IHAN TAVALLINEN VIIKONLOPPU TÄÄLLÄ

Aina välillä kun selaa omaa blogiaan, tulee fiilis että täällä vaan reissataan tai räntätään. Oikeastihan elämä on 95 % melko lupsakkaa, tavallista arkea. Legojen ja Pokemon-korttejen loputonta siivoamista, ruokakaupassa käyntiä, iltasatuja, kouluun viemistä ja hakemista, puistoilua niin että pojat kiipeilevät liukumäessä ja minä etsin mahdollisimman aurinkoisen paikan ja luen kirjaa, välillä käyn liikkumassa ja vähän useammin kahvilassa muka tekemässä töitä mutta oikeasti vain katselemassa ohikulkijoita. Tämäkin viikonloppu oli kauhean mukava, vaikka se päättyi siihen että perheestä on taas puolet kipeänä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Perjantaina – koska mun viikonloppuhan alkaa henkisesti jo perjantaina – kävin aamulla viemässä isot pojat kouluun. Koulun portilla jäin suustani kiinni muiden äitien kanssa; ensi viikolla koululla vietetään karnevaalia ja lapsille pitää asuiksi koristella värikkäät jätesäkit ja tähän suhtaudutaan todella vakavasti. Piti siis koordinoida jätesäkkiasujen ulkonäköä. Sen jälkeen kävin ruokakaupassa Carrefourissa ja lähdin ensimmäistä kertaa kuopuksen kanssa Gibraltarin puolelle lasten ja vanhempien kokkauskerhoon. Eksyimme tietysti matkalla pari kertaa, mutta löysimme lopulta perille paikalliseen perhekerhoon. Tuo 3,5-vuotias oli tosi innoissaan kun näki Duploja ja Brion junarataa. Meillä oli noita Suomen kodissa isot laatikot mutta lapset myivät lähes kaikki lelunsa ennen muuttoa. Älkää olko huolissanne, romukiintiö on vakio ja leluja on kyllä kertynyt taas ihan kohtuudella.

Teimme couscousia Marokon hengessä. Lapsi oli oikein omistautunut ruoanlaitolle, mutta suostui lopputuloksesta syömään vain rusinat. Leikittyään vielä hetken (itse olin klassinen huono äiti ja sometin sohvalla) lähdimme kotiin, ja mä lähdin viemään esikoista ”piirustuskouluun”. Hän käy siis kerran viikossa luokkakaverinsa kotona, jossa luokkakaverin äiti pitää autotallissa/kellarissa kuvataidekoulua alueen lapsille. Edullinen ja hauska harrastus, esikoinen on siellä ainoa poika mutta sen ansiosta oikea kunniavieras joka kerta. Hänen taulujaan ihaillaan erityisellä pieteetillä ja hän nauttii kaksituntisestaan klassista musiikkia kuunnellen ja samalla taiteillen. Itsehän istuin tuon aikaa kantakahvilassani syömässä ja etsimässä seuraavaa matkakohdetta…

Kun esikoinen oli haettu kotiin, lähdin käymään vielä bodypumpissa. Viikon ensimmäinen liikunta tuntui loistavalta, tosin jokin oli tekniikassa varmaan pielessä kun yläselkää jomottaa vieläkin. Lauantaiaamuna lähdimme ensin hakemaan churroja ja siitä kohti juhlia! Menimme koko perhe sen toisen uuden ystäväni lasten yhteissynttäreille, joissa juhlittiin myös lasten isän ikääntymistä. Emme tunteneet muita vieraita, jotka olivat kaikki sukulaisia, entuudestaan mutta lapset olivat onnessaan päästessään jonkun kotiin. Mekin pääsimme ekaa kertaa katsomaan vähän tarkemmin ”espanjalaista kotia”, olkootkin että asukkaat olivat kaikki expatteja. Piñata, barbeque, kakkua ja isäntäperheen kuriton koira, joka nylkytti aina tilaisuuden tullen Käytännön Miestä. Kivaa siis oli. Kotimatkalla lasten meininki oli jo sen verran levoton, että loppuilta katseltiin lastenohjelmia.

Ja tänään aamulla piti taas lähteä rajan taakse ruokakauppaan. Koska ilma oli vihdoin jo melkein keväinen, oli pakko päästä vähän pihalle vaikka aamulla herätessään esikoisella oli alkava kurkunpääntulehdus ja kuopus flunssainen. Niinpä suunnaksi lempiravintola täällä La Líneassa, lasi viiniä ja suosikkiannos (vuohenjuustoa, totta kai, sekä espanjalainen tortilla). Sen jälkeen vielä pyörähdys rannalla ja kotiin siivoamaan ja laittamaan ruokaa. Viikonlopun jännittävintä antia oli kun joku laitapuolenkulkija kävi sytyttämässä taloa vastapäätä olevan pullonkeräyslaatikon palamaan. Huomenaamuna keskimmäisen luokka on valmistanut teatteriesityksen ja sen jälkeen piipahdan koiratarhalla, ja ensi lauantaina lennetään Lontooseen. Yllättävän täyttä arki on täälläkin, mikä on ihan tervetullutta sillä kaksi vuotta sitten helmikuussa olin seota täällä tylsyyteen. Ja nyt – meillähän on täällä ihan normaali elämä!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

KÄSIN LASKETTAVAT KAVERIT

Olen täällä, siis blogin puolella, aika paljon kirjoitellut ulkopuolisuudesta ja yksinäisyydestä. Tietenkin nykyaika on yhtä aikaa sekä armollinen että ankea, kun internetin ansiosta ihmisiin on helppo pitää yhteyttä – ja samalla muiden arjen jatkuminen ihan entisellään ilman meitä joskus kirpaisee, ja ne kadonneet kontaktit tuntuvat vielä entistä tylsemmiltä kun tietää, miten helppoa on vain näpytellä nopea viesti. Mutta en tullut nyt märehtimään sitä, millaista tämä ulkosuomalaisen vanhojen ystävyyssuhteiden ylläpito pahimmillaan tai parhaimmillaan on. Tulin kertomaan, että olen tuplannut paikallisten ystävieni määrän!

Niin hienolta kuin se kuulostaakin, niin käytännössähän se tarkoittaa vain sitä, että yhden ystävän sijaan heitä on nyt kaksi. En kuitenkaan missään nimessä valita: viime viikko tuntui jo melkoiselta työvoitolta kun kävin yhden ystävän kanssa syömässä ulkona ja juomassa viiniä vielä silloin kuin paikalliset olivat jo nukkumassa (arki-ilta ja ennätyskylmyys; tuskin kaupunki muuten olisi ollut niin autio jo puolilta öin), toisen ystävän kanssa spinning-tunnilla ja salilla sekä vielä leikkitreffeillä. Huh huh, tuntuu kuin kalenteri olisi ollut ihan tukossa.

Ensimmäinen ystäväni on tosiaan se toinen expat-äiti, johon tutustuin puistossa jo pari vuotta sitten. Näemme harvakseltaan, mutta onnistumme yleensä kyllä järjestämään kahvihetken heti kun siltä tuntuu. Kun kummallakaan ei ole suuresti muita velvotteita, on kalenteri yleensä vapauttavan (tai toisinaan masentavan) tyhjä. Toiseen ystävääni tutustuin netissä, kun päätin vihdoin ottaa itseäni niskasta kiinni ja tarttua jokaiseen tilaisuuteen tutustua uusiin ihmisiin. Hän on juuri Espanjaan perheensä kanssa muuttanut britti – toinen expat, yllättäen – ja on ollut myös ilo auttaa heitä sopeutumaan. Kertomalla byrokratiasta tai ihan vain näyttämällä kaupungin parhaat leikkipuistot. Samalla olen tuntenut itseni astetta enemmän paikalliseksi. Ja parasta oli se, että puoliksi uuden ystäväni painostuksesta liityin salille ja olen taas päässyt urheilemaan. Ensimmäiset tunnit pitkällisen salitauon jälkeen ovat tuntuneet melko kivuliailta, mutta olen päässyt taas rytmiin.

Vaikka täällä, 60 000 asukkaan kaupungissa, ei ole ihan samalla tapaa valinnanvaraa seuran suhteen kuin vaikka Helsingissä niin ilokseni juuri nämä ystäväni ovat vähän samanlaisia elämäntapahaahuilijoita kuin minäkin. On todella piristävää nauraa yhdessä sellaisille pikkujutuille, jotka paikallisissa hämmentävät: juuri ne vanhempainryhmien whatsapp-keskustelut, paikallinen huumekauppa (joka ei oikeasti ole hauskaa, mutta näin laajassa mittakaavassa tuntuu hieman koomiselta; juuri tänään näin poikien kanssa kun poliisit ajoivat takaa kahta liikenteen seassa kaahaavaa moottoripyöräilijää eikä tarvitse kauheasti arvata, mitä pakenijoiden repuissa oli) tai syntymäpäiväjuhlien järjestelyt.

Puolessa vuodessa sosiaaliset ympyrät ovat laajentuneet mukavasti. Tunnen jo muitakin kuin kiinakaupan perheen ja churrerian pojat, olen tutustunut poikien koulukavereiden vanhempiin, koiratarhan vapaaehtoisiin ja naapurit kävivät Halloweenina koristelemassa meidän oven. Nyt huomaan vain jännittäväni sitä, että jompi kumpi expat-ystävistäni muuttaa pois ja puolittaa taas kaveripiirini!

IKUISESTI ULKOPUOLINEN

Jos kaikki Espanjassa vietetyt ajanjaksot lasketaan yhteen, olemme olleet täällä pian yhteensä 10 kuukautta. Universaalissa mittakaavassa varsin lyhyt aika, mutta esimerkiksi noin neljännes kuopuksen elämästä ja mielestäni sellainen ajanjakso, jonka aikana varmasti saa jo melko hyvän kuvan siitä, miten ympäristöönsä sopeutuu. Omalta kohdallani varsinkin kielitaito ja aiemmat kokemukset paitsi ulkomailla asumisesta myös tällaisesta ”latinalaisesta” elämänmenosta ovat auttaneet – olkootkin, ettei espanjalaisia ja eteläamerikkalaisia kannata kauheasti vertailla, varsinkaan heidän kuullen.

Yksi lempipuuhiani on jalkautua kaupungille, istua kahville (tai viinille, köh köh) ja katsella, kuinka paikalliset elävät. Siinä missä Suomessa saisi istua aika yksin ja näkisi vain hyvin pienen joukon ihmisiä, yleensä juoksemassa töihin tai kauppaan tai kiireellä kotiin, täällä elämä tuntuu keskittyvän nimenomaan julkisille paikoille. Olen ymmärtänyt, että tapaamiset sovitaan ennemmin ravintoloihin ja kahviloihin kuin kutsutaan vieraita koteihin, ja ymmärrän sen oikein hyvin. Täällä ulkona syöminen on halpaa, hauskaa ja helppoa ja valitsen itsekin mieluummin rennon ravintolaillallisen (tosin noin neljä tuntia ennen kuin espanjalaiset edes harkitsevat syövänsä päivän pääaterian…). Sen lisäksi mikäli muissa espanjalaisissa asunnoissa on yhtä ankea pohja kuin meillä, on ihan ymmärrettävää ettei kukaan halua emännöidä juoksemalla pienen, eristetyn keittiön ja ruokailutilan väliä.

Rakastankin katsella näitä suuria seurueita kokoontumassa lounaalle, oluelle, huutamassa toistensa päälle, huitoen, polttamassa tupakkaa, pussailemassa lapsia poskille, nauraen aina iloisesti. Toreilla, aukioilla ja puistoissa hengailevat niin nuoret kuin mummojen ja pappojen muodostamat jengitkin, ja melutaso tuntuu tällaisesta metsäläisestä aina ihan käsittämättömältä. Samalla näitä sosiaalisia tilanteita seuratessani tunnen kovin vahvasti, että en itse tule ehkä koskaan pääsemään osaksi näitä perinteitä. En tietenkään odota sen tapahtuvan vuodessa, ei välttämättä edes vuosikymmenessä, veihän Suomessakin monta vuotta että omaan naapurustoon muodostui se rakkaiden ja luotettujen ihmisten verkosto. Mutta jos muuttaisin vaikka Turkuun tuntematta siellä ketään, pitäisin todennäköisempänä tutustua ja ystävystyä kantaturkulaisten kanssa kuin näen ystävyyden mahdollisuuden espanjalaisten kanssa.

En ole erityisen ahdistunut tästä ulkopuolisuuden tunteesta, koska jokapäiväiset ihmiskontaktit saavat kyllä itseni tuntemaan osaksi yhteisöä – vaikka roolini onkin sitten olla se pitkä skandinaavi, jolla on KOLME poikaa. Kiinakaupan myyjäperhe, leipomon rouvat, naapurit jotka tuntuvat aina olevan tulossa tai menossa. Ystävällisiä sanoja vaihdetaan, vilkutetaan, ja jatketaan matkaa. Vaikka pojat viihtyvät koulussa erinomaisesti, tuntuu sielläkin kielimuurin lisäksi erilaiset tavat ja tottumukset tekevän lähemmästä tutustumisesta vaikeaa. Seitsemänvuotiaat eivät sovi oma-aloitteisesti tapaamisia, koska koulun jälkeen he lähtevät vanhempien tai isovanhempien matkaan tekemään läksyjä. Puistossa pojat saattavat saada paikallisista seuraa riehumiseen, mutta hermostuvat välillä itse siihen etteivät täkäläiset noudata sääntöjä, odota vuoroaan ja palauta leluja samalla tavalla kuin tunnolliset suomalaistoverit. Esikoiselta katoaa koulussa tavaroita (mitä varmasti tapahtuu Suomessakin) ja erityisesti poikien heikko tietämys jalkapallosta on osoittautunut haasteeksi, ja me huomaamme kannustavamme heitä olemaan kovaäänisempiä ja rohkeampia ja unohtamaan suomalaisen kursailun.

Vaikka olen aina halunnut mieltää itseni kansainväliseksi kosmopoliitiksi, joka kukoistaa juuri seikkailuillaan vailla suomalaisen perusluonteen raskasta taakkaa, huomaan olevani oman kulttuurini vanki. Surkea sosiaalinen elämäni johtuu vähintään yhtä paljon omasta saamattomuudestani, kun en oikein keksi tapaa osallistua esimerkiksi tokaluokkalaisten äitien Whatsapp-keskusteluihin. En kyllä edes ymmärrä niistä puolia, sillä paikalliset kirjoittavat espanjaa sellaisella slangilla että se koostuu lähinnä epämääräisesti sijoitetuista konsonanteista. Tällä hetkellä käsittääkseni keskustellaan siitä, millaisen hääpuvun jonkun äiti on ostanut. Kaipaan yhteistä maaperää, sitä, että voisin vouhkata politiikasta, kasvatuksesta, yhteisistä tutuista, maailman tilasta. Niin paljon kuin tahtoisinkin olla osa aamuyölle asti ravintolassa tapaksia ja gin toniceja nauttivia perhekuntien kokoontumisia, eniten ilahtuisin luultavasti siitä, että pääsisin lukupiiriin, mökkiviikonlopulle saunomaan, kävelylle ystävän kanssa tai leikkitreffeille sohvan nurkkaan nauttimaan sellaisesta hiljaisuudesta, joka vallitsee kahden tyytyväisen äidin välillä kun lapset ovat löytäneet yhteisen sävelen ja jättäneet vanhempansa rauhaan.

Ja kaiken keskellä tiedän, ettei se sosiaalinen elämä vain ilmestynyt itselleni Suomessakaan vaan vaati tutustumista, työtä, pettymyksiä ja väärinymmärryksiä, ystävyyden aaltoliikettä ja useita iloisia sattumia. Yhtä hyvin voin huomenna tavata täällä leikkipuistossa sielunkumppanin, tai sitten elää sen korkeintaan muutaman vuoden ajanjakson, jonka La Línealle annamme, tutustumatta yhtään kenenkään sen syvällisemmin. Olenkin viime aikoina enemmän kuin epätoivoisesti yrittänyt luoda yhteyttä ihmisten välillä keskittynyt nauttimaan siitä, että saan tarkkailla toista kulttuuria sen keskellä, elää tällaisena salasuomalaisena espanjalaista arkea ja olla ehkä ikuisesti ulkopuolinen, mutta silti ihan tyytyväinen tilanteeseen.

ULKOSUOMALAISEN YSTÄVÄT

Ystävystyminen ulkomailla on ihan oma lukunsa, ja siitä lisää sitten joskus myöhemmin, mutta nyt kaksi kuukautta olen ehtinyt elää noin 4000 kilometrin päässä ystävistäni, on myös suhdetta Suomen sosiaalisiin verkostoihin tullut pohdittua. Koko kevät oli yhtä ystävyyden kuherruskuukautta, kun löysin oikean sielunsiskon Itä-Helsingistä, opintojen valmistuttua ehdin oikeasti näkemään myös vanhoja ystäviä, naapurustomme äitiporukka tiivistyi ja tutustuin todella moneen hyvään tyyppiin kiroten sitä, ettei orastava ystävyys oikein puhkea kukkaan kun välimatka on neljän tunnin ulkomaanlennon luokkaa. Niinpä kontrasti yksinäiseen Espanjaan on ollut aika voimakas.

Toinen, joka on tuskaillut Suomi-ikävän ja etenkin kaverikaipuun kanssa, on tietenkin esikoinen. 7-vuotiaan kohdalla jo osasin aavistaa, että kun hän ei ole enää maantieteellisesti tavoitettavissa, kaveruussuhteet hiipuvat nopeasti. Sehän on ihan itsestäänselvää, että kouluikäisenä kaverit ovat sidottuja siihen arkielämään ja kavereita tulee, kavereita menee. Lapsella ystävyyssuhteiden ylläpito edellyttää aktivisuutta vanhemmilta ja toki niiden pitkäaikaisimpien kavereiden kanssa on yritetty pitää huolta yhteyden säilymisestä. Ymmärrän kuitenkin hyvin kuinka poikaa kaihertaa, kun viestit vähenevät ja muut jatkavat elämäänsä, joka vielä muutama kuukausi sitten oli hänenkin arkeaan. Huomaan samojen tunteiden heräävän itsessänikin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Koska keinot ystävyyssuhteiden ylläpitoon ovat rajalliset, joutuvat ne väistämättä koetukselle. Skype-treffit viinilasillisen kanssa on todettu toimiviksi, mutta tapaamisen järjestäminen tuntuu olevan ihan yhtä vaikeaa ruuhkavuosien aikaan kuin Suomessakin ollessa. Monet kaverisuhteeni ovat viime vuosien hektisen elämäntyylin takia olleetkin pitkälti netissä tapahtuvaan keskusteluun perustuvia, ja nämä ystävyydet jatkuvat lohduttavan samanlaisina nyt; viestittelemme Messengerissä ja ihmettelemme elämää, eikä se onneksi ole muuttunut. Tietenkään livetapaamisia ei enää järjestetä ex tempore, mutta itselleni kodin ulkopuoliset aikuiskontaktit todella tärkeitä enkä valita, vaikka ne tapahtuvatkin välillä verkossa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Netti on kuitenkin kaksiteräinen miekka, ja tämä blogi osana sitä: Monille yhteydenpidoksi tuntuu riittävän se, että voi lukea meidän kuulumisemme täältä tai Facebookin päivityksistä. Ja ymmärrän sen oikein hyvin, koska muistan aika hyvin ne sadoissa laskettavat viestit, jotka ovat väsyneenä, kiireisenä ja kädet täynnä jääneet lähettämättä jo kun asuimme Suomessa. Kun on pitänyt laittaa edes ”moi!” kaverille, kertoa nopeasti että on mielessä – ja sitten joku on joku huutanut pyyhkimään! ennen kuin olen ehtinyt avata puhelimen. Jos Suomessa ystävyyssuhteiden huolto vaati suunnittelua ja säätöä, niin välimatka ei varsinaisesti auta asiaa. OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERALuulen, että kun seuraavan kerran pääsen käymään Suomessa, olen luultavasti paljon viisaampi siitä, mitkä ystävyyssuhteet säilyvät voimissaan välimatkasta huolimatta ja mitkä ystävyyssuhteet saavat hiipua rauhassa, jättäen rakkaat muistot. Olen jo oppinut, että hyvin harvat ihmiset pysyvät elämässä ikuisesti ja se on ihan okei, vaikka luopuminen ei aina ole helppoa. Haaveilen elämän tasaantumisesta myös täällä päässä, jotta voisin sopia ehkä viikonloppumatkoja Keski-Eurooppaan; yksi syksyn odotetuimpia asioita on Suomesta saapuva sydänystävä ja yhteinen puolimaraton Madridissa. Ajattelin ennen lähtöä, että Etelä-Espanja on luultavasti loistava valinta jos ulkomaille muuttaa, koska tännehän kaikki tahtovat lomailemaan, mutta lopulta olen tunnustanut realiteetit. Meillä ei ole tilaa majoittaa kovin suuria seurueita ja toisaalta kun ihmiset suunnittelevat lomiaan, ei niitä suunnitella sen perusteella missä kaveri asuvat.

Kaiken kaikkiaan ulkomaille muutto on ollut sellainen oman elämän konmaritus joka rintamalla. Olen kierrättänyt tavaroita, heittänyt menemään, ja huomannut että myös ihmissuhteissa on aistittavissa elämäntilanteen tuoma eronhetki. Ne, jotka pysyvät elämässä siitäkin huolimatta, että olemme eri puolella Eurooppaa, ovat sitäkin arvokkaampia ja yhtä kiitollinen olen kaikista niistä, joiden kanssa yhteinen matka loppui Suomeen. Ja tämä ei ole mitään dramaattista, ei mitään mykkäkoulua tai suureleistä välien katkaisua. Tiedän, että joskus elämästä kerran kadonneet kaverit saattavat tehdä comebackin uuden elämäntilanteen koittaessa, joskus polut taas palaavat yhteen. Mutta erityisen onnellinen olen ollut siitä, että lähes joka päivä joku on viestitellyt, kysynyt kuulumisia ja muistuttanut siitä, että jossain päin maailmaa joku ajattelee meitä.