TERVEISIÄ SÄNGYN POHJALTA

Koska ilmeisesti vesirokko, parvorokko ja pari muuta meidän perheessä alkuvuodesta kiertänyttä lastentautia ei ollut universumin mielestä tarpeeksi sairastettu, saimme kaikki influenssan. Nyt aletaan olla jo voiton puolella, ja huomenna myös isommat lapset pääsevät noin kahden viikon tauon jälkeen takaisin kouluihinsa. Kuopus, joka otti sairastamiseen varaslähdön, on ehtinyt jo pari päivää olla päiväkodissa kun me muut olemme vielä olleet mökkihöperöitä. Jos ja kun itsekin oli pakko sairastaa, on pakko myöntää että poteminen oli hieman helpompaa kun myös lapset olivat niin kipeinä, että halusivat vain maata silmät kiinni ja juoda pillimehua.

Meillä onneksi on ollut tarjolla apua niin naapureilta kuin sukulaisiltakin, joille kyllä valitettavasti taisimme tartuttaa tautimme. Kun ystäväperheen äiti toi ovelle kaksi täyttä kassia ruokaa, tuli itku. Itku tuli myös kun keskellä yötä terveysneuvonta käski viedä lapsi sairaalaan – ja siis hankkia keskellä yötä lapsenvahti kahdelle kipeälle tyypille. Täytyy sanoa, että en ole paljoa murehtinut pärjäämistäni ainoana vanhempana, mutta juuri silloin keskellä yötä epätoivo iski hetkeksi. Onneksi lääkkeet tehosivat ja riitti, että pääsimme päivystykseen seuraavana päivänä. Siitäkin huolimatta, että menetin luultavasti puolet lihaksistani tämän sairastelun seurauksena, en oikein vieläkään ole vakuuttunut siitä otammeko ensi vuonna influenssarokotukset. En ole mikään foliohattu vaan päin vastoin, mielestäni rokotusohjelmasta luistaminen on vastuutonta ja suoranainen rikos omaa lasta kohtaan, mutta näiden kausirokotteiden kanssa olen vähän kiikun kaakun, vaikka tämän kaksiviikkoisen jälkeen luulisi että välttelisin uutta influenssakokemusta kaikin tavoin.

Kuumehoureissa sattui ja tapahtui, ostin nimittäin vahingossa lentoliput Espanjaan. Tarkoitus oli vain vertailla hintoja, mutta selvästi olin hieman sekaisin ja klikkasin muutaman kerran liian pitkälle… ja nyt meillä on kesäksi varattuna kuusi viikkoa Andalusiassa. Tavallaan ihan hyvä, koska muuten olisin jahkaillut varmasti lähtöpäivään asti, mutta nyt meillä on suorat lennot suhteellisen halvalla, eikä näitä voi perua. Pääsen siis takaisin Espanjaan. Sen jälkeen kun tajusin ostaneeni lentoliput vahingossa pistin kyllä koneen kiinni ja menin nukkumaan, isompia virheostoksia välttääkseni. Kohta olisi pihalla ollut avoauto ja ravihevonen.

Sellainen maaliskuu siis tähän asti. Alan uskoa, että tämän tautiputken jälkeen vastustuskyky on hiottu äärimmilleen ja jatkossa meihin ei tartu enää mikään. Päiväkodin ovessa on jatkuvasti päivittyvät lista tarjonnasta – tällä hetkellä täitä, tulirokkoa ja vatsatautia – joten tokihan tässä ehtii vielä vähän treenata sitä, kuinka hyvin pää kestää näitä eristyksessä elettyjä viikkoja…

QUO VADIS, HESARI?

Olen aiemminkin kirjoittanut siitä, miten Helsingin Sanomat on ollut mulle oikein instituutio. Kuinka olen neljäsluokkalaisena herännyt aamukuudelta juuri siksi, että ehdin lukea Hesarin kannesta kanteen ennen kouluun lähtöä (ehkä siksi musta on tullut ärsyttävä besserwisser?). Ja kuinka nyt kun palattiin Suomeen olin mielikuvissani maalannut itseni lukemaan viikonloppuisin Hesaria kaikessa rauhassa, silläkin uhalla että en todennäköisesti saisi luettua sitä loppuun ennen seuraava viikonloppua. Ja nyt harmittaa, etten ehtinyt vielä sanomalehteäni tilata, sillä olisin päässyt peruuttamaan sen suurieleisesti – olkootkin, ettei asiakaspalvelijaa luultavasti olisi kiinnostanut monologini eettisestä mainonnasta ja siitä, että yritykselläkin voi olla selkäranka.

Todettakoon nyt, että Häiriköt kirjoitti aiheesta paljon paremmin ja analyyttisemmin. Itse tyydyn möyhäämään kuumehouruissa pettymystäni siihen, että sunnuntain HS:n kannessa oli Suomen Turkiskasvattajien mainos, joka ihan rehellisesti sanoen oli valhetta. Siinä sympaattinen marsu edustaa häkkieläintä, jolla on hei hyvä elämä. Paitsi että siinä kuvassa olisi voinut olla vaikka talvirenkaat kellarin häkkivarastossa, koska about sen verran yhtäläisyyksiä kun keskivertolemmikkijyrsijän ja turkiseläimen arjella. Ja itse asiassa niillä talvirenkaillakin on enemmän elintilaa. Ihan selvää on, että mainonnassa paukutellaan henkseleitä eikä tuijotella varpaankärkiä ja mutista että ”no tää on ihan okei tuote”. Mutta täysin moraalitonta on julkaista tällainen ”hyväntahtoinen” keskustelunherättäjä, johon by the way Turkistuottajat ovat vastanneet vaan geneerisellä kutsulla kahvittelemaan pesätiloilleen.

53863028_612805009145470_4606936781030424576_n.jpg
Kuva täältä

Riikka Venäläisen lyhyttä pestiä vastaavana päätoimittajana lukuunottamatta Hesarilla on pitkä setämiesten jatkumo päätoimittajina. Ja kai he edustavat ylintä journalistista ja yhteiskunnallista osaamista, mutta vilpittömästi toivon vaihtelua tähän linjaan pian. Erityisen munattomana (pun intended) pidän sitä, että vastaavasti S-Ryhmän häkkikanalassa tuottetuja kananmunia vastaan noussut antimainos hyllytettiin Hesarin sivuilta, mutta Suomen Turkiskasvattajien propagandaa voi levittää satoihin tuhansiin koteihin kyseenalaistamatta mainoksen sisältöä lainkaan.

Lienee selvää, mitä mieltä olen turkisalasta kokonaisuutena. Ymmärrän, että sijoitun siihen puunhalaajaääripäähän kun mietitään minkä verran ja millä ehdoilla ihminen voi hyödyntää  muita eläviä olentoja, ja mikä on eläimen itseisarvo. En usko, että turkiskasvattajat ovat pahoja ihmisiä, vaikka arvomaailmamme varmasti eroavat radikaalisti. Selvää on kuitenkin se, että kyseessä on auringonlaskun ala. Siinä ei auta, että ”roskakalaa” kalastetaan rehuksi ja näin ”putsataan” Itämerta, kun samalla turkistilojen omat päästöt ovat todellinen ympäristöongelma. Eikä selittelyt turkiksen ekologisuudesta: nykyään suurin osa turkiksista päätyy käsittääkseni somisteiksi, hupunreunoiksi ja tupsuiksi pipoihin, jolloin niiden elinikä on yhtä lyhyt kuin sen muista materiaaleista valmistetun päätuotteenkin. Enkä oikein usko, etteivät turkikset vaatisi mitään kemiallista käsittelyä matkalla vaatteeksi. Sen sijaan, että lähdetään esittämään suorastaan valheellisia väittämiä alasta, olisi ehkä aika miettiä miten muutokseen sopeudutaan, kuinka se toteutetaan mahdollisimman pienillä murheilla itse tuottajille. Turkis ei tule takaisin, sori vaan.

Oma hupinsa tässä on tietenkin se, että tämän ihan objektiivisestikin arvioidusti epäonnistuneen kampanjan takana on Ratkaisutoimisto Seedi, joka markkinoi itseään näin: Onko liiketoimintasi suunta hukassa, kannattavuus heikko ja kasvu alhaista, tuotteet ja palvelut puolinaisia tai pelottaako digitaalisuus? Well, nyt ollaan ytimessä.

EPÄSUOSITTU MIELIPIDE NUMERO 1

Muistatteko, kun kerroin että olemme korkanneet 8-vuotiaan kanssa Harry Potter-kirjasarjan? En nimittäin itse ollut koskaan Pottereita lukenut, mutta nähnyt suunnilleen puolet kahdeksasta kirjoihin perustuvista Harry Potter-elokuvista. En ole ehkä ollutkaan parasta kohderyhmää, mutta olen suhtautunut kirjasarjaan kunnioittavasti: Sarjan luoja,  palkittu kirjailija J.K.Rowling on luonut kokonaisen taikamaailman tyhjästä, menestynyt ja muuttanut aika monen nuorisolaisen elämää. Meilläkin asuu yksi intohimoinen Harry Potter-fani, joka haaveilee mustasta tukasta, silmälaseista ja salama-arvesta otsaan, lemmikkipöllöistä ja näkymättömyysviitoista puhumattakaan. Hän uskoo myös kovasti saavansa kolmen vuoden päästä kutsun Tylypahkaan…

Ja sitten on kyyninen 33-vuotias äiti-ihminen, joka lukee Harry Pottereita joka ilta joko yhdelle tai kaikille kolmelle Harry Potterin ja tämän ystävien seikkailuista. Ja nyt, kolmannen kirjan loppupuolella, en voi välttyä siltä ajatukselta että Harry Potter on todella yliarvostettu. En nyt puhu tästä velhokokelaan hahmosta vaan näistä kirjoista. Olen eri mieltä enemmistön kanssa myös Jaana Kapari-Jatan suomennoksesta, joita pääasiassa on ylistetty. Nostan kyllä hattua nimien ja tavaroiden mielikuvituksellisesta nimeämisestä, sillä kirjoissa on ollut yksi sun toinen ihmeellinen olento, taikaliemi tai vanha noita käännettävänä suomeksi. Mutta ihan rehellisesti sanoen kieli on muuten mielestäni melko köyhää, ja varsinkin jatkuvasti toistuvat samat verbit saavat mut välillä hulluksi, ja lukiessa korvaan jatkuvasti toistuvaa ”sanoa”-sanaa vähän värikkäämillä synonyymeilla.

Kirjasarja voi vielä yllättää, enkä voi tuomita sitä täysin. Toistaiseksi kuitenkin tarinat tuntuvat toistavan itseään – mutta jälleen kerran todettakoon, että ehkä sitä kolmekymppisenä kaipaa kirjoilta vähän monimutkaisempia ulottuvuuksia ja alakoululaiselle tämä on juuri sopivan jännittävää ja syvällistä. Eniten kuitenkin tökkii hahmojen ulkonäköjen kuvailu. En tiedä onko ongelma jo alkuperäisessä teoksessa vai käännöksissä, mutta läskittely, vahvoilla stereotypiolla ja ihmisten ulkonäköön keskittyvillä kuvauksilla ei mielestäni ole enää 2010-luvulla paikkaa. Tuntuu kiusalliselta lukea lapselle niin selkeää kuvausta siitä, miten lihavat hahmot ovat kömpelöitä, ilkeitä, laiskoja ja pahoja, tai sitten jollain muulla tavalla ulkoisesti epämiellyttävät henkilöt vastaavasti luonteeltaan läpimätiä. Argh.

Taidan kuitenkin olla mielipiteeni kanssa aika yksin. Yritin googlata Harry Potter on yliarvostettu ja Harry Potter on oikeasti aika huono, mutta tuloksetta. Me jatkamme kyllä urhoollisesti ja luemme kaikki seitsemän osaa, ja katsomme aina päätetyn kirjan kunniaksi elokuvan yhdessä. Ja ei, ennen kuin kukaan kysyy niin tuskinpa voisin itse kirjoittaa parempia kirjoja! Mutta silti odotan salaa sitä, että siirrymme seuraavaan kirjasarjaan… eli Taru Sormusten Herrasta-trilogiaan.

EI TUU IKÄVÄ, ESPANJA!

Olen jo valmiiksi ikävöinyt suunnilleen kaikkea Espanjassa, erityisesti täällä rähjäisen charmikkaassa Andalusiassa joka resonoi hyvin Karibian kaipuuni kanssa, mutta olen myös yrittänyt muistuttaa itseäni asioista jotka ovat tässä vuosien varrella suorastaan vituttaneet. Koska niin kuin missä tahansa paikassa, täällä on ne omat omat juttunsa jotka eivät muutu vaikka kuinka joku angstinen expat niistä bloggaisi vaan niiden kanssa on opittava elämään. Ja jos lähdössä on jotain hyvää, niin ainakin se että pääsen eroon näistä asioista:

SIESTA. Rakastan totta kai itsekin päiväunia, mutta koko kaupungin sulkeminen kello 14-17 väliseksi ajaksi tuntuu jotenkin täydellisen epätehokkaalta. Työntekijöiden työpäivät venyvät todella myöhäisiksi, kun työpäivän katkaisee pakollinen kolmen tunnin tauko. Puhumattakaan siitä, että itsekin olisi joskus mukava hoitaa asioita iltapäivällä. En ehkä Suomessakaan osaa mennä kauppaan tai soittaa virastoon enää siestan aikoihin, olen jo hyvin ehdollistunut tähän espanjalaiseen rytmiin.

ÄÄNENVOIMAKKUUS. En kaipaa suomalaisen sysimetsän täyshiljaisuutta, mutta jonkinlaisia turvallisia desibelirajoja kyllä. Täällä tuntuu, että kaikilla on hauskaa vasta kun jokaisella juhlijalla on jonkinasteinen kuulovamma – yleensä myös viattomilla sivullisilla, sillä hauskanpidon täytyy kuulua mielellään ainakin kuuden kilometrin päähän. Tästä toki on hyvä vitsailla, että hyvä kun opettelevat pienestä asti puhumaan käsillään koska kun on vuosikymmeniä altistunut tälle melusaasteelle tulee viittomakielelle varmasti käyttöä mutta oikeasti säälittää erityisesti pienet lapset ja jopa ihan vastasyntyneet, jotka joutuvat keskellä tätä kakofoniaa.

ITIKAT. Oikeastaan kaikki ötökät. En nyt fanita Suomen punkkejakaan, mutta Suomessa hyönteiskausi on siedettävä. Sen sijaan meillä ollaan ympäri vuoden itikan puremilla ja meillä jouluyönäkin jahdattiin näkymättömiä tiikerihyttysiä. Lisään listalle myös torakat, sokeritoukat, mäntypuista keväisin putoilevat ihottumaa ja palovammoja aiheuttavat toukat ja jauhopusseissamme perhettään kasvattavat toukat.

ILMANLAATU. Sen minkä Espanjassa olemme voittaneet elämänlaadussa, olemme hävinneet ilmanlaadussa. La Líneassa on Espanjan huonoin hengitysilma, ja olemme pohjasakkaa ihan eurooppalaisessakin mittakaavassa. Taidamme huonoina päivinä hävitä jopa Delhille. Raikas suomalainen pakkasilma tulee tarpeeseen, sillä koko perhe on ollut joulukuun ajan sitkeässä flunssassa joka tuntuu aina pahenevan kun menemme pihalle. Se, kuinka paljon myrkkyjä ilmassa on, riippuu tuulensuunnasta ja monesta muusta tekijästä, mutta koskaan se ei kovin puhdasta täällä ole.

JÄSENYYSKULTTUURI. Tiedän, että Suomessakin suurimmalle osalle kuntosaleja vaaditaan jonkinlainen jäsenyys eikä yleensä urheiluseuroihin noin vain marssita sisälle, mutta täällä jatkuvat vaatimukset olla socio, jonkin instanssin jäsen, ovat estäneet meiltä niin naapurissa sijaitsevan uima-altaan kuin läheisten tenniskenttien käytön. Täältä löytyy jopa kahviloita, joihin vaaditaan jäsenyys. Sen lisäksi että jäsenyydet ovat yleensä elitistisen arvokkaita, niihin edellytetään usein kirjallisia suosituksia muilta jäseniltä. Jopa kunnalliseen uimahalliin piti erikseen hankkia jäsenkirja.

ROSKAAMINEN. Tämä on luultavasti asia, joka eniten ahdistaa Espanjassa. Paitsi että esimerkiksi lasten jokapäiväinen ”kouluruokailu” perustuu pillimehuihin, muovipulloihin ja yksittäisiin muovikääreisiin pakattuihin kekseihin tai pieniin sipsipusseihin, niin tämä kestämätön määrä muovijätettä ”kierrätetään” espanjalaiseen tyyliin heittämällä se kaduille. Tai luontoon, mereen, mikä nyt sattuu siinä jalkojen juuressa olemaan – paitsi jos se on roskis käden ulottuvilla, sitten varmuuden vuoksi vipataan ne roskat toiseen suuntaan. Espanjalainen autonsiivous on sitä, että pysäytetään keskelle tietä tai ehkä jopa parkkipaikalle, avataan ovi ja potkitaan auton lattialta ulos McDonaldsin käärepaperit, tyhjät mehupullot, babywipesit. Kaikki. Maa on täynnä koirankakkaa, auringonkukan siementen kuoria ja lasinsiruja, koska ilmeisesti pakollinen osa lasipullosta juomista on sen pirstominen maahan.

Keksin tietenkin paljon muutakin, mikä on  viimeisen kolmen vuoden aikana ottanut hermoon. Moni asia liittyy vain pieneen ja köyhään La Líneaan, jossa on yhtä aikaa ehkä maailman mukavimmat asukkaat mutta myös iso joukko välinpitämättömiä öykkäreitä. Olen yrittänyt aivopestä itseni ja ajatella Suomesta vain niitä hyviä puolia puhtaasta hanavedestä ja hiljaisiin naapureihin, koska etelästä pohjoiseen henkinen etäisyys on enemmän kuin sen noin neljätuhatta kilometriä. Mutta kotiin käy matka – tai ainakin Itä-Helsinkiin, jota ehkä kodiksi taas kohta kutsutaan.