Vanha kotikaupunkini sai oman televisiosarjan.

Tämä Netflixin omaa tuotantoa oleva neliosainen minisarja ”La Línea – Kaupungi lain rajalla” on yhtä aikaa sekä nostalginen että hieman huvittava. En ensin ajatellut katsoa sitä ollenkaan, koska on ikävöin jo valmiiksi paljon, mutta uteliaisuus voitti.

Olin kyllä seurannut joitain keskusteluja sosiaalisessa mediassa, joissa paikalliset (siis ne linealaiset) muutama vuosi sitten puhuivat kuvausryhmästä, ja alueelle jäänyt ex-mieskin tiesi kertoa että tekeillä on ”Narcos-sarjan hengessä Euroopan versio”. Pidin tosi paljon Narcosin kahdesta ensimmäisestä kaudesta (en mitenkään vähiten näyttelijä Pedro Pascalin vuoksi…) mutta osasin aavistella, että La Línean ”monipuolisuudesta” huolimatta ihan saman tason draamaa tuskin olisi luvassa.

Olihan meidänkin arki aika tylsää, siitäkin huolimatta että todistin lähes joka päivä tupakan salakuljetusta ja satuin kerran rannalla keskelle narcolanchan (pikavene, jolla huumeita tuodaan Gibraltarinsalmen yli) purkuoperaatiota, joka päättyi poliisin rynnäkköön. Ja viattomana, sinisilmäisenä suomalaisena en tajunnut ollenkaan mistä oli kyse vaikka huumeryhmä heilui ympärillä kiväärit ojossa ja naamioituneet huumekauppiaat kaasuttivat ympäriinsä mönkijöillään. Myös paikallinen huumepomo vangittiin muutaman kymmenen metrin päässä kodistamme ja huumekauppaa käytiin avoimesti vastapäisessä taloyhtiössä, mutta silti.

Siksi Netflixin sarja vähän naurattaakin, vaikka aihe on vakava.

Työttömyydestä, köyhyydestä ja kurjasta maineestaan huolimatta kaupunki on käytännössä varsin rauhallinen. Meillä autoon murtauduttiin kerran, mutta muuten sain kulkea rauhassa, myös pimeällä ja niillä paikoilla, joilla aamuyön tunteina Marokon puolelta tuotu lasti ja paikalliset levittäjät kohtasivat. Tietenkään ihan aina ei kannattanut kulkea kamera ojossa eikä kurkkia kadulle avatuista ovista, mutta enemmän pelkään Itä-Helsingissä kuin pahamaineisessa La Líneassa.

En yritä vähätellä huumeongelmaa (tai oikeastaan ongelma on huumekauppa, sekä muu laiton toiminta sen ympärillä – mitään massiivista huumeidenkäyttöön liittyvää ongelmaa ei alueella käsittääkseni ole) tai puolustella pimeitä bisneksiä. Eivät ne kuitenkaan näy jokapäiväisessä arjessa, jossa lapsia viedään ja haetaan koulusta tai mennään päivän päätteeksi plazalle kahville. Toki kaupungin yleisilme on rähjäinen eikä se houkuttele turisteja, mutta pieni, vanhanaikainen keskusta on sympaattinen ja eläväinen.

Itsekin vilahdan sarjassa. Nimenomaan vilahdan: mun otsan voi tunnistaa vain, jos on tuijotellut sitä päivittäin peilistä. Netflixin kuvausryhmä oli ikuistamassa samaa jouluista tanssiesitystä, zambombaa, kuin minäkin. Olen siis päässyt Netflixiin, joskaan edes oma äitini ei erottanut mua paikallisten dance momsien seasta.

Valitettavasti tv-sarja on aika ponneton. Kun ei siellä oikeasti niin paljon tapahdu. En usko, että sitä jaksaa katsoa muut kuin ne, joilla on jokin side La Líneaan. Itsekin bongailin tuttuja naamoja, esimerkiksi sarjassa kaupungin pormestari Juan Franco oli meille jokapäiväinen moikkaustuttu, asuimmehan suoraan kaupungintalon vieressä. Itselleni oli kuriositeetti katsoa, kuinka öisin hasista ja kokaiinia tuotiin laatikkotolkulla samalle rannalle, missä olin vain muutamia tunteja aiemmin ulkoiluttanut koiraa. Muita tuskin kiinnostaa.

Jos kuitenkin Campo de Gibraltarin alue kiinnostaa, on Ylellä Avarassa luonnossa jakso, jossa lempiapinani eli Gibraltarinvuoren magotit saavat runsaasti huomiota. Apinoiden touhuissa on yleensäkin paljon enemmän järkeä kuin huumekauppiaiden.