UNELMAHOMMISSA

Kun on suhtautunut ystävän teokseen, tai ainakin sen ydinsanomaan, julkisesti hieman skeptisesti (tietenkin lukematta koko kirjaa) niin sähköpostiin ilmestynyt kutsu kirjan julkkareihin eli Unelmahommissa afterworkkiin vähän kuumotti. Että roastataanko siellä nyrpeä kriitikko, joka perää oikeutta laitossiivoojille ja bussikuskeille tai laitetaanko mun lautaselle salaa laksatiivia (ei tarvinnut, oksennustauti alkoi heti kun pääsin bileistä kotiin…). Mutta niin. Pelkkää positiivista energiaa säteilevä Lähiömutsi-Hanne ja Suomen lahja Islannille tai toisin päin, Salamatkustaja-Satu, kutsuivat juhlimaan kevätvauvaansa eli Unelmahommissa-kirjaa, ja kuulemaan hieman median ja monen muun elämän osa-alueen monitoiminaisen Laura Frimanin, rohkean kahvibisnesmiehen Riku Uskin sekä sydäntään radikaaleihinkin ratkaisuihin seuraavan Maaretta Tukiaisen ajatuksia siitä, millaisia unelmia ja hommia heillä on.

kyro-distillery.jpg

Ajatusten lisäksi mukaan annettin kassillinen kaikkea kivaa, kuten anopille adoptioon annetut orvokit (mehän muutamme ensi kuussa, kääk, nyt ei ehdi keskittyä kukkiin!), pikakahvia ja tietenkin itse kirja, WSOY:n julkaisema Unelmahommissa-teos. Vaikka viime aikoina lukeminen on painottunut tieteellisiin artikkeleihin, päädyin viettämään vapun karanteenissa ja silloin ajattelin antaa luvan irrotella tällaisen vähän vähemmän muodollisen tekstin kanssa – olkootkin, että kirja kuulemma löytyy tietokirjahyllystä!

unelmahommissa.jpg

Olisi pitänyt lukea kirja ennen julkkaribileitä (tämä olisi ollut mahdollista, koska unelmaduunarit olivat ihan muilla mantereilla itse syntymähetkellä) jotta keskusteluista olisi saanut vähän enemmän irti. Selväksi tuli kuitenkin, että mitään leppoisaa kahviloissa kirjoittelua ei kenenkään työ ollut ja näin peruslaiskaa ihmistä vähän kauhistuttikin, kun Friman, Tukiainen ja Uski luettelivat työtehtäviään, erilaisia projekteja, viritelmiä ja whatnot. Yrittäjyys ja freelancerius tuntuivat olevan niin julkkaripaneelissa kuin kirjassakin vahvasti osa unelmahommia, oikeastaan kukaan ei ylistänyt olevansa unelmaduunissa jonkun toisen palveluksessa. Tämä lienee yksi syy siihen mun alkuperäiseen ahdistukseeni, joka inspiroi itkemään blogissa: olen koko ajan tehnyt töitä muille, nauttinut säännöllisestä tulosta ja siitä, että joku muu murehtii eläkemaksuistani, ja itselleni osa unelmaduunia on ollut henkinen vapaus, jonka turvallinen työsuhde on tarjonnut. Toisaalta kirjahan tuli loistavaan saumaan: olen työtön, vastavalmistunut kotiäiti jolla on edessä iso elämänmuutos ilman mitään varmuutta. Tässä kai olisi todella loistava hetki rohkeammille ratkaisuille? (Saako silti pelottaa?)

Kirja oli taitavasti kirjoitettu, joskin aika proosallinen ja taiteili hetkittäin vähän elämänkerrallisen ja self-help oppaan välillä. Se oli realistinen ja rehellinen (ihanaa, puhuttiin euroista ihan niin kuin euroina eikä ympäripyöreitä summia ”pärjäämisestä” jne), kerrottiin hyvin konkreettisia esimerkkejä kirjoittajien kokemuksista niin ammattibloggaajina, matkailutoimittajina kuin kauppiainakin. Jonkin verran oli toistoa, tai ehkä se vain tuntui siltä kun monet tarinat ja taustat olivat tuttuja kirjailijoiden blogeista. Haastattelut olivat hyvää vaihtelua, ne kirjoitettiin miellyttävän henkilökohtaisella otteella ilman, että menestyksen mittariksi oltaisiin asetettu maine ja mammona vaan koko kirjan keskeinen viesti (onnellisuus on menestyksen tärkein mittari!) ja niiden ansiosta löysin myös ihanaa norjalaista ruokataidetta Instagramista!

unelmahommissa-afterwork.jpg

Vähän epäreilulta tuntuu vaatia yhdeltä opukselta ratkaisua kaikkien ihmisten uraongelmiin, mutta pidän yhä kiinni siitä, mitä alun perin kirjoitin: Unelmahommissa on todella inspiroiva teos niille, joilla on luovaa hulluutta, intoa ja ideoita, rohkeutta ja vähän rahaa säästössä, selkeä visio (tai visio, jonka kirjan lukeminen kyllä viimeistään selkeyttää!) ja vähän vapautta. Mullekin kirja antoi potkua aloittaa yhden bloggaamiseen liittyvän ”aluevaltauksen” kokeilu, vaikka se on vielä sellainen ajatus (tai no okei siis haave) josta en ole kauheasti kehdannut edes ääneen puhua. Kirja ei markkinoi itseään yleispätevänä uraoppaana, vaikka mä vähän niin kuin vaadin siltä sellaista että nyt ratkaistaan kaikkien duunarien maanantaiangstit ja palkkatyön murros kahden naisin voimin: se ei ole mahdollista, ja autolainan kanssa jumissa oleva sairaanhoitaja-yksinhuoltaja ei ehkä saa tästä irti muuta kuin lievää ahdistusta. Mutta uskon, että moni saa myös uskoa ja toivoa tehdä arjesta sellaista, ettei perjantai olekaan se työviikon ainoa tavoite. Sanon siis kiitos kirjasta, Hanne ja Satu. Siis en tarkoita nyt että kiitos tästä fyysisestä kappaleesta, jonka sain (tai siis kiitos siitäkin – se muuttaa seuraavaksi Ruotsiin motivoimaan muita!) vaan kiitos, että kirjoititte todella avoimesti työstänne, ylpeydellä ja toisaalta terveellä itsekritiikillä, jaoitte neuvoja ja vertaistukea ja olitte just sellaisia tyyppejä, joita etenkin työelämä tarvitsee enemmän.

Työstään voi tehdä itsensä näköisen. Työtä voi tehdä silloin kun itselle sopii ja siellä, missä itselle parhaiten sopii. Harrastuksesta voi muokata itselleen kannattavan työn. Työkseen voi tehdä jopa asioita, joista olisi vapaa-aikanaan valmis maksamaan. 

KEVÄTKIMARA

Olin elämäni 30 ensimmäistä vuotta syksyihminen. Sitten varmaan viime vuonna viimeistään mulle iski keväthulluus, johon liittyy oleellisena osana huokailu luonnon ihmeille, lintubongaus (kuten lehtopöllö poikasineen ihan meidän kodin vieressä, kelatkaa!) ja sellainen yleinen eläkeikäisille sopiva fiilistely. Ja kuulkaa, vaikka tämä kesäaikaan siirtyminen itsessään on ihan puhdasta sadismia, niin noin yleensä aurinko, kohta kuitattu maaliskuu ja se fiilis kun voi jo melkein pestä toppapuvun pois eteisestä (vain melkein, koska pitää kuitenkin varautua että vappuna sataa lunta). On se ihanaa.

Tämä on ollut monella tapaa hyvä viikko, ei vain siksi että kolme viimeistä pakollista kurssia menivät läpi ja nyt voin rallatella enää  noiden vapaaehtoisten kanssa. Oli hyvä viikko, kun menimme ensimmäistä kertaa kylään Annalle, joka on ihan mun toteemi-ihminen: rento, hauska ja sillä on niin mahtavat lapset! Kun ystävystyminen ei aina ole mikään itsestäänselvyys (aikuisillakaan), varsinkin kun kyseessä on ns. erityislapsi, niin en millään malttanut keskeyttää viiden lapsen varsin harmonisia leikkejä ja lähteä kotiin. Onneksi uudet treffit on jo sovittu! Ja eilen pääsin perinteiselle Earth Hour-illalliselle Saaran luo, jossa mua taas hemmoteltiin hyvällä ruoalla ja seuralla ja haastettiin erilaisilla mielipiteillä. Vaikka kukaan muu kuin mun äiti ei lukisi tätä blogia niin silti olen Suomen menestynein bloggaaja, koska onnistuin haalimaan ympärilleni internetin särmikkäimmät naiset.

Onhan tässä tietenkin ollut sitä säätöä, kun lapsilla on joku epämääräinen räkätauti ja olen jännittänyt muuttuuko se vielä laryngiitiksi. Mutta tänään ne pystyivät olemaan pari tuntia ilman että olivat ihan läpimärkiä räästä ja sen kunniaksi mentiin pienelle kevätretkelle, minä korkkasin sen Ipanaiselta hankitun Tula-repun (josta sain muodollisen alennuksen) ja aurinko paistoi ja sanoinko jo, että on kevät? Olen ehtinyt parissa kuukaudessa nähdä paljon ystäviä – en tarpeeksi, mutta enemmän kuin aikoihin – ja käydä teatterissa ja elokuvissa ja sopia vielä monet illalliset ensi kuulle ja Espanjastakin tulee ihan pian vieras ja viikon päästä mennään ruotsinlaivalle, tietenkin sillä noro-Siljalla. Mutta elämä. Aurinko. Kevät. Ymmärsitte varmaan pointin!

IHANA EX TEMPORE-ELÄMÄ

kottikärryt.jpg

Kun tutustuin eräällä vauvafoorumilla esikoistani odottaessa ryhmään epämääräisten nimimerkkien takana hermoilevia tulevia äitejä, en osannut odottaa tätä. Pahin skenaario oli mielestäni, että ”Kevätkesän odottajat 2010” olisivatkin parrakkaita pervoja, mutta en arvannut, että ne vähän varovaisesti äitiyspakkauksesta ja ultrista Stockan kahvilassa juttelevat naiset olisivatkin sellaisia ystäviä, joita uskaltaa jo tässä vaiheessa sanoa elinikäisiksi. Olen varmasti hehkuttanut ”mammajengiä” ennenkin, ja hehkutan varmasti jatkossakin: mikä mahtava sattuma, että sille samalle foorumille oli eksynyt juuri nämä ihmiset, joista tuli paljon muutakin kuin jonotusseuraa synnytysvuorolle.

Tänään kävi hieman niin kuin teineille, joiden viattomasta Facebook-kutsusta lähtenyt illanvietto lähtee leviämään ja lopulta eskaloituu poliisien keskeyttämiksi bakkanaaleiksi. Tai okei, vaikka meistä lähti meteliä ja muuta, ei virkavaltaa tarvittu viiden äidin ja 11 lapsen hillitsemiseksi. Mutta aamulla eräs meistä kysyi Facebook-ryhmässämme seuraa päiväksi, ja kun kutsu kävi Keltaiseen Taloon, toisen äitiystävän ihanaan kotiin, ilmottautuivat yhtäkkiä muutkin mukaan. Kevätauringon ja Keltaisen Talon kutsua on vaikea vastustaa. Todettakoon, että sekä talon emäntä että isäntä ovat vielä loistavia kokkeja, mikä ei mitenkään vähentänyt paikan viehättävyyttä.

Luulen, että Keltaisen Talon asukkaita alkoi ehkä jossain vaiheessa hirvittää ovista ilmestyvät kääpiöt kuravaatteissa, vaikka toisaalta en keksi yhtään paikkaa jossa vieraat (ja tällä tosiaan tarkoitan paitsi tuttuja myös tuntemattomia) otettaisiin lämpimämmin vastaan, vähän niin kuin Muumitalossa. Paitsi Keltaisen Talon asukkaat ovat huomattavasti hoikkarakenteisempia. Oli kuitenkin ihanaa päästä evakkoon omakotitaloon, jossa lapset saivat riehua kolmessa kerroksessa. Näissä paikoissa iskee aina se omakotitalokuume, vähän niin kuin Porvoossakin.

minäjapojat.jpg

Vaikka tärkeintä oli tietenkin loistava seura, jossa kelpasi korkata pullo Rieslingiä ja hämmästellä sitä, miten helppoa on kun lapset katosivat keskenään kellariin leikkimään, niin en voi väittää etteikö tuoreet sämpylät, vohvelit, chili sin carne ja Keltaisen Talon emännän uudella kahvikoneella tehdyt latet olisi myös olleet osa tämän lauantain taikaa. Että kiitos, ja anteeksi, sinne kuuden kilometrin päähän.

Viime vuosina tapaamisten järjestäminen on ollut aina sellainen kolme Doodle-äänestystä, viisi peruutusta ja uudelleen sopimista ja pitkät palaverit vaativaa organisointia. Nyt yhden äidin aamupäivän tylsistyminen johti iloiseen jälleennäkemiseen. Tuli mieleen oma lapsuus, josta monet parhaista muistoista liittyvät kavereiden kanssa vietettyihin rantapäiviin ja siskonpetiin päättyneisiin iltoihin, kun vanhempamme tapasivat toisiaan ja meistä lapsista tuli siinä sivussa ystäviä. Se kyllä vaatii jonkin verran neliöitä sekä hermoja, ja niitä löytyi onneksi Keltaisesta Talosta. Voi kun useammin saisi aikaiseksi tällaisia ex tempore-lähtöjä. Tietenkään tätä hehkutusta ei voi päättää kuin toteamalla, että viisi minuuttia sen jälkeen kun olimme poistuneet ovesta, kuopus oksensi päällensä. Perus.

P3112596.jpg

LAUANTAIBRUNSSI: DELI CAFÉ MAYA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Siinähän ehti mennä melkein vuosi, että pääsin uudestaan brunssille Helsingissä! Tällä kertaa pöytä oli varattu – ja sitä varausta suosittelen!– Punavuorenkadulle Deli Café Mayaan, jonka pieneen brunssiin ja tiiviiseen tunnelmaan ”paikalliset” ystäväni olivat tykästyneet. Itse en olisi varmaan ekana Mayaa valinnut: ensivaikutelma brunssista oli että onpa vaatimaton valikoima, ja ihan liian terveellisen näköistä tällaiselle mörssärille.

P3042500.jpg

No, kahvilaa itsessään ei ole koolla pilattu, mutta meillä oli oikein mukavaa ikkunapöydässä. Pöytänaapurit joutuivat ehkä kuuntelemaan vähän liikaa huonoa läppää, kun vertailtiin puuttuvia hampaita ja kunnon keski-ikäiseen tapaan puitiin terveysongelmia, mutta missään vaiheessa jono tai täydet istumapaikat eivät haitanneet. Tarjoilut oli katettu hyvin tiiviisti tiskin lähelle. Pientä noottia aika puutteellisista tai kokonaan puuttuvista merkinnöistä ruokien sisällön suhteen: vaikka henkilökunta hääri yleensä tarjoilujen lähellä, näin ruokarajoitteisena on aina mukava yhdellä silmäyksellä nähdä mitä voi syödä hyvällä omatunnolla. Toki kysyttäessä vastattiin aina ystävällisesti, palvelu oli koko ajan mitä mukavinta, mutta you know, suomalaiset ei tykkää vaivata jatkuvasti tarjoilijaa…

Aluksi hieman päivittelin pienessä, rasvaa ja suolaa kerjäävässä mielessäni että ihan liian terveellistä (cous-cousia, salaattia, munakkaassa taisi olla parsaa ja taas sitä tuorepuuroa!) ja ihan liian vähän mätettävää lautaselle. Mutta voin kertoa erehtyneeni. Itsensä saa ähkyyn myös bulgursalaatilla ja focaccialla jos oikein yrittää! Eikä terveellisen tarvitse tarkoittaa pahaa, sillä runsaasti kiitosta haluan antaa hienosta mausteiden käytöstä: tulinen tomaattisalaatti sai mut palaamaan ruoka-astioille monta kertaa, kyllä oli siinä korianterit, sipulit ja mausteet täydellisessä tasapainossa.

P3042501.jpg

Tarjolla oli juustoja, vähän parempia lihatuotteita, useampaa erilaista salaattia ja muutamaa eri munakasta, perunalohkoja, croisantteja ja paria leipälajiketta, tuorepuuroa, pieni valikoima hedelmiä, kahta mehua, kahvia ja teetä ja jälkiruoaksi porkkanakakkua ja brownieta. Ei siis mikään ruotsinlaivan buffet, mutta monipuolinen, täyttävä ja sellainen, jonka jälkeen olo oli kevyen ravittu eikä valmis talviunille ja puolen vuoden paastoon. Ei perinteinen brunssi vaan kiva ituhippihipsterien tapa aloittaa viikonloppu. Me olimme nautiskelemassa heti ensimmäisestä kattauksesta kello 11 ja saimme 1,5 tuntia rauhassa fiilistellä ruokaa ja hyvää seuraa.

P3042507.jpg

Parasta brunssissa oli hinta, tai oikeastaan hinta-laatusuhde. Köyhdyin vain 20 euron verran, joka on tuolla postinumerolla ja noilla raaka-aineilla äärimmäisen kohtuullinen veloitus Mayan kauttauksesta. Ei siellä skumppia kilistelty eikä hienosteltu, mutta jos kaipaa vaihtelua perusleikkelepöytään niin ihan loistava vaihtoehto. Lupaan jatkossakin harkita tällaista terveellistä ja eksoottista vaihtoehtoa kun mieli kaipaa ystävien tapaamista notkuvien pöytien ääressä.

P3042508.jpg