UUSI MATKAILUFILOSOFIA

Lasken, että ”urani” matkailijana (en haluaisi sanoa ”turistina”, vaikka se ei ole kovin kaukana totuudesta) alkoi 17 vuotta sitten. Ensimmäistä kertaa yksin maailmalla, vaikka olin sitä ennen reissannut tietenkin vanhempieni kanssa, ja rytinällä koin kaikki ne matkustamisen parhaat piirteet: uudet kulttuurit ja erilaiset tavat toimia, täysin omista lapsuudenmaisemista poikkeavat ympäristöt, ihmiset erilaisine tarinoineen ja tietenkin se voittajafiilis, kun pystyt elekielellä tilaamaan oluen tai pääset huikeiden vastoinkäymisten jälkeen perille paikkaan, joka vie hengen mennessään. Kyllähän te tiedätte. Ja silloin 2000-luvun alussa matkustaminen oli vielä aika okei. Lentämistä ei vielä laajemmin paheksuttu, kulttuurisen omimisen käsitettä ei juuri tunnettu ja sellainen turismikritiikki oli vielä aika lievää. Kaikki me ”ei olla niin kuin kaikki muutkin” -matkailijat luettiin silti niitä samoja Lonely Planetin ”Off the beaten track”-vinkkejä ja oikeastaan vain pahasti reitiltä eksymällä saattoi löytää jotain täysin uutta ja ennennäkemätöntä.

Silloin tuntui tärkeältä kerätä passiin leimoja ja kasvattaa listaa uusista maista. Ja päästä mahdollisimman kauas Suomesta. Tallinnassa ei ollut kiinnostavaa ravintolaskeneä ja Tukholma oli sama kuin gamla stan, eli yhdellä risteilyllä nähty. Vielä kymmenen vuotta sitten matkasuunnitelmani olivat vähän suuruudenhulluja, sillä halusin nähdä mahdollisimman paljon, mennä mahdollisimman kauas, ja olla mahdollisimman paljon pois kotoa – joka silloin tietty oli Suomi. Nyt sellaisiin suunnitelmiin ei ole enää varaa. En tarkoita vain kolmen lapsen aiheuttamaa vararikkoa vaan ensisijaisesti ympäristökysymyksiä. En yksinkertaisesti voi enää perustella matkahaaveitani, tai ainakaan niiden toteuttamista, millään. Olen muutenkin melkoinen ympäristörikollinen, kun perheessä on koira, lapsia ja auto sekä useampi lihansyöjä. Viime vuosien edes takaisin lennot Espanjaan painavat mielessä, erityisen tuskaiselta tuntui kahden yön takia Barcelonaan lentäminen. Vaikka matkustaminen ja ruokavalio ovatkin henkilökohtaisia valintoja, joihin ei liberaalin ihmisen tulisi puuttua, tuntuu yhä vain vaikeammalta kuunnella ihmisten selityksiä kuinka ”on vaan pakko päästä välillä ulkomaille” tai ”no mutta en oo ostanut pitkään aikaan uusia vaatteita”. Ja silti käytän näitä samoja tekosyitä itsekin, koska matkustaminen on vuosien ajan ollut mulle osa identiteettiä ja yksi sellainen elämän kohokohta.

Mutta sitten tulee kylmiä suihkuja niin kuin tämä Ylen kolumni, joka kertoo sen saman mitä miljoonat eri artikkelit viimeisen vuoden aikana – mutta joita on vaikea hyväksyä todeksi, koska ajatus omien lasten kuumasta, tukalasta ja jopa katastrofaalisesta tulevaisuudesta ahdistaa yli kaiken. Enemmän kuin se ajatus, etten enää koskaan näkisi yhtään uutta maata tai mannerta. Voisi tietenkin laittaa läskiksi ja lentää nyt niin paljon kuin pystyy, koska toivottavasti tulevaisuudessa lomalentelyä vähintäänkin rajoitetaan ja lentämisen hinta nousee sellaiseksi, ettei pitkä viikonloppu Wienissä ole enää hyvä vaihtoehto kotona Netflixin katsomiselle. Mutta ehkä sen sopeutumisen voi aloittaa jo nyt. Enkä sano, etteikö niitä kaupunkilomia tulisi yhä tehtyä, mutta pakko edes yrittää. Lapsille olen luvannut matkan Lontooseen, koska sieltä löytyy Harry Potter-studio ja Big Ben, joka viime visiitillä oli surkeasti remontissa. Ja voih, olin jo puhunut ystävän kanssa treffeistä Keski-Eurooppaan, juuri sellaiseksi kivaksi tyttöjen viikonlopuksi, mutta sekin tuntuu moraalittomalta tässä vaiheessa. Lasten suurin matkustustoivehan on asuntoauto, ja hyvänä kakkosena oma matkailuvene. Voi olla, että tulevaisuudessa nämä ovatkin ihan realistisia vaihtoehtoja sille, että lentäisimme ympäri maailmaa.

Tavoite on siis jättää pois kaikki lyhyet lomalennot ja valita aina hitaampi ja ekologisempi tapa matkustaa. Se ei sinänsä ole ongelma, koska tykkään matkustaa. Jaksan istua junassa ja koska olen koko elämäni ollut riippuvainen julkisista kulkuneuvoista, nopeus on harvoin se syy miksi valitsen minkään matkustusmetodin. Lentäminenkin on yleensä tullut valittua, koska se on – absurdia kyllä – ollut halvin tapa tulla esimerkiksi Espanjaan. Joka kerta olemme pohtineet muita matkustusmuotoja, ja todenneet että olemme tappiolla jo ennen puolimatkaa. Aion myös pyrkiä järjestelemään elämän niin, että lomat on mahdollista pitää pidempinä irtiottoina sen sijaan, että piipahtaisimme all inclusiveen kahdeksi viikoksi jonnekin lämpimään. Ja kohtahan se on lämmintä siellä Suomessakin. Jos palaamme Suomeen asumaan, olen jo tehnyt matkasuunnitelmia sinne päin: vien pojat vaeltamaan Lappiin (yöjunassa riittää ihmeteltävää!) ja menemme Legolandiin junalla ja laivalla. Suren jo valmiiksi hieman sitä, että he eivät saa kokea ehkä sitä aistien yliannostusta uusista hajuista ja äänimaailmoista, koska kontrastit Tanskan ja Hollannin välillä tai ylipäänsä Euroopan sisällä eivät ole järin suuria, mutta ehkä joskus voin viedä lapset vaikka puoleksi vuodeksi Guatemalaan. Rahtilaivalla.

Samalla kun tämä on tällaista kolmekymppisen, etuoikeutetun länsimaalaisen maailmantuskaa, kuinka nyt lempiharrastuksesta pitäisi yhteisen hyvän edessä luopua (ja oikeasti ei vain yhdestä lempiharrastuksesta vaan myös jatkuvasta juustonpuputtamisesta, turhista automatkoista ja terapiashoppailusta), niin yleinen strutsireaktio ärsyttää. Olen tavallaan tyytyväinen, että matkustamisesta on kadonnut osa sitä taikaa, mitä siinä oli vielä 15 vuotta sitten kun ihan jokainen ei vielä ollut käynyt Machu Picchulla ja matkustaminen oli vielä elitistisellä tavalla ”valinta”. Nyt siitä on tullut yleinen elämäntapa ja itsestäänselvyys, ja taas ollaan lähempänä maailmanloppua.

SIELUNMAISEMA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Meillä jokaisella lienee oma sielunmaisemamme.

Minä koen sen niin, että tunnen jossain tulleeni kotiin – vaikka en olisi koskaan aiemmin koko paikassa käynytkään. Olen kokenut sellaista muutamassakin paikassa aiemmin; Karibialla sekä Espanjassa hiekkateillä, jossa haisevat palavat roskat ja kukot kiekuvat, sekä Oaxacan kauppahallissa keskellä hulinaa, myös Manhattanilla. Ja toisaalta olen tiennyt, että niin paljon kuin valtameristä pidänkin, en oikeasti ole aivan niin suuri meri-ihminen kuin tahtoisin olla vaan vähän liian mukavuudenhaluinen ollakseni surffari tai sukeltaja muuten kuin omissa mielikuvissani. Ja suomalaisuudestani huolimatta sielunmaisemani ei löydy lumisilta tuntureilta tai edes saunan lauteilta.

Olemme juuri hyvin lyhyellä lomalla Englannissa. Lensimme lauantaina Lontooseen ja nyt olemme jo lentokenttähotellissa valmistautumassa aamuviiden herätykseen. Ja sielunmaisemani ei ole tämä lentokenttähotelli, vaikka ikkunasta näkyvät kiitoradat ovatkin kiehtovia. Löysin sisäisen rauhan Englannin maaseudulta, minne pääsimme ystäväperheen isovanhemmille vieraiksi. Saavuimme perille jo pimeällä ja jo illalla oli pakko lähteä kävelylle keskelle pimeitä peltoja ihmettelemään kirkkainta tähtitaivasta, jonka olen aikoihin nähnyt. Täydellisessä pimeydessä ei pelottanut vaan tuntui turvalliselta.
Aamulla en ollut erityisen innoissani kello kuuden herätyksestä, mutta kun kurkkasin ikkunasta ulos ja näin aamu-usvan peittelemät pellot olin saappaat jalassa alle viidessä minuutissa. Onneksi sain isäntäperheen koirasta seuraa pomppimaan pelloille, missä aamukaste kasteli nilkat ja jalat upposivat saviseen mutaan, jota rapsutellaan Käytännön Miehen juuri lankkaamista kengistä pois varmaan vielä ensi viikollakin. Mutta mikä maisema! Seisoin ihmettelemässä ympärillä leijuvaa sumuverhoa, sen takaa hohkaavaa aurinkoa sekä puiden varjoja. Ja kuten näette, kuvasinkin aika paljon.

Päivällä pääsin näkemään alle sadan metrin päästä noin 50 peruan lauman pelloilla. Sain melkein sydänkohtauksen kun fasaani lensi päälleni puskasta. Kävelimme pitkin joen penkkaa Molly-koiran kanssa, päätimme päivän paikalliseen pubiin jossa meiltä kysyttiin olemmeko olleet talviolympialaisissa pelaamassa curlingia. Tänään tuntui jo haikealta lähteä.

Ihastuin syksyllä jo hieman Brightoniin ja nyt tuntuu, että pidän Englannista vain entistä enemmän. Viihdyin kyllä muutama vuosi sitten Skotlannissakin, vaikka säiden puolesta äänestin muuttoa Espanjaan. Nyt olen muuttanut mieleni: näen itseni sittenkin brittiläisenä kartanonrouvana, joka kulkee saappaissaan ja tikkitakissaan pitkin tiluksia 20 beaglensa ympäröimänä. Opettelen juomaan viskiä ja polttamaan piippua. Rakastan kuninkaallisia jo valmiiksi ja pidän brittihuumorista! Pubeista puhumattakaan. Eihän tästä puutu kuin vähän rahaa ja toivottavasti myös Brexitin peruminen, sillä olen varmasti ollut entisessä elämässäni herttuatar. Ja nyt tahdon palata englantilaisille juurilleni!

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

ENSIMMÄINEN LOMA SUOMESSA

Olen antanut itseni ymmärtää, että monella ulkosuomalaisella on joka kesä hieman säätöä sen suhteen, viettääkö loma vanhassa kotimaassa vai sitten jossain muualla – niin kuin ”normaalit ihmiset”. Me päädyttiin Suomeen tällä kertaa; varasin juuri lennot elokuulle Suomeen, jossa olemme neljä viikkoa. Jo nyt vähän jännittää, miten saan lapset suostuteltua takaisin Espanjaan. Toisaalta tähän oli vielä reippaasti aikaa, voi olla ettei tätä hartaasti odotettua Suomenmatkaa sitten enää niin kaivatakaan siinä vaiheessa kun olemme olleet 14 kuukautta putkeen Espanjassa.

Ajankohdan suhteen olen taputellut itseäni selkään, sillä täällä elokuu on sietämättömän kuuma. Tätä ongelmaa ei taatusti ole Pohjolassa. Sen lisäksi pääsemme ehkä Suomessa kaikkiin lasten toivekohteisiin – huvipuistoihin, mökille, ehkä Muumimaailmaan – kun suomalaiset ovat jo palenneet arkeen. Tietenkin kavereiden näkemisen suhteen se on hieman haastava, mutta uskon että etenkin koululaisen kaverit ovat hyvin tavattavissa silloinkin. Eläkkeellä olevat isovanhemmat ovat mökillä jäiden tuloon asti, eli pojat pääsevät nauttimaan saaristolaiselämästä.

Ja kyllä, odotan tätä reissua paljon itsekin. Uimahallissa käymistä. Kirjastoja. Ystävien näkemistä. Tahdon kokea kelluntatankin, ja hypin kattoon kun kävi ilmi että olemme maisemissa juuri kun uusi Amos Rex-taidemuseo olisi tarkoitus avata. Onpa hassua tulla ensimmäistä kertaa elämässä lomalle Suomeen! Pelkään, että kun olen puoli vuotta listannut toiveita ja suunnitelmia lomalle on lopputulos hirveä antikliimaksi. Että Suomi tuntuukin kliiniseltä ja kylmältä (muutenkin kuin säiden puolesta), kalliilta ja kurjalta. Että ystävillä on kiire töiden ja opintojen kanssa eivätkä lasten kaverit enää edes tunnista näitä. Kääk!

Yksi fantasioinnin aihe on myös ruoka. Oih, mustikat, aion syödä niitä joka päivä monta litraa. Suomalaiset mansikat – voittavat nämä vetiset jättimarjat etelässä. Sipsit! Pulla! Nokkosleipä! Oivariini! Palaan Espanjaan luultavasti 12 kiloa isompana, sillä olen jo suunnitellut ainakin 49 toteutettavaa ateriaa matkalle. Ikävöin muitakin hassuja asioita. Pohjoismaisia tyynyjä. Tasalämpöisiä suihkuja. Julkista liikennettä. Ajamme luultavasti LÄNSImetrolla joka päivä, koska lapset eivät voi käsittää että kaupunki-mummolaan pääsee nykyään myös metrolla. Pitää mennä Tampereelle, ehkä myös Turkuun. Millaiselta paratiisilta kesä-Suomi tuntuukaan. Millaisistahan pilvilinnoista sitä sitten paikan päällä putoaa?

PARHAAT LOMAMATKAT TOP 5

Vuonna 2017 olen matkustanut Espanjassa, Suomessa, kahdesti Marokossa ja kerran Ruotsissa. Jo pelkkä Andalusian maakunta tuntuu tarjoavan loputtomasti kohteita, joihin pitäisi tutustua ja ehkä ensi vuonna laajennetaan reviiriä: Nyt on alla useampi vierailu Rondaan, Sevillaan ja Tarifaan, mutta näkemättä ovat ainakin Granada, Cadíz, Vejer… Ensi vuodelle on jo buukattu muutama matka: tammikuussa piipahdan Barcelonassa ja helmikuussa käydään pikavisiitillä Lontoossa esikoisen kanssa, kun hänen paras ystävänsä perheineen, entiset naapurimme, ovat siellä mummoloimassa. Samainen perhe suuntaa meille päin kesäkuussa, ja jotain hauskaa keksitään varmasti sille vierailulle. Sen lisäksi eräät lempi-ihmiseni varailevat jo lentoja keväälle, ja luvassa on toivottavasti kulttuuria, viiniä, hamam-kylpylöitä ja hyvää seuraa Granadassa.

Innostuin myös muistelemaan menneitä matkoja, ihan vuodelta 1996 alkaen. Tahdoin tehdä listan lempireissuista. Kolme merkittävintä ”matkaa”, vaihto-oppilasvuosi Dominikaanisessa tasavallassa, interrail 17-vuotiaana ja lukion jälkeinen seikkailu Väli-Amerikassa, jäivät listalta pois ihan siitä syystä että ne olivat kasvuprosesseja ja siirtymäriittejä enemmän kuin lomamatkoja. Tietenkin lista olisi oikeasti paljon pidempi kuin viiden matkan mittainen, mutta säästän teidät nyt nostalgialta. Tässä kuitenkin parhaiden lomamatkojen TOP 5; ensi vuonna ehkä sinne nousee yllättäjiä? Lista on kronologisessa järjestyksessä, koska oikeasti näitä kokemuksia on mahdotonta laittaa järjestykseen.

1. YHDYSVALTOJEN ITÄRANNIKKO 90-LUVULLA

Olen onnellinen siitä, että ollessani lapsi vanhemmillani oli mahdollisuus viedä minua paljon ympäri maailmaa. Olin tietenkin ainoa lapsi ja yleensä ottaen olen ymmärtänyt olleeni myös hyvä matkakumppani jo nuorena: Eurooppaa kiersimme autolla kun olin alle kouluikäinen ja ilmeisesti pysyin hyvin tyytyväisenä juustohampurilaisilla, patongilla ja cokiksella. Pääsin Yhdysvaltoihin ensimmäisen kerran 10-vuotiaana, ja aloitimme lempikaupungistani New Yorkista. Isälläni oli jokin musiikkialan tapahtuma ja me äitini kanssa nautimme kaupungista. Työvelvollisuuksien jälkeen lensimme Floridaan, pääsin Disney Worldiin joka oli vielä siinäkin iässä taianomainen ja mahtava kokemus. Ajoimme Key Westiin ja löhöilimme Islamoradassa (olen varma, että The Moorings Village on yhä yhtä ihana kuin 20 vuotta sitten!). Matka oli aurinkoinen, onnellinen ja täynnä hienoja muistoja delfiinien ruokkimisesta auringonlaskuihin pilvenpiirtäjällä. Söin matkalla 17 juustohampurilaista – seuraavana vuonna aloin kasvissyöjäksi. Koska tuolta matkalta on vain paperikuvia (sekä 1,5 tuntia videota Empire State Buildingin huipulta missä äitini selostaa hyvin tarkkaan auringonlaskun eri vaiheet), lainaan muutaman kuvan Pixabaysta.

2. UUDESTAAN AMERIKKA JA RIPAUS KANADAA

2007 keväällä, maksettuamme vihdoin Väli-Amerikan luottokorttivelat pois oli aika lähteä uudestaan samalla kokoonpanolla matkalle. Mukaan lähti ex tempore-hengessä myös yksi työkaverini, ja trion kolmannenkin jäsenen liittyminen matkaan varmistui vasta kun hän voitti raaputusarvasta rahat lentolippuun. Kaikki eivät tunteneet toisiaan ennestään, mutta silti oli hauskaa. Suuntasimme viikoksi New Yorkiin ja päätimme yhdistää matkaan myös vierailun Kanadaan, jossa yhteinen kaverimme oli vaihdossa Torontossa. Vaikka olin vasta hetki sitten täyttänyt 21, en jaksanut bailata yhtään vaan söimme – ja paljon söimmekin. Matkustimme yöbussilla Kanadaan (ja takaisin) ja se oli melkoinen elämys. Kevättalvella Niagaran putous oli melkoinen pettymys ja sitä ympäröivä kaupunki Twin Peaks-henkinen kummituskylä. Toronto oli positiivinen yllätys ja kaksi suurkaupunkia sopi yhteen reissuun oikein hyvin. Parhaiten on jäänyt mieleen pitkät illalliset, etenkin eräs herkullinen italialainen joka tuntui olevan tavan turisteilta piilotettu (me löysimme sen Not For Tourists Guide to New York City– kirjasta). Pitkät keskustelut, kävelyt, kanadalainen Alko josta pystyi tilaamaan viiniä kotiinkuljetuksella ja torontolaisen yliopiston kampuksella yllättävän hyödyllisiksi osoittautuneet espanjantaidot, kun piti puhua ulkopuoliset sisään college-bileisiin. (Ja jälleen kerran reissussa ilman digikameraa, kuvat siis Pixabayn.)

3. ETELÄ-AFRIKKA ISÄN KANSSA

Kapkaupunkin, Hyväntoivonniemen ja ylipäänsä uuden mantereen kokeminen oli mun isälleni iso haave, ja kun sitten se toteutui kevättalvella 2009 en olisi arvannut, että vuoden päästä isääni ei enää ole. Myytyäni elämäni ensimmäisen ja todennäköisesti myös viimeisen omistusasunnon sain sen verran voittoa, että pystyin viemään molemmat vanhempani matkoille ja isäni halusin viedä Etelä-Afrikkaan. Reilu viikon matka olikin täydellinen reissu: kiersimme Kapkaupunkia, kävimme Hyväntoivonniemellä ja katsomassa merellä hylkeitä sekä pingviinejä, vietimme päivän kiertäen Stellenboschin viinitiloja ja söimme hyvin. Vaikka meitä oli etukäteen peloteltu turvattomuudella, meillä ei ollut mitään ongelmia koko matkalla, vaikka luonnollisesti alueen järkyttävät erot toimeentulossa ja ihmisten välillä olivatkin shokki. Tämä matka oli kuitenkin juuri se, mitä haluan muistella kun ajattelen isääni enkä siitä puolen vuoden päästä alkanutta surullisesti päättynyttä sairastelua.

4. PERHEMATKA PORTUGALIIN

Kaikista upeista matkoista tämä vajaa kolmen viikon kierros Portugalissa on ehkä elämäni onnellisin loma. Olimme liikkeellä koko perheen voimin; minä, pojat ja mummi sekä myös Käytännön Mies liittyi viikoksi mukaan (ja kävi siinä välissä autolla työhaastattelussa Gibraltarilla, jonka seurauksena olemme täällä nyt!). Etelä-Portugali ja sen ihanat rannat, ihanat AirBnB-majoitukset ja perheen kanssa vietetty rauhallinen aika loppusyksyn auringossa hellivät mieltä. Matkaan saatiin mahtumaan vuorokauden miniloma luksushotellissa, pari päivää Lissabonissa ja tietenkin hyvää (ja myös huonoa) ruokaa. Jonkinlainen onnellisuusmaksimi taisi tulla koettua tällä matkalla.

5. PIKAVISIITTI BRIGHTONISSA

Joskus matkat tulevat juuri tarpeeseen. Sellainen matka oli viime syksyn neljän yön pakomatka ystävien nurkkiin Brightoniin. Uusi, juuri sopivan kokoinen matkakohde, ihanat paikallisoppaat ja toisaalta mahdollisuus myös viettää yksin kolme tuntia kirjakauppaa kierrellen. Paljon, paljon hyvää ruokaa, muutama lasi viiniä, vähän töitä ja yhtenäisiä yöunia aina aamuyhdeksään. Tällaisia reissuja toivon paljon lisää tulevaisuudessa!

Olen aina pitänyt itseäni ”yksinmatkustajana”, sillä viihdyn kovin hyvin omassa ylhäisessä seurassani ja nautin omaan tahtiin kulkemisesta. Kuitenkin näitä suosikkimuistoja katsoessa tulee mieleen, että parasta matkoilla on ollut oikea seura, hyvän ruoan syöminen hyvässä seurassa sekä sopiva määrä pieniä sattumuksia, joille voi jälkikäteen nauraa. Ehkä siis jatkossa suunnittelen enemmän seikkailuja ystävien ja perheen kanssa sen sijaan että lähtisin erakkona Yksinäisille Vuorille. Olkoot vuosi 2018 täynnä mahtavia matkamuistoja!