KARANTEENIKUULUMISIA

Tämä vuosi ansaitsee arvostusta siitä, että se on ollut johdonmukainen.

Johdonmukaisesti aika kakka, jos multa kysytään. Vielä vuoden alussa olin täyden kalenterini kanssa salaa helpottunut, kun tuli peruutus – edes yksi meno vähemmän – mutta nyt olen valmis lupaamaan etten enää koskaan keksi tekosyitä kieltäytyä kutsusta tai liioittele lapsen nuhaa. Kunhan siis kyse ei ole mistään Teams- tai Zoom- tai Skype-palavereista, niissä saattaa yhteys pätkiä tulevaisuudessakin.

Mua haastateltiin Kotivinkkiin viime viikolla, aiheena nimenomaan se, miten olen ”oppinut elämään” korona-ajan epävarmuuden kanssa. Kun on tottunut suunnittelemaan, miltä tuntuu kun luvassa ei ole yhtään lomaa ulkomaille. Olin varmaan vähän huono haastateltava, nimittäin en ollut enää kovin dramaattinen kaukokaipuuni kanssa. Kyllä, ikävöin etenkin Espanjaan, mutta samalla en enää odota mitään. Nykyään se, että saa syödä lounaan ravintolassa ystävän kanssa on jo omanlaisensa saavutus.

Mutta sitten maanantaina tuli soitto, jota olin jo ehtinyt odotella. ”Helsingin kaupungin epidemiologisesta keskuksesta terve…”. Olin altistunut edellisellä viikolla, melko ohimennen ja epätodennäköisesti mutta riittävästi joutuakseni karanteeniin. Tätä on luvassa vielä viisi päivää.

Kotona hengailuun olen jo ehtinyt tottuakin, en ole tainnut viikkon pitää jalassa muuta kuin villahousuja. Mutta nyt harmitti, sillä oikeasti meidän olisi pitänyt lähteä torstaiaamuna Ahvenanmaalle pressimatkalle esikoisen kanssa. Ensimmäinen loma kaksin hetkeen, pientä etäisyyttä pääkaupunkiin. Ohjelma oli huikean kiinnostava – niin mielenkiintoinen, että meidän pitää varmaan suunnata saaristoon omatoimimatkalle… kunhan tämä ”helpottaa”.

Esikoisen osalle on sattunut eniten kivojen juttujen peruutuksia. 10-vuotissynttäreitä ei ole edes vietetty. Syntymäpäivälahjaksi suunniteltu matka Lontooseen piti siirtää jonnekin mystiseen ajanjaksoon, jolloin ei ole globaalia pandemiaa. Ensimmäinen partioleiri jäi välistä pienen nuhan takia – jos elettäisiin vielä sitä 2019 normaalia, hän olisi kyllä lähtenyt tarpomaan metsään vaikka olisikin vähän niiskuttanut. Ja nyt jäi kokematta kotieläintilat ja kiipeilypuistot.

Itse en enää usko suunnitelmien toteutumiseen ennen kuin ihan oikeasti olen bussissa, junassa tai lentokoneessa. Kesäinen Riian-matka herätti jopa epäuskoa: ihan oikeasti selvittiin Latvian asti, ei tullut mitään vastoinkäymisiä! Entinen huoleton asenne on historiaa, se, että käveli vain luottavaisesti lentokentälle (tai siis meni sinne bussilla) eikä edes ajatellut, että reissu peruuntuisi.

Omaa matkailufilosofiaa tämä aika tulee taatusti muuttamaan, ei vain siksi että koko turismi tulee taatusti muuttamaan muotoaan. Myös siksi, että en enää uskalla enkä halua suunnitella entiseen tapaan. Entinen nautinto siitä, että selasi kohteita, majoituksia ja juna-aikatauluja on kadonnut ja tilalla on lähinnä peruutusehtojen syynäämistä pientä pränttiä myöten. Ex tempore-reissut tuskin tulevat enää suuntautumaan Turkua tai Tamperetta kaueammaksi, jos vaikka laitetaankin rajat kiinni lyhyellä varoitusajalla.

Lapset ovat omaksuneet konditionaalin puheeseensa pysyvästi. He tietävät jo ilman, että erikseen mainitaan, että retket ja leffat toteutuvat, jos… Heistä tulee varmasti vanhempiaan sopeutuvampia, mutta toivon että heille jäisi myös ripaus luottamusta siihen, ettei koko ajan tarvitse olla varpaillaan. Että voi jännittää ja olla innoissaan eikä välttämättä siitä seuraakaan siirrettyjä tai peruttuja juhlia tai lomia. Ja he osaavat varmasti arvostaa pienimuotoisia, arkisia iloja paljon paremmin kuin suureellisiin seikkailuihin tottunut 80-lukulainen äitinsä.

Että tällaisia ajatuksia karanteenissa tänään. Itse eristäytyminen ei tee tiukkaa: kotona odottaa töiden ja opintojen lisäksi kokoamattomia Ikean huonekaluja, kolmen lapsen talvivaateinventaario ja monta lukematonta kirjaa. Voi olla, että tähän kaikkeen ei edes vajaa viikko riitä!

OLIPA KERRAN EPÄKESÄ

Olen valittanut, kuten tapoihini kuuluu, runsaasti siitä että tämä on ollut epäkesä. Voisi tietenkin selittää että miksi. Ihan ensimmäiseksi tekisi mieli osoittaa dramaattisesti ulos: nytkin, keskellä heinäkuuta, lähes 400 kilometriä Helsinkiä etelämpänä, lämpötila on jotain alle viidentoista luokkaa ja vaakasuora vesisade piiskaa paljaita pohkeita. Kesään kuuluu, jos minulta kysytään, se että saan käyttää kerran jokaista hulmuavahelmaista kesämekkoani. On niitä aika paljon, mutta pyyntö ei ole mitenkään kohtuuton. Kesäkuussa koettu hetkellinen helle oli toki ihana, mutta nyt se tuntuu vain petolliselta lupaukselta lämmöstä, jota ei koskaan tullutkaan. Palelen paljon, ja kehoni kaipaisi kovasti sitä kuukauden, jopa kahden ajanjaksoa jolloin aurinko lämmittäisi ihoa (joka totta kai on asianmukaisesti rasvattu) eikä tarvitsisi kääriytyä kevyttoppatakkiin, josta luovuin vasta viikkoja vapun jälkeen.

Mutta kyse ei ole vain keleistä. Enkä oikein tiedä mistä, koska kesähän on ollut monella tapaa oikein mukava. Olemme matkustaneet lasten ehdoilla kotimaassa. Käyneet Muumimaailmassa ja museoissa. Tampereella. Tallinnassa. Turussa. Olemme syöneet omasta pihasta vadelmia ja jopa mansikoita. Olemme grillanneet ja syöneet monta kesäistä ateriaa kuhaa ja uusia perunoita ja mansikkakakkua. Olemme pelanneet tennistä ja niin paljon korttia, että viisivuotias on jo ihan valmis casinolle. Olemme uineet, uimahallissa ja meressä ja järvessä. Minäkin, olen uinut kolmessa päivässä enemmän luonnonvesissä kuin kymmeneen vuoteen sitä ennen yhteensä, vaikka mukaan lasketaan Välimeri, kiitos siitä kesäkuinen Näsijärvi ja yli 25 astetta. Jos lapsilta kysytään, heillä on varmasti ollut vuosisadan kesä. Vuosikymmenen ainakin, joskin siinä sarjassa on vielä toistaiseksi heikosti kilpailua.

P6278643.jpeg

Ja nytkin tässä kirjoittelen iloksenne yhdeksän päivän työretriitiltä Riiasta. Olen käynyt kolmesti Virossakin. Ihan hyviä matkoja kaikki. Silti tämä kesä on sellainen kamala Levottomat-henkinen sivustaseuraajan painajainen kun mikään ei tunnu miltään. Ehkä siksi että viime kesä oli niin upea? Se oli. Kun oli vuoden verran ollut surullinen kun erosin ihmisestä ja Espanjasta ja sitten opettelin elämään yksinhuoltajana ja koko kevät oli pelkkää influenssaa oksennustautia kihomatoja täitä younameitwegotit, niin viime kesä oli sitten henkisesti pelkkää bailandoa. Tuntui, että olin vähän kuin uusi ihminen ja oli seikkailuja, romansseja, auringonnousuja ja -laskuja ja villi ja vapaa olo ja vielä saatiin olla Espanjassakin. Sen rinnalla kalpenee moni kesä, ja kai se pitäisi nyt hyväksyä. Että tämä kesä on tämmönen, se oli semmonen.

Epäkesän hyvä puoli on se, että sen loppuminen ei sureta etukäteen, ei varmaan myöskään jälkikäteen. Koko tämä vuosi on ollut sellainen syvä, pettynyt huokaus, että eipä poikkeuksellisen tylsä kesä ollut mitenkään yllättävä käänne. Olenkin enemmän keskittynyt keräilemään voimia syksyyn: kun täällä katsoo ihmisten toimintaa ja reviiritietoisten pohjoismaalaisten äkillistä intoa tunkea ihokontaktiin, voi olla ihan varma että toinen aalto koronaa koittaa meillekin. Sen lisäksi meillä muuttuu arki mun uusien kuvioiden myötä taas entistä kiireisemmäksi ja samalla luvassa on kuopuksen viimeinen vuosi kunnallisen varhaiskasvatuksen piirissä, kohta meillä on kolme koululaista ja sitten kesälomista vasta kikkailua tuleekin. No, se on ensi kesän murhe se. Mutta varmasti vuosien saatossa tämäkin kesä muistoineen asettuu uomiinsa ja ymmärrän, miksi tuntui tältä ja miksi se ei ollut samanlainen elämys kuin edeltäjänsä. Koska kaikella on takuulla tarkoitus.

HELMIKUUN HÖYRYT

Nyt räntätyttää. Tuntuu, että olen lähtenyt tähän toiseen kuukauteen vähän väärällä jalalla liikkeelle, koska niin moni asia ärsyttää. Blogin kirjoittamisen suuria iloja on se, että voin purkaa kaikki patoumani täällä julkisesti, ihan vaan valittamisen ilosta. Joten aloitan helmikuun nyt päästelemällä vähän höyryjä – seuraavalla kerralla jotain positiivisempaa sisältöä sitten.

  • Jo viime viikolla vitutti Zalandon valko/viherpesu. Kun valtava verkkokauppa, jonka koko toiminta perustuu suuriin volyymeihin ja valikoimaan, jonka kokoa ei oikein voi järjellisesti perustella, alkaa jeesustella muotimaailman kestämättömyydellä niin mun korvista alkaa nousta savu. Ja kun tämä tapahtuu tilaisuudella, jonne lennätetään vaikuttajia ulkomailta asti pohtimaan, miten kuluttajat voisivat käyttäytyä paremmin kaupoilla – ja sitten ihan ohimennen siinä samassa lanseerataan ”ekslusiivinen kestävän kehityksen mallisto”, jos nyt paikalle päivän ajaksi rahdatut vaikuttajat haluaisivat ihan ohimennen mainostaa sitäkin. Olen ostanut Zalandolta aivan sairaan (ihan oikeasti sairaan) monta kertaa, ja aina kun olen vilkaissutkin valikoimaa olen jäänyt kohdennetun mainonnan limboon moneksi päiväksi. Aggressiivinen myyntimentaliteetti ei oikein sovi sen viestin kanssa, että ”ihmisten pitäisi ostaa vähemmän ja vaatia enemmän tietoa tuotteiden alkuperästä”, kuten eräs Zalandon korruptioillalliselle osallistunut vaikuttaja tulkkasi yrityksen viestiä seuraajilleen. Minä ihmettelen sitä, eikö Zalandon kaltainen suuri toimija voisi jo itse omaa tarjontaansa koostaessaan kiinnittää huomiota merkkien vastuullisuuteen. Ja vähentää heräteostoksiin houkuttelevaa mainontaa. Ja muuttaa esimerkiksi palautuksia maksullisiksi vaikuttaakseen nyt alkuun edes siihen, millainen hiilijalanjälki ympäri Eurooppaa kiertävillä paketeilla on. Mutta jos valikoimassa on pelkästään yli 6000 erilaiset farkut naisille, joista halvimmat maksavat alle kympin, niin kaikenlainen kuluttajien syyllistys ja yhdellä vähän reilummalla mallistolla leveily tuntuvat aivan vitsiltä.
  • Ja lisää valitusta siitä, miten eettisemmät vaihtoehdot maksatetaan kuluttajalla. Kun tämä väsynyt äiti olisi halunnut uimakoulumatkalla cappuccinon Vuosaaren ostoskeskuksen CIAO Caffe-kahvilasta, oli periaatteellisista syistä pakko paastota: Kasvismaidoista veloitettiin 0,5 euron lisämaksu! Siis siitä, jos haluaa valita ympäristöystävällisemmän, eettisemmän, terveellisemmän ja monelle allergikolle jo ihan välttämättömän soija-, kaura- tai mantelimaidon pitää maksaa ylimääräistä. Mun mielestä ideaalia olisi, että lehmänmaito maksaisi ekstraa, mutta ainakaan ylimääräinen veloitus kasvismaidoista ei kuulosta oikeudenmukaiselta. No, asiakkaita voi valikoida myös tällä tavalla ja jatkossa ostan itse sumppini muualta.
  • Vielä yksi! Maanantai alkoi massiivisella facepalmilla, kun erehtyin lukemaan Helsingin Sanomien mielipidepalstaa, jossa tasaisin väliajoin julkaistaan provokatiivista paskaa – pardon my French. Tällä kertaa koulutettu psykoterapeutti ja kolmen pojan äitinä pätevöitynyt Heidi Valasti paheksui naisia, jotka kontrolloivat miehiä ja poikia kaikilla elämän osa-alueilla: kotona ja koulussa, varhaiskasvatuksessa ja parisuhteessa. En nyt lähde oikomaan väitteitä (joista osa, kuten sukupuoleen sidottujen oppimisstrategioiden teoriat on tieteellisellä tutkimuksella kumottu jo ajat sitten) enkä edes puutu siihen, että täällä on nyt taas yksi nainen, joka tietää paremmin mikä miehillä on hätänä. Minäkin kolmen pojan äitinä olen monella tapaa huolissani siitä, millaisia riskejä kuuluu siihen, että syntyy poikaoletettuna: jos ei muuten niistä tiedä, suosittelen katsomaan Ylen dokumenttisarjan Logged in, joka on ahdistava kuvaus nykypäivän syrjäytetyistä nuorista miehistä erilaisine, mutta kovin samanlaisine ongelmineen. Näissä dokumenteissa käsitellään niitä ihan oikeita miesten yhteiskunnassa kohtaamia ongelmia, joihin ei kuulu se, että vaimo päättää sohvatyynyjen värin.

Heti helpotti. Nyt on taas vähän päästelty, ja jatkan varmasti taas Instagramin puolella. Nyt syön vielä sesongin viimeisen runebergintortun ja sen jälkeen alan valmistautua laskiaispullakauteen, joten eihän tässä nyt asiat niin hullusti ole.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

 

TOINEN KERTA TODEN SANOO

Kaikesta saa kiittää itseään, ja kiitosta riittää. Kuten nyt vaikka siitä, että kun alle vuosi sitten sairastimme influenssan en siltikään ollut ihan vakuuttunut siitä, että kannattaako sitä varten nyt rokotuttaa itsensä. No, nyt kun olemme olleet vajaan viikon ilmeisesti nauttimassa vuoden 2020 influenssaversiosta olen aika varma, että tulevana syksynä me olemme ensimmäisinä käsivarret ojossa terveyskeskuksen ovella kun laumarokottaminen alkaa. Viime kerralla taudinkuva todettiin verikokeella mutta nyt olen tyytynyt tekemään diagnoosit ihan itse googlepohjalla, joskin sen verran tehokkaasti sairaus on lyönyt meidän koko perheen kanveesiin että mikään tavan talvinuha tämä nyt ei ole.

Suhtaudun viralliseen rokotusohjelmaan varsin hurmoksellisesti. Siitäkin huolimatta, että esimerkiksi tuhkarokkorokote aiheutti kuopukselle käytännössä katsoen aidon rokkoelämyksen pilkkuineen päivineen. Mutta näihin kausirokotteisiin olen suhtautunut jos nyt en skeptisesti niin sillä tavalla varauksella, että kun olemme kaikki perusterveitä olen päättänyt jättää ne välistä. Koska joskus rokote onkin kehitetty väärää virusta vastaan tai en minä tiedä, jonkinlainen sikainfluenssarokotetrauma tässä kai on taustalla vaikka tiedän toki mikä siinä meni aikoinaan pieleen (itsehän otin rokotteen raskaana, ja lasten isä silloin raskausaikana sen sairasti joten hyvä että otinkin). Viime keväänä sairastelun jälkeen iski jokin synnytyshallusinaation tapainen olotila kun vihdoinkin olimme terveitä ja pääsin juoksentelemaan taas brunsseilla ja treffeillä kun toivuimme: tiedättehän siis että vaikka synnytys olisi kuinka kamala kokemus ja sen aikana vannoisi että never again, niin nopeimmillaan jo muutaman tunnin jälkeen on sitä mieltä että ei se nyt niin paha ollutkaan, uusiksi anytime. Tiedän, ei tapahdu kaikille, mulle kävi näin joka kerta.

Toisin kuin viime kerralla, en ole kuumepäissäni varannut lentolippuja Espanjaan, ne ovat kesäksi jo hoidossa. Tällä kertaa kävi tavallaan tuuri, että poikien isä tuli juuri nyt Suomeen. Omat suuret suunnitelmat lukupiiristä, keramiikkakurssista, jumpista ja museoriennoista vaihtuivat siihen että huudan kiukkuisena peiton alta käskyjä, mutta kyllä tämä silti voittaa viime vuoden olosuhteet. Tällä hetkellä en haaveile edes niistä matkoista vaan ruoasta: Runebergintortuista, sushista, pokebowleista, tacoista, vohveleista… Ja myös siitä, että jälkikasvu olisi kunnossa ja pääsisi poistumaan neljän seinän sisältä, sillä tässä alkaa olla sellaista Hohto-tyyppistä hullunkiiltoa itse kunkin silmissä. Mutta tämä postaus oli ennen kaikkea note to self, kun taas ensi viikolla olen melkein elämäni kunnossa ja ajattelen että ei se nyt ollut niin kauheaa, ehtihän katsoa sarjoja (tämän influenssakierroksen suositus: Yksittäystapaus-lyhytelokuvasarja Ylellä!) ja tulipahan paastottua vuodevaihteen juustoöverien jälkeen… niin ota nyt Milla kuitenkin ne rokotukset ennen kolmatta kertaa.