivoimmasta kotikaupungista ja pelkään, että aika loppuu kesken.

Lapseni eivät ole koskaan uineet Stadikalla. Eivätkä Hietsussa. Kuopus ei ole koskaan käynyt Suomenlinnassa, eikä Pihlajasaaressa, eikä Uunisaaressa. Eikä Seurasaaressa. Meillä on vieläkin näkemättä Kaapelitehtaan Teatterimuseo, Ratikkamuseo sekä Kansallismuseon Vintti. Emme ole kiivenneet Stadikan torniin eivätkä lapset ole päässeet silittämään lampaita Haltialaan tai Fallkullaan. Emme ole käyneet Kaivarissa emmekä Keskuspuistossa. Lapsiltani on jäänyt väliin kaikki sellainen mikä mulle oli omassa nuoruudessa tärkeää Stadissa, koska meillä on ollut aikaa. Ei ole ollut kiire kiertää Sibelius-monumenttia ja Hakaniemen toria, koska ne ovat odottaneet meitä. Mutta nyt tuntuu, että kotiseutukasvatus jää ihan kesken.

Eikä pahinta ole suinkaan se, että on paikkoja, joihin lapset eivät ole päässeet ollenkaan. Meillä nimittäin on aivan liian pitkä lista kohteita, joissa täytyy käydä uudestaan. Jokaiselle on luvattu kiipeilyreissu Korkeessa, esikoinen pääsee jo Lintsin vuoristorataan. Kuulemma Lasten kaupunkiin JA Lasten liikennekaupunkiin pitäisi päästä. Haluaisin viedä pojat vielä SeaLifeen ja Luonnontieteelliseen museoon – ja äh, meillä on käyttämättä lahjakortti Flamingon kylpylään, ja onhan Vantaalla vielä Heurekakin! Sen lisäksi lapset haluavat hengailla mökillä ja omalla uimarannalla, käydä leffassa, nähdä mahdollisimman paljon kavereita ja yhdet juhlatkin pitäisi vielä järjestää. Ne eivät olekaan pelkät kuopuksen 3-vuotissynttärit vaan myös läksiäiset.

Helsinki on ollut hyvä paikka asua. Olemme pärjänneet pienessä asunnossa tulematta mökkihöperöiksi, koska ulkona on avautunut avara maailma. Kulttuuritarjonta lapsille on mahtavaa eikä se ole sitä väsyneiden Ryhmä Hau-hahmojen reggaeton tanssia mitä se on Espanjan kotikaupungissamme, vaan kunnianhimoista, taiteellista ja aikuisenkin mielestä kiehtovaa. Täällä on taidetta, tapahtumia, tekemistä sadepäivillekin. Me olemme asuneet alueella, josta kävelee viidessä minuutissa metsän keskelle ja merenrantaan, toisaalta usein kulkevilla julkisilla kulkuneuvoilla päässyt kaupungin keskustaan 20 minuutissa. Lapsiperheelle Helsinki on tuntunut juuri täydelliseltä asuinpaikalta, etenkin täältä lähiöstä katsoen. Paniikin lisäksi päälle puskee ikävä.