¡ VIVA LAS VEGAS !

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

No terkut Teneriffalta! Olen nyt sillä unelmieni vaelluslomalla ja mietin tässä vähän että oiskohan kannattanut unelmoida vaikka siitä että saan nukkua viikonloppuna vähän pidempään ja syödä pizzaa ja katsoa Sinkkuillallista samalla? Tänään nimittäin päästiin tositoimiin eli ensimmäiselle vaellukselle – joka oli neljästä vaelluksesta se toiseksi helpoin ja olen silti melko varma että jos aamulla vielä olen tarpeeksi onnekas herätäkseni niin mulla on vähintäänkin neliraajahalvaus.

Päivän vaellus oli reilu kymmenen kilometrin kierros vuoristossa, jonka alku- ja loppupiste oli Las Vegasin kylässä. Meitä oli vajaa parinkymmenen hengen porukka, ja päälle Punaisen Ristin pelastajat. Jolleivat he olisi kaikki olleet mua noin 10 senttiä ja 10 kiloa pienempiä paikallisia olisin varmaan heittäytynyt maastoon ja toivonut, että mut viedään paareilla takaisin hotellille loppureissun ajaksi. Ei vaan. Vaeltaminen on kyllä monella tapaa mun lempilaji (jonka takia varmaan olenkin viimeksi vaeltanut joskus 18 vuotta sitten, heh heh): näkee maailman mahtavimpia maisemia, saa samalla liikuntaa (tämän päiväistä hikoilua ei voi väheksyä kutsumalla sitä hyötyliikunnaksi) ja mikä parasta, saa ajatella rauhassa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Teneriffan luonto on tehnyt jo nyt vaikutuksen. Olen siis ollut leirikoulussa samalla saarella 90-luvun lopussa (kyllä, tiedän, yleensä leirikouluun mennään jonnekin Kiljavalle…) mutta siltä reissulta muistot ovat lähinnä Teide ja mustekalarenkaat. Jo nyt olen ollut aivan pähkinöinä kaikesta upeasta kasvillisuudesta ja kukista, kuten tulette huomaamaan tässä postauksessa ja jatkossakin…

No siihen vaellukseen. Nyt kun olen selvinnyt hotellille, käynyt saunomassa ja lillumassa hetken porealtaassa ja saanut syötyä niin se ei tunnukaan ihan niin pahalla, mutta kyllä mä siellä ylämäessä muutaman kerran mietin että olikohan tämä nyt ihan viisasta. Alamäki onneksi kultasi muistot, sillä kävi niin kuin viimeksi vaeltamassa silloin vuosituhannen vaihteessa: kun oli kärsinyt ylämäen, alamäessä ajatus alkoi kirkastua ja noin kolmen minuutin ajan olivat kaikki mun ongelmat ratkaistu ja raitis vuoristoilma tuonut mukanaan valaistuksen. No, se kaikki kyllä unohtui sitten ekassa ylämäessä, mutta jonkinlainen hikers high tuossakin tulee. Tai ehkä se on se ohut vuoristoilma.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Parastahan tässä on että tämän mun eeppisen sankarikertomuksen pohjana on vaivaiset 250 metriä nousua. Olin katsonut lippulappusia ihan väärin ja olin varma, että päivän nousu oli yli 600 metriä mutta palasin kirjaimellisesti maan pinnalle paluumatkalla kun kävi ilmi että tämä mun Mt. Everestin valloitukseen verrattavissa oleva vuorenvalloitus oli itse asiassa paitsi yli puolet pienempi kuin olin kuvitellut (ja noin 1000 kertaa pienempi kuin miltä se tuntui…) myös koko nelipäiväisen Tenerife Walking Festivalin toiseksi helpoin reitti mun listalla, ja huomenna pitää sitten tuplata noustavat metrit…

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Toistaiseksi tämä on ollut kerta kaikkisen hienoa enkä voi olla kuin kiitollinen tästä kokemuksesta. Vaeltaminen olisi varmasti parhainta yksin mutta se on oikein hauskaa hyvässä seurassa, ja meillä on oikein mainio kansainvälinen, monipuolinen porukka. Koska iso osa osallistujista on journalisteja, voitte varmaan bongata mut lähitulevaisuudessa Hola!-lehdestä tuijottelemassa kaukaisuuteen vuorilla.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Jos ei lasketa sitä, että ketjussa polttavat kuusikymppiset, kilpailuhenkiset papat vetivät mun ohi mennen tullen niin fysiikka kesti yllättävän hyvin tämän normaalista, laiskanpulskeasta arjesta poikkeavan ponnistelun. Uudet vaelluskengät (joita en tietenkään ehtinyt ajaa sisään, kuinkas muutenkaan) tuntuvat superhyviltä jaloissa ja jos olisin oikeasti käyttänyt aurinkorasvaa enkä vain kantanut sitä repussa, olisin säästynyt palamisiltakin. Kuitenkin suurin vamma on ollut muutama kaktuksenpiikki polvessa. Nyt menen nukkumaan – jos mahdollista niin väsyneempänä kuin koskaan ennen.

PS. Matkustan Tenerife Walking Festivalin piikkiin.

MAAILMAN PARAS PODCAST

Pahoittelen mahtipontista otsikkoa. Se ei välttämättä ole absoluuttinen totuus, sillä en todellakaan ole kuunnellut kaikkia maailman podcasteja ja vertailu olisi silloinkin melko subjektiivinen. Mutta mun oma elämänlaatuni nousi, ja työteho laski, kun löysin Auta Antti-podcastit muutama viikko sitten. Tiedän, että olen taas myöhäisherännäinen. Bonusperheen bongasin vasta toisen tuotantokauden aikoihin. Broad Cityn kanssa olin niin myöhässä, että ehdin fiilistelemään vasta viimeistä. Ensi vuonna ehkä löydän sellaisen sarjan kuin Game of Thrones ja tulen suosittelemaan sitä. En ole maistanut vielä Kombuchaakaan.

Auta Anttia päädyin kuuntelemaan lopulta siksi, että Kuolema-jaksoon oli haastateltu Einen Ronia, joka menehtyi haastattelun ja jakson julkaisun välissä. Näyttelijä/kirjailija/yleislahjakkuus Antti Holman podcastit jäivät välilehdelle auki, ja kerran yöllä paiskiessani monotonisia rutiinihommia ajattelin, että voisin kuunnella jotain muutakin kuin Spotifyn viikon suosituksia (jotka ovat niin osuvia, että voisin mennä sen algoritmin kanssa naimisiin, koska tuntuu että kukaan ei tunne mua yhtä hyvin kuin Spotify!). Jäin koukuun. Sen jälkeen olen kuunnellut läpi melkein molemmat tuotantokaudet ja nyt joutunut suorastaan hillitsemään itseäni, etten liian nopeasti kuuntelisi niitä läpi.

Olen aivan fanityttö. Antti Holma on terävä ja itseironinen, empaattinen ja suora – ja jaksoissa käsitellyt kysymykset niin randomisti elämän joka osa-alueelta, että tätä voisi kutsua surutta yleissivistäväksi ohjelmasarjaksi. Olen oppinut tekemään vaahterasiirapilla ryyditettyä granolaa ja saanut ihan ilmaiseksi yleispätevän saliohjelman. Holman suurin ansio on brutaali rehellisyys, joka ei ole ilkeyttä vaan toteavaa, lohdullistakin: Paras tietenkin olisi jos olisi säännöllinen vuorokausirytmi ja terveellinen ruokavalio, mutta eihän kenelläkään ole sellaiseen aikaan. Holma sanoo niitä asioita, joita kysyjät eivät ehkä halua kuulla – mutta tarvitsevat sen tiedon kuitenkin. Harmittaa, ettei tällä hetkellä ole mitään kysyttävää (paitsi ehkä neuvoja arvonlisäverotukseen sekä sopivan kameraobjektiivin valintaan, ja niistä kysely olisi Holman lahjojen ja ajan haaskuuta), sillä jos jonkun neuvoja ottaisin vastaan mukisematta niin Holman. Uskoisin.

Parasta tässä on se, että pakkomielteisen podcastputken seurauksena olen alkanut ajatella Antti Holma-äänellä. Tai ei se ehkä ole parasta, se on varmasti monen mielestä hieman huolestuttavaa ja ymmärrän senkin. Mutta nyt kun alan aamuilla hötkyillä kun kaikki on levällään ja lapset makaa alasti television edessä täysin kuuroina, voin kuulla Antti Holman terapeuttisen selostuksen tilanteestani: kuuleppa suurperhe-Sirkku, ihan itse halusit nämä pikku herrankikkareet ja nyt vaan otat rauhassa, juot kupin kahvia ja sitten puet ne vaikka väkisin. Oih, verbaalista iloa ja viisauksia samassa paketissa. Kuunnelkaa. Tämä ei ole ajanhukkaa.

Mutta maailma on ilokseni täynnä hyviä podcasteja. Vaalejen alla kuuntelin paljon Ylen poliittista tarjontaa, ja totta kai kaikilla uskottavilla äitibloggaajilla on omansa (esim. Valeäiti, Lähiömutsi ja Mamma Rimpuilee!). Ja jos vielä yhden kuuntelusuosituksen saan heittää niin se on ihan äänikirja, itsensä kirjoittajan lukemana: koomikko/juontaja Trevor Noah on kirjoittanut kirjan Born a Crime, joka kertoo hänen tragikoomisen kiehtovasta lapsuudestaan Etelä-Afrikassa. Kirja on yhtä aikaa hillitön ja surullinen, raadollinen ja inspiroiva. Ja Noahin Etelä-Afrikan nuotti on hunajaa korvilleni.

POST-VAPPU

 

Muistatteko, kuinka viime vuonna angstailin vappua Espanjassa? Siksi tuntuu vähän hassulta, että vielä tiistaiaamuna vannoin, että me vietetään vappu kotona ns. lataillen akkuja, olihan tässä just pääsiäinen ja viikonloppu ja tuntuu, ettei niistäkään ole vielä oikein toipunut. Mutta ei sitten malttanut. Olikohan se aurinko tai munkinhimo vai ihan vaan ilo siitä, että sai osallistua vappuhumuun, mutta päätettiin sitten vähän kuitenkin viettää vappua. Tiistai-iltana kokoonnuttiin pariksi tunniksi paikalliseen leikkipuistoon tuttujen lapsiperheiden kanssa; kaoottista, mutta hauskaa. Tänä vuonna ilmoitin lapsille ettei tule vappupalloja – en halunnut laittaa rahaa siihen, meillä on joka paikka täynnä vielä pääsiäismunien yllätyksiä ja juuri nyt en jaksa yhtään mitään ylimääräistä tähän kotiin, ja saavat kuitenkin kesällä taas Espanjassa feria-pallot. Ja kävi ilmi, että lapsilleni tärkeintä vapussa on vain vapaus riehua ja lupa syödä rajattomasti donitseja.

Vappupäivänä paiskin aamun töitä ja sitten suuntasimme juhlahumuun kaupunkiin. Matkaan mahtui hajonnut ratikka ja pitkä kävelymatka Eiraan, ystäväni kotiin jossa on vietetty lukemattoman monta vappua. Ja ihme kyllä kolmikko jaksoi tämänkin via dolorosan ilman turhaa kitinää. Juteltiin vapusta ja juhlimisesta, Espanjan ja Suomen eroista, siitä, miksi aikuiset joivat kaljaa kaduilla kapteeninlakit päässä. Vappujuhlissa he söivät tyytyväisenä napansa täyteen herkkuja, pelasivat puhelimillaan, puhalsivat serpentiiniä ja kuuntelivat sivukorvalla varmasti täysin ikätasolleen sopimattomia juttuja, kun vieraaksi oli valikoitunut lapsiperheiden lisäksi ihania, nuoria sinkkunaisia. Palasimme illalla kotiin väsyneinä ja onnellisina ja valmiina arkeen.

 

Vapusta jäi käteen lievän univelan ja turvotuksen lisäksi muutama ajatus. Kuten se, miten ihania nämä omat lapset ovat. Kyllä he kitisevät ja kähisevät keskenään, mutta tosipaikan tullen eivät valita turhasta, vaan seikkailevat sujuvasti läpi kaupungin. Kunhan heille luvataan jäätelöt. He ovat kaikki jo sen ikäisiä, että voimme käydä ihan oikeita keskusteluja eikä kommunikaatio ole pelkkää parin sanan lauseiden toteavaa havainnointia. Aika usein kuulen kyselyä siitä, miten jaksan yksin kolmen lapsen kanssa ja usein silloin on ilo todeta, että jos arki on kiireistä ja joskus vähän raskastakin, niin se liittyy kaikkeen muuhun tähän elämänvaiheeseen kuuluvaan – lapsen kuntoutuksiin, Kevätpörriäisiin, omaan yrittäjyyteen, siihen, että tahdon nyt ottaa kiinni liki kahden vuoden yksinäisyyden ja päivittää kuulumiset koko maailman kanssa kerralla – eikä oikeastaan kolmikkoon, joka on vain mahtava. Totta kai joka päivä huudan kuinka hermo menee ja lasken kolmeen aika monta kertaa (jostain syystä se vielä toimii kuopuksen kanssa!), mutta silti. Heille on helppo olla äiti, ja toivottavasti hyvä sellainen.

Ja se toinen ajatus: miltähän olisi tuntunut olla taas Espanjassa, ulkopuolinen kaikesta tästä? Jaoin itsekin somessa iloisia vappufiiliksiä. Monet ystävät olivat valinneet viettää keskellä arkiviikkoa osuneen juhlan himmaillen ja ymmärrän sen hyvin, mutta luultavasti oli niitäkin, joille kotona vietetty vappu ei ollut oma valinta. Kun kaikki sosiaalisen median kanavat tuuttasivat sitä aurinkoista säätä, skumppapiknikkiä, vappupalloja ja hauskoja jatkoja, niin kuinka paha FOMO olisi ollut luvassa tänä vuonna? Toivottavasti jokainen sai juuri sopivasti juhlamieltä, tippaleipää ja simaa ja energiaa viimeiseen kevätkuukauteen ennen kesää. Kesää, kaverit, se on ihan just täällä!

 

EMANSIPAATIOPESUKONE

Ennen kuin me lähdettiin Espanjaan, olin vannoutunut pyykkitupamuija. Meidän vanhassa taloyhtiössä oli huoneistoille jaettu ruhtinaalliset neljä tuntia pyykkitupa-aikaa per viikko, ja sain pestyä komeasti viiden henkilön pyykit siinä ajassa. Ja kuivattua – mankeliin en kyllä koskenut. Oli meillä pesukonekin, hätätapauksia kuten vatsatauteja varten, mutta luovuimme siitä kuukautta ennen lähtöä sen homehduttua kylpyhuoneessa jo monen viikon ajan, enkä kaivannut sitä yhtään. Vei vaan tilaa ja sähköä.

Kun tultiin takaisin Suomeen, ajattelin, että jatkan samalla linjalla. Varsinkin, kun uudessa taloyhtiössä ei kukaan laskenut kuinka paljon aikaa vietin pesutuvassa, ja varauslistan perusteella olisin voinut pyykätä vaikka päivittäin. Todettakoon tässä vaiheessa, että pyykinpesu on oikeastaan ainoa kotityö mistä edes likimain pidän. Kuitenkaan uudessa taloyhtiössä ei pyykinpesu alkanutkaan yhtä auvoisasti. Ensinnäkin; kaksi pesukonetta mutta yksi kuivuri. Ja sekin jatkuvasti rikki! Ja sitten yksi kuivaushuone. Ei siinä mitään, pyykkien ripustaminenhan menee mukavasta hyötyliikunnasta, mutta joka jumalan kerta kun pääsin pyykkäämään, minuutin tarkasti omalla, ajoissa varatulla vuorollani, oli kuivaushuone täynnä muiden ihmisten pyykkejä.

Kun elämä on lyhyt ja elinaikaa rajallisesti, se alkoi vituttamaan jotenkin ihan kohtuuttomasti. Jos olisin ollut Espanjassa olisin varmaan vaan ottanut lasin viiniä ja hymyillyt lempeästi, mutta Sääntö-Suomessa noudatetaan niitä helvetin järjestyssääntöjä. Kun sitten joka kerta, kun pääsin pyykkäyksen makuun meni mulla monta minuuttia arvokasta aikaa siihen, että keräilin muiden ihmisten alushousuja ja sukkia pyykkinarulta. Oikeasti! Argh! En edes jaksanut rustata passiivis-aggressiivisia lappuja aiheesta, koska jokaisella seinällä oli jo muistutus aiheesta, mutta haaveilin kyllä jonain päivänä kerääväni ne pyykit pihalle kasaan ja tuikkaavani tuleen. Valitettavasti vielä ei ollut kokon aika.

Tuntui, että pyykkitupa imi musta kaiken Espanjassa lisääntyneen rentouden. Harrastin pyykkitupaa pitkälti periaatteellisista syistä; en halua omistaa mitään ylimääräistä enkä kaivannut kodin keskipisteeksi tuota jokaisen lapsiperheen lempisisustusesinettä eli kuivaustelinettä. Säästin näin sähköä ja ympäristöä, varmaan vettäkin, kun koneet olivat aina ääriään myöten täysiä. Mutta sitten kun taas pihisin ja puhisin pyykkiraivoani tulin lopulta siihen tulokseen, että tässä asiassa voin armahtaa itseni. Että hitto, pyöritän yksin pyykkikoneiden lisäksi kolmelapsisen ja yksikoiraisen perheen arkea, käyn kävellen kaupassa ja kannan kilometrin maitoja, kuljemme bussilla harrastuksiin ja kierrätämme hullun lailla. Että ehkä, ehkä voin sittenkin tehdä omasta elämästäni vähän helpompaa ja hankkia pesukoneen.

Niinpä tilasin pesukoneen. Sen toi sama mukava Postin poika, joka on kuukauden sisällä tuonut tänne sängyn, mikron ja muuta tavaraa, ja meillä on suorastaan tuttavallinen suhde. Se tuntee Tassunkin nimeltä. Pesukoneen asennus olikin sitten ihan oma tarinansa – tilitin epätoivoani kodinkoneiden edessä Instagramin puolelle ja sain sekä etäapua asennukseen että hellyyttävää päähän taputtelua, jossa vähäistäkin teknistä osaamistani aliarvioitiin ronskisti. Lopulta, vain kahden päivän ja yhden tikkejen tarpeessa olevan avohaavan jälkeen, kone pyöri. Se ilmensi hyvin mielialaani, sillä kone laulaa lurittaa melko pitkän sävelmän aina kun kone on valmis. Ai että. Sävelmän lisäksi pitkää ovat kyllä myös pesuajat, sillä luettuani käyttöopasta sen verran etten muuttanut pesukonettakin miksikään joukkotuhoaseeksi, en ole jaksanut perehtyä sen käyttöön enempää vaan mennyt ns. mutulla ja sen kunniaksi pessytkin pyykkejä jollain puolipäivää kestävällä ohjelmalla. No, ainakin tulee puhdasta! Ja olo on niin kevyt kun ei tarvitse enää kiukutella kuivaushuoneessa, että olen varma jo nyt että tämä oli vuoden paras ostos. Amen!

laundry-413688_1280.jpg

Kuva: Pixabay