BABY IT’S COLD INSIDE

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Eteerinen katse kaukaisuuteen ja huippumuodikas kokovartalovelourasu
OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Koirakin tietää mikä on oikea paikka viettää aikaa

No niin, kun Suomessa on juuri luvattu kuukauden verran lisää lunta ja pakkasta, tämä valitus tuskin saa kenenkään myötätuntomittaria värähtelemään. Olen pahoillani! Tiedän, että muuttamalla etelään ikään kuin menettää valitusoikeuden ainakin säätilan suhteen, mutta ehkä tämä myös lohduttaa kaikkia niitä, joita kevään karkaaminen kauemmaksi ja kauemmaksi ahdistaa. Nimittäin elämä Aurinkorannikolla (tai oikeastaan siitä vielä etelämpänä…) ei sekään ole aina yhtä auringonpaistetta.

Tiesin kyllä jo aiempien vuosien kokemuksella, että Espanjassa on talvisin kylmä. Ei siis niinkään ulkona, harvoin täällä laskee alle kymmenen asteen pihalla (ja kun laskee, niin julistetaan kansallinen hätätila) mutta sisällä. Oli ne aiemmatkin talvet kylmiä kivitalossamme, mutta tämä vuosi on ollut ennätyksellisen kamala. Anopin kutomat villasukat, joille ei Suomessa kovin usein ollut käyttöä, ovat jalassa ympäri vuorokauden. Kauheimpina sydäntalven aamuina olen aika varma, että hengitykseni on höyrynnyt ennen kuin olemme saaneet patterin päälle.

Asuntomme, jossa ei ole mitään keskuslämmitystä, ilmastointia eikä sen puoleen eristystäkään, on kesäisin oikein ihana. Marokkolaiset sisäpihat sekä pohjoiseen päin aukeavat parvekkeet pitävät huolen siitä, ettei asunto muutu paahtavaksi vaan on mukavan viileä aamupäivän ja iltapäivällä sopivan lämmin. Mutta talvella emme saa suoraa auringonpaistetta juuri ollenkaan, ikkunoista tulee läpiveto ja kivilattia on jääkylmä. Monina päivinä on ulkona ollut lämpimämpää kuin meillä kotona, myös helmikuussa.

Meidän ratkaisumme tähän on ollut muutama irtopatteri, joita siirrellään huoneesta toiseen sen mukaan, mitä on ohjelmassa. Iltaisin lämmitetään makuuhuoneet – turvallisuussyistä ei pattereita uskalla jättää yöksi posottamaan – ja päivisin olohuoneen lämpötila pidetään mukavana. Paikallisilla on erilaisia lämmittimiä ja onnekkaimmilla takat kotona, lapsiperheessä perinteiset sähköllä toimivat patterit ovat tuntuneet paremmalta ratkaisulta kuin esimerkiksi butaanilämmittimet. Olen aika varma, ettei korkea ilmankosteus varsinaisesti auta asiaa kun kotonakin pitää olla toppatakki päällä.

Tavallaan ongelma ratkeaisi hankkimalla paljon pattereita, mutta voin kertoa että viime kuukausien sähkölaskut eivät ole juuri hymyilyttäneet. Toki viisihenkinen perhe kuluttaa sähköä muutenkin, joskin meillä ei ihan kauheasti katsota televisiota eikä laturit ole seinässä kaiken aikaa, mutta viime kuun sähkölasku oli 170 euroa. Tämä aika lailla pelkkien patterien ansiosta. Kesällä sähkönkulutus toki tasaantuu, mutta meidän 685 euron vuokramme päälle tämä tietenkin on jo aika iso kuluerä ja kolmen makuuhuoneen kodista maksamme silloin yli 1000 euroa kuukausi, joka on suhteessa asuinalueeseen ja asunnon kuntoon aivan samaa luokkaa kuin Helsingissä. Tämä siis lähinnä varoituksen sanana niille, joille Etelä-Espanjaa on markkinoitu pelkästään edullisempana vaihtoehtona Suomen elinkustannuksille.

Mutta okei, joka aamu on lämpimämpää. Muutamina iltoina emme ole tarvinneet pattereita ollenkaan. Pystyn kävelemään vessaan ilman villasukkia ja iltaisin saamme hetken auringonvaloa suoraan sisään. Käytännön Miehelle Marokosta ostettu djellaba-kaapu on osoittautunut käteväksi vaatteeksi, koska alle voi pakata vielä lisäkerroksia. Suomessa en koskaan ollut näin intohimoinen kerrospukeutuja. Jopa ne villahousut, joiden mukana kuljettamista harkitsin erittäin pitkään, ovat osoittautuneet oikein hyväksi asusteeksi myös täällä 14 kilometrin päässä Afrikasta. Eli en odota suurta sympatiaryöppyä mutta lähetän kyllä Suomeen terveiset, että olemme olleet hengessä mukana ja palelleet tänä talvena ennätyspaljon!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Vaikka kuvakulma ja löysä paita antavat ehkä muuta ymmärtää, en ole raskaana. Lämmittelen.
OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Ergonominen työpiste parhaan ystäväni patterin vieressä.

MYRSKYN JÄLKEEN

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Otsikko on kaikin puolin epäpätevä, mutta halusin teille muillekin tämän Kari Tapio-korvamadon. Täällä nimittäin muutaman vähän seesteisemmän, mutta silti toki sateisen, päivän jälkeen taas tuuli paukkuu ja mietin, että kun nyt erehdyin laittamaan parvekkeelle parit vaatteet kuivumaan niin niitä varmaan taas keräillään tuolta tien toiselta puolelta kunnantalon pihalta lähiaikoina. Sellaista se on. Elävästi tulee mieleen helmikuu kahden vuoden takaa, kun koko kuukauden satoi vaakasuoraan ja se vitutti. Oltiin kolmisteen poikien kanssa kotona joka päivä kymmenen tuntia ja samalla kun mietin, voitaisiinko vaihtaa paluuliput Suomeen vaikka seuraavalle päivälle, tuuttasi puhelimeen kavereiden kuvia pulkkamäestä ja jääluisteluista. Että vahva dé jà vu täällä.

Tällaiset myrskyt olivat kyllä myös viime talvena, mutta ne olivat juuri ennen saapumistamme marraskuussa. Silloinkin seurauksena oli mm. suuret tulvat, jonka seurauksena meille tuli se kaikkien aikojen ensimmäinen sijaishoitokoira, Simo. Ja niin siinä kävi nytkin, että perjantai-iltana kotiovelle tuotiin läpimärkä, tärisevä koira. Bricor. Sinällään ajoitus oli täydellinen, vietettiinhän eilen 3.3. löytöeläinten päivää. Saatiin oma löytöeläin. Tämä kyllä lähtee Suomeen loppukuusta, mutta nyt kävi niin että minä siihen vallan ihastuin ja olisin pitänyt koko ketun tai jonkun aavikkokojootin näköisen kaverin jos kotona oltaisiin oltu myötämielisiä. Ei oltu. Bricorilla ei ole kuitenkaan vielä pysyvää kotia Suomessa, vaan häntä voi hakea adoptioon täällä. Suosittelen. Koira on kuin ihmisen mieli, noin 6-vuotias leikattu uros, pienikokoinen, hellyydenkipeä mutta ei mikään läheisriippuvainen, matalan profiilin rauhallinen koira joka saa pentumaiset hepulit aina kun lähdetään ulos. Olin tavannut Bricorin tarhallakin pari kertaa ja siellä pitänyt sen sivusta seuraavaa tarkkailijaluonnetta vähän tylsänä, mutta olin väärässä – koira on aivan ihana.

Koiratarhan tilannetta on ollut tuskaista seurata, kun juuri mitään ei voi tehdä. Vielä ensi viikoksi on luvattu rankkasateita ja joet tulvivat jo nyt. Laakson pohjalla sijaitsevalle tarhalle ei pääse kuin nelivedoilla ja nyt jännitetään, joudutaanko loput 150 koiraa joita ei ole saatu hätäsijoitukseen evakuoimaan härkätaisteluareenalle. Meillä ei kotona ole juuri mitään hätää, kauppaan on päässyt, mitä nyt kaduilla lentelee roskikset ja palmunoksat. Oma lukunsa on itse kunkin mielenterveys, kun olemme viettäneet viikon sisällä keskenämme. Tänään totesin esikoiselle, joka kyllä oli mielissään kun kolmen päivän vapaan jälkeen koulut suljettiin loppuviikoksi vaarallisten tuulien takia (oli muuten parhaimmillaan, tai pahimmillaan, 50 km/h) että huomenna isot pojat saavat luvan mennä kouluun vaikka mitä sataisi taivaalta. ”Vaikka tulisi happosade?”, kysyi tuo ärsyttävän terävä 7-vuotias.

Sellaista meillä Espanjassa. Ei olla Aurinkorannikolla paljoa nähty aurinkoa, mutta kolmannessa kerroksessa on suhteellisen turvallista tuijotella ulos ja ihmetellä vesimäärää. Ottaen huomioon ympäri Eurooppaa vaikuttavat extremekelit ei voi kuin ihmetellä, kuinka kauan sitä ilmastonmuutosta vähätellään. Vaikka aina välillä mielessä käy tänne Etelä-Espanjaan asettuminen for good niin sitten muistan kesien kuivat, polttavan kuumat kuukaudet jolloin käristytään 40 asteessa ja sitten trooppista hirmumyrskyä imitoivat talvisateet. Kun tietää, että tämä vain tästä pahenee. Nyt lähden viemään Bricorin pihalle, vaikka onneksi tämä sisäsiisti malliyksilö ymmärtää pissata heti ekaa puunrunkoa vasten ja sitten sipsuttaa nopeasti takaisin sisälle.

PS. Huomenna muuten tulee Ylen MOT-ohjelmassa asiaa rescuekoirista. Yritän sen päästä itsekin näkemään, sillä aihe luonnollisesti liippaa erittäin läheltä. Jossain vaiheessa kirjoitan aiheesta taas lisää, mutta toivon huomiselta ohjelmasta asiallista ja monipuolista käsittelyä.

LONTOOPÄIVÄN PLUSSAT JA MIINUKSET

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Viikko sitten vietettiin maanantaita sateisessa (tietenkin!) Lontoossa. Olimme saapuneet Englantiin lauantaina: lentäminen suoraan Gibraltarilta on yhä huomattavan helppo ja halpaa, meiltä oli suorat lennot 140 euroa ja matka-aika, reilu 2 tuntia, on todella inhimillinen. Mutta matka Gatwickin lentokentältä keskustan Pizza Expressin kautta upealle maaseudulle kestikin sitten noin kahdeksan tuntia, joten sunnuntai vietimme landella hengaillen, keilaten, leikkien ja minä loikin mudassa hyvien valokuvien perässä.

Maanantaina suuntasimme taas noin 40 minuutin junamatkan Lontooseen. Koska aikaa oli varsin rajallisesti, olimme sopineet listalle British Museumin, Disney-kaupan sekä kaksikerrosbussin. Aloin kyllä viime hetkellä miettiä, olisiko British Museum – yksi omista lapsuuden suosikeistani – pitänyt vaihtaa Science Museum käyntiin, sillä Science Museum on kuulemma lapsille aivan huikean hieno ja toiminnallinen kokemus. Muumiot kuitenkin voittivat. Sitten lyhyt ja ytimekäs listaus siitä, millainen oli noin 10 tuntia Lontoossa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

+ Tarjonta tekemisen suhteen. Jos kaupungissa asuu lähes 9 miljoonaa ihmistä, ei sitä kierretä päivässä eikä varmasti edes viikossa. Jo pelkkään British Museumiin olisi saanut uppoamaan pari vuorokautta. Tylsähkön La Línean jälkeen runsaudenpula tuntui ihanalta. Seuraavalle kerralle jäivät se bussiajelu (onneksi doubledeckereillä voi ajella myös Gibraltarilla, joten tämän ohjelmanumeron ohitus ei aiheuttanut suurempaa draamaa), kierros London Eye-maailmanpyörässä, Tower Bridge ja niin moni muu nähtävyys ja tehtävyys.

-Kaaottisuus. Onneksi 7-vuotias on jo sen ikäinen, että hän liikkuu nohevasti itse metron porteista ja sukkuloi ihmisten keskellä, mutta varsinkin ruuhka-aikaan matka juna-asemalta Gatwickin lentokentälle oli melkoinen koettelemus (länsimaisen ihmisen ongelmia, tiedän). Sisäänpääsy metroasemalle suljettiin suoraan nenän edestä liiallisen ruuhkan takia ja siirtymät kestivät off-peak aikoinakin todella kauan. Esikoiselle nousivat pettymyksekyyneleet silmiin kun Big Ben oli täysin paketissa eikä hän päässyt näkemään kuuluisaa kellotornia, itseäni lievästi ahdisti vartijoiden ja erilaisten turvallisuusihmisten raskas aseistus, joka tietenkin on varsin ymmärrettävä viime aikojen tapahtumien jälkeen.

+ Britit. Paitsi että rakastan kuivaa huumoria ja sellaista tietynlaista ylhäistä pidättyväisyyttä, niin ne käytöstavat! Täällä Etelä-Espanjassa ollaan kyllä ystävällisiä ja iloisia, mutta ei juuri huomioida muita ihmisiä. Lontoossa taas siellä ruuhkametrossakin muistettiin käytöstavat, odotettiin omaa vuoroa ja oltiin kohteliaita. Asiakaspalvelu oli hetkittäin vähän ”off”, esimerkiksi ravintolassamme ja museokäynnillä, mutta pääasiassa teki vain mieli halailla näitä hieman varautuneita, mutta sopivan ironisia brittejä. Kyllä, yleistän nyt todella kovasti.

– Hintataso. Eihän tästä saisi valittaa, kun on itsestäänselvää ettei Lontooseen mennä säsätöbudjetilla, mutta vaikka emme shoppailleet (koska 7-vuotias varsin napakasti ilmoitti että yhteenkään vaatekauppaan ei mennä, ja koska hän oli oikeassa, suostuin) ja ravintolassa syöminen oli ihan kohtuullisen hintaista, niin kaikki muu tuntui maksavat. Parissa päivässä juna- ja metrolippuihin meni ainakin sata euroa, enkä sinällään tahdo tästä valittaa koska pääsimme liikkumaan paikasta toiseen… mutta valitan kuitenkin. Muuten ramppaisimme Lontoossa varmaan kaiken aikaa, mutta lentolippujen hinta triplaantuu heti kun poistumme edes kentältä.

+ Museot. Vaikka tämä nyt menee samaan kategoriaan noin yleisesti aktiviteettien kanssa, niin en pääse yli siitä, miten upea museotarjonta kaupungissa on. Vaikka eräs paikallinen olikin hämmästellyt, miksi British Museumia sanotaan brittiläiseksi: ”siellähän on vain tavaroita, mitä olemme varastaneet muilta kulttuureilta!”. Noh, meillä oli alun perin tarkoitus keskittyä lähinnä muumioihin mutta harhailimme lopulta läpi lähes koko museon (koska olimme liian laiskoja tutustumaan pohjakarttaan ennen kuin eksyimme…). Ja tämä oli ilmainen (paitsi narikkamaksu), kunnes pääsin museokauppaan…

-Ruokatarjonta. Olin hieman yllättynyt, että jopa Oxford Streetin kulmilla oli melkein mahdotonta saada pubiruokaa iltapäivällä. Luulin, että keittiön sulkeminen lounas- ja illallisajan välillä olisi vain espanjalainen ilmiö, mutta me kiersimme turhaan aika monta pubia fish and chipsien toivossa. Lopulta löysimme astetta siistimmän ”hipster-pubin” Adam & Even, joka oli ”ihan okei”. Annokset olivat isoja ja kohtuuhintaisia, fish & chipsin kalalla oli täydellinen olutkuorrutus ja lapsiin suhtauduttiin mukavasti. Kuitenkin tarjoilu oli hidasta ja vähän sellaista huolimatonta, ja paikan fiilis hieman kalsea. Nyt täytyy sanoa, että jos ei oltaisi oltu vähän oudolla aikataululla liikkeellä paluulennon takia, olisimme varmaan panostaneet syömiseen enemmän enkä siitä silloin varmasti murisisi.

+ Matkaseura. Tämä nyt on vähän ”ulkolontoolaista”, sillä toin oman seuralaisen mukanani ja tämä olikin ensimmäinen oikea äiti-poika-matka. Ja miten mahtavaa olikaan reissata lapsen kanssa, joka jaksoi valittamatta kävellä ja kiertää ympäri Lontoota, istua junassa ja metrossa, ihmetellä, kysellä (ja vielä kuunnella vastaukset!) ja miten superinnoissaan hän oli kun pääsi lopuksi vielä lelukauppaan. Sata sydäntä tähän.

-Meghan & Harry-lautasia ei ollut vielä saatavilla! Hitto. Olin toivonut, että mukaan olisi tarttunut jotain krääsää ennen kuninkaallisia häitä toukokuussa. Noh, ehkä ihan hyvä näin – tuli niistä ”käsimatkatavaroista” noottia kotimatkalla jo muutenkin.

ONNEKSI LOMATKIN LOPPUVAT

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ehkä näitä huolettomia rantapäiviä tulee vielä ikävä mutta… ei ihan heti. Kyllä on näin loppua kohden erityisesti alkanut tuntua tämä 3,5 kuukauden pakollinen kesäloma aika pitkältä. Jos olen joskus vähän kadehtinut perheitä, jotka purjehtivat vuosia maailman merillä niin nyt tiedän, että meistä ei olisi siihen. Ei sillä, että osaisimme purjehtia tai meillä olisi moiseen irtiottoon varaa, mutta emme vain kestäisi keskenämme yhtään pidempää merietappia. Nyt olemme nauttineet toistemme seurasta aivan tarpeeksi ja isot pojat ovat, kaikesta jännityksestä huolimatta, enemmän kuin valmiita aloittamaan koulunsa tänään. Ja minä… minä ikävöin heitä viiden tunnin ajan luultavasti paljon vähemmän kuin ajattelin.

Olen aina viihtynyt lasteni kanssa – tuntuu itsestäänselvyydeltä, mutta ei se sitä aina ole. Mutta tämä espanjalaisten syyskuun puoliväliin asti venytetyn kouluunpaluun odottelu on ollut hetkittäin melkoista vesikidutusta. Meille piti tulla auto jo elokuussa, mutta koska kaikki tapahtuu mañana niin ei meillä autoa ole vieläkään. Ensi viikolla kuulemma. La Línean julkinen liikenne ei mitenkään huimaa päätä ja toisaalta turistimassat ovat tukkineet tien Gibraltarille. Eikä sielläkään niin älyttömän paljon tekemistä ole. Joten uskokaa tai älkää, kun on yli kaksi kuukautta kehittänyt kolmelle lapselle aktiviteetteja muutaman leikkipuiston ja yhden, olkootkin että aika pitkän, hiekkarannan pohjalta niin olen tosi toiveikas että kaikki tarinat siitä, kuinka koulunaloitus imee lapsesta mehut pitää paikkansa.

Koulussa tietenkin parasta on se, että pojat saavat vihdoinkin oman ikäistä seuraa, joutuvat väkisinkin opettelemaan espanjaa (vaikka heillä on vakaa suunnitelma opettaa koko muu koulu puhumaan suomea), itsenäistyvät viiden tunnin ajaksi elämään omaa elämäänsä. Pikkuveli ei vaikuta siltä, että esikoulun ekan ikäluokan väliin jääminen harmittaisi, hän on rajallisella sanavarastolla ilmaissut olevansa oikein tyytyväinen siihen, että saa leikkiä rauhassa pikkuautoilla päivisin. Toivon, että tähän päättyy se jatkuva nahina siitä yhdestä legoukosta ja liiallinen ruudun tuijotus ja ne ”ei oo mitään tekemistä” mutinat kolmiäänisenä. Huomaatteko, edes kaikki kouluun liittyvä angsti ei vedä vertoja sille miten paljon voi perheenkeskeinen laatuaika alkaa ahdistaa kun sitä on liikaa?

En oikein ole perillä siitä, millaista meidän arki koululaisten kanssa sitten lopulta on, mutta maltan oikein hyvin odottaa joululomaa, joka lienee seuraava pidempi aika yhdessäololle. Olen oikein hullutellut ja varasin lennot Lontooseen, josta reissaan ystävän luo Brightoniin pitkäksi viikonlopuksi tämän kuun lopussa,  ja Madridkin kutsuu lokakuussa (koska en ole vieläkään treenannut siellä olevalle puolimaratonille voi olla, etten palaa blogin pariin enää marraskuussa). Vasta kun sellainen omituinen helpotuksen aalto alkaa vyöryä yli – vaikka siinä mukana on jännitystä, huolta ja ripaus pelkoakin lasten puolesta – niin ymmärrän miten helppoa viimeinen puoli vuotta Suomessa oli, kun esikoinen huiteli kaveriensa kanssa pitkin puistoja ja aina välillä oli veljensä kanssa kaksin kotipihalla. Nyt kun napanuora on taas kiristynyt erilaisen kulttuurin takia, on ihanaa että joku vapauttaa mut vanhemmuuden vastuusta viideksi tunniksi. Tai no, ainakin kaksi kolmasosaa kevenee.