RASISMIA RIITTÄÄ

Kyllä, tämä aloitus kuulostaa taas siltä American Pie-leffojen ”One time at the band camp…” jutulta, mutta aloitan silläkin uhalla postauksen taas näin: Kun 15-vuotiaana lähdin vaihto-oppilaaksi, en ollut kohdannut rasismia elämässäni juuri ollenkaan. Tarkoitan siis, että meillä ei esimerkiksi etelähelsinkiläisellä yläasteella ollut juuri rodullistettuja ja kotikulmilla asui melko homogeenisen valkoista väestöä. Siitäkin huolimatta, että halusin pitää itseäni valveutuneena ja kuuntelin Wu-Tang Clania ja mulla oli rastatkin välillä (tämä oli 2000-luvun alku jolloin myös intiaanipäähineet naamiaisasuina olivat OK) en ollut koskaan nähnyt rasismia ”livenä”. Se oli kamala ilmiö, jota oli helppo vastustaa, koska se ei millään tasolla koskenut minua.

Sitten saavuin Dominikaaniseen tasavaltaan, jossa minun silmiini ihmiset olivat aika tummia, sellaisia, joita olisi kyllä jossain Pieksämäen ABC:llä katseltu vähän kulmien alta ja ihmetelty. Kävi kuitenkin ilmi että nämä dominikaanit, latinot, joiden sukujuuret ulottuivat niin paikalliseen alkuperäiskansaan taínoihin, espanjalaisiin siirtomaavalloittajiin, Afrikasta tuotuihin orjiin sekä arabeihin, jotka tulivat käymään kauppaa Hispaniolan saarella, pitivät itseään hyvin valkoisina. Ja useat heistä inhosivat, halveksuivat ja suorastaan sortivat saman saaren jakavia haitilaisia, jotka pyrkivät usein laittomasti maahan paremman elämän perässä. Meidänkin perheen kahdesta kotiapulaisesta toinen oli haitilaista syntyperää, ja vaikka oma host-perheeni olikin avarakatseinen ja suvaitsevainen, myös heiltä kuulin usein haitilaisvastaisia kommentteja.

Mitä olen ymmärtänyt, ei 17 vuodessa suhtautuminen haitilaisiin ole juuri muuttunut paremmaksi Dominikaanisessa tasavallassa. Miten se muuttuisikaan, tuntuu, että maailmassa ollaan yhä vain vihamielisempiä. Suomessa ahdisti pitkään se ilmapiiri, missä koko ajan keskusteluntaso tuntui laskevan ja ennen kaikkea ihmisten kohtaaminen yksilöinä ja keskinäinen kunnioitus katoavan. Espanjassa olen ollut siinä mielessä paljon onnellisempi: täällä tuntuu, että vaikka yleinen asenne jotain ilmiötä tai jopa ihmisryhmää kohtaan olisi nihkeä, niin yksilöt kohdataan yleensä rauhallisesti ja empaattisesti. Toki minä todistan vain pieniä hetkiä, murto-osasia Afrikasta saapuneiden siirtolaisten arkea, enkä tiedä millaista kohtelua he todellisuudessa saavat. Olen kuitenkin ollut aina helpottunut, kun lapset selkään sidottuina kahviloissa kiertelevät afrikkailaiset naiset saavat ystävällisiä katseita ja kauniin ”ei kiitoksen” eivätkä paljon tylympää vastaanottoa, jota olen Suomessa nähnyt kaupan kassalla, julkisissa liikennevälineissä ja uimahallissa.

Mutta nyt rasismi on alkanut näkyä enemmän myös espanjalaisessa arjessani. Kaupunkimme laitamilla on toiminut maakunnan työntekijöille tarkoitettu ”lomakoti”, hotellin tapainen laitos uima-altaineen joka on tarjonnut lomailumahdollisuuden La Líneassa ja tuonut ehkä hieman tulojakin kaupunkiin. Nyt se on muutettu alaikäisten vastaanottokeskukseksi, ilmeisesti irtisanoen lomakodin omat työntekijät. Ihmiset ovat kiukkuisia – odotetaan häiriöitä, ollaan pahoillaan työntekijöiden puolesta sekä pettyneitä siihen, että vähäisistäkin turistivirroista joudutaan luopumaan. Koska asiasta ei ole virallisesti tiedotettu kovin hyvin, on tämä ollut loistavaa maaperää muukalaisvihalle. Ylipäänsä lähdekritiikkä harrastetaan täällä yhtä vähän kuin Suomessakin: Facebookissa kiersi kuva roska-astiasta, jonka päälle oli kannettu avaamattomia keksipaketteja ja purkkiruokaa. Kuvateksti oli raivokas: Musulmaaneille ei mikään kelpaa, espanjalaiset näkevät nälkää, he heittävät ruoat pois kun ei kelpaa vaikka ilmaiseksi annetaan. Missään ei ollut mitään todisteita siitä, kuka ruoat oli laittanut roskiin, mitä ruokia ne ylipäänsä olivat ja missä kuva oli edes otettu. Kuvan luotettavuus oli samaa tasoa kuin se, että postaisin itsestäni kuvan kahvikuppi kädessä ja huokailisin, miten tässä juon kahvia Donald Trumpin kanssa – hän nyt ei vain näy kuvassa mutta kyllä siinä varmasti on.

Olen myös saanut kuulla itse olevani ”se hyvä maahanmuuttaja”. Kun kokoonnumme takapihallemme joka ilta koirien kanssa ja päästämme, vastoin kaikkia sääntöjä ja hyviä tapoja, tusinan verran koiria sekoilemaan vapaasti, ovat nämä hyvänpäiväntutut usein päivitelleet loppumatonta pakolaisvirtaa ja sitä, kuinka toki Espanjaan saisi tulla – ”kunhan olisivat niin kuin Tassun omistaja! Puhuisivat espanjaa ja kunnioittaisivat maan tapoja!”. Mietin, että hyvä kun eivät näe miten paljon pilkkaan koululaitoksen kommunikaatiojärjestelmiä ja arvostelen härkätaisteluja ja muita erityisesti eläintenpitoon liittyviä perinteitä. Syön totta kai churroni, rakastan erityisesti espanjalaisia tansseja ja osaan huokailla espanjaksi sitä että on liian kuuma tai kylmä, mutta aika suomalainen olen muuten. Vaikka ihmisten ajaminen kumiveneillä Gibraltarinsalmen yli ei ole kestävä ratkaisu, niin ymmärrän sen yhä. Ymmärrän myös sen, miksi lähtijät, ja tulijat, ovat yleensä nuoria miehiä. Jos et jo seuraa Facebookissa Humans of New York-sivua, suosittelen nyt menemään heti ja lukemaan läpi viime viikkoina julkaistun sarjan Ruandasta, jossa palataan vain parikymmentä vuotta taaksepäin kamalaan kansanmurhaan. Jossa ensimmäiset uhrit olivat ne nuoret miehet.

Rasismi siis lisääntyy samaa tahtia kuin laittomasti maahan tulleet ihmiset. Ongelma on Espanjassa aivan eri kokoluokkaa kuin Suomessa, mutta toisaalta esimerkiksi Afrikasta saapuvat tulijat eivät juuri tänne Etelä-Espanjaan jää vaan lähtevät Madridiin, Ranskaan, ehkä he tulevat Suomeenkin. Siinä missä Suomessa on helppo osallistua mielenosoituksiin ja puuttua rasistiseen puheeseen, täällä olen jäänyt paljon enemmän sanattomaksi. Itsekin maahanmuuttajana koen vaikeaksi kertoa mielipiteitäni siitä, miten teidän tulisi nyt tämä pienimuotoinen pakolaiskriisi hoitaa. Eihän mulla ole ratkaisua, eikä mitään muuta kuin toive siitä, että suhtautuisitte hieman suopeammin siihen, että tänne tulee muitakin ulkomaalaisia kuin brittituristeja ja suomalaiseläkeläisiä. Mutta mitäpä minä olen siihen sanomaan?

PALJON ONNEA, BLOGI

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olen ennenkin sanonut, ja sanon nyt uudestaan (tämä blogihan nyt on muutenkin täynnä toistoa, huomaan jatkuvasti kirjoittavani melkein sanasta sanaan saman jutun kuin mitä vaikka puoli vuotta aiemmin): metabloggaaminen eli bloggaamisesta bloggaaminen on ehkä bloggaamisen ankein alalaji. Jos bloggaaminen itsessään on usein vähän sellaista oman napanöyhdän kaivelua, niin bloggaamisesta bloggaaminen vasta sitä onkin. Nyt kuitenkin annan siihen itselleni erityisluvan, nimittäin huomenna sitten blogini täyttää kolme vuotta! Kyseessä on siis kaikista pitkäikäisin blogini.

Olin kesällä 2015, muistaakseni, laittanut edellisen, enemmänkin lapsiperhearjen, äitiyden ja lasteni toilailujen ympärillä pyörineen blogin hyllylle. Yllättäen sitä vapaa-aikaa oli aika paljon vähemmän kun toinen vanhemmista muutti viikon varoitusajalla Skotlantiin ja jäin yksin ihmettelemään alle 1-vuotiaan, 3-vuotiaan ja 5-vuotiaan kanssa (kuulostaa pahemmalta kuin oli: olimme kyllä vähän osanneet varautua tähän, ainakin henkisesti, ja minulla oli oma äitini vahvasti apuna arjessa). Kun alle puolen vuoden jälkeen suunnaksi muuttuikin Gibraltar ja yllättäen meitäkin alkoi ulkomaat kutsua enemmän, tuntui sopivalta hetkeltä aloittaa taas kirjoittaa. Olihan sitä ehtinyt tulla jo ikävä. Vuorovaikutusta, sitä, kuinka kirjoittamalla sain joskus jäsenneltyä omia ajatuksia muuallakin kuin blogissa, vertaistukea ja ystävyyssuhteita, jotka ovat hands down paras asia mitä bloggaaminen on tuonut elämääni.

Alkuun oltiin vielä hieman salamyhkäisiä, sillä espanjalaisiin tapaan työsopimusta saatiin hetki odotella ja piti jännittää, jäämmekö sittenkin Skotlannin nummille kirmaamaan. Onneksi kuitenkin asiat järjestyivät, niin kuin niillä on yleensä aina ennen pitkää tapana. Vaikka mikään helpoin, halvin tai aina hauskinkaan elämäntapa tämä ei ole ollut, niin mahtava seikkailu ja jotain, mitä ei voi katua. Nyt tietty ajatukset ovat jo vähän siinä, mitä ensi vuonna tapahtuu, kun perheyksikkö todennäköisesti puretaan kahteen eri maahan, taas, mutta pakko ottaa sekin seikkailun kannalta. Vaikka blogissa jää moni asia meidän elämästä pimentoon, niin olen onnellinen että olen sitä jaksanut kirjoittaa kuvien kera. Näihin tunnelmiin on mahtava palata välillä, muistella kulttuurishokkia ja sitä, miltä asiat ovat ensimmäistä kertaa maistuneet, näyttäneet, tuntuneet ja tuoksuneet. Vaikka kaikkea ei ole kirjoitettu tänne, pystyn itse lukemaan ne asiat rivien välistä – ja aivan varmasti pitkään mukana kulkeneet ja meidät muutenkin tuntevat pystyvät myös!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Jos ei lasketa sitä ensimmäistä blogia 2000-luvun alkupuolella, kun reissasimme pitkin Väli-Amerikkaa ja blogi oli helpoin tapa viestiä Suomeen huolestuneille vanhemmille, että hengissä ollaan, aloin kunnolla kirjoittaa vasta tultuani äidiksi. Vanhemmuus oli sellainen elämänmuutos, josta riitti ammennettavaa, vaikka nykyään se ei enää olekaan keskipisteessä. Nyt oikeastaan mietin, että mikä blogi tämä on? Välillä on seurattu meidän ees taas matkustelua, sitten asettumista uuteen maahan – entä jos palaamme Suomeen, onko muuta kirjoitettavaa kuin kotiinpaluu, se kuinka pimeys ja loska ahdistaa, vai jatkanko vain sillä linjalla että kirjoitan mistä huvittaa. Jos siihen siis on aikaa.

Matkablogia olisi ihana pitää, mutta kuten jo aiemmin tilitin, niin yritän kuitenkin konkreettisesti vähentää matkailua. Haaveilen kyllä siitä, että joskus kymmenen tai ehkä enemmänkin viidentoista vuoden päästä voisin palata takaisin lempimaahani Guatemalaan tai Meksikoon pidemmäksi ajanjaksoksi, mutta en tiedä onko silloin blogeja tässä muodossa edes olemassa. Tai minua, heh heh. Jos tämä nyt kuulostaa siltä, että valvoisin öitäni miettien mitä blogille käy jos ja kun loppuu aika, kirjoitusaiheet tai lukijat niin ehei, oikeasti en ihan hirveästi murehdi sitä etukäteen. Ilokseni internet on täynnä vieläkin mielenkiintoisempia ja kiehtovampia blogeja, joissa voin halutessani inspiroitua ja ihastua toisten ajatuksista ja kokemuksista ja kuvauksista. Sehän se kaiken suola on.

Hauskaa on, että kolmen vuoden jälkeen blogin luetuimmat postaukset liittyvät kiukkuiseen ränttäykseen Tampereen delfinaarion sulkemisesta, tunnelmandroppaajista sekä kasvatuseroista. Ei oikeastaan varsinaisia matkailuaiheita. Yhä yllättää, kuinka joskus jotkut postaukset päätyvät jakoon sellaisiin kanaviin, että niistä tulee suorastaan yleisömenestyksiä – vainoharhaisuuteen asti, kun ei itse ymmärrä miksi ja mistä tuhannet ihmiset ovat päätyneet lukemaan siitä että ruoskin itseäni ostoslipsahduksista. Ja toisaalta jotkut omat suosikkipostaukset, kuten ne missä on värikkäät kuvat feriasta tai hyviä vinkkejä Sevillaan, jäävät lukematta. Sillä luettavaksihan näitä juttuja tänne kirjoittaa. Jos en kaipaisi kommunikaatiota ja jakamisen iloa, niin kirjoittelisin päiväkirjaa ja mököttäisin hiljaa. Joten kiitos kolmesta vuodesta, te kaikki 120 000 tyyppiä jotka olette täällä kolmen vuoden aikana kyläilleet, ja erityiskiitos kaikille niille nimimerkeille, jotka ovat roikkuneet mukana melkein koko matkan!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

VARASTOSAARNAAJA

44157625_276475902840336_2035062917681905664_n

Tuoreesta Kotivinkistä löydätte yours truly, Periaatteen Naisen kertomassa siitä, millaista oli luopua lähes koko omaisuudesta. Alun perin haastatteluun etsittiin ulkomailla asuvaa ihmistä (check!) jolla oli Suomessa vuokrattuna varasto (check!). Enimmäkseen taisin kuitenkin puhua siitä, miten järkyttävällä tavalla nämä kalustettuina vuokrattavat espanjalaiset kodit ovat sisustettu, miten helvetin vaikeaa kierrättäminen on – jos sen siis aikoo tehdä oikein, ilman autoa eikä yön pimeinä tunteina taloyhtiön roskakatokseen dumppaamalla – sekä siitä, miten lähes koko omaisuudesta luopuminen on tuonut tietynlaisen vapautuksen.

Kuulostan kyllä haastattelussa paljon valaistuneemmalta kuin mitä oikeasti olen. Tuli suorastaan olo, että jeesustelen. En nimittäin ole mitenkään mystisesti päässyt eroon tavaranhimostani: haaveilen tällä hetkellä vohveliraudasta, Sodastreamerista ja kahvikoneesta, kunnollisista matoista ja leveämmästä sängystä. Polkupyöristä, uusista saappaista. Mutta haaveilen myös siitä, että voisimme jatkossakin asua melko pienissä neliöissä. Tämähän on sellainen unelma, joka on helpompi toteuttaa kuin suuri koti ja ymmärrän hyvin, että harva tosiaan tavoittelee kompaktia kotia. Tunnen kuitenkin itseni ja tiedän, että mitä enemmän säilytystilaa, sitä enemmän on säilytettävää. Viime vuonna tein vuosikymmenen, tai jopa kaksi, odottaneen savotan ja kävin läpi menneisyyteni ja siinä samalla vähän muidenkin kertynyttä roinaa ja nyt olen karsinut muistot ja tunnearvokkaat tavarat juuri sopivaksi kokonaisuudeksi. En halua, että pääsen taas vapaasti haalimaan tavaraa koska rakastan muistikirjoja, kauniita astioita, postikortteja ja korneja muistoesineitä. En vain tarvitse niitä ollenkaan.

Tällä hetkellä meillä on muutaman neliön varasto vuokralla Helsingissä. Varasto on Cityvaraston ja sen vuokra on 69 euroa kuussa, mikä on jo aika iso kuukausierä. Siellä on antiikkilipasto, jota emme lähtiessä saaneet myytyä. Sen arvo on noussut aika suureksi, jos laskee varastointiin sijoitetut rahat. Ja siellä on useampi laatikollinen niitä lapsuusmuistoja, kuten nuoruuden päiväkirjat jotka pitäisi varmaan polttaa, mutta yritän kasvaa henkisesti sen verran että pystyisin vilkaisemaan teinivuosieni tunnelmiin joskus vielä kuolematta häpeään. Siellä on erinäistä roinaa, joka nauratti kun vuoden tauon jälkeen kesällä kävin hakemassa varastolta muutaman jutun. Tällaisenko hilloamisesta mä maksan monta sataa vuodessa!?

Muuttaminen ei ollut halpa prosessi, ja kun ensi vuonna siirrämme taas itsemme toiseen maahan (kyllä, todennäköisesti Suomeen) niin kauhistuttaa jo valmiiksi rahanmeno. Eihän tässä ole mitään järkeä, moni voisi sanoa (ja olisi ihan oikeassa), sillä joudumme myös hankkimaan lähes kaikki perusasiat uudestaan, luovuttuamme tavaroistamme kertaalleen toissakeväänä. Mutta nyt tiedän mitä tavaroita tarvitsemme. Näen selkeämmin sen, millaisen kodin haluan, niin tunnelmaltaan kuin varustelultaan. Toivon löytäväni taloyhtiön, jossa olisi pesutupa ja saisimme saunavuoron. Olen varautunut siihen, että nukun jälleen olohuoneessa. Ja viime kerrasta viisastuneena en palkkaa samaa yhden miehen muuttofirmaa, joka krapulassa sählätessään hukkasi yhden laatikollisen viinilaseja (voitteko kuvitella, joudun juomaan viinini tavallisesta lasista!).

Olenko oppinut mitään tästä edestakaisin seilaamisesta, myymisestä ja ostamisesta, asettumisesta ja oman paikan etsimisestä? No sen, että lasten kanssa kestän jatkuvaa väliaikaisuuden tunnetta huonosti. Nuorena se ei häirinnyt, se oli kutkuttavaa ja tuntui vapautuneelta. Nyt tarvitsen omaa tilaa enemmän niin lapsille kuin itselleni. Ja että vaikka en ole sisustusihminen, tahdon oman kodin näyttävän minulta, muuten se ei oikein tunnu kodilta. Ja että ei kannata alkaa liikaa kartuttamaan kodin tavaroita, sillä se levottomuus ei kuitenkaan ole kadonnut sisältäni mihinkään vaan ajattelen jatkuvasti myös niitä seikkailuja, mitä edessä ehkä vielä on.

NORWEGIAN KOKEMUKSIA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Elokuussa lensin ensimmäistä kertaa elämässäni Norwegian-lentoyhtiöllä. Aiemmin olin kyllä lennättänyt ”Norskilla” niin lapsia kuin koiriakin, mutta onnistunut itse välttämään lentelyn. Sanon näin, koska itselläni on ollut aika nihkeä suhtautuminen ns. halpayhtiöihin. Silloin kun lennän yksin, menen kyllä melkein minkä tahansa peltipurkin kyytiin mutta lasten kanssa reissatessa vaatimustaso nousee välittömästi. Esikoinen kyllä vakuutteli etukäteen, että ”sillä punaisella lentoyhtiöllä” on maailman parhaat sipsit. Oma lempilentoyhtiöni on jo vuosien ajan ollut KLM; paitsi että Schiphol on ihan mukava välilaskukenttä, ovat hollantilaiset aina ottaneet etenkin lapsimatkustajat hyvin huomioon, ruokkineet kasvissyöjät kunnolla ja olleet asiakaspalvelussaan tehokkaita ja ystävällisiä – yleensä ei saa molempia, jos kumpaakaan.

Olen lentänyt yksin kolmen lapsen kanssa jo yli kolmen vuoden ajan, joten homma ei enää erityisemmin jännitä. En voi tarpeeksi ylistää miten hyvää matkaseuraa tämä trio yleensä on, siis jollei kukaan ole kipeänä tai muuten vaan poikkeuksellisen kiukkuisena. He eivät poikkea marssijärjestyksestä, kestävät hyvin odottelua ja jaksavat seistä jonossa, ja koneessa taas suurimman osan ajasta touhuavat omien tehtävävihkojen, tabletin ja kirjojensa kanssa. Olen joskus jopa saanut nukuttua heidän kanssaan matkustaessa! Tällä kertaa sain huomata, miten iso merkitys maapalveluilla on lentokokemukseen ja tuli myös kummasteltua todella paljon Helsinki-Vantaan korkeita arvosanoja lentokenttävertailuissa, sillä elokuisten kokemusten perusteella en lentäisi Suomesta tai Suomeen, jollei siis olisi tietenkin maantieteellisesti pakko.

Rakkauteni Norwegiania kohtaan heräsi jo ennen lentoa: olin ostanut halvimmat mahdolliset liput (suora meno-paluu yhdelle aikuiselle ja kolmelle 4-8-vuotiaalle elokuussa, about 740€) joskus alkukeväästä. Olin ostanut liput Supersaverin kautta (se surullisen kuuluisa osamaksumahdollisuus), ja katsonut, että näin halpoihin lentoihin ei kuulunut kuin käsimatkatavarat. Oli selvää, että emme pärjää Suomessa repullisella vaatteita, joten aloin buukkaamaan kyytiin muutamaa matkalaukkua. Mikä ilo ja riemu kun kävi ilmi, että meidän jokaisen lippuun oli kirjattu jo valmiiksi 2 x 20 kg matkatavaraa sekä 10 kiloa käsimatkatavaraa. En voinut kuin nauraa: saisimme kuljettaa mukanamme 200 kiloa tavaraa! No, tyydyimme kolmeen matkalaukkuun, mutta tämän ansiosta saimme satsattua esimerkiksi soijarouhetta ja lastenkirjoja oikein kunnolla.

Norwegianille pisteet myös siitä, että lapsiperheelle oli laitettu valmiiksi paikat eikä niitä tarvinnut enää itse check-in vaiheessa säätää. Paikat oli valmiiksi molemmille lennoille, ja olivat vieläpä tosi kivat paikat koneen etuosassa (makuasia toki, missä tykkää istua, mutta tämä oli meille mieluinen vaihtoehto). Finnairilla olen useamman kerran saanut soitella asiakaspalveluun, että ihan varmastiko haluatte että kaksi lapsistani istuu erikseen toisella puolella konetta… Sopii tietenkin mulle, mutta luulen että kanssamatkustajilla voisi olla jotain valittamista. Málagan kentällä Norskin tiskillä ei ollut jonoa, saimme kamat koneeseen ja boarding passit käteen noin kolmessa minuutissa enkä voinut olla kuin tyytyväinen. Málagan kenttä on meille toki jo todella tuttu ja yleisesti ottaen se on aika samanlainen kuin kaikki muutkin kentät: ylihintainen, ketjuliikkeiden ja -kahviloiden valtaama, kävelyä vaativa. Lennon odottelu meni leppoisasti kun ensin ruokin lapset ja sitten palkitsin itseni Starbucksissa.

Lento Suomeen, siitäkin huolimatta että kyseessä oli myöhäisillan lento ja saavuimme määränpäähän vasta yhden aikoihin, sujui todella jouhevasti. Henkilökunta oli hyväntuulista siitäkin huolimatta, että he olivat juuri lentäneet joukon humalaisia suomalaisia lomalle Espanjaan ja kävivät vain käännöllä Málagassa. Innostuin ekaa kertaa ostamaan kosmetiikkaa koneessa! Lapset huomioitiin kivasti, ja muutkin matkustajat tuntuivat olevan rennolla fiiliksellä. Suomessa kyllä huomasimme heti kulttuurierot: kun odottelimme matkatavaroita, muiden matkustajien tapaan väsyneinä ja valmiina menemään nukkumaan, alkoi erään toisen yksin lastensa kanssa matkustavan äidin jälkikasvu riehua ja sekoilla. Espanjassa muut odottelijat olisivat syöksyneet viihdyttämään väsähtäneitä lapsia ja yksin matkatavaroiden kanssa taiteilevaa äitiä, mutta Suomessa supistiin selän takana, paheksuttiin ja pyöriteltiin silmiä. Oh well!

Paluulento olikin sitten ihan päinvastainen kokemus. Luultavasti olisin lentänyt paljon paremmalla fiiliksellä, jos ei olisi tuntunut että koko Helsinki-Vantaan lentokenttä näyttää meille keskisormea. Sinällään koko elokuun Suomessa olin huokaillut onnellisena suomalaista palvelukulttuuria, joka oli ystävällistä, nopeaa ja no nonsense-tyyppistä (toisin kuin, kröhm, täällä Espanjassa…). Mutta viimeinen kokemus ennen lähtöä oli kyllä aika ankea. Onnea vaan, jos aiotte tehdä näin vaikutuksen turisteihin! Tietenkin sää oli sellainen klassinen ”hyvää matkaa etelään!”-vaakasuora räntäsade ja +15, joten paluu Espanjaan alkoi tuntua hyvältä idealta. Ja se tunne ehti vahvistua reilun kahden kentällä vietetyn tunnin aikana hyvin voimakkaasti.

Aloitetaan itsepalvelusta. Norwegianilla oli kolme tiskiä, joissa kaikilla oli hieman aneemisen näköinen työntekijä – mutta ei palvelua. He huitoivat väsyneinä itsepalveluautomaateille, kun huutelin boardin passien perään (en päässyt niitä printtaamaan etukäteen ja rikkinäiseltä puhelimen näytöltä niitä ei paljoa esitelty). Kahdeksasta pöntöstä toimi kolme – ja tietenkään siitä ei millään tavalla informoitu, että suurin osa automaateista oli epäkunnossa vaan matkustajaparat saivat sulloa itä passiaan hyvän tovin rikkinäiseen pönttöön kuvitellen, että vika on hänessä. Taisteltuani automaatin kanssa vartin verran hain paikalle henkilökunnan edustajan, joka mutisi että ei mekään tästä systeemistä tykätä… Mahtavaa kuitenkin, että on systeemi joka ei palvele asiakkaita eikä henkilökuntaa, joka kuitenkin lopulta joutuu tulemaan avuksi. Enkä odota yksin lasten kanssa matkustavana mitään erityiskohtelua mutta tilannetajua kyllä. Jos tiskillä on tilaa, kaikkien aikaa ja hermoja säästäisi lippujen nopea tulostus ja homman hoitaminen yhdellä pisteellä.

Kun työntekijä oli tulkinnut itsepalveluautomaatin tunteita oikein ja saimme ne säälittävät lerpakkeet, oli aika saada matkalaukut kyytiin. Siirryimme sitten itsepalveludroppaukseen, jossa reippaana tyttönä iskin matkalaukkuja hihnalle. Sääliksi kävi mummit ja papat, jotka yrittivät hoitaa hommaa kirjaimellisesti omin voimin. Ja sitten meidän laukut eivät menneet läpi. Niinpä keräsin ne takaisin kärryyn ja siirryin tiskille, missä elämäänsä kyllästynyt asiakaspalvelija huokaisi syvään. ”Varmaan laitoit ne väärin hihnalle”. Kävi ilmi, etten osaa oikeastaan mitään. Hän lähetti minut takaisin sinne, mistä olin tullutkin. Runnottuani aikani sain matkalaukut hihnalle ”oikein” ja tunsin olevani valmis ratkaisemaan kaikki ihmiskunnan ongelmat. Itsepalvelumeininki jatkui turvatarkastuksessa. Onneksi en joutunut tunkemaan niitä vessapaperille printattuja boarding passeja taas yhteen automaattiin vaan pääsimme ihan ihmiskontaktin kautta turvatarkastukseen, jossa sielläkin oli oikeita ihmisiä, joskin lasittuneen katseen perusteella eivät hekään olleet ehkä kutsumusammatissaan. Meiltä ei muuten missään vaiheessa tarkastettu passeja saati kyselty mitään matkustuslupia: ilmeisesti näytti siltä, että tällaisella porukalla ei kukaan ole reissussa kidnappausmielessä vaan tähän hullun hommaan ryhdytään vaan vanhemman velvollisuudesta.

Ostimme sikahintaista vettä ja menimme hetkeksi mököttämään lasten leikkipaikkaan, joka ei kyllä tehnyt kunniaa sponsorilleen Reimalle. Vähän tuli ikävä Tukholman Arlandan Junibacken-teemaista leikkitilaa, jossa oli lapsille muutakin leikkivälinettä kuin mikro. Siitä oli hyvä jatkaa portille, jossa oli täysi käsirysy päällä. Kävi ilmi, että kun puolet matkustajista oli päästetty boardingista läpi odottamaan tunnelmallista bussikyydistä itse koneen luo, oli käsimatkatavarakiintiö tullut täyteen. Minä heilutin estottomasti ”lennän yksin kolmen lapsen kanssa”-korttia ja jälleen kerran ilmeisesti jo mun silmäpussien perusteella pääsin meidän nyssäköiden kanssa läpi, kun taas muiden matkustajien tavarat laputettiin ruumaan ja nämä tyytymättömät kanssamatkustajat kävivät kyllä neuvottelemassa jokaisen henkilökunnan edustajan kanssa siitä, kuinka korjata tämä epäoikeudenmukainen käsimatkatavarajako. Tämä viivästytti lähtöä about puoli tuntia. Kun lopulta pääsimme bussiin (enkä nyt sano mitään muiden matkustajien huomioimisesta, onhan se hauska keilata lapsilla linja-auton käytävillä ja itse vain katsella muualle istumapaikalla, TERVEET NUORET AIKUISET IHMISET!) niin tunnelma oli tiivis. Ja vähän muutakin. Siinä vaiheessa kuin vihaisimmat käsimatkatavaransa menettäneet kävivät vielä koneeseen vievillä portailla avautumaan henkilökunnalle – siinä vihvomassa sateessa  – aloin luopua toivosta kotiinpääsyn osalta.

Pääsimme kuitenkin perille. Paluulento oli tunnelmaltaan ihan eri luokkaa kuin mennessä, ja voisin vannoa että Helsinki-Vantaan ankea fiilis oli osana tätä ilmapiirin muutosta menolentoon verrattuna. Ihmettelen kyllä kentän jatkuvaa menestystä lentokenttävertailuissa, sillä henkilökunta oli ilmeisesti palkattu vaan huitomaan käsillään ilman katsekontaktia minne ”asiakkaan” pitäisi mennä, ja leikkihuone veti tylsyydessään vertoja pimeälle perunakellarille. Norwegian taas… noh, tässähän tuli avauduttua paljon enemmän lentokentästä kuin lentoyhtiöstä. Haluaisin tietää, paljonko Helsingin päässä kentän sähläyksestä meni Norskin piikkiin, kuinka paljon meillä oli huonoa tuuria ja hankalaa asennetta, ja kuinka paljon kyse oli vain pohjoismaisesta tehokkuusajattelusta, johon en ollut tottunut. Norwegian toimi lasten kanssa muuten todella mukavasti ja olen nyt päässyt yli halpalentoyhtiöangsteistani ja valmis antamaan uudenkin mahdollisuuden punavalkoisille siiville.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA