LIIAN VANHA VAELTAMAAN

No siis otsikko on taas ihan väärässä, sillä oikeastihan olin taannoisella vaelluslomalla (jonka tarjosi Tenerife Walking Festival ja Turespaña) ihan nuorimmasta päästä osallistujia. Itseäni komeasti yli 30 vuotta vanhemmat vetelivät ohi ylämäissä ja selvästikään ikä ei ole este vaeltamiselle – mutta ”liian huonokuntoinen vaeltamaan” ei vain nyt kuulostanut yhtä raflaavalta. Niin kuin sen aika kylmiltään vedetyltä puolimaratonilta, niin tältäkin reissulta selvittiin, mutta vähän vähempikin kuolemanpelko olisi riittänyt.

Neljällä vaelluksilla kilometrejä kertyi yhteensä noin 40, ja siitä nousua noin kaksi kilometriä. Olin kyllä suunnitellut keväälle ties minkälaista treeniä, jotta olisi ollut jotain pohjakuntoa mutta sen lisäksi että muutenkin oli kiire ja pikkasen matala harjoittelumotivaatio niin alkuvuodesta sairastettu influenssa vei kyllä ne vähäisetkin lihakset mitä mulla joskus oli. Onneksi en tiennyt mitä olisi luvassa, koska olisin varmaan sattumalta nyrjäyttänyt nilkkani heti kun saavuttiin Teneriffalle ja joutunut viettämään lomani hotellin spa’ssa. Nyt lähdin pahaa-aavistamattomana reippain mielin vuorille, valmiina valloittamaan ne huiput.

Viime viikon menikin matkasta toipumiseen. Koville ei ottanut pelkästään se urheilullinen osuus, mutta myös jatkuva seurallisuus. Olen tottunut mököttämään yksin ainakin muutaman tunnin päivässä, mutta nyt liikuttiin ryhmässä aamusta iltaan. Seura oli toki hyvää, mutta tällaiselle ihmisvihaajalle viikko niin intensiivisesti uusien ihmisten kanssa tuntui ihan omanlaiseltaan urheilusuoritukselta. Siihen päälle vielä kahden viimeisen reissuyön huonot unet; ensin tein vääriä valintoja eli join mojitoja sen sijaan että olisin mennyt ajoissa nukkumaan ennen aamuneljän herätystä, ja seuraavana yönä saavuttiin Suomeen vasta kolmen aikoihin – ja lapset tietty olivat aamulla kärkkymässä tuliaisia jo ennen auringonnousua.

Alkuviikon vaan nukuin ja nilkutin ympäriinsä ja joskus torstain kohdalla alkoi tuntua taas siltä, että saatoinkin selvitä. En varsinaisesti voittajana, mutta totta kai voin vähän taputella itseäni selkään siitä että läpäisin nuo sinällään aika helpot vaellusreitit. Tuli vain yksi rakko ja nyt näyttää siltä että saan pitää kaikki varpaankynnetkin. Mutta kun lempilajini on jälkiviisaus niin voin sanoa että vieläkin enemmän olisi saanut irti jos ei olisi pitänyt aina tilaisuuden tullen vain tasata hengitystä.

Mutta! Nyt kun näin miten hyvällä energialla kaikki eläkeikäiset siellä kiisivät pitkin vuoristopolkuja niin tähtään itsekin siihen, että seuraavalla vaelluksella ei tarvitse miettiä testamenttia. Koska aivan varmasti tulee seuraava vaellus, jos ei mistään muusta syystä niin siksi että tätä matkaa varten hankin vaelluskengät, ja pitäähän niitä päästä käyttämään.

IHAN ITKUPILLINÄ

Alan olla aika varma, että elämässäni ei tule vastaan toista yhtä vaikeaa eroa kuin ero Espanjasta. Kriittisestä viha-rakkaussuhteesta alkanut intensiivinen yhteiselo Espanjan kanssa muutti jotain niin syvällä, etten oikein osaa analysoida sitä. Enkä hoitaa tätä tuskaa, jota ero aiheutti. Se oireilee esimerkiksi niin, että kun pääsen lennon jälkeen vessaan Barcelonan lentokentällä alan itkeä, koska siellä tuoksuu tuttu pesuaine (ja moni muu valitettavan tuttu haju, mutta se pesuaine). Kun lentomatka jatkui Barcelonasta kohti Kanarian saaria, ei itku loppunut lainkaan. Vaikka en mitenkään ole erityisen kiintynyt Barcelonaan, vollotin silti koneessa kun katselin vuorilla olevia niin tutun näköisiä tuulimyllyjä ja palmuja.

Onneksi vieressä istui noin satavuotias intialaispariskunta, joka tyytyi vain välillä vilkaisemaan ikkunapaikalla itkevää suomalaista hieman kauhunsekaisesti, valmiina iskemään mua tarjottimella jos alan sekoilla yhtään enempää. Tunnistin Andalusian aika hyvin, sen turkoosit tekojärvet, vuoristot ja ne tiet, joita pitkin on ajeltu ympäriinsä. Sitten näin Cádizin, eikä se yhtään auttanut asiaa. Atlantin yllä sain koota itseäni rauhassa.

Ja ikävä ei oikein hellittänyt perillä kohteessakaan. Iltojen lämpö, meren tuoksu, jatkuva meteli, Mercadonan valikoima. Kaikki tuntui niin tutulta ja kotoisalta, että puristi rinnasta. Muisto siitä, että tämä oli vielä vähän aikaa sitten meidän arkea. Hoin itselleni mantrana sitä, että Suomeen paluu oli oikea päätös ja kukaan muu meidän perheestämme ei saisi itseään lietsottua dramaattiseen nyyhkimiseen sillä, että näkee samanlaisia pappoja istumassa rantakadulla ja sylkemässä auringonkukansiementen kuoria maahan. Vain minä. Vain minä ikävöin Espanjaan kuin se olisi joku puuttuva palanen persoonastani, ehkä vahingossa amputoitu raaja tai jotain.

Itkin totta kai myös paluulennolla. Kuunneltuani monta päivää yöt läpeensä aaltoja, iltaisin merengueta ja Rosalíaa parvekkeen oven ollessa auki, syötyäni aamupalaksi paahdettua patonkia tomaattimössöllä ja churroja, puhuttuani espanjaa ja espanjalaisten kanssa monta päivää – espanjakupla oli taas puhkeamassa. En istunut ikkunapaikalla, mutta kun ylitimme Gibraltarin tungin tylysti ikkunan ääreen valokuvaamaan (ja pyyhkimään kyyneliä, tietenkin). Lainasin kevään korvilla kirjastosta kasa päin kirjoja avioerosta ja sen käsittelystä, mutta vielä en ole löytänyt kirjallisuutta, joka käsittelisi eroa maasta, kulttuurista ja kielestä. Onneksi kahden viikon kuluttua on jo laastarisuhteen aika, kun saan kesäromanssini Espanjan kanssa.

TERVEISIÄ SÄNGYN POHJALTA

Koska ilmeisesti vesirokko, parvorokko ja pari muuta meidän perheessä alkuvuodesta kiertänyttä lastentautia ei ollut universumin mielestä tarpeeksi sairastettu, saimme kaikki influenssan. Nyt aletaan olla jo voiton puolella, ja huomenna myös isommat lapset pääsevät noin kahden viikon tauon jälkeen takaisin kouluihinsa. Kuopus, joka otti sairastamiseen varaslähdön, on ehtinyt jo pari päivää olla päiväkodissa kun me muut olemme vielä olleet mökkihöperöitä. Jos ja kun itsekin oli pakko sairastaa, on pakko myöntää että poteminen oli hieman helpompaa kun myös lapset olivat niin kipeinä, että halusivat vain maata silmät kiinni ja juoda pillimehua.

Meillä onneksi on ollut tarjolla apua niin naapureilta kuin sukulaisiltakin, joille kyllä valitettavasti taisimme tartuttaa tautimme. Kun ystäväperheen äiti toi ovelle kaksi täyttä kassia ruokaa, tuli itku. Itku tuli myös kun keskellä yötä terveysneuvonta käski viedä lapsi sairaalaan – ja siis hankkia keskellä yötä lapsenvahti kahdelle kipeälle tyypille. Täytyy sanoa, että en ole paljoa murehtinut pärjäämistäni ainoana vanhempana, mutta juuri silloin keskellä yötä epätoivo iski hetkeksi. Onneksi lääkkeet tehosivat ja riitti, että pääsimme päivystykseen seuraavana päivänä. Siitäkin huolimatta, että menetin luultavasti puolet lihaksistani tämän sairastelun seurauksena, en oikein vieläkään ole vakuuttunut siitä otammeko ensi vuonna influenssarokotukset. En ole mikään foliohattu vaan päin vastoin, mielestäni rokotusohjelmasta luistaminen on vastuutonta ja suoranainen rikos omaa lasta kohtaan, mutta näiden kausirokotteiden kanssa olen vähän kiikun kaakun, vaikka tämän kaksiviikkoisen jälkeen luulisi että välttelisin uutta influenssakokemusta kaikin tavoin.

Kuumehoureissa sattui ja tapahtui, ostin nimittäin vahingossa lentoliput Espanjaan. Tarkoitus oli vain vertailla hintoja, mutta selvästi olin hieman sekaisin ja klikkasin muutaman kerran liian pitkälle… ja nyt meillä on kesäksi varattuna kuusi viikkoa Andalusiassa. Tavallaan ihan hyvä, koska muuten olisin jahkaillut varmasti lähtöpäivään asti, mutta nyt meillä on suorat lennot suhteellisen halvalla, eikä näitä voi perua. Pääsen siis takaisin Espanjaan. Sen jälkeen kun tajusin ostaneeni lentoliput vahingossa pistin kyllä koneen kiinni ja menin nukkumaan, isompia virheostoksia välttääkseni. Kohta olisi pihalla ollut avoauto ja ravihevonen.

Sellainen maaliskuu siis tähän asti. Alan uskoa, että tämän tautiputken jälkeen vastustuskyky on hiottu äärimmilleen ja jatkossa meihin ei tartu enää mikään. Päiväkodin ovessa on jatkuvasti päivittyvät lista tarjonnasta – tällä hetkellä täitä, tulirokkoa ja vatsatautia – joten tokihan tässä ehtii vielä vähän treenata sitä, kuinka hyvin pää kestää näitä eristyksessä elettyjä viikkoja…

QUO VADIS, HESARI?

Olen aiemminkin kirjoittanut siitä, miten Helsingin Sanomat on ollut mulle oikein instituutio. Kuinka olen neljäsluokkalaisena herännyt aamukuudelta juuri siksi, että ehdin lukea Hesarin kannesta kanteen ennen kouluun lähtöä (ehkä siksi musta on tullut ärsyttävä besserwisser?). Ja kuinka nyt kun palattiin Suomeen olin mielikuvissani maalannut itseni lukemaan viikonloppuisin Hesaria kaikessa rauhassa, silläkin uhalla että en todennäköisesti saisi luettua sitä loppuun ennen seuraava viikonloppua. Ja nyt harmittaa, etten ehtinyt vielä sanomalehteäni tilata, sillä olisin päässyt peruuttamaan sen suurieleisesti – olkootkin, ettei asiakaspalvelijaa luultavasti olisi kiinnostanut monologini eettisestä mainonnasta ja siitä, että yritykselläkin voi olla selkäranka.

Todettakoon nyt, että Häiriköt kirjoitti aiheesta paljon paremmin ja analyyttisemmin. Itse tyydyn möyhäämään kuumehouruissa pettymystäni siihen, että sunnuntain HS:n kannessa oli Suomen Turkiskasvattajien mainos, joka ihan rehellisesti sanoen oli valhetta. Siinä sympaattinen marsu edustaa häkkieläintä, jolla on hei hyvä elämä. Paitsi että siinä kuvassa olisi voinut olla vaikka talvirenkaat kellarin häkkivarastossa, koska about sen verran yhtäläisyyksiä kun keskivertolemmikkijyrsijän ja turkiseläimen arjella. Ja itse asiassa niillä talvirenkaillakin on enemmän elintilaa. Ihan selvää on, että mainonnassa paukutellaan henkseleitä eikä tuijotella varpaankärkiä ja mutista että ”no tää on ihan okei tuote”. Mutta täysin moraalitonta on julkaista tällainen ”hyväntahtoinen” keskustelunherättäjä, johon by the way Turkistuottajat ovat vastanneet vaan geneerisellä kutsulla kahvittelemaan pesätiloilleen.

53863028_612805009145470_4606936781030424576_n.jpg
Kuva täältä

Riikka Venäläisen lyhyttä pestiä vastaavana päätoimittajana lukuunottamatta Hesarilla on pitkä setämiesten jatkumo päätoimittajina. Ja kai he edustavat ylintä journalistista ja yhteiskunnallista osaamista, mutta vilpittömästi toivon vaihtelua tähän linjaan pian. Erityisen munattomana (pun intended) pidän sitä, että vastaavasti S-Ryhmän häkkikanalassa tuottetuja kananmunia vastaan noussut antimainos hyllytettiin Hesarin sivuilta, mutta Suomen Turkiskasvattajien propagandaa voi levittää satoihin tuhansiin koteihin kyseenalaistamatta mainoksen sisältöä lainkaan.

Lienee selvää, mitä mieltä olen turkisalasta kokonaisuutena. Ymmärrän, että sijoitun siihen puunhalaajaääripäähän kun mietitään minkä verran ja millä ehdoilla ihminen voi hyödyntää  muita eläviä olentoja, ja mikä on eläimen itseisarvo. En usko, että turkiskasvattajat ovat pahoja ihmisiä, vaikka arvomaailmamme varmasti eroavat radikaalisti. Selvää on kuitenkin se, että kyseessä on auringonlaskun ala. Siinä ei auta, että ”roskakalaa” kalastetaan rehuksi ja näin ”putsataan” Itämerta, kun samalla turkistilojen omat päästöt ovat todellinen ympäristöongelma. Eikä selittelyt turkiksen ekologisuudesta: nykyään suurin osa turkiksista päätyy käsittääkseni somisteiksi, hupunreunoiksi ja tupsuiksi pipoihin, jolloin niiden elinikä on yhtä lyhyt kuin sen muista materiaaleista valmistetun päätuotteenkin. Enkä oikein usko, etteivät turkikset vaatisi mitään kemiallista käsittelyä matkalla vaatteeksi. Sen sijaan, että lähdetään esittämään suorastaan valheellisia väittämiä alasta, olisi ehkä aika miettiä miten muutokseen sopeudutaan, kuinka se toteutetaan mahdollisimman pienillä murheilla itse tuottajille. Turkis ei tule takaisin, sori vaan.

Oma hupinsa tässä on tietenkin se, että tämän ihan objektiivisestikin arvioidusti epäonnistuneen kampanjan takana on Ratkaisutoimisto Seedi, joka markkinoi itseään näin: Onko liiketoimintasi suunta hukassa, kannattavuus heikko ja kasvu alhaista, tuotteet ja palvelut puolinaisia tai pelottaako digitaalisuus? Well, nyt ollaan ytimessä.