HELMIKUUN HÖYRYT

Nyt räntätyttää. Tuntuu, että olen lähtenyt tähän toiseen kuukauteen vähän väärällä jalalla liikkeelle, koska niin moni asia ärsyttää. Blogin kirjoittamisen suuria iloja on se, että voin purkaa kaikki patoumani täällä julkisesti, ihan vaan valittamisen ilosta. Joten aloitan helmikuun nyt päästelemällä vähän höyryjä – seuraavalla kerralla jotain positiivisempaa sisältöä sitten.

  • Jo viime viikolla vitutti Zalandon valko/viherpesu. Kun valtava verkkokauppa, jonka koko toiminta perustuu suuriin volyymeihin ja valikoimaan, jonka kokoa ei oikein voi järjellisesti perustella, alkaa jeesustella muotimaailman kestämättömyydellä niin mun korvista alkaa nousta savu. Ja kun tämä tapahtuu tilaisuudella, jonne lennätetään vaikuttajia ulkomailta asti pohtimaan, miten kuluttajat voisivat käyttäytyä paremmin kaupoilla – ja sitten ihan ohimennen siinä samassa lanseerataan ”ekslusiivinen kestävän kehityksen mallisto”, jos nyt paikalle päivän ajaksi rahdatut vaikuttajat haluaisivat ihan ohimennen mainostaa sitäkin. Olen ostanut Zalandolta aivan sairaan (ihan oikeasti sairaan) monta kertaa, ja aina kun olen vilkaissutkin valikoimaa olen jäänyt kohdennetun mainonnan limboon moneksi päiväksi. Aggressiivinen myyntimentaliteetti ei oikein sovi sen viestin kanssa, että ”ihmisten pitäisi ostaa vähemmän ja vaatia enemmän tietoa tuotteiden alkuperästä”, kuten eräs Zalandon korruptioillalliselle osallistunut vaikuttaja tulkkasi yrityksen viestiä seuraajilleen. Minä ihmettelen sitä, eikö Zalandon kaltainen suuri toimija voisi jo itse omaa tarjontaansa koostaessaan kiinnittää huomiota merkkien vastuullisuuteen. Ja vähentää heräteostoksiin houkuttelevaa mainontaa. Ja muuttaa esimerkiksi palautuksia maksullisiksi vaikuttaakseen nyt alkuun edes siihen, millainen hiilijalanjälki ympäri Eurooppaa kiertävillä paketeilla on. Mutta jos valikoimassa on pelkästään yli 6000 erilaiset farkut naisille, joista halvimmat maksavat alle kympin, niin kaikenlainen kuluttajien syyllistys ja yhdellä vähän reilummalla mallistolla leveily tuntuvat aivan vitsiltä.
  • Ja lisää valitusta siitä, miten eettisemmät vaihtoehdot maksatetaan kuluttajalla. Kun tämä väsynyt äiti olisi halunnut uimakoulumatkalla cappuccinon Vuosaaren ostoskeskuksen CIAO Caffe-kahvilasta, oli periaatteellisista syistä pakko paastota: Kasvismaidoista veloitettiin 0,5 euron lisämaksu! Siis siitä, jos haluaa valita ympäristöystävällisemmän, eettisemmän, terveellisemmän ja monelle allergikolle jo ihan välttämättömän soija-, kaura- tai mantelimaidon pitää maksaa ylimääräistä. Mun mielestä ideaalia olisi, että lehmänmaito maksaisi ekstraa, mutta ainakaan ylimääräinen veloitus kasvismaidoista ei kuulosta oikeudenmukaiselta. No, asiakkaita voi valikoida myös tällä tavalla ja jatkossa ostan itse sumppini muualta.
  • Vielä yksi! Maanantai alkoi massiivisella facepalmilla, kun erehtyin lukemaan Helsingin Sanomien mielipidepalstaa, jossa tasaisin väliajoin julkaistaan provokatiivista paskaa – pardon my French. Tällä kertaa koulutettu psykoterapeutti ja kolmen pojan äitinä pätevöitynyt Heidi Valasti paheksui naisia, jotka kontrolloivat miehiä ja poikia kaikilla elämän osa-alueilla: kotona ja koulussa, varhaiskasvatuksessa ja parisuhteessa. En nyt lähde oikomaan väitteitä (joista osa, kuten sukupuoleen sidottujen oppimisstrategioiden teoriat on tieteellisellä tutkimuksella kumottu jo ajat sitten) enkä edes puutu siihen, että täällä on nyt taas yksi nainen, joka tietää paremmin mikä miehillä on hätänä. Minäkin kolmen pojan äitinä olen monella tapaa huolissani siitä, millaisia riskejä kuuluu siihen, että syntyy poikaoletettuna: jos ei muuten niistä tiedä, suosittelen katsomaan Ylen dokumenttisarjan Logged in, joka on ahdistava kuvaus nykypäivän syrjäytetyistä nuorista miehistä erilaisine, mutta kovin samanlaisine ongelmineen. Näissä dokumenteissa käsitellään niitä ihan oikeita miesten yhteiskunnassa kohtaamia ongelmia, joihin ei kuulu se, että vaimo päättää sohvatyynyjen värin.

Heti helpotti. Nyt on taas vähän päästelty, ja jatkan varmasti taas Instagramin puolella. Nyt syön vielä sesongin viimeisen runebergintortun ja sen jälkeen alan valmistautua laskiaispullakauteen, joten eihän tässä nyt asiat niin hullusti ole.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

 

TOINEN KERTA TODEN SANOO

Kaikesta saa kiittää itseään, ja kiitosta riittää. Kuten nyt vaikka siitä, että kun alle vuosi sitten sairastimme influenssan en siltikään ollut ihan vakuuttunut siitä, että kannattaako sitä varten nyt rokotuttaa itsensä. No, nyt kun olemme olleet vajaan viikon ilmeisesti nauttimassa vuoden 2020 influenssaversiosta olen aika varma, että tulevana syksynä me olemme ensimmäisinä käsivarret ojossa terveyskeskuksen ovella kun laumarokottaminen alkaa. Viime kerralla taudinkuva todettiin verikokeella mutta nyt olen tyytynyt tekemään diagnoosit ihan itse googlepohjalla, joskin sen verran tehokkaasti sairaus on lyönyt meidän koko perheen kanveesiin että mikään tavan talvinuha tämä nyt ei ole.

Suhtaudun viralliseen rokotusohjelmaan varsin hurmoksellisesti. Siitäkin huolimatta, että esimerkiksi tuhkarokkorokote aiheutti kuopukselle käytännössä katsoen aidon rokkoelämyksen pilkkuineen päivineen. Mutta näihin kausirokotteisiin olen suhtautunut jos nyt en skeptisesti niin sillä tavalla varauksella, että kun olemme kaikki perusterveitä olen päättänyt jättää ne välistä. Koska joskus rokote onkin kehitetty väärää virusta vastaan tai en minä tiedä, jonkinlainen sikainfluenssarokotetrauma tässä kai on taustalla vaikka tiedän toki mikä siinä meni aikoinaan pieleen (itsehän otin rokotteen raskaana, ja lasten isä silloin raskausaikana sen sairasti joten hyvä että otinkin). Viime keväänä sairastelun jälkeen iski jokin synnytyshallusinaation tapainen olotila kun vihdoinkin olimme terveitä ja pääsin juoksentelemaan taas brunsseilla ja treffeillä kun toivuimme: tiedättehän siis että vaikka synnytys olisi kuinka kamala kokemus ja sen aikana vannoisi että never again, niin nopeimmillaan jo muutaman tunnin jälkeen on sitä mieltä että ei se nyt niin paha ollutkaan, uusiksi anytime. Tiedän, ei tapahdu kaikille, mulle kävi näin joka kerta.

Toisin kuin viime kerralla, en ole kuumepäissäni varannut lentolippuja Espanjaan, ne ovat kesäksi jo hoidossa. Tällä kertaa kävi tavallaan tuuri, että poikien isä tuli juuri nyt Suomeen. Omat suuret suunnitelmat lukupiiristä, keramiikkakurssista, jumpista ja museoriennoista vaihtuivat siihen että huudan kiukkuisena peiton alta käskyjä, mutta kyllä tämä silti voittaa viime vuoden olosuhteet. Tällä hetkellä en haaveile edes niistä matkoista vaan ruoasta: Runebergintortuista, sushista, pokebowleista, tacoista, vohveleista… Ja myös siitä, että jälkikasvu olisi kunnossa ja pääsisi poistumaan neljän seinän sisältä, sillä tässä alkaa olla sellaista Hohto-tyyppistä hullunkiiltoa itse kunkin silmissä. Mutta tämä postaus oli ennen kaikkea note to self, kun taas ensi viikolla olen melkein elämäni kunnossa ja ajattelen että ei se nyt ollut niin kauheaa, ehtihän katsoa sarjoja (tämän influenssakierroksen suositus: Yksittäystapaus-lyhytelokuvasarja Ylellä!) ja tulipahan paastottua vuodevaihteen juustoöverien jälkeen… niin ota nyt Milla kuitenkin ne rokotukset ennen kolmatta kertaa.

KUN AUTOFIKTIO ALKOI ÄRSYTTÄÄ

Olen kuluneen vuoden aikana lukenut ja kuunnellut suhteellisen paljon autofiktioksi luokiteltavia teoksia. Listalta löytyy ainakin Sisko Savonlahden Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu, Helmi Kekkosen Olipa kerran äiti, Aino Vähäpesolan Onnenkissa ja nyt viime viikolla luin muutamassa tunnissa läpi Emmi-Liia Sjöholmin uunituoreen Paperilla toinen-esikoisteoksen. Jotkut ehkä sanoisivat Jussi Nikkilän Näyttelijää autofiktiiviseksi, mutta kirjailija itse ei sitä myönnä, ja hyväksyn sen: ihan samaa sarjaa se ei näiden kirjojen kanssa ollutkaan (arvio lyhyesti: ylipitkä, siinä oli runsaasti kauniita hetkiä mutta tuntuu kuin liikaa herkistelyä pelätessään tekstiin on tungettu jatkuvasti groteskeja elementtejä, kirja onneksi parani loppua kohti mutta herätti aika fifty-fifty negatiivisia ja positiivisia tunteita). Joten ensimmäinen disclaimer: ymmärrän kyllä, että jos joku genre on alkanut ärsyttämään, sitä ei ehkä pitäisi lukea. Maailma on toden totta täynnä kirjoja, enhän lue mitään Remeksen dekkareitakaan kun tiedän että ne eivät kiinnosta mua yhtään. Mutta puolustaudun sillä, että lähes kaikki lukulistaltani löytyvät autofiktiiviset (usein esikois-)teokset ovat nousseet jonkinlaisiksi ilmiöiksi vähintään omassa kuplassani, ja minä rrrrakastan puhua kirjoista – ne on siis pakko ollut lukea läpi vähintäänkin siksi, että voi osallistua keskusteluun omassa kaveripiirissä.

Ja toinenkin disclaimer: kyllä, olen ehkä vähän kateellinen. Totta kai minäkin haluaisin kirjoittaa (ja julkaista!) kirjan. Eivätkö kaikki, jotka saavat kirjoittamisesta kicksinsä, halua? Mutta sitten seuraa taas puolustus: en ole koskaan kuvitellut, että jos ja kun aloittaisin kirjoitusprosessin, kirjoittaisin omasta elämästäni. Onhan se toki ollut tapahtumarikas eikä varmasti kukaan kirjailija jätä ammentamatta omasta menneisyydestään, mutta en mitenkään näe että kirjoittaisin vielä kolmekymppisenä mitään itsereflektiota omaa päiväkirjaa laajemmalle yleisölle. Tuntuu, että kaikki on vielä kesken, minun tarinallani ei ole loppua eikä opetusta eikä ihan kauheasti annettavaa. Vastaanoton perusteella olen ilmeisesti väärässä ainakin sen osalta, miten paljon autofiktiosta voi olla iloa lukijalle. Etenkin Savonlahden ja Sjöholmin teosten sosiaalisessa mediassa saavuttama suosio on vaikuttanut musta suorastaan kulttimaiselta. Jo siksi, että kirjojen kannet ovat vilahdelleet vaikuttajien kanavissa ahkerasti jo ennen virallisia julkaisupäiviä, halusin tutustua tähän ilmiöön.

Mutta mua ja autofiktiota ei ole tarkoitettu yhteen, vaikka monelle viimeisen vuoden sisällä luetulle kirjalle kuvittelisin olevani juuri sitä kohderyhmää, jota kustannustoimittaja on ajatellut dollarimerkit silmissä vilkkuen. Kolmekymppinen, äiti, repaileseen työelämään kyllästynyt puoliakateeminen kaupunkilainen. Näitä ominaisuuksia löytyy kirjoittajistakin. Ja totta kai samaistumispintaa on riittänyt. Jokaisesta teoksesta olen tunnistanut itseni tai ainakin tunteita, erityisesti Kekkonen ja Sjöholm kuvaavat äitiyden alkuaikoihin liittyvää kipuilua kovin tutulla tavalla – joskin se tuntuu jo vähän kaukaiselta, samalla tavalla kuin se hetki kun prinsessa Dianan kuolemasta tiedotettiin jonkun MTV3:n sunnuntaiaamupäiviin kuuluvan hevostalliohjelman päällä, jota ilmeisesti myös Sjöholm oli juuri silloin katsonut, kuten minäkin! Nämä kirjat ovat täynnä sellaisia sukupolvikokemuksia, joita tekee mieli mehustella, osa lapsuudesta, osa siitä millaista arkea 80-luvulla syntyneet elävät nyt. Ajankuvia, jotka kelpaa säästää myös tuleville polville.

Tunnen kuitenkin itseni myös armottoman vanhanaikaiseksi, kun en osaa mieltää tätä genreä kaunokirjallisuudeksi samalla tavalla kuin niitä tämän vuosituhannen teoksia, jotka ovat vieneet minut toiseen aikaan, paikkaan ja ulottuvuuteen ja saaneet itkemään jonkun aivan toisenlaisen elämän edessä, mainittakoon nyt vaikka Katja Ketun Kätilö tai Ulla-Lena Lundbergin Jää, tuo ainutlaatuinen lukukokemus, joka palkitsi lopussa sitkeän lukijan. Näiden rinnalla tunnustukselliset, enemmän hetkiä kuvaavat kuin klassista draaman kaarta seuraavat autofiktiiviset teokset tuntuvat höttöisiltä. Niihin mahtuu kauniita lauseita, erinomaisia oivalluksia ja tarkkanäköistä analyysia, mutta ne tuntuvat jo kirjoittajiensa tuttuuden ja tunnistettavuuden vuoksi jotenkin banaaleilta. Tuntuu pahalta kritisoida kirjoja, jotka ovat niin henkilökohtaisia, varsinkin kun jokaisella teoksella on ansionsa. Mutta kun tämä ilmiö huolettaa: quo vadis perinteinen kaunokirjallisuus, sellainen, joka vie mut ajassa eteen- tai taaksepäin, paikkoihin, joihin matkustaa vain mielikuvituksessa, kokemaan asioita joita en itse ole kokenut? En halua loputtomasti lukea kahviloista, jotka tunnistan kirjoista vaikka niiden nimiä ei mainitakaan, enkä siitä deittisovelluksesta, jota alan kuitenkin selata heti kun pidän taukoa lukemisesta.

Saattaa olla, että muutan mieleni parin vuoden päästä, jos autofiktio jatkaa voittokulkuaan. Tästähän pitäisi olla kiitollinen, koska sosiaalisessa mediassa rummutetut teokset tavoittavat varmasti sellaisiakin lukijoita, joille ne minun haikailemat old school-romaanit ovat liian raskasta luettavaa. Enkä väheksy sitä vertaistukea ja lohtua, mitä Sjöholm, Savonlahti, Kekkonen ja Vähäpesola ovat voineet tarjota kirjoittamalla rehellisesti auki omia tunteitaan. Nykyaikana en kuitenkaan vielä näe, että pelkkä inhorealistisuus ja omien traumojen avaaminen tekisivät kirjasta kirjana hyvän, mutta epäilen jääväni ennen pitkää vähemmistöön vanhanaikaisten vaatimusteni kanssa. Siksi halusinkin räntätä tänne omaan autofiktiooni, jossa voin rauhassa kirjoittaa omaa tarinaani auki, juuri sellaisina pieninä otteina mitä toiset ovat onnistuneet taltioimaan kansien väliin.

JA SITTEN LAHJATON JOULU

Minulla on hämäriä mielikuvia siitä, että ennen kuin sain lapsia – jolloin muutenkin olin kaikin puolin parempi kasvattaja kuin nykyään – vannoin etten lähde ollenkaan siihen klassiseen Joulupukkilavastukseen. Muistan, miten surkealta tuntui kun joskus tokaluokkalaisena mulle selvisi että meidän perheen oma tonttu olikin ollut vain äitini sivupersoona; nyt aikuisena sitä omaan tonttuun liittyvää taikaa muistelee jo vähän nostalgisemmin, mutta totuuden paljastuminen tuntui lapsena vähän aikaa melko katkeralta. Paitsi että menetin jonkun omaan elämääni kuuluneen hahmon kertaheitolla, olo oli kusetettu. Hävetti, että olin mennyt halpaan enkä nähnyt selviä merkkejä: tontulla oli äidin käsiala, ja se tiesi muutenkin ihan liikaa! Vaikka tonttu teki sittemmin paluun puheisiin ja joulun omituisia sattumuksia saatettiin selittää tontun olemassaololla, pakettikortteja allekirjoittaa hyväntahtoisesti tontun nimellä ja aina silloin tällöin jättää tontulle pipareitakin, ajattelin harrastaa omien jälkeläisten kanssa brutaalia rehellisyyttä.

Sitten se yksi alkusyksyn päivä, esikoisen ollessa varmaan parivuotias, lipsahti. ”Tontut kurkkii!”. Hyvin toimi. Esikoinen ryhdistäytyi välittömästi ja tunsin itseni taas hetken sellaiseksi päteväksi kasvattajaksi, joka olin aina kuvitellut olevani. Nyt muuten vanhempana ja (jälki)viisaampana voin muuten kertoa, että vieläkin tehokkaampaa uhkailu on kun lapset tietävät tarkkaan, keneltä lahjat tulevat. Kyllä. Ideaali toki olisi että ei koskaan tarvitsisi kiristää, uhkailla tai lahjoa, onnea kaikille jotka ovat onnistuneet noudattamaan omia kasvatusperiaatteitaan myös sen jälkeen kun lapsihaaveet ovat konkretisoituneet. Anyways, niin sitten meilläkin alettiin ”uskoa” Joulupukkiin, ja siihen että lahjat tulivat Korvatunturin tonttutyöpajalta. Kunnes sitten tänä kesänä tilanne saavutti kulminaatiopisteensä.

Kun kuopuksenkin synttärit oli heinäkuussa ohi, suuntasivat lapseni katseensa kohti seuraavaa maaliviivaa. Joulu. Jo elokuussa toivelista oli sitä luokkaa, että niiden toteuttamiseen olisi tarvinnut vähintäänkin kuulua Kardashianeihin. Kun mopo alkoi keulia VR-lasien, pelikonsoleiden, maailmanympärysmatkojen ja satojen eurojen legosettien kanssa, oli aika kertoa mistä lahjat tulevat oikeasti (tai kuka ne ostaa: en vielä ole mennyt taiwanilaisiin hikipajoihin tai siihen, kuinka lapset louhivat mineraaleja heidän elektroniikkaansa. Senkin aika tulee vielä). Olimme lasten isän kanssa puhuneet asiasta jo aiemmin: olisi hyvä, että he kuulisivat tämän meiltä eivätkä ilkikurisilta koulukavereiltaan, ja vaikka kannustankin lapsia aina dream big-tyyppisesti unelmoimaan vähän mahdottomankin tuntuisista jutuista, niin oma legohuone, täydellinen videokuvaajan kalusto ja eläintarhan verran lemmikkejä ei ollut juuri se mitä tarkoitin.

Todettakoon nyt, että mun mielestä on maailman parasta tehdä lapseni onnellisiksi. Aika usein se onnistuu sillä, että hankin heille jotain mitä he oikein kovasti ovat halunneet. Totta kai on monta muutakin, ei-materialistista, tapaa ilahduttaa heitä, mutta olen kyllä aina nauttinut yllätyslahjojen ostamisesta ja siitä, että joskus kun he pyytävät jotain uutta, vastaankin vaihteeksi kyllä sen sijaan että suuntaisin katseen seuraaviin synttäreihin tai jouluun. Ja lapseni ovat muutenkin mahtavia tyyppejä, minkä takia eilisen jouluaaton antikliimaksi taas herätti kysymyksen: olenko vieläkin avuttomampi kasvattaja kuin olen tähän asti kuvitellut olevani? Paitsi että jatkuvasti pohdin omaa suhdettani tavaraan ja omistamiseen ja ahdistun maailman tilasta, olen yrittänyt parhaani myös opettaa lapsia arvostamaan sitä, mitä heillä jo on (esim. 96 litraa legoja, kaksi tietokonetta, pleikkari, ja asiat aivan älyttömän hyvin) ja löytämään iloa elämyksistä, läsnäolosta ja sellaisista kliseistä, joista tehdään huonetauluja. Elämästä, naurusta, rakkaudesta!

Mutta silti meni pieleen. Olin sanonut lapsille jo alkusyksystä, että jokainen voi toivoa yhden joululahjan. Se tuntui ylevältä, taloudelliselta ja modernilta: meillä ei hukuttaisi krääsään. Ja se tuntui tarpeelliselta, kun nykyisistäkään leluista ei oikein pidetty huolta ja menetin hermot ainakin kerran viikossa siihen kun pehmolelut jätettiin koiran suolestettavaksi tai legot kulkeutuivat jotenkin mystisesti aivan jokaiseen nurkkaan meidän neliössä. Lapset esittivät toiveensa, toiset stoaalaisen tyynesti päättäen heti mitä haluavat, toiset joulun lelukuvastojen kanssa vaiheillen. Ja sitten me aikuiset hankimme yhdet lahjat. Ja sitten vielä pari pakettia päälle. Ei ole muuten ihan helppoa itsellekään asennoitua mihinkään yhden lahjan-politiikkaan. Itselleni antamisen ilo on vahvasti osa joulufiilistä. Oma joulutunnelma alkoi nousta siinä vaiheessa kun pääsin viemään poikien opettajille joulumuistamiset (viiniä, hyvät ystävät, antakaa opettajille alkoholia!). Tässäkin on montaa eri koulukuntaa ja olen sitä mieltä, ettei opettajien lahjominen todellakaan ole pakollista. Itse nyt vain pidän siitä. Halusin hankkia joululahjat myös postinjakajalle ja huoltomiehelle. Ja tietenkin keksin miljoonaa hauskaa asiaa, jotka haluaisin kääriä paperiin ja antaa lapsille.

Eilen avattuaan kukin pakettinsa noin viiden minuutin ajan näytti hyvältä. Silmät loistivat, he intoilivat yllättäviä pakettejaan (koska niitä oli enemmän kuin yksi!) ja suunnittelivat tulevia leikkejä. Sitten ensimmäinen aloitti: veljet saivat enemmän paketteja. Kenellä oli kalliimmat lahjat? Miksi toi sai yhden paketin enemmän? Teki mieli kaivaa kuitit esille, että lapsi voi tehdä kirjanpidon siitä, oliko jako tarpeeksi tasapuolinen. Yksi alkoi hienovaraisesti mököttää, kun satojen eurojen arvoinen lahja jäi saamatta, vaikka asia oli kerrottu jo aiemmin: se oli yli budjetin, eikä tuntunut sillä tavalla tarpeelliselta että haluaisimme sen hankkia. Kolmas vasta kiukkuinen olikin: kun kaikkia lahjoja ei saanut käytännön syistä välittömästi käyttöön, olimme pilanneet hänen joulunsa tyhmyydellämme.

Ymmärrän, että tämä on jokin primitiivinen tarve saada asioita, kamppailenhan sen kanssa itsekin. He eivät ole piloille hemmoteltuja tai kiittämättömiä nulikoita, mutta silti sihisin hampaiden välistä yhtä sun toista lapsista, jotka eivät saa yhtään lahjaa. Biafralaisista, joilla ei ole joulupöydässä edes maissipuuroa perkele. Sovimme lasten isän kanssa, että ensi jouluna ihan oikeasti hankimme vain ne yhdet lahjat emmekä ala leluosastolla tunteilla. Ei armoa, ei meillekään jouluaattona annettu. Ja mietin samalla sitä, miten tästäkin kierteestä pääsisi pois. Saisi myös heidät arvostamaan laatua ja ajatusta enemmän kuin määrää ja muovia. Opettaisi, että juhlissa – oli se sitten joulu tai synttärit – ole tärkeintä lahjat vaan yhdessäolo, hauskanpito ja läsnäolo. En usko, että heidän kohdallaan kyse olisi koulun kulttuurista tai yleisistä paineista, sillä eivät he koskaan joululoman jälkeen muista puhuneensa joululahjoista kaverien kanssa. Tämä on jotain, missä olen itse mokannut.

Tässä on nyt 365 päivää aikaa hioa taktiikkaa. Itse sain lahjaksi oikein osuvan kirjan, leffalippuja ja lahjakortin kellumaan. Kaikki just sellaista, mistä tuli hyvä mieli: materiaa vain kirjan verran, ja senkin voin lainata joskus eteenpäin. Nyt haaveilen joulusta, jolloin kolmikko ei vertaile toistensa lahjapinoja, kadehdi tai kitise tavaroista, jotka jäivät saamatta. Joten jos muistutatte ensi vuonna siinä lokakuun tienoilla: vain yksi lahja per lapsi.