TAAS YKSI TAKANA

Huh huh.

Siinä missä yleensä lentäminen sujuu rutiinilla ja silleen leppoisasti, niin tänään oli aika hilkulla ettei jääty koneesta. Ja se ei kyllä ollut meidän vika, ja varmaan sen ansiosta saatiinkin sitten check-innin jälkeen kiilata kaikki jonot. Tärkeintä on tietysti se, että me päästiin kotiin. Eikä siitä lennostakaan sen enempää, aion itsekin yrittää unohtaa sen mahdollisimman nopeasti.

Viimeinen päivä Espanjassa oli ihana. Aamiaiseksi churroja ja maitokahvia, lounas auringonpaisteessa lempiravintolassa (tinto de veranoa ja tapaksia vielä kerran), aarteiden etsimistä rannalta, illalla tv-sarjoja Käyttiksen kainalossa.

Kotona odotti melkein kahden kuukauden edestä laskuja, kouluunilmottautumiskirje ja kutsu korvien putkitukseen kuopukselle. Tätä hämmästelin jo mennessä, kun arki muuttuu kymmenen tunnin matkan aikana täysin toisenlaiseksi ja sama taas takaisin tullessa: Kun illalla mennään Suomen aikataulujen ja sääntöjen mukaan sänkyyn, on vaikea muistaa että aamulla sain taas ihailla sellaista espanjalaista auringonnousua mistä viime postauksessa kerroin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAP1292321.jpgOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

AJATUKSIA (MAROKON) MATKAN VARRELTA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kauneutta.Kun lähdimme pari viikkoa sitten aamulla Marokkoon, oli La Línean bussiasemalla vielä kylmää ja pimeää. Olin ajatellut nukkua tunnin bussimatkan Tarifaan, josta lautta lähtisi kohti Tangieria, mutta kun nousimme rantaa varjostavalle vuorelle sainkin ihailla yhtä elämäni kauneimmista auringonnousuista. Olen täällä saanut joka ilta huokailla auringonlaskun aikaan vuorien siluettia ja pastellinvärejä, mutta yleensä nukkunut silloin kuin tämä aamun väriräjähdys on tapahtunut. Ja tämä on sellainen asia, jota on vaikea selittää kuvilla, jotka on otettu liikkuvasta bussista – kuvia ei tarvinnut käsitellä, mutta ne eivät tietenkään anna koko kuvaa siitä miten koko matkan vain itketti. Että on jotain noin kaunista. Ja saan nähdä sen.

auringonnousu2.jpg

Kun olimme nähneet auringon ensin kurkistavan Gibraltarinvuoren takaa ja sen jälkeen valaisevan Marokon Rif-vuoret ja Jbel Musa-vuoren (Mooseksen vuori!), olimme perillä Tarifassa ja väsymyksestä huolimatta jo valmiiksi aivan euforisessa tilassa, koska olimme juuri saaneet tunnin verran ihailla elämää. Koko kylä – joka on muuten yksi suosikkipaikkojani tällä rannikolla – nukkui vielä, paitsi pääkadulla ollut pieni kahvila, jossa saimme täydellistä kahvia, tuoretta appelsiinimehua ja lautasellisen sopivan rasvaisia churroja sekä kahvilaa pyörittävän pariskunnan hymyjä ja ohjeet kävelylle kohti satamaa. En muista kovin usein olleeni niin onnellinen aamukahdeksalta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Meillä oli aikaa, sillä lautan lähtöön oli vielä kaksi tuntia joten kävelimme rantaan, josta näkyi Marokkoon, vuorille ja kuu. Aamulenkille päässeet koirat säntäilivät riehakkaina ja hiekka oli täynnä harakanvarpaita. Paikalliset tervehtivät iloisesti, joku hullu kävi uimassa jääkylmässä vedessä ja minä mietin, kuinka voisin muuttaa Tarifaan elämään jokaisen aamun juuri näin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olimme siis tyytyväisiä päivään jo ennen kuin laiva lähti kohti Afrikkaa. Näitä tunteita on jotenkin vaikea selittää kuulostamalta tosi kornilta ja kliseiseltä tai köyhän miehen Eeva Kolulta, mutta se oli kuitenkin niin hienoa että haluaisin jakaa sen aamun kaikkien kanssa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kielitaito. Suomessa kolmen, neljän tai viidenkin kielen sujuva puhuminen ei ole mikään suuri harvinaisuus, ainakaan omassa ystäväpiirissäni. Meidän turistikierrokselle mahtui kymmenisen kansalaisuutta ja sain kuulla paljon ihmettelyä ja ihastelua omasta kielitaidostani. Tämä tietenkin tuntui tosi hyvältä, koska Suomessa monet ovat olleet vaihto-oppilaina tai opiskelleet uusia kieliä enemmänkin ja paremmin, ja samalla sen kielitaidon arvo unohtuu, tuntuu ihan itsestäänselvältä että pitää osata ainakin paria kolmea kieltä kunnolla. Toisaalta oma kombinaatio, jossa suomen lisäksi sujuvasti sujuvat englanti ja espanja ja ruotsi joten kuten, tuntui vähän hyödyttömältä oppaamme puhuessa sujuvaa englantia, ranskaa, espanjaa ja arabiaa. Ja kas, taas aloin vähätellä! Ehkä jatkossa iloitsen enemmän siitä, että voin käydä keskusteluja monella kielellä, ja vaikka opettelen jonkun uuden!

Lapset. Sen jälkeen kun sain omia lapsia, olen alkanut tarkkailla matkoilla entistä enemmän paikallisia pieniä. Yleensä he ovat aika samanlaisia kaikkialla, huolettomia, uteliaita ja iloisia. Onneksi. Vaikka jokaisessa kulttuurissa lapsilla on omat paineensa, ongelmansa ja haasteensa, tuntuvat omat lapset niin etuoikeutetuilta saadessaan koulutuksen, kasvaessaan turvallisessa ympäristössä jossa heidän arkensa kuluu leikkien ja oman ikäisten kavereiden kanssa touhuten, harrastaen ja nauttien kodista, jossa on liikaa leluja ja jääkaappi täynnä ruokaa. He eivät välttämättä ole yhtään onnellisempia kuin marokkolaiset lapset, mutta onnekkaampia monella tapaa.

kissa.jpg

Hymy. Universaalein ele. Kielimuurin ja vieraan kulttuurin takia hymyilin Marokossa niin paljon, että illalla sattui poskiin. Mutta se tuntui olevan hyvä ratkaisu. Huolimatta siitä, että olin kuullut yhtä sun toista Tangierin ikävästä ilmapiiristä, me kohtasimme pääasiassa ystävällisiä ihmisiä. Matkasta jäi hyvä mieli monesta syystä, eikä vähiten siksi että sain monta hymyä takaisin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Gibraltarinsalmen ylitys. Me emme ole nähneet Espanjassa juuri ollenkaan pakolaisia tai turvapaikanhakijoita. Oikeastaan näen paljon enemmän erilaisia ihmisiä meidän kotikulmilla Itä-Helsingissä kuin Etelä-Espanjassa, josta teoriassa voisi uida Afrikkaan. Ja jotkut yrittävät, toisin päin. Nuo Marokko-Espanja-väliä monta kertaa päivässä kulkevat lautat kuulemma poimivat kyytiin merestä päivittäin ihmisiä, jotka ovat lähteneet paremman elämän perään. Elävinä ja kuolleina. Samana viikonloppuna, kun me maailman parhailla passeilla matkustimme rajalta toiselle, huuhtoutui samoille rannoille kuusi ruumista – mihin on täällä jo totuttu. Joissain laivoissa on kuulemma jo omat kylmätilat merestä nostetuille kuolleille. Ihmisiä kuulemma sakotetaan merellä ajelehtivien ihmisten auttamisesta.

yö.jpg

Kotimatka oli  melkein yhtä maaginen. Löysin aluksen pienestä tax free-myymälästä kaksi väriä vaihtavaa Cars-pikkuautoa. Näitä on etsitty ympäri maailmaa ja netistä vuosia. Niiden löytäminen – kohtuuhinnalla – oli hyvä päätös täydelliselle päivälle. Kotimatka venyi pitkäksi, sillä suoraa bussia La Líneaan ei enää lähtenyt. Ehdimme käydä puolivälissä Algecirasissa tapaksilla ja oluella ja vuorilla katsella vastarantaa, nyt jo vähän vähemmän mystistä Marokkoa sekä jättikuuta, joka tuntui olevan ihan kosketusetäisyydellä.

medina.jpg

 

VARO SUOMALAISIA!

playmobil-1766741_1280

Äiti, tuolla on…” kuiskasi esikoinen ja kiskoi mua vähän lähemmäksi itseään: ”suomalaisia!”.

Ensin onnittelin 6-vuotiasta. Hyvin oli tunnistanut maanmiehensä, oikein tarkkaavainen poika. Sitten hävetti. Sillä kun esikoinen oli kertonut havainnostaan mulle hän vaikeni ja tuijotteli taivaalle ohittaessaan suomalaisturistit, jotka ihmettelivät Gibraltarin pääkadun kuhinaa. Tätä me nimittäin harrastetaan aina kun huomataan, että vastaan tulee toisia suomalaisia. Siis ulkomailla, kotimaassahan kanssaeläjät eivät aiheuta ihan samanlaista reaktiota. Täällä aina kun tunnistamme suomalaisen – ja suomalaiset kyllä tunnistaa – lopetamme keskustelun ja kuljemme ohi hiljaisuudessa. Ettei vahingossakaan jäädä kiinni. Siis siitä, että ollaan mekin suomalaisia.

Mulla ei ole tälle ilmiölle mitään tyhjentävää sosiologista selitystä. Jos tapaan jossain latinoita, olen yleensä antamassa poskipusuja ja avautumassa kaikista kytköksistäni Väli- ja Etelä-Amerikkaan ennen kuin uusi tuttavuus ehtii kohteliaasti paeta paikalta. Jos kuulen jonkun puhuvan espanjaa tutulla aksentilla, menen nykimään hihasta vaikka vessajonossa. Esimerkiksi eräs dominikaani-isä oli tavattoman tuskastunut ollessamme yhtä aikaa vauvauinnissa ja meinasin unohtaa jälkeläiseni kellumaan oman onnensa nojaan kun aloin niin innoissani käydä läpi kaikki sukulaiseni ja kaverini kun kävi ilmi, että vietin vaihto-oppilasvuoteni vain parinkymmenen kilometrin päässä hänen kotikaupungistaan.

Olen siis yleensä tavattoman nolo ja tungettelevainen, mutta suomalaisia välttelen luonnostaan. Autan tietenkin, jos kuulen että ovat hukassa tai tarvitsevat neuvoja – kuten nyt kenen tahansa muun eksyneen kohdalla. Ehkä se liittyy jotenkin perusluonteeseen, ettei haluta turhia vaivata, mutta kyllä siihen taitaa liittyä muutakin kuin kohteliaan etäisyyden säilyttäminen. En ylipäänsä tiedä, miten sitä on vuosien aikana kehittynyt niin hyväksi bongaamaan toiset suomalaiset jo varsin kaukaa. Meillä ei kuitenkaan ole mitään erityisiä kasvonpiirteitä tai vain suomalaisilla ilmeneviä ulkoisia ominaisuuksia. Eivätkä kaikki pukeudu ulkomailla Marimekkoon, ja tennissukat sandaaleissakin alkaa olla jo harvinaisuus. Mutta jostain sitä näkee jo kilometrin päähän, jos edessä on toinen pohjoisen perukoilta liikkeelle lähtenyt. Ei ole ehkä suuri ylpeyden aihe, että lapsi on oppinut samalla tavalla löytämään väkijoukosta suomalaiset.

Suomalaisten kanssa ei tunnu oikein luontevalta käydä sellaista ”jaa mistäs päin sitä ollaan”- keskustelua, edes silloin kun törmää toiseen suomalaiseen jossain kehitysmaalaisessa pikkukylässä jossa käy valkoisia kerran kymmenessä vuodessa. Sellaisessakin paikassa olen törmännyt toiseen suomalaiseen. Jaoimme vain yhteisen järkytyksen siitä, että viidestä miljoonasta ihmisestä juuri kaksi on päätynyt samalle syrjäseudulle samaan aikaan – ja lähdimme omille teillemme. Suomalaisuus ei tarkoita sydänystävyyttä, kun taas pidän jokaista vastaantulevaa dominikaania jonkinlaisena sielunsisarena, tai serkkuna nyt ainakin.

Suomalaisuudessa on paljon hyvää, ja harvinainen ja omituinen äidinkieli on usein ulkomailla ilonaihe. Saa ihan rauhassa huudella mitä huvittaa, eikä tarvitse pelätä että muut ymmärtävät miten mottipäisiä mun jutut on. Yksi suurimmista muihin suomalaisiin ulkomailla liittyvistä traumoista onkin, kun villinä vaihto-oppilasvuonna minä ja muutama muu suomalainen vaihtarityttö söimme kolme ruokalajia ravintolassa ruotien täysin epäsopivia seikkailujamme kovaan ääneen ja kirosanoilla ryyditettynä, tuudittautuneena siihen uskoon että olemme suomalaisvapaalla vyöhykkeellä. Kunnes sitten koko ajan pöytämme läheisyydessä hengaillut tarjoilijatyttö toi iloisesti laskun ja kysyi leveällä oulunmurteella että onko ruoka muuten maistunut? Siinä meni cubalibret väärään kurkkuun itse kullakin. Ja viime kesänä täällä meidän 60 000 asukkaan kaupungissa paikallisessa jäätelöbaarissa meitä tervehti espanjalainen poika iloisesti ”TERVE”, ja kesätöihin oli saapunut hänen turkulainen tyttöystävänsä. Maailma on pieni.

Mutta suomalaiset turistit. Taidan mennä aina piiloon tai vähintäänkin heittäytyä kuuromykäksi jatkossakin kun sellaisia tulee vastaan. Tai sitten menen Fuengirolaan vieroitushoitoon, mikä ei ole ollenkaan huono idea ottaen huomioon että viikon päästä pitäisi taas muistaa että ympärillä olevat ymmärtävät nalkutukseni, tyhjät uhkaukset, kiroilut ja sellaiset vähän vajaaälyiset pohdinnat, mitä täällä tulee harrastettua julkisesti. Onko täällä muita, jotka vaihtavat kadunpuolta heti kun vastaan tulee liekkipipoa, Nanson kuoseja tai vaikka Uhanan korvikset – sellaisiakin on Gibraltarilla tänä talvena nähty.

PS. Kuvat eivät suinkaan ole minun lavastamiani vaan Pixabaysta. 

vacation-1864308_1280

VIIKKO VIELÄ

Viikon päästä ollaan jo kotimatkalla. Lentokoneessa.

On siinä jotain hyvääkin:
Runebergintortut.

Koti, jossa on lämpimämpi sisällä kuin ulkona.

Soijanakit.

Kaverit.

On varmaan ihan hyvä, ettei joka päivä juo viiniä.

Uimahalli.

Oma tyyny.

Toimiva joukkoliikenne.

Hiljaisuus.

Se, että voi jo ehkä haaveilla paluusta Espanjaan. Kesällä sitten.