ONNEKSI LOMATKIN LOPPUVAT

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ehkä näitä huolettomia rantapäiviä tulee vielä ikävä mutta… ei ihan heti. Kyllä on näin loppua kohden erityisesti alkanut tuntua tämä 3,5 kuukauden pakollinen kesäloma aika pitkältä. Jos olen joskus vähän kadehtinut perheitä, jotka purjehtivat vuosia maailman merillä niin nyt tiedän, että meistä ei olisi siihen. Ei sillä, että osaisimme purjehtia tai meillä olisi moiseen irtiottoon varaa, mutta emme vain kestäisi keskenämme yhtään pidempää merietappia. Nyt olemme nauttineet toistemme seurasta aivan tarpeeksi ja isot pojat ovat, kaikesta jännityksestä huolimatta, enemmän kuin valmiita aloittamaan koulunsa tänään. Ja minä… minä ikävöin heitä viiden tunnin ajan luultavasti paljon vähemmän kuin ajattelin.

Olen aina viihtynyt lasteni kanssa – tuntuu itsestäänselvyydeltä, mutta ei se sitä aina ole. Mutta tämä espanjalaisten syyskuun puoliväliin asti venytetyn kouluunpaluun odottelu on ollut hetkittäin melkoista vesikidutusta. Meille piti tulla auto jo elokuussa, mutta koska kaikki tapahtuu mañana niin ei meillä autoa ole vieläkään. Ensi viikolla kuulemma. La Línean julkinen liikenne ei mitenkään huimaa päätä ja toisaalta turistimassat ovat tukkineet tien Gibraltarille. Eikä sielläkään niin älyttömän paljon tekemistä ole. Joten uskokaa tai älkää, kun on yli kaksi kuukautta kehittänyt kolmelle lapselle aktiviteetteja muutaman leikkipuiston ja yhden, olkootkin että aika pitkän, hiekkarannan pohjalta niin olen tosi toiveikas että kaikki tarinat siitä, kuinka koulunaloitus imee lapsesta mehut pitää paikkansa.

Koulussa tietenkin parasta on se, että pojat saavat vihdoinkin oman ikäistä seuraa, joutuvat väkisinkin opettelemaan espanjaa (vaikka heillä on vakaa suunnitelma opettaa koko muu koulu puhumaan suomea), itsenäistyvät viiden tunnin ajaksi elämään omaa elämäänsä. Pikkuveli ei vaikuta siltä, että esikoulun ekan ikäluokan väliin jääminen harmittaisi, hän on rajallisella sanavarastolla ilmaissut olevansa oikein tyytyväinen siihen, että saa leikkiä rauhassa pikkuautoilla päivisin. Toivon, että tähän päättyy se jatkuva nahina siitä yhdestä legoukosta ja liiallinen ruudun tuijotus ja ne ”ei oo mitään tekemistä” mutinat kolmiäänisenä. Huomaatteko, edes kaikki kouluun liittyvä angsti ei vedä vertoja sille miten paljon voi perheenkeskeinen laatuaika alkaa ahdistaa kun sitä on liikaa?

En oikein ole perillä siitä, millaista meidän arki koululaisten kanssa sitten lopulta on, mutta maltan oikein hyvin odottaa joululomaa, joka lienee seuraava pidempi aika yhdessäololle. Olen oikein hullutellut ja varasin lennot Lontooseen, josta reissaan ystävän luo Brightoniin pitkäksi viikonlopuksi tämän kuun lopussa,  ja Madridkin kutsuu lokakuussa (koska en ole vieläkään treenannut siellä olevalle puolimaratonille voi olla, etten palaa blogin pariin enää marraskuussa). Vasta kun sellainen omituinen helpotuksen aalto alkaa vyöryä yli – vaikka siinä mukana on jännitystä, huolta ja ripaus pelkoakin lasten puolesta – niin ymmärrän miten helppoa viimeinen puoli vuotta Suomessa oli, kun esikoinen huiteli kaveriensa kanssa pitkin puistoja ja aina välillä oli veljensä kanssa kaksin kotipihalla. Nyt kun napanuora on taas kiristynyt erilaisen kulttuurin takia, on ihanaa että joku vapauttaa mut vanhemmuuden vastuusta viideksi tunniksi. Tai no, ainakin kaksi kolmasosaa kevenee.

ONKO LUPA IKÄVÖIDÄ?

Tähän asti sujui jotenkin tosi hyvin.

Kaipaamme kovasti oman ikäistä seuraa, sekä minä että lapset, ja muitakin ihmiskontakteja kuin toisemme, jäätelöbaarin ja churrerían pojat mutta olemme kuitenkin päivä kerrallaan selvinneet enemmän tai vähemmän täysjärkisinä myös tästä ”erakkokesästä”. Yövalvomisetkin ovat vähentyneet – tai enää valvon lähinnä levottomien lasten tai itikoiden, en niinkään mielessä pyörivien murheiden takia.

Olen aina kärsinyt FoMO-syndroomasta, Fear of Missing Out, pienestä ulkopuolelle jäämisen pelosta ja siitä, että haluaisin olla mukana kaikessa. Olkootkin, että viime vuosina olen jaksanut olla mukana lähinnä Netflixin sarjamaratoneilla omalla sohvalla silloinkin, kun vaihtoehtona olisi ollut jotain svengaavampaa. Olinkin yllättänyt, että nyt kesällä sosiaalisen median täyttäneet kuvat Ruisrockista Ultra Bran keikalta, ystävien mökkireissuilta, Linnanmäeltä tai Allas Sea Poolilta eivät kirpaisseet. Oma poissaolo ei ole tuntunut kovin merkittävältä, vaikka kaikki muut olisivatkin samoilla festareilla tai rapujuhlissa tai terassilla, koska kesällä aina on niin paljon… kaikkea. Meidänkin parhaat pihakaverit ovat olleet mökeillään eivätkä pihassa keinumassa, poikien paras kaveri Italiassa lomalla, tuttavaperheet Muumimaailmassa tai Tampereella.

Mutta se iski tällä viikolla, kun päivityksiin ilmestyivät reput ja koulunaloitukseen liittyvä jännitys, päiväkoteihin ja eskareihin tutustumiset, uusiin opintoihin valmistautumiset, kurahousut, kerhoreput, harrastukset. Tiesin jo keväällä, kun erehdyimme menemään tulevien ekaluokkalaisten kouluun tutustumiseen, että elokuussa olisi vaikeaa ja haikeaa kun koko esikoisen ikäluokka aloittaisi koulutaipaleensa ja nyt se tosiaan tuntuu kurkkua kuristavana arjen kaipuuna. Olen jo valmis lopettamaan tämän välitilan, jossa yritämme päästä kiinni espanjalaisten elämään ikuisen loman sijaan, saada säännöllisyyttä ja uusia ihmisiä elämään.

Kesä on ollut erityisen raskas esikoiselle, jolle ero ystäväpiiristä ja omasta reviiristä on ihan syystäkin ottanut koville. Hän kaihoisasti katsoo kännykästä, kun WhatsApp-viestittely kavereiden kanssa hiljenee kun kaverit elävät omaa elämäänsä Suomessa eivätkä 7-vuotiaat niin välitä kuulumisten vaihdosta, enemmän sopivat treffejä skuuttirampille kuin kirjoittelevat kaukana elävälle kaverille. Niin sen pitääkin olla. Olen yrittänyt löytää tasapainon sen kanssa, että annan esikoisen ikävälle ja negatiivisille tunteille tilaa ja tukea, toisaalta yritän tsempata nauttimaan tämän Espanjan elämän hyvistä puolista ja rohkaistumaan ottamaan kontaktia paikallisiin ikätovereihin. Mitään läpimurtoja ei ole vielä tapahtunut.

Samalla mietin, kuinka paljon annan itseni elää mukana Suomen tapahtumissa. Vaihtoehtona on toki sulkea kaikki sosiaaliset mediat, mutta silloin luultavasti alan mökkihöperöityä aika nopeasti. Toivon, että syksy, harrastukset ja lasten koulu tuo minullekin uusia tuttavuuksia elämään, koska kuten jo aiemmin olen todennut, on aikuisena ystävystyminen itselle uudessa kulttuurissa hieman haastavaa. Tiedän, että tämä on pakollinen osa sitä prosessia, että asetumme tänne ja jätämme jossain vaiheessa menneisyyden Suomessa taka-alalle, mutta tällä hetkellä… noh, sanotaan nyt näin että se on työn alla.

MINKÄ TAKIA?

Kun olin kaksikymppinen ja tiesin paitsi elämästä myös lastenkasvattamisesta k a i k e n , näin ruokakaupassa vähän väsyneen oloisen äidin kahden lapsen kanssa. Nuo kirkassilmäiset, viattomat, tiedonjanoiset ihmistaimet kyselivät äidiltään paljon ihan hyviä kysymyksiä. Mistä makkara tulee, miksi toi setä laittoi banaaneja pussiin punnitsemisen jälkeen, mitä tapahtuu jos tulee sähkökatkos. Ai että, koska olin niin tietäväinen teki suorastaan mieli mennä vastaamaan lapsille. Mutta mitä se vähän väsyneen oloinen äiti teki? No ärisi niille että olkaa nyt edes hetki hiljaa, ei täällä kuule edes omia ajatuksiaan. Minä pyörittelin silmiäni paheksuvasti: sinun pienet uteliaat lapsosesi vain tahtovat oppia uutta ja sinä et halua laajentaa heidän ymmärrystään!

Ja sitten kului sellainen kymmenen vuotta ja huomasin itse, että kuunneltuani päivässä noin kahdeksan tuntia putkeen ”minkä takia?” kysymyksiä, jotka toistuivat niin kauan kunnes oltiin päästy abstraktiotasolle ja atomeihin ja viiden minuutin päästä ne aloittivat sen aivan saman jankkaamisen alusta niin musta tuli se äiti joka suorastaan rukoili: antakaa mulle edes vartti ilman tyhmiä kysymyksiä. Koska vaikka joku joskus muuta väittäisi, on olemassa tyhmiä kysymyksiä. Tosi tyhmiä. Kuten esimerkiksi esikoisen harrastamat jatkuvat kauhuskenaariot. Entä jos meidän päähän putoaa nyt meteoriitti? Entä jos tässä olisikin tulivuori? Entä jos olisinkin mustekala? Nii-in, entä jos.

Oi että mä tarvitsen aikuista seuraa. Sellaista, joka kysyy ihan aidosta kiinnostuksesta eikä siksi, että jäi vaan levy päälle. Yksi parhaita asioita äitiydessä on ehdottomasti opettaa omia lapsia ja selittää heille maailman suuria ihmeitä ja joskus olla mukana, kun pieni ihminen kokee jotain aivan uskomatonta ensimmäistä kertaa. Mutta sitten on nämä päivät, kun kymmenen tunnin ajan saa vastata kolmella eri ikätasolla kysymyksiin, jotka yleensä käsittelevät sellaisia asioita joiden läpikäyminen lapsentasoisesti edellyttäisi multa viinipulloa ja lapsilta sitä, että ne oikeasti istuisivat kuuntelemaan vastauksen eivätkä vain toistaisi ”miksi” ennen kuin olen päässyt ensimmäisen lauseen loppuun.

Olen pahoillani, sinä vähän väsynyt äiti S-Marketissa. Jos olisin tiennyt, että olet jo vastannut tarpeeksi monta kertaa samoihin kysymyksiin, olisin armahtanut sinua. Käyttänyt sitä vastausta, joka on vanhempien etuoikeus: SIKSI. En ainakaan olisi pyöritellyt silmiäni ja päivitellyt sitä, miten et jaksanut jakaa elämänkokemustasi rakkauden hedelmien kanssa. Nyt olen viisaampi.

MUUTOS PELOTTAA IHAN VITUSTI

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Alan ymmärtää ihmisiä, jotka haluavat viettää yhdessä osoitteessa koko elämänsä. Sen lisäksi tunnustan olleeni väärässä, kun tahdoin tehdä palveluksen perijöilleni ja säästää heidät kaikkien lapsuuden kirjeenvaihtojen, lentolippujen ja muun ruoman läpikäymiseltä ja tehdä tilinpäätökseni itse. Nuo kolme Pokemon-korteista tappelevaa, kiroilemaan oppinutta, potkulaudoilla pakoon karkailevaa kuritonta kakaraa ansaitsisivat juuri sen, että hilloan aarteitani kuolemaani saakka ja sen jälkeen he saavat kierrättää, karsia ja kärsiä! Kosto on suloinen, pojat, haudan takaa hei!

Ei vaan.

Täällä eletään sitä vaihetta, että meinaa usko loppua. Unohtua se, minkä takia kaikesta luovutaan. Unohdetaan se, että nämä hyvästit eivät ole lopulliset tai ikuiset ja että takaisin pääsee milloin vain. Ei ehkä samaan asuntoon, joka nyt tuntuu maailman tärkeimmältä vaikka olen viimeiset seitsemän vuotta tuskaillut rumien seinien, irtoavien lattialistojen, hullun naapurin sekä koko ajan ahtaammaksi käyvien neliöiden kanssa. Mutta kyllä tänne pääsee. Olen ihan varma, että olisi pitänyt ajoittaa muutto maaliskuulle, kun kannan kerran päivässä kilometrin verran Lidliltä maitoja loskassa ja inhoan arkea eikä tähän ihanaan kesään, kun lähipuisto on täynnä ystäviä, ilmaista ruokaa, aurinkoa ja lämpöä, elämää ja tapahtumia.

Ovat nämä hyvästit silti vaan helvetin vaikeita.

En ole ikinä eläissäni asunut missään näin kauan. Melkein kahdeksan vuotta yhdessä osoitteessa. Ja ehkä sen noin 27 aiemman muuton perusteella olin jo alkanut uskoa, että muutot eivät tunnu missään ja olen täysiverinen beduiini, jolle koti on enemmän mielentila kuin postinumero. Mutta sitten huomaan, että kahdeksassa vuodessa asioihin kiintyy, etenkin kun samassa ajassa kotiin on kannettu kolme lasta joiden mukana olen itsekin päässyt uudella tavalla yhteisön osaksi. Tulen itkemään eroa niistä kivoista naapureista ja alueen äitiystävistä ja heidän lapsistaan, poikien ensimmäisistä ja tärkeistä kavereista, omasta ystäväpiiristäni ja monista uusista ihmisistä, joista olen viimeisten vuosien aikana löytänyt todellisia sielunkumppaneita. Ja tulen ikävöimään meidän pyykkitupaa, kävelyitä tien toisella puolella sijaitsevassa Kartanon puistossa, lenkkejä merenrannalla. Jos ikinä palaamme Suomeen, en voisi kuvitella asuvani missään muualla.

Nyt kun erityisesti mulla ja esikoisella on vaikeaa, olen tsempannut itseäni ajatuksella siitä, että muutkin ovat tästä selvinneet.

Maailma on täynnä ihmisiä, jotka ovat jättäneet kotinsa, monet vieläpä kaikkea muuta kuin vapaaehtoisesti ja tietäen mitä tuleman pitää. Ja maailma on täynnä ulkosuomalaisia, jotka vuodesta toiseen ovat tyytyväisiä jossain muualla kuin juuri Itä-Helsingissä – uskomatonta kyllä! Toiset muuttavat jatkuvasti maasta toiseen ja selviävät siitäkin täysjärkisinä. Ja ehkä kun olen selvinnyt muuton käytännöllisestä puolesta ja siitä metatyöstä, mistä Anukin kirjoitti, ja olen päässyt perille Espanjaan missä tiedän sen ihanan tunteen kun trooppinen lämmin, lehmän hönkäystä muistuttava kostea ilma tervehtii kun pääsemme ulos lentokoneen putkesta niin sitten muistan, miksi me halusimme kokeilla siipiämme ja lähteä. Ahdistus muuttuu vielä innoksi. Koska juuri nyt elämä on pelkkiä viimeisiä treffejä, hyvästejä, kyyneleitä ja luopumisen tuskaa.

Ja nyt sitten vaihdetaan levyä. Ilon kautta ja silleen. Ihanaa lauantaita!

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA