HYVIN SÄ VEDÄT

Hyvä minä. Vaikka ei se hyvältä näyttänyt elokuun alussa. Oli tulossa normaalin nelkyttuntisen työviikon päälle kolmen viikon työkeikka, joka toi 15 lisätuntia työviikkoon. Yksi lapsi aloittaisi päiväkodissa ja kaksi koulussa. Oli yhdet kaverisynttärit, useampi puhe- ja toimintaterapia, yksi lääkäri ja yksi terveystarkastus, Skype-palavereita ja lukuläksyjä, piti hakea huonekaluja ja hankkia uusia kenkiä. Ostaa oikeanlaiset uikkarit etteivät lapset saa porttikieltoa uimahalliin liian pitkien lahkeiden takia, piti ilmoittautua harrastuksiin etteivät ne päädy metroasemalle hengaamaan rööki suunpielessä, palauttaa kuusi kuukautta myöhässä olevat kirjaston kirjat ettei jouduta ulosottoon Geoetsivien takia ja sitten oli sellaiset pikkujutut kuin ruoka, siivoaminen ja nukkuminen. Joku sanoisi että laiska töitään luettelee mutta minä luettelen ihan vaan siksi että itsekin ymmärtäisin miksi näin elokuun toiseksi viimeisenä päivänä tuntuu kuin olisin juuri tullut ulos kuivurista.

Tiedän, että tämä elämänvaihe murjoo muitakin mutta erityisen suureksi sankarittareksi tunnen itseni koska hoidan tämän yksin. Isovanhempien ansiosta kuukauteen on mahtunut myös kolme lapsivapaata yötä, jolloin olen kyllä keskittynyt vain keräämään voimia enkä todellakaan käyttänyt aikaani niin kuin olisi pitänyt eli laittamalla ruokaa pakkaseen tai hoitamalla kirjanpitoa – sitähän varten tietysti on kirjanpitäjä, joka raukka jo nyt katuu minun ottamista asiakkaakseen. Ehkä ensi kuussa ei tarvitse enää leuhkia sillä, että olemme selvinneet kuukauden kalkkiviivoille niin, että lapset ovat olleet koulussa joka päivä oikeaan aikaan (vinkki: jos alitajunta käskee tarkistaa Wilman kello kolmelta yöllä, kannattaa, varsinkin jos haluaa lapsensa mukaan luokkakuviin) ja olen jopa imuroinut ainakin neljä kertaa, saanut yhden pahvilaatikon purettua (mikään meriitti ei liene, että meillä on vieläkin muuttolaatikoita, joita ei ole avattu sen jälkeen kun ne pakattiin vuonna 2017 Espanjan muuttoa varten…) ja lapsetkin ovat yleisesti ottaen aika onnellisen oloisia. We made it. Hyvä meidän tiimi.

P8304809.jpeg

Vaikka on jo valmiiksi ikävä kesää, toivotan syksyn tervetulleeksi. Syyskuussa on luvassa kaikkea hauskaa. Esimerkiksi poikien isä tulee Suomeen, ja se tarkoittaa sitä että teen läpsystä vaihdon enkä edes aio katsella kotiin päin viiteen päivään. En tiedä potevatko nykymutsit enää morkkista vai onko huono omatunto omasta ajasta niin 2000-luvun alkua, toivottavasti, mutta nykyinen elämäntilanne on kyllä tehnyt sen että kun saan sitä omaa aikaa niin en todellakaan murehdi sitä että lapsilta jää muutama minuutti viettämättä mun kanssa. Syyskuussa on myös mun synttärit ja pääsen askartelemaan 3D-kukkia ja syömään ystävien kanssa. On räävitön MS Romantic-faniristeily, speed datingia ja buffet, ja sitten vielä lasten kanssa yksi Skidit-risteily – en kyllä ole vielä kertonut heille Prinsessa-teemasta, mutta taskussa polttelevat tax free-rahat ja pallomeri nyt joka tapauksessa tekevät matkasta ikimuistoisen. Luultavasti myös mulle, koska lähden ekaa kertaa ruotsinlaivalle yksin kolmikon kanssa.

En ota tätä tavaksi. Joko tämä kuukausi oli vain tällainen poikkeuksellisen paha, ja ensi kuussa ehdin taas nukkua, urheilla, syödä lämpimiä aterioita ja lopettaa lauseeni rauhassa, tai jos tämä nyt on tätä seuraavat 13 vuotta niin eiköhän se alkushokki kohta ole ohi enkä jaksa joka kuukausi tilittää siitä miten uskomaton saavutus on se, että selvisimme tästä(kin) kuunkierrosta hengissä. Nyt kuitenkin lenkki koiran kanssa, ansaittu lasi viiniä, leffailta lasten kanssa ja aamulla aion lukea Hesarin. Sain vihdoinkin aikaiseksi tilata sen viikonloppuaamujen Hesarin, joka oli voima-ajatus vuosi sitten eroprosessin ja Espanjan hyvästelyn keskellä. Enää puuttuu vohvelirauta ja kahvinkeitin.

AAAARGH

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

En ymmärrä tätä logiikkaa. En kyllä ikinä käynyt yhdessäkään perhevalmennuksessa (olisi varmasti kannattanut….) kun esikoisen odotusaikana vaihdoin pariin otteeseen kotikuntaa, joskin jossain vaiheessa neuvolatäti jota olin selvästi onnistunut huijaamaan siitä että mulla oli pikkulapsiarki jotenkin hanskassa pyysi myöhemmin puhumaan tuleville vanhemmille valmennukseen. No, en päässyt kun en ollut paikkakunnalla, ja varmaan ihan hyvä niin, siinäkin olisi luultavasti muutama perhe vielä muuttanut mielensä. Jäi kuitenkin kaikki vanhemmuuskurssit käymättä. Yhtäkään kasvatusopasta en ole jaksanut lukea loppuun.

Mutta miksi ihmeessä se valmennus on vain sen kaikista yksinkertaisimman elämänvaiheen ovella eikä esimerkiksi nyt. Kyllä nyt vauvan kanssa selviää ilman valmennuksia (olen todistanut sen jo kolmesti!). Napatyngät, d-vitamiinit, kylpyveden lämpötilat. Kaiken voi googlata. Kaiken yleensä oppii, jos ei muuten niin kantapään kautta. Minun ei olisi kannattanut juoda vichyä eikä syödä rautakuuria kun täysimetin vauvoja. Tajusin kolmannen kohdalla. Kantoreppua aloin arvostaa kun toinen syntyi. Vauvarokko, ilmavaivat, eka nuha – niin ihanan pientä, vaikka se ehkä silloin joskus laittoi hetkeksi arjen uusiksi ja tuntui että se vauva hukkuu räkäänsä. Mutta silloin sitä sai vuoden verran täysipäiväisesti keskittyä siihen, että tulkitsi vauvaa ja täytti hänen tarpeitaan. Haluaisin takaisin vauvavuoteen, ehkä jopa itse vauvaksi.

Missä se valmennus, vertaistuki ja iltapäiväkerhot väsyneille äideille on nyt kun pitäisi pitää ilmassa noin 194 palloa yhtä aikaa? Tai vertaistukea onneksi tarjotaan siellä sun täällä sosiaalisessa mediassa ja parhaimmillaan se on perjantai-iltana silloin kun sinun ja sen toisen omasta olemassaolostaan raskaan viikon jälkeen epävarman äidin välissä on muutama pullo viiniä ja lupaus aamu-unista, mutta muuten musta tuntuu että olen nyt vasta saapunut siihen vanhemmuuden vaiheeseen jossa tarvitsisin neuvolatätiä tsemppaamaan ja piirtämään mun papereihin hymynaamoja. Ihanan reipas äiti vaikka kaikki kaatuu päälle.

Kahdet Wilma-tunnukset ja kaksi lukujärjestystä. Muista pakata liikkakamat, yritä edes että oikea laji ja oikea lapsi. Onneksi ovat sen verran saman kokoisia että voivat lainata lennosta uikkareitaan. En todellakaan odota talviurheilukautta. Harrastukset, espanjantunnit toisella koululla, kuntoutuskäynnit ja terveystarkastukset. Pitäisikö varata joku hammaslääkäri vai? Kuusi soittoa päivässä iltapäiväkerhoon kyllästyneeltä ekaluokkalaiselta joka haluaisi tulla kotiin. Joko vois tulla. Ja kolmasluokkalainen, joka unohtaa puhelimen äänettömälle ja sitten arvaillaan kenen kaverin kotoa löytyy. Hörönaurua iltapalalla kun muistuttavat että huomenna pitäisi olla joku kuusihaarainen sukupuu piirretty pergamenttipaperille muinaskalevalaisin kirjaimin.

Yksi viskarilainen, päiväkodin lokeroon jätettävät laput jotka aina katoavat tai kastuvat kotimatkalla paperimössöksi ja tarhassa on aina väärät vaatteet, lapsi läträä lätäköissä lenkkareissa ja hellepäivinä istuu kumisaappaat täynnä hiekkaa mököttämässä. Täitä, kihomatoja, jotain eksoottisia tartuntatauteja. En tiedä yhtään työnantajaa jonka ymmärrys venyisi näihin poissaoloihin, olen kiitollinen että teen töitä kotona ja omassa tahdissa, vaikka se tässä elämäntilanteessa se tarkoittaa usein yötöitä ja viikonlopuista varastamista. Silti olen koko ajan puhelinsoiton ja viiden minuutin kävelymatkan päässä kun joku 09-310-alkuinen numero alkaa tavoitella ja ennen kuin vastaan mietin hetken onko se jonkun lapsen puheterapeutti, tarhantäti vai olenko nyt unohtanut jotain oleellista.

Hassusti kahdeksan viikon kesäloman aikana sitä alkoi odottaa arkea. Että ah rutiinit, oi että miten kiva kun lapset on päivisin ammattikasvattajien huomassa ja voin keskittyä omiin asioihini. No nyt noudatetaan orjallisesti rytmiä joka nyt vain sattuu muuttumaan joka päivä niin mietin vaan että voisipa muuttaa johonkin bambumajaan ja alkaa omavaraiseksi. Laitan lapset kalastamaan päivällisensä, enkä herää puoli kuudelta aamulta että ehdin ilmoittaa lapset uimakouluun. Oppivat uimaan sillä että soudan ulapalle ja heitän vaan mereen. Olen kuullut, että tämä on toiminut ennenkin. Olen nähnyt ihmisiä, jotka ovat selvinneet tästä elämänvaiheesta hengissä. Olen nähnyt jopa heidän jälkeläisiään, joista on tullut ihan hyviä ihmisiä, sellaisia, jotka saattavat itsekin erehtyä tähän oravanpyörään. Ja kyllä, nuo kolme ovat aivan parasta mitä maailmassa on mutta mitä jos nostettaisiin työllisyyslukuja palkkaamalla valtion puolesta vanhemmille assistentteja?

EN EHKÄ ENÄÄ HALUA LENTÄÄ

Olen kirjoittanut lentämisestä monta kertaa aiemminkin – niin ilmastoahdistuksesta kuin ihan käytännön kommentteja – mutta nyt en aio mennä niihin ympäristökysymyksiin. Ainakaan paljoa. Olen koko eilisen toipunut yölennosta, jolla pääsimme perille Helsinkiin auvoisan Espanjan kesän jälkeen. Olen varsin pihi mitä lentoihin tulee, etsin mielelläni ne halvimmat vaihtoehdot, mutta mietin kyllä oliko se parin satasen säästö nyt aivan tämän arvoista kun saavuin samoilla silmillä Suomeen, sitten aamuseitsemältä säädimme itseämme kotiin julkisilla (raidevika junissa, ja siihen päälle Pasilan kaikki rakennustyöt, eli matka vei lopulta yli 2 tuntia, ja tietenkään kukaan lapsista ei siinä vaiheessa jaksanut enää kantaa kassejaan eikä oikein itseäänkään).

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Lennot itsessään sujuivat taas aivan tosi moitteettomasti. Lapset nukahtivat ennen nousua ja heräsivät siinä vaiheessa kun laskeuduttiin Helsinki-Vantaalle. Paitsi keskimmäinen, joka kesken 4,5 tunnin lentoa heräsi ja alkoi huudella kaikkea harhaista kuten esimerkiksi että hän asuu ravunkuoressa tai seinäkellossa, mutta onneksi muut matkustajat eivät sitä siinä hurinassa kuulleet. Matkustaminen sinällään on meillä jo aika rentoa ja rutiinilla menevää, mutta lento lennolta olen alkanut inhota sitä enemmän.

Esimerkiksi ilmakuopat tuntuvat yhä pahemmilta. Kyllä tiedän, että tilastojen valossa kuolen todennäköisemmin kotiin kuin keskimmäisen pahimpaan pelkoon, pakkolaskuun, mutta se silti tuntuu riskiltä. Ja eihän se juna- tai automatkustus ole yhtään turvallisempaa, jälleen se taitaa tilastollisesti olla jopa vaarallisempaa, mutta jotenkin siinä tuntuu olevan enemmän omaa hallintaa. Tämähän ei ole mitenkään hyvin perusteltua päättelyä, mutta kerta kerralta se turbulenssi tuntuu ikävämmältä ja alan vaan miettiä että no onneksi kuollaan kaikki yhdessä. Mitään lentopelkoa mulla ei ikinä ole ollut, ja kun esimerkiksi lennolla Los Angelesista Mexico Cityyn salama osui koneeseen (ja näin tämän kaiken ikkunasta) niin sekin tuntui vaan seikkailulta.

Kesällä monet ystävät ovat myös valinneet matkustusmuodoiksi laivan, junan tai asuntoauton ja sitäkin on ollut kiva katsoa. Se näyttää seikkailulta! Lentokenttien ylihintainen vesi ja lentokoneen vessa on toki nekin sellaisia sukupolvikokemuksia, joita lapset voivat muistella sitten aikuisina kun kaikki reissaavat madonreikien läpi, mutta meillä ainakin toistaiseksi olisi myös mahdollisuus käyttää siirtymiin enemmän aikaa. Tällä hetkellä ongelmaksi muodostuu se, että lapset tarvitsevat vielä enemmän tavaraa kuin jaksavat kantaa ja maata pitkin Euroopan ylittäminen maksaa huomattavasti enemmän kuin lentäminen, vaikka interrail-kortilla saisinkin kuljettaa kaksi kolmesta lapsesta lähes ilmaiseksi mukana. Ja lentämisen säästäminen, etenkin kun etsii ne halvimmat mahdolliset lennot (yleensä lähtö tai saapuminen keskellä yötä) niin ajassa kuin rahassa katoaa helposti kenttäkuljetuksiin ja siihen, että yölennon jälkeinen päivä menee pöllyisenä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

On totta kai varmaa, että me lennetään vielä lähitulevaisuudessa. Varmasti enemmän kuin pitäisi. Mutta lasten kasvaessa alan nähdä maata pitkin liikkumisessa yhä enemmän myönteistä: kun näistä tulee mököttäviä varhaisteinejä, niiden on PAKKO kommunikoida vanhan äitinsä kanssa jos reissataan viikon verran halki mantereen Espanjan-vierailuille. Ja että samalla voidaan hoitaa monta väliin jäävää kohdetta Legolandeista viinitiloihin. Ja että maailma pelastuu ja mun mielenterveyskin, koska uskon että silti maan pinnalla jännittää vähemmän kuin useamman kilometrin korkeudessa. Ja ehkä siksi, että matkustamisesta tulisi taas vähän enemmän seikkailu ja vähemmän pakollinen velvollisuus.

42 ASTETTA

Ny rillataan! Ihmisiä, nimittäin. Eli oikein lämpimät terveiset kirjeenvaihtajaltanne Madridista, jossa lämpötilat ovat kohonneet tänään jo yli 40 asteen. Ei pidä missään nimessä valittaa, ainakaan näin suht nuorena ja melko terveenä, kun Suomessa kuvien perusteella on kevytuntuvatakille käyttöä ja olen itse viimeiset puoli vuotta valitellut viileyttä. Nyt saan sitten sen Keski- ja Etelä-Eurooppaa kurittavan helleaallon ihan kotiovelle asti. Tai sisäänkin, koska eipä tätä kuumuutta voi paeta. Tosin sen verran vihdoin kieriskeltyäni kuumissani (kuulostaa kiihkeältä, mutta oli yksinäistä, hikistä ja erittäin tukalaa) kolme yötä tajusin, että huoneen voisi pimentää ja viilentää jo päivällä ja nytkin raportoin täältä Espanjan sydämestä pilkkopimeästä makuuhuoneesta noin 20 sentin päässä tuulettimesta. Joka tietenkin on täysillä ja hiukset hulmuavat kuin 80-luvun musiikkivideoissa konsanaan.

Siitäkin huolimatta että en oikein pysty keskustelemaan muusta kuin tästä lämpötilasta (äitini kanssa keskustelut ovat tällä hetkellä sitä tasoa, että parin minuutin välein toinen toteaa jotain tyyliin ”no huh huh kun on hikinen olo” tai ”on muuten aika kuuma”, koska sitähän ei huomaisi jos asiaa ei tarpeeksi usein ääneen ilmaise) niin tilanne ei ole kovin vakava. Jos pitäisi valita jäädynkö kuoliaaksi vai paahdunko, valitsisin kuumuuden. Alan palella yleensä siinä 15 asteen tietämillä ja Suomessa olen niitä ihmisiä, jotka itkee jo lokakuun aikoihin sitä ettei selviä tästä arktisesta elämästä. Totta kai optimaalinen lämpötila itselleni olisi sellaiset 12 astetta vähemmän kuin täällä maanpäällisessä pätsissä, mutta otan mieluummin +42 astetta kuin -42 astetta.

Oikeasti tässä ei ole mitään vitsailtavaa. Voi tietty olla, että aika on kullannut muistot mutta ei mun lapsuusvuosina näitä lämpöennätyksiä rikottu joka vuosi – eikä ainakaan Euroopassa tällaisilla aavikkoilmoilla. Ja mun osa on helppo; makaan siellä makuuhuoneessa ja teen töitä ja suurin huoli on se, että elektroniikka ylikuumenee tai en jaksa valua kauppaan ostamaan lisää jääteetä. Mutta en ole vanhus enkä eläin enkä ole täällä sitten parin kuukauden päästä kun tällaisena jatkunut kesä on johtanut vesipulaan. Suljetaankohan noita suihkulähteitä koskaan?

Madridilaiset itse ovat ihailtavan rentoja näissä ääriolosuhteissa. Vaikka kaupunki on aivan täynnä turisteja, ovat paikalliset kärsivällisiä ja itse asiassa hämmentävän ystävällisiä. Toisille hymyillään ja helteessäkin jaksetaan antaa tilaa, odottaa vuoroa ja sitten empaattisesti nyökätä ja huokaista que calor! Ilmanlaatu on kyllä ihan kamala, ei pelkästään kollektiivisen hikoilun takia vaan varmasti myös saasteiden ja liikenteen vuoksi. Me palaamme Aurinkorannikolle ylihuomenna ja sinne on luvattu useamman asteen matalampia lämpöjä, ja tietenkin pääsemme taas merituulen hellittäväksi. Että hirmuhelle ei ole vielä kärventänyt mua hengiltä, mutta luultavasti jonkinlainen nenänvalkaisu on edessä koska tinto de verano jäillä on maistunut vähän liian hyvin kun olen kaivannut sisäistä viilennystä.