HERKUTTELUPÄIVÄ FOREVER

18199060_10154569197511463_2214396331880422643_n

Kuva Ilta-Sanomien Facbook-sivulta

Kuten kaikki tietenkin huomasivat, eilen oli virallinen Älä laihduta-päivä. Se ärsytti tänä vuonna yhtä paljon kuin vuosi sitten. Erityisesti otti päähän tuo Ilta-Sanomien nosto: Saa herkutella luvan kanssa. Onko laihdutuksen vastakohta herkuttelu – eikä vaikka pysyvästi terveelliset elämäntavat? Keneltä se lupa herkuttelulle pitäisi muina päivinä kysyä? Mikä armollinen kädenojennus kaikille ikuisille laihduttajille; tänään voit relata ja vetää herkkuöverit. Mutta sitten skarpataan ja aletaan taas laskea kaloreita.

Eilen juhlin – en tätä Älä laihduta-päivää vaan enemmänkin melkein 20-vuotiasta ystävyyttä elämäni tärkeiden ihmisten kanssa – ja herkuttelin ilman lupaa ja sitten kävin vaa’alla ensimmäistä kertaa varmaan puoleen vuoteen. Lukema oli yhdeksän kiloa enemmän kuin kaksi vuotta sitten, mutta ei ahdistanut. Katsoin peiliin ja olin omasta mielestäni juuri niin kuuma kuin näillä yöunilla ja hampaattomalla hymyllä ja iho-ongelmilla voi olla. Sopiva.

Jostain syystä omaa ulkomuotoa tulee pyöriteltyä täällä blogissa tasaisin väliajoin. Parin vuoden aikana on tapahtunut paljon sellaisia henkisesti suuria harppauksia itsensä hyväksymisessä (tai pöh missään hyväksymisessä – itsessään pitämisessä!) että haluaisin lohduttaa sitä jojo-laihduttavaa kaksikymppistä ruokaan vuoroin vihollisena ja vuoroin lohduttajana suhtautuvaa itseäni, että koittaa päivä jolloin ruoka on vain ruokaa, joskus suuri nautiskeluhetki ja toisinaan ihan vain polttoainetta päivään. Ei palkinto (vaikka kyllä se sitä joskus yhä on – rankan päivän jälkeen pari jaksoa lempisarjaa ja puolipurkkia Kolmen kaverin suolapähkinä-kinuskijäätelöä) eikä rangaistus. Ja vaikka kuulen lenkkipolun kutsun valon lisääntyessä kevätilloissa ja uusien (joskin viime vuonna ostettujen!) juoksukenkien odottaessa eteisessä, en ole stressannut urheilusuorituksista vaan odottanut, että jaksan lähteä.

Joko katsoitte Areenasta Muodonmuutoksia-dokumentin? Nostan hattua bikini fitness-kisaajien määrätietoisuudulle ja itsekurille, vaikka en oikeasti osaa kauhean korkealle lajia arvostakaan, ja samalla fiilistelin miten oma ajattelu ei pyöri enää oman ulkonäön ympärillä. Ehkä se on se Anu Silfverberginkin toteama vaihe, että kauneusihanteet eivät välttämättä enää osu itseen ja ”ikääntyessä” ulkonäköpaineet laskevat, tai sitten Espanjassa vietetty kesä jolloin en nähnyt uimarannalla yhtään arvostelevia katseita vain päinvastoin koko ihmisvartaloiden kirjon ylpeästi esillä – sellaista, jota näkee Suomessa vain uimahallin saunassa.

Onhan tämä kroppa tietenkin työmaa, koska haluan olla terve ja hyvinvoiva ja mielellään mahtua nykyisiin vaatteisiini. Mutta jumalauta en kaipaa Ulla Appelsinin edustamalta instanssilta synninpäästöä syömiselle enkä sille, etten ehdi, jaksa tai pysty laihduttamaan vuoden muina päivinä. Erityisen tekopyhältä tuntuu nachoilla ja donitseilla koristeltu lupaus, että tänään voit sitten ahmia koko vuoden edestä, lehdeltä, jossa jatkuvasti julkaistaan kuvia joissa ihmetellään julkkisten vartaloita ja ihan normaaleja ihmiskehon ilmiöitä: selluliittia, raskausarpia, lihomista, löystymistä tai laihtumista. Että mind your own business, Ilta-Sanomat.

VIIMEINEN VAPPU JA VATSATAUDIN ANATOMIA

Terveisiä ehkä jos nyt ei maailman kaikkien aikojen niin Suomen ja lähihistorian tylsimmästä vapusta – tämä ei suinkaan ole valitus vaan ihan rehellinen tiivistelmä siitä, miten me olemme tätä ilmalla siunattua työväen ja ylioppilaiden juhlaa viettäneet tällä kertaa. Katsoneet televisiosta Saariston lapsia ja Sing-elokuvan, syöneet pizzaa ja suolatikkuja, emmekä jaksaneet hakea edes vappupalloja (ja toivon, etteivät lapset muista koko juttua huomennakaan).

Kävi niin klassisesti, että torstaina kesken blogihumputteluiden alkoi heikottaa. Luulin ensin, että se oli se gin tonic keskellä päivää, mutta kun pääsin kotiin niin pahoinvoinnin määrä ei enää korreloinut yhden puoliksi juodun drinkin kanssa ja yö meni enemmän tai vähemmän kuolemaa toivoen ja kahden täkin alla täristen. Koska muu perhe ei viettänyt yhtä paljoa aikaa vessan lattialla, mietittiin hetki ruokamyrkytystä tai jotain valeraskautta, mutta sitten perjantai-iltana esikoinen hyvin stoalaisen tyynesti kävi oksentamassa kaiken mahdollisen ja meni sitten vähän huonovointisena nukkumaan. Sen jälkeen aineenvaihdunnassamme ei ole tapahtunut mitään erityisesti raportoimisen arvoista, mutta kaikki valittavat kipeää vatsaa eikä ainakaan kunnon ruoka oikein maistu.

Yllättäen siis emme olleet enää niin tervetulleita vappurientoihin, joita oli aiemmin soviteltu kalenteriin. Ymmärrän, pari päivää eristystä ei ole huono idea. Nyt tietenkin eletään sitä jokaisen lapsiperheen elämän jännittävintä vaihetta: kuka sairastuu seuraavaksi? Yskiikö se vai oksentaako? Onko sillä maha kipeä koska joi kaksi litraa vettä vai onko se noro? Selviämmekö tästä!?

Tämä oli luultavasti viimeinen Suomi-vappu hetkeen, mutta en ole mitenkään kauhean pahoillani tästä karanteeniin johtaneesta käänteestä. Toki siis mieluummin olisin terve, ja varsinkin lapset säästäisin mielelläni kaikelta kärsimiseltä, mutta kuin tilauksesta sääkin on niin surkea ettei mikään puistopiknik kuulostanut kovin kutsuvalta. Ystäviä on ehditty nähdä nyt parin viikon aikana tosi paljon… niin, olen pahoillani kaikkien niiden puolesta joita olen tässä halaillut viikon aikana. Sorisorisori. Toivottavasti vappuunne kuuluu vain runsaan kuohujuoman nauttimisesta johtuvaa pahoinvointia, jos sitäkään.

Huomenna alkaa toukokuu, että viimeinen tilaisuus sille keväälle tulla. (Kyllä, valitan säästä, samperi.) Ratkiriemukasta vappendaalia kaikille, mä taidan mennä ajoissa nukkumaan! Terv. Nimim. Partyanimal -85.

balloons-1869790_640.jpg

PUOLI VUOTTA ILMAN URHEILUA

Oikeastaan kohta juhlitaan jo vuosipäivää siitä, kun yli neljän vuoden aktiivinen ja urheilullinen elämäntapa loppui. Nyt kun katson, vähän kauhunsekaisin tuntein, viimeisten kuukausien kalenterimerkintöjä ihmettelen, miten olen ikinä saanut urheilua ängettyä mihinkään väliin. Salijäsenyyden lopetusta edelsi neljä vuotta hurmoksellista urheilua, jossa kävin vielä viikko ennen synnytystä hikoilemassa spinningissä ja palasin bodycombat-tunneille potkimaan mielikuvitusvastustajia heti kun maidontuotanto oli tasaantunut sellaiseksi, ettei vaarana ollut kanssajumppaajien ruiskiminen luonnontuotteilla.

Tuon noin 3-4 kertaa viikossa kunnon hikiliikuntaa sisältäneen elämänvaiheen aikana ymmärsin, miksi ihmiset ylipäänsä urheilevat, aloin jopa seurata sitä televisiosta silloin tällöin liikuttuen (henkisesti), koska ymmärsin, millaista omien rajojen ylitys oli, millaista on tsempata itsensä huikeisiin suorituksiin. Ja olin varma, ettei pää kestä ilman säännöllistä endorfiiniannosta. Ja epäilin vähän, että musta tulee apaattinen sohvaperuna jos en maksa itseäni kipeäksi siitä liikkumisen ilosta, koska mun luonteelle motivaatioksi ei vaan riitä paremmat pakaralihakset, ei enemmän elinvuosia eikä edes lupa syödä vähän enemmän. Ahneus oli paras kannustin käymään salilla koko rahan edestä.

No, miten sitten kävi.

On tullut ainakin viisi kiloa lisää massaa. Siinä missä kaksi vuotta sitten olin elämäni kunnossa ja huikean tyytyväinen siihen, että kolmekymppisenä kroppa oli lihaksikas ja funktionaalinen ja pystyin tekemään vaikka mitä temppuja, niin kahdessa vuodessa olen palannut lähtöpisteeseen. Tai siis oikeastaan puolessa vuodessa. Haluaisin nauraa tähän päälle, että tekemättä mitään! Puolen vuoden aikana olen käynyt pari kertaa kiipeilemässä, mutta nämä boulderointikuvat ovat ihan täyttä lavastusta: olen niin korkeanpaikankammoinen että yleensä alan täristä jo ekalla otteella ja puolitoistatuntinen seinän äärellä sisältää paljon enemmän juoruilua kuin liikuntaa. Aloitin joogan paikallisessa mummoryhmässä, mutta syke nousee korkeammalle ihan vaan Emmerdalea katsoessa kuin tuossa letkeässä venyttelyporukassa – joka on sinänsä ihan tarpeellista kehonhuoltoa, mutta ehkä vähän liioittelua ottaen huomioon miten vähän kroppani näinä päivinä joutuu tekemään töitä. Kerran taisin käydä vesijuoksemassa. Olen myös tehnyt Yogailla satunnaisesti treeniä, ja pidän siitä kyllä paljon, mutta järkytyin kun en pystynyt tekemään power yoga-tuntia kokonaan, koska kunto loppui kesken. Minä, joka vielä vuosi sitten vedin helposti pari tuntia aerobistakin putkeen, perkele.

Kuitenkaan se, mitä pelkäsin eniten, ei tapahtunut. Pää ei levinnyt. Oikeastaan olen ollut oikein tyytyväinen, kun olen ehtinyt ahmia sekä tv-sarjoja että ruokaa rauhassa iltaisin. Olen tissutellut välillä lasin viiniä ja nauttinut elämästä eri tavoin kuin bodypumpissa, vaikka ajattelin, että vieroitusoireet iskevät viikossa. Eivät iskeneet. Olen ollut ihan onnellinen, vaikkei syke ole kovin usein noussut yli satasen. Paitsi portaissa, ne taas nykyään kyllä tuntuvat. Jopa pakaroissa, joiden paikalla on enää kuoppa. Ehdin tuossa urheiluhulluuden vaiheessa ihmetellä, miten ihmiset voivat olla liikkumatta ja nyt muistan, että ihan helposti. En juuri kaipaa hikoilua – en enää muista, kuinka hyvä fiilis siitä tuli.

En kuitenkaan nyt aio jämähtää tähän laiskanpulskeuteen: kunhan tämä pahin stressi kaikkien elämän osa-alueiden kanssa helpottaa, teen comebackin lenkkipoluille. Puolimaraton on taas mielessä loppusyksyksi, ja tavoite olisi toukokuussa taas liihotella kymmenen kilometriä jossain itähelsinkiläisillä kinttupoluilla. Kaipaan sitä vartaloa, jolla pystyi tekemään asioita, joka jaksoi liikkua, kantaa, kiivetä. Ja jolle ne farkutkin mahtuivat vielä. Vaikka ihmissäkkituolinakin on ihan mukavaa, niin minut on myös peloteltu kansanterveydellisillä kauhutarinoilla. Joten siinä missä salikorttia en vieläkään mene aktivoimaan, niin jotain on tehtävä. Ehkä se jotain on nyt alkuun pieni höntsäilykierros korttelin ympäri, mutta tässä taas ollaan. Nollapisteessä.

PÄÄSIÄISBRUNSSI: KIILA

brunssi-jogurtti.jpg

Käytyäni kerran Kiilassa varsin surkealla brunssilla (pitkävihaisena muistelen siis vuotta 2013…) ja luettuani paikan epäonnisesta asiakaspalveluepisodista olin vannonut, että boikotoin paikkaa jatkossa(kin). Kuitenkin pitkäperjantaina Helsingin keskustassa oli kohtuullisen huonosti vaihtoehtoja kun etsimme ystävän kanssa brunssipaikkaa: Fazerille oli armoton jono ja kaikki muut olivat sitten kiinni. Kun on tarpeeksi nälkäinen ja epätoivoinen voi vähän joustaa periaatteistaan ja niinpä päädyimmä brunssille Kiilaan. Todettakoon heti yksi harvoista hyvistä puolista brunssissa: hinta 22,50 euroa ei ole Helsingin brunssivalikoimassa mitenkään korkeimmasta päästä. Ei sen puoleen, että tällä tarjonnalla olisi yhtään varaa sitä korottaakaan.

Koska kehuja ei riitä ihan niin paljoa, että saisin muotoiltua arvostelun hampurilaismalliin ja aloitettua ja lopetettua myönteisillä kommenteilla niin jaan kiitokset heti kättelyssä: Henkilökunta oli ystävällistä ja täytti ahkerasti tarjoiluastioita. Lämpimät karjalanpiirakat olivat hyviä munavoin kanssa. Jogurtti ja marjat olivat mukavan kirpeitä. Oli kivaa, kun oli tilaa ilman varaustakin.

No sit sitä palautetta. Ihan ensiksikin on tavattoman urpoa, että ruokalista on vain yhdellä A4:n lapulla tarjoilujen alkupäässä. Kaikkia meitä ruokarajoitteisia ottaa päähän, kun tarjoiluja on neljällä eri pöydällä ja vain yhdestä paikasta löytyy lista tuotteista ja siitä, millaisiin ruokavalioihin ne sopivat. Ja sekin, kun on vaan se lista mutta kun näet ruoan on sen sisältöä mahdoton arvata. Esimerkiksi henkilökunta oli tarjoamassa mulle chorizopullia falafeleina kunnes tuli itse tarkistaneeksi asian. Noin yleensä kasvissyöjälle tarjonta oli todella onnetonta: lämpimissä ruoissa löytyi vain riisi (vau!) sekä ”lämmin bulgursalaatti”, joka näytti keitetyltä riisiltä johon oli sotkettu vähän kesäkurpitsaa ja porkkanaa. Sekasyöjille lämmintä tarjoilua oli kolme kertaa enemmän. Mielikuvituksetonta ja vanhanaikaista. Eniten silti ärsyttää tämä ruoan tietojen puuttuminen: en tarvitse tuoteselostetta croissantteihin tai mysliin, mutta nuudelisalaatin pääraaka-aineet olisi mukava tietää.

mozzarella-croissant-piirakka.jpg

Leipäpöytä leikkeleineen ja juustoineen oli OK, lämpimät ruoat lämmittivät varmasti lihansyöjiä ja salaattipöydässä oli ihan siedettävä tarjonta, joskaan mitään makujen fanfaaria ei ollut luvassa. Tämän muistin siitä epäonnisesta käynnistä neljän vuoden takaa: brunssi muistutti keskinkertaista hotelliaamiaista. Jos mehua on tarjolla vain yhtä sorttia, soisi sen olevan vähän laadukkaampaa, mutta ei mulle jano jäänyt. Jälkiruokapöytä oli kattava: hedelmiä, rockyroadia (joka sittemmin paljastui suklaalla kuorrutetuiksi vaahtokarkeiksi), jotain pashan tapaista, mustikkapiirakkaa, brownieta. Nyt olisi taas suonut panostettavan laatuun määrän sijaan. Tuli vähän ikävä Deli Cafe Mayaa, jossa ensin niukka valikoima harmitti mutta se korvaantui huolella valmistetuilla, hyvistä raaka-aineista valmistetuilla herkuilla.

Onneksi sentään seura oli luotettavan laadukasta! Kyllähän tuollakin nälkä lähti (joskin parin tunnin päästä se palasi, eikä yhtään ruokaa tehnyt mieli santsata) ja puitteet ovat viihtyisät – buffetpöytiin ei syntynyt ruuhkaa, fiilis oli rauhallinen ja vessat siistejä sanan kaikissa merkityksissä. Mutta melko kunnianhimoton esitys silti, ja ehkä kannattaisi aikuisten askarteluleikkien sijaan panostaa ruokiin ja esillepanossa huomioida kaikki ruokarajoitteiset. Kulinaristiset pisteet eivät nousseet kovin korkealle, itse annan brunssille arvosanaksi 7 ja lihansyöjäseuralainen 7+. Ensi kerralla sitten jonotan sinne Fazerille, perkele.

jälkiruoka.jpg