OLIPA KERRAN EPÄKESÄ

Olen valittanut, kuten tapoihini kuuluu, runsaasti siitä että tämä on ollut epäkesä. Voisi tietenkin selittää että miksi. Ihan ensimmäiseksi tekisi mieli osoittaa dramaattisesti ulos: nytkin, keskellä heinäkuuta, lähes 400 kilometriä Helsinkiä etelämpänä, lämpötila on jotain alle viidentoista luokkaa ja vaakasuora vesisade piiskaa paljaita pohkeita. Kesään kuuluu, jos minulta kysytään, se että saan käyttää kerran jokaista hulmuavahelmaista kesämekkoani. On niitä aika paljon, mutta pyyntö ei ole mitenkään kohtuuton. Kesäkuussa koettu hetkellinen helle oli toki ihana, mutta nyt se tuntuu vain petolliselta lupaukselta lämmöstä, jota ei koskaan tullutkaan. Palelen paljon, ja kehoni kaipaisi kovasti sitä kuukauden, jopa kahden ajanjaksoa jolloin aurinko lämmittäisi ihoa (joka totta kai on asianmukaisesti rasvattu) eikä tarvitsisi kääriytyä kevyttoppatakkiin, josta luovuin vasta viikkoja vapun jälkeen.

Mutta kyse ei ole vain keleistä. Enkä oikein tiedä mistä, koska kesähän on ollut monella tapaa oikein mukava. Olemme matkustaneet lasten ehdoilla kotimaassa. Käyneet Muumimaailmassa ja museoissa. Tampereella. Tallinnassa. Turussa. Olemme syöneet omasta pihasta vadelmia ja jopa mansikoita. Olemme grillanneet ja syöneet monta kesäistä ateriaa kuhaa ja uusia perunoita ja mansikkakakkua. Olemme pelanneet tennistä ja niin paljon korttia, että viisivuotias on jo ihan valmis casinolle. Olemme uineet, uimahallissa ja meressä ja järvessä. Minäkin, olen uinut kolmessa päivässä enemmän luonnonvesissä kuin kymmeneen vuoteen sitä ennen yhteensä, vaikka mukaan lasketaan Välimeri, kiitos siitä kesäkuinen Näsijärvi ja yli 25 astetta. Jos lapsilta kysytään, heillä on varmasti ollut vuosisadan kesä. Vuosikymmenen ainakin, joskin siinä sarjassa on vielä toistaiseksi heikosti kilpailua.

P6278643.jpeg

Ja nytkin tässä kirjoittelen iloksenne yhdeksän päivän työretriitiltä Riiasta. Olen käynyt kolmesti Virossakin. Ihan hyviä matkoja kaikki. Silti tämä kesä on sellainen kamala Levottomat-henkinen sivustaseuraajan painajainen kun mikään ei tunnu miltään. Ehkä siksi että viime kesä oli niin upea? Se oli. Kun oli vuoden verran ollut surullinen kun erosin ihmisestä ja Espanjasta ja sitten opettelin elämään yksinhuoltajana ja koko kevät oli pelkkää influenssaa oksennustautia kihomatoja täitä younameitwegotit, niin viime kesä oli sitten henkisesti pelkkää bailandoa. Tuntui, että olin vähän kuin uusi ihminen ja oli seikkailuja, romansseja, auringonnousuja ja -laskuja ja villi ja vapaa olo ja vielä saatiin olla Espanjassakin. Sen rinnalla kalpenee moni kesä, ja kai se pitäisi nyt hyväksyä. Että tämä kesä on tämmönen, se oli semmonen.

Epäkesän hyvä puoli on se, että sen loppuminen ei sureta etukäteen, ei varmaan myöskään jälkikäteen. Koko tämä vuosi on ollut sellainen syvä, pettynyt huokaus, että eipä poikkeuksellisen tylsä kesä ollut mitenkään yllättävä käänne. Olenkin enemmän keskittynyt keräilemään voimia syksyyn: kun täällä katsoo ihmisten toimintaa ja reviiritietoisten pohjoismaalaisten äkillistä intoa tunkea ihokontaktiin, voi olla ihan varma että toinen aalto koronaa koittaa meillekin. Sen lisäksi meillä muuttuu arki mun uusien kuvioiden myötä taas entistä kiireisemmäksi ja samalla luvassa on kuopuksen viimeinen vuosi kunnallisen varhaiskasvatuksen piirissä, kohta meillä on kolme koululaista ja sitten kesälomista vasta kikkailua tuleekin. No, se on ensi kesän murhe se. Mutta varmasti vuosien saatossa tämäkin kesä muistoineen asettuu uomiinsa ja ymmärrän, miksi tuntui tältä ja miksi se ei ollut samanlainen elämys kuin edeltäjänsä. Koska kaikella on takuulla tarkoitus.

HELMIKUUN HÖYRYT

Nyt räntätyttää. Tuntuu, että olen lähtenyt tähän toiseen kuukauteen vähän väärällä jalalla liikkeelle, koska niin moni asia ärsyttää. Blogin kirjoittamisen suuria iloja on se, että voin purkaa kaikki patoumani täällä julkisesti, ihan vaan valittamisen ilosta. Joten aloitan helmikuun nyt päästelemällä vähän höyryjä – seuraavalla kerralla jotain positiivisempaa sisältöä sitten.

  • Jo viime viikolla vitutti Zalandon valko/viherpesu. Kun valtava verkkokauppa, jonka koko toiminta perustuu suuriin volyymeihin ja valikoimaan, jonka kokoa ei oikein voi järjellisesti perustella, alkaa jeesustella muotimaailman kestämättömyydellä niin mun korvista alkaa nousta savu. Ja kun tämä tapahtuu tilaisuudella, jonne lennätetään vaikuttajia ulkomailta asti pohtimaan, miten kuluttajat voisivat käyttäytyä paremmin kaupoilla – ja sitten ihan ohimennen siinä samassa lanseerataan ”ekslusiivinen kestävän kehityksen mallisto”, jos nyt paikalle päivän ajaksi rahdatut vaikuttajat haluaisivat ihan ohimennen mainostaa sitäkin. Olen ostanut Zalandolta aivan sairaan (ihan oikeasti sairaan) monta kertaa, ja aina kun olen vilkaissutkin valikoimaa olen jäänyt kohdennetun mainonnan limboon moneksi päiväksi. Aggressiivinen myyntimentaliteetti ei oikein sovi sen viestin kanssa, että ”ihmisten pitäisi ostaa vähemmän ja vaatia enemmän tietoa tuotteiden alkuperästä”, kuten eräs Zalandon korruptioillalliselle osallistunut vaikuttaja tulkkasi yrityksen viestiä seuraajilleen. Minä ihmettelen sitä, eikö Zalandon kaltainen suuri toimija voisi jo itse omaa tarjontaansa koostaessaan kiinnittää huomiota merkkien vastuullisuuteen. Ja vähentää heräteostoksiin houkuttelevaa mainontaa. Ja muuttaa esimerkiksi palautuksia maksullisiksi vaikuttaakseen nyt alkuun edes siihen, millainen hiilijalanjälki ympäri Eurooppaa kiertävillä paketeilla on. Mutta jos valikoimassa on pelkästään yli 6000 erilaiset farkut naisille, joista halvimmat maksavat alle kympin, niin kaikenlainen kuluttajien syyllistys ja yhdellä vähän reilummalla mallistolla leveily tuntuvat aivan vitsiltä.
  • Ja lisää valitusta siitä, miten eettisemmät vaihtoehdot maksatetaan kuluttajalla. Kun tämä väsynyt äiti olisi halunnut uimakoulumatkalla cappuccinon Vuosaaren ostoskeskuksen CIAO Caffe-kahvilasta, oli periaatteellisista syistä pakko paastota: Kasvismaidoista veloitettiin 0,5 euron lisämaksu! Siis siitä, jos haluaa valita ympäristöystävällisemmän, eettisemmän, terveellisemmän ja monelle allergikolle jo ihan välttämättömän soija-, kaura- tai mantelimaidon pitää maksaa ylimääräistä. Mun mielestä ideaalia olisi, että lehmänmaito maksaisi ekstraa, mutta ainakaan ylimääräinen veloitus kasvismaidoista ei kuulosta oikeudenmukaiselta. No, asiakkaita voi valikoida myös tällä tavalla ja jatkossa ostan itse sumppini muualta.
  • Vielä yksi! Maanantai alkoi massiivisella facepalmilla, kun erehtyin lukemaan Helsingin Sanomien mielipidepalstaa, jossa tasaisin väliajoin julkaistaan provokatiivista paskaa – pardon my French. Tällä kertaa koulutettu psykoterapeutti ja kolmen pojan äitinä pätevöitynyt Heidi Valasti paheksui naisia, jotka kontrolloivat miehiä ja poikia kaikilla elämän osa-alueilla: kotona ja koulussa, varhaiskasvatuksessa ja parisuhteessa. En nyt lähde oikomaan väitteitä (joista osa, kuten sukupuoleen sidottujen oppimisstrategioiden teoriat on tieteellisellä tutkimuksella kumottu jo ajat sitten) enkä edes puutu siihen, että täällä on nyt taas yksi nainen, joka tietää paremmin mikä miehillä on hätänä. Minäkin kolmen pojan äitinä olen monella tapaa huolissani siitä, millaisia riskejä kuuluu siihen, että syntyy poikaoletettuna: jos ei muuten niistä tiedä, suosittelen katsomaan Ylen dokumenttisarjan Logged in, joka on ahdistava kuvaus nykypäivän syrjäytetyistä nuorista miehistä erilaisine, mutta kovin samanlaisine ongelmineen. Näissä dokumenteissa käsitellään niitä ihan oikeita miesten yhteiskunnassa kohtaamia ongelmia, joihin ei kuulu se, että vaimo päättää sohvatyynyjen värin.

Heti helpotti. Nyt on taas vähän päästelty, ja jatkan varmasti taas Instagramin puolella. Nyt syön vielä sesongin viimeisen runebergintortun ja sen jälkeen alan valmistautua laskiaispullakauteen, joten eihän tässä nyt asiat niin hullusti ole.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

 

TOINEN KERTA TODEN SANOO

Kaikesta saa kiittää itseään, ja kiitosta riittää. Kuten nyt vaikka siitä, että kun alle vuosi sitten sairastimme influenssan en siltikään ollut ihan vakuuttunut siitä, että kannattaako sitä varten nyt rokotuttaa itsensä. No, nyt kun olemme olleet vajaan viikon ilmeisesti nauttimassa vuoden 2020 influenssaversiosta olen aika varma, että tulevana syksynä me olemme ensimmäisinä käsivarret ojossa terveyskeskuksen ovella kun laumarokottaminen alkaa. Viime kerralla taudinkuva todettiin verikokeella mutta nyt olen tyytynyt tekemään diagnoosit ihan itse googlepohjalla, joskin sen verran tehokkaasti sairaus on lyönyt meidän koko perheen kanveesiin että mikään tavan talvinuha tämä nyt ei ole.

Suhtaudun viralliseen rokotusohjelmaan varsin hurmoksellisesti. Siitäkin huolimatta, että esimerkiksi tuhkarokkorokote aiheutti kuopukselle käytännössä katsoen aidon rokkoelämyksen pilkkuineen päivineen. Mutta näihin kausirokotteisiin olen suhtautunut jos nyt en skeptisesti niin sillä tavalla varauksella, että kun olemme kaikki perusterveitä olen päättänyt jättää ne välistä. Koska joskus rokote onkin kehitetty väärää virusta vastaan tai en minä tiedä, jonkinlainen sikainfluenssarokotetrauma tässä kai on taustalla vaikka tiedän toki mikä siinä meni aikoinaan pieleen (itsehän otin rokotteen raskaana, ja lasten isä silloin raskausaikana sen sairasti joten hyvä että otinkin). Viime keväänä sairastelun jälkeen iski jokin synnytyshallusinaation tapainen olotila kun vihdoinkin olimme terveitä ja pääsin juoksentelemaan taas brunsseilla ja treffeillä kun toivuimme: tiedättehän siis että vaikka synnytys olisi kuinka kamala kokemus ja sen aikana vannoisi että never again, niin nopeimmillaan jo muutaman tunnin jälkeen on sitä mieltä että ei se nyt niin paha ollutkaan, uusiksi anytime. Tiedän, ei tapahdu kaikille, mulle kävi näin joka kerta.

Toisin kuin viime kerralla, en ole kuumepäissäni varannut lentolippuja Espanjaan, ne ovat kesäksi jo hoidossa. Tällä kertaa kävi tavallaan tuuri, että poikien isä tuli juuri nyt Suomeen. Omat suuret suunnitelmat lukupiiristä, keramiikkakurssista, jumpista ja museoriennoista vaihtuivat siihen että huudan kiukkuisena peiton alta käskyjä, mutta kyllä tämä silti voittaa viime vuoden olosuhteet. Tällä hetkellä en haaveile edes niistä matkoista vaan ruoasta: Runebergintortuista, sushista, pokebowleista, tacoista, vohveleista… Ja myös siitä, että jälkikasvu olisi kunnossa ja pääsisi poistumaan neljän seinän sisältä, sillä tässä alkaa olla sellaista Hohto-tyyppistä hullunkiiltoa itse kunkin silmissä. Mutta tämä postaus oli ennen kaikkea note to self, kun taas ensi viikolla olen melkein elämäni kunnossa ja ajattelen että ei se nyt ollut niin kauheaa, ehtihän katsoa sarjoja (tämän influenssakierroksen suositus: Yksittäystapaus-lyhytelokuvasarja Ylellä!) ja tulipahan paastottua vuodevaihteen juustoöverien jälkeen… niin ota nyt Milla kuitenkin ne rokotukset ennen kolmatta kertaa.

KUN AUTOFIKTIO ALKOI ÄRSYTTÄÄ

Olen kuluneen vuoden aikana lukenut ja kuunnellut suhteellisen paljon autofiktioksi luokiteltavia teoksia. Listalta löytyy ainakin Sisko Savonlahden Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu, Helmi Kekkosen Olipa kerran äiti, Aino Vähäpesolan Onnenkissa ja nyt viime viikolla luin muutamassa tunnissa läpi Emmi-Liia Sjöholmin uunituoreen Paperilla toinen-esikoisteoksen. Jotkut ehkä sanoisivat Jussi Nikkilän Näyttelijää autofiktiiviseksi, mutta kirjailija itse ei sitä myönnä, ja hyväksyn sen: ihan samaa sarjaa se ei näiden kirjojen kanssa ollutkaan (arvio lyhyesti: ylipitkä, siinä oli runsaasti kauniita hetkiä mutta tuntuu kuin liikaa herkistelyä pelätessään tekstiin on tungettu jatkuvasti groteskeja elementtejä, kirja onneksi parani loppua kohti mutta herätti aika fifty-fifty negatiivisia ja positiivisia tunteita). Joten ensimmäinen disclaimer: ymmärrän kyllä, että jos joku genre on alkanut ärsyttämään, sitä ei ehkä pitäisi lukea. Maailma on toden totta täynnä kirjoja, enhän lue mitään Remeksen dekkareitakaan kun tiedän että ne eivät kiinnosta mua yhtään. Mutta puolustaudun sillä, että lähes kaikki lukulistaltani löytyvät autofiktiiviset (usein esikois-)teokset ovat nousseet jonkinlaisiksi ilmiöiksi vähintään omassa kuplassani, ja minä rrrrakastan puhua kirjoista – ne on siis pakko ollut lukea läpi vähintäänkin siksi, että voi osallistua keskusteluun omassa kaveripiirissä.

Ja toinenkin disclaimer: kyllä, olen ehkä vähän kateellinen. Totta kai minäkin haluaisin kirjoittaa (ja julkaista!) kirjan. Eivätkö kaikki, jotka saavat kirjoittamisesta kicksinsä, halua? Mutta sitten seuraa taas puolustus: en ole koskaan kuvitellut, että jos ja kun aloittaisin kirjoitusprosessin, kirjoittaisin omasta elämästäni. Onhan se toki ollut tapahtumarikas eikä varmasti kukaan kirjailija jätä ammentamatta omasta menneisyydestään, mutta en mitenkään näe että kirjoittaisin vielä kolmekymppisenä mitään itsereflektiota omaa päiväkirjaa laajemmalle yleisölle. Tuntuu, että kaikki on vielä kesken, minun tarinallani ei ole loppua eikä opetusta eikä ihan kauheasti annettavaa. Vastaanoton perusteella olen ilmeisesti väärässä ainakin sen osalta, miten paljon autofiktiosta voi olla iloa lukijalle. Etenkin Savonlahden ja Sjöholmin teosten sosiaalisessa mediassa saavuttama suosio on vaikuttanut musta suorastaan kulttimaiselta. Jo siksi, että kirjojen kannet ovat vilahdelleet vaikuttajien kanavissa ahkerasti jo ennen virallisia julkaisupäiviä, halusin tutustua tähän ilmiöön.

Mutta mua ja autofiktiota ei ole tarkoitettu yhteen, vaikka monelle viimeisen vuoden sisällä luetulle kirjalle kuvittelisin olevani juuri sitä kohderyhmää, jota kustannustoimittaja on ajatellut dollarimerkit silmissä vilkkuen. Kolmekymppinen, äiti, repaileseen työelämään kyllästynyt puoliakateeminen kaupunkilainen. Näitä ominaisuuksia löytyy kirjoittajistakin. Ja totta kai samaistumispintaa on riittänyt. Jokaisesta teoksesta olen tunnistanut itseni tai ainakin tunteita, erityisesti Kekkonen ja Sjöholm kuvaavat äitiyden alkuaikoihin liittyvää kipuilua kovin tutulla tavalla – joskin se tuntuu jo vähän kaukaiselta, samalla tavalla kuin se hetki kun prinsessa Dianan kuolemasta tiedotettiin jonkun MTV3:n sunnuntaiaamupäiviin kuuluvan hevostalliohjelman päällä, jota ilmeisesti myös Sjöholm oli juuri silloin katsonut, kuten minäkin! Nämä kirjat ovat täynnä sellaisia sukupolvikokemuksia, joita tekee mieli mehustella, osa lapsuudesta, osa siitä millaista arkea 80-luvulla syntyneet elävät nyt. Ajankuvia, jotka kelpaa säästää myös tuleville polville.

Tunnen kuitenkin itseni myös armottoman vanhanaikaiseksi, kun en osaa mieltää tätä genreä kaunokirjallisuudeksi samalla tavalla kuin niitä tämän vuosituhannen teoksia, jotka ovat vieneet minut toiseen aikaan, paikkaan ja ulottuvuuteen ja saaneet itkemään jonkun aivan toisenlaisen elämän edessä, mainittakoon nyt vaikka Katja Ketun Kätilö tai Ulla-Lena Lundbergin Jää, tuo ainutlaatuinen lukukokemus, joka palkitsi lopussa sitkeän lukijan. Näiden rinnalla tunnustukselliset, enemmän hetkiä kuvaavat kuin klassista draaman kaarta seuraavat autofiktiiviset teokset tuntuvat höttöisiltä. Niihin mahtuu kauniita lauseita, erinomaisia oivalluksia ja tarkkanäköistä analyysia, mutta ne tuntuvat jo kirjoittajiensa tuttuuden ja tunnistettavuuden vuoksi jotenkin banaaleilta. Tuntuu pahalta kritisoida kirjoja, jotka ovat niin henkilökohtaisia, varsinkin kun jokaisella teoksella on ansionsa. Mutta kun tämä ilmiö huolettaa: quo vadis perinteinen kaunokirjallisuus, sellainen, joka vie mut ajassa eteen- tai taaksepäin, paikkoihin, joihin matkustaa vain mielikuvituksessa, kokemaan asioita joita en itse ole kokenut? En halua loputtomasti lukea kahviloista, jotka tunnistan kirjoista vaikka niiden nimiä ei mainitakaan, enkä siitä deittisovelluksesta, jota alan kuitenkin selata heti kun pidän taukoa lukemisesta.

Saattaa olla, että muutan mieleni parin vuoden päästä, jos autofiktio jatkaa voittokulkuaan. Tästähän pitäisi olla kiitollinen, koska sosiaalisessa mediassa rummutetut teokset tavoittavat varmasti sellaisiakin lukijoita, joille ne minun haikailemat old school-romaanit ovat liian raskasta luettavaa. Enkä väheksy sitä vertaistukea ja lohtua, mitä Sjöholm, Savonlahti, Kekkonen ja Vähäpesola ovat voineet tarjota kirjoittamalla rehellisesti auki omia tunteitaan. Nykyaikana en kuitenkaan vielä näe, että pelkkä inhorealistisuus ja omien traumojen avaaminen tekisivät kirjasta kirjana hyvän, mutta epäilen jääväni ennen pitkää vähemmistöön vanhanaikaisten vaatimusteni kanssa. Siksi halusinkin räntätä tänne omaan autofiktiooni, jossa voin rauhassa kirjoittaa omaa tarinaani auki, juuri sellaisina pieninä otteina mitä toiset ovat onnistuneet taltioimaan kansien väliin.