ULKOSUOMALAISEN YSTÄVÄT

Ystävystyminen ulkomailla on ihan oma lukunsa, ja siitä lisää sitten joskus myöhemmin, mutta nyt kaksi kuukautta olen ehtinyt elää noin 4000 kilometrin päässä ystävistäni, on myös suhdetta Suomen sosiaalisiin verkostoihin tullut pohdittua. Koko kevät oli yhtä ystävyyden kuherruskuukautta, kun löysin oikean sielunsiskon Itä-Helsingistä, opintojen valmistuttua ehdin oikeasti näkemään myös vanhoja ystäviä, naapurustomme äitiporukka tiivistyi ja tutustuin todella moneen hyvään tyyppiin kiroten sitä, ettei orastava ystävyys oikein puhkea kukkaan kun välimatka on neljän tunnin ulkomaanlennon luokkaa. Niinpä kontrasti yksinäiseen Espanjaan on ollut aika voimakas.

Toinen, joka on tuskaillut Suomi-ikävän ja etenkin kaverikaipuun kanssa, on tietenkin esikoinen. 7-vuotiaan kohdalla jo osasin aavistaa, että kun hän ei ole enää maantieteellisesti tavoitettavissa, kaveruussuhteet hiipuvat nopeasti. Sehän on ihan itsestäänselvää, että kouluikäisenä kaverit ovat sidottuja siihen arkielämään ja kavereita tulee, kavereita menee. Lapsella ystävyyssuhteiden ylläpito edellyttää aktivisuutta vanhemmilta ja toki niiden pitkäaikaisimpien kavereiden kanssa on yritetty pitää huolta yhteyden säilymisestä. Ymmärrän kuitenkin hyvin kuinka poikaa kaihertaa, kun viestit vähenevät ja muut jatkavat elämäänsä, joka vielä muutama kuukausi sitten oli hänenkin arkeaan. Huomaan samojen tunteiden heräävän itsessänikin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Koska keinot ystävyyssuhteiden ylläpitoon ovat rajalliset, joutuvat ne väistämättä koetukselle. Skype-treffit viinilasillisen kanssa on todettu toimiviksi, mutta tapaamisen järjestäminen tuntuu olevan ihan yhtä vaikeaa ruuhkavuosien aikaan kuin Suomessakin ollessa. Monet kaverisuhteeni ovat viime vuosien hektisen elämäntyylin takia olleetkin pitkälti netissä tapahtuvaan keskusteluun perustuvia, ja nämä ystävyydet jatkuvat lohduttavan samanlaisina nyt; viestittelemme Messengerissä ja ihmettelemme elämää, eikä se onneksi ole muuttunut. Tietenkään livetapaamisia ei enää järjestetä ex tempore, mutta itselleni kodin ulkopuoliset aikuiskontaktit todella tärkeitä enkä valita, vaikka ne tapahtuvatkin välillä verkossa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Netti on kuitenkin kaksiteräinen miekka, ja tämä blogi osana sitä: Monille yhteydenpidoksi tuntuu riittävän se, että voi lukea meidän kuulumisemme täältä tai Facebookin päivityksistä. Ja ymmärrän sen oikein hyvin, koska muistan aika hyvin ne sadoissa laskettavat viestit, jotka ovat väsyneenä, kiireisenä ja kädet täynnä jääneet lähettämättä jo kun asuimme Suomessa. Kun on pitänyt laittaa edes ”moi!” kaverille, kertoa nopeasti että on mielessä – ja sitten joku on joku huutanut pyyhkimään! ennen kuin olen ehtinyt avata puhelimen. Jos Suomessa ystävyyssuhteiden huolto vaati suunnittelua ja säätöä, niin välimatka ei varsinaisesti auta asiaa. OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERALuulen, että kun seuraavan kerran pääsen käymään Suomessa, olen luultavasti paljon viisaampi siitä, mitkä ystävyyssuhteet säilyvät voimissaan välimatkasta huolimatta ja mitkä ystävyyssuhteet saavat hiipua rauhassa, jättäen rakkaat muistot. Olen jo oppinut, että hyvin harvat ihmiset pysyvät elämässä ikuisesti ja se on ihan okei, vaikka luopuminen ei aina ole helppoa. Haaveilen elämän tasaantumisesta myös täällä päässä, jotta voisin sopia ehkä viikonloppumatkoja Keski-Eurooppaan; yksi syksyn odotetuimpia asioita on Suomesta saapuva sydänystävä ja yhteinen puolimaraton Madridissa. Ajattelin ennen lähtöä, että Etelä-Espanja on luultavasti loistava valinta jos ulkomaille muuttaa, koska tännehän kaikki tahtovat lomailemaan, mutta lopulta olen tunnustanut realiteetit. Meillä ei ole tilaa majoittaa kovin suuria seurueita ja toisaalta kun ihmiset suunnittelevat lomiaan, ei niitä suunnitella sen perusteella missä kaveri asuvat.

Kaiken kaikkiaan ulkomaille muutto on ollut sellainen oman elämän konmaritus joka rintamalla. Olen kierrättänyt tavaroita, heittänyt menemään, ja huomannut että myös ihmissuhteissa on aistittavissa elämäntilanteen tuoma eronhetki. Ne, jotka pysyvät elämässä siitäkin huolimatta, että olemme eri puolella Eurooppaa, ovat sitäkin arvokkaampia ja yhtä kiitollinen olen kaikista niistä, joiden kanssa yhteinen matka loppui Suomeen. Ja tämä ei ole mitään dramaattista, ei mitään mykkäkoulua tai suureleistä välien katkaisua. Tiedän, että joskus elämästä kerran kadonneet kaverit saattavat tehdä comebackin uuden elämäntilanteen koittaessa, joskus polut taas palaavat yhteen. Mutta erityisen onnellinen olen ollut siitä, että lähes joka päivä joku on viestitellyt, kysynyt kuulumisia ja muistuttanut siitä, että jossain päin maailmaa joku ajattelee meitä.

VIIME VIIKON VARRELTA

Kun ei koneelle ehdi istumaan joka päivä, jäävät monet postausideatkin vähän raakileiksi. Nytkin ne tulee koottua tällaiseen vähän tylsään koosteeseen – paljon sellaista, mitä tekisi mieli pyöritellä enemmän, mutta se vaatisi aikaa ja vähän energiaa ja ehkä paremmat yöunet alle. Kaikissa on pientä vajetta tällä hetkellä.

Viime viikko alkoi sellaisissa merkeissä, että ikävöin Suomeen enemmän kuin koskaan ennen. Melankoliaa ja haikeutta ja nostalgiaa ilmassa. Se onneksi sitten helpotti ajan kanssa; kävin viikolla syömässä toistaiseksi ainoan ystäväni kanssa ja meillä oli hauskaa. Puhua työelämästä, lapsista ja kulttuurieroista. En tuntenut itseäni enää niin neuroottiseksi kun on muitakin, täällä paljon pidempään asuneita, joita myös ärsyttää se kuinka paikalliset syövät auringonkukansiemeniä joka paikassa ja sylkevät niitä kuoria ihan kaikkialle. Seuraavana päivänä pää oli kipeä kiwimojitosta.

P8194506 2.jpg

Olin myös kirjoittamassa siitä, kuinka pelästyin kun ilmat viileni. Miten naurettavaa, olinhan koko sen ajan kun Luciferin häntä meitä piiskasi vähän valitellut tukaluutta ja sitä, kuinka keskipäivät on pitänyt viettää kotona piilossa lähes 40 asteen kuumuudelta. Puhumattakaan jatkuvien helteiden vaikutuksista luonnolle ja muille ihmisille. No viime viikon alussa lämpötilat olivat niinkin matalalla kuin jossain 25 asteen hujakoilla ja heti alkoi ahdistaa: siinäkö se kesä nyt oli? Tähänkö se loppui?Loppuviikosta sitten päästiin taas yli kolmenkymmenen ja merivesi on tuntunut ennätyslämpimältä, varmaan yli 25 astetta hetkittäin. Ei ehkä maailman virkistävintä tai raikkainta, mutta mulla on surkea kylmänsietokyky joten erityisesti linnunmaidonlämpöiset illat jolloin olen saanut kulkea kesämekossa ovat hellineet sieluani. Tosin kunnon sadetta ei täällä ole ollut melkein kahteen kuukauteen, joten yksi kunnon myrskykin kelpaisi.

Kahdessa kotimaassamme tapahtui kauheuksia. Lapset eivät tiedä Turusta eikä tarvitsekaan. Barcelonan tapahtumat tulivat puheeksi väkisin, sillä kaikkialla on suruliputus. Myös viikonlopulle suunniteltu paikallinen Taiteiden yö oli siirretty. Puhuimme aika yleisellä tasolla pahoista ihmisistä, esikoista kiinnosti moniko kuoli, muita lapsia ei kiinnostanut lainkaan mikään. Itse en oikein enää osaa järkyttyä; tuntuu, että näitä tapahtuu tasaisesti ja maailma on vain mennyt hullummaksi, että se pahuus tulee iholle mutta toisaalta arki jatkuu vaikka terrorismi, ilmastonmuutos, muovimantereet meressä… Että yritämme parhaamme taistella kaikkea kökköä vastaan arkisin keinoin ja jatkaa elämää.

Viikonloppuna käytiin Gibraltarilla – sieltä tämän postauksen kuvatkin. Siellä oli Ocean’s Village-hotellialueella järjestetty vesiaktiviteettien ympärille rakennettu ”festivaali”, joka oli kuulemma tänä vuonna yhtä huonosti organisoitu kuin viime vuonna – kohtasin monta surkeita järjestelyitä valitellutta työntekijää ja kävijää. Kun pääsimme yli kaikesta, mikä otti päähän (puolentoista tunnin jonot, kivipinnalle pystyyn laitettu vesiliukumäki ja se, että joka paikassa oli pakko soittaa musiikkia aivan täysillä vaikka ehkä vähän vähempikin kakofonia olisi riittänyt) oli meillä oikeastaan todella hauska päivä. Lapset olivat innoissaan vesileikeistä ja jaksoivat hämmästyttävän hyvin jonottaa ja odottaa vuoroaan. Ravintolakeikka pizzeriaan oli menestys, koska kaikki ruoka tuli syödyksi ja lapset käyttäytyivät niin, ettei Hanna Sumarillakaan olisi sanomista.

Joka toinen päivä täällä tuntuu olevan juuri sopivaa, omannäköistä elämää ja joka toinen päivä tekisi mieli palata kotiin Suomeen, sellaiseen elämään joka oli tuttua ja helppoa ja ennakoitavaa.

TUNNUSTAN!

Nyt täytyy tehdä pari tunnustusta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tunnustan ainakin, että eilen pari lasia tinto de veranoa ja puolentoista tunnin videopuhelu ystävän kanssa saattoi olla viikon kohokohta. Ei nyt ihan yhtä täydellistä kuin maailmanparantaminen samassa tilassa, mutta aika hyvä, sanoisinko.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tunnustan muuten olleeni väärässä – en yleensä ole, tai en ainakaan tunnusta sitä. Ränttäsin jo etukäteen Cars 3-elokuvasta varmana, että nyt on tehty uusiksi kaikki kakkososan virheet ja luvassa on jotain armotonta räimettä ja paniikinlietsontaa lapsissa. Mutta sehän olikin ihan hyvä! Ottaen huomioon, että kävimme katsomassa tämän ei täydellisen, mutta aika hyvän lastenelokuvan englanniksi, jolloin poikien mielenkiinto hieman kärsi kielimuurin takia, mä olin luultavasti perheestä se, joka oli eniten innoissaan. Pitkästä aikaa Cars-elokuva, jonka jokaista juonenkäännettä ja vuorosanaa ei tuntenut entuudestaan! Pahoittelen siis hätäistä arviotani pelkän teaserin perusteella: My bad!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tunnustan, että olen käynyt nyt kaksi kertaa lenkillä enkä selvinnyt vielä viiden kilometrin yhtäjaksoiseen juoksuun. Vuoden täydellisen juoksutauon jälkeen aloitin ehkä hieman myöhään (taas) tämän puolimaratonille valmistautumisen. Olemme nimittäin ystäväni kanssa menossa lokakuun lopussa Madridiin juoksemaan puolikkaan!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Torstaina paikallisella rannalla, juuri siltä jolla me mielellämme vietämme iltapäivämme, annettiin haivaroitus kahden haihavainnon perusteella. Tunnustan, että annoin itseni hieman panikoida, vaikka oikeasti olen hyvin tietoinen että mahdollisesti bongattu särmäpurjehai ei ole mikään Tappajahain veroinen peto vaan aika uimareille varsin harmiton seuralainen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tunnustan että ostolakosta huolimatta olen sekä vilkuillut NOSHin syysmallistoa että haikaillut Hennesin jokasyksyistä kuvastoa. Ei sillä, että se ostolakko nyt tähänkään asti olisi ollut mikään maailmanluokan menestys.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tunnustan vielä nyt senkin, että nämä kuvat ovat just sellainen klassinen lavastus blogiin mistä bloggaajia aina syytetään. Käytiin tutustumassa meidän kotitalon kattoterassiin ja en tiedä mitä ajattelin, kun otin nuo pojat mukaan. Kaksi korkeanpaikankammoista sai huutaa pää punaisena kun kolmikko koko ajan joko roikkui reunalla, kieri lokinkakassa (jota tuolla toden totta riitti), keinui pyykkinaruissa tai oli muuten vaan jotenkin kuolemanvaarassa koko ajan. Oltiin ajateltu ihailla auringonlasku katolta, mutta otettiin kymmenessä minuutissa kuvat ja lähdettiin takaisin kolmanteen kerrokseen leputtamaan hermoja.

ONKO LUPA IKÄVÖIDÄ?

Tähän asti sujui jotenkin tosi hyvin.

Kaipaamme kovasti oman ikäistä seuraa, sekä minä että lapset, ja muitakin ihmiskontakteja kuin toisemme, jäätelöbaarin ja churrerían pojat mutta olemme kuitenkin päivä kerrallaan selvinneet enemmän tai vähemmän täysjärkisinä myös tästä ”erakkokesästä”. Yövalvomisetkin ovat vähentyneet – tai enää valvon lähinnä levottomien lasten tai itikoiden, en niinkään mielessä pyörivien murheiden takia.

Olen aina kärsinyt FoMO-syndroomasta, Fear of Missing Out, pienestä ulkopuolelle jäämisen pelosta ja siitä, että haluaisin olla mukana kaikessa. Olkootkin, että viime vuosina olen jaksanut olla mukana lähinnä Netflixin sarjamaratoneilla omalla sohvalla silloinkin, kun vaihtoehtona olisi ollut jotain svengaavampaa. Olinkin yllättänyt, että nyt kesällä sosiaalisen median täyttäneet kuvat Ruisrockista Ultra Bran keikalta, ystävien mökkireissuilta, Linnanmäeltä tai Allas Sea Poolilta eivät kirpaisseet. Oma poissaolo ei ole tuntunut kovin merkittävältä, vaikka kaikki muut olisivatkin samoilla festareilla tai rapujuhlissa tai terassilla, koska kesällä aina on niin paljon… kaikkea. Meidänkin parhaat pihakaverit ovat olleet mökeillään eivätkä pihassa keinumassa, poikien paras kaveri Italiassa lomalla, tuttavaperheet Muumimaailmassa tai Tampereella.

Mutta se iski tällä viikolla, kun päivityksiin ilmestyivät reput ja koulunaloitukseen liittyvä jännitys, päiväkoteihin ja eskareihin tutustumiset, uusiin opintoihin valmistautumiset, kurahousut, kerhoreput, harrastukset. Tiesin jo keväällä, kun erehdyimme menemään tulevien ekaluokkalaisten kouluun tutustumiseen, että elokuussa olisi vaikeaa ja haikeaa kun koko esikoisen ikäluokka aloittaisi koulutaipaleensa ja nyt se tosiaan tuntuu kurkkua kuristavana arjen kaipuuna. Olen jo valmis lopettamaan tämän välitilan, jossa yritämme päästä kiinni espanjalaisten elämään ikuisen loman sijaan, saada säännöllisyyttä ja uusia ihmisiä elämään.

Kesä on ollut erityisen raskas esikoiselle, jolle ero ystäväpiiristä ja omasta reviiristä on ihan syystäkin ottanut koville. Hän kaihoisasti katsoo kännykästä, kun WhatsApp-viestittely kavereiden kanssa hiljenee kun kaverit elävät omaa elämäänsä Suomessa eivätkä 7-vuotiaat niin välitä kuulumisten vaihdosta, enemmän sopivat treffejä skuuttirampille kuin kirjoittelevat kaukana elävälle kaverille. Niin sen pitääkin olla. Olen yrittänyt löytää tasapainon sen kanssa, että annan esikoisen ikävälle ja negatiivisille tunteille tilaa ja tukea, toisaalta yritän tsempata nauttimaan tämän Espanjan elämän hyvistä puolista ja rohkaistumaan ottamaan kontaktia paikallisiin ikätovereihin. Mitään läpimurtoja ei ole vielä tapahtunut.

Samalla mietin, kuinka paljon annan itseni elää mukana Suomen tapahtumissa. Vaihtoehtona on toki sulkea kaikki sosiaaliset mediat, mutta silloin luultavasti alan mökkihöperöityä aika nopeasti. Toivon, että syksy, harrastukset ja lasten koulu tuo minullekin uusia tuttavuuksia elämään, koska kuten jo aiemmin olen todennut, on aikuisena ystävystyminen itselle uudessa kulttuurissa hieman haastavaa. Tiedän, että tämä on pakollinen osa sitä prosessia, että asetumme tänne ja jätämme jossain vaiheessa menneisyyden Suomessa taka-alalle, mutta tällä hetkellä… noh, sanotaan nyt näin että se on työn alla.