35 UNELMAA

Täytin tänään 35. Ja olen hyvin, hyvin tyytyväinen tähän ikään.

Olen miettinyt paljon sitä, että olen saanut jo toteuttaa kaikki isoimmat unelmani – saanut lapsia juuri niin paljon kuin toivoin, mikä onni! Ja olen muutamaa tekohammasta ja kestokremppaa lukuunottamatta terve! Töitä on, ja nyt uusien opintojen ansiosta tulevaisuudessa on vielä mielenkiintoisempiakin töitä tiedossa. Ja olen saanut asua ulkomailla, nähdä muutaman mantereen. Se bucket listin ämpäri on aika tyhjä.

Niinpä ajattelin, että pitää varmaan unelmoida 35 uutta unelmaa, koska haaveita pitää olla. Monella tapaa toivoisin status quon säilyvän. Että pysyisimme koko perhe terveinä ja työtilanne säilyisi hyvänä ja läheisetkin olisivat kunnossa. Tuntuu, että aina on annettu isolla kauhalla ja siksi tuntuu ahneelta toivoa jotain lisää. Mutta nyt en toivo, heittelen haaveita ilmaan, ja kaikki mikä toteutuu on pelkkää bonusta!

1. Haluaisin viettää yhden lokakuun New Yorkissa. Yksin. Katsoa New Yorkin syksyä – lokakuussa alkaa olla jo syksyn värit mutta yhä leppoisan lämmin. Istua niin kauan museoissa, kahviloissa ja metron kyydissä kuin jaksan. Käydä keikoilla ja treffeillä, syödä jokaisessa lempiravintolassa ja löytää monta uutta.

2. Olisi mahtavaa, jos olisi joskus aikaa, rohkeutta ja rahaa ajaa se ajokortti.

3. Toivoisin, että esikoinen säilyttäisi tänä vuonna syttyneen intohimon purjehdukseen ja voisi lähteä seilaamaan vaikka maailman ympäri isänsä kanssa ja lähettäisi jokaisesta satamasta postikortin.

4. Haaveilen, että valmistun kolmessa vuodessa ja pääsen pian kiinni oman alan töihin.

5.-10. Jaa mitä ne oman alan työt sitten on? Noh… Journalistin (medianomi) koulutuksella haaveilen, että ensin voisin olla vaikka kriitikko. Arvostelen mielelläni mitään vaan. Ravintoloita, kirjoja, valtion budjettia. Haluaisin lähteä kirjeenvaihtajaksi Väli-Amerikkaan ja raportoida kriisialueilta. Olisi ihanaa tonkia kaikkea epämääräistä ja kirjoittaa syväluotaavia raportteja, ja vielä parempaa jos joku lukisi niitä. Haluaisin eläköityä kustannustoimittajana, joka saa lukea kirjoja kuolemaansa saakka, punakynän kanssa.

11. Kun kuolen, toivon että lapset ovat jo aikuisia ja niillä on omiakin lapsia (enkä aion tässä ajatella sitä todennäköistä vaihtoehtoa, että elämme Mad Max-tyyppisessä dystopiassa koska edeltävät sukupolvet eivät ole osanneet, viitsineet tai halunneet tehdä oikeita valintoja), ja että se tapahtuisi joko nukkuen tai niin yllättäen, etten ehtisi kokea luopumisentuskaa tästä mahtavasta elämästä. Kunhan en sairastaisi pitkään ja kivuliaasti.

12. Olisi hienoa, jos pääsisimme toteuttamaan ensi kesän alkuun suunnitellun matkan Legolandiin – pelkään koko ajan, että yhtäkkiä jonain aamuna herään ja lapsia kiinnostaa vaan Fortnite (jota kukaan ei vielä saa pelata) eikä ollenkaan vanhan äidin seura.

13. Toivon, että jonain päivänä voin ostaa oman asunnon Andalusiasta. Ja ehkä aasin.

14. Unelmoin siitä, että saan nähdä keskimmäisen kukoistavan kaikista haasteista huolimatta. Että hän löytää oman juttunsa ja säilyttää säkenöivän luonteensa.

15. Olisipa kiva joskus nukkua vaikka yhdeksään aamulla.

16. Pääsisinpä jatkossakin joka vuosi edes kerran kesässä ystävien kanssa mökille. Siinä onkin aina vuosittainen mökkikiintiö kerralla täytetty!

17. Tulisipa elämään vielä lapsia. En haaveile niinkään enää omista biologisista lapsista (vaikka vauvojen tekeminen oli alusta loppuun asti hauskaa hommaa. Kyllä, tykkäsin jopa synnyttää!) mutta ehkä sijaislapsi, tai sitten niitä lapsenlapsia joskus.

18. En todellakaan haluaisi ihan heti muuttaa, mutta joskus olisi mukava muuttaa yhden metroaseman verran länteen, vähän pienempään kotiin (nämä yli 80 neliötä ahdistavat! Liikaa siivottavaa, heti alkaa kertyä rojua!)

19. Toivon, että saan myös seuraavat 35 vuotta nauttia äitini seurasta.

20. Maailmanrauha.

21. Tahtoisin lähteä lasten kanssa kuukaudeksi Japaniin, once in a lifetime-fiiliksellä ja kokea sen kaiken. Erityisesti kiinnostaa kaikki hassut myyntiautomaatit.

22. Haluan syödä läpi Helsingin jokaisen brunssin.

23. Voisinpa harrastaa ilmajoogaa, keramiikkaa ja balettia. Tällä hetkellä täytyy tyytyä siihen, mitä salilla on tarjolla mutta joskus mulla ei muuta olekaan kuin rahaa ja aikaa, olen kuullut että toimittajat on tosi rikkaita.

24. Haluaisin löytää jonkun kivan pojan, jolla on buutsit ja ajokortti ja ajaa sen kanssa läpi Yhdysvaltojen eteläpuolta, Nashvillestä New Orleansin kautta Austiniin, provosoida punaniskoja ja käydä kuuntelemassa countrya. Kivaa poikaa ei tarvita jos unelma #2 toteutuu ensin.

25. Mutta tahtoisin kyllä vielä kerran rakastua! Mielellään siis Eat Pray Love-tyyliin Balilla, mielellään johonkin Javier Bardiem-tyyppiseen tapaukseen. Sen ei tarvitse olla ikuista mutta sen pitäisi olla tulista.

26. Hartaasti toivon, että kuopuksen luja luonne jalostuu johonkin hyvään tarkoitukseen (tai ainakaan ettei se menisi pahojen puolelle, koska tyypin potentiaali on valtava).

27. Ehtisipä joskus lukea edes muutaman venäläisen klassikon. En ole lukenut yhtään. Tämä lienee kyllä priorisointikysymys: vähemmän autofiktiota.

28. Viikko Istanbulissa olisi ihana.

29. Voi kun voisin toteuttaa keväällä peruuntuneen Lontoon-matkan esikoisen kanssa, ja nähdä Book of Mormon-musikaalin.

30. Tulisipa vegaanijuusto joka on edes puoliksi niin hyvää kuin oikea juusto.

31. Olisipa kerran nuorempi rakastaja!

32. Pystyisinpä pitämään huonekasvini hengissä.

33. Hidastuisipa aika välillä. Muulloinkin kuin kassajonossa ja lentokoneessa.

34. Toivon, että saan jatkossakin elää oman näköistä elämää. Se alkoi aueta vasta joitain vuosia sitten, sellainen kevyen hilpeä vapautuminen ulkopuolisten odotuksista ja fiilis, että nämä valinnat ovat mun omia ja voin kaikesta vain syyttää ja kiittää itseäni. Olen itse vastuussa siitä, millaiseksi tämän elämän teen – etenkin, kun terveyden, elämäntilanteen ja yhteiskunnallisen aseman puolesta mulla on lähes kaikki mahdollisuudet vaikuttaa itse siihen, millaista elämä on.

35. Säilyisipä tämä onni.

IHAN PARAS IKÄ

Mulla ei toki ole kokemusta lapsista, omista siis, kuin kymmeneen ikävuoteen asti mutta jotenkin epäilen että ne sitä seuraavat (varhais)teiniyden ajat eivät kuitenkaan näin vanhemman näkökulmasta ole se kaikista antoisin ajanjakso. Siksi uskallan ihastella sitä miten ihana ikä kuopuksella on menossa. Siitä asti kun hän täytti neljä, kun pahin uhmaikä oli taputeltu ja nyt kun hän viisivuotiaana vielä kerää voimia tulevaa eskariuhmaa varten, hänen seuransa on ollut aivan huikeaa. Ei aina, ei todellakaan, mutta mikä täydellinen elämänvaihe näin äidin mielestä, kun hän on yhä vähän vauva, joka haluaa olla sylissä, katsoa ihailevasti silmiin ja silittää hiuksia, käpertyä ihan kiinni nukkumaan ja pitää kädestä matkalla päiväkotiin, ja toisaalta hänellä on jo järkeä sen verran että hän voi mennä ulos omalle pihalle kaverien kanssa, hän uskaltaa kyläillä itsenäisesti, hänen kanssaan voi keskustella isoista ja pienistä asioista ja hänellä on jo omia vitsejä, ihan oma persoona, pelkkää potentiaalia koko tyyppi.

Rakastan vauvoja, se ensimmäinen vuosi oli musta aivan ihanaa. Voisin ihan surutta olla aina vaan uudestaan raskaana, synnyttää ja sitten elää sen vauvavuoden uusiksi – tämä on jonkinlainen mielenvika, älkää välittäkö, en kuitenkaan enää hamstraa yhtään vauvaa. Mutta sen jälkeen on pari vuotta sellaista vanhemmuuden suorittamista, jossa on kyllä hetkensä mutta jonka itse muistan vähän rasittavana aikana, kun tyypit liikuttavat (pahimmillaan nopeammin kuin minä), niillä ei ole yhtään tolkkua, ne sekoilevat, kaatuilevat, sotkevat ja huutavat. Kyllä, en voi yleistää, not all toddlers, mutta minä olen sellainen äiti joka ei tuossa vaiheessa ole parhaimmillaan. En ole leikkijämutsi, en jaksa rakentaa legoilla kuin kerran kuussa, tykkään ennemmin keskustella, olla läsnä arkisten touhujen parissa, viedä museoihin ja opettaa sen mitä itse tiedän ja toivottavasti vielä vähän enemmänkin.

Kolmannella, sillä viimeisellä, lapsella on muutenkin tuuria. Ensinnäkin hän on saanut kaksi ihanaa isoveljeä, jotka pitävät hänestä niin hyvää huolta. Totta kai se on myös armotonta sotimista, mutta toistaiseksi näin ainoan lapsen silmin enemmän ihailtavaa läheisyyttä ja solidaarisuutta. Siinä missä esikoisen kanssa teen eniten virheitä, vaadin vähän liikaa, testaan häntä siinä missä hän minua, ja keskimmäinen vähän vain on kulkenut aina jomman kumman veljen kanssa, vuoroin ”isona” ja vuoroin ”pienenä”, on kolmas lapsi saanut kärsivällisimmän, lempeimmän ja ymmärtäväisimmän äidin joka tästä ruumiista löytyy. Minä olen nyt niin hyvä äiti kuin tulen koskaan olemaan, ja hän saa nauttia siitä että minä tiedän että tämä on kohta ohi, ne vuodet kun joku roikkuu jalassa ja vaatii katsomaan muovailuvahateoksiaan ja tarvitsee mua, ja sen ansiosta nautin nyt paljon enemmän, en ihan joka hetkestä mutta melkein.

Koska meillä on enää vähän päälle vuosi sitä, että vien häntä päiväkodille. Sitten hän liittyy veljiensä joukkoon ja kävelee kouluun yksin. Ei pidä mua kädestä kiinni, ei höpötä jotain aivan dadaistisia oivalluksia pitkin matkaa. Ja myös koululaiset ovat aivan loistavaa seuraa, mutta se on jo uusi vaihe äitiydessä: olen enemmänkin statisti kuin heidän elämänsä tärkein ihminen, saan taistella huomiosta kaverien ja kännyköiden ja koulujuttujen kanssa. Ihana elämänvaihe sekin, mutta nopeasti tämä aika menee jumalauta. Miten pitkiltä tuntui ne yöt kun kukaan ei nuku ja meillä oli monta vuotta outo koreografia missä vaihdeltiin sänkyjä ja sähistiin hampaiden välistä vähemmän kauniita hyvänyöntoivotuksia ja sitten päivät oltiin jossain hämärän rajamailla siinä hiekkalaatikolla. Sitten se meni ohi. Joten nyt nautin, nautin erityisesti juuri siitä 5-vuotiaan hienosta havainnointikyvystä, innosta ja uteliaisuudesta, siitä, että hän haluaa joka ilta kuunnella Kuningas Ei-kappaleen ja nukahtaa, mutta ennen sitä huikkaa, että taidan tulla yöllä sun viereen. Ja tulkoot nyt niin kauan kun vielä haluaa tulla.

TALVISIRKUS BAU

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Aloin kirjoittaa arviotani tämän vuotisesta Tanssisirkus Hurjaruuthin talvisirkus esityksestä, eli tänään ensi-iltansa saavasta Talvisirkus BAU:sta (jonka kävimme eilen katsomassa ennakkonäytöksessä, jonne ruinasin itselleni liput koska rakastuin tähän lajiin niin voimakkaasti kolme vuotta sitten). Sitten tajusin, että arvio kuulostaisi about sanasta sanaan samalta kuin viime kerralla. Mutta kun tämä oli taas just niin ihana kuin ajattelin! Ja samat kritiikin kohteet, jotka liittyvät myöhäiseen ajankohtaan (klo 18 arki-iltana alkava yli kaksituntinen näytös tarkoittaa sitä, että lapsilla loppuu veto siinä vaiheessa kun sisäinen kello vaatii iltapuuroa) ja esityksen rakenteeseen (loppua kohti tahdin hidastuminen tarkoitti myös keskittymisen herpaantumista). Mutta muuten ajattelin vain fiilistellä niillä asioilla, jotka olivat mun mielestä ihan parasta tämän vuoden talvisirkuksessa.

Parasta oli videolavastus. En ensin kiinnittänyt siihen huomiota – digitaaliset ikkunat viemäristönä ja työmaana palvelleiden rakennusputkien joukossa eivät heti säväyttäneet – mutta kun ikkunoiden takaa alkoi lumisade niin vau. Ikkunoiden maisemat ukkosmyrskystä auringonlaskuun ja erityisesti avaruushenkiseen kohtaukseen jossa temppuiltiin puisten renkaiden kanssa tähtien keskellä muuttivat tilan fiiliksen todella tehokkaasti. Tunsin olevani sisällä piirretyssä elokuvassa!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Parasta oli liikkumisen riemu. Lahjakkaan esiintyjäjoukon monipuolista osaamista hyödynnettiin hauskasti eri numeroissa, 7- ja 9-vuotiaiden suosikkeja olivat keinulaudalla hyppimiset ja viemärirottien esittämä fyysinen klovneria, itse taas olin uskomattoman kateellinen esiintyjien keskivartalon hallinnasta. Ei ihan taida mun pilatestunnit riittää tuollaiseen. Mutta se vaivattomuus ja taituruus.

Parasta oli taas se, kuinka lumoutunut 7-vuotias oli. Ekaluokkalainen oli juuri täydellistä seuraa tuohon esitykseen. Myös 9-vuotiaalle talvisirkus toimi moitteettomasti, mutta keskimmäiselle kokemus oli selvästi suorastaan taianomainen. Hyvä merkki oli myös se, että väliajan ja herkkujen perään kysyttiin ensimmäisen kerran kun ensimmäistä puoliaikaa oli alla yli 40 minuuttia. 5-vuotias olisi luultavasti muuttunut vähän levottomaksi, mutta varmasti nauttinut samalla tavalla kuiskaillen kuin veljensä, ”onko tuo oikeasti mahdollista?”, ”voisinko minäkin oppia ton?”. Just se fiilis, jonka toivon taiteen herättävän lapsissani!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Parasta oli in-house bändi. Kolmen naisen kokoonpano loihti esitykselle sellaisen äänimaailman, että sirkuksen lisäksi sai kaupan päälle aivan täydellisen musiikkielämyksen. Sellainen Flow-tason taustabändi, joka oikeasti oli kyllä mulle pitkälti pääosassa: haluaisin ostaa talvisirkuksen soundtrackin kiitos.

Parasta oli vähän liian suolaiset popcornit väliajalla (ja siis ne oli oikeasti just kuivia huulia kirveltävän ihania, sellaisia, että oli pakko syödä kun ne oli niin hyviä vaikka sattui), vastaleivottu pulla ja skumppa, jota en kyllä itse ehtinyt juoda mutta arvostan jo pelkän skumppatarjoilun olemassaoloa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Parasta oli ekaluokkalaisen tikkarintahmea käsi mun kädessä. Tyyppi, joka on oikeasti kotioloissa mahdoton ikiliikkuja, joka ei jaksa yleensä istua paikallaan edes Ryhmä Haun tunnusmusiikin verran nökötti nyt silmät suurina paikallaan (mitä nyt vähän väsyneenä alkoi nojailla äidin olkaa vasten, sekin oli oikein liikuttavaa) talvisirkuksen molempien osien läpi, ihaillen ja innostuen. Ihan parasta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

FERIA, OI FERIA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olin ajatellut, että säästän teidät koko ferialta. Neljättä kertaa siellä oltiin kuitenkin, yhdessä Andalusian isoimmista ferioista (no en mene vannomaan, ihan lonkalta vedän, mutta iso tapahtuma se on ja ainakin lähikaupunkien ferioihin verrattuna valtava). Ja onhan tästä kirjoitettu tähän blogiin tosi monta kertaa (nyt esimerkiksi täällä, täällä ja täällä). Mutta kirjoitan nyt taas. Koska mulle ferian taika ei oikein katoa, varsinkin tänä vuonna kun osasin säännöstellä juhlahumua eikä ne ferian huonot puolet – meteli, sotkuisuus, yleinen kaaos – häirinneet muutenkaan niin pahasti, sillä pääsin pahinta bailausta pakoon rajan toiselle puolelle. Aiempina vuosina olemme asuneet alle kilometrin päässä feria-alueesta ja juuri sillä viikolla ei kannattanut haikailla hyvien yöunien perään.

Ferian avajaiskulkuetta olin katsomassa esikoisen kanssa. Karkkisateesta huolimatta hän ei jaksanut kovin pitkään, itse jaksoin ihmetellä paitsi ihania pukuja, ilmaisten karkkien viehätysvoimaa ja kulkueen kokoa myös sitä, kuinka ne espanjalaiset lapset jaksaa. Puolilta öin siellä tanssitiin yhä Despacitoa torvisoittokunnan versiona ja kerjättiin ohilipuvista kärryistä herkkuja. Parin kilometrin matkalle myytiin istumapaikkoja etukäteen, yksi tuoli kadun varressa maksoi 4,5 euroa eturivissä ja pari euroa vähemmän taaemmilla riveillä. Monet perheet ottivat monta tuolia ja saapuivat päivystämään jo aikaisin päivällä kylmälaukkujen ja grillattujen sikojen kanssa ennen iltakymmenen aikoihin alkavaa avajaiskulkuetta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ferian ensimmäinen sunnuntai, Domingo Rociero, on ehdottomasti lempipäiväni, tai ainakin sen alku ennen kuin kaikki ovat liian juhlakunnossa. Aamulla on jumalanpalvelus, jonka jälkeen kaupungilla kuullaan La Línean kuoron esittämiä sevillanaseja ja rumbitoja ja tanssitaan flamencoa ja pyöritään parhaimmissaan, paikalliset mustalaiset ratsastavat paikalle perinneasuissaan… ja koko kaupunki täyttyy myös vappumaisesta juhlahulinasta, jossa suunnilleen kaikki yli 14-vuotiaat ovat lopulta aivan kännissä juotuaan litratolkulla tinto de veranoa. Yleensä siinä vaiheessa olen jo paennut paikalta, muistellen vain lämpimästi niitä kulttuurin kauniita puolia.

Toinen lempipäiväni on viikon keskelle osuva Día de mujer, naisen päivä, jolloin ilmeisesti monet feria-alueen teltoissa (joissa soitetaan kuurouttavalla äänenvoimakkuudella joko sevillanaseja tai sitten reggaetonia ja tarjoillaan alkoholia ja pientä purtavaa) tarjoavat alennuksia naisille, jotka saapuvat paikalle parhaimpiinsa pukeutuneita. Tänä vuonna feria, jossa jokainen myyntikoju, huvipuistolaite ja ruoka- ja juomateltta caseta soittaa kilpaa eri musiikkia, yllätti positiivisesti tarjoamalla kahtena iltana myös ääniherkillä aikuisille ja lapsille muutaman tunnin tilaisuuden nauttia feriasta ilman musiikkia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Lapset tulivat mukaan vain yhtenä iltana, mutta se riitti hyvin. Huvipuistoajelut eivät ole mitään halvimpia, yleensä kolme, neljä euroa ajelu tai kympillä kolme. Muissa kaupungeissa ferian laitteet ovat kuulemma edullisempia, koska kaupungit antavat maan ilmaiseksi tai hyvin alhaisella hinnalla vuokralle myyjille ja muille kiertäjille, Líneassa taas kuulemma pyydetään kiskurihintaa. Asiasta väitellään joka vuosi muutaman viikon ajan paikallisissa Facebook-ryhmissä, muistuttaen kaupungin n. 40 prosentin työttömyysluvuista. Itse en osaa muodostaa aiheesta kovin jyrkkää mielipidettä, sillä tapahtuma tuottaa myös tolkuttoman määrän roskaa ja häiriöitä kaupunkiin, ja myös se on kuitattava jollain.

Jälleen kerran feria oli elämys. Olen nähnyt sen jo niin monta kertaa, että tunnistan jo ihmiset asuineen aiemmilta vuosilta ja oikeastaan tiedän tarkalleen kaiken, mitä siellä tapahtuu. Ei ole yllätysmomentteja, mutta en voi lopettaa ihailua. Sitä, miten kaaoksessa kaikki on kaunista ja miten paikalliset ovat ylpeitä, iloisia ja yhteishenki on korkeimmillaan. Kaikki sukupolvet nauttivat feriasta, ihmiset kokoontuvat öisin kiertääkseen hengenvaarallisia laitteita, viikon ajan koko kaupunki elää yöaikaan ja lepää päivisin rannalla. Ja sitten sirkus katoaa, ja kaikki palaa 51 viikon ajaksi ihan normaaliksi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA