TUNNELMIA TOUKOKUUN TAKAA

Jos toukokuuta on jokin tunne hallinnut, niin sellainen FOMO-olo. Tiedättehän, Fear Of Missing Out. Olen kärsinyt siitä koko elämäni, sellaiseen absurdiin pisteeseen asti että olen toivonut kutsua juhliin joihin en oikeasti ole halunnut mennä ja tahtonut viettää välitunnit seurassa, jossa en viihdy, ja nyt vappuna herännyt haikeus on jatkunut aaltoilevana levottomuutena. Ei varsinaisesti ikävänä, vaan sellaisena että voisinpa olla Suomessa. Enkä muuten vain siksi, että koko kuukauden on Suomessa ollut lämpimämpi kuin meillä Euroopan eteläreunalla. Olet Suomi sääsi ansainnut!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Talvella tämä ei vaivannut juuri ollenkaan. Kun Suomessa ihmiset olivat kiireisiä arjessa ja kaikki sellaiset kollektiiviset kuvatulvat koskivat pulkkamäkeä tai hiihtoloman Lapin-reissuja, ei se herättänyt mitään suuria tunteita. Mutta nyt näen kuinka kaikki ovat vaihtaneet saappaat sandaaleihin, karanneet piknikeille, terasseille, mökeille, maauimaloihin ja ties minne, yhdessä, nauttien ikään kuin hyvitykseksi viime vuoden ankean kylmästä kesästä jonkinlaisesta etumaksusta. Minä haluan mukaan. Haluan pakata lapsille uikkarit ja karjalanpiirakat evääksi ja mennä ystäväperheiden kanssa puistoon koko päiväksi. Tahdon päästä mökille kastamaan talviturkin pienessä nousuhumalassa (en suosittele humalassa uintia, mutta vilukissana se vaatii vähän pintaverenkierron aktivointia nestemäisesti) lempeän saunan jälkeen. Voi kun pääsisin Altaalle, Vallisaareen, Suomenlinnaan, Kumpulaan ja kaikkiin Helsingin kesäparatiiseihin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tiedän totta kai, että kaikkea ei voi saada. En olisi välttämättä ollenkaan valmis luopumaan Espanjan auringosta, pieneen kaupunkiin keskittyvästä elämästä jossa muutaman ystävän ansiosta on jo mukavampi asua, en elintasosta johon Suomessa ei olisi varaa, en siitä hassusta tunteesta kun näet kolmeen eri maahan kun seison kotikadullasi. Vanha kunnon sananlasku kakun syömisestä ja pitämisestä konkretisoituu kun kaipuu kesäiltoihin, tutun kaveripiirin keskelle tai puistoon, jonka puiden kiipeilyreitit lapset osaavat unissaankin kasvaa sellaisiin mittoihin, että se tuntuu lähes fyysisesti. Pitkän ja rauhallisen, sanoisin jopa seesteisen ajanjakson jälkeen koko kuukauden kestänyt kaipuu on ärsyttänyt. Luulin jo hetkeksi asettuneeni, ainakin vähän.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Blogiin näitä hetkiä tulee raportoitua juuri tällaisina ryöppyinä. Elämä on pääasiassa kiireistä, vauhdikasta ja siihen kuuluu mukava määrä säpinää ja seikkailuja. Emme vello ikävässämme ja jopa esikoinen palasi Suomesta ilman dramaattista vastustelua. Hänellä oli ollut hauskaa, mutta kai vähän ikävä kotiinkin. Miten mukavaa, 8-vuotias osaa käsitellä tätä kaksijakoisuutta paremmin kuin äitinsä! Pelkään myös pahinta, että kun elokuussa pääsemme mekin Suomeen toteuttamaan kilometrin mittaiseksi venynyttä toivelistaa, ovat kaikki Suomen kaverit jo kyllästyneet koko kesään ja he kaipaavat arkea ja rutiineja seuraavaksi kahdeksaksi kuukaudeksi, eivät Suomen suvesta huumautuneita expatteja, joiden arjesta he ovat yhtä lailla olleet yli vuoden ulkopuolisia. Tekisi vain mieli huutaa että hei me olemme tulossa, säästäkää jotain sinnekin!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

FINAALI ESPANJASSA

Eilen pelattiin joku potkupallopeli. Aika monelle tämä oli ihan yleistä tietoa, mutta mun täytyy tunnustaa että mä en oikein ole perillä tästä jalkapalloskenestä. Olen nähnyt elämässäni yhden ottelun alusta loppuun (vuoden 2004 EM-finaali Portugali-Kreikka, jota olin isäni kanssa katsomassa Telakalla Tampereella), ja nyt mulle olisi voitu aivan hyvin sanoa että pelataan MM-finaalia eikä sitä Mestarien Liigaa, mitä sitten kuulemma pelattiin. Sen verran olen tiennyt, että arvokisat  pelataan tasavuosina, koska lapset on taktikoitu niin että Käytännön Mies voi olla isyyslomalla pelien aikaan (vitsailen vain puoliksi).

No, olisi pitänyt siis tietää, ollaanhan nyt Espanjassa. Kaljalavat ilmestyivät kauppoihin hyvissä ajoin, kun paikallinen cerveza oli vielä entistäkin halvempaa. Poikien koulusta tuli oikein virallinen viesti, että lasten tulisi perjantaina pukeutua jonkun joukkueen – kuten, vink vink, Real Madridin – peliasuun koulun omaa finaalia varten (siitä lisää sitten postauksen lopussa). Ja Gibraltarin puolelle taas lauantaina suuntasi pitkä jono autoja, joiden ikkunoista roikutettiin Liverpoolin punaisia kaulaliinoja ja lippuja.

Eilen sitten pelattiin se peli ja niille kaltaisilleni, joille jalkapallo ei ole edes osa elämää, tiedoksi että Real Madrid voitti, toisen kerran putkeen. Kun peli alkoi, hiljeni kaupunki pahaenteisesti, paitsi viereisellä purjedusklubilla (jossa näemme hyvin vähän itse purjehdusta mutta sitäkin enemmän kosteita grillijuhlia) alkoi konsertti, jonka ansiosta kuuntelimme noin kello yhteen asti kaikkia 70-90-luvun klassikoita covereina. Täällä ei turhan paljoa mistään huviluvista perusteta. Käytännön Mies ja isot pojat katsoivat myös pelin, tosin pysyin paremmin kärryillä matsin kulusta kun ulkoa kuului kollektiiviset reaktiot aina maalin tultua (tai mentyä ohi).

Ja kun peli oli ohi, lähtivät paikalliset kaduille. Metelin taso nousi meillä kotonakin aika korkeaksi, sillä ilmeisesti kaikki autot ilmaisivat ilonsa tästä koko Espanjalle omitusta voitosta tööttäämällä, naapurissa soitellut viiden pennin rokkibändi nosti juhlan kunniaksi volyymia vielä vähän lisää ja ihmiset huusivat riemuissaan. Karnevaalitunnelma välittyi kotiin asti ja olin ihan varma, että pääsisin elämään vuoden 1995 ”Torilla tavataan”-tunnelmat, sillä olinhan itsekin 9-vuotiaana päässyt mukaan niihin hulinoihin Tampereella.

Nappasin koiran ja kameran ja lähdin kaupungille valmiina ikuistamaan ennenkokemattoman juhlatunnelman. No, tässä ainoa kuva eiliseltä:

P5264821.jpg

Lopulta ne meille kotiin ihan uskomattomalta kansanjuhlalta kuulostava biletys olikin lähinnä neljän nippa nappa ajokortti-ikäisen porukan ajelua ympäriinsä vanhoilla Seat Ibizoilla, torvea tietenkin töötäten ja joko Espanjan tai Real Madridin lippuja ikkunasta heilutellen. Sen lisäksi paikalliset naispuoliset nuoret keikkuivat autotien vierellä hurraamassa näille pillurallisankareille ja ottamassa itsessään selfieitä heidän kanssaan. Kaupungin keskustassa oli, kuten joka lauantai, lähinnä lapsiperheitä ja sivistyneitä aikuisporukoita nauttimassa tapaksia. Kukaan ei uinut suihkulähteessä eikä juossut alasti vain Espanjan lippuun verhoutuneena. Lievä pettymys.

PS. Ne koulujutut! Koko kevään on pitänyt osallistua kaiken maailman naamiaisasujen ja juhlien järjestelyyn. Laskin, että yhteensä tämän ensimmäisen lukuvuoden aikana kirjoihin, koulupukuihin, retkiin, lahjoihin, erilaisiin teema-asuihin ja rekvisiittaan on mennyt lähes 400 euroa. Huomasin, että muutkin alkoivat hieman jo muuttua epätoivoiseksi jatkuvan rahanmenon kanssa kun aikuiset koulun portilla valittivat aitojen jalkapalloasujen hinnasta ja siitä, että torilta olivat kaikki halvat kopiot loppu kun kaikki koulut olivat päättäneet saman. Me puettiin pojille, säästömielessä, rugbyasut. Heillä oli ollut iso, organisoitu futisturnaus missä keskimmäinenkin oli päässyt pelaamaan: heidän joukkueensa oli voittanut 5-0, siitäkin huolimatta (tai ehkä sen ansiosta) että tuo meidän 6-vuotias oli koko ajan luullut pelaavansa rugbya.

SE KIVEMPI COSTA

conil-palmar.jpg
Palmarin rannalla

Mua on itse asiassa hieman hävettänyt se, miten vähän me ollaan harrastettu Espanjassa ns.kotimaanmatkailua. Meillä on parin tunnin ajomatkan päässä niin upeita kohteita, ettei meinaa uskoa, eikä siltikään olla vieläkään vierailtu Cádizissa, Vejer de la Fronterassa, oikeastaan koko Andalusian länsirannikko on näkemättä ja sisämaastakin moni kiehtova paikka. Ensimmäinen oikaisuliike tehtiin kuitenkin viime viikonloppuna, kun esikoinen oli isänsä kanssa Suomessa ja me muut vuokrattiin talo läheltä Conilia, joka on yksi maakunnan rantakaupungeista, Costa de la Luzin Atlantin rannalla nouseva valkoinen kylä.

Ajoimme perjantairuuhkassa kohti Cádizia ja matka itsessään kesti noin 1,5 tuntia. Päätieltä poikettuamme ajoimme vain keskellä käsittämättömän kaunista maalaismaisemaa, jossa olimme tuhansien kukkien ympäröimänä. Vehreä luonto teki vaikutuksen, eikä perille päästyä tarvinnut myöskään pettyä. Taloltamme ajoi nopeasti ties kuinka monelle rannalle, ja ne olivat kaikki aivan huikeita. Muistuttivat sopivasti niitä ihania Portugalin rantoja, joita lasten kanssa jatkuvasti ikävöimme. Oli ”caloja”, kallioiden sisään syntyneitä pieniä poukamia, ja kilometrien pituisia hiekkarantoja joilla turistit, kalastajat ja surffarit jakoivat tilansa sopuisasti.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Emme malttaneet pysähtyä vain yhdellä rannalla, vaan ajelimme läpi useamman. Faro de Roche-majakalta, joka on melko pian Conilin kaupungin jälkeen, alkoi kaunis kävelyreitti jylhien kallioiden päällä, jossa oli mahdollisuus poiketa juuri pienille kalliorannoille. Niistä kävimme yhdellä, jossa lapset onnellisena kiipeilivät itsensä naarmuille simpukoiden ja korallien peittämillä kivillä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Monta erilaista lapsiystävällistä rantaa, joita olisi voinut käydä rauhassa läpi ties kuinka kauan. Ja me suhasimme vain muutaman kymmenen kilometrin pätkää, kun oikeastaan koko rannikko on täynnä kiehtovia kohteita – paluumatkalla ajoimme tarkoituksella Barbaten ja Zahara de los Atunesin läpi, päätyen myös keskelle upeita luonnonpuistoja josta löytyisi retkikohteita koko vuodeksi. Henkilökohtaisesti sydämeni sykki näille maisemille paljon enemmän kuin itään päin Aurinkorannikolle mentäessä, vaikka ymmärrän toki Costa del Solinkin viehätyksen. Mutta jos haluaisin seikkailla Andalusiassa, en malttaisi jättää näitä rantakohteita väliin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Emme tutustuneet Conil de la Fronteraan kaupunkiin kuin Mercadonassa vierailun ja läpiajon verran, mutta me tietysti olimme innoissamme surffiskenestä, ”eurooppalaisista” ravintoloista (=hippien kasvisruokaa ja muutakin kuin tapasta, kaikille rakkaudella espanjalaiselle ruokakulttuurille). Lapset olisivat halunneet kartingiin ja minä ratsastamaan rannalle, sillä alueella järjestetään surffauskurssien lisäksi myös runsaasti pidempiä ratsastusleirejä. Kaupungeista varmasti löytyisi erilaisia kulttuurikohteita ja viehättäviä kyliä oli pitkin Atlantin rantaa, tällä kertaa menimme tarpeeksi sekaisin noista rannoista.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Rochen lomakylästä alkava ikuinen rantaviiva

SODANJULISTUKSIA LA LÍNEASSA

Ilmapiiri on ollut koko alkuvuoden – olkootkin, että pian ollaan puolivälissä – kireämpi kuin koskaan aiemmin meidän aikanamme. Ei se vieläkään ole suuresti meidän arkeemme vaikuttanut, mitä nyt liikenteessä ja valitettavasti jopa jalkakäytävillä täytyy olla aika tarkkana, sillä milloin mitäkin salakuljettavat mopopojat ajelevat aika surutta ihmisten sekaan ja tiedän, että tuollainen kevytrakenteinen kuusivuotias kaatuisi kuin keila jos joku ääliö ajaisi päälle. Rannoilla olemme nähneet onneksi enemmän delfiinejä kuin narcolanchoja, huumesalakuljettajien kumisia moottoriveneitä, mutta esimerkiksi poikien kouluunvienti ja -haku matkoilla huumerikollisuuden läsnäolosta on paljon muistutuksia. Jos oikaisemme hieman lähempää Atunaran rantaa, joka on kai yhtä pahamaineisinta aluetta (mutta jossa voi ihan huoletta iltaisin kävellä, niin kauan kun pitää huolen omista asioistaan) on meneillään usein jossain korttelissa ratsia. Sen lisäksi poikien koulun vieressä olevan poliisiaseman parkissa on runsaasti kolaroituja autoja, monet hienoja katumaastureita. Noita autoja varastetaan eri puolilta Espanjaa ja sitten ne ajetaan La Líneaan, jossa niitä käytetään paitsi huumeiden salakuljetukseen (renkaissa) tai sitten ”aseina”, sillä joukosta löytyy aina joku hullu joka on valmis ottamaan tehtäväkseen taka-ajotilanteessa pysäyttää poliisiautot kolaroimalla täysiä päin poliiseja (olivat ne sitten paikallisia policia local, policia nacionaleja tai guardia civilejä).

Tänä viikonloppuna, kun me onneksi olimme poissa, aivan muualla Cadízin maakunnassa, oli La Líneassa kuulemma ratsattu oikein kunnolla. Käytännön Mies tiesi kertoa, että takavarikkoon oli päätynyt 200 000 euroa käteistä ja 4500 kiloa hasista. Koko viime viikon viha on kytenyt: viikko sitten maanantaina 9-vuotias poika jäi naapurikaupungissa Algecirasissa narcolanchan yliajamaksi rantavedessä. Ja kuoli. Tapahtumasta on ollut mediassa aika monta versiota – poika oli veneellä isänsä kanssa, poika oli rantavedessä isänsä kanssa, salakuljettajat hylkäsivät veneen kun pojan isä, joka myös loukkaantui tapauksessa, kävi heille avautumaan, ja hylätty vene meni pojan päältä ja veti tämän syvälle veteen, tai että salakuljettajat ajoivat veneen tahallaan pojan päälle, ja on spekuloitu myös että pojan isä on mukana huumebisneksessä – mutta yhtä kaikki: lapsi on kuollut tämän älyttömyyden takia. Muutamaa päivää aiemmin oli guardia civiliä kohtaan organisoitu hyökkäys, jossa loukkaantui yhdeksän poliisia. Muutama päivä sitten La Línean keskustassa, juuri siellä missä mekin asumme, poliisit ottivat kiinni kaksi 12-vuotiasta joilla oli veitsiä ja huumeita repuissaan.

En vieläkään pelkää muuten kuin liikenteessä. Koskaan en ole kokenut, että paikalliset huumerikolliset – joita kuulemma on sen 3000 tässä tuppukylässä – olisivat vaaraksi juuri minulle. En puutu heidän asioihinsa ja saan kulkea kaduilla rauhassa. Ketään ei kiinnosta ryöstää rikkinäistä Huaweitani saati kajota muuten henkilöön. Mutta olen väsynyt siihen, että meistä on tullut hieman vainoharhaisia. Tänään pysähdyimme nopeasti rannalla Tarifan lähellä, ja näimme kuinka vedessä keinui hylätty moottorikumivene ja hieman kauempana jokin valkoinen kasa. Ehkä ihminen, ehkä huumeita? Ehkä se selviää myöhemmin uutisissa, sillä lähtiessämme vastaan ajoi jo rajavartiolaitoksen ja guardia civilin autot. Ja kun olemme kotirannalla, joudumme olemaan koko ajan hieman varuillamme niin maalla kuin vedellä: huumeita vastaanottavat jengiläiset ajavat järkyttävällä vauhdilla mönkijöillään hiekalla, huumeita tuovat taas ajavat yhtä järkyttävällä vauhdilla aivan rantavedessä eivätkä juuri varo uimareita, sukeltajia tai surffaajia. Haluaisin vain tähyillä rannalla delfiinejä, en veteen heitettyjä huumepaketteja tai mahdollisia ruumiita. Niitäkin huuhtoutuu rannoille tasaisin väliajoin.

Vaikka nyt viranomaiset ja poliitikot aina Espanjan sisäministeriä myöten ovat vannoneet voittoa huumesodasta, kaikki suhtautuvat tähän skeptisesti, jopa pilkallisesti. Edes pelkkä salakuljetuksen kuriinsaaminen ei riitä, kun kaupunki on täynnä toivottomia nuoria. Huumerikollisuudesta on tullut hieno elämäntapa, joka mahdollistaa rikastumisen tai edes toimeentulon kun laillisia reittejä ei ole. Vaikka muakin kiehtoo alamaailma ja siihen liittyvät ilmiöt, olin hieman hämmentynyt kun 8-vuotiaan esikoisen luokkakaveri kulki koulussa paidassa, jossa julistettiin Pablo Escobarin olevan suuri sankari. Tämä on varsin varoittava esimerkki siitä, millainen yhteiskunta syntyy kun nuorilla ei ole vaihtoehtoja, ei koulutusta, ei taloudellista turvaa valita toisin. Toivottavasti tänne ei lisätä vain poliiseja vaan myös tehdään jotain sille yleiselle tunnelmalle, joka kaupungissa leijuu.