TURKURAKKAUS

Ei ole totta! Olimme kaksi yötä Turussa ja mulla ei ole sieltä kuin muutama valokuva – paitsi siis itse reissun pääkohteesta Muumimaailmasta josta kuvia on noin kuusituhatta, mutta Turusta… No, kuvailenpa sitten senkin edestä mikä hauska paikka tuo Turku on. Pitäisi varmaan käydä siellä joskus maaliskuussa niin en joka kerta haluaisi muuttaa tähän läntiseen paratiisiin. Olen aina vain yhtä fiiliksissä tuosta vanhasta pääkaupungista, joka näin lapsiperhevinkkelistä näyttäytyy hauskana, monipuolisena ja just sopivan kokoisena kaupunkina.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Vaikka en ole käynyt Turussa yhdessäkään joen varren monista kutsuvista ravintoloista enkä koskaan bailannut Dynamossa eikä tällä reissulla ehditty edes lasten rakastamaan Seikkailupuistoon niin SILTI olen taas sitä mieltä että Turku nyt vain on melkein parasta mitä Suomella on tarjota. Luulen, että kaikki se jo onneksi vähän niinkuin moukkamaiseksi muuttunut vittuilu turunmurteestakin on ollut vain kateutta, kun niillä on kiva kirkko, Ruisrock ja vielä linnakin.

Nyt meillä kävi monella tapaa mahtava munkki kun ensimmäiseksi kaupunkiin saavuttuamme saimme seuraksi mun rakkaan ystävän Helsingistä (!), joka nautti lentoemännän työsuhde-eduista eli yöpymisistä eksoottisissa kohteissa. Turussa siis, jos et vielä hoksannut. Kävimme lounaalla Pizzariumissa, johon rakastuin ensimmäistä kertaa Turussa mutta joka on sittemmin tuottanut useamman pettymyksen pääkaupunkiseudulla – kuten kaikki kunnon masokistit, tahdon silti antaa sille aina vain uuden tilaisuuden. Taas piti pettyä, hintaansa nähden oli kuivakkaa. Ei siis pahaa missään nimessä, mutta ei nyt ihan hinta-laatusuhde hienosäädettynä. Syy, miksi menimme alunperin Hansa-kortteliin (josta ei voi päästä ulos eksymättä ainakin kerran, ainakaan nyt remonttien aikaan se oli melkoinen labyrintti) oli jäätelöbaari Gelateria Nuvole, jossa on töissä meidän La Línean kantapaikkamme pyörittäjän serkku. Siis se nyt jo turkulaiseksi tituleerattava poika, joka ensimmäisenä kesänämme palveli meitä kiltisti suomeksi!

Koska mukana oli kolme lasta ja matkalaukku, ei jaksettu pienessä vesisateessa lähteä sinne Seikkikseen tai muuhunkaan kivaan leikkipuistoon vaan suunnattiin parin kadunkulman päähän Forum-kortteliin, josta löytyi pikkupoikieni paratiisi: Kokoo-legopaikka (en keksi oikein pätevää nimitystä, koska mikään perinteinen myymälä se ei ollut). Viisi euroa per lapsi, ja mä sain istua kaksi tuntia täydessä rauhassa (mitä nyt välillä piti kehua legotekemyksiä) koneeni kanssa ja vähän kuikuilla naapuriliikettä, joka oli täynnä kaikkea ihanaa hipsterivaatetta. Olisihan siinä vieressä ollut se yhtä lailla lumoava Turun pääkirjastokin, jossa olemme joskus vuosia sitten lasten kanssa sekoilleet ennenkin.

Kun lopulta sain uhkailtua ja lahjottua lapset pois paikasta, suuntasimme akateemisen emäntämme luokse. Tästäkin saa vaan kiittää internettiä ja sitä vanhaa blogiskeneä, jonka ansiosta tapasin Emerita of Turun, joka joskus tunnettiin Taikinanaama-pseydonyymilla. Vain neljän lapsen äiti on niin hullu että spontaanisti tarjoaa yösijaa kolmelle lapselle ja niiden äidille, ja sekin oli taas – sori kun nyt käytän vain tätä yhtä adjektiivia koko ajan – IHANAA. Kaunis puutalokoti aivan järkyttävän lyhyen kävelymatkan päässä keskustasta. Siellä oli neljä suloista lasta, joiden kanssa mun lapsilla synkkasi heti ja minä sain vähän soseuttaa omalle pihalle pudonneita omenoita, ihmetellä sitä miten jollain on niin iso ja upea koti ja vielä keskeisellä sijainnilla ja toisin kuin pääkaupunkiseudulla, Turussa jää tällaisen kotihankinnan jälkeen vielä rahaa esimerkiksi ostaa ruokaa. Vaikka ei sitäkään tarvita kun puutalounelmassa voi melkein alkaa omavaraiseksi.

Kävimme lasten kanssa siellä Muumimaailmassakin, siitä lisää myöhemmin. Ja jos en siihen mennessä ollut valmis vaihtamaan Andalusiaa Aurajokeen niin illalla tiedostava emäntäni vei minut Turun Kirjakahvilaan katsomaan elokuisen tähtitaivaan alle ulkoilmanäytöstä. Paikka oli täynnä ihmisiä jotka olivat paljon coolimpeja kuin minä mutta se ei haitannut: sain juoda kivitalon sisäpihalla siideriä ja syödä vegaanista mokkapalaa, seurata Silvana Imamin kehityskaarta yhden ruotsalaisen dokumentin verran ja okei, palella niin paljon että tärisen vielä tänäänkin. Sen verran täytyy sanoa, että valitettavasti Turun ilmasto ei vieläkään sovi meikäläiselle. Kotimatka joen yli taianomaisen puolikuun valossa ja olin valmis muuttamaan heti Turkuun. Turku, ota minut! (Olen luultavasti tuon ulkoilmanäytöksen seurauksena lievässä kuumeessa, siitä tämä sekoilu.)

EHKÄ KUULUNKIN VUORILLE

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Jos muut ihmiset eivät aina ymmärrä sitä, kuka oikeasti olet, niin toisinaan ihmisillä itselläänkin on aika pinttyneitä mielikuvia siitä, mitkä asiat tekevät onnelliseksi ja minkälainen persoona sitä pohjimmiltaan onkaan. Siitä asti kun aloin luoda jonkinlaista tietoista käsitystä itsestäni ja siitä, millainen olen, olin varma että kuulun merelle. Että mulla olisi surffarin sielu ja olisin kaikista tyytyväisin aaltojen kohinassa. Parikymppisenä yritin opetella surffaamaan. Olosuhteet Meksikossa olivat kerta kaikkisen ideaalit, oli opettajaa, erilaisia lautoja ja vaikka mitä, mutta fysiikkani ei kyllä ollut surffarin enkä kyllä sisäisestikään sitten ollut mikään surffibeibe. Olen vähän laiska ja mukavuudenhaluinen, eli en osaa kuvitella itseäni kirmaamassa mereen aamukuudelta odottamaan täydellisiä virtauksia kuten Puerto Escondidon oikeat surffarit tekivät. Wannabe-surffari ei tykkää kylmästä vedestä ja tulisi luultavasti vainoharhaiseksi kelluessaan merellä odottaen sopivaa hetkeä. Kärsimättömälle ihmiselle se toki olisi hyvä harjoitus, mutta…

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Sittemmin olen oppinut, että ehkä lempeän rauhallinen suppaaminen sopii paremmin tällaiselle tuurilautailijalle, eikä sekään juuri herätä intohimoja. Viihdyn kyllä rannalla, mutta olen enemmän sellaista ”luen aurinkovarjon alla”-tyyppiä kuin innokas kahlaaja. Lapsena olin vesipeto, nykyään suostun uimaan lähinnä kylpylöissä joissa veden lämpötila on lähempänä kiehumispistettä. Sen sijaan olen löytänyt mielenrauhaa vuorilta. Ensimmäisen kerran 16-vuotiaana, kun vaelsimme neljä päivää Karibian korkeimmalla vuorella Pico Duartella. Paluumatkan taitoin yksin ja se oli monella tapaa elämää muuttava kokemus; vaihto-oppilasvuoden taitekohta, joka saavutti melkein meditatiivisen vaikutuksen ja tunsin oivaltaneeni jotain omasta itsestäni paremmin kuin koskaan ennen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Nyt olen tuntenut samaa omituista täyttymystä päästessäni vuoriston jylhiin maisemiin. Omituinen yhdistelmä korkeanpaikankammon kanssa, mutta olenkin enemmin sitä ihmistyyppiä joka pyörii mekko päällä Alpeilla jodlaten the hills are alive kuin niitä, jotka ratsastavat aalloilla. Ja tässähän ei ole mitään muuta kummallista kuin se, kuinka kauan kesti päästää irti siitä omasta uskomuksesta että minä kuulun merelle. Ehkä kuulunkin aina välillä, mutta jos saan valita niin saatan päätyä vuorelle. La Líneassakin olen kaikista parhaimmalla tuulella kun palaan kolmen tunnin kävelyltä Gibraltarin vuorelle.  Toinen sielunmaisema löytyi Englannin maaseudulta, ei sekään läheltäkään valtameriä.

On mukavaa, että sitä kasvaa vielä aikuisena. Oppii sanomaan ei asioille, jotka eivät lopulta ole oma juttu. Tuntemaan omat tarpeensa vähän paremmin. Ei se toki vielä ihan putkeen mene aina, haalin yhä enemmän hommia kuin ehdin ja jaksan tehdä enkä muista, että en ole mikään ylienerginen suorittaja vaan päinvastoin sellainen päiväunista nauttiva hedonisti, jolle ei tuota ongelmaa se, että on tekemättä mitään monta päivää – ystäväpiirissäni on monta poikkeusta, joilla paikallaan pysyminen on suuri rangaistus ja he täyttävät kalenterit ja touhuavat aamusta iltaan. Ihailen sitä, mutta en enää yritä samaa. Muuttuminen kuuluu asiaan, mutta toisinaan omat ajatusmallit muuttuvat hitaammin kuin minä itse. On vaikea luopua siitä osasta identiteettiä, mistä on kasvanut yli. Nyt olen oppinut ainakin sen verran, että seuraavallakin lomalla voisin suunnistaa vuorille nauttimaan kiipeämisen tuomasta rauhasta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

VUOSIKATSAUS

Vuosipäivä! Vuosi sitten juhannusaattona hytisimme Keltaisen Talon pihamaalla, saunoimme ja itkimme poikien kanssa. Juhannuspäivänä lensimme Espanjaan, se oli se kirsikka sen kakun päälle, jota oli kevään mittaan täytetty luopumisella, lähtemisellä, hyvästeillä ja hermoromahduksilla. Nyt lähes 365 päivän jälkeen voin taas sanoa että aika. Aika kultaa kaiken. Aika on paras lääke. Tunnistan kyllä sen lähdön tuskan ja ne tunteet kun luen kirjoituksia vuoden takaa, mutta se ei tunnu enää pahalta. Se tuntuu pakolliselta vaiheelta ennen tätä hetkeä. Sellaiselta, joka oli käytävä läpi.

En ole vuodessa viisastunut juuri ollenkaan, mutta oppinut paljon itsestäni, Espanjasta, siitä, miten elämä tosiaan kantaa, ihminen sopeutuu ja kuinka lopulta siitä kamalasta muutostakin selvittiin ilman elinikäisiä traumoja. Koko vuosi ei todellakaan ole ollut mitään rakkaustarinaa uuden kotimaan kanssa vaan sellaista hyvin dramaattista yhteiselon harjoittelua, jossa on käyty läpi koko tunneskaala massiivisesta vitutuksesta ja turhautumisesta elinikäisen uskollisuuden vannomiseen. Tällä hetkellä olo on sellainen kuin toivoinkin sen olevan: iloisen utelias. Tyytyväinen tähän nykyiseen hetkeen, kaikessa epätäydellisyydessään, mutta samalla taas hieman jännittynyt sen suhteen missä tätä päivitystä kirjoitan taas vuoden päästä.

Koko vuoden ajan olen kirjoittanut omia fiiliksiäni ylös blogiin, mutta oikeassa elämässä keskittynyt lähinnä lapsiin ja tarkkailemaan heidän sopeutumisprosessiaan. Ehkä juuri siksi nyt tuntuu taas olevan helpompi hengittää kun tänään, viimeisen koulupäivän aikaan, he eivät muistele vuodentakaisia kyyneleitä vaan suunnittelevat kesää iloisina, odottavat jo syksyä ja koulunalkuakin, ovat ylpeitä itsestään ja siitä, miten paljon ovat oppineet ja miten hyvin selvinneet – koska aina välillä se on tuntunut suorastaan selviytymiseltä. He ovat kasvaneet kaikin puolin hurjasti vuodessa, he ovat ruskettuneita rantalapsia, vallattomia, sydämellisiä ja onnellisia. Koska sitähän kaikki vanhemmat haluavat: onnelliset lapset. Ja viime keväänä raskaan pakkausprosessin keskellä olin välillä aivan varma, että pilaan tällä maisemanvaihdoksella heiltä kaikki mahdollisuudet onnelliseen lapsuuteen.

Vuosi on vain hetki. Aika näyttää, onko tämä alkusoittoa pitkälle expatelämälle vai lyhyelle kokeilulle ulkomaanelämää. Todellisuudessa olemme eläneet melkoista päivä kerrallaan-rutiinia läksyjen, eväiden, pyykkien ja kaiken sen tavallisen touhun keskellä, vaikka samalla käynnissä on ollut omaa elämää mullistava vaihe. Nautin täyllä hetkellä suuresti siitä, että luvassa on niin paljon kaikkea hauskaa. Ensi viikolla alkava lyhyt loma perheen kanssa ilman tietokoneita, kuukausi kesälomaa poikien kanssa jolloin pitää keksiä tekemistä mutta voi myös katsoa piirrettyjä pyjamassa puoleenpäivään ja pelata lautapelejä, feria, matka Suomeen ja syksy, jolloin elämä muuttuu taas monella tapaa kun kaikki pojat ovatkin yhtäkkiä koulussa. Aion seikkailla itse viikonlopuksi vastarannalle Marokkoon tai ehkä Cadíziin, toivon, että saamme vieraita Suomesta. Näemme kesällä myös ystäviämme, niitä, jotka olemme vuoden aikana saaneet, tai ehkä tehneet ”making friends”-tyyppisesti, eiväthän ne ystävyydet ihan itsestään näissä olosuhteissa synny. Vaikka meillä on yhä pahvilaatikoita purkamatta ja ne muistuttavat kuukausista, jolloin kaduin jo etukäteen muuttoa ulkomaille, nyt olen vuoden verran viisaampi. Tästähän tulikin oikein hyvä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

KAVERIKRAPULA

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tänäaamuna heräsimme isossa, tyhjässä talossa Fuengirolan läheltä. Ystäväperhe, joka oli viettänyt lähes viikon kanssamme, oli hiippaillut aamuyöllä lentokentälle (joskin viisihenkisen perheen hiippailu nyt ei mitään maailman hiljaisinta ole, mutta olimme jatkaneet uniamme kuitenkin kuultuamme lähdön). Olo oli ja on vieläkin vähän orpo. Suomesta tänne asti meidän kanssa lomaansa viettämään tulleet ystävät tekivät toki omiakin pikku pyrähdyksiä ympäri Andalusiaa, mutta vietimme silti monta päivää lähes ympäri vuorokauden yhdessä. Ja nyt valtavassa talossa oli vain meidän porukka, ja yhtäkkiä viisi tuntui vähältä.

Tunnustan, että aluksi se jännitti. Niin paljon kun olin toivonutkin, että saisimme vihdoin taas ystäviä Suomesta kylään, niin viikko yhdessä näin isolla porukalla tuntui myös vähän pelottavalta. Kun oma luonne on sellainen omaa rauhaa rakastava ja varsinkin nuorena olen ollut aika joustamaton ja omaehtoinen sen suhteen, miten haluan mennä ja tulla ja mitä syödä ja milloin nukkua ja mitä nyt yleensä, niin pelkäsin että viikko kymmenen ihmisen yhteiseloa on liikaa. Näitä vieraita siis odotettiin hartaasti, kyseessä olivat vanhat naapurimme sieltä ihanasta Itä-Helsingistä, joiden esikoinen sattuu olemaan yksi meidän esikoisemme vanhimmista ja ehdottomasti parhaimmista ystävistä. Heidän luonaan vierailimme myös alkuvuodesta Lontoon lähellä, ja sielläkin meni tosi hyvin – kuitenkin päätin etukäteen vähän hermoilla sitä, miten kuuden lapsen ja neljän aikuisen aikataulut, ruokamieltymykset ja lomatoiveet saataisiin sovitettua yhteen.

Ja ihan turhaan stressasin. Vaikka meiltä ei tietenkään puuttunut meteliä, säätöä tai sotkua niin kaikki kuusi yhteistä lomapäivää soljuivat läpi hyvässä hengessä. Esikoisten jälleennäkemisen riemua oli liikuttavaa seurata, kun pojat eivät malttaneet päästää toisistaan irti ja jutuilla ei vain tullut loppua. Loput lapset, joiden iät osuvat aika hyvin nekin yhteen, löysivät myös toisistaan leikkiseuraa ja usein koko kuusikko touhusi sulassa sovussa yhdessä (ja ihan yhtä usein toki myös tappeli, mutta aika ehti kullata muistot jo parissa tunnissa). Puolet ajasta vietimme La Líneassa, ja oli mahtavaa esitellä omaa kotikaupunkia näille läheisille, ja puolet ajasta vietimme yhdessä Fuengirolan läheltä vuokratulla talolla – se ansaitsee joskus myöhemmin aivan oman postauksensa…

Ulkomailla asuminen muuttaa ystävyyssuhteita monella tapaa. Ylläpito on paljon vaikeampaa ja huomaan jo nyt, että väistämättä tuhansien kilometrien etäisyys paljastaa sen, kuinka tärkeistä ihmissuhteista kenenkin kanssa on ollut kysymys. Siksi olen tavattoman kiitollinen siitä, että on ihmisiä, jotka maksavat itsensä kipeäksi siitä, että tulevat meidän luoksemme ja viettävät lomansa juuri meidän kanssa – koska meillä oli aivan mahtavaa. Paitsi että itselleni oli luksusta saada juoruilla suomeksi viikon verran, erityisen mahtavaa oli katsoa mitä riemua tutut leikkikaverit ja mahdollisuus vitsailla suomeksi toivat lapsille. Ei ihme, että tänään mieli on ollut matalalla itse kullakin. Nyt uskallan myös ehkä vähän rohkeammin ehdotella tällaisia puolihullulta kuulostavia perhelomia muille. Että tulkaa tänne, vuokrataan se talo ja auto ja juodaan viiniä kun lapset on vesisotaa. Koska se voi olla juuri niin kivaa ja idyllistä miltä kuulostaakin!