AAAARGH

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

En ymmärrä tätä logiikkaa. En kyllä ikinä käynyt yhdessäkään perhevalmennuksessa (olisi varmasti kannattanut….) kun esikoisen odotusaikana vaihdoin pariin otteeseen kotikuntaa, joskin jossain vaiheessa neuvolatäti jota olin selvästi onnistunut huijaamaan siitä että mulla oli pikkulapsiarki jotenkin hanskassa pyysi myöhemmin puhumaan tuleville vanhemmille valmennukseen. No, en päässyt kun en ollut paikkakunnalla, ja varmaan ihan hyvä niin, siinäkin olisi luultavasti muutama perhe vielä muuttanut mielensä. Jäi kuitenkin kaikki vanhemmuuskurssit käymättä. Yhtäkään kasvatusopasta en ole jaksanut lukea loppuun.

Mutta miksi ihmeessä se valmennus on vain sen kaikista yksinkertaisimman elämänvaiheen ovella eikä esimerkiksi nyt. Kyllä nyt vauvan kanssa selviää ilman valmennuksia (olen todistanut sen jo kolmesti!). Napatyngät, d-vitamiinit, kylpyveden lämpötilat. Kaiken voi googlata. Kaiken yleensä oppii, jos ei muuten niin kantapään kautta. Minun ei olisi kannattanut juoda vichyä eikä syödä rautakuuria kun täysimetin vauvoja. Tajusin kolmannen kohdalla. Kantoreppua aloin arvostaa kun toinen syntyi. Vauvarokko, ilmavaivat, eka nuha – niin ihanan pientä, vaikka se ehkä silloin joskus laittoi hetkeksi arjen uusiksi ja tuntui että se vauva hukkuu räkäänsä. Mutta silloin sitä sai vuoden verran täysipäiväisesti keskittyä siihen, että tulkitsi vauvaa ja täytti hänen tarpeitaan. Haluaisin takaisin vauvavuoteen, ehkä jopa itse vauvaksi.

Missä se valmennus, vertaistuki ja iltapäiväkerhot väsyneille äideille on nyt kun pitäisi pitää ilmassa noin 194 palloa yhtä aikaa? Tai vertaistukea onneksi tarjotaan siellä sun täällä sosiaalisessa mediassa ja parhaimmillaan se on perjantai-iltana silloin kun sinun ja sen toisen omasta olemassaolostaan raskaan viikon jälkeen epävarman äidin välissä on muutama pullo viiniä ja lupaus aamu-unista, mutta muuten musta tuntuu että olen nyt vasta saapunut siihen vanhemmuuden vaiheeseen jossa tarvitsisin neuvolatätiä tsemppaamaan ja piirtämään mun papereihin hymynaamoja. Ihanan reipas äiti vaikka kaikki kaatuu päälle.

Kahdet Wilma-tunnukset ja kaksi lukujärjestystä. Muista pakata liikkakamat, yritä edes että oikea laji ja oikea lapsi. Onneksi ovat sen verran saman kokoisia että voivat lainata lennosta uikkareitaan. En todellakaan odota talviurheilukautta. Harrastukset, espanjantunnit toisella koululla, kuntoutuskäynnit ja terveystarkastukset. Pitäisikö varata joku hammaslääkäri vai? Kuusi soittoa päivässä iltapäiväkerhoon kyllästyneeltä ekaluokkalaiselta joka haluaisi tulla kotiin. Joko vois tulla. Ja kolmasluokkalainen, joka unohtaa puhelimen äänettömälle ja sitten arvaillaan kenen kaverin kotoa löytyy. Hörönaurua iltapalalla kun muistuttavat että huomenna pitäisi olla joku kuusihaarainen sukupuu piirretty pergamenttipaperille muinaskalevalaisin kirjaimin.

Yksi viskarilainen, päiväkodin lokeroon jätettävät laput jotka aina katoavat tai kastuvat kotimatkalla paperimössöksi ja tarhassa on aina väärät vaatteet, lapsi läträä lätäköissä lenkkareissa ja hellepäivinä istuu kumisaappaat täynnä hiekkaa mököttämässä. Täitä, kihomatoja, jotain eksoottisia tartuntatauteja. En tiedä yhtään työnantajaa jonka ymmärrys venyisi näihin poissaoloihin, olen kiitollinen että teen töitä kotona ja omassa tahdissa, vaikka se tässä elämäntilanteessa se tarkoittaa usein yötöitä ja viikonlopuista varastamista. Silti olen koko ajan puhelinsoiton ja viiden minuutin kävelymatkan päässä kun joku 09-310-alkuinen numero alkaa tavoitella ja ennen kuin vastaan mietin hetken onko se jonkun lapsen puheterapeutti, tarhantäti vai olenko nyt unohtanut jotain oleellista.

Hassusti kahdeksan viikon kesäloman aikana sitä alkoi odottaa arkea. Että ah rutiinit, oi että miten kiva kun lapset on päivisin ammattikasvattajien huomassa ja voin keskittyä omiin asioihini. No nyt noudatetaan orjallisesti rytmiä joka nyt vain sattuu muuttumaan joka päivä niin mietin vaan että voisipa muuttaa johonkin bambumajaan ja alkaa omavaraiseksi. Laitan lapset kalastamaan päivällisensä, enkä herää puoli kuudelta aamulta että ehdin ilmoittaa lapset uimakouluun. Oppivat uimaan sillä että soudan ulapalle ja heitän vaan mereen. Olen kuullut, että tämä on toiminut ennenkin. Olen nähnyt ihmisiä, jotka ovat selvinneet tästä elämänvaiheesta hengissä. Olen nähnyt jopa heidän jälkeläisiään, joista on tullut ihan hyviä ihmisiä, sellaisia, jotka saattavat itsekin erehtyä tähän oravanpyörään. Ja kyllä, nuo kolme ovat aivan parasta mitä maailmassa on mutta mitä jos nostettaisiin työllisyyslukuja palkkaamalla valtion puolesta vanhemmille assistentteja?

EN EHKÄ ENÄÄ HALUA LENTÄÄ

Olen kirjoittanut lentämisestä monta kertaa aiemminkin – niin ilmastoahdistuksesta kuin ihan käytännön kommentteja – mutta nyt en aio mennä niihin ympäristökysymyksiin. Ainakaan paljoa. Olen koko eilisen toipunut yölennosta, jolla pääsimme perille Helsinkiin auvoisan Espanjan kesän jälkeen. Olen varsin pihi mitä lentoihin tulee, etsin mielelläni ne halvimmat vaihtoehdot, mutta mietin kyllä oliko se parin satasen säästö nyt aivan tämän arvoista kun saavuin samoilla silmillä Suomeen, sitten aamuseitsemältä säädimme itseämme kotiin julkisilla (raidevika junissa, ja siihen päälle Pasilan kaikki rakennustyöt, eli matka vei lopulta yli 2 tuntia, ja tietenkään kukaan lapsista ei siinä vaiheessa jaksanut enää kantaa kassejaan eikä oikein itseäänkään).

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Lennot itsessään sujuivat taas aivan tosi moitteettomasti. Lapset nukahtivat ennen nousua ja heräsivät siinä vaiheessa kun laskeuduttiin Helsinki-Vantaalle. Paitsi keskimmäinen, joka kesken 4,5 tunnin lentoa heräsi ja alkoi huudella kaikkea harhaista kuten esimerkiksi että hän asuu ravunkuoressa tai seinäkellossa, mutta onneksi muut matkustajat eivät sitä siinä hurinassa kuulleet. Matkustaminen sinällään on meillä jo aika rentoa ja rutiinilla menevää, mutta lento lennolta olen alkanut inhota sitä enemmän.

Esimerkiksi ilmakuopat tuntuvat yhä pahemmilta. Kyllä tiedän, että tilastojen valossa kuolen todennäköisemmin kotiin kuin keskimmäisen pahimpaan pelkoon, pakkolaskuun, mutta se silti tuntuu riskiltä. Ja eihän se juna- tai automatkustus ole yhtään turvallisempaa, jälleen se taitaa tilastollisesti olla jopa vaarallisempaa, mutta jotenkin siinä tuntuu olevan enemmän omaa hallintaa. Tämähän ei ole mitenkään hyvin perusteltua päättelyä, mutta kerta kerralta se turbulenssi tuntuu ikävämmältä ja alan vaan miettiä että no onneksi kuollaan kaikki yhdessä. Mitään lentopelkoa mulla ei ikinä ole ollut, ja kun esimerkiksi lennolla Los Angelesista Mexico Cityyn salama osui koneeseen (ja näin tämän kaiken ikkunasta) niin sekin tuntui vaan seikkailulta.

Kesällä monet ystävät ovat myös valinneet matkustusmuodoiksi laivan, junan tai asuntoauton ja sitäkin on ollut kiva katsoa. Se näyttää seikkailulta! Lentokenttien ylihintainen vesi ja lentokoneen vessa on toki nekin sellaisia sukupolvikokemuksia, joita lapset voivat muistella sitten aikuisina kun kaikki reissaavat madonreikien läpi, mutta meillä ainakin toistaiseksi olisi myös mahdollisuus käyttää siirtymiin enemmän aikaa. Tällä hetkellä ongelmaksi muodostuu se, että lapset tarvitsevat vielä enemmän tavaraa kuin jaksavat kantaa ja maata pitkin Euroopan ylittäminen maksaa huomattavasti enemmän kuin lentäminen, vaikka interrail-kortilla saisinkin kuljettaa kaksi kolmesta lapsesta lähes ilmaiseksi mukana. Ja lentämisen säästäminen, etenkin kun etsii ne halvimmat mahdolliset lennot (yleensä lähtö tai saapuminen keskellä yötä) niin ajassa kuin rahassa katoaa helposti kenttäkuljetuksiin ja siihen, että yölennon jälkeinen päivä menee pöllyisenä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

On totta kai varmaa, että me lennetään vielä lähitulevaisuudessa. Varmasti enemmän kuin pitäisi. Mutta lasten kasvaessa alan nähdä maata pitkin liikkumisessa yhä enemmän myönteistä: kun näistä tulee mököttäviä varhaisteinejä, niiden on PAKKO kommunikoida vanhan äitinsä kanssa jos reissataan viikon verran halki mantereen Espanjan-vierailuille. Ja että samalla voidaan hoitaa monta väliin jäävää kohdetta Legolandeista viinitiloihin. Ja että maailma pelastuu ja mun mielenterveyskin, koska uskon että silti maan pinnalla jännittää vähemmän kuin useamman kilometrin korkeudessa. Ja ehkä siksi, että matkustamisesta tulisi taas vähän enemmän seikkailu ja vähemmän pakollinen velvollisuus.

42 ASTETTA

Ny rillataan! Ihmisiä, nimittäin. Eli oikein lämpimät terveiset kirjeenvaihtajaltanne Madridista, jossa lämpötilat ovat kohonneet tänään jo yli 40 asteen. Ei pidä missään nimessä valittaa, ainakaan näin suht nuorena ja melko terveenä, kun Suomessa kuvien perusteella on kevytuntuvatakille käyttöä ja olen itse viimeiset puoli vuotta valitellut viileyttä. Nyt saan sitten sen Keski- ja Etelä-Eurooppaa kurittavan helleaallon ihan kotiovelle asti. Tai sisäänkin, koska eipä tätä kuumuutta voi paeta. Tosin sen verran vihdoin kieriskeltyäni kuumissani (kuulostaa kiihkeältä, mutta oli yksinäistä, hikistä ja erittäin tukalaa) kolme yötä tajusin, että huoneen voisi pimentää ja viilentää jo päivällä ja nytkin raportoin täältä Espanjan sydämestä pilkkopimeästä makuuhuoneesta noin 20 sentin päässä tuulettimesta. Joka tietenkin on täysillä ja hiukset hulmuavat kuin 80-luvun musiikkivideoissa konsanaan.

Siitäkin huolimatta että en oikein pysty keskustelemaan muusta kuin tästä lämpötilasta (äitini kanssa keskustelut ovat tällä hetkellä sitä tasoa, että parin minuutin välein toinen toteaa jotain tyyliin ”no huh huh kun on hikinen olo” tai ”on muuten aika kuuma”, koska sitähän ei huomaisi jos asiaa ei tarpeeksi usein ääneen ilmaise) niin tilanne ei ole kovin vakava. Jos pitäisi valita jäädynkö kuoliaaksi vai paahdunko, valitsisin kuumuuden. Alan palella yleensä siinä 15 asteen tietämillä ja Suomessa olen niitä ihmisiä, jotka itkee jo lokakuun aikoihin sitä ettei selviä tästä arktisesta elämästä. Totta kai optimaalinen lämpötila itselleni olisi sellaiset 12 astetta vähemmän kuin täällä maanpäällisessä pätsissä, mutta otan mieluummin +42 astetta kuin -42 astetta.

Oikeasti tässä ei ole mitään vitsailtavaa. Voi tietty olla, että aika on kullannut muistot mutta ei mun lapsuusvuosina näitä lämpöennätyksiä rikottu joka vuosi – eikä ainakaan Euroopassa tällaisilla aavikkoilmoilla. Ja mun osa on helppo; makaan siellä makuuhuoneessa ja teen töitä ja suurin huoli on se, että elektroniikka ylikuumenee tai en jaksa valua kauppaan ostamaan lisää jääteetä. Mutta en ole vanhus enkä eläin enkä ole täällä sitten parin kuukauden päästä kun tällaisena jatkunut kesä on johtanut vesipulaan. Suljetaankohan noita suihkulähteitä koskaan?

Madridilaiset itse ovat ihailtavan rentoja näissä ääriolosuhteissa. Vaikka kaupunki on aivan täynnä turisteja, ovat paikalliset kärsivällisiä ja itse asiassa hämmentävän ystävällisiä. Toisille hymyillään ja helteessäkin jaksetaan antaa tilaa, odottaa vuoroa ja sitten empaattisesti nyökätä ja huokaista que calor! Ilmanlaatu on kyllä ihan kamala, ei pelkästään kollektiivisen hikoilun takia vaan varmasti myös saasteiden ja liikenteen vuoksi. Me palaamme Aurinkorannikolle ylihuomenna ja sinne on luvattu useamman asteen matalampia lämpöjä, ja tietenkin pääsemme taas merituulen hellittäväksi. Että hirmuhelle ei ole vielä kärventänyt mua hengiltä, mutta luultavasti jonkinlainen nenänvalkaisu on edessä koska tinto de verano jäillä on maistunut vähän liian hyvin kun olen kaivannut sisäistä viilennystä.

PETTYMYS BARCELONASSA

Tiedättekö, kun joskus odottaa jotain asiaa tosi, tosi paljon – niin paljon, että se saa melkein myyttiset mittasuhteet ja luonnollisesti rima nousee niin korkealle, että se on inhimillisesti mahdotonta saavuttaa? Niin kävi mulle Barcelonassa. Heti kun selvisi, että meillä olisi 10 tunnin välilasku Barcelonassa paluumatkalla Teneriffalta Suomeen, ajattelin vain yhtä asiaa. El Nacional-ravintolan tonnikala-annosta, jonka olin syönyt reilu vuotta aiemmin edellisellä Barcelonan matkalla.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ihan ensimmäiseksi tarkistin, että vanhaan korjaushalliin rakennettu hipsterravintoloiden kompleksi olisi auki vierailun aikaan. Olisi se! Ja että kalaravintola La Llotjan ruokalista olisi entisellään, ja unelmieni annos löytyisi sieltä vielä. No löytyihän se! Mehustelin tulevaa herkkuateriaa niin paljon, että menetin varmaan muutaman seuraajankin Instagramissa puhuessani vain tästä elämää suuremmasta kalaruoasta. Tuo täydellisesti grillattu tonnikalamöykky, se ratatouille, jossa suola ja öljy synnyttivät jotain sanoinkuvaamatonta.

Kun saavuimme Barcelonan kentälle, olin suunnilleen juoksemassa kohti keskustassa sijaitsevaa El Nacionalia. Mukaani sain vielä toisen suomalaisen vaeltajan, joka oli varmasti kuullut niin monta kertaa tästä eeppisestä ateriasta että halusi itse kokea sen. Olin valehtelematta puhunut tästä ruoasta kaikille. Aivan kaikille. Ehkä myös lentoemännille. Ainoa syy, miksi en paluumatkalla itkenyt aivan koko aikaa oli se, että pystyin lohduttamaan itseäni lähestyvällä ruoalla.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Sitten pääsimme perille. Saimme pöydän. Tilasimme alkupalat, odotimme pääruokaa. Ja se tuli, täsmälleen saman näköisenä kuin eräänä tammikuisena iltana jolloin sain räjäyttävän ruokaorgasmin tuon saman aterian ansiosta. Ja alkuun se maistui aivan yhtä taivaalliselta kuin muistinkin. Mutta puolivälissä tätä suht arvokasta (26 €) annosta iski järkyttävä ahdistus: tonnikala oli raakaa. Ei siis medium miinus, niin kuin oikein kypsennetyn tonnikalan kuuluisi olla, lihaisaa ja punaista, vaan violettia, sitkeää, kertakaikkisen ällöä. Yli puolet kalasta oli syömäkelvotonta.

Tähän asti olimme suhtautuneet hyvin ymmärtäväisesti huonoon palveluun, joka oli kohtuuttoman hidasta ottaen huomion että ravintolassa oli meidän lisäksi vain muutama seurue ja henkilökuntaa kuitenkin yksi per pöytä. Mutta nyt huidoin hyvän vartin verran, että hieman tympääntyneen oloinen tarjoilijatar saapui keräämään astiat. Annoin palautteeni keittöön selkeästi, ilmaisin pettymykseni dramaattisesti mutta asiallisesti – ja ainoa vastaus oli ”no olisit sanonut ennen kuin söit”. Mitä helvettiä!? Jälkiruoat jäivät syömättä. Ihastelimme kyllä El Nacionalin miljööt ja upeat vessat ja kaikki sisustuksen yksityiskohdat, mutta nyt tiedän, etten enää ikinä matkusta yhden ruoka-annoksen perässä minnekään. Olisin kestänyt epäonnistuneen kalan, sitähän sattuu, mutta surkeaa, ylimielestä palvelua en voi antaa anteeksi.

Koko loppupäivä Barcelonassa meni ruokamasennuksen kourissa. Alkoi sataa. Kävelin kuitenkin Parc Güelliin, kun se jäi viimeksi näkemättä ja kokematta. Kiipesin ylämäen, joka meinasi käydä kuolemaksi kaiken sen vaeltamisen ja väsymyksen jälkeen – vain huomatakseni, että mäen olisi päässyt ylös siististi liukuportaita. Parc Güell kuhisi turisteja ja sain ottaa varmaan 40 kuvaa amerikkalaisille matkaajille. Itsehän en päässyt varsinaiseen puistoon, sillä sisäänpääsyä oli saatavilla enää iltakahdeksan aikoihin, kun oma boarding olisi jo loppusuoralla.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Hengailin lopulta kolmekymppisen yhdysvaltalaisen laivastoinsinöörin kanssa pitkin puiston ilmaisia osia – yllättäen hän pyysi ottamaan valokuvan, ja liittyi sitten seuraan. Kiertelimme puistoa, joka kyllä oli kaikin puolin viehättävä, ja juttelimme politiikasta, USA:n länsirannikosta ja pikaruokaravintoloiden syvimmästä olemuksesta ja suosiosta Euroopassa, ”eihän Amerikassa kukaan syö missään McDonald’sissa”, hän tuhahti. Hän viihtyi seurassani erinomaisesti.

Paitsi sitten kun sanoin, että ai niin, mulla on kolme lasta enkä olekaan vain kevytkenkäinen kosmopoliitti. Sitten pojalle tuli kiire, oli kuulemma unohtanut jonkun museon sisäänpääsyn. Meistä ei tullut Georgen kanssa matchia. Luovutin ja kävelin lähimmälle metroasemalle. Sinne olikin viisi kilometriä, eksyin, tuli kierrettyä Sagrada Familiankin kautta. Vannoin, etten kävelisi yhtään Barcelonassa kipeillä jaloillani, mutta päivän kävelysaldo oli lopulta yli yhdeksän kilometriä.

Sellainen päivä Barcelonassa. Kotimatka viivästyi, kun suomalaiset eivät suostuneet nousemaan lentokoneeseen kesken jääkiekon MM-finaalin. Olin lopulta kotona 23 tuntia herätykseni jälkeen, vieläkin katkerana siitä tonnikalasta.