MADRID MINIBUDJETILLA

Me siis kävimme Madridissa kesäkuussa. Ei ehkä juuri se ajankohta, jota suosittelisin (edellinen visiitti lokakuun lopussa oli sen sijaan täydellinen, mitä tuli niin säähän kuin pienempiin turistimassoihin), mutta silti viiden päivän loma Espanjan pääkaupungissa oli kertakaikkisen kiva. Tällä kertaa liikkeellä oltiin aika pienellä budjetilla, joskin isoimmat menoerät oli maksettu jo keväällä etukäteen. Saavuimme paikalla junalla Málagasta; kesto n.2,5 tuntia nopealla AVE-junalla, hinta näin high seasonin kunniaksi noin 120€ per naama. Kyllä, lentäen olisi päässyt suunnilleen samaan hintaan mutta siinäkin on säätönsä, ja sitten se ympäristö. Yleisesti ottaen juna-asemien lastauslaitureiden lievää kaoottisuutta lukuunottamatta Espanjassa on todella mukavaa matkustaa junalla. Meillä oli ns. karvahattuluokan liput, mutta jostain syystä vaunut olivat ykkösluokkaa. Emme valittaneet.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kuten viimeksikin, majoituimme vähän vahingossa taas Lavapiés-alueelle. Se on vähän rähjäinen, monikulttuurinen ja mäkinen mutta aivan ihana. Olen todella herkkäuninen ja ihan parasta mahdollista lepoa ei noilla nurkilla välttämättä saa, vaikka meilläkin oli lähellä vain vietnamilainen ravintola, mutta sijainti itsessään on niin hyvä kätevien kävelyetäisyyksien, hintatasonsa sekä tunnelmansa osalta joten mieluummin vähän väsyneenä tällä alueella. Eipä sinne Madridiin menty nukkumaan. Valitsimme jälleen AirBnB:n, koska tiesin, että tekisin paljon töitä kämpällä ja säästösyistä halusimme mahdollisuuden kokata itse tarvittaessa. Asunnossa oli kaksi makuuhuonetta isoilla sängyillä, pieni olohuone, keittiö, kylpyhuone/wc ja kolme parveketta. Kaikki perusmukavuudet löytyi, myös elintärkeäksi osoittautunut tuuletin, ja hintaa oli palvelu- ja siivousmaksuineen nään sesongin huipulla noin 480 euroa. Halvemmalla olisi voinut päästä jopa hotellissa, mutta itse pidin tärkeänä että meillä oli matkaseuralaisen eli äitini kanssa vähän elintilaa. Kokkailut kyllä jäivät; kuumuuden takia tärkeintä oli jääpalat ja pullo tinto de veranoa kylmässä, lähellä sijaitsevasta Carrefourin marketista haimme hummusta ja pitaleipää, naapurin intialisista takeaway-deleistä samosoja ja sen lisäksi muutaman kerran pizzaa erinomaisesta, hyvin suositusta ja oikein autenttisesta italialaisesta, Fratelli d’Italiasta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Yleensähän ruoka on mulla jos nyt ei aivan matkan tarkoitus niin vähintään yksi merkittävimpiä tekijöitä. Tällä kertaa mentiin aika edullisesti; aamupalat syötiin ulkona, koska se on yksinkertaisesti edullista. Yleensä kahvit ja churrot tai leivät tomaatilla ja oliiviöljyllä olivat kahdelta kuutisen euroa. Majapaikan vierestä löytyi Restaurante Peyma ja vähän lähempää, La Latinan kaupunginosasta, Pan Adoré, joista molemmat olivat suositeltavia ja edullisia aamiaispaikkoja. Ravintoloista kävimme siinä edellisellä reissulla tutuksi tulleessa La Musa de Esproncedassa syömässä rapean makeat munakoisot ja erään lukijan vinkistä törsäsimme Juana La Loca-ravintolaan, joka oli arvokkaampi mutta kyllä joka pennin arvoinen. Vähän enemmän fine diningia, espanjalaisia klassikoita ajateltuna uusiksi, mutta ah, juustoa ja vahvoja makuja, ei voi kuin suositella. Äidiltäni erityissuositus gorgonzolagnoccheille, jotka olivat kuulemma tasoa ”viimeinen ateria jonka jälkeen ei harmittaisi niin paljoa kuolla”. Varatkaa muuten pöytä etukäteen, meillä kävi ihmeellinen munkki ja saatiin ainoa vapaa mutta muuten suosittuun paikkaan ei noin vain marssita sisään.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Edullinen lounas tuli syötyä myös sympaattisessa, äidin ja tyttären pyörittämässä La Libre-kahvilassa aivan Reina Sofian museon kulmilla. Tämän lisäksi lämmin suositus myös muillekin kauppahalleille kuin vain iänikuiselle San Miguelille; meidän naapurissamme oli Mercado de San Fernando, joka oli melko paljon vähemmän fancy kuin Mercado de San Miguel, mutta paikallisten suosiossa mikä on hyvä merkki. Sen lisäksi ohitimme Mercado de la Cebadan, jossa näytti olevan useammassa kerroksessa ruokaa ja raaka-aineita tarjolla.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

No se siitä ruoasta. Vähemmän tuli syötyä ulkona kuin normaalilla lomamatkalla, mutta onneksi oli niin kuuma että yksi ateria päivässä riitti loistavasti. Madrid on siitä ihana, että sen saa kävellen haltuun aika helposti. Julkinen liikenne (suosin kattavaa metroverkkoa) on kohtuuhintainen, mutta joka paikkaan pääsee myös kävellen. Kuumuuden takia me päädyttiin ei-niin-edulliseen turistiratkaisuun ja otettiin kahden päivän liput (26€, yksi päivä 22€) sellaiseen perinteiseen kaksikerroksiseen turistibussiin, joka ajeli kahta eri reittiä ympäri Madridia. Näissä ”äärioloissa” se oli ihan okei, joskin bussin jumittaessa liikenteessä myös sillä kattopaikoilla paahtui, mutta noin yleensä sanoisin että samat jutut näkee liikkumalla julkisilla tai vain jalan. Tämä oli kuitenkin kätevä ratkaisu tilanteessa, jossa kilometrien kävelysessiot eivät olleet vaihtoehto. Pradon museossa kävimme ilmaistunneilla, jotka ovat joka aina kaksi viimeistä aukiolotuntia eli arkisin 18-20. Pitkä jono muodostui paikan päälle jo puoli kuuden aikaan, mutta sisäänotto tapahtui ripeästi ja vaikka museo oli tupaten täynnä muita budjettimatkailijoita niin hyvin mahtui kulkemaan ja kiertelemään. Ilmaiseksi saapuvilla ei ole kuitenkaan pääsyä kaikkiin näyttelyihin. Reina Sofiaan maksoimme kiltisti, koska halusimme nähdä kaiken ja omalla aikataululla.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Meidän visiittimme osui Madridin Pride-viikon aloitukseen, joten siellä riitti sateenkaaria ja kiinnostavia tapahtumia. Välttelimme shoppailukatu Gran Víaa, mutta El Corte Ingles-tavaratalon kattoterassilla kävimme kääntymässä ja nauttimassa maistiaispähkinöistä. Koko reissun hinta kahdelta hengeltä viideltä päivältä matkoineen ja majoituksineen oli noin 1100 euroa (ei siis sisällä lentoja Helsingistä Málagaan), joten tässäkin lomabudjetissa olisi ollut kiristämisen varaa. Lähes kaikissa museoissa on ilmaistunnit, ja toisaalta Madrid on sellainen kulttuurikaupunki jossa riittää tapahtumia joka päivälle, jo pelkästä katutaiteesta saa paljon irti. Nyt tuli sellainen fiilis, että olisi pitänyt vielä vähän pihistellä, mutta pääasia oli että matka oli ihana, ja vaikka kuinka ajattelin että nyt se olisi viimeinen vierailu Madridissa niin njääh, luulen että pitää mennä vielä uudestaan…

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

TÄÄLLÄ TAHDON KUOLLA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ensimmäiset päivät Espanjassa vietimme vajaan sadan kilometrin päässä vanhoilta kotikulmilta, eikä se oikein tuntunut miltään. Mercadonassa tuli toki vähän nostalginen olo, se haju ja kalatiski ja aah appelsiinimehukone, joskin senkin viehätystä on vähentänyt se että niitä löytyy nykyään joka toisesta suomalaisesta supermarketista. Mutta ottaen huomioon miten vaikeaa Espanjasta oli lähteä, miten yhtään itselleni tyypillisesti liioittelematta itkin monta tuntia päivässä kuukauden ajan, niin olin todella iloinen että en ollut minkään suuren tunnemyrskyn vallassa vaan lähinnä leppoisalla lomatuulella. Mutta sitten kun ensimmäisenä viikonloppuna menin ystäväperheen uuteen kotiin aivan La Línean lähelle ja näin heidän takapihaltaan avautuvan Välimeren, ja tietenkin Gibraltarinvuoren, rahtilaivat, Marokon vastarannalla ja ne tutut äänet öisen tähtitaivaan alla, lokit ja laivojen sumutorvet ja espanjalaisista häistä rannalta kantautuvan bachatan ja puheen ja sitten se iski…

minä haluan kuolla täällä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tämähän nyt kuulostaa paitsi hieman teatraaliselta niin ei vielä 33-vuotiaana niin ajankohtaiselta, vaikka kukapa meistä ei joskus olisi kuvitellut tulevia hautajaisiaan. Ja jos nyt haluaa vitsailla aiheesta, niin La Líneassa on Manner-Espanjan lyhyin eliniänodote, naapurikaupungin Los Barriosin kanssa ainoina alle 80 vuoden ennusteella, joten jos nyt puhun kuolemasta niin La Líneassa se koittaa kyllä nopeammin kuin muualla. Mutta tunne oli enemmän sellainen että haluan tulla takaisin ja olla täällä vanha mummo joskus ja elää vielä tätä elämää ja niin kuin jotkut norsut kai vetäytyvät yksinäisyyteen kuolemaan, niin sitten joskus toivon että kuolen La Líneassa. Mielellään siis vanhana, nukkuvana ja vatsa täynnä tapaksia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

No siis ei enempää siitä kuolemisesta. Jos kuitenkin monta vuotta, tänätalvena tarkalleen neljä, olen ollut sellaisessa viha-rakkaussuhteessa Andalusian kanssa, niin kyllä se expatvuoden loppupuolella kääntyi ehdottomasti rakkaudeksi. Ei ehdottomaksi, mutta sellaiseksi että niiden ärsyttävienkin puolien kanssa oppi elämään. Ja nyt kun olemme olleet La Líneassa, pari kertaa poikien kanssa ja vähän yksin, tunne on ollut hyvin voimakas: mulla on myös täällä koti. Oma kylä suorastaan, mi pueblo, vaikka tuntuu sekin hieman dramaattiselta ja omistuksenhaluiselta ilmaisulta. Ihmiset ovat olleet juuri niin ystävällisiä kuin muistin ja vastaanotto on ollut liikuttava. Kaikki tuntuu hyvin tutulta, turvalliselta, olen noudattanut vanhoja rutiineita kahvihetkiä ja iltakävelyitä myöten ja se on ollut aivan mannaa sielulle.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ja kun 10 päivän päästä palaamme Suomeen se on ihan okei. Suomessa ei ole mitään vikaa (tai tietenkin on, mutta ei mennä nyt siihen). Lapset ovat olleet onnellisia täällä, mutta eivät vaihtaisi enää asuinpaikkaa. On selvää, että La Línea on ennen kaikkea, kaikessa köyhyydessään ja kurjuudessaankin, mun intohimoni. Ja kun ennen halusin nähdä koko maailman, niin nyt suunnittelen matkoja vain tänne Etelä-Espanjaan. Ja mietin, millaista kaksoiselämää voisi elää, kuinka moneksi viikoksi tai ehkä jopa kuukaudeksi vuodessa voisin karata La Líneaan valittamaan hyttysistä, metelistä, kaoottisuudesta ja kaikesta siitä, mitä taidan jollain masokistisella tavalla vähän rakastaa. Joten sitten joskus, kun lapset ovat riittävän isoja niin sitten minä palaan ja ehkä pysynkin täällä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

LASTEN MATKAPAHOINVOINTI

Niin kuin edellisessä postauksessa mainitsin, ei olle kauheasti liikuttu kesätalon porttien ulkopuolelle, mitä nyt silloin tällöin sinne pokejahtiin. Eilen muistin kyllä miksi. Esimerkiksi siksi, että lapseni ovat erittäin matkapahoinvoivaa sorttia. Jos joskus aina tulee sosiaaliseen mediaan laitettua vähän silotellumpaa kuvaa arjensa – eihän siellä nyt kuulu se joko saa pelaa-nurina tai näy se kuinka lapset pyyhkivät räkänsä muhun ja kaikki muu sellainen, mihin sitä ihminen siedättyy kun on kerran päättänyt perustaa perheen – niin eiliseltä olisi saanut hyvää materiaalia siihen ”riipaisevan rehelliseen osioon”. Esimerkiksi sellaista, että kaikki kolme poikaa oksentavat moottoritien pientareelle kalsareissaan samalla kun yritämme lasten isän kanssa yhden babywipes-paketin (älkää I K I N Ä matkustako mihinkään ilman kosteuspyyhkeitä!) voimin putsata takapenkkiä triplalaatoista.

Ohi kaahanneille rekkamiehille ja golf-turisteille tämä performanssi toki oli varmasti erittäin viihdyttävä ja kyllä se itsekin vähän huvitti, tai no ei kyllä huvittanut, sen jälkeen kun oli ajettu kaikki ikkunat auki vielä 50 kilometriä motarilla ensimmäisen tavaratalon pihaan, josta kävin ostamassa uusia vaatekertoja ja kenkiä pilalle oksennettujen tilalle.  Mutta lasten puolesta se tuntuu kamalalta. Erityisen kamalalta se tuntuu, koska autoilu on välillä pakollista (tosin tämän episodin jälkeen varmasti mietimme todella hartaasti mitkä retket ovat sen auton sisäpesun ja jälkikasvun yleisen surkeuden arvoisia) ja siksi, että tämä lienee ihan minulta peritty ongelma. En ole sitä sorttia, joka voi lukea tai katsoa autossa mitään, somettamisestakin tulee aika nopeasti heikko olo, ja varsinkin raskausaikana oksensin ihan lyhyilläkin ajomatkoilla. Ja nyt koko kolmikko kärsii samasta vaivasta.

Instagramin puolella sain jo neuvoja siihen, miten pahinta pahoinvointia voi ehkäistä. Omat vinkkini koskevatkin vain meidän lapsia eivätkä nekään aina toimi, joten poikkeuksellisesti otan mielelläni vastaan muiden kokemuksia tehokkaista tempuista! Meillä ajomatkoihin varaudutaan näin:

  • Pahoinvointilääke. Se saattaa olla melkoinen plasebo, mutta lapset saavat aina puoli tuntia ennen lähtöä Biodramina-tabletin (olemme ostaneet nämä siis aina Espanjan apteekista, missä noin 10 tabletin paketti maksaa nelisen euroa). Vaikuttava aine on englanniksi dimenhydrinate, joka vissiin suomeksi on difenhydramiini, josta en uskaltanut kauheasti googlettaa koska haluan nyt vaan luottaa näihin etelän farmaseutteihin. Eilen lääke otettiin vähän liian myöhään, ja juuri syödyn aamupalan päälle – big mistake.
  • Syöminen, mutta ei siellä autossa. Autossa syömisestä, ja valitettavasti myös juomisesta, seuraa yleensä pahempi olo, mutta etukäteen hoidettu suht tukeva ateria auttaa aina. Kuten yksi seuraajakin vinkkasi, maitotuotteita kannattaa välttää. Arvatkaa, syötiinkö meillä eilen juuri mansikkajogurtit ennen lähtöä…
  • Viileys. Jälleen kerran yksi asia, missä meidän Espanjan auto eli suurperheelle hieman pieni Skofa Fabia ei ole parhaimmillaan: ei ole ilmastointia. Eikä tilaa. Takapenkillä on tukalaa vähemmästäkin, ja mitä lämpimämpi on, sitä pahempi olo luonnollisesti tulee.

Yleisesti ottaen kaikki kikat, mitä on kokeiltu ja mitkä ovat yhtään oireita auttaneet, ovat olleet melko maalaisjärjellä pääteltäviä; ajelua iltaisin ja pimeällä, jos on pakko syödä niin hedelmiä. Sitten monet neuvot ovat enemmän sellaisia, joilla yritetään minimoida vahingot: takapenkille valmiiksi muovipussit ja pyyhkeet. Eilen yksi aloitti ja kun se oksennuksen haju levisi autoon, niin kaksi muuta huusivat kuorossa että ”nyt mekin yrjötään!”. Oltiin tietenkin aamun kiiressä jätetty ne perinteiset oksennuspussit pakkaamatta, enkä ollut ottanut edes vaihtovaatteita. Hyvä minä! Lapsilla matkapahoinvointi on välillä sen verran rajua, että ovat oksentaneet lentokoneessakin, bussimatkoilla varataan aina etupenkit – junassa kukaan ei ole vielä valittanut oloaan!

Tämä on myös yksi monista syistä sille, että en ole vieläkään hankkinut ajokorttia tai autoa, ja olen aina pyrkinyt etsimään kodin alueelta, jossa on hyvät ja nopeat liikenneyhteydet joka paikkaan – vaikka sitten mieluummin asumaan ahtaammin. Autottomuuteen liittyy toki paljon periaatteita, ja uskon, että jos lapset matkustaisivat säännöllisesti autossa ja tottuisivat siihen enemmän niin tämäkin ongelma ehkä helpottuisi. Kaikilla pahoinvointi on alkanut noin 3-vuotiaana, eikä vielä suurta helpotusta näy edes esikoisella. Onneksi esimerkiksi mökkimatka on vain reilu vartin autolla ja vähän veneilyä päälle, eli mistään ei jäädä paitsi vaikka välttelenkin näitä automatkoja, mutta Espanjassa olisi ihanaa kierrellä enemmän. Jos on jotain tosi hyviä neuvoja tämän asian suhteen niin kuulen ne mielelläni! En nimittäin ihan heti uudestaan haluaisi toistaa eilistä esitystä paikallisille tielläliikkujille…

AJATUKSIA ALTAAN REUNALTA

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kummallinen kesä. Viimeinen tällainen. Sellainen, josta ei ole juuri mitään sanottavaa mutta on ollut paljon ajateltavaa. Emme ole juuri muuta tehneet kuin maanneet altaalla. Olemme yli puolivälin kuuden viikon lomasta mutta lapset eivät ole käyneet kertaakaan rannalla. Monena päivänä emme ole poistuneet kesäkodin porttien ulkopuolelle lainkaan. Emme tehneet reissuja, ei kai ruokakauppaa lasketa. Lasten päivät ovat olleet uimista, pelaamista, riitelemistä, piirtämistä, jäätelöä ja ranskanperunoita, piilosta, kirjojen lukemista ja kuuntelemista, ja sama alusta uudestaan.

Ja omat päiväni ovat olleet saamattomia, sekavia, muutamaa matkaa lukuunottamatta pysähtyneitä. Monen viikon lyhyiden, alle kuusituntisten yöunien jälkeen sain viime yönä vihdoin nukuttua kymmenen tuntia, ja se vähän toi takaisin terää. Mutta ei paljoa. Olen silti tämänkin päivän yrittänyt saada jotain aikaiseksi saamatta, käynyt pienellä kävelyllä lasten kanssa metsästämässä pokemoneja, syönyt pelkkää paahtoleipää ja maannut uima-altaan reunalla äänikirjaa kuunnellen samalla kun pihalla viihtyvät kulkukissat ovat torkkuneet kymmenen metrin päässä. Tähän lomaan on mahtunut monta tällaista päivää.

Olen antanut itselleni luvan tähän lepoon. Ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen olen voinut vierittää täyden vastuun lapsista jollekin toiselle, ja olen yksipuolisesti vapauttanut itseni melkein kaikista kotitöistäkin. Töitä olen tehnyt, tietäen niiden loppuvan jo ensi kuussa, mutta sitäkin on hidastanut helteessä ylikuumeneva kone ja hitaat internetyhteydet. Joinain päivinä olen reipastunut ja kävellyt vajaan kilometrin kahville ja vohvelille, tuoreilla mansikoilla ja kermavaahdolla, mutta monena päivänä kulkenut vain unisena keittiönpöydän, uima-altaan ja oman makuuhuoneeni väliä. Jos jotain, niin palaan Suomeen levänneenä, tylsistyneenä ja ruskeana. Tyytyväisenä siihen, että kuuden viikon ajan olemme olleet tällä kokoonpanolla, viisihenkisenä perheenä, viimeistä kertaa.

Vaikka tuntuukin, että kesä on mennyt siihen että yritän nukkua tai nukun, niin jotain tuntuu tapahtuvan koko ajan. Rakastan yhä Espanjaa ja olen yhä varmempi siitä, että jollain tapaa tänne täytyy palata. Lapset ikävöivät Suomea mutta osaavat äitiään paremmin taidon nauttia hetkestä ja keskittyä nykyisyyteen. He tuoksuvat kloorilta, aurinkorasvalta ja sormiin sulaneelta suklaajäätelöltä ja ovat rytmittömiä riiviöitä. Onneksi Suomessa ehdimme kaksi viikkoa siirtää sisäisiä kelloja, opetella syömään ravintoympyrän oppien mukaan ja nähdä kaikki ne kaverit, joita olemme kaivanneet. Siihen asti kuuntelen taas uuden äänikirjan (niistä varmasti lisää myöhemmin), ja ensi viikolla menen useammaksi yöksi yksin Gibraltarille kirjoittamaan, tekemään töitä ja ihailemaan auringonnousuja tai -laskuja, riippuen kumman aikaan olen hereillä. Mikä kummallinen kesä omassa kuplassa.