BRIGHTONISSA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kun julkaisin ensimmäisen kuvan Brighton Pieristä Instagramissa, kävi äkkiä ilmi että olin jäänyt kokonaan vaille erästä oleellista sukupolvikokemusta meille vähän ennen kovinta globalisaatiota kasvaneille nuorille: kielikurssia Brightonissa! 1990-luvun kielikursseja muisteltiin haikeudella ja ymmärränhän sen: jos tämä alle tunnin junamatkan päässä Lontoosta sijaitseva viehättävä, juuri sopivan kokoinen rantakaupunki Englannissa tekee vaikutuksen matkoilla kuluneeseen kolmekymppiseen, mahtaa se olla ihana juuri maailmalle karanneille teineille! No, koskaan ei ole liian myöhäistä rakastua Brightoniin!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Minä tosiaan lensin viime kuun lopussa, ikään kuin synttärienikin kunniaksi, Englantiin. Matka oli sellainen puoli-ex tempore: Brightonissa asuvalla ystävällä oli yliopiston lopputyön tiimoilta taidenäyttely kaupungissa, meillä on lentokentälle matkaa kotoa noin 300 metriä (matka kotiovelta lentokoneen lähtöportille, passin- ja turvatarkastukset mukaan lukien: 19 minuuttia!), suorat lennot Gatwickiin irtosivat alle 80 eurolla, ja olin vaan valmis matkustamaan ekaa kertaa kymmeneen vuoteen yksin.  Ja mikä täydellinen loma mulla olikaan! Tai oikeastaan osa lomasta meni kaikenlaisten rästitöiden parissa, mutta matka täytti kaikki odotukset ja sydämen hyvällä fiiliksellä. Ystävätär ja tämän avomies, jonka tapasin ensimmäistä kertaa, olivat loistava isäntäpari ja Brighton loistava matkakohde.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tämä noin 155 000 asukkaan kaupunki Englannin etelärannikkolla oli, kuten jo aiemmin hehkutin, jotenkin just sopivan kokoinen: tarpeeksi kompakti että kaikkialle pääsi jalan (vaikka tietenkin kuljettiin myös klassisilla kaksikerrosbusseilla), sopivan suuri että sai shoppailtua (siitä tulee ihan oma postauksensa…), tarpeeksi, mutta ei liikaa nähtävyyksiä ja kulttuuria… ja sitten mikä valikoima ruokapaikkoja! Voisin viettää viikon Brightonissa pelkästään syöden! Niin paljon erilaisia leipomoita, kahviloita, pieniä ravintoloita, pizzerioita… Kävin vaa’alla reissun ensimmäisenä ja viimeisenä päivänä ja onnistuin keräämään massaa lomalla kaksi kiloa. Ihan hyvä saavutus neljässä päivässä!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Noudatin ravintolavalinnoissa pitkälti emännän suosituksia, onhan hän asunut kaksi vuotta Brightonissa ja niin sanotusti tuntee mestat. Kävin nauttimassa yksin lauantai-illan aterian libanonilaisessa Al Rouche-ravintolassa. Alle kahdella kympillä söin itseni älyttömään ähkyyn lempiruokaani, erityismaininta pinnalta rapeille ja sisältä mehukkaille falafel-pullille. Paikan sisustus muistuttaa kyllä kiinalaisravintoloista Keravalla, mutta jos ei anna ulkonäön hämätä niin sympaattinen palvelu ja kohtuuhintainen ruoka hurmaavat. Söimme lounasta myös kaverini kantakuppilassa, Billie’sissä, jonka avokadoleipä vilahti jo aiemmassa postauksessa. Erityisen suosittu paikallisten keskuudessa, ei ehkä oma suosikkini mutta siis siitäkin huolimatta oikein hyvä (siis oikeasti kannattaa käydä!). Söimme sunnuntai-illan viimeisen ehtoollisen Very Italian Pizza (eli V.I.P.) nimisessä paikassa, joka kornista nimestään huolimatta oli jotain tajunnanräjäyttävää. Taivaallista napolilaista pizzaa kiviuunista. Hyvää juomaa – jälkkärit ovat paikan heikko lenkki, mutta ei niille oikeasti ole tilaakaan sen pizzan jälkeen. Sitä ennen olin syönyt fish & chips-annoksen yhdessä Brightonin rantakadun monista kalapaikoista, Melrosessa, joka jäi kelvollisen, joskin varsin yllätyksettömän annoksen sijaan mieleen todella omituisesta, itäeurooppalaisesta palvelusta ja kalliista cokiksesta. Sijainti ja viehättävä ranskalaistyylinen sisustus, sekä ilmainen wi-fi, antoivat paljon anteeksi! Ja viimeisempänä, muttei vähäisempänä oli hampurilaispaikka Coggings & Co, johon piipahdimme pikalounaalle matkalla juna-asemalla. Emme olleet suunnitelleet syövämme siellä, mutta ovesta kadulle tulvahtanut täydellisen pihvin (kyllä, se kutsui jopa kasvissyöjää!) tuoksu kutsui sisälle. Ja hyvää oli se kasvishampurilainenkin. Ja niin monen ravintolan ja pubin kutsuun jäi vastaamatta!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ravintoloiden ja kauppojen lisäksi tuli luuhattua rannalla; sekä tunnin bussimatkan päässä sijaitsevalla Seven Sisters-luonnonpuiston alueella että ihan Brightonin omalla rannalla, joka syksyn harmaudessaankin oli kiva paikka kuluttaa aikaa. Kunhan tasaisin väliajoin toistuneet sadekuurot eivät haitanneet. Jos en olisi niin pahasti korkeanpaikankammoinen, olisin varmasti katsonut Brightonia myös yläilmoista käsin i360-näköalatornista käsin, joka sijaitsee aivan rannassa. Ehkä ensi kerralla? Seuraavalle kerralle jäi vaikka mitä muutakin tehtävää ja nähtävää: kaunis Royal Pavilion, jonka puutarhassa ehdin kyllä pyöriä nauttimassa kukkien värien ja tylsän harmaan taivaan välisestä kontrastista, sen lisäksi muutama museo kuten esimerkiksi Brighton Museum and Art Gallery, ja esimerkiksi The Lanes-kadut kauppoineen ja kahviloineen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Luultavasti kaikista suosituin kohde turisteille on Brighton Pier, tuo uusi palaneen tilalle rakennettu kompleksi, jonka ääni- ja valomaailmasta tuli mieleen täkäläiset feriat. Vaikka sinällään ymmärrän tuon pelihallin ja tivolin ja herkkukojujen kombon viehätyksen, mua lähinnä ahdisti tuollaisessa ilmapiirissä. Kävinkin ottamassa pakolliset ennustukset (olenhan vanha Big-elokuvan fani) Zoltar-koneelta ja katsomassa paikan, mutta en lopulta jäänyt edes churroille – joita paikan päällä mainostettiin jonain kevyenä terveysruokana. No, kaikki on kai suhteellista…

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Matka oli siis mainio irtiotto kotoa. Toki kävi vähän niin kuin pelkäsin: monessa paikassa sydämestä pisti, kun mietin miten innoissaan pojat olisivat olleet – juuri Pieristä, tai Seven Sistersistä, tai Brightonin suuresta SeaLifestä. Kotimatka oli vaiherikas, koska päivää ennen paluutani oli yksi kolmesta Gatwickiltä Gibraltarille lentävistä lentoyhtiöistä mennyt konkurssiin ja minun Easyjet-lennolleni oli myyty viimeisiä paikkoja vaatimattomaan tuhannen punnan hintaan. Lento oli muista syistä pari tuntia myöhässä ja Gibraltarille – jonka kiitorata on 1,8 km pitkä ja alkaa ja päättyy mereen – oli ristituulten takia niin vaikea laskeutua että jouduttiin ensimmäisellä yrityksellä nostamaan nokka viime metreillä takaisin ylös ja kiertelemään Marokon päällä. No, lopulta laskeuduttiin Iso-Britannian yhdeltä alueelta toiselle, rentoutuneena, onnellisena ja muistikortti täynnä kuvia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

 

ONNEKSI LOMATKIN LOPPUVAT

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ehkä näitä huolettomia rantapäiviä tulee vielä ikävä mutta… ei ihan heti. Kyllä on näin loppua kohden erityisesti alkanut tuntua tämä 3,5 kuukauden pakollinen kesäloma aika pitkältä. Jos olen joskus vähän kadehtinut perheitä, jotka purjehtivat vuosia maailman merillä niin nyt tiedän, että meistä ei olisi siihen. Ei sillä, että osaisimme purjehtia tai meillä olisi moiseen irtiottoon varaa, mutta emme vain kestäisi keskenämme yhtään pidempää merietappia. Nyt olemme nauttineet toistemme seurasta aivan tarpeeksi ja isot pojat ovat, kaikesta jännityksestä huolimatta, enemmän kuin valmiita aloittamaan koulunsa tänään. Ja minä… minä ikävöin heitä viiden tunnin ajan luultavasti paljon vähemmän kuin ajattelin.

Olen aina viihtynyt lasteni kanssa – tuntuu itsestäänselvyydeltä, mutta ei se sitä aina ole. Mutta tämä espanjalaisten syyskuun puoliväliin asti venytetyn kouluunpaluun odottelu on ollut hetkittäin melkoista vesikidutusta. Meille piti tulla auto jo elokuussa, mutta koska kaikki tapahtuu mañana niin ei meillä autoa ole vieläkään. Ensi viikolla kuulemma. La Línean julkinen liikenne ei mitenkään huimaa päätä ja toisaalta turistimassat ovat tukkineet tien Gibraltarille. Eikä sielläkään niin älyttömän paljon tekemistä ole. Joten uskokaa tai älkää, kun on yli kaksi kuukautta kehittänyt kolmelle lapselle aktiviteetteja muutaman leikkipuiston ja yhden, olkootkin että aika pitkän, hiekkarannan pohjalta niin olen tosi toiveikas että kaikki tarinat siitä, kuinka koulunaloitus imee lapsesta mehut pitää paikkansa.

Koulussa tietenkin parasta on se, että pojat saavat vihdoinkin oman ikäistä seuraa, joutuvat väkisinkin opettelemaan espanjaa (vaikka heillä on vakaa suunnitelma opettaa koko muu koulu puhumaan suomea), itsenäistyvät viiden tunnin ajaksi elämään omaa elämäänsä. Pikkuveli ei vaikuta siltä, että esikoulun ekan ikäluokan väliin jääminen harmittaisi, hän on rajallisella sanavarastolla ilmaissut olevansa oikein tyytyväinen siihen, että saa leikkiä rauhassa pikkuautoilla päivisin. Toivon, että tähän päättyy se jatkuva nahina siitä yhdestä legoukosta ja liiallinen ruudun tuijotus ja ne ”ei oo mitään tekemistä” mutinat kolmiäänisenä. Huomaatteko, edes kaikki kouluun liittyvä angsti ei vedä vertoja sille miten paljon voi perheenkeskeinen laatuaika alkaa ahdistaa kun sitä on liikaa?

En oikein ole perillä siitä, millaista meidän arki koululaisten kanssa sitten lopulta on, mutta maltan oikein hyvin odottaa joululomaa, joka lienee seuraava pidempi aika yhdessäololle. Olen oikein hullutellut ja varasin lennot Lontooseen, josta reissaan ystävän luo Brightoniin pitkäksi viikonlopuksi tämän kuun lopussa,  ja Madridkin kutsuu lokakuussa (koska en ole vieläkään treenannut siellä olevalle puolimaratonille voi olla, etten palaa blogin pariin enää marraskuussa). Vasta kun sellainen omituinen helpotuksen aalto alkaa vyöryä yli – vaikka siinä mukana on jännitystä, huolta ja ripaus pelkoakin lasten puolesta – niin ymmärrän miten helppoa viimeinen puoli vuotta Suomessa oli, kun esikoinen huiteli kaveriensa kanssa pitkin puistoja ja aina välillä oli veljensä kanssa kaksin kotipihalla. Nyt kun napanuora on taas kiristynyt erilaisen kulttuurin takia, on ihanaa että joku vapauttaa mut vanhemmuuden vastuusta viideksi tunniksi. Tai no, ainakin kaksi kolmasosaa kevenee.

KOLMAS ON KOLME

Vuosi sitten onnittelin ensisijaisesti itseäni: Tuntui, että se äitiystaipaleen raskain osuus oli takana (ja nyt älkää tulko pilaamaan mun hyvää fiilistä niillä ”oottakaas kun ne on teini-iässä” tai ”pieni lapsi, pienet murheet” kommenteilla!). Tänään tahdon onnitella sitä isoa pientä tai pientä isoa poikaa, joka täytti kolme vuotta kello 11.39.

Pipsa Possu-kakku odottaa jääkaapissa. Hän on saanut lempiruokaansa, pizzaa, vaikka ei kuumuuden takia jaksanut sitä paljoa syödäkään. Hän nukkui pitkästä aikaa päiväunet, yhteisestä sopimuksesta, kun oltiin ensin käyty salaa kaksin hakemassa jäätelöbaarista jäähilejuoma jaettavaksi. Hänestä on vuodessa tullut niin taitava, kun hän topakasti sanoo ”ite” hän myös tekee sen itse. Niin kuin tähän elämänvaiheeseen kuuluu, hänen harkintakykynsä aina välillä vähän pettää, mutta pääasiassa hän on hyvin rationaalinen, ikäisekseen analyyttinen ja ymmärtää järkipuhetta. Tolkun pikkupoika.

Tosipaikan tullen niin totinen, mutta muuten huumoriveikko joka rakastaa leikkiä autokauppiasta. Hän bongaa Mini Cooperit, poliisiautot ja ambulanssit kaukaa, hän rakastaa joskus hieman rajusti ja elää suurilla tunteilla. Hän on niin paljon enemmän kuin uskalsin edes toivoa häntä odottaessani. Ennen kuin tuli äidiksi, ei voinut aavistaa miten parasta on loppujen lopuksi ollut se, että näkee oman lapsen kasvavan onnelliseksi ihmiseksi. Joten hyvää syntymäpäivää, sinä rakas leijonalapsi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

VIIKON PARAS PÄIVÄ

IMG_3821

En nyt ole aivan varma, mikä se oma suosikkipäivä oli Suomessa, saattoi nimittäin olla silloinkin perjantai. Mutta Espanjassa, Espanjassa se on satavarmasti perjantai. Perjantaissa on suuren urheilujuhlan tuntua, kun Käytännön Miehen paikoittain varsin pitkältä tuntuva työviikko tulee maaliin, edessä on kaikkea kivaa ja lapsetkin ovat ehtineet neljässä päivässä asettua arkirytmiin, joka totta kai laitetaan viimeistään perjantai-iltana ihan läskiksi.

Vaikka makeaa syödään täällä joka päivä, aamupalachurroina, välipalajäätelönä tai ihan muuten vaan, niin perjantai on virallinen karkkipäivä jolloin paikallisessa karkkikaupassa Don Caramelossa on kolme hyvin harrasta pikkupoikaa valitsemassa pusseihinsa täsmälleen saman verran irtokarkkeja – viisi senttiä kappale. Limaksi sulavat namit, ravintoarvoiltaan nollaa lähentelevät maissisipsit ja vesipullot kassissa mennään rannalle, jossa hiekkaleikkejä enemmän kiinnostaa vertailla karkkipussien sisältöä ja vaihdella näitä vähän ällön hiekkasia herkkuja.

Perjantain perinteisiin on vakiintunut myös päivällinen paikallisessa pihviravintolassa. Kasvissyöjälle ainoa vaihtoehto on provoleta-juusto, uunissa sulatettu noin 3000 kalorin annos yrteillä ja öljyllä maustettua mömmöä johon dipata leipä. Lapset rakastavat pihvejä, enkä niiltä henno kieltää, vähän aneemisia kun ovat, raukat. Ja aina kun istumme aukion laidalla siinä kantapaikassa, tapahtuu se, mitä aina ajattelin elämän olevan kun asumme Espanjassa: Aikuiset juovat lasin viiniä ja napsivat tapaksia kaikessa rauhassa kun lapset juoksevat pitkin aukiota muiden läheisessä ravintoloissa ruokailevien perheiden lasten kanssa. Ah, perjantai – onneksi jo huomenna!

IMG_3832IMG_3846IMG_3829