TUNNELMIA TOUKOKUUN TAKAA

Jos toukokuuta on jokin tunne hallinnut, niin sellainen FOMO-olo. Tiedättehän, Fear Of Missing Out. Olen kärsinyt siitä koko elämäni, sellaiseen absurdiin pisteeseen asti että olen toivonut kutsua juhliin joihin en oikeasti ole halunnut mennä ja tahtonut viettää välitunnit seurassa, jossa en viihdy, ja nyt vappuna herännyt haikeus on jatkunut aaltoilevana levottomuutena. Ei varsinaisesti ikävänä, vaan sellaisena että voisinpa olla Suomessa. Enkä muuten vain siksi, että koko kuukauden on Suomessa ollut lämpimämpi kuin meillä Euroopan eteläreunalla. Olet Suomi sääsi ansainnut!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Talvella tämä ei vaivannut juuri ollenkaan. Kun Suomessa ihmiset olivat kiireisiä arjessa ja kaikki sellaiset kollektiiviset kuvatulvat koskivat pulkkamäkeä tai hiihtoloman Lapin-reissuja, ei se herättänyt mitään suuria tunteita. Mutta nyt näen kuinka kaikki ovat vaihtaneet saappaat sandaaleihin, karanneet piknikeille, terasseille, mökeille, maauimaloihin ja ties minne, yhdessä, nauttien ikään kuin hyvitykseksi viime vuoden ankean kylmästä kesästä jonkinlaisesta etumaksusta. Minä haluan mukaan. Haluan pakata lapsille uikkarit ja karjalanpiirakat evääksi ja mennä ystäväperheiden kanssa puistoon koko päiväksi. Tahdon päästä mökille kastamaan talviturkin pienessä nousuhumalassa (en suosittele humalassa uintia, mutta vilukissana se vaatii vähän pintaverenkierron aktivointia nestemäisesti) lempeän saunan jälkeen. Voi kun pääsisin Altaalle, Vallisaareen, Suomenlinnaan, Kumpulaan ja kaikkiin Helsingin kesäparatiiseihin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tiedän totta kai, että kaikkea ei voi saada. En olisi välttämättä ollenkaan valmis luopumaan Espanjan auringosta, pieneen kaupunkiin keskittyvästä elämästä jossa muutaman ystävän ansiosta on jo mukavampi asua, en elintasosta johon Suomessa ei olisi varaa, en siitä hassusta tunteesta kun näet kolmeen eri maahan kun seison kotikadullasi. Vanha kunnon sananlasku kakun syömisestä ja pitämisestä konkretisoituu kun kaipuu kesäiltoihin, tutun kaveripiirin keskelle tai puistoon, jonka puiden kiipeilyreitit lapset osaavat unissaankin kasvaa sellaisiin mittoihin, että se tuntuu lähes fyysisesti. Pitkän ja rauhallisen, sanoisin jopa seesteisen ajanjakson jälkeen koko kuukauden kestänyt kaipuu on ärsyttänyt. Luulin jo hetkeksi asettuneeni, ainakin vähän.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Blogiin näitä hetkiä tulee raportoitua juuri tällaisina ryöppyinä. Elämä on pääasiassa kiireistä, vauhdikasta ja siihen kuuluu mukava määrä säpinää ja seikkailuja. Emme vello ikävässämme ja jopa esikoinen palasi Suomesta ilman dramaattista vastustelua. Hänellä oli ollut hauskaa, mutta kai vähän ikävä kotiinkin. Miten mukavaa, 8-vuotias osaa käsitellä tätä kaksijakoisuutta paremmin kuin äitinsä! Pelkään myös pahinta, että kun elokuussa pääsemme mekin Suomeen toteuttamaan kilometrin mittaiseksi venynyttä toivelistaa, ovat kaikki Suomen kaverit jo kyllästyneet koko kesään ja he kaipaavat arkea ja rutiineja seuraavaksi kahdeksaksi kuukaudeksi, eivät Suomen suvesta huumautuneita expatteja, joiden arjesta he ovat yhtä lailla olleet yli vuoden ulkopuolisia. Tekisi vain mieli huutaa että hei me olemme tulossa, säästäkää jotain sinnekin!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

PAKOLLISTA PERHEAIKAA

Kun asuimme vielä Suomessa, elimme aika kiireistä elämää. Pojat olivat kerhossa ja eskarissa, he näkivät paljon kavereitaan, meillä oli harrastuksia (enemmän kuin mitä olin vannonut ikinä olevan) ja minä – minulla oli harrastuksia! Ja kaikkia juoksuja! Kävin milloin missäkin kissanristiäisissä, leffoissa, kotibileissä, koulussa. Vaikka olin periaatteessa kotiäiti, niin elämä tuntui olevan kaikkialla muualla kuin kotona. Poikienkin kanssa lähdimme aina tilaisuuden tullen uimahalliin, kirjastoon, kavereille, lastenkonsertteihin tai vain kaupungille luuhaamaan.

Tämä on ehkä yksi eniten elämässäni muuttuneita asioita viimeisen vajaan vuoden aikana. En uskonut, että ruuhkavuosia elävä ihminen voisi näin sanoa, mutta meillä on perheaikaa jopa hieman liikaa. Isommista pojista olen viikossa erossa koulupäivien verran eli noin 25 tuntia, pienimmästä en sitäkään. Koska täällä lapset eivät saa olla yksin kotona eivätkä kodin ulkopuolella, me olemme varsin kiinni toisissamme, halusimme tai emme. Jos yhdellä lapsella on menoa, on muiden yleensä mentävä mukaan. Jos yksi tarvitsee raitista ilmaa rauhoittuakseen, saa koko jengi luvan ulkoilla. Nyt kun kuopuskin aloittaa isoveljiensä tapaan rugbyharrastuksen, lähtee sinne koko perhe aina sunnuntaiaamuisin. Mikä siinä muuten on, että lasten harrastukset alkavat viikonloppuisin aivan epäinhimilliseen aikaan?

Tässä on toki hyvätkin puolensa. Tämä aikahan on ohi suunnilleen ennen kuin pääsen tämän blogipostauksen loppuun: viiden vuoden päästä minua kaivataan luultavasti lähinnä kokiksi ja kodinhoitajaksi. Nyt intensiivinen yhdessäolo toivottavasti palkitaan sillä, että olemme läheisiä loppuelämän – enkä nyt tarkoita, etteivätkö ihmiset jotka eivät vietä viikossa 140 tuntia samassa tilassa jälkikasvunsa kanssa voisi olla läheisiä. Tiedän hyvin tarkkaan kaiken, miten lasteni elämässä tapahtuu. Tunnen luokkakaverit ja heidän vanhempansa, kun alakoululaistenkin syntymäpäivillä ovat vanhemmat mukana (ja silloin ei sovi lukea kirjaa tai näprätä puhelinta, kokeiltu on!).

Mutta rehellisesti sanoen kaipaan suomalaisessa kulttuurissa sitä vapautta, mikä lapsilla on. Että kotipihalle voisi mennä ilman jatkuvaa valvontaa. Yökyläilyjä ja naapuriapua, jossa milloin omat lapset ovat naapurissa tai naapurin lapset meillä – kumpikin vapauttaa minut viihdytysvuorosta. Päivähoitoa ja vähän pidempiä koulupäiviäkin ehkä, tai harrastuksia jonne voisi vain hylätä lapsensa ja mennä itse vaikka lenkille. Tämä saattaa kuulostaa tylyltä; halusin lapsia ollakseni heidän kanssa. Mutta liika on liikaa! Kotona käymme helposti toistemme hermoon ja kun joku tarvitsee koko ajan, en oikein saa tehtyä mitään asioita loppuun. Määrä on siis korvannut laadun, kun en jaksa olla henkisesti läsnä kaikkea sitä yhdessäoloaikaa.

Paikallinen ystäväperhe on tietenkin helpottanut asiaa hieman, mutta koen myös syyllisyyttä siitä etten jaksa hoitaa lasten sosiaalisia suhteita ihan sillä innolla kuin pitäisi. Leikkitreffien sopiminen espanjalaisten kanssa tuntuu vaikealta, koska täällä perheet eivät kyläile toistensa luona vaan enemmänkin lapset käyvät leikkimässä koulun jälkeen toisillaan – tämäkin vaikuttaa olevan enemmän käytännön syistä kuin lasten kaveruussuhteita ylläpitääkseen. Muuten perheet tapaavat puistoissa ja kaupungilla, mutta tuntuu, että tuppautuisin. Espanjalaiset lapset leikkivät paljon serkkujensa ja muiden sukulaisten kanssa. Toki käymme puistoissa ja sieltä usein löytyy seuraa leikkeihin, mutta jokainen kolmesta pojasta tarvitsisi myös vapaa-ajalla enemmän ikäistään seuraa ja vähemmän veljiensä varjostusta.

En tiedä, millaisena ajanjaksona pojat tämän isompina muistavat. Jääkö traumoja siitä, että he eivät päässeet lainkaan itsenäistymään vaan äiti oli koko ajan kosketusetäisyydellä. Ja onhan se oikeasti hienoa, tarjota sitä syliä aina kun on tarvis ja käydä päivittäin spontaaneja keskusteluja. Vähän jännittää se, millainen syksy meillä on luvassa jos kuopus ei pääse ollenkaan esikouluun. Se tarkoittaa taas lisää laatuaikaa, ja jopa kuopus taitaa olla sitä mieltä että ya basta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

BABY IT’S COLD INSIDE

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Eteerinen katse kaukaisuuteen ja huippumuodikas kokovartalovelourasu
OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Koirakin tietää mikä on oikea paikka viettää aikaa

No niin, kun Suomessa on juuri luvattu kuukauden verran lisää lunta ja pakkasta, tämä valitus tuskin saa kenenkään myötätuntomittaria värähtelemään. Olen pahoillani! Tiedän, että muuttamalla etelään ikään kuin menettää valitusoikeuden ainakin säätilan suhteen, mutta ehkä tämä myös lohduttaa kaikkia niitä, joita kevään karkaaminen kauemmaksi ja kauemmaksi ahdistaa. Nimittäin elämä Aurinkorannikolla (tai oikeastaan siitä vielä etelämpänä…) ei sekään ole aina yhtä auringonpaistetta.

Tiesin kyllä jo aiempien vuosien kokemuksella, että Espanjassa on talvisin kylmä. Ei siis niinkään ulkona, harvoin täällä laskee alle kymmenen asteen pihalla (ja kun laskee, niin julistetaan kansallinen hätätila) mutta sisällä. Oli ne aiemmatkin talvet kylmiä kivitalossamme, mutta tämä vuosi on ollut ennätyksellisen kamala. Anopin kutomat villasukat, joille ei Suomessa kovin usein ollut käyttöä, ovat jalassa ympäri vuorokauden. Kauheimpina sydäntalven aamuina olen aika varma, että hengitykseni on höyrynnyt ennen kuin olemme saaneet patterin päälle.

Asuntomme, jossa ei ole mitään keskuslämmitystä, ilmastointia eikä sen puoleen eristystäkään, on kesäisin oikein ihana. Marokkolaiset sisäpihat sekä pohjoiseen päin aukeavat parvekkeet pitävät huolen siitä, ettei asunto muutu paahtavaksi vaan on mukavan viileä aamupäivän ja iltapäivällä sopivan lämmin. Mutta talvella emme saa suoraa auringonpaistetta juuri ollenkaan, ikkunoista tulee läpiveto ja kivilattia on jääkylmä. Monina päivinä on ulkona ollut lämpimämpää kuin meillä kotona, myös helmikuussa.

Meidän ratkaisumme tähän on ollut muutama irtopatteri, joita siirrellään huoneesta toiseen sen mukaan, mitä on ohjelmassa. Iltaisin lämmitetään makuuhuoneet – turvallisuussyistä ei pattereita uskalla jättää yöksi posottamaan – ja päivisin olohuoneen lämpötila pidetään mukavana. Paikallisilla on erilaisia lämmittimiä ja onnekkaimmilla takat kotona, lapsiperheessä perinteiset sähköllä toimivat patterit ovat tuntuneet paremmalta ratkaisulta kuin esimerkiksi butaanilämmittimet. Olen aika varma, ettei korkea ilmankosteus varsinaisesti auta asiaa kun kotonakin pitää olla toppatakki päällä.

Tavallaan ongelma ratkeaisi hankkimalla paljon pattereita, mutta voin kertoa että viime kuukausien sähkölaskut eivät ole juuri hymyilyttäneet. Toki viisihenkinen perhe kuluttaa sähköä muutenkin, joskin meillä ei ihan kauheasti katsota televisiota eikä laturit ole seinässä kaiken aikaa, mutta viime kuun sähkölasku oli 170 euroa. Tämä aika lailla pelkkien patterien ansiosta. Kesällä sähkönkulutus toki tasaantuu, mutta meidän 685 euron vuokramme päälle tämä tietenkin on jo aika iso kuluerä ja kolmen makuuhuoneen kodista maksamme silloin yli 1000 euroa kuukausi, joka on suhteessa asuinalueeseen ja asunnon kuntoon aivan samaa luokkaa kuin Helsingissä. Tämä siis lähinnä varoituksen sanana niille, joille Etelä-Espanjaa on markkinoitu pelkästään edullisempana vaihtoehtona Suomen elinkustannuksille.

Mutta okei, joka aamu on lämpimämpää. Muutamina iltoina emme ole tarvinneet pattereita ollenkaan. Pystyn kävelemään vessaan ilman villasukkia ja iltaisin saamme hetken auringonvaloa suoraan sisään. Käytännön Miehelle Marokosta ostettu djellaba-kaapu on osoittautunut käteväksi vaatteeksi, koska alle voi pakata vielä lisäkerroksia. Suomessa en koskaan ollut näin intohimoinen kerrospukeutuja. Jopa ne villahousut, joiden mukana kuljettamista harkitsin erittäin pitkään, ovat osoittautuneet oikein hyväksi asusteeksi myös täällä 14 kilometrin päässä Afrikasta. Eli en odota suurta sympatiaryöppyä mutta lähetän kyllä Suomeen terveiset, että olemme olleet hengessä mukana ja palelleet tänä talvena ennätyspaljon!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Vaikka kuvakulma ja löysä paita antavat ehkä muuta ymmärtää, en ole raskaana. Lämmittelen.
OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Ergonominen työpiste parhaan ystäväni patterin vieressä.

MYRSKYN JÄLKEEN

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Otsikko on kaikin puolin epäpätevä, mutta halusin teille muillekin tämän Kari Tapio-korvamadon. Täällä nimittäin muutaman vähän seesteisemmän, mutta silti toki sateisen, päivän jälkeen taas tuuli paukkuu ja mietin, että kun nyt erehdyin laittamaan parvekkeelle parit vaatteet kuivumaan niin niitä varmaan taas keräillään tuolta tien toiselta puolelta kunnantalon pihalta lähiaikoina. Sellaista se on. Elävästi tulee mieleen helmikuu kahden vuoden takaa, kun koko kuukauden satoi vaakasuoraan ja se vitutti. Oltiin kolmisteen poikien kanssa kotona joka päivä kymmenen tuntia ja samalla kun mietin, voitaisiinko vaihtaa paluuliput Suomeen vaikka seuraavalle päivälle, tuuttasi puhelimeen kavereiden kuvia pulkkamäestä ja jääluisteluista. Että vahva dé jà vu täällä.

Tällaiset myrskyt olivat kyllä myös viime talvena, mutta ne olivat juuri ennen saapumistamme marraskuussa. Silloinkin seurauksena oli mm. suuret tulvat, jonka seurauksena meille tuli se kaikkien aikojen ensimmäinen sijaishoitokoira, Simo. Ja niin siinä kävi nytkin, että perjantai-iltana kotiovelle tuotiin läpimärkä, tärisevä koira. Bricor. Sinällään ajoitus oli täydellinen, vietettiinhän eilen 3.3. löytöeläinten päivää. Saatiin oma löytöeläin. Tämä kyllä lähtee Suomeen loppukuusta, mutta nyt kävi niin että minä siihen vallan ihastuin ja olisin pitänyt koko ketun tai jonkun aavikkokojootin näköisen kaverin jos kotona oltaisiin oltu myötämielisiä. Ei oltu. Bricorilla ei ole kuitenkaan vielä pysyvää kotia Suomessa, vaan häntä voi hakea adoptioon täällä. Suosittelen. Koira on kuin ihmisen mieli, noin 6-vuotias leikattu uros, pienikokoinen, hellyydenkipeä mutta ei mikään läheisriippuvainen, matalan profiilin rauhallinen koira joka saa pentumaiset hepulit aina kun lähdetään ulos. Olin tavannut Bricorin tarhallakin pari kertaa ja siellä pitänyt sen sivusta seuraavaa tarkkailijaluonnetta vähän tylsänä, mutta olin väärässä – koira on aivan ihana.

Koiratarhan tilannetta on ollut tuskaista seurata, kun juuri mitään ei voi tehdä. Vielä ensi viikoksi on luvattu rankkasateita ja joet tulvivat jo nyt. Laakson pohjalla sijaitsevalle tarhalle ei pääse kuin nelivedoilla ja nyt jännitetään, joudutaanko loput 150 koiraa joita ei ole saatu hätäsijoitukseen evakuoimaan härkätaisteluareenalle. Meillä ei kotona ole juuri mitään hätää, kauppaan on päässyt, mitä nyt kaduilla lentelee roskikset ja palmunoksat. Oma lukunsa on itse kunkin mielenterveys, kun olemme viettäneet viikon sisällä keskenämme. Tänään totesin esikoiselle, joka kyllä oli mielissään kun kolmen päivän vapaan jälkeen koulut suljettiin loppuviikoksi vaarallisten tuulien takia (oli muuten parhaimmillaan, tai pahimmillaan, 50 km/h) että huomenna isot pojat saavat luvan mennä kouluun vaikka mitä sataisi taivaalta. ”Vaikka tulisi happosade?”, kysyi tuo ärsyttävän terävä 7-vuotias.

Sellaista meillä Espanjassa. Ei olla Aurinkorannikolla paljoa nähty aurinkoa, mutta kolmannessa kerroksessa on suhteellisen turvallista tuijotella ulos ja ihmetellä vesimäärää. Ottaen huomioon ympäri Eurooppaa vaikuttavat extremekelit ei voi kuin ihmetellä, kuinka kauan sitä ilmastonmuutosta vähätellään. Vaikka aina välillä mielessä käy tänne Etelä-Espanjaan asettuminen for good niin sitten muistan kesien kuivat, polttavan kuumat kuukaudet jolloin käristytään 40 asteessa ja sitten trooppista hirmumyrskyä imitoivat talvisateet. Kun tietää, että tämä vain tästä pahenee. Nyt lähden viemään Bricorin pihalle, vaikka onneksi tämä sisäsiisti malliyksilö ymmärtää pissata heti ekaa puunrunkoa vasten ja sitten sipsuttaa nopeasti takaisin sisälle.

PS. Huomenna muuten tulee Ylen MOT-ohjelmassa asiaa rescuekoirista. Yritän sen päästä itsekin näkemään, sillä aihe luonnollisesti liippaa erittäin läheltä. Jossain vaiheessa kirjoitan aiheesta taas lisää, mutta toivon huomiselta ohjelmasta asiallista ja monipuolista käsittelyä.