NORWEGIAN KOKEMUKSIA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Elokuussa lensin ensimmäistä kertaa elämässäni Norwegian-lentoyhtiöllä. Aiemmin olin kyllä lennättänyt ”Norskilla” niin lapsia kuin koiriakin, mutta onnistunut itse välttämään lentelyn. Sanon näin, koska itselläni on ollut aika nihkeä suhtautuminen ns. halpayhtiöihin. Silloin kun lennän yksin, menen kyllä melkein minkä tahansa peltipurkin kyytiin mutta lasten kanssa reissatessa vaatimustaso nousee välittömästi. Esikoinen kyllä vakuutteli etukäteen, että ”sillä punaisella lentoyhtiöllä” on maailman parhaat sipsit. Oma lempilentoyhtiöni on jo vuosien ajan ollut KLM; paitsi että Schiphol on ihan mukava välilaskukenttä, ovat hollantilaiset aina ottaneet etenkin lapsimatkustajat hyvin huomioon, ruokkineet kasvissyöjät kunnolla ja olleet asiakaspalvelussaan tehokkaita ja ystävällisiä – yleensä ei saa molempia, jos kumpaakaan.

Olen lentänyt yksin kolmen lapsen kanssa jo yli kolmen vuoden ajan, joten homma ei enää erityisemmin jännitä. En voi tarpeeksi ylistää miten hyvää matkaseuraa tämä trio yleensä on, siis jollei kukaan ole kipeänä tai muuten vaan poikkeuksellisen kiukkuisena. He eivät poikkea marssijärjestyksestä, kestävät hyvin odottelua ja jaksavat seistä jonossa, ja koneessa taas suurimman osan ajasta touhuavat omien tehtävävihkojen, tabletin ja kirjojensa kanssa. Olen joskus jopa saanut nukuttua heidän kanssaan matkustaessa! Tällä kertaa sain huomata, miten iso merkitys maapalveluilla on lentokokemukseen ja tuli myös kummasteltua todella paljon Helsinki-Vantaan korkeita arvosanoja lentokenttävertailuissa, sillä elokuisten kokemusten perusteella en lentäisi Suomesta tai Suomeen, jollei siis olisi tietenkin maantieteellisesti pakko.

Rakkauteni Norwegiania kohtaan heräsi jo ennen lentoa: olin ostanut halvimmat mahdolliset liput (suora meno-paluu yhdelle aikuiselle ja kolmelle 4-8-vuotiaalle elokuussa, about 740€) joskus alkukeväästä. Olin ostanut liput Supersaverin kautta (se surullisen kuuluisa osamaksumahdollisuus), ja katsonut, että näin halpoihin lentoihin ei kuulunut kuin käsimatkatavarat. Oli selvää, että emme pärjää Suomessa repullisella vaatteita, joten aloin buukkaamaan kyytiin muutamaa matkalaukkua. Mikä ilo ja riemu kun kävi ilmi, että meidän jokaisen lippuun oli kirjattu jo valmiiksi 2 x 20 kg matkatavaraa sekä 10 kiloa käsimatkatavaraa. En voinut kuin nauraa: saisimme kuljettaa mukanamme 200 kiloa tavaraa! No, tyydyimme kolmeen matkalaukkuun, mutta tämän ansiosta saimme satsattua esimerkiksi soijarouhetta ja lastenkirjoja oikein kunnolla.

Norwegianille pisteet myös siitä, että lapsiperheelle oli laitettu valmiiksi paikat eikä niitä tarvinnut enää itse check-in vaiheessa säätää. Paikat oli valmiiksi molemmille lennoille, ja olivat vieläpä tosi kivat paikat koneen etuosassa (makuasia toki, missä tykkää istua, mutta tämä oli meille mieluinen vaihtoehto). Finnairilla olen useamman kerran saanut soitella asiakaspalveluun, että ihan varmastiko haluatte että kaksi lapsistani istuu erikseen toisella puolella konetta… Sopii tietenkin mulle, mutta luulen että kanssamatkustajilla voisi olla jotain valittamista. Málagan kentällä Norskin tiskillä ei ollut jonoa, saimme kamat koneeseen ja boarding passit käteen noin kolmessa minuutissa enkä voinut olla kuin tyytyväinen. Málagan kenttä on meille toki jo todella tuttu ja yleisesti ottaen se on aika samanlainen kuin kaikki muutkin kentät: ylihintainen, ketjuliikkeiden ja -kahviloiden valtaama, kävelyä vaativa. Lennon odottelu meni leppoisasti kun ensin ruokin lapset ja sitten palkitsin itseni Starbucksissa.

Lento Suomeen, siitäkin huolimatta että kyseessä oli myöhäisillan lento ja saavuimme määränpäähän vasta yhden aikoihin, sujui todella jouhevasti. Henkilökunta oli hyväntuulista siitäkin huolimatta, että he olivat juuri lentäneet joukon humalaisia suomalaisia lomalle Espanjaan ja kävivät vain käännöllä Málagassa. Innostuin ekaa kertaa ostamaan kosmetiikkaa koneessa! Lapset huomioitiin kivasti, ja muutkin matkustajat tuntuivat olevan rennolla fiiliksellä. Suomessa kyllä huomasimme heti kulttuurierot: kun odottelimme matkatavaroita, muiden matkustajien tapaan väsyneinä ja valmiina menemään nukkumaan, alkoi erään toisen yksin lastensa kanssa matkustavan äidin jälkikasvu riehua ja sekoilla. Espanjassa muut odottelijat olisivat syöksyneet viihdyttämään väsähtäneitä lapsia ja yksin matkatavaroiden kanssa taiteilevaa äitiä, mutta Suomessa supistiin selän takana, paheksuttiin ja pyöriteltiin silmiä. Oh well!

Paluulento olikin sitten ihan päinvastainen kokemus. Luultavasti olisin lentänyt paljon paremmalla fiiliksellä, jos ei olisi tuntunut että koko Helsinki-Vantaan lentokenttä näyttää meille keskisormea. Sinällään koko elokuun Suomessa olin huokaillut onnellisena suomalaista palvelukulttuuria, joka oli ystävällistä, nopeaa ja no nonsense-tyyppistä (toisin kuin, kröhm, täällä Espanjassa…). Mutta viimeinen kokemus ennen lähtöä oli kyllä aika ankea. Onnea vaan, jos aiotte tehdä näin vaikutuksen turisteihin! Tietenkin sää oli sellainen klassinen ”hyvää matkaa etelään!”-vaakasuora räntäsade ja +15, joten paluu Espanjaan alkoi tuntua hyvältä idealta. Ja se tunne ehti vahvistua reilun kahden kentällä vietetyn tunnin aikana hyvin voimakkaasti.

Aloitetaan itsepalvelusta. Norwegianilla oli kolme tiskiä, joissa kaikilla oli hieman aneemisen näköinen työntekijä – mutta ei palvelua. He huitoivat väsyneinä itsepalveluautomaateille, kun huutelin boardin passien perään (en päässyt niitä printtaamaan etukäteen ja rikkinäiseltä puhelimen näytöltä niitä ei paljoa esitelty). Kahdeksasta pöntöstä toimi kolme – ja tietenkään siitä ei millään tavalla informoitu, että suurin osa automaateista oli epäkunnossa vaan matkustajaparat saivat sulloa itä passiaan hyvän tovin rikkinäiseen pönttöön kuvitellen, että vika on hänessä. Taisteltuani automaatin kanssa vartin verran hain paikalle henkilökunnan edustajan, joka mutisi että ei mekään tästä systeemistä tykätä… Mahtavaa kuitenkin, että on systeemi joka ei palvele asiakkaita eikä henkilökuntaa, joka kuitenkin lopulta joutuu tulemaan avuksi. Enkä odota yksin lasten kanssa matkustavana mitään erityiskohtelua mutta tilannetajua kyllä. Jos tiskillä on tilaa, kaikkien aikaa ja hermoja säästäisi lippujen nopea tulostus ja homman hoitaminen yhdellä pisteellä.

Kun työntekijä oli tulkinnut itsepalveluautomaatin tunteita oikein ja saimme ne säälittävät lerpakkeet, oli aika saada matkalaukut kyytiin. Siirryimme sitten itsepalveludroppaukseen, jossa reippaana tyttönä iskin matkalaukkuja hihnalle. Sääliksi kävi mummit ja papat, jotka yrittivät hoitaa hommaa kirjaimellisesti omin voimin. Ja sitten meidän laukut eivät menneet läpi. Niinpä keräsin ne takaisin kärryyn ja siirryin tiskille, missä elämäänsä kyllästynyt asiakaspalvelija huokaisi syvään. ”Varmaan laitoit ne väärin hihnalle”. Kävi ilmi, etten osaa oikeastaan mitään. Hän lähetti minut takaisin sinne, mistä olin tullutkin. Runnottuani aikani sain matkalaukut hihnalle ”oikein” ja tunsin olevani valmis ratkaisemaan kaikki ihmiskunnan ongelmat. Itsepalvelumeininki jatkui turvatarkastuksessa. Onneksi en joutunut tunkemaan niitä vessapaperille printattuja boarding passeja taas yhteen automaattiin vaan pääsimme ihan ihmiskontaktin kautta turvatarkastukseen, jossa sielläkin oli oikeita ihmisiä, joskin lasittuneen katseen perusteella eivät hekään olleet ehkä kutsumusammatissaan. Meiltä ei muuten missään vaiheessa tarkastettu passeja saati kyselty mitään matkustuslupia: ilmeisesti näytti siltä, että tällaisella porukalla ei kukaan ole reissussa kidnappausmielessä vaan tähän hullun hommaan ryhdytään vaan vanhemman velvollisuudesta.

Ostimme sikahintaista vettä ja menimme hetkeksi mököttämään lasten leikkipaikkaan, joka ei kyllä tehnyt kunniaa sponsorilleen Reimalle. Vähän tuli ikävä Tukholman Arlandan Junibacken-teemaista leikkitilaa, jossa oli lapsille muutakin leikkivälinettä kuin mikro. Siitä oli hyvä jatkaa portille, jossa oli täysi käsirysy päällä. Kävi ilmi, että kun puolet matkustajista oli päästetty boardingista läpi odottamaan tunnelmallista bussikyydistä itse koneen luo, oli käsimatkatavarakiintiö tullut täyteen. Minä heilutin estottomasti ”lennän yksin kolmen lapsen kanssa”-korttia ja jälleen kerran ilmeisesti jo mun silmäpussien perusteella pääsin meidän nyssäköiden kanssa läpi, kun taas muiden matkustajien tavarat laputettiin ruumaan ja nämä tyytymättömät kanssamatkustajat kävivät kyllä neuvottelemassa jokaisen henkilökunnan edustajan kanssa siitä, kuinka korjata tämä epäoikeudenmukainen käsimatkatavarajako. Tämä viivästytti lähtöä about puoli tuntia. Kun lopulta pääsimme bussiin (enkä nyt sano mitään muiden matkustajien huomioimisesta, onhan se hauska keilata lapsilla linja-auton käytävillä ja itse vain katsella muualle istumapaikalla, TERVEET NUORET AIKUISET IHMISET!) niin tunnelma oli tiivis. Ja vähän muutakin. Siinä vaiheessa kuin vihaisimmat käsimatkatavaransa menettäneet kävivät vielä koneeseen vievillä portailla avautumaan henkilökunnalle – siinä vihvomassa sateessa  – aloin luopua toivosta kotiinpääsyn osalta.

Pääsimme kuitenkin perille. Paluulento oli tunnelmaltaan ihan eri luokkaa kuin mennessä, ja voisin vannoa että Helsinki-Vantaan ankea fiilis oli osana tätä ilmapiirin muutosta menolentoon verrattuna. Ihmettelen kyllä kentän jatkuvaa menestystä lentokenttävertailuissa, sillä henkilökunta oli ilmeisesti palkattu vaan huitomaan käsillään ilman katsekontaktia minne ”asiakkaan” pitäisi mennä, ja leikkihuone veti tylsyydessään vertoja pimeälle perunakellarille. Norwegian taas… noh, tässähän tuli avauduttua paljon enemmän lentokentästä kuin lentoyhtiöstä. Haluaisin tietää, paljonko Helsingin päässä kentän sähläyksestä meni Norskin piikkiin, kuinka paljon meillä oli huonoa tuuria ja hankalaa asennetta, ja kuinka paljon kyse oli vain pohjoismaisesta tehokkuusajattelusta, johon en ollut tottunut. Norwegian toimi lasten kanssa muuten todella mukavasti ja olen nyt päässyt yli halpalentoyhtiöangsteistani ja valmis antamaan uudenkin mahdollisuuden punavalkoisille siiville.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

KONEETTA

konerakkaus.jpg

Vaikka olen tässä reilun vuoden verran julistanut omistamattomuuden ilosanomaa (jopa niin pitkälle, että paasaan aiheesta seuraavassa Kotivinkissä…) niin on yksi tavara, josta luopuminen on mahdotonta. Mun tietokone. Ja oikeastaan on paljon muutakin, mistä en haluaisi luopua mutta viimekeväisen katharsiksen jälkeen olen joutunut hyväksymään realiteetit: tässä elämäntilanteessa ei voi haalia materiaa. Haaveilen kyllä etenkin kunnon keittiövälineistä, vohveliraudasta ja SodaStreamerista, mutta tällä hetkellä suurin osa omaisuudestani on vielä(kin) muuttolaatikoissa eikä välttämättömillekään tavaroille löydy omaa paikkaa toisen ihmisen tavaroilla sisustetussa kodissa, joten näillä mennään. Mutta asiaan!

Se tietokone. Nimittäin vain noin 2,5 vuotta vanha MacBook Air päätti sitten lopullisesti irtisanoa sopimuksemme. En voi sinänsä syyttää läppäriä siitä, koska sopimus ei ollut kovin hyvä tietokoneen kannalta: minä kuljetin sitä milloin missä kangaskassissa hiekan ja sulaneiden suklaapatukoiden keskellä, ilmankosteus on huidellut yli 90% koko syyskuun ajan ja olen muutenkin laiminlyönyt kaikki velvollisuudet. Kuten esimerkiksi varmuuskopioiden ottamisen ja tietokoneen sisäisen ja ulkoisen siivouksen. Nyt on myöhäistä katua. Vaikka viime syksynä kone heräsi kuolleista useammankin kerran, nyt se on pysynyt pimeänä jo yli viikon. En usko, että se siitä enää herää.

Tämä on tietenkin kaikin tavoin todella paska homma. Tietokone on arjen takia ihan välttämätön: blogi kyllä pärjää ilman päivityksiä, mutta työt ja monet käytännön juoksevat jutut vaatisivat läppärin. Kännykkäni näyttö on tuhansina palasina ja saan sen käyttämisestä lasinsiruja sormeen – on tainnut tulla selväksi, että olen aika toivoton tekniikan kanssa? Sen lisäksi kärsin vieroitusoireita siitä ainoasta ”omasta tilastani”, olkootkin virtuaalinen. En ole vielä alkanut panikoida koneen mukana menneiden 40 000 valokuvatiedoston perään – kotoa löytyy yksi tosi kätevä nörtti joka on lohdutellut että kaikki on pelastettavissa, siis sisältö, mutta ei kone. Mutta se läppäri on ollut sellainen henkilökohtainen henkireikä, jonka osalta olen kokenut omituista hallinnantunnetta. Mikään muu tässä kodissa ei oikein ole omaa, mutta uskollisesti mukana kulkenut läppäri on my precious, vain mun. Ja varmaan juuri se koitui sen Macin kohtaloksi.

Ulkomailla asuessa kohtaa sitten ne käytännön ongelmat. Suomessa ostaisin läppärin osamaksulla, koska juuri nyt ei ole investoida useita satoja euroja koneeseen (mitään rahankäyttöluentoa en tähän väliin kaipaa, ymmärrän kyllä korkojen päälle). Mutta täällä ei ole sitä vaihtoehtoa, enkä halua ostaa konetta Espanjasta muutenkaan; tarvitsen suomalaisen näppäimistön! Nyt sitten olen lainannut Käytännön Miehen konetta muutaman viikon ajan ja yrittänyt olla rikkomatta sitä (heh heh). Ennen uuden koneen hankintaa pitäisi myös vertailla ja miettiä, mikä kone ajaisi parhaiten tarkoituksensa: vaikka olen ollut vannoutunut Applen koneiden käyttäjä, niiden elinikä mun käytössä on kohtuuttoman lyhyt, erityisesti kun ottaa hinnan huomioon. Ja ylipäänsä elektroniikka ei ole yhtään sen eettisempi ostos kuin, noh, mikään muukaan kulutushyödyke. Oikeastaan eettistä elektroniikkaa on vielä vaikeampi löytää kuin vaikka vaatteita, joiden tuotantoketjujen avoimuudella joidenkin merkkien kesken lähes kilpaillaan. Sen sijaan ei ole mitenkään itsestään selvää, että tietokonevalmistaja kertoo metallien ja mineraalien taustan. Vaikeaa! Haluaisin kirota koneen hajoamista, mutta enemmän lienee aihetta syyttää itseäni, ja katumusharjoituksena luvata tapojen parantamista.

konerakkaus (1)

MEIDÄN PÄIVÄ-VALITUSPOSTAUS

Aina välillä (eli ehkä kaksi kertaa) saan toiveita tulevien postausten suhteen. Yksi sellainen toive on ollut klassinen ”meidän päivä”-postaus, jossa kertoisin…noh, meidän päivästä. Tämän päivän postaus kumpusi tästä toiveesta, joskin en usko, että se on ihan juuri sitä mitä multa toivottiin. Olen pahoillani. Saa toivoa, toteutus voi olla sitten ihan mitä sattuu.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kuopus herätti kello 7.15. Sanoin, ettei ole vielä aamu. Hän sanoi, että on aamu. Annoin lapsen katsoa Youtubea mun puhelimesta, mikä on täysin moraalitonta mutta myös välttämätöntä niinä aamuina kun ei kykene samaan sisäiseen rytmiin lasten kanssa. Meidän takapihalla oleva kunnantalon aukio on koko kesän toiminut öiseen aikaan nuorisolaisten diskona, painiareenana, huumeriitojen selvityspaikkana ja siellä on oikeasti lähes joka yö huudeltu aamuviiteen asti. Useimmiten paikalliset, toisinaan brittituristit, välillä venäläiset expatit. Vaikka olemme nukkuneet parvekkeen ovi kiinni ja kärsineet kuumuudesta, on möykkä silti pitänyt hereillä monena yönä. Nyt myös yläasteiden palattua arkirytmiin tällä viikolla on meno rauhoittunut hieman, mutta silti univelkaa on. Ensi viikonloppuna Gibraltarilla on MTV Gibraltar Music Festival, jonka viime vuoden kokemuksella tiedän tarkoittavan keskiyön yli jatkuvaa jumputusta… Joten yritän nukkua niin paljon varastoon kuin mahdollista.

Sitten oli pakko nousta ja tehdä lapsille eväät. En ollut sulkenut keskimmäisen vesipullon korkkia kunnolla, joten sain viestin koulun portilta, että lapsen reppu on täynnä vettä, koulukirjat pilalla ja lapsi joutuisi olemaan iltapäivän liikuntatunnilla kuivin suin yli 30 asteen helteessä. Lähdin siis kiinakaupan kautta koululle. Kiinakaupassa ei saanut maksaa kolmen euron vesipullo-ostoksia ja koiranremmiä (meille tulee sunnuntaina uusi hoitokoira) kortilla, eikä ollut käteistä. Ostin koirille puruleluja parin euron edestä. Nyt se on jo syönyt ne, ja tietäen miten myrkyllisiä muovileluja kiinakaupoissa myydään voi olla että meillä ei ole huomenna enää koiraa. Vitsi vitsi. Suurin osa niistä palasista on oikeasti pitkin kotia. Noh, sitten kiirehdin koululle ennen kuin toimisto sulkisi, koska muuten en pääsisi viemään vesipulloa lapselle ja hakemaan kirjoja kotiin kuivattavaksi. Halusin nähdä, voiko ne pelastaa, koska juuri nyt en tahtoisi maksaa 150 euroa näistä kirjoista, jotka kerran saimme kunnalta ilmaiseksi. Kävi ilmi, että opettaja oli ilmeisesti pelastanut kirjat eikä vesivahinko ollut aivan niin dramaattinen kuin olin aamulla saanut kuulla. Menihän se tunti näinkin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Sitten palasin kotiin lenkittääkseni koiran keskipäivän kuumuudessa. Kuumuus on juuri nyt tosi tukalaa. Ilmankosteus on yli 90% ja Gibraltarinvuoren päällä on leijunut päivien ajan pilvi, joka peittää yli puolet vuoresta. Se on roikkunut ja levinnyt meren päälle ja painostavassa helteessä kaikki tuntuvat odottavan että tulisi myrsky tai edes sade. Tai ainakin minä odotan. Otin poikien potkulaudat (noin 8 kiloa), kannoin ne koululle (noin 1,3 kilometriä) ja olin perille päästyäni hikinen ja kiukkuinen. Kotona lapset pelasivat ja söivät. Sitten päätimme lähteä kantakahvilaamme syömään. Tämä siksi, että olen ollut tuhlailevan Suomiloman seurauksella niin pienellä budjetilla, etten ole melkein viikkoon juonut kokista tai kahvia ja nyt tuntui siltä, että olisi pakko saada vähän kofeiinia. Kantakahvila oli täynnä tuttuja ja lapset söivät sivistyneesti bocadillot. Päivä alkoi jo muuttua vähän paremmaksi. Oli ylipäänsä hyvä, että lähdimme ulos. Muuten olisin joko maannut katatoonisena sohvalla ja katsonut Bonusperhettä Netflixistä, tai kerännyt kierroksia internetissä: Vihreät ovat julkaisseet tulevan kevään eduskuntavaaliehdokkaitaan ja jostain syystä näiden ehdokkaiden Facebook-profiilit ovat nyt täynnä kaiken maailman todellisuuskriitikoita, jotka haluavat kertoa kuinka Vihreät pilaavat kaiken. Voi kun ne joskus aloittaisivat sen öyhötyksen esittämällä edes yhden vertaisarvioidun tutkimuksen siitä, että ihminen ei selviä ilman pekonia mutta pärjää ilman hengitysilmaa. Eniten ärsyttää se, että itse ponnistelee arjessa edes pienillä valinnoilla hidastamaan tätä maailmanloppua ja siitä hyötyvät myös nämä täyspällit, jotka ihan vaan periaatteesta haluavat ajaa sen sadan metrin makkaranhakumatkan yksityisautolla.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mutta sitten päivä alkoi kääntyä koko ajan paremmaksi. Ehkä se oli se kahvi, ehkä ne irtokarkit jotka kävin lapsilta salaa hakemassa kun esikoisen luokkakaverin äiti katsoi poikien perään puistossa, jossa ainoa aktiviteetti on joko syöttää tai pelotella puluja, tai molempia. Hän laittoi viestin ja pyysi mukaan puistoon, ja lähdimme mielellämme koska juuri edellisenä päivänä sain selvittää espanjaksi poikien välistä kolmiodraamaa ja ajattelin, että jo ihan eleenä olisi hyvä mennä viettämään aikaa yhdessä. Jatkoimme matkaa leikkipuistoon, josta löytyikin lisää poikien koulukavereita ja kaikilla olikin tosi hauskaa. Tutustuin expat-perheeseen, jonka lapsi on kuopuksen luokalla. Sain viestin Suomesta, että tärkeälle, tärkeälle ystävälle viikonloppuna syntynyt vauva voi hyvin ja se lämmitti mieltä vieläkin enemmän. Sain kutsun huomenna juomaan viiniä ja syömään nachoja uuden tuttavan kotiin. Nyt saan vielä katsoa lisää Bonusperhettä ja tiskata. Jos vielä yöllä sataisi niin tässähän oltaisiin ihan plussan puolella.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

ABSURDI AIR BnB KOKEMUS

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Okei, nyt muutama viikko tämän reissun jälkeen on aika kullannut muistot eikä kesäkuun alussa tehty vähän omituinen AirBnB-visiitti tunnu enää niin ihmeelliseltä, ja tuo silloin mielessä pyörinyt otsikkokin tuntuu vähän liioittelulta… mutta kerrotaan nyt kuitenkin. Meitä oli siis kymmenhenkinen seurue, ja halusimme vuokrata talon ystäviemme ollessa käymässä Suomesta. Meillä oli muutama edellytys: uima-allas, piha, riittävästi makuuhuoneita kuudelle lapselle ja kahdelle pariskunnalle sekä läheisyys Málagan lentokentästä, jotta ystäväperhe ehtisi mukavasti aamulennolleen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olen nyt oppinut, että näitä villa- ja talovuokrauksia Espanjassa kannattaa katsoa enemmin Booking.comin kuin lempisivustoni AirBnB:n kautta, mutta emme tienneet tätä vielä keväällä ja etsimmekin majapaikkaa juuri AirBnB:stä. Löysimme sitten sellaisen oikein lupaavan, jota mainostettiin ”ideaali isoille perheille”. Ja tartuimme siihen, vaikka näin jälkikäteen todettuna paikka olikin hieman ylihintainen, yli 200 euroa yöltä.

Talo itsessään oli hieno. Siellä oli kattoterassi ja iso piha. Se oli todella siisti, ja siellä oli jopa oma joogasali – talossa järjestetäänkin ilmeisesti usein pienen porukan joogakursseja. Ja ilmeisesti myös tantraa, reikihoitoja ja muuta sellaista, mikä menee vähän yli jopa oman höpsismifiilistelyni. Talo oli hyvin varusteltu ja alue rauhallinen – mitä nyt joku naapuri soitteli rumpuja yömyöhään katolla, mutta ei siitä sen enempää. Mutta ei se aivan sopinut lapsiperheille kuten luvattiin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Talon vuokrannut ystävämme laitettiin heti kättelyssä allekirjoittamaan paperi, jossa vannottiin hiljaisuutta esimerkiksi kello 15-17 kun on ”siesta”. Emännällämme oli kuulemma hieman vaikeuksia naapurien kanssa, ja hän oli vannottanut että olemme niin hiljaa kuin mahdollista. Kuulostaa tosi rentouttavalta kuuden 2-8-vuotiaan lapsen kanssa… Uima-altaalle annettiin pitkä ohjeistus, joskin olimme viimeiseen päivään asti ainoat altaan käyttäjät ja viimeisenä päivänä sinne pelmahti 20 espanjalaislasta yhden olutta juovan ”valvojan” kanssa juhlimaan synttäreitä ja totesin, että olimme turhaan stressanneet altaan käytöstä. Meitä myös kiellettiin katsomasta takapihalla olevan aidan yli. Aita oli vyötärön korkeudelle aikuista, siinä oli penkki ja sen takana oli parkkipaikka, mikä sai kiellon tuntumaan entistä koomisemmalta. Sen lisäksi varoitettiin liikkumasta ”turhaan” asuinalueen yleisillä paikoilla kuten, öhm, pihatiellä ja välttämään ovista kulkemista…

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Suosikkimme oli takapihalla ollut kulkukissalle tehty ”vessa”. Mitään varoituksia ei missään lukenut etukäteen huoneiden suitsukkeista ja vahvoista hajuista eikä siitä, että takapihalla asusti villikissa, jolle oli rakennettu oma ”hiekkalaatikko”. Olikin ratkiriemukasta yrittää jatkuvasti estää seurueen nuorimpia menemästä kylpemään kulkukissan toilettiin. Ja ymmärrän toki oikein hyvin AirBnB:n konseptin ja kunnioitamme mielellämme muita alueen asukkaita ja naapurisopua, mutta lomafiilikselle ei tee terää se, että käytännössä katsoen kaikki ilonpito kielletään.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Itse emäntä, jota en koskaan tavannut, oli kyllä sympaattinen ja ymmärrän, että kiukkuisten naapurien kanssa ei varmaan ole aina helppo luovia. Etenkin Espanjassa lasten äänekkäät leikit omalla pihalla kieltävät säännöt tuntuvat erityiseltä nipotukselta. Ensi viikolle olemme vuokranneet taas talon uima-altaalla, koska vietämme koko perheen yhteisen lomaviikon ilman internetiä, velvollisuuksia tai muuta ikävää, ja tällä kertaa valitsimme paikan vuorilta, ylhäisestä yksinäisyydestä. Saammepahan rauhassa remuta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA