EMANSIPAATIOPESUKONE

Ennen kuin me lähdettiin Espanjaan, olin vannoutunut pyykkitupamuija. Meidän vanhassa taloyhtiössä oli huoneistoille jaettu ruhtinaalliset neljä tuntia pyykkitupa-aikaa per viikko, ja sain pestyä komeasti viiden henkilön pyykit siinä ajassa. Ja kuivattua – mankeliin en kyllä koskenut. Oli meillä pesukonekin, hätätapauksia kuten vatsatauteja varten, mutta luovuimme siitä kuukautta ennen lähtöä sen homehduttua kylpyhuoneessa jo monen viikon ajan, enkä kaivannut sitä yhtään. Vei vaan tilaa ja sähköä.

Kun tultiin takaisin Suomeen, ajattelin, että jatkan samalla linjalla. Varsinkin, kun uudessa taloyhtiössä ei kukaan laskenut kuinka paljon aikaa vietin pesutuvassa, ja varauslistan perusteella olisin voinut pyykätä vaikka päivittäin. Todettakoon tässä vaiheessa, että pyykinpesu on oikeastaan ainoa kotityö mistä edes likimain pidän. Kuitenkaan uudessa taloyhtiössä ei pyykinpesu alkanutkaan yhtä auvoisasti. Ensinnäkin; kaksi pesukonetta mutta yksi kuivuri. Ja sekin jatkuvasti rikki! Ja sitten yksi kuivaushuone. Ei siinä mitään, pyykkien ripustaminenhan menee mukavasta hyötyliikunnasta, mutta joka jumalan kerta kun pääsin pyykkäämään, minuutin tarkasti omalla, ajoissa varatulla vuorollani, oli kuivaushuone täynnä muiden ihmisten pyykkejä.

Kun elämä on lyhyt ja elinaikaa rajallisesti, se alkoi vituttamaan jotenkin ihan kohtuuttomasti. Jos olisin ollut Espanjassa olisin varmaan vaan ottanut lasin viiniä ja hymyillyt lempeästi, mutta Sääntö-Suomessa noudatetaan niitä helvetin järjestyssääntöjä. Kun sitten joka kerta, kun pääsin pyykkäyksen makuun meni mulla monta minuuttia arvokasta aikaa siihen, että keräilin muiden ihmisten alushousuja ja sukkia pyykkinarulta. Oikeasti! Argh! En edes jaksanut rustata passiivis-aggressiivisia lappuja aiheesta, koska jokaisella seinällä oli jo muistutus aiheesta, mutta haaveilin kyllä jonain päivänä kerääväni ne pyykit pihalle kasaan ja tuikkaavani tuleen. Valitettavasti vielä ei ollut kokon aika.

Tuntui, että pyykkitupa imi musta kaiken Espanjassa lisääntyneen rentouden. Harrastin pyykkitupaa pitkälti periaatteellisista syistä; en halua omistaa mitään ylimääräistä enkä kaivannut kodin keskipisteeksi tuota jokaisen lapsiperheen lempisisustusesinettä eli kuivaustelinettä. Säästin näin sähköä ja ympäristöä, varmaan vettäkin, kun koneet olivat aina ääriään myöten täysiä. Mutta sitten kun taas pihisin ja puhisin pyykkiraivoani tulin lopulta siihen tulokseen, että tässä asiassa voin armahtaa itseni. Että hitto, pyöritän yksin pyykkikoneiden lisäksi kolmelapsisen ja yksikoiraisen perheen arkea, käyn kävellen kaupassa ja kannan kilometrin maitoja, kuljemme bussilla harrastuksiin ja kierrätämme hullun lailla. Että ehkä, ehkä voin sittenkin tehdä omasta elämästäni vähän helpompaa ja hankkia pesukoneen.

Niinpä tilasin pesukoneen. Sen toi sama mukava Postin poika, joka on kuukauden sisällä tuonut tänne sängyn, mikron ja muuta tavaraa, ja meillä on suorastaan tuttavallinen suhde. Se tuntee Tassunkin nimeltä. Pesukoneen asennus olikin sitten ihan oma tarinansa – tilitin epätoivoani kodinkoneiden edessä Instagramin puolelle ja sain sekä etäapua asennukseen että hellyyttävää päähän taputtelua, jossa vähäistäkin teknistä osaamistani aliarvioitiin ronskisti. Lopulta, vain kahden päivän ja yhden tikkejen tarpeessa olevan avohaavan jälkeen, kone pyöri. Se ilmensi hyvin mielialaani, sillä kone laulaa lurittaa melko pitkän sävelmän aina kun kone on valmis. Ai että. Sävelmän lisäksi pitkää ovat kyllä myös pesuajat, sillä luettuani käyttöopasta sen verran etten muuttanut pesukonettakin miksikään joukkotuhoaseeksi, en ole jaksanut perehtyä sen käyttöön enempää vaan mennyt ns. mutulla ja sen kunniaksi pessytkin pyykkejä jollain puolipäivää kestävällä ohjelmalla. No, ainakin tulee puhdasta! Ja olo on niin kevyt kun ei tarvitse enää kiukutella kuivaushuoneessa, että olen varma jo nyt että tämä oli vuoden paras ostos. Amen!

laundry-413688_1280.jpg

Kuva: Pixabay

HUIJARISYNDROOMA

Täytin tänään 33. Kolmekymmentäkolme. Parasta oli, että kun kerroin 4-vuotiaalle kuopukselle ikäni, hän osasi heti kirjoittaa sen oikein (siis numeroina, ei sentään kirjaimin). Ja keskimmäinen totesi: ”eihän se ole edes kauhean vanha. Luulin että sata!”. Lapset ylipäänsä ovat olleet enemmän innoissaan tästä merkkipäivästä kuin itse syntymäpäiväsankari, koska heille synttärit on synonyymi kakulle ja pallomerelle. Ehkä hekin saavat osansa näistä aika vaatimattomista juhlallisuuksista, joskin olen oikein tyytyväinen kortteihin, jäätelötikuista askarreltuihin lahjoihin ja eilen illalla lasten nukkuessa tarjoiltuun shampanjaan ja kakkuun. Mikäs tässä vanhetessa!

Mutta parasta on se, että en tunne itseäni yhtään vanhaksi! Ei ehkä pitäisikään, vaikka joskus sata vuotta sitten olisin tässä iässä ollut jo elämän ehtoopuolella. Monet ikätoverini kärsivät huijarisyndroomasta etenkin työelämässä, ja Roope Lipasti kuvasi tämänpäiväisessä kolumnissaan (mikä sattuma!) tätä omaa olotilaa, ehkä tosin hieman synkemmin sävyin. Koska kun mietin, miten itse nuorena katsoin ystävien vanhempia, ja omiakin, ja mietin että nuo ovat niin tylsiä, vanhoja ja aikuisia… ja ehkä he olivatkin, voihan tämä olla sukupolvijuttu, mutta oikeasti he vain huijasivat!

Lasten lempielokuva on ollut Lemmikkien salainen elämä. Siinä näytetään, miten kotiin työpäivien ajaksi jätetyt koirat ja kissat pistävät ranttaliksi omistajien ollessa poissa. Lapsista se on kovin kiehtovaa, että ne kotieläimet eivät vain nukkuisikaan tai söisi sukkia sillä aikaa kun ihmiset ovat menoissaan, vaan ne seikkailisivat ja pitäisivät villejä bileitä ja suunnittelisivat vallankumousta. Ja itse tunnen näin aikuisuudesta. Että se näyttäytyy rutiininomaisena ja vähän ankeanakin, ainakin lapsille, mutta arjen keskelläkin elämä on hauskaa, dramaattista, sellaista sekoilua jonka kuvittelin loppuvan viimeistään kun lapset syntyy ja pitää alkaa kilpailuttaa kotivakuutukset, suunnitella urasiirtoja, handlata kaikki metatyö. Onhan tässä enemmän liikkuvia osia ja vastuuta, mutta silti koko ajan sellainen iloinen uteliaisuus ja fiilis, että mitä vaan voi vielä tapahtua.

Kyllä muakin alkaa masentaa, jos alan vertailla itseäni hirveästi niihin oman ikäluokan ihmisiin, jotka ovat saavuttaneet sellaisilla yleismaallisilla meriiteillä paljon. Menestyneet, rikastuneet, löytäneet tukevasti oman paikkansa. Toisaalta luulen, että kyse on samasta illuusiosta kuin itsellä oli lapsena; ehkä hekin ovat salaa yhtä epävarmoja omasta ”aikuisuudestaan”. Aina joskus onnistun astumaan niihin aikuisen kenkiin, kun on pakko. Kun kotitalomme vieressä isot teinit kiusasivat pienempiä teinejä, koin, että olen nyt se aikuinen täti-ihminen ja menin väliin (no okei, ne isot teinit olivat sen verran pelottavia että huutelin tien toiselta puolelta soittavani poliisit, jotka ovat enemmän aikuisia, mutta kuitenkin). Poden maailmantuskaa ja koen kollektiivista vastuuta kaikista yhteisön lapsista. Googlaan marttojen sivuilta ohjeita pesukoneen puhdistukseen. Pystyn istumaan koulun vanhempainillassa ja näyttämään omasta mielestäni aika uskottavalta. Mutta kun kesällä kokoonnuimme 20 vuoden ajan yhtä pitäneen ystäväporukan kanssa mökille, oli vitsit – valitettavasti – yhä samaa tasoa kuin seitsemännellä luokalla, yllytyshullut ystävät uivat ja tanssivat aamuyölle (itse olin niin aikuinen että menin nukkumaan jo kolmelta!), taannuimme ihan teineiksi. Siitäkin huolimatta, että monella on jo omia lapsia, kaikilla takana kriisejä ja katastrofeja ja kilometrejä. En ole varma, olisivatko omat lapset tunnistaneet äitiään sellaisessa ympäristössä.

Joten antaa tulla. Lisää vaan. Seikkailuja, vuosia, mitä ikinä nyt on tulossakaan. Tämä on hauskaa!

TURKURAKKAUS

Ei ole totta! Olimme kaksi yötä Turussa ja mulla ei ole sieltä kuin muutama valokuva – paitsi siis itse reissun pääkohteesta Muumimaailmasta josta kuvia on noin kuusituhatta, mutta Turusta… No, kuvailenpa sitten senkin edestä mikä hauska paikka tuo Turku on. Pitäisi varmaan käydä siellä joskus maaliskuussa niin en joka kerta haluaisi muuttaa tähän läntiseen paratiisiin. Olen aina vain yhtä fiiliksissä tuosta vanhasta pääkaupungista, joka näin lapsiperhevinkkelistä näyttäytyy hauskana, monipuolisena ja just sopivan kokoisena kaupunkina.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Vaikka en ole käynyt Turussa yhdessäkään joen varren monista kutsuvista ravintoloista enkä koskaan bailannut Dynamossa eikä tällä reissulla ehditty edes lasten rakastamaan Seikkailupuistoon niin SILTI olen taas sitä mieltä että Turku nyt vain on melkein parasta mitä Suomella on tarjota. Luulen, että kaikki se jo onneksi vähän niinkuin moukkamaiseksi muuttunut vittuilu turunmurteestakin on ollut vain kateutta, kun niillä on kiva kirkko, Ruisrock ja vielä linnakin.

Nyt meillä kävi monella tapaa mahtava munkki kun ensimmäiseksi kaupunkiin saavuttuamme saimme seuraksi mun rakkaan ystävän Helsingistä (!), joka nautti lentoemännän työsuhde-eduista eli yöpymisistä eksoottisissa kohteissa. Turussa siis, jos et vielä hoksannut. Kävimme lounaalla Pizzariumissa, johon rakastuin ensimmäistä kertaa Turussa mutta joka on sittemmin tuottanut useamman pettymyksen pääkaupunkiseudulla – kuten kaikki kunnon masokistit, tahdon silti antaa sille aina vain uuden tilaisuuden. Taas piti pettyä, hintaansa nähden oli kuivakkaa. Ei siis pahaa missään nimessä, mutta ei nyt ihan hinta-laatusuhde hienosäädettynä. Syy, miksi menimme alunperin Hansa-kortteliin (josta ei voi päästä ulos eksymättä ainakin kerran, ainakaan nyt remonttien aikaan se oli melkoinen labyrintti) oli jäätelöbaari Gelateria Nuvole, jossa on töissä meidän La Línean kantapaikkamme pyörittäjän serkku. Siis se nyt jo turkulaiseksi tituleerattava poika, joka ensimmäisenä kesänämme palveli meitä kiltisti suomeksi!

Koska mukana oli kolme lasta ja matkalaukku, ei jaksettu pienessä vesisateessa lähteä sinne Seikkikseen tai muuhunkaan kivaan leikkipuistoon vaan suunnattiin parin kadunkulman päähän Forum-kortteliin, josta löytyi pikkupoikieni paratiisi: Kokoo-legopaikka (en keksi oikein pätevää nimitystä, koska mikään perinteinen myymälä se ei ollut). Viisi euroa per lapsi, ja mä sain istua kaksi tuntia täydessä rauhassa (mitä nyt välillä piti kehua legotekemyksiä) koneeni kanssa ja vähän kuikuilla naapuriliikettä, joka oli täynnä kaikkea ihanaa hipsterivaatetta. Olisihan siinä vieressä ollut se yhtä lailla lumoava Turun pääkirjastokin, jossa olemme joskus vuosia sitten lasten kanssa sekoilleet ennenkin.

Kun lopulta sain uhkailtua ja lahjottua lapset pois paikasta, suuntasimme akateemisen emäntämme luokse. Tästäkin saa vaan kiittää internettiä ja sitä vanhaa blogiskeneä, jonka ansiosta tapasin Emerita of Turun, joka joskus tunnettiin Taikinanaama-pseydonyymilla. Vain neljän lapsen äiti on niin hullu että spontaanisti tarjoaa yösijaa kolmelle lapselle ja niiden äidille, ja sekin oli taas – sori kun nyt käytän vain tätä yhtä adjektiivia koko ajan – IHANAA. Kaunis puutalokoti aivan järkyttävän lyhyen kävelymatkan päässä keskustasta. Siellä oli neljä suloista lasta, joiden kanssa mun lapsilla synkkasi heti ja minä sain vähän soseuttaa omalle pihalle pudonneita omenoita, ihmetellä sitä miten jollain on niin iso ja upea koti ja vielä keskeisellä sijainnilla ja toisin kuin pääkaupunkiseudulla, Turussa jää tällaisen kotihankinnan jälkeen vielä rahaa esimerkiksi ostaa ruokaa. Vaikka ei sitäkään tarvita kun puutalounelmassa voi melkein alkaa omavaraiseksi.

Kävimme lasten kanssa siellä Muumimaailmassakin, siitä lisää myöhemmin. Ja jos en siihen mennessä ollut valmis vaihtamaan Andalusiaa Aurajokeen niin illalla tiedostava emäntäni vei minut Turun Kirjakahvilaan katsomaan elokuisen tähtitaivaan alle ulkoilmanäytöstä. Paikka oli täynnä ihmisiä jotka olivat paljon coolimpeja kuin minä mutta se ei haitannut: sain juoda kivitalon sisäpihalla siideriä ja syödä vegaanista mokkapalaa, seurata Silvana Imamin kehityskaarta yhden ruotsalaisen dokumentin verran ja okei, palella niin paljon että tärisen vielä tänäänkin. Sen verran täytyy sanoa, että valitettavasti Turun ilmasto ei vieläkään sovi meikäläiselle. Kotimatka joen yli taianomaisen puolikuun valossa ja olin valmis muuttamaan heti Turkuun. Turku, ota minut! (Olen luultavasti tuon ulkoilmanäytöksen seurauksena lievässä kuumeessa, siitä tämä sekoilu.)

EHKÄ KUULUNKIN VUORILLE

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Jos muut ihmiset eivät aina ymmärrä sitä, kuka oikeasti olet, niin toisinaan ihmisillä itselläänkin on aika pinttyneitä mielikuvia siitä, mitkä asiat tekevät onnelliseksi ja minkälainen persoona sitä pohjimmiltaan onkaan. Siitä asti kun aloin luoda jonkinlaista tietoista käsitystä itsestäni ja siitä, millainen olen, olin varma että kuulun merelle. Että mulla olisi surffarin sielu ja olisin kaikista tyytyväisin aaltojen kohinassa. Parikymppisenä yritin opetella surffaamaan. Olosuhteet Meksikossa olivat kerta kaikkisen ideaalit, oli opettajaa, erilaisia lautoja ja vaikka mitä, mutta fysiikkani ei kyllä ollut surffarin enkä kyllä sisäisestikään sitten ollut mikään surffibeibe. Olen vähän laiska ja mukavuudenhaluinen, eli en osaa kuvitella itseäni kirmaamassa mereen aamukuudelta odottamaan täydellisiä virtauksia kuten Puerto Escondidon oikeat surffarit tekivät. Wannabe-surffari ei tykkää kylmästä vedestä ja tulisi luultavasti vainoharhaiseksi kelluessaan merellä odottaen sopivaa hetkeä. Kärsimättömälle ihmiselle se toki olisi hyvä harjoitus, mutta…

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Sittemmin olen oppinut, että ehkä lempeän rauhallinen suppaaminen sopii paremmin tällaiselle tuurilautailijalle, eikä sekään juuri herätä intohimoja. Viihdyn kyllä rannalla, mutta olen enemmän sellaista ”luen aurinkovarjon alla”-tyyppiä kuin innokas kahlaaja. Lapsena olin vesipeto, nykyään suostun uimaan lähinnä kylpylöissä joissa veden lämpötila on lähempänä kiehumispistettä. Sen sijaan olen löytänyt mielenrauhaa vuorilta. Ensimmäisen kerran 16-vuotiaana, kun vaelsimme neljä päivää Karibian korkeimmalla vuorella Pico Duartella. Paluumatkan taitoin yksin ja se oli monella tapaa elämää muuttava kokemus; vaihto-oppilasvuoden taitekohta, joka saavutti melkein meditatiivisen vaikutuksen ja tunsin oivaltaneeni jotain omasta itsestäni paremmin kuin koskaan ennen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Nyt olen tuntenut samaa omituista täyttymystä päästessäni vuoriston jylhiin maisemiin. Omituinen yhdistelmä korkeanpaikankammon kanssa, mutta olenkin enemmin sitä ihmistyyppiä joka pyörii mekko päällä Alpeilla jodlaten the hills are alive kuin niitä, jotka ratsastavat aalloilla. Ja tässähän ei ole mitään muuta kummallista kuin se, kuinka kauan kesti päästää irti siitä omasta uskomuksesta että minä kuulun merelle. Ehkä kuulunkin aina välillä, mutta jos saan valita niin saatan päätyä vuorelle. La Líneassakin olen kaikista parhaimmalla tuulella kun palaan kolmen tunnin kävelyltä Gibraltarin vuorelle.  Toinen sielunmaisema löytyi Englannin maaseudulta, ei sekään läheltäkään valtameriä.

On mukavaa, että sitä kasvaa vielä aikuisena. Oppii sanomaan ei asioille, jotka eivät lopulta ole oma juttu. Tuntemaan omat tarpeensa vähän paremmin. Ei se toki vielä ihan putkeen mene aina, haalin yhä enemmän hommia kuin ehdin ja jaksan tehdä enkä muista, että en ole mikään ylienerginen suorittaja vaan päinvastoin sellainen päiväunista nauttiva hedonisti, jolle ei tuota ongelmaa se, että on tekemättä mitään monta päivää – ystäväpiirissäni on monta poikkeusta, joilla paikallaan pysyminen on suuri rangaistus ja he täyttävät kalenterit ja touhuavat aamusta iltaan. Ihailen sitä, mutta en enää yritä samaa. Muuttuminen kuuluu asiaan, mutta toisinaan omat ajatusmallit muuttuvat hitaammin kuin minä itse. On vaikea luopua siitä osasta identiteettiä, mistä on kasvanut yli. Nyt olen oppinut ainakin sen verran, että seuraavallakin lomalla voisin suunnistaa vuorille nauttimaan kiipeämisen tuomasta rauhasta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA