KOLMAS ON KOLME

Vuosi sitten onnittelin ensisijaisesti itseäni: Tuntui, että se äitiystaipaleen raskain osuus oli takana (ja nyt älkää tulko pilaamaan mun hyvää fiilistä niillä ”oottakaas kun ne on teini-iässä” tai ”pieni lapsi, pienet murheet” kommenteilla!). Tänään tahdon onnitella sitä isoa pientä tai pientä isoa poikaa, joka täytti kolme vuotta kello 11.39.

Pipsa Possu-kakku odottaa jääkaapissa. Hän on saanut lempiruokaansa, pizzaa, vaikka ei kuumuuden takia jaksanut sitä paljoa syödäkään. Hän nukkui pitkästä aikaa päiväunet, yhteisestä sopimuksesta, kun oltiin ensin käyty salaa kaksin hakemassa jäätelöbaarista jäähilejuoma jaettavaksi. Hänestä on vuodessa tullut niin taitava, kun hän topakasti sanoo ”ite” hän myös tekee sen itse. Niin kuin tähän elämänvaiheeseen kuuluu, hänen harkintakykynsä aina välillä vähän pettää, mutta pääasiassa hän on hyvin rationaalinen, ikäisekseen analyyttinen ja ymmärtää järkipuhetta. Tolkun pikkupoika.

Tosipaikan tullen niin totinen, mutta muuten huumoriveikko joka rakastaa leikkiä autokauppiasta. Hän bongaa Mini Cooperit, poliisiautot ja ambulanssit kaukaa, hän rakastaa joskus hieman rajusti ja elää suurilla tunteilla. Hän on niin paljon enemmän kuin uskalsin edes toivoa häntä odottaessani. Ennen kuin tuli äidiksi, ei voinut aavistaa miten parasta on loppujen lopuksi ollut se, että näkee oman lapsen kasvavan onnelliseksi ihmiseksi. Joten hyvää syntymäpäivää, sinä rakas leijonalapsi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

VIIKON PARAS PÄIVÄ

IMG_3821

En nyt ole aivan varma, mikä se oma suosikkipäivä oli Suomessa, saattoi nimittäin olla silloinkin perjantai. Mutta Espanjassa, Espanjassa se on satavarmasti perjantai. Perjantaissa on suuren urheilujuhlan tuntua, kun Käytännön Miehen paikoittain varsin pitkältä tuntuva työviikko tulee maaliin, edessä on kaikkea kivaa ja lapsetkin ovat ehtineet neljässä päivässä asettua arkirytmiin, joka totta kai laitetaan viimeistään perjantai-iltana ihan läskiksi.

Vaikka makeaa syödään täällä joka päivä, aamupalachurroina, välipalajäätelönä tai ihan muuten vaan, niin perjantai on virallinen karkkipäivä jolloin paikallisessa karkkikaupassa Don Caramelossa on kolme hyvin harrasta pikkupoikaa valitsemassa pusseihinsa täsmälleen saman verran irtokarkkeja – viisi senttiä kappale. Limaksi sulavat namit, ravintoarvoiltaan nollaa lähentelevät maissisipsit ja vesipullot kassissa mennään rannalle, jossa hiekkaleikkejä enemmän kiinnostaa vertailla karkkipussien sisältöä ja vaihdella näitä vähän ällön hiekkasia herkkuja.

Perjantain perinteisiin on vakiintunut myös päivällinen paikallisessa pihviravintolassa. Kasvissyöjälle ainoa vaihtoehto on provoleta-juusto, uunissa sulatettu noin 3000 kalorin annos yrteillä ja öljyllä maustettua mömmöä johon dipata leipä. Lapset rakastavat pihvejä, enkä niiltä henno kieltää, vähän aneemisia kun ovat, raukat. Ja aina kun istumme aukion laidalla siinä kantapaikassa, tapahtuu se, mitä aina ajattelin elämän olevan kun asumme Espanjassa: Aikuiset juovat lasin viiniä ja napsivat tapaksia kaikessa rauhassa kun lapset juoksevat pitkin aukiota muiden läheisessä ravintoloissa ruokailevien perheiden lasten kanssa. Ah, perjantai – onneksi jo huomenna!

IMG_3832IMG_3846IMG_3829

JUHANNUS KELTAISESSA TALOSSA

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

P6233538.jpgOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Koska koti – siis se vanha, jota pitäisi nyt opetella olemaan kutsumatta kodiksi – tyhjennettiin viimeisistäkin tavaroista torstaina, me siirryttiin kahdeksi yöksi evakkoon ystäville. Siihen ihanaan omakotitaloon, joka on paikka jossa voi alkaa itkeä heti kun pääsee kynnyksen yli, käteen isketään lasi viiniä ja sitten kuunnellaan. Kaikin puolin kiva paikka, juuri sopiva välietappi kahden erilaisen elämän välissä, vaikka tietenkin tännekin tulee nyt kahta kauheampi ikävä kun ollaan saatu nukkua poikien kanssa siskonpedissä kellarissa ja istua yötöntä yötä pihalla omenapuiden katveessa.

Viiden lapsen ja neljän aikuisen juhannus on ollut äänekäs mutta ihana. Pääsin leikkaamaan nurmikkoa (lempipuuhaani, ei mitään sarkasmia siis ”pääsemisessä”) ja sain haistella lempituoksujani, lämpiävää puusaunaa ja vastaleikattua ruohoa. Sain juhannussaunoa rauhassa, herkutella pavlovalla, valokuvata juhannusruusuja kuten kunnon bloggaajan kuuluukin, keinua ystävän kanssa riippukeinussa ja yöllä, kun kaikki viisi lasta olivat nukkumassa, pidettiin pihalla vielä keskiyön piknik; saaristolaisleipää ja paistettuja ahvenfileitä. Loistava viimeinen illallinen Suomessa vähään aikaan.

Jos jotain tämä kuukauden, kahden, muuttopuristus on opettanut niin sen, että tavarasta on helppo luopua, ystävistä ei, ja että mulla on aivan mahtavia ihmisiä elämässäni. Sellaisia, joista pitäisin suuresti muutenkin, mutta joiden tarjoama apu ja tuki on ollut suorastaan korvaamatonta. Olen kuluttanut puhki kiitokseni kun olen ollut vain niin sanaton sen edessä, miten paljon meitä on autettu. Ja toivon, että nämä kaikki pysyvät elämässä vaikka etäisyys kasvaa. Mutta nyt, nyt hyvästellään Suomi, keltainen talo, hypätään lentokoneeseen ja odotetaan sitä kostean lämmintä ilmamassaa, joka illalla toivottaa meidät tervetulleeksi Espanjaan.

KENEN UNELMIA ELÄT?

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olen jo kolmena vuonna kokoontunut maaliskuun lopussa Earth Hour-illalliselle viisaan ja upean Saaran luo. Tänä vuonna meitä oli paikalla Leluteekistä tuttu Emilia sekä Anu, joka räjäytti potin sillä perinteisellä ”no mitä uutta kenellekin kuuluu”-kierroksella kertomalla, että hän on perheensä kanssa myynyt kaiken (myös kauniin, kaksi vuotta sitten valmistuneen omakotitalon ja siellä olleen betonisen ruokapöydän, joka teki muhun aikoinaan lähtemättömän vaikutuksen) ja muuttaa kesällä Havaijille. Vaikka emme ole muuttokiireiden ja muun elämän keskellä ehtineet keväällä nähdä, on Anun olemassaolo tuonut usein tarvittua vertaistukea, kun olen tuskaillut lähtöön liittyvien ristiriitaisten tunteiden tai sitten vihreiden Pelican-pahvilaatikoiden kanssa.

Tällä viikolla Anua haastateltiin Cafe au lait-blogiin, jossa Anu kertoo suunnitelmistaan ja fiiliksistään muuton suhteen ja voi, miten se resonoi oman tilanteen kanssa. Haluaisin tietenkin tiivistää koko haastattelun tähän ja huutaa joka kohtaan että ”JUST NIIN!”, mutta ehkä kerron vain siitä, mikä jäi päällimmäisenä mieleen. Ainakin unelmat. Että Anu oli huomannut, ettei se omakotitalo ja vakityö ehkä olekaan se oma unelma, vaikka se hyvää elämää olikin. Juuri nyt on nimittäin ollut tosi vaikeaa muistaa, että se omakin unelma on vuosien ajan ollut asua ulkomailla, matkustaa niin paljon kuin mahdollista ja toivottavasti joskus elää vähän erilaista arkea kuin se perinteinen yhdeksästä viiteen – ei sen puoleen, sitä se saattaa olla Espanjassakin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mikä sitten olisi se oma unelma? Jos nyt saisin valita, haluaisin varmasti perustaa jonkun pienen bed & breakfastin Tarifan lähelle vuoristoon, jonne voisin adoptoida lempi-aasini ja koiranpentuja ja josta kuljetettaisiin pakulla vierailijoita surffaamaan tai retkille Sevillaan tai Gibraltarille tai Marokkoon. Tietenkin multa puuttuu se tarvittavat puolimiljoonaa, ajokortti, kokemus yritystoiminnasta ja varmaan aika moni muukin unelman toteuttamiseen tarvittava asia. Ei se kuitenkaan haittaa, koska mulla on paljon unelmia siitä, millaista elämä voisi olla. Ja joskus mietin aina sitäkin, että ei se omakotitalo, päiväduuni ja perinteinen suomalainen arki olisi yhtään hullumpi unelma.

Anu puhui myös hullunrohkeudesta, jota ulkomaille muutto vaatii. Sitäkin tässä tarvitaan. Olen vanhentunut varmaan kuusi vuotta viimeisen kahden kuukauden aikana ja tuntuu välillä aivan älyvapaalta, että me jätämme tämän hyvän elämän, ihanat ihmiset ja rakkaan kodin lähteäksemme kokeilemaan onneamme ihan erilaiseen ympäristöön. Silloin joutuu muistuttamaan itseään niistä unelmista, joihin kuuluu puoli vuotta kestävä rantakausi, leppoisat viikonloput autolla kierrellen ympäri Espanjaa, vapaaehtoistyö kodittomien koirien kanssa, uusi kulttuuri ja kotimaa, jossa mukava elintaso on ehkä astetta helpompi saavuttaa vähemmällä työmäärällä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Suomalaisena on siitä onnekkaassa asemassa, että jos se oma unelma ei toteudu edes sinne päin jossain kaukana, me voimme palata. Olen luvannut lapsille, että ensi kesänä tehdään tilannekatsaus ja jos tuntuu, ettei vuodessa elämä ole alkanut tuntua hyvältä Espanjassa, voimme aina tulla takaisin Suomeen. Tämä ei ole lohduksi vain lähtöä sureville lapsille vaan myös itselleni, kun olen huomannut että en olekaan ollut niin innoissani kuin kuvittelin vaan enemmänkin paniikissa ja pelännyt, että tämä on suurin virhe minkä elämässäni teen. Olen unohtanut ne unelmat, joihin ei kuulu kurahousut, kaamos eikä parisuhde, jossa välimatkaa on 4000 kilometriä.

Viikon päästä syömme viimeistä aamupalaamme Suomessa vähään aikaan. Seuraavan kerran tulemme pohjoiseen vasta ensi kesänä, jollei tähän väliin tule jotain sellaisia tapahtumia, jotka vaativat läsnäoloamme. Maanantaina – päivää sovittua aiemmin, ei tässä yhtään heikota – lähtevät viisi kuutiota omaisuuttamme etelään edeltä, ja sitten me. Se on seikkailu, ja se on unelma. Ja toivottavasti se toteutuu nyt.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA