ON TÄMÄ AIKA IHANAKIN

Kun oma tapa tarkastella maailmaa on sellainen peruskriittinen, aina vähän parantamaan pyrkivä ja yksityiskohtiin tarttuva, tulee aika usein kirjoitettua vähän sellaisia jos nyt ei negatiivisia niin hirveän innokkaita postauksia. Ja se taas on ihan tyhmää. Koska miten ihana paikka Espanja onkaan välillä asua. Ei muttia eikä vaikkoja.

Kun ihmiset ovat lähtökohtaisesti kovin hyväntuulisia ja sosiaalisia. Kadulla luulin kohdanneeni naapurin naisen jolle aloin jutella ja kysellä kuulumisia. Nainen vastasi kohteliaasti ja jäi hetkeksi rupattelemaan. Vasta kun oli mennyt pois tajusin, ettei hän kyllä asu meidän talossa. Ei edes hävettänyt.

Niin paljon kuin rakastankin hiljaisuutta, pidän myös tästä omituisesta äänimaailmasta johon meidän perheestä lähtevä möly hukkuu niin helposti. Rahtilaivat merellä, nousevat ja laskevat lentokoneet, tööttäily, nuoriso joka räppää takapihalla, kirkon kellot. Miten hiljaiselta se suomalainen metsä kuulostaakaan kesällä, jos hiljaisuus nyt koskaan miltään kuulostaa.

Ja kun aamulla voi lähteä lapsen ja koiranpennun kanssa kahvilaan, juoda niin halvan cappucinon että naurattaa, lapsi ja koira voivat jakaa pekonileivän ja kaikki vain hymyilevät meille vaikka koiranpentu ulisee aina kun näkee toisen koiran tai pulun ja lapsi törmäilee potkulaudalla muiden jalkoihin. Päin vastoin, koira saa rapsutuksia, ohikulkijat pörröttävät lapsen tukkaa hyväntahtoisesti.

Täydellinen lounas kolmella annoksella ja lasillisella viiniä samalla kun voi katsoa kuinka paikalliset viettävät espanjalaista äitienpäivää, eikä sekään maksa paljoa, se älyttömän hyvä ruoka ja se viinikään. Kun rakastaa ulkona syömistä, ja noh, syömistä ylipäänsä, nostaa edulliset raaka-aineet ja hävyttömän halvat ravintolat elämänlaatua todella paljon. Ja kun voi melkein ympäri vuoden syödä kirjaimellisesti ulkona, on sekin oma elämyksensä.

Olemme alkaneet käydä rannallakin melkein joka päivä, tai ainakin joka viikko. Nähneet, kun lokakuussa rannoilta kadonneet ravintolat eli chiringuitot on rakennettu uudestaan, ja pohtineet koska voi kunnolla uida. Lapsille on ostettu märkäpuvut. Lievää sekoamista Decathlon-urheilukaupassa, joka oli täynnä ihanaa tavaraa surffaamiseen, retkeilyyn, melontaretkille, maastopyöräilyyn, ratsastukseen – ja sitten pitää ihmetellä miksei enemmän nauti juuri niistä mahdollisuuksista mitä Espanjan luonto ja ilmasto tarjoaa.

Että onhan täällä ihmisen myös kovin hyvä olla, ainakin tällaisena siunattuna sunnuntaina.

Näyttökuva 2018-05-06 kello 21.05.03

Kuvassa on paikallisen taiteilijan José Cruz Herreran työ, jonka mukaan löytyy kaupungista myös patsas. Taiteilijan mukaan on nimetty myös takapihallamme sijaitseva museo, jossa käymme tasaisin väliajoin nauttimassa pienen annoksen kulttuuria.

SIELUNMAISEMA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Meillä jokaisella lienee oma sielunmaisemamme.

Minä koen sen niin, että tunnen jossain tulleeni kotiin – vaikka en olisi koskaan aiemmin koko paikassa käynytkään. Olen kokenut sellaista muutamassakin paikassa aiemmin; Karibialla sekä Espanjassa hiekkateillä, jossa haisevat palavat roskat ja kukot kiekuvat, sekä Oaxacan kauppahallissa keskellä hulinaa, myös Manhattanilla. Ja toisaalta olen tiennyt, että niin paljon kuin valtameristä pidänkin, en oikeasti ole aivan niin suuri meri-ihminen kuin tahtoisin olla vaan vähän liian mukavuudenhaluinen ollakseni surffari tai sukeltaja muuten kuin omissa mielikuvissani. Ja suomalaisuudestani huolimatta sielunmaisemani ei löydy lumisilta tuntureilta tai edes saunan lauteilta.

Olemme juuri hyvin lyhyellä lomalla Englannissa. Lensimme lauantaina Lontooseen ja nyt olemme jo lentokenttähotellissa valmistautumassa aamuviiden herätykseen. Ja sielunmaisemani ei ole tämä lentokenttähotelli, vaikka ikkunasta näkyvät kiitoradat ovatkin kiehtovia. Löysin sisäisen rauhan Englannin maaseudulta, minne pääsimme ystäväperheen isovanhemmille vieraiksi. Saavuimme perille jo pimeällä ja jo illalla oli pakko lähteä kävelylle keskelle pimeitä peltoja ihmettelemään kirkkainta tähtitaivasta, jonka olen aikoihin nähnyt. Täydellisessä pimeydessä ei pelottanut vaan tuntui turvalliselta.
Aamulla en ollut erityisen innoissani kello kuuden herätyksestä, mutta kun kurkkasin ikkunasta ulos ja näin aamu-usvan peittelemät pellot olin saappaat jalassa alle viidessä minuutissa. Onneksi sain isäntäperheen koirasta seuraa pomppimaan pelloille, missä aamukaste kasteli nilkat ja jalat upposivat saviseen mutaan, jota rapsutellaan Käytännön Miehen juuri lankkaamista kengistä pois varmaan vielä ensi viikollakin. Mutta mikä maisema! Seisoin ihmettelemässä ympärillä leijuvaa sumuverhoa, sen takaa hohkaavaa aurinkoa sekä puiden varjoja. Ja kuten näette, kuvasinkin aika paljon.

Päivällä pääsin näkemään alle sadan metrin päästä noin 50 peruan lauman pelloilla. Sain melkein sydänkohtauksen kun fasaani lensi päälleni puskasta. Kävelimme pitkin joen penkkaa Molly-koiran kanssa, päätimme päivän paikalliseen pubiin jossa meiltä kysyttiin olemmeko olleet talviolympialaisissa pelaamassa curlingia. Tänään tuntui jo haikealta lähteä.

Ihastuin syksyllä jo hieman Brightoniin ja nyt tuntuu, että pidän Englannista vain entistä enemmän. Viihdyin kyllä muutama vuosi sitten Skotlannissakin, vaikka säiden puolesta äänestin muuttoa Espanjaan. Nyt olen muuttanut mieleni: näen itseni sittenkin brittiläisenä kartanonrouvana, joka kulkee saappaissaan ja tikkitakissaan pitkin tiluksia 20 beaglensa ympäröimänä. Opettelen juomaan viskiä ja polttamaan piippua. Rakastan kuninkaallisia jo valmiiksi ja pidän brittihuumorista! Pubeista puhumattakaan. Eihän tästä puutu kuin vähän rahaa ja toivottavasti myös Brexitin peruminen, sillä olen varmasti ollut entisessä elämässäni herttuatar. Ja nyt tahdon palata englantilaisille juurilleni!

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

VUODEN ENSIMMÄISET PÄIVÄT

Blogeissa on tässä vaiheessa vuodenkiertoa ollut tapana summata mennyttä vuotta ja asettaa odotuksia uudelle. Sopisi tännekin, mutta en tiedä kuinka paljon tahdon kaivella tuota kaksituhattaseitsemäätoista. Se nimittäin tuntui loppujen lopuksi oikein onnelliselta vuodelta, vaikka kevät ja alkukesä oli oikea katharsis, kun piti hyvästellä ihmisiä, luopua lähes kahdeksan vuoden kodista, jättää yhdenlainen elämä taakse ja hypätä uuteen. Eikä syksykään tuntunut niin helpolta, vaan kiireiseltä, stressaavalta ja oma riittämättömyys sai aivan uudet mittasuhteet lasten ikävöidessä entiseen – tästäkin riittäisi vielä kirjoitettavaa, mutta kaikesta ei vaan voi. On ollut yksinäistä ja sopeutumisvaikeuksiakin, mutta loppua – vuoden loppua siis, sentään – kohden on kovasti kirkastunut. Joten siitäkin huolimatta, että oikeastaan syyskuusta aina tähän päivään olen ollut kestoflunssassa ja nyt koko perhe on todella ankaran virus- ja bakteeritulehduskierteen kourissa niin päällimmäinen tunne on ollut silti onnellisuus.

There are years that ask questions and years that answer.

Zora Neale Hurston

Viime vuosi tuntui lopulta vastausten vuodelta. Ei siltä, että olisin löytänyt oman paikkani maailmassa vaan oikeastaan vasta lähtenyt sitä etsimään. Ja se ei tuntunut enää niin epämääräisen ahdistavalta kuin vielä syksyllä vaan hyvältä, vapauttavalta ja jotenkin armolliselta. Moni asia on asettunut mittasuhteisiinsa, ja olen alkanut järjestellä asioita sellaisiksi että ei tarvitse valittaa tai kiukutella muille. Mulla kesti varmaan kolmekymppiseksi että opin ottamaan vastuuta omista tunnetiloista ja elämästäkin: joskus se oivallus iski, kun raivosin nälkäisenä muulle maailmalle miksei kukaan ole tehnyt mulle ruokaa. Jossain vaiheessa huomasin, että saattaa olla ihan oma tehtäväni pitää huoli verensokeristani. Sittemmin tämä ajattelu on laajentunut muuhunkin elämään. Jos olen tyytymätön elämääni, voin toki vähän purnata, mutta se ei muutu kuin itse tekemällä asialle jotain. Yksinkertaista, mutta unohtuu välillä.

Vaikka siis vuosi on vaihtunut lähinnä sairaanhoitajaa leikkien ja annostellen kolmelle kaverille vuoren perään antibiootteja, parasetamolia ja ibuprofeiinia, siivoten räkää ja kaikkea muuta lapsiperhearkeen kuuluvaa eritettä, on mieliala valoisa ja innokas. Tästä(kin) vuodesta tulee taatusti seikkailu! Sain muuten yhden kaverinkin. Olen siitä melkein lapsellisen iloinen, vaikka samalla tunnen hieman koomista kateutta kuinka samoihin aikoihin Havaijille muuttanut Anu on ehtinyt löytää oman yhteisön. Mutta kaikki ajallaan.

Eilen, vuoden ensimmäisenä päivänä, kyllästyneinä valitukseen ja puolikuntoisten pienten jatkuvaan riitelyyn pakkasimme lapset autoon ja ajelimme pitkin rannikkoa. Lapset nukkuivat, me mietimme seuraavaa askelta. Oli poikkeuksellisen kirkasta, en muista, että koskaan yli kahden vuoden aikana olisin nähnyt yhtä pitkälle Afrikan rannikkoa itään päin. Vuoret näkyivät kauas sisämaahan asti vastakkaisella mantereella. Jos takapenkillä ei olisi valitettu vääränmakuisesta mehusta ja haluttu nopeasti kotiin katsomaan telkkaria, olisi se tuntunut suorastaan täydelliseltä. Näissä tunnelmissa on kuitenkin hyvä aloittaa tämä vuosi, jolta en oikeastaan toivo juuri muuta kuin terveyttä. Kaiken muun järjestän itse.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

10 V VIISAUDET

Terveisiä junasta matkalla Madridiin. Ykkösluokassa kelpaa kirjoitella kuin vähän parempikin bloggaaja konsanaan. Siinä missä kaikki katu-uskottavat bloggaajat ovat tänään vissiin jossain Blog Awardseissa (Espanjan posti on taas hukannut kutsun, tyypillistä!) niin mulla on omassa elämässä melkoisen merkittävä juhlapäivä. Harmi vain, että vietän sen nyt noin 500 kilometrin päässä tämän tärkeän hetken toisesta osapuolesta, eli Käytännön Miehestä, jonka kanssa tänään tuli täyteen 10 vuotta yhteistä elämää.

Noin yleisesti 10-vuotias parisuhde ei ole mikään ihmeellinen saavutus, mutta jotenkin huomaamatta olen jakanut melkein kolmanneksen elämästäni jonkun toisen kanssa. Nyt näitä jakajia on tullut jo kolme lisää, mutta vietettyänii sellaista sinkkutytön rillumarei-elämää sitä ennen, on 22-vuotiaana tapahtunut varsin nopea vakiintuminen jälkikäteen kummastuttanut itseänikin. Nyt on kiehtovaa miettiä sitä mikä ihmisraakile oli silloin parikymppisenä, molemmat meistä, ja miten me yhä ollaan yhdessä, ihan erilaisina ihmisinä kuin vuonna 2007.

Haluaisin tietenkin jakaa tähän jonkinlaisen yleispätevän “pitkän (tai edes kouluikäisen) parisuhteen salaisuudet”-vinkit, mutta ottaen huomioon millaista pään hakkaamista seinään parisuhde yhä toisinaan on ja miten onneton olen noudattamaan omia neuvojani, on parempi että listaan vain muutaman yleisen havainnon.

  • Esimerkiksi, jotkut suosittelevat laskemaan sataan tai edes kymmeneen ennen kuin aloitat nalkutuksen. Mä suosittelen syömään. Se vie yleensä pidempään kuin se sataan laskeminen, riippuen toki siitä oletko näppärä numeroiden kanssa ja mitä syöt, mutta usein olen epätoivoisin juuri nälkäisenä. Luulen, että monet sodatkin ovat syttyneet alhaisen verensokerin takia.
  • Etäsuhteestakin voi selvitä. Kaksi vuotta ja 4000 kilometriä ei ole “vain asennekysymys”, mutta ei enää ainakaan omassa ajatusmaailmassa mikään deal-breaker. Se tietenkin edellyttää hyviä tukiverkkoja ettei tule aivan hulluksi (olettaen, että toisella osapuolella on se perinteinen perhetehdas pyöritettävänään), maksaa matkoissa jonkin verran ja vaatii molemmille osapuolille toimivan internetyhteyden, mutta siitä selviää.
  • Älä katso yhteisiä lempisarjoja salaa. Kestän parisuhteessa monenlaista, mutta loukkaannun verisesti jos toinen ottaa varaslähdön jonkun yhdessä katsotun tv-sarjan katsomisessa. Tämä on pyhä asia.
  • Omat nuoruuden parisuhdekäsitykset on ihan amerikkalaisten tv-sarjojen hapatusta. Sitä ajatteli, että ollakseen hyvä, suhteen täytyy olla intohimoista tykitystä aamusta iltaan ja syvällisiä keskusteluja kellon ympäri. Sellainen parisuhde on toistaiseksi kokematta, mutta lapsiperhearjessa huomaa että luottamus, samanlainen arvomaailma ja vapaus kulkea kotona pieruverkkareissa ovat tärkeämpiä kuin yhdessäkään romanttisessa elokuvassa ikinä kerrotaan.

Nyt menen pienille päiväunille ennen kuin saavun perille Madridiin. Luvassa on varmaan jotain mukavaa mellakointia. Käytännön Mies ja lapsetkin ovat jossain päin Aurinkorannikkoa kyläilemässä. Vuosipäivää varten oli eilen varattu pieni pullo shampanjaa, mutta yllättäen ehdimme nukahtaa ennen kuin sen avaaminen olisi tullut edes ajankohtaiseksi.