ANEKDOOTTEJA VÄLI-AMERIKASTA

Ensi viikon lopulla vietetään erityisesti Meksikossa, ja muuallakin Väli-Amerikassa, kuolleiden muistopäivää. Maalatut pääkallot, kukkakoristeet ja koko Día de muertosin kuvasto alkaa olla aika tuttu jo pohjolassakin (en mene nyt kulttuurisen omimisen kysymyksiin ollenkaan), mutta 15 vuotta sitten ei vielä ollut niin.

Silloin vietin välivuottani Väli-Amerikassa. Tämä puolen vuoden seikkailuksi typistynyt reissu kahden sydänystävän kanssa on sellainen matka, jota muistellaan aina vedet silmissä nauraen. Ne tarinathan naurattavat lähinnä meitä, jotka muistamme millaista oli juosta pakoon tukkoon menneitä, tulvivia vessoja ja pelätä henkensä puolesta hengenvaarallisilla vuoristoteillä. Ulkopuolisia eivät nämä edesottamuksen yleensä kiinnosta vaan silmien pyörittely alkaa siinä vaiheessa kun pääsen vauhtiin, ”silloin kerran Guatemalassa!”.

Omassa blogissaan saa onneksi julkaista vaikka lorem ipsumia jos siltä tuntuu.

Kun vuonna 2005 vietettiin Día de muertosia Meksikossa, minä ja ystäväni olimme Puerto Escondidossa, pienessä surffikaupungissa Tyynen valtameren rannalla Etelä-Meksikossa. Kaupunki kuuluu Oaxacan osavaltioon, ja Oaxaca on erityisen kuuluisa siitä, miten siellä juhlitaan marraskuun 1. ja 2. päivän aikaan edesmenneitä.

Mutta kun tapahtuman aika tuli, me olimme nuoria ja vähän sivistymättömiä – kuten kai juuri kaksikymmentä täyttäneet yleensä vielä ovat. Istuimme erään baarin kattoterassilla kylmät kaljat (aina ”Dos XX”) kädessä ja katselimme hämmentyneinä kaduilla meneviä kulkueita. Paheksuimme vähän sitä, että lapset saivat riekkua puoliltaöin pihalla, ja että raketteja ammuskeltiin, päivittelimme joiden asuja ja kasvomaalauksia. Emmepä arvanneet, että kymmenen vuoden päästä luurankomaskeja näkyisi Halloweenin aikaan Suomessakin.

Nyt jälkikäteen totta kai ei vain hävetä vaan myös kaduttaa, että emme olleet koko tapahtumasta ollenkaan kartalla. Mikä elämys – visuaalinen ja varmasti myös henkinenkin – se olisi ollut. Kokea kuolleiden muistopäivä juuri siellä, missä sitä juhlitaan antaumuksellisimmin. Oppia, nähdä, ja olisi siitä varmasti hyviä kuviakin tullut. Nyt valokuvat on kuvapankista, sillä tuon matkan valokuvat on printteinä jossain kellarissa. Vaikka ei eletty vielä selfieiden kultakautta, on kuvat silti lähinnä potretteja minusta ja matkaseuralaisistani erilaisilla rannoilla, aina tölkki Cokista kädessä.

On tietenkin luonnonlaki, että tällaisia matkoja voi tehdä lähinnä nuorena – silloin, kun ei oikein vielä osaa arvostaa kaikkia kokemuksia jotka maailma kattaa eteen, usein ihan tilaamattakin. Nyt saattaisi olla enemmän rahaa ja ymmärrystä, mutta ei aikaa eikä oikein energiaakaan.

Kun matkustimme San Franciscosta ensimmäiseen pidempään kohteeseen Cancúniin menimme ensin Greyhoundin yöbussilla Los Angelesiin, jossa vain pöllähdimme LAX:n lentokentälle ja ostimme ensimmäiset lentoliput Mexico Cityyn, joihin meillä oli varaa. Se oli seuraavalle päivälle. Pyörimme päivän Santa Monicassa rantapummeina, sitten nukuimme yön Losin kentällä hiirien juoksennellessa meidän päältä. Méxicoon saavuimme seuraavana iltapäivänä, ja suuntasimme suoraan bussiasemalle, missä saimme viimeiset paikat (=vessan vierestä) bussiin, jolla matkasimme 25 tuntia Cancúniin.

Voin kertoa, että nykyään mukavuudenhalu voittaa enkä lähtisi tuollaiselle neljän vuorokauden intensiiviselle vaellukselle. Moni muukin juttu olisi jäänyt tekemättä jos itsesuojeluvaistoa olisi ollut vähän enemmän.

Ja nyt olen todella onnellinen siitä, että oli rohkeutta lähteä. Rahaa ei ollut – olisimme varmaan jääneet loppuiäksemme tiskareiksi Acapulcoon jollei ystävän äidin uusi mies olisi jalomielisesti lainannut meille paria toimintatonnia, joilla rahoitimme reppureissun. Alunperin lähdimme matkaan ilman sen suurempaa suunnitelmaa kuin ”mennään töihin Meksikoon”. Tämä tietenkin on aika koominen konteksti, että me saavuimme laittomina työntekijöinä Jenkeistä Meksikoon. Kyllä, tiedän ettei siinä todellisuuden vertailukohdassa ole mitään huvittavaa ja saimme todistaa laittomaan työvoimaan ja maahanmuuttoon liittyviä ongelmia erittäin lähietäisyydeltä.

Emme kuitenkaan viihtyneet Cancúnissa. Siihen kyllä saattaa vaikuttaa, että olimme ensin aikoneet asettua Mulegéen Baja Californian alueelle – vain noin 4000 kilometrin päähän Yukatanin niemimaalta, jonne sitten suuntasimme heikolla maantiedon osaamisellamme. Löysimme turistialueelta nopeasti töitä tarjoilijoina Forrest Gump-teemaravintolasta, mutta koska tipeillä ei elänyt eikä laittomille työntekijöille ole tapana maksaa palkkaa, päädyimme tien päälle… No, se onkin sitten jo ihan eri tarinansa se!

Kuvat Pixabaysta