OLEN YLIKULUTTANUT

Maailmalla tuli uusiutuvien luonnonvarojen raja tältä vuodelta vastaan eilen – ja jos kaikki bailais viimeistä päivää niin kuin suomalaiset niin se olisi tapahtunut jo huhtikuussa. Mutta ei mennä siihen. Tämä on sellainen asia, josta on ihan kauhean vaikea puhua syyllistämättä, syyllistymättä, tai kuulostamatta tekopyhältä, toivottomalta, milloin miltäkin. Ja se ei nyt ole missään nimessä tarkoitus. Ei paheksua muiden valintoja vaan ihan puhtaasti pohtia omaa toimintaa.

Tämähän ei ole mikään altruistinen ajatus vaan perustuu myös siihen, että syksyllä työtilanne muuttuu sen verran, että budjettia pitää puristaa pienemmäksi. Ja siihen on varaa, sillä vaikka me monessa asiassa elellään maltillisesti – asutaan tiiviisti, joskus jopa ahtaasti, ei autoilla, ei syödä lihaa, Espanjan-matkoja lukuunottamatta himmaillaan lähinnä Herttoniemessä – niin on paljon sellaista missä mun pitäisi olla parempi.

Olen lukenut kesällä Ekovuosi Manhattanilla kirjaa, jonka sain ystävältäni, ilmastoguru Hetalta aikoinaan. Ajattelin jättää sen kokonaan lukematta, mutta nyt olen puolivälissä ja ehtinyt kokea jo ärsyttävän valaistuksen.  Kaikki asiat resonoivat! Minä ajattelen juuri näin kuin kirjailija (joka päättää yrittää elää vuoden New Yorkissa ilman hiilijalanjälkeä, onnea vaan, en vielä tiedä mikä on kokeilun lopputulos), mutta miksi en elä näin! Miksi teen paljon töitä vain jotta voin ostaa turhaa tavaraa, joka ei tee onnelliseksi, paitsi korkeintaan ihan hetkeksi, ja joka vain ahdistaa lopulta, ja kaikki se on pois siitä mikä aina lopulta tekee mut kaikista onnellisimmaksi, eli ajasta perheen ja ystävien kanssa.

Eli nyt alkaa ekovuosi Itä-Helsingissä. En pyri nollaamaan olemassaoloani totaalisesti, olen siihen liian laiska ihan rehellisesti sanoen, mutta opettelemaan uusia tapoja olla, kuluttaa ja elää. Helpoin tapa aloittaa on lopettaa shoppailu. Vaikkei tässä blogissa mitään asukuvia juuri esitelläkään, niin mä olen ihan hirveä harakka mitä tulee vaatteisiin, koruihin ja hiuspantoihin. Ja laukkuihin ja lenkkareihin. Pidin yhden vuoden ostolakkoa ja silti lipsahtelin tuon tuosta. Joten henkisesti olen varautunut taas lipsumaan, mutta oikeasti kyse ei ole vain vuoden ostolakosta vaan jostain syvällisemmästä muutoksesta omassa ostokäyttäytymisessä. Tai omassa käyttäytymisessä. Tämä kirkastui viimeistään Madridissa, missä ostoskatu Gran Vían viisikerroksinen Primark-halpamyymälä oli kuin helvetin esikartano, jossa ihmiset parveilivat lyhyen elinkaaren kokevien alihinnoiteltujen rytkyjen keskellä maaninen ostoskiima päällä, ja löysin itsekin ikuisuuden kestävästä kassajonosta hypistellen onnellisena alelöytöjäni, joita en oikeasti edes tarvitse.

Yritän selvittää myös miten muuten saisimme elämäämme ekologisemmaksi. Kierrätämme ja esimerkiksi käytän rikkinäisiä kännyköitäkin siihen asti, että sormet ovat verillä rikkinäisestä näytöstä irtoavien lasinpalasten takia ja puhelin soittelee itsekseen aamukuudelta entisille deiteille (tositarina, valitettavasti), mutta sitten… Kuinka luopua lempisiivoustarvikkeestani eli Lidlin wipeseista, jotka ovat kertakäyttöisiä ja täynnä kamalia myrkkyjä (mutta ah niin käteviä ja niistä tulee sellainen todella puhdistettu olo)? Entä lapset, uuden koulunrepun nyt olen ainakin ekaluokkalaiselle luvannut koska se kuuluu asiaan, mutta kun niille tarvitsee uuden kenkäparin joka neljäs kuukausi? Entä se, että en ehkä kestä tätä ekaa talvea Suomessa sitten vuoden 2014 pääsemättä taas hetkeksi pakoon pimeyttä ja hiljaisuutta?

Mutta toivon, että vähän ajan päästä mulla on vähemmän laskuja ja luottokorttivelkaa, järjestelmällisempi koti ja vaatekaappi, mieli joka ei pakene verkkokauppoihin ja enemmän aikaa touhuta poikien kanssa. Kuopus täytti juuri viisi, ja huomasin, ettei hän tarvitse mua enää ollenkaan! Tai tarvitsee toki, mutta vähän tuntuu siltä että työt on tehty kun päivän aikana kolmikkoa ei näe kuin ohimennen ruokapöydässä. Ja jos he sitten joskus kaipaavat mun seuraa, niin haluan olla saatavilla, en tekemässä duunia jotta saisin ostettua meille jotain. Uusia hankintoja tulee jonkin verran, koska meiltä puuttuu vielä joitain huonekaluja (onko sulla valkoista kirjahyllyä, tyyliin Ikean Expedit, koulupöytää tai kivaa kahden hengen sohvaa?), mutta mitään en haluaisi ostaa uutena. Kerron sitten, kuinka kävi.

KESÄN ASUMISKUVIOT

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Sain kesäloman alkupuolella jonkin verran viestejä, joissa kysyttiin että siis missä te nyt Espanjassa olettekaan. No ei La Líneassa, se tosiaan oli selvää. Koska meidän palattua Suomeen myös lasten isä muutti toiseen maahan (eli noin kahden kilometrin päähän vanhasta kodista, Gibraltarille), meillä ei enää ollut sitä entistä Espanjan-kotia käytössä. Kun varasin kuumehoureissani lentoliput Espanjaan, en juuri miettinyt missä asuisimme kuusi viikkoa mutta se nyt vaan tuntui hyvältä idealta. Näin jälkikäteen suosittelen suunnittelemaan hieman enemmän tällaisia pidempiä irtiottoja, vaikka sitten toisaalta, näin jälkikäteen tämäkin, voin sanoa kesän olleen kaikin tavoin yksi ihanimmista kesistä koskaan. Vaikka vietin sen pitkälti saman katon alla ex-miehenkin kanssa.

Kesäksi vuokrasimme ystävämme vanhempien talon San Pedrosta, joka sijaitsee Marbellan lähellä, puolivälissä matkalla La Líneasta Málagaan. Paikka oli pojille valmiiksi tuttu, sillä olemme vierailleet siellä silloin tällöin, ja saimme vuokran varsin kohtuulliseen hintaan. Todettakoon nyt kuitenkin, että kun 1,5 kuukautta maksaa vuokraa kolmesta eri kodista, joutuu silti vähän vararikkoon, mutta olihan se myös sen arvoista. Loma, jonka vietimme puoliksi perheenä ja puoliksi niin, että minä huitelin joko exän kodissa Gibraltarilla tai siellä Madridissa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Talossa oli iso keittiö, ruokailutila, kaksi kylpyhuone-wc:tä, kolme makuuhuonetta, olohuone ja musiikkihuone, jonka yhteydessä tila katsoa televisiota. Eihän me kauheasti sisällä edes vietetty aikaa, paitsi pojat toki pelasivat kaikki kiintiöt täyteen kesällä, sattuneesta syystä emme suuresti retkeilleet, edes La Líneaan. Tilaa oli tarpeeksi, jotta kaikki saivat omaa rauhaa (toisin sanoen, me eronneet pystyimme halutessamme hengailemaan eri puolella tonttia ja sain nukkua päiväunia hiljaisuudessa), ja parasta oli tietenkin suoraan ulko-ovelta avautunut uima-allas. Vaikka vietinkin laiskan kesän, oli pyykinpesu suorastaan taivaallinen askare, kun kaikki kuivui alle puolessa tunnissa auringon paisteessa. Toisaalta meillä oli myös katettu terassi, jolla oli leppoisaa tehdä töitä ja samalla toisella silmällä vahtia altaassa sekoilevia lapsia – heillä kaikilla ylsi jalat pohjaan altaassa, ja pieninkin oppi uimaan kesän aikana.

Gibraltarilla taas vastassa oli päinvastainen todellisuus, sillä kuten olen aiemmin kertonut, alueen hintataso on suorastaan absurdi. Ex-puoliso maksaa keskiverto laivahytin kokoisesta asunnosta kuluineen yli 900 euroa kuussa, joskin sijainti oli täydellisen keskeinen ja siitäkin huolimatta hyvin rauhallinen, Gibraltar kun hiljenee yleensä kauppojen sulkeuduttua ja risteilylaivojen ja päiväturistien jatkettua matkaa, ja öisin sain kuunnella vain lokkeja, kirkonkelloja ja rahtilaivojen sumutorvia. Arvostin kovasti vähäistä pinta-alaa kun oli aika siivota, ja toisaalta asunnossa oli kaikki tarpeellinen. Etenkin tuolla ilmanalassa kodin merkitys on vähäisempi kuin Suomessa, kun ulkoilmaelämästä voi nauttia ympäri vuoden eikä kodit ole samalla tavalla elämän keskuksia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Vaikka makselen tätä kesälomaa takaisin varmaan vielä ensi juhannuksenakin, se oli hyvä kesä. Viimeinen tällainen – ehkä ensi vuonna emme ole suuruudenhulluja vaan jätän suosiolla lapset exän huomaan hänen lomakseen ja lähden omille matkoilleni. Olen iloinen kuitenkin, että vietimme kesän aika sopuisasti perheenä, lapset eivät huomanneet suurta eroa entiseen, paitsi emme ole koskaan tainneet lomailla yhtäjaksoisesti näin pitkään porukalla (toki tein koko kesän töitä, mutta ehdin myös riehua uima-altaassa, etsiä kiviä rannalla ja viedä pojat pari kertaa San Pedron keskustaan vohvelille). San Pedro itsessään on todella kiva kaupunki, ei kovin iso, mutta siellä on paljon kelvollisia ravintoloita ja sieltä lähtee esimerkiksi se surullisenkuuluisa vuoristotie Rondaan.

Kuuden viikon loma oli luksusta. En ole koskaan asunut niin leveästi kuin tänä kesänä, jolloin sain kulkea puutarhassa (lähinnä tarkastamassa ovatko pihan vallanneet kulkukissat kuolleita vai koomassa kuumuudesta) flipflopeissa, iltaisin katsoa auringonlaskuja ja lukea kirjoja, leikkiä että me eläisimme normaalisti näin. Eikä tuntunut kauhean pahalta palata pikkaisen pienempään kolmioon Itä-Helsinkiinkään; täällä odottivat poikien ystävät, Espanjan ilmaa lämpimämpi helle, lempeä merivesi (kahlasin pidemmälle Itämeressä kuin Välimeressä!) ja valokuvat, joita editoidessa voi aina muistella kesää 2019, josta ehtii saada vielä lisää muistoja Suomessa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

EN EHKÄ ENÄÄ HALUA LENTÄÄ

Olen kirjoittanut lentämisestä monta kertaa aiemminkin – niin ilmastoahdistuksesta kuin ihan käytännön kommentteja – mutta nyt en aio mennä niihin ympäristökysymyksiin. Ainakaan paljoa. Olen koko eilisen toipunut yölennosta, jolla pääsimme perille Helsinkiin auvoisan Espanjan kesän jälkeen. Olen varsin pihi mitä lentoihin tulee, etsin mielelläni ne halvimmat vaihtoehdot, mutta mietin kyllä oliko se parin satasen säästö nyt aivan tämän arvoista kun saavuin samoilla silmillä Suomeen, sitten aamuseitsemältä säädimme itseämme kotiin julkisilla (raidevika junissa, ja siihen päälle Pasilan kaikki rakennustyöt, eli matka vei lopulta yli 2 tuntia, ja tietenkään kukaan lapsista ei siinä vaiheessa jaksanut enää kantaa kassejaan eikä oikein itseäänkään).

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Lennot itsessään sujuivat taas aivan tosi moitteettomasti. Lapset nukahtivat ennen nousua ja heräsivät siinä vaiheessa kun laskeuduttiin Helsinki-Vantaalle. Paitsi keskimmäinen, joka kesken 4,5 tunnin lentoa heräsi ja alkoi huudella kaikkea harhaista kuten esimerkiksi että hän asuu ravunkuoressa tai seinäkellossa, mutta onneksi muut matkustajat eivät sitä siinä hurinassa kuulleet. Matkustaminen sinällään on meillä jo aika rentoa ja rutiinilla menevää, mutta lento lennolta olen alkanut inhota sitä enemmän.

Esimerkiksi ilmakuopat tuntuvat yhä pahemmilta. Kyllä tiedän, että tilastojen valossa kuolen todennäköisemmin kotiin kuin keskimmäisen pahimpaan pelkoon, pakkolaskuun, mutta se silti tuntuu riskiltä. Ja eihän se juna- tai automatkustus ole yhtään turvallisempaa, jälleen se taitaa tilastollisesti olla jopa vaarallisempaa, mutta jotenkin siinä tuntuu olevan enemmän omaa hallintaa. Tämähän ei ole mitenkään hyvin perusteltua päättelyä, mutta kerta kerralta se turbulenssi tuntuu ikävämmältä ja alan vaan miettiä että no onneksi kuollaan kaikki yhdessä. Mitään lentopelkoa mulla ei ikinä ole ollut, ja kun esimerkiksi lennolla Los Angelesista Mexico Cityyn salama osui koneeseen (ja näin tämän kaiken ikkunasta) niin sekin tuntui vaan seikkailulta.

Kesällä monet ystävät ovat myös valinneet matkustusmuodoiksi laivan, junan tai asuntoauton ja sitäkin on ollut kiva katsoa. Se näyttää seikkailulta! Lentokenttien ylihintainen vesi ja lentokoneen vessa on toki nekin sellaisia sukupolvikokemuksia, joita lapset voivat muistella sitten aikuisina kun kaikki reissaavat madonreikien läpi, mutta meillä ainakin toistaiseksi olisi myös mahdollisuus käyttää siirtymiin enemmän aikaa. Tällä hetkellä ongelmaksi muodostuu se, että lapset tarvitsevat vielä enemmän tavaraa kuin jaksavat kantaa ja maata pitkin Euroopan ylittäminen maksaa huomattavasti enemmän kuin lentäminen, vaikka interrail-kortilla saisinkin kuljettaa kaksi kolmesta lapsesta lähes ilmaiseksi mukana. Ja lentämisen säästäminen, etenkin kun etsii ne halvimmat mahdolliset lennot (yleensä lähtö tai saapuminen keskellä yötä) niin ajassa kuin rahassa katoaa helposti kenttäkuljetuksiin ja siihen, että yölennon jälkeinen päivä menee pöllyisenä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

On totta kai varmaa, että me lennetään vielä lähitulevaisuudessa. Varmasti enemmän kuin pitäisi. Mutta lasten kasvaessa alan nähdä maata pitkin liikkumisessa yhä enemmän myönteistä: kun näistä tulee mököttäviä varhaisteinejä, niiden on PAKKO kommunikoida vanhan äitinsä kanssa jos reissataan viikon verran halki mantereen Espanjan-vierailuille. Ja että samalla voidaan hoitaa monta väliin jäävää kohdetta Legolandeista viinitiloihin. Ja että maailma pelastuu ja mun mielenterveyskin, koska uskon että silti maan pinnalla jännittää vähemmän kuin useamman kilometrin korkeudessa. Ja ehkä siksi, että matkustamisesta tulisi taas vähän enemmän seikkailu ja vähemmän pakollinen velvollisuus.

KESÄLLÄ KUUNNELTUA

Kuten jo kerroinkin, on tämä kesä ollut hyvin laiskanpulskea kuten sen viettäjäkin. Lempiajankuluani on ollut istua uima-altaan reunalla, nyppiä säärikarvoja (ei koskaan ole ollut näin sileät jalat, sen kerron, todella meditatiivista touhua!) ja kuunnella äänikirjoja. Otettiin sekä Bookbeatin että Storytelin koejaksot enkä oikein osaa päättää kumman kanssa jatkaa. Perhetilit tarvitaan ehdottomasti (opin tämän, kun vielä lukutaidoton lapsi luuli kuuntelevansa Neropatin päiväkirjaa mutta kuuntelikin äidillään kesken olevaa Munametsää….) ja se olisi kiva ominaisuus, että kirjan kanssa on helppo hyppiä lukemisen ja kuuntelemisen välillä, molempia kuin harrastan. Vielä en ole siis aivan varma siitä, onko jatkossa meille Bookbeat vai Storytel – saa antaa suosituksia – mutta äänikirjakoukku on kova. Mutta kas tässä, arvio kesän lukukokemuksista.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

AINO VÄHÄPESOLA: Onnenkissa

Tämä oli jotenkin todella…hellyyttävä. Ja nyt siis kuulostan ihan tosi tädiltä kun sanon näin enkä halua yhtään olla holhoava tai alentuva, päin vastoin, Vähäpesola on luultavasti noin sata kertaa fiksumpi kuin minä, mutta tässä kirjassa oli myös sellaista sympaattista nuoruutta – arkipäiväiset ajatukset menee vaan vähän eri ratoja kun kelaa lähinnä mitä seuraavaksi syöttäisi lapsille että niille ei tule keripukkia eikä sokerihumalaa jne. Mutta siis oikeasti kirja oli oivaltava ja tarjosi paljon jopa mulle (pidän itseäni hyvin sivistyneenä mitä tulee feminismiin, vaikka sainkin kenkää rennosta feministiryhmässä Facebookissa, enkä sano mitään siitä rentoudesta, nih) uusia feministisiä näkökulmia. Sen lisäksi se tarjoili paljon yleissivistävää analyysia Edith Södergranista, ja oli samalla kurkkaus sellaiseen elämään jota varmaan itse eläisin jos olisin kymmenen vuotta nuorempi ja lapseton ja yhtä cool kuin koko 90-luvulla syntynyt sukupolvi. Että suosittelen.

SISKO SAVONLAHTI: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu

Jessus tämä kirja on roikkunut pitkään mun lukulistalla. No nyt se on luettu ja kuunneltu. Olen seurannut kirjailijaa tosi kauan Instagramissa ja rakastanut sitä itseironista ja lakonista meininkiä, mutta kirjan osalta pelkäsin, että päähenkilön saamattomuus ja masennus alkavat ärsyttää. Ei alkaneet. Samaistumispintaa löytyi (Tinder, oh well!) ja mun mielestä tämä on oikein pätevä teos oman sukupolven elämästä ja sieltä sarkasmin alta löytyi varsin osuvaa kuvausta aikuisten lasten ja vanhempien välisestä suhteesta ja esimerkiksi siitä, kun haluaa palkita itseään (ja jumalauta sitähän tolkutetaan joka tuutista) vaikka nyt matkalla New Yorkiin vaikka ei olisi yhtään massia. On sitä kerran itsekin lennetty opintolainalla Manhattanille. Oisko jopa kahdesti. Ei edes kaduta. Viihdyttävä ja kevyt kuuntelu/lukukokemus, toimi just hyvin tänä kesänä jolloin mikään ei ole muuttunut.

HELMI KEKKONEN: Olipa kerran äiti

Savonlahden ja Vähäpesolan jälkeen vannoin, että seuraavaksi valitsen kuunteluun jotain joka ei yhtään jumalauta resonoi oman elämäni kanssa. Ei kolmenkympinkriisiä, feminismiä, kirjoittamista, elämää Helsingissä, äitiyttä, ei Tinderiä, ei mitään tuttua. Latasin Auschwitzin tatuoijan mutta sitten aloinkin kuuntelemaan Kekkosen Olipa kerran äitiä, vähän vahingossa, kun joku siitä jossain puhui, Instagramissa uskoisin. Noh. Ensinnäkin kirjassa on niin paljon tuttua ja sellaista, joka tuntuu vähän vieläkin, että siihen on vaikea suhtautua neutraalisti. Kekkonen kirjoittaa raadollisesti tässä omaelämänkerrallisessa purkauksessa, rehellisesti ja mulla on todella monin osin sama ajatusmaailma mitä tulee vanhemmuuteen, ulkomaailman odotuksiin ja oman lapsen herättämiin tunteisiin. Ehkä siksi välillä häiriinnyin siitä, että kirja tuntui julistavan tätä erityisenä vaikka taas omassa kuplassa aika monilla on samanlainen näkemys roolistaan. En tiedä. En aina pystynyt ihan asettumaan Kekkosen kenkiin mitä tuli todella runsaaseen oman tilan ja rauhan tarpeeseen (enkä ala nyt marttyroimaan kuinka kolmen lapsen yksinhuoltajana se nyt ei oikein ole edes mahdollista, koska kyse ei ole siitä) mutta toisaalta tässä oli se Kekkosen kirjan ydin: mun ei tarvitse ymmärtää hänen tapaansa olla äiti, se on hänen tyylinsä ja tärkeintä on, että he ovat onnellisia tällä tavalla ja se toimii heille. Toiselle sitten se symbioottisempi, ja sen sijaan että kilpailtaisiin mikä on oikea tapa niin tuettaisiin perheitä löytämään se oma tapa.

ANNA-LEENA HÄRKÖNEN: Kenraaliharjoitus

Härkösen kirjoihin pätee vähän sama kuin Riikka Pulkkisen teoksiin: ne ovat valtavan suosittuja suuren yleisön keskuudessa, ja minä olen vastarannan kiiski joka ei tajua että miksi. Muutamista, varhaisemmista Härkösistä olen kyllä pitänyt, vaikka niissä on aina vähän ongelmana se, että kirjailija on tunnettu ja melko provosoivakin persoona ja on vaikea erottaa häntä hänen hahmoistaan. Yritin kuitenkin. Edellinen aloittamani kirja häneltä, Kaikki oikein, jäi kesken ja tuntui, että olisin aloittanut saman teoksen uudestaan. Nelikymppisten parisuhdekriisistä, seksuaalisista kokeiluista, sukujuurten etsimisestä ja vaikeasta äitisuhteesta kertova teos oli mun mielestä vaan aika tylsä. Paikoittain tosi nokkelaa sanailua, mutta sellaiseen nokittelevaan dialogiinkin puutuu äkkiä jos sieltä ei mitään suuria ajatuksia synny joukosta. Tuli mieleen Tuija Lehtisen nuortenromaanit mutta ilman asennetta. Seksi ei oikein ollut kaunista eikä shokeeraavaa eikä banaalia vaan lähinnä sellaista pakollista sisältöä, ja äh, minä nyt vaan en ollut tälle kirjalle oikea lukija. Kuuntelin sen silti sinnikkäästi loppuun.

OLGA KOKKO: Munametsä

Piti lukea jotain, joka ei liippaa läheltäkään omaa elämää, mutta jälleen kerran luen kolmekymppisen naisen elämästä. Olkootkin, että mun oma elämä muistuttaa enemmän Munametsän päähenkilön Linnea Vuorisen sijaan hänen parhaan ystävänsä, lapsiperhearjessa rimpuilevan Ilanan arkea. Olen tykännyt Munametsä-blogista ja mun mielestä on mahtavaa, että kirjoitetaan surkeasta seksistä ja sattumuksista treffeillä eikä tähän tarvitse sotkea suurta feminististä eetosta (kyllä sitä siellä oli silti). Kirjassa ehkä tätä tuli yliannostus. Nauroin välillä ääneen, onneksi ei tarvinnut kenellekään selittää mitä hekottelen, mutta toisaalta hetkittäin sisäinen sievistelijäni koki että meni vähän överiksi… Helppolukuinen, hauska, nopea lukukokemus joka nyt ei varsinaisesti ole mikään sukupolvensa suuri eepos, mutta hurmaa kyllä huumorillaan. Jos siis yhtään tykkää nauraa päähenkilön vastoinkäymisille.

Äänikirjojen lisäksi luin yhden ihan oikean kirjan, joka nyt on seilannut mun mukana Suomesta Espanjaan ja takaisin Suomeen ja nyt taas Espanjaan… Eli Minna Rytisalon teoksen Lempi. Kolmen eri kertojan kuljettama kertomus Lapista, sodasta ja surullisista kohtaloista otti aikansa lähteä käyntiin, mutta oli kaunista kerrontaa ja hyvin inhimillinen kuvaus enemmänkin ihmisistä, rakkaudesta, toivosta ja surusta eikä vain ääriolosuhteista, vaikka niilläkin oli oma roolinsa. Herkästi kuvailtu teos, ei jättänyt mitään suuria tunteita kytemään, mutta pakko ihailla etenkin esikoiskirjana rakenteensa ja kielensä vuoksi.