JUHANNUS KELTAISESSA TALOSSA

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

P6233538.jpgOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Koska koti – siis se vanha, jota pitäisi nyt opetella olemaan kutsumatta kodiksi – tyhjennettiin viimeisistäkin tavaroista torstaina, me siirryttiin kahdeksi yöksi evakkoon ystäville. Siihen ihanaan omakotitaloon, joka on paikka jossa voi alkaa itkeä heti kun pääsee kynnyksen yli, käteen isketään lasi viiniä ja sitten kuunnellaan. Kaikin puolin kiva paikka, juuri sopiva välietappi kahden erilaisen elämän välissä, vaikka tietenkin tännekin tulee nyt kahta kauheampi ikävä kun ollaan saatu nukkua poikien kanssa siskonpedissä kellarissa ja istua yötöntä yötä pihalla omenapuiden katveessa.

Viiden lapsen ja neljän aikuisen juhannus on ollut äänekäs mutta ihana. Pääsin leikkaamaan nurmikkoa (lempipuuhaani, ei mitään sarkasmia siis ”pääsemisessä”) ja sain haistella lempituoksujani, lämpiävää puusaunaa ja vastaleikattua ruohoa. Sain juhannussaunoa rauhassa, herkutella pavlovalla, valokuvata juhannusruusuja kuten kunnon bloggaajan kuuluukin, keinua ystävän kanssa riippukeinussa ja yöllä, kun kaikki viisi lasta olivat nukkumassa, pidettiin pihalla vielä keskiyön piknik; saaristolaisleipää ja paistettuja ahvenfileitä. Loistava viimeinen illallinen Suomessa vähään aikaan.

Jos jotain tämä kuukauden, kahden, muuttopuristus on opettanut niin sen, että tavarasta on helppo luopua, ystävistä ei, ja että mulla on aivan mahtavia ihmisiä elämässäni. Sellaisia, joista pitäisin suuresti muutenkin, mutta joiden tarjoama apu ja tuki on ollut suorastaan korvaamatonta. Olen kuluttanut puhki kiitokseni kun olen ollut vain niin sanaton sen edessä, miten paljon meitä on autettu. Ja toivon, että nämä kaikki pysyvät elämässä vaikka etäisyys kasvaa. Mutta nyt, nyt hyvästellään Suomi, keltainen talo, hypätään lentokoneeseen ja odotetaan sitä kostean lämmintä ilmamassaa, joka illalla toivottaa meidät tervetulleeksi Espanjaan.

VAPAUS (JA SKUMPPA) MAISTUU HYVÄLLE

Joskus se on rauhassa katsottu jakso Hakekaa kätilöä ja pussi irtokarkkeja. Joskus se on vuorokausi hemmoteltavana hotellissa kolmen kaverin kanssa vapaana velvollisuuksista (ja niistä kolmesta maailman ihanimmasta lapsesta). Kun lähtee yksin reissuun, on kassi kevyt niin vertauskuvallisesti kuin konkreettisestikin. Vaikka nuorempanakin nautin irtiotoista arkikuvioista sekä matkustamisesta, on näihin pieniin pakomatkoihin tullut ihan oma arvonsa sen jälkeen kun kotiin ilmestyi kolme varsin täysipainoista palvelua vaativaa tyyppiä.

Vähänkö rentouduin jo pelkästä ajatuksesta, kun ihana Lähiömutsi laittoi kutsun mukaansa Långvikin kylpylähotelliin aktiivilomalle. Parin päivän varoitusajalla järjestyi lastenhoito ja hyväksi seuraksi mukaan myös Turun kuningatar Laura sekä Maiju, jota en ollut koskaan aikaisemmin tavannut – ja nyt harmittaa, että vasta lähtömetreillä tutustuin tähän todella sympaattiseen tamperelaiseen! Kun Hanne kertoi, että luvassa olisi maistelumenuja, SUPpailua, suolahuonetta ja omaa saunaosastoa niin meinasin pissata housuuni. Luksukseksi lasken myös sen, että saa käydä vessassa rauhassa ilman että kukaan huutaa äitiä, nukkua ilman että koon 31 jalat potkivat naamaan sekä syödä kun ruoka on vielä lämmintä – eikä tämä ole mitään mammamartyrointia vaan ihan vaan toteamus siitä, että lapsiperhearjessa pitää priorisoida, ja joskus on tosi ihana olla itse oman tärkeysjärjestyksensä kärjessä.

Torstaina treffattiin rautatieasemalla paitsi jo valmiiksi vähän hysteerinen seurueemme, myös kertakaikkisen suloinen oma autonkuljettajamme mustine Audeineen. Me saimme kyydin Kirkkonummelle ja kuljettaja noin puolen tunnin esitelmän kuukupeista, kuukautiskierrosta ja ehkäisystä. Kun olimme majoittuneet kahteen sviittiimme – toinen muuten vain hulvattoman kokoinen, minun ja Mamman huoneessa oma olohuoneemme kokoinen sauna merinäköalalla – korkattiin skumpat, Maijun tuomat goodie bagit ja otettiin ehkä turhan reteet pohjat kun pelättiin  pihalla ropisevaa raekuuroa ja lähestyvää suppaustuntia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAporeallas-bileetOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Hannen blogista voi lukea tarkemman matkaohjelman: siihen sisältyi rakastuminen SUP-lautailuun, kiitos vaan TwentyKnots (ja lyhyt opetus: lievässä laskuhumalassa vastatuuleen melominen on tosi epätoivoista!), suolahuoneessa kikattamista ja sellainen epäuskoinen ”voiko mulla olla näin kivaa?”-huokaus lämpimässä porealtaassa, skumppalasi kädessä, seurassa, jossa ei tarvinnut esittää, jännittää eikä pelätä, että ne pissaa altaaseen. Mikä fiilis oli syödä kolme ruokalajia takkatulen ääressä ilman keskeytyksiä (tai oli keskeytyksiä, mutta tarjoilija kysymässä halutaanko lisää viiniä tai jälkiruokaa on ihan okei). Mikä fiilis nauraa vatsalihakset kipeäksi. Mikä fiilis vaan olla.

Ja 24 tunnin hermoloman jälkeen oli yhtä ihanaa palata kotiin, olkootkin että vastaanotto vaihteli välinpitämättömästä ”voinko lähtee ulos pyöräilee”-mutinasta kuopuksen lievään loukkaantumiseen. Mutta jokainen äiti, nainen, ihminen, ansaitsisi tämän. Pientä hemmottelua. Tiedän, että Espanjassa sitten odottavat taas vaahtokylvyt, mutta kyllä tuollaisissa puitteissa on helpompi karata kotitöitä tai sitä sisäistä to do-listaa. Minullehan tämä rilluttelu oli ilmaista ja pääsin mukaan siitä ansiosta, että olen niin hirveän hauska tyyppi (ja mulla on kamera), mutta erityiskiitoksen haluan kuitenkin lähettää Långvikiin todella ystävällisestä, ammattimaisesta mutta samalla rennosta palvelusta. Myös itsekirnuttu voinne oli taivaallista.

Vaikka olen palannut keskeneräisten muuttolaatikoiden, kiukuttelevan kolmikon ja kiireen keskelle, saan vieläkin virtaa vuorokauden vapaudesta. Suosittelen sitä lämpimästi kaikille. Vähän useamminkin vaikka.

PS. Hannelle kiitos nyt vielä kerran matkasta (se on se kiittelysyndrooma!) sekä osasta näitä kuvia!

UNELMAHOMMISSA

Kun on suhtautunut ystävän teokseen, tai ainakin sen ydinsanomaan, julkisesti hieman skeptisesti (tietenkin lukematta koko kirjaa) niin sähköpostiin ilmestynyt kutsu kirjan julkkareihin eli Unelmahommissa afterworkkiin vähän kuumotti. Että roastataanko siellä nyrpeä kriitikko, joka perää oikeutta laitossiivoojille ja bussikuskeille tai laitetaanko mun lautaselle salaa laksatiivia (ei tarvinnut, oksennustauti alkoi heti kun pääsin bileistä kotiin…). Mutta niin. Pelkkää positiivista energiaa säteilevä Lähiömutsi-Hanne ja Suomen lahja Islannille tai toisin päin, Salamatkustaja-Satu, kutsuivat juhlimaan kevätvauvaansa eli Unelmahommissa-kirjaa, ja kuulemaan hieman median ja monen muun elämän osa-alueen monitoiminaisen Laura Frimanin, rohkean kahvibisnesmiehen Riku Uskin sekä sydäntään radikaaleihinkin ratkaisuihin seuraavan Maaretta Tukiaisen ajatuksia siitä, millaisia unelmia ja hommia heillä on.

kyro-distillery.jpg

Ajatusten lisäksi mukaan annettin kassillinen kaikkea kivaa, kuten anopille adoptioon annetut orvokit (mehän muutamme ensi kuussa, kääk, nyt ei ehdi keskittyä kukkiin!), pikakahvia ja tietenkin itse kirja, WSOY:n julkaisema Unelmahommissa-teos. Vaikka viime aikoina lukeminen on painottunut tieteellisiin artikkeleihin, päädyin viettämään vapun karanteenissa ja silloin ajattelin antaa luvan irrotella tällaisen vähän vähemmän muodollisen tekstin kanssa – olkootkin, että kirja kuulemma löytyy tietokirjahyllystä!

unelmahommissa.jpg

Olisi pitänyt lukea kirja ennen julkkaribileitä (tämä olisi ollut mahdollista, koska unelmaduunarit olivat ihan muilla mantereilla itse syntymähetkellä) jotta keskusteluista olisi saanut vähän enemmän irti. Selväksi tuli kuitenkin, että mitään leppoisaa kahviloissa kirjoittelua ei kenenkään työ ollut ja näin peruslaiskaa ihmistä vähän kauhistuttikin, kun Friman, Tukiainen ja Uski luettelivat työtehtäviään, erilaisia projekteja, viritelmiä ja whatnot. Yrittäjyys ja freelancerius tuntuivat olevan niin julkkaripaneelissa kuin kirjassakin vahvasti osa unelmahommia, oikeastaan kukaan ei ylistänyt olevansa unelmaduunissa jonkun toisen palveluksessa. Tämä lienee yksi syy siihen mun alkuperäiseen ahdistukseeni, joka inspiroi itkemään blogissa: olen koko ajan tehnyt töitä muille, nauttinut säännöllisestä tulosta ja siitä, että joku muu murehtii eläkemaksuistani, ja itselleni osa unelmaduunia on ollut henkinen vapaus, jonka turvallinen työsuhde on tarjonnut. Toisaalta kirjahan tuli loistavaan saumaan: olen työtön, vastavalmistunut kotiäiti jolla on edessä iso elämänmuutos ilman mitään varmuutta. Tässä kai olisi todella loistava hetki rohkeammille ratkaisuille? (Saako silti pelottaa?)

Kirja oli taitavasti kirjoitettu, joskin aika proosallinen ja taiteili hetkittäin vähän elämänkerrallisen ja self-help oppaan välillä. Se oli realistinen ja rehellinen (ihanaa, puhuttiin euroista ihan niin kuin euroina eikä ympäripyöreitä summia ”pärjäämisestä” jne), kerrottiin hyvin konkreettisia esimerkkejä kirjoittajien kokemuksista niin ammattibloggaajina, matkailutoimittajina kuin kauppiainakin. Jonkin verran oli toistoa, tai ehkä se vain tuntui siltä kun monet tarinat ja taustat olivat tuttuja kirjailijoiden blogeista. Haastattelut olivat hyvää vaihtelua, ne kirjoitettiin miellyttävän henkilökohtaisella otteella ilman, että menestyksen mittariksi oltaisiin asetettu maine ja mammona vaan koko kirjan keskeinen viesti (onnellisuus on menestyksen tärkein mittari!) ja niiden ansiosta löysin myös ihanaa norjalaista ruokataidetta Instagramista!

unelmahommissa-afterwork.jpg

Vähän epäreilulta tuntuu vaatia yhdeltä opukselta ratkaisua kaikkien ihmisten uraongelmiin, mutta pidän yhä kiinni siitä, mitä alun perin kirjoitin: Unelmahommissa on todella inspiroiva teos niille, joilla on luovaa hulluutta, intoa ja ideoita, rohkeutta ja vähän rahaa säästössä, selkeä visio (tai visio, jonka kirjan lukeminen kyllä viimeistään selkeyttää!) ja vähän vapautta. Mullekin kirja antoi potkua aloittaa yhden bloggaamiseen liittyvän ”aluevaltauksen” kokeilu, vaikka se on vielä sellainen ajatus (tai no okei siis haave) josta en ole kauheasti kehdannut edes ääneen puhua. Kirja ei markkinoi itseään yleispätevänä uraoppaana, vaikka mä vähän niin kuin vaadin siltä sellaista että nyt ratkaistaan kaikkien duunarien maanantaiangstit ja palkkatyön murros kahden naisin voimin: se ei ole mahdollista, ja autolainan kanssa jumissa oleva sairaanhoitaja-yksinhuoltaja ei ehkä saa tästä irti muuta kuin lievää ahdistusta. Mutta uskon, että moni saa myös uskoa ja toivoa tehdä arjesta sellaista, ettei perjantai olekaan se työviikon ainoa tavoite. Sanon siis kiitos kirjasta, Hanne ja Satu. Siis en tarkoita nyt että kiitos tästä fyysisestä kappaleesta, jonka sain (tai siis kiitos siitäkin – se muuttaa seuraavaksi Ruotsiin motivoimaan muita!) vaan kiitos, että kirjoititte todella avoimesti työstänne, ylpeydellä ja toisaalta terveellä itsekritiikillä, jaoitte neuvoja ja vertaistukea ja olitte just sellaisia tyyppejä, joita etenkin työelämä tarvitsee enemmän.

Työstään voi tehdä itsensä näköisen. Työtä voi tehdä silloin kun itselle sopii ja siellä, missä itselle parhaiten sopii. Harrastuksesta voi muokata itselleen kannattavan työn. Työkseen voi tehdä jopa asioita, joista olisi vapaa-aikanaan valmis maksamaan. 

KEVÄTKIMARA

Olin elämäni 30 ensimmäistä vuotta syksyihminen. Sitten varmaan viime vuonna viimeistään mulle iski keväthulluus, johon liittyy oleellisena osana huokailu luonnon ihmeille, lintubongaus (kuten lehtopöllö poikasineen ihan meidän kodin vieressä, kelatkaa!) ja sellainen yleinen eläkeikäisille sopiva fiilistely. Ja kuulkaa, vaikka tämä kesäaikaan siirtyminen itsessään on ihan puhdasta sadismia, niin noin yleensä aurinko, kohta kuitattu maaliskuu ja se fiilis kun voi jo melkein pestä toppapuvun pois eteisestä (vain melkein, koska pitää kuitenkin varautua että vappuna sataa lunta). On se ihanaa.

Tämä on ollut monella tapaa hyvä viikko, ei vain siksi että kolme viimeistä pakollista kurssia menivät läpi ja nyt voin rallatella enää  noiden vapaaehtoisten kanssa. Oli hyvä viikko, kun menimme ensimmäistä kertaa kylään Annalle, joka on ihan mun toteemi-ihminen: rento, hauska ja sillä on niin mahtavat lapset! Kun ystävystyminen ei aina ole mikään itsestäänselvyys (aikuisillakaan), varsinkin kun kyseessä on ns. erityislapsi, niin en millään malttanut keskeyttää viiden lapsen varsin harmonisia leikkejä ja lähteä kotiin. Onneksi uudet treffit on jo sovittu! Ja eilen pääsin perinteiselle Earth Hour-illalliselle Saaran luo, jossa mua taas hemmoteltiin hyvällä ruoalla ja seuralla ja haastettiin erilaisilla mielipiteillä. Vaikka kukaan muu kuin mun äiti ei lukisi tätä blogia niin silti olen Suomen menestynein bloggaaja, koska onnistuin haalimaan ympärilleni internetin särmikkäimmät naiset.

Onhan tässä tietenkin ollut sitä säätöä, kun lapsilla on joku epämääräinen räkätauti ja olen jännittänyt muuttuuko se vielä laryngiitiksi. Mutta tänään ne pystyivät olemaan pari tuntia ilman että olivat ihan läpimärkiä räästä ja sen kunniaksi mentiin pienelle kevätretkelle, minä korkkasin sen Ipanaiselta hankitun Tula-repun (josta sain muodollisen alennuksen) ja aurinko paistoi ja sanoinko jo, että on kevät? Olen ehtinyt parissa kuukaudessa nähdä paljon ystäviä – en tarpeeksi, mutta enemmän kuin aikoihin – ja käydä teatterissa ja elokuvissa ja sopia vielä monet illalliset ensi kuulle ja Espanjastakin tulee ihan pian vieras ja viikon päästä mennään ruotsinlaivalle, tietenkin sillä noro-Siljalla. Mutta elämä. Aurinko. Kevät. Ymmärsitte varmaan pointin!