KAVERIKRAPULA

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tänäaamuna heräsimme isossa, tyhjässä talossa Fuengirolan läheltä. Ystäväperhe, joka oli viettänyt lähes viikon kanssamme, oli hiippaillut aamuyöllä lentokentälle (joskin viisihenkisen perheen hiippailu nyt ei mitään maailman hiljaisinta ole, mutta olimme jatkaneet uniamme kuitenkin kuultuamme lähdön). Olo oli ja on vieläkin vähän orpo. Suomesta tänne asti meidän kanssa lomaansa viettämään tulleet ystävät tekivät toki omiakin pikku pyrähdyksiä ympäri Andalusiaa, mutta vietimme silti monta päivää lähes ympäri vuorokauden yhdessä. Ja nyt valtavassa talossa oli vain meidän porukka, ja yhtäkkiä viisi tuntui vähältä.

Tunnustan, että aluksi se jännitti. Niin paljon kun olin toivonutkin, että saisimme vihdoin taas ystäviä Suomesta kylään, niin viikko yhdessä näin isolla porukalla tuntui myös vähän pelottavalta. Kun oma luonne on sellainen omaa rauhaa rakastava ja varsinkin nuorena olen ollut aika joustamaton ja omaehtoinen sen suhteen, miten haluan mennä ja tulla ja mitä syödä ja milloin nukkua ja mitä nyt yleensä, niin pelkäsin että viikko kymmenen ihmisen yhteiseloa on liikaa. Näitä vieraita siis odotettiin hartaasti, kyseessä olivat vanhat naapurimme sieltä ihanasta Itä-Helsingistä, joiden esikoinen sattuu olemaan yksi meidän esikoisemme vanhimmista ja ehdottomasti parhaimmista ystävistä. Heidän luonaan vierailimme myös alkuvuodesta Lontoon lähellä, ja sielläkin meni tosi hyvin – kuitenkin päätin etukäteen vähän hermoilla sitä, miten kuuden lapsen ja neljän aikuisen aikataulut, ruokamieltymykset ja lomatoiveet saataisiin sovitettua yhteen.

Ja ihan turhaan stressasin. Vaikka meiltä ei tietenkään puuttunut meteliä, säätöä tai sotkua niin kaikki kuusi yhteistä lomapäivää soljuivat läpi hyvässä hengessä. Esikoisten jälleennäkemisen riemua oli liikuttavaa seurata, kun pojat eivät malttaneet päästää toisistaan irti ja jutuilla ei vain tullut loppua. Loput lapset, joiden iät osuvat aika hyvin nekin yhteen, löysivät myös toisistaan leikkiseuraa ja usein koko kuusikko touhusi sulassa sovussa yhdessä (ja ihan yhtä usein toki myös tappeli, mutta aika ehti kullata muistot jo parissa tunnissa). Puolet ajasta vietimme La Líneassa, ja oli mahtavaa esitellä omaa kotikaupunkia näille läheisille, ja puolet ajasta vietimme yhdessä Fuengirolan läheltä vuokratulla talolla – se ansaitsee joskus myöhemmin aivan oman postauksensa…

Ulkomailla asuminen muuttaa ystävyyssuhteita monella tapaa. Ylläpito on paljon vaikeampaa ja huomaan jo nyt, että väistämättä tuhansien kilometrien etäisyys paljastaa sen, kuinka tärkeistä ihmissuhteista kenenkin kanssa on ollut kysymys. Siksi olen tavattoman kiitollinen siitä, että on ihmisiä, jotka maksavat itsensä kipeäksi siitä, että tulevat meidän luoksemme ja viettävät lomansa juuri meidän kanssa – koska meillä oli aivan mahtavaa. Paitsi että itselleni oli luksusta saada juoruilla suomeksi viikon verran, erityisen mahtavaa oli katsoa mitä riemua tutut leikkikaverit ja mahdollisuus vitsailla suomeksi toivat lapsille. Ei ihme, että tänään mieli on ollut matalalla itse kullakin. Nyt uskallan myös ehkä vähän rohkeammin ehdotella tällaisia puolihullulta kuulostavia perhelomia muille. Että tulkaa tänne, vuokrataan se talo ja auto ja juodaan viiniä kun lapset on vesisotaa. Koska se voi olla juuri niin kivaa ja idyllistä miltä kuulostaakin!

SELLAINEN SILPPUPOSTAUS

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ainakaan meillä ei ole ollut tylsää. Tuntuu, että koko ajan ollaan menossa tai tekemässä jotain ja se kyllä on samalla tosi mahtavaa (koska you know, eletään täysillä ja silleen) mutta jossain horisontissa odottaa se viiden päivän vapaa ilman nettiä tai yhtä retkeä lukuunottamatta sovittuja menoja, ja ooh la laa se ajatus antaa voimaa. Tosin nyt on myös yhtä huippua, sillä meillä on vieraita Suomesta. Vielä huipumpaa on, että yllytyshullut vieraat pakkasivat kuopuksen autoonsa ja lähtivät seikkailemaan rannikolle isojen poikien koulupäivän ajaksi. Nyt ne tuolla jossain ajelevat neljän lapsen kanssa ja huh, onneksi en ole kyydissä. Kyllä se kolme on tosiaan omakin kipuraja.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Viime viikolla osallistuimme vesileikkeihin läheisessä puistossa, löysimme uuden lempirannan tunnin ajomatkan päästä sekä saatoimme mummin matkalle (ei sille viimeiselle sentään, vaikka Royal Air Marocin potkurikone ei varsinaisesti vakuuttanut). Keskimmäisellä oli koulun suuri musikaali, jossa kaikki 3-5-vuotiaiden eskariryhmät esittivät oman osansa Kaunotar ja Hirviö-musikaalista. Lapseni oli hyvin uskottava haarukka. Seuraavaksi aletaan valmistautua valmistujaisiin, jotka ovat ensi viikolla. Ne ovat niin iso juttu, että kaikki vanhemmat kutsuttiin erikseen koululle iltapäivällä osallistumaan arvontaan, jossa kerrottiin mille paikalle pääsee istumaan lapsen juhlaan. Sain paikat 47 ja 48, eli sijoitus oli surkea. Paikkoja oli siis yhteensä 50. Kaikki tulivat pahoittelemaan minulle. Ensi viikolla sitten selviää millainen tilaisuus nämä valmistujaiset ovat ja kuinka kamala kohtalo oli joutua ”taaimmaiselle”, eli kolmannelle riville sitä katsomaan.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Täällä alkaa olla kuuma, niin kuuma, että poikien rugbyharrastus jäi kesätauolle. Jostain syystä en nyt pane pahakseni sitä, että ei tarvitse sunnuntaiaamuisin ryysiä ulos kello 9.30. Myös esikoisen kuvataidekerho loppui, tai siis jatkuuhan se joskus lokakuussa. Me olemme saaneet alustavasti kaksin kerroin hyviä uutisia poikien koulusta, mutta vielä en uskalla hehkuttaa, en, ennen kuin näen omin silmin että asiat ovat varmoja. Fiilis koulun suhteen on kuitenkin korkeammalla. Varmasti myös siksi, että nyt vanhempien Whatsapp-ryhmissä suunnitellaan lähinnä aikuisten grillausiltoja eikä vängätä esiintymisasuista, opettajien lahjoista tai sellaisesta, mistä on koko lukuvuosi tuhansien viestien verran kiistelty.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Vieraat ovat tuoneet hauskaa vaihtelua arkeen, ja tietysti tärkeintä on lapsille omanikäinen, suomenkielinen seura. Kyllähän ne paikallisten kanssa pärjäävät pieruhuumorin tasolla, mutta kun esikoisen ja kyläilijän ystävyys on kestänyt jo liki kahdeksan vuotta, ei sellaista oikein voi korvata. Huomenna suuntaamme lähemmäksi Fuengirolaa kohti taloa, jonka olemme vuokranneet loppuviikoksi. Luvassa on uima-allas. Eikä juuri muuta. Nyt olen saanut esitellä La Líneaa ja Gibraltaria, nähnyt itsekin uusia paikkoja kotikulmilla. Esimerkiksi Jewish Gate (tai Herkuleen pilari) kohteen Gibraltarin vuorella, sekä juuri avatun Skywalk-näköalatasanteen jossa on lasinen lattia. Sen kävi muuten vihkimässä käyttöön itse Luke Skywalker muutama kuukausi sitten.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olen sivusilmällä seurannut Anun porukan paluuta Suomeen. Meillä on vielä kaksi kuukautta ennen kuin minä palaan tämän pisimmän poissaoloni jälkeen lomalle, ja kuten olette lukeneet niin tunteet seilaavat vähän joka suuntaan. Ehkä eniten hämmentää se, miten kuitenkin tuntuu vaikealta lähteä täältä – joskin tiedän että kun elokuun tappohelteet iskevät niin olen aivan onneni kukkuloilla kun voin poistua tukalasta Andalusiasta. Mutta koko ajan enemmän ja enemmän tämä on meidän kotimme ja täällä ovat meidän tapamme ja tuttumme ja tällainen elämä, josta tulee koko ajan enemmän meidän näköistä. Kai sitä sopeutumiseksikin kutsutaan.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

VAPPUHAIKEUS

Se tuntui jo aamulla. Epämääräinen pisto. Olen nimittäin aina tykännyt vapusta – vaikka olen viettänyt aikuisena suurimman osan vapuistani töissä (eikä se ole aina estänyt hauskanpitoa, toisinaan suorastaan lisännyt sitä…). Paitsi viime vuoden vappu oli vähän antiklimaattinen, koska vatsatauti. Mutta muuten, jo lapsuudesta asti vappu on ollut iloinen hyvänmielen kevätjuhla, täynnä herkkuja, kuplivaa, vähän liian vähän vaatteita vähän liian viileällä ilmalla, täydellisen vappupallon valintaa ja serpentiiniä. Sellainen juhla, jota vietetään ystävien kanssa, lapsilla tai ilman.

Enkä ole ikävöinyt viime aikoina kamalasti Suomeen, päin vastoin. Kun täällä lämpenee ryminällä ja ystäväperheen kanssa on aina vaan hauskempaa yhdessä, kun luvassa on useampi hauska reissu ja pian myös ystävien kyläily Suomesta, kun vaan uppoamme yhteisöömme yhä paremmin. Silloin ei ehdi kaivata Suomea. Mutta tänään. Olisipa ne ystävät, ne aika uudet äitiyden myötä elämään tulleet joiden kanssa voisi viettää lapsellista vappua ja rääppiä tippaleipiä kun lapset sekoilee leikkirään kanssa, tai sitten ne jotka olen tuntenut tänä vuonna 20 vuoden ajan ja viettänyt monta ikimuistoista vappua Etelä-Helsingissä hummaten.

Kävimme kyllä rannalla, koska niin Espanjassa kuin Gibraltarilla on vapaata. Olihan se ihan mukavaa. Mutta joskus edes Välimeri, hiekkaranta ja oma perhe ei ole niin hyvä vaihtoehto kuin kikattaminen eräällä tietyllä kattoterassilla Vuorimiehenkadulla.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

IHAN TAVALLINEN VIIKONLOPPU TÄÄLLÄ

Aina välillä kun selaa omaa blogiaan, tulee fiilis että täällä vaan reissataan tai räntätään. Oikeastihan elämä on 95 % melko lupsakkaa, tavallista arkea. Legojen ja Pokemon-korttejen loputonta siivoamista, ruokakaupassa käyntiä, iltasatuja, kouluun viemistä ja hakemista, puistoilua niin että pojat kiipeilevät liukumäessä ja minä etsin mahdollisimman aurinkoisen paikan ja luen kirjaa, välillä käyn liikkumassa ja vähän useammin kahvilassa muka tekemässä töitä mutta oikeasti vain katselemassa ohikulkijoita. Tämäkin viikonloppu oli kauhean mukava, vaikka se päättyi siihen että perheestä on taas puolet kipeänä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Perjantaina – koska mun viikonloppuhan alkaa henkisesti jo perjantaina – kävin aamulla viemässä isot pojat kouluun. Koulun portilla jäin suustani kiinni muiden äitien kanssa; ensi viikolla koululla vietetään karnevaalia ja lapsille pitää asuiksi koristella värikkäät jätesäkit ja tähän suhtaudutaan todella vakavasti. Piti siis koordinoida jätesäkkiasujen ulkonäköä. Sen jälkeen kävin ruokakaupassa Carrefourissa ja lähdin ensimmäistä kertaa kuopuksen kanssa Gibraltarin puolelle lasten ja vanhempien kokkauskerhoon. Eksyimme tietysti matkalla pari kertaa, mutta löysimme lopulta perille paikalliseen perhekerhoon. Tuo 3,5-vuotias oli tosi innoissaan kun näki Duploja ja Brion junarataa. Meillä oli noita Suomen kodissa isot laatikot mutta lapset myivät lähes kaikki lelunsa ennen muuttoa. Älkää olko huolissanne, romukiintiö on vakio ja leluja on kyllä kertynyt taas ihan kohtuudella.

Teimme couscousia Marokon hengessä. Lapsi oli oikein omistautunut ruoanlaitolle, mutta suostui lopputuloksesta syömään vain rusinat. Leikittyään vielä hetken (itse olin klassinen huono äiti ja sometin sohvalla) lähdimme kotiin, ja mä lähdin viemään esikoista ”piirustuskouluun”. Hän käy siis kerran viikossa luokkakaverinsa kotona, jossa luokkakaverin äiti pitää autotallissa/kellarissa kuvataidekoulua alueen lapsille. Edullinen ja hauska harrastus, esikoinen on siellä ainoa poika mutta sen ansiosta oikea kunniavieras joka kerta. Hänen taulujaan ihaillaan erityisellä pieteetillä ja hän nauttii kaksituntisestaan klassista musiikkia kuunnellen ja samalla taiteillen. Itsehän istuin tuon aikaa kantakahvilassani syömässä ja etsimässä seuraavaa matkakohdetta…

Kun esikoinen oli haettu kotiin, lähdin käymään vielä bodypumpissa. Viikon ensimmäinen liikunta tuntui loistavalta, tosin jokin oli tekniikassa varmaan pielessä kun yläselkää jomottaa vieläkin. Lauantaiaamuna lähdimme ensin hakemaan churroja ja siitä kohti juhlia! Menimme koko perhe sen toisen uuden ystäväni lasten yhteissynttäreille, joissa juhlittiin myös lasten isän ikääntymistä. Emme tunteneet muita vieraita, jotka olivat kaikki sukulaisia, entuudestaan mutta lapset olivat onnessaan päästessään jonkun kotiin. Mekin pääsimme ekaa kertaa katsomaan vähän tarkemmin ”espanjalaista kotia”, olkootkin että asukkaat olivat kaikki expatteja. Piñata, barbeque, kakkua ja isäntäperheen kuriton koira, joka nylkytti aina tilaisuuden tullen Käytännön Miestä. Kivaa siis oli. Kotimatkalla lasten meininki oli jo sen verran levoton, että loppuilta katseltiin lastenohjelmia.

Ja tänään aamulla piti taas lähteä rajan taakse ruokakauppaan. Koska ilma oli vihdoin jo melkein keväinen, oli pakko päästä vähän pihalle vaikka aamulla herätessään esikoisella oli alkava kurkunpääntulehdus ja kuopus flunssainen. Niinpä suunnaksi lempiravintola täällä La Líneassa, lasi viiniä ja suosikkiannos (vuohenjuustoa, totta kai, sekä espanjalainen tortilla). Sen jälkeen vielä pyörähdys rannalla ja kotiin siivoamaan ja laittamaan ruokaa. Viikonlopun jännittävintä antia oli kun joku laitapuolenkulkija kävi sytyttämässä taloa vastapäätä olevan pullonkeräyslaatikon palamaan. Huomenaamuna keskimmäisen luokka on valmistanut teatteriesityksen ja sen jälkeen piipahdan koiratarhalla, ja ensi lauantaina lennetään Lontooseen. Yllättävän täyttä arki on täälläkin, mikä on ihan tervetullutta sillä kaksi vuotta sitten helmikuussa olin seota täällä tylsyyteen. Ja nyt – meillähän on täällä ihan normaali elämä!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA