MAAILMAN IHANIN MUSEO

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Museoista kirjoittaminen on aina vähän tylsää; uskon, että niiden, joita museot kiinnostavat kannattaa ennemmin mennä itse kokemaan ja katsomaan, ja sitten ne joita ei kiinnosta.. en usko että aiheesta on yhtään mielenkiintoisempaa lukea. Madridin toisessa suuressa museoinstituutiossa, Pradossa, on kerrassaan ihana kuvauskielto joka koskaa oikeastaan jo koko kännykän esiin kaivamista, ja siellä niitä klassikoita on pakko tuijottaa ilman selfieitä tai jatkuvaa raportointa. Mutta modernimpaan, niin 1900-luvun espanjalaisiin kuin vaihtuviin kansainvälisiin taiteilijoihin keskittyvässä Museo Reina Sofiassa sai kuvata (kaikkea paitsi Picasson Guernicaa!) ja minähän kuvasin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olen aina ollut museoissa viihtyvää sorttia ja tuo Espanjan pääkaupungin Reina Sofia on ehkä lempimuseoni, ainakin Euroopassa. Suomessa on monta hyvää – Ateneum, Kiasma, monta kunnianhimoista pientäkin – ja rakastan British Museumia sekä pidän kovasti myös Málagan Picasso-museosta, New Yorkin luonnonhistoriallisessa voisin asua. Reina Sofia teki lähtemättömän vaikutuksen kun olin 17-vuotiaana reilaamassa eikä amerikkalainen kaverini ollut kiinnostunut ja sain luuhata museossa koko päivän yksin. Olin niin onnellinen. Myös ehkä vähän siksi, että kuten kesällä 2003 niin myös tällä reissulla Reina Sofia oli ainoa paikka koko kuumassa kaupungissa jossa sai vähän palella. Ja nyt kolmannella kerralla olen yhä yhtä rakastunut tähän paikkaan.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Reina Sofian pysyvään näyttelyyn kuuluu monia taidehistorian suurhenkilöiden teoksia, Picassoa, Dalía ja Miróa, nyt muutama mainitakseni. Vaikka nämäkin klassikot on ollut hieno nähdä, ja kuuluu mielestäni vähän taiteenystävien pakollisiinkin kokemuksiin, niin  oma ilonaiheeni on joka kerta ollut Reina Sofian vaihtuvat näyttelyt, jotka aina ovat tavalla tai toisella olleet kantaaottavia, poliittisia, rohkeita ja vaikuttavia. Eikä tarvinnut taaskaan pettyä!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Toisinaan taide on täydellistä ihan vaan visuaalisena viihdykkeenä, väreinä, muotoina ja kuvioina, mutta ilahdun joka kerta kun se myös kertoo toisen tarinan, kapinoi ja kritisoi yhteiskuntaa. Tällä kertaa kritiikkiä löytyi runsaasti, niin amerikkalaisen David Wojnarowiczin History Keeps Me Awake at Night-näyttelystä, espanjalaisen Rogelio López Cuencan sanataiteella sekoittavaan Keep Reading, Giving Rise-näyttelyyn ja sitten omaan suosikkiini, sveitsilän Miriam Chanin everything is equally important-retrospektiiviin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

1970-luvulta asti luonut Cahn on harrastanut niin rohkeita, kirkkaita värejä kuin valtavia hiilitöitäkin ja kaikissa on vimmaa, väkivaltaa, ruumiillisuutta – mutta ne eivät ole ahdistavia. Toivon ehdottomasti näkeväni edes osan näistä teoksista joskus Suomessa. Feminististä, ehdotonta taidetta, aivan mahtavaa! Mikäli olet ennen lokakuun puoltaväliä Madridissa, kannattaa ehdottomasti tutustua tähän näyttelyyn.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kaiken kruunasi vielä espanjalaisen yhteiskunnan murrosta kuvaavaa The Poetics of Democracy-näyttely pohjakerroksessa. Meillä kului museossa aikaa nelisen tuntia, ja se ei oikeastaan riitä ollenkaan. Oli kuitenkin niin kova taideähky, että enempään ei pystynyt – kannattaa ehdottomasti varata kaksi päivää Reina Sofian läpikäymiseen, piipahtaa välillä viinillä alakerran vähän liian trendikkäässä Arzábal-ravintolassa (suosittelen cava sangriaa!) ja varata vähän rahaa myös kahteen museokauppaan, joista etenkin syrjäisempi, uuden puolen sisäänkäynnillä sijaitseva on täynnä ihanaa taidekirjallisuutta.

Museo on alunperin 1700-luvulla rakennettu sairaalaksi, nyt se tarjoaa hoitoa sielulle. Sisäänpääsymaksu on 10 euroa, ja sunnuntaisin kello 13.30-19 sekä ma-la 19-21 (tiistaisin kiinni!). Rahalleen saa vastinetta, jos siis sattuu museoista tykkäämään. Ei sinne muuten tietenkään kannata mennä tuhlaamaan aikaansa. Reina Sofia on varmasti yksi suurimmista syistä, miksi tiedän palaavani Madridiin taas joskus uudestaan…

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

AIKUISTEN ASKARTELUKERHO

Mä olen aina ajatellut, etten pidä askartelemisesta. Nyt olen huomannut, se taitaakin johtua siitä että mun roolini on viimevuosina ollut vain siivota askartelujen jäljet – varsinkin Espanjassa se tarkoitti sitä, että sitä purpurinaa eli glitterpölyä oli joka jumalan kolossa kotona, ja lapset olivat ampuneet toisiaan kuumaliimapyssyillä. Ei ihme jos ei oma luovuus päässyt kukoistamaan kun piti vahtia ettei kenelläkään ole seuraavaksi akryylimaalia silmässä!

Jotenkin päätin kuitenkin ilmottautua helsinkiläisen Collage Clubin nimensä mukaiselle kollaasiklubille, joita on järjestetty vuoden verran niin yksityistilaisuuksina esimerkiksi yrityksille kuin säännöllisen satunnaisina työpajoina, joissa 25 eurolla voit ostaa itsellesi kolme tuntia joiden aikana ei tee mieli räplätä puhelinta (paitsi okei, kaikki näillä klubeilla on alusta loppuun niin Instagram-ystävällistä, että ihan ei ehkä malta olla ikuistamatta prosessia).

Eri teemoilla järjestettävät työpajat ovat pieniä ja intiimejä tilaisuuksia perustajasiskosten työpisteellä Punavuoren sydämessä. Työskentelytila on kenen tahansa amatööriaskartelijan märkä uni, täynnä erilaisia välineitä, materiaaleja ja pinotolkulla lehtiä, joista leikellä materiaaleja omaan aiheeseen. Itse osallistuin Meri-teemalla järjestettyyn työpajaan, ja tänäkesänä on vielä jäljellä ihana Rakkauden kesä-kollaasiklubi; kuulostaa ihanan inspiroivalta!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kolmetuntinen tilaisuus alkoi herkuttelulla; paikan päällä on kuulemma aina jotain itse leivottua (Collage clubia pyörittävät siskokset olivat kaikin puolin mahtavia tyyppejä, ja tekevät myös aivan törkeän hyvää sitruunakakkua!), sen lisäksi hipsterlimsoja ja hedelmiä, kahvia ja teetä. Meinasin korkata oman viinipullonikin ja vaikken entuudestaan tuntenut muita wannabe-taiteilijoita, ilmapiiri oli rento ja hilpeä. Siitä iso kiitos kuuluu emännille.

Työpajan aikana teimme kaksi erilaista kollaasia, jotkut enemmänkin mutta itselläni kesti aikani päästä vauhtiin, vaikka ideoita riitti runsaasti. Collage club tarjoaa materiaalit ja voi että sitä runsaudenpulaa. Amatööriaskartelijan märkä uni, oli washiteippejä ja maaleja ja meille esiteltiin niin montaa uutta ja erilaista tekniikkaa, ettei kaikkia millään ehtinyt kokeilla yhdellä kertaa. Sen lisäksi bongasin tilasta myös maailman kauneimman kreppipaperista tehdyn kukkakimpun ja luvassa saattaa kuulemma olla syksyllä jotain kolmiulotteista – voitte olla varmoja että olen ensimmäisenä ilmottautumassa, siitäkin huolimatta että olen aina tähän asti vähän inhonnut sitä ”askartelua paskartelua”.

Kannattaa siis ehdottomasti käydä kokeilemassa. Oli ihanaa keskittyä luovaan työhön kolmen tunnin ajan ilman keskeytyksiä, toteuttaa tyhmätkin ideat ja olla noudattamatta tehtävänantoa, kun kerran aikuisena saa tehdä kollaasinsa komeista rantapojista runollisten korallien sijaan. Kannattaa tutustua myös Collage Clubin Instagram-tiliin. Jatkossa lupaan sitten kaikille kavereille kollaasikortteja, ja lahjaksi kollaasiklubin lahjakortteja!

¡ VIVA LAS VEGAS !

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

No terkut Teneriffalta! Olen nyt sillä unelmieni vaelluslomalla ja mietin tässä vähän että oiskohan kannattanut unelmoida vaikka siitä että saan nukkua viikonloppuna vähän pidempään ja syödä pizzaa ja katsoa Sinkkuillallista samalla? Tänään nimittäin päästiin tositoimiin eli ensimmäiselle vaellukselle – joka oli neljästä vaelluksesta se toiseksi helpoin ja olen silti melko varma että jos aamulla vielä olen tarpeeksi onnekas herätäkseni niin mulla on vähintäänkin neliraajahalvaus.

Päivän vaellus oli reilu kymmenen kilometrin kierros vuoristossa, jonka alku- ja loppupiste oli Las Vegasin kylässä. Meitä oli vajaa parinkymmenen hengen porukka, ja päälle Punaisen Ristin pelastajat. Jolleivat he olisi kaikki olleet mua noin 10 senttiä ja 10 kiloa pienempiä paikallisia olisin varmaan heittäytynyt maastoon ja toivonut, että mut viedään paareilla takaisin hotellille loppureissun ajaksi. Ei vaan. Vaeltaminen on kyllä monella tapaa mun lempilaji (jonka takia varmaan olenkin viimeksi vaeltanut joskus 18 vuotta sitten, heh heh): näkee maailman mahtavimpia maisemia, saa samalla liikuntaa (tämän päiväistä hikoilua ei voi väheksyä kutsumalla sitä hyötyliikunnaksi) ja mikä parasta, saa ajatella rauhassa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Teneriffan luonto on tehnyt jo nyt vaikutuksen. Olen siis ollut leirikoulussa samalla saarella 90-luvun lopussa (kyllä, tiedän, yleensä leirikouluun mennään jonnekin Kiljavalle…) mutta siltä reissulta muistot ovat lähinnä Teide ja mustekalarenkaat. Jo nyt olen ollut aivan pähkinöinä kaikesta upeasta kasvillisuudesta ja kukista, kuten tulette huomaamaan tässä postauksessa ja jatkossakin…

No siihen vaellukseen. Nyt kun olen selvinnyt hotellille, käynyt saunomassa ja lillumassa hetken porealtaassa ja saanut syötyä niin se ei tunnukaan ihan niin pahalla, mutta kyllä mä siellä ylämäessä muutaman kerran mietin että olikohan tämä nyt ihan viisasta. Alamäki onneksi kultasi muistot, sillä kävi niin kuin viimeksi vaeltamassa silloin vuosituhannen vaihteessa: kun oli kärsinyt ylämäen, alamäessä ajatus alkoi kirkastua ja noin kolmen minuutin ajan olivat kaikki mun ongelmat ratkaistu ja raitis vuoristoilma tuonut mukanaan valaistuksen. No, se kaikki kyllä unohtui sitten ekassa ylämäessä, mutta jonkinlainen hikers high tuossakin tulee. Tai ehkä se on se ohut vuoristoilma.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Parastahan tässä on että tämän mun eeppisen sankarikertomuksen pohjana on vaivaiset 250 metriä nousua. Olin katsonut lippulappusia ihan väärin ja olin varma, että päivän nousu oli yli 600 metriä mutta palasin kirjaimellisesti maan pinnalle paluumatkalla kun kävi ilmi että tämä mun Mt. Everestin valloitukseen verrattavissa oleva vuorenvalloitus oli itse asiassa paitsi yli puolet pienempi kuin olin kuvitellut (ja noin 1000 kertaa pienempi kuin miltä se tuntui…) myös koko nelipäiväisen Tenerife Walking Festivalin toiseksi helpoin reitti mun listalla, ja huomenna pitää sitten tuplata noustavat metrit…

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Toistaiseksi tämä on ollut kerta kaikkisen hienoa enkä voi olla kuin kiitollinen tästä kokemuksesta. Vaeltaminen olisi varmasti parhainta yksin mutta se on oikein hauskaa hyvässä seurassa, ja meillä on oikein mainio kansainvälinen, monipuolinen porukka. Koska iso osa osallistujista on journalisteja, voitte varmaan bongata mut lähitulevaisuudessa Hola!-lehdestä tuijottelemassa kaukaisuuteen vuorilla.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Jos ei lasketa sitä, että ketjussa polttavat kuusikymppiset, kilpailuhenkiset papat vetivät mun ohi mennen tullen niin fysiikka kesti yllättävän hyvin tämän normaalista, laiskanpulskeasta arjesta poikkeavan ponnistelun. Uudet vaelluskengät (joita en tietenkään ehtinyt ajaa sisään, kuinkas muutenkaan) tuntuvat superhyviltä jaloissa ja jos olisin oikeasti käyttänyt aurinkorasvaa enkä vain kantanut sitä repussa, olisin säästynyt palamisiltakin. Kuitenkin suurin vamma on ollut muutama kaktuksenpiikki polvessa. Nyt menen nukkumaan – jos mahdollista niin väsyneempänä kuin koskaan ennen.

PS. Matkustan Tenerife Walking Festivalin piikkiin.

MAAILMAN PARAS PODCAST

Pahoittelen mahtipontista otsikkoa. Se ei välttämättä ole absoluuttinen totuus, sillä en todellakaan ole kuunnellut kaikkia maailman podcasteja ja vertailu olisi silloinkin melko subjektiivinen. Mutta mun oma elämänlaatuni nousi, ja työteho laski, kun löysin Auta Antti-podcastit muutama viikko sitten. Tiedän, että olen taas myöhäisherännäinen. Bonusperheen bongasin vasta toisen tuotantokauden aikoihin. Broad Cityn kanssa olin niin myöhässä, että ehdin fiilistelemään vasta viimeistä. Ensi vuonna ehkä löydän sellaisen sarjan kuin Game of Thrones ja tulen suosittelemaan sitä. En ole maistanut vielä Kombuchaakaan.

Auta Anttia päädyin kuuntelemaan lopulta siksi, että Kuolema-jaksoon oli haastateltu Einen Ronia, joka menehtyi haastattelun ja jakson julkaisun välissä. Näyttelijä/kirjailija/yleislahjakkuus Antti Holman podcastit jäivät välilehdelle auki, ja kerran yöllä paiskiessani monotonisia rutiinihommia ajattelin, että voisin kuunnella jotain muutakin kuin Spotifyn viikon suosituksia (jotka ovat niin osuvia, että voisin mennä sen algoritmin kanssa naimisiin, koska tuntuu että kukaan ei tunne mua yhtä hyvin kuin Spotify!). Jäin koukuun. Sen jälkeen olen kuunnellut läpi melkein molemmat tuotantokaudet ja nyt joutunut suorastaan hillitsemään itseäni, etten liian nopeasti kuuntelisi niitä läpi.

Olen aivan fanityttö. Antti Holma on terävä ja itseironinen, empaattinen ja suora – ja jaksoissa käsitellyt kysymykset niin randomisti elämän joka osa-alueelta, että tätä voisi kutsua surutta yleissivistäväksi ohjelmasarjaksi. Olen oppinut tekemään vaahterasiirapilla ryyditettyä granolaa ja saanut ihan ilmaiseksi yleispätevän saliohjelman. Holman suurin ansio on brutaali rehellisyys, joka ei ole ilkeyttä vaan toteavaa, lohdullistakin: Paras tietenkin olisi jos olisi säännöllinen vuorokausirytmi ja terveellinen ruokavalio, mutta eihän kenelläkään ole sellaiseen aikaan. Holma sanoo niitä asioita, joita kysyjät eivät ehkä halua kuulla – mutta tarvitsevat sen tiedon kuitenkin. Harmittaa, ettei tällä hetkellä ole mitään kysyttävää (paitsi ehkä neuvoja arvonlisäverotukseen sekä sopivan kameraobjektiivin valintaan, ja niistä kysely olisi Holman lahjojen ja ajan haaskuuta), sillä jos jonkun neuvoja ottaisin vastaan mukisematta niin Holman. Uskoisin.

Parasta tässä on se, että pakkomielteisen podcastputken seurauksena olen alkanut ajatella Antti Holma-äänellä. Tai ei se ehkä ole parasta, se on varmasti monen mielestä hieman huolestuttavaa ja ymmärrän senkin. Mutta nyt kun alan aamuilla hötkyillä kun kaikki on levällään ja lapset makaa alasti television edessä täysin kuuroina, voin kuulla Antti Holman terapeuttisen selostuksen tilanteestani: kuuleppa suurperhe-Sirkku, ihan itse halusit nämä pikku herrankikkareet ja nyt vaan otat rauhassa, juot kupin kahvia ja sitten puet ne vaikka väkisin. Oih, verbaalista iloa ja viisauksia samassa paketissa. Kuunnelkaa. Tämä ei ole ajanhukkaa.

Mutta maailma on ilokseni täynnä hyviä podcasteja. Vaalejen alla kuuntelin paljon Ylen poliittista tarjontaa, ja totta kai kaikilla uskottavilla äitibloggaajilla on omansa (esim. Valeäiti, Lähiömutsi ja Mamma Rimpuilee!). Ja jos vielä yhden kuuntelusuosituksen saan heittää niin se on ihan äänikirja, itsensä kirjoittajan lukemana: koomikko/juontaja Trevor Noah on kirjoittanut kirjan Born a Crime, joka kertoo hänen tragikoomisen kiehtovasta lapsuudestaan Etelä-Afrikassa. Kirja on yhtä aikaa hillitön ja surullinen, raadollinen ja inspiroiva. Ja Noahin Etelä-Afrikan nuotti on hunajaa korvilleni.