MIETTEITÄ MAROKOSSA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Veimme lauantaina luonamme vierailevat mummot Marokkoon. Matka Afrikkaan on helppo – sehän on ihan kädenulottuvilla muutenkin, kapeimmillaan Gibraltarinsalmi on vain 14 kilometriä. Ilmeisesti jotkut hullut uivat sen yli harrastusmielessä. Ja toiset epätoivoissaan. Kävimme samalla hyväksi todetulla päiväkierroksella kuin tammikuussa. En siis nyt uudestaan raportoi Herkuleen luolasta tai Kasbah-museosta. Ajatuksetkin olivat tällä reissulla hyvin samanlaisia kuin viimeksi.

Olemme tutustuneet täällä La Líneassa mieheen, joka on töissä Guardia Civilissä, Espanjan kansalliskaartissa. Tämän sotilaallisen organisaation työntekijät suorittavat esim. rajavalvontaa ja työskentelevät terrorismia ja järjestäytynyttä rikollisuutta vastaan. Historiallisesti Guardia Civilin maine Francon kansalliskaartina ei varsinaisesti imartele, ja toisaalta myös tänäkin vuonna on raportoitu epämääräisistä pahoinpitelyistä ja kyseenalaisista toimintakeinoista. No, meidän tuntemamme tyyppi on mukava, joskaan ei mikään erityisen leppoisa kaveri, ja ennen kaikkea kertonut paljon sellaisia asioita joiden jälkeen oma pohjoismaalainen passi on entistä rakkaampi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Meidän oli tarkoitus syksyllä päästä valokuvaajaystäväni kanssa mukaan seuraamaan Tarifan rannikolle laittomien maahantulijoiden ja huumekaupan torjuntaa. Ei-lainkaan-yllättäen kutsu peruttiin (noh, oltiinhan me vähän epämääräinen kaksikko). Toisaalta täällä sekä laiton maahantulo että huumekauppa ovat läsnä arjessa muutenkin. Olemme tottuneet rajavartioiden veneisiin, satunnaisiin helikoptereihin sekä uutisiin Tarifan rannoille huuhtoutuneista hukkuneista. Nyt tilanne tuntuu rauhoittuneen niistä ajoista, kun päivittäin maihin yritti lähes 500 tulijaa vastapäiseltä mantereelta.

Ja vaikka huumeiden salakuljetus Afrikasta ja laiton maahantulo ovat eri ongelmia, ne kaikki kytkeytyvät yhteen. Olen kerran itse osunut paikalle, kun huumeita heitettiin rannalle kumiveneestä ja paikalle säntäsivät poliisit pyssyineen. Yleinen tapa on kuulemma saapua vesijetillä rannikolle kyydissä muuli, jolla on reppu täynnä kamaa. Sitten muuli heitetään mereen ja jätetään yksin uimaan rannalle. Osa jää tietenkin kiinni, mutta tarpeeksi iso osa pääsee maihin jotta homma kannattaa. Aina löytyy joku, joka tarttuu tähän melko vaaralliseen tehtävään.

En vieläkään jaksa uskoa, että kukaan lähtisi ylittämään tuota vesialuetta ihan vain huvikseen. Kyllä, varmasti paremman elämän perässä, mutta en osaa paheksua sitä ratkaisua. Jos itse olisin äiti maassa, jossa lasten tulevaisuus näyttäisi ankealta ja ahdistavalta, lähettäisin varmasti omat poikani parempien mahdollisuuksien maahan. Jos vain voisin. Marokossa kolmannes nuorista on työttömiä. En osaa kuvitella miltä tuntuisi olla siinä elämänvaiheessa, että pitäisi itsenäistyä ja ehkä päästä perustamaan oma perhe, mutta siihen ei olisi mitään taloudellisia mahdollisuuksia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Guardia Civil-kaveri kertoi, lähes vitsimuotoisesti, mistä erottaa onko rantatuneessa kumiveneessä marokkolaisia? No siitä, että marokkolaiset juoksevat. Muiden Afrikan maiden kanssa Espanjalla ei ole palautussopimusta, mutta laittomasti maassa olevat marokkolaiset palautetaan meren yli. Täällä meidän kaupungissamme on itse asiassa hyvin vähän ihmisiä, jotka voisi ulkonäön perusteella päätellä marokkolaisiksi. Maahanmuuttajat, jollei lasketa Gibraltarilla työskenteleviä expatteja, puuttuvat katukuvasta. Eksoottisempaa oli ennen, kun kävi vaikka Itiksessä. Ilmeisesti reitti jatkuukin yleensä pohjoiseen siitä, kun on päästy maihin. Madridissa afrikkalaisia näkyi katukuvassa paljon enemmän ja keskustelu paikallisen taksikuskin kanssa paljasti, että suhtautuminen oli melko kielteinen. Ryöstely ja rikollisuus kuulemma rehottivat, juuri kodittomien maahantulijoiden toimesta. Toisaalta Madridissa marokkolaisia tai afrikkalaisia suurempana ongelmana kuulemma pidetään Latinalaisesta Amerikasta saapuvia maahanmuuttajia.

Tanger oli meille jälleen positiivinen kokemus. Ihmiset olivat ystävällisiä ja hymyileviä. Toisaalta yhteiskunnan miehisyys näkyi vahvasti niillä alueilla, missä me liikuimme. Lähes kaikki työntekijät olivat miehiä. Ravintoloissa, kaupoissa, kaduilla. Kahvilat ja ravintolat olivat muutamaa perhettä lukuunottamatta miesten valtakuntaa. Naiset kävelivät asioillaan usein pareina tai lapsineen, mutta muuten ympäristö oli varsin miehinen. Nuoret miehet olivat jopa liikuttavan samanlaisia veryttelyasuissaan ja ”futistukissaan”, vähän tylsistyneen oloisina.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tahdon tutustua Marokkoon vielä paremmin. Odotan myös innolla, kun kuulen taas tuttavamme toisinaan aivan uskomattomilta kuulostavia tarinoita heidän arkisista työpäivistään. Miten kaukaiselta tällaiset asiat tuntuivat Suomessa ja nyt elämme kaupungissa, jossa liikkuvasta rahasta arviolta kolmasosa tulee huumebisneksestä. Eikä se näy arjessa sen kummemmin. Täällä alkaa ymmärtää entistä paremmin, miksi monet valitsevat sen laveamman tien, kun töitä – ainakaan sellaisia, mistä maksettaisiin palkkaa – ei ole tarjolla, ja kuinka ainutlaatuinen yhteiskunta Suomi on ollut sosiaaliturvan, ilmaisen koulutuksen ja vapaan liikkuvuuden ansiosta. Ja toivottavasti on sitä jatkossakin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

RÄHJÄINEN LA LÍNEA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kun minulta pyydetään todistusaineistoa kotikaupungimme rähjäisyydestä… no, minähän annan sitä! Todettakoon nyt ihan ensimmäisenä, että La Línean rähjäisyys ei oikeasti häiritse meitä edes hirveän paljon. Minä pidän tästä kaupungista todella paljon – olen siitä kirjoittanut aiemmin esim. täällä – ja osittain juuri sen ”autenttisuutensa” ansiosta. Olen asunut paljon köyhemmissäkin ja kurjemmissakin kaupungeissa, ja oikeastaan La Línea muistuttaa paljon Latinalaisesta Amerikasta. Tietenkin kapeat ja yleensä enemmän tai vähemmän rikkinäiset kadut sekä roskat ja koirankakat aiheuttavat logistisia haastetta kun liikutaan välillä rattaiden kanssa, mutta noin yleensä en siis kulje päivät pitkät ympäriinsä järkyttyneenä likaisuudesta tai ränsistyneisyydestä.

Sille on kuitenkin ihan oma Facebook-ryhmänsä (tai oikeastaan useampakin), kuten tämä, jossa yritetään tuoda esille kaupungin hajoamista käsiin ja herätellä pormestari Juan Francoa, josta mulla ei oikeastaan ole mitään mielipidettä. Asumme kaupungintalon vieressä ja saamme parvekkeeltamme seurata, kun tasaisin väliajoin pihalla osoitetaan mieltä. Meille Juan Franco on se tyyppi, joka moikkaa matkalla leikkipuistoon. Paikalliset ainakin ovat tyytymättömiä enkä voi heitä syyttää: Me olemme täällä vain käymässä, emme ”jumissa”, mutta turhautuisin varmasti jos todistaisin oman kotikaupungin rappiota. Koska, kaikesta kauneudestaan huolimatta, voidaan puhua rappiosta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tilastot tietenkin puhuvat puolestaan: La Línea on esimerkiksi Espanjan saastunein kaupunki (tähän tietoon paikallinen tuttavamme totesi hyvin lakonisesti, että onpa mukava olla ensimmäinen edes jossain…). Syyt ovat ihan selkeät: koko kaupunki on rakennettu osittain jollekin jättömaalle, naapurissa on öljyjalostamo, Gibraltarille kulkeva liike jumittaa juuri La Líneassa ja sen lisäksi on rahtilaivat salmen molemmilla puolilla (jos et vielä pode tarpeeksi maailmantuskaa, suosittelen tätä Ylellä nähtävää dokumenttia aiheesta). La Línea on myös jaetulla 2. sijalla Espanjan köyhimpänä kaupunkina ja kolmen eniten konkurssikypsän kaupungin joukossa.

Kaupungin työttömyyslukemat huitelevat jossain 50 prosentin kulmilla. Kaupunki pyörii pitkälti huumekaupasta saadulla rahalla – tämä ei ole edes mitään urbaanilegendaa vaan huumeiden vastaista työtä poliisissa tekevän tuttavamme vahvistama fakta, josta kerrotaan myös lehdistössä – eikä siihen puututa kovin suurella innolla, koska jokainen euro on tarpeen. Olen itse joutunut keskelle huumeiden salakuljetusoperaatiota ollessani kävelyllä rannalla, ja poliisien ratsiat, merellä kiertävät rajavartijat ja satunnaisesti päällä pörräävät helikopterit ovat aika arkinen asia täällä. Sinällään huumeidenkäyttö ei näy erityisen paljon katukuvassa, enkä ole koskaan pelännyt täällä siitäkin huolimatta, että myös väkivalta- ja ryöstötilastoissa La Línea on sijoittunut korkealle ja aina kun poistun kotoa olkalaukku avonaisena, on minuutissa joku mummeli nykimässä hihasta että ”hija, nyt sulje se laukku!”.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

En edes uskalla ajatella, mitä lähestyvä Brexit aiheuttaa La Línealle. Kun kaupunki kärvistelee jo nyt rahapulassa, mitä käy jos kaikki tuhannet päivittäin rajan yli kulkevat eivät enää pääsekään töihin? Ja kaikki sadat, jopa tuhannet, kaupungissa asuvat expatit lähtevät kun päivittäinen rajanylitys ei suju enää entiseen tapaan? Viime viikolla paikallismediassa kohistiin kuolleista kaksosvauvoista, jotka syntyivät keskosina ja joita ei voitu La Línean sairaalassa pelastaa, vaikka vauvat olisivat oikealla hoidolla selvinneet. La Línean sairaala tulvii, kirjaimellisesti hajoaa käsiin – ja kaupungissa on jo uusi, komea sairaalarakennus, joka on tyhjillään odottanut potilaita jo vuosia. Emme tarkalleen tiedä, mikä on syy sille, ettei sitä ole otettu vielä käyttöön, ilmeisesti rakennus ei täyty kaikkia viranomaisvaatimuksia, mutta tilanne aiheuttaa suurta raivoa lalinealaississa. Ja aivan syystä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kaikki tämän postauksen kuvat on otettu ihan parin kilometrin säteeltä kodistamme, viimeisin naapurikorttelista. Täällä on myös kauniita pihoja ja puistoja, upeita talojakin, mutta nyt pyydettiin näyttämään se ei-niin-pittoreski puoli. Sitä täällä riittää. Paljon tyhjiä tontteja keskellä kaupunkia, vanhojen kauniiden rakennusten välissä, tontteja joilla asuu esimerkiksi villiintyneitä porsaita, hylättyjä leikkipuistoja, kadulle dumpattuja huonekaluja, keskeneräisiä rakennusprojekteja, reikäisiä katuja. Ja sitten toisaalta maailman kauneimmat auringonlaskut, ihana pieni keskusta kahviloineen ja aukioineen ja lämmin, suvaitsevainen ilmapiiri. Tasapaino, monella tapaa.

P9245144.jpg

SÄ JA SUN #SYNNYTYSTALKOOT

Ai että, tänään olin salaa helpottunut, että olen palauttanut SDP:n jäsenkirjani jo vuosia sitten enkä joudu kokemaan niinkään myötähäpeää kuin vitutusta demarien puheenjohtajan Antti Rinteen syvästä huolesta suomalaisten syntyvyydestä. Ja tietenkin, synnytystalkoisiin ihan urakalla itsekin osallistuneena olen sitä mieltä, että kaikki perhepoliittiset parannukset ovat tervetulleita, mutta samalla tekee mieli heittää happoa silmille, sen verran vieraantunut todellisuudesta tämä(kin) päättäjä on.

Suomalaisten, tai kenenkään, ongelma ei ole se, että ihmisiä olisi tällä pallolla liian vähän. En myöskään pidä suomalaista geeniperimää niin poikkeuksellisen fantastisena, että juuri sitä tulisi erityisesti jatkaa. Olen onnellinen ja suorastaan ylpeä pohjoismaisista hyvinvointivaltioista, joissa ei jouduta lisääntymään holtittomasti kun lapsia parempaa henkivakuutusta tai eläkejärjestelmää ei ole tarjolla, tai ehkäisyä tai terveydenhuoltoa tai valinnanvapautta ja tasa-arvoa. Miten upea juttu, että jokainen voi teoriassa itse päättää perhekoon! Toivon kaikille juuri niin paljon vauvoja kuin sopivalta tuntuu, mutta älkää nyt hyvänen aika tehkö yhtään valtiolle.

Se, mikä tällaisissa suurten ikäluokkien miespolitiikkojen (joita voidaan myös käppäukoiksi toisinaan kutsua) avauksissa ottaa päähän on se, että oma tulevaisuushorisontti ei kestä noin kahtakymmentä vuotta kauemmaksi. Kuvitellaan, että ihan oikeasti maailman toistaiseksi paras sosiaaliturva ja erittäin avokätiset tuet perheille eivät riitä vaan ihmiset jättävät lisääntymättä lapsilisien takia. Olen puhunut monien itseäni jonnin verran nuorempien nuorisolaisten kanssa ja monet ovat kertoneet, etteivät lapset kuulu suunnitelmiin. Voisin tietenkin tätimäisesti puristaa poskesta ja sanoa, että kyllä se mieli vielä muuttuu, ootas kun biologinen kello alkaa tikittää, mutta nuorisolaisilla on olleet järkevät perustelut ja täti on ollut lopulta itsekin sitä mieltä, että jos olisi kymmenen vuotta nuorempi voisi ajatukset perheenperustamisesta olla erilaiset kuin silloin 2000-luvun alkupuolella.

Yksi syy on se, ettei perinteinen ydinperhemalli ole enää se ehdoton kohokohta ihmisen ennaltamäärätylle elämänkululle vaan sosiaalinen paine siihenkin on laskenut – tietenkin varmasti omat äidit haaveilevat yhä isoäitiydestä ja silleen, mutta elämänvalintojen monimuotoisuus on alkanut saada näkyvyyttä ja hyväksyntää. Hienoa! Toinen on ollut ihan vilpitön maailmantuska, joka ei ole mitään teiniangstia vaan valitettavaa realismia: Ei nähdä, että maailma olisi sellainen paikka, jonne haluaisi vapaaehtoisesti synnyttää oman jälkeläisen. Mahdollisesti kärsimään. Paitsi että esimerkiksi terroristit ja muut idiootit tekevät elämästä epävarmempaa, olemme kollektiivisesti käynnistäneet ympäristökatapultin joka vain odottaa linkoamistaan.

En ihan rehellisesti sanoen usko, että minusta tulee koskaan mummia. Se on ajatuksena todella surullinen, etenkin kun keskimmäinen tahtoisi kymmenen lasta (joita kuulemma minä sekä hänen isoäitinsä hoitaisimme, kun isä käy töissä ja ”äiti tekee mitä tahtoo”). Mutta jo nyt tuntuu, että ympärillä on monenlaisia maailmanlopun merkkejä: Täällä etelässä se korostuu kun lämpenevä Välimeri on täynnä roskaa; muovijätettä syntyy omassakin perheessä ihan mahdoton määrä; helteet, kuivuus ja myrskyt pahenevat paikallisten mukaan vuosi vuodelta. On hyvin vaikea suhtautua positiivisesti tulevaisuuteen, puhumattakaan sitten yhteiskunnallisesta kehityksestä joka ei viime aikoina ole antanut lupauksia rauhanomaisemmasta jatkosta.

Joten minusta olisi ihan helvetin kiva, että sen sijaan että mietitään miten saadaan lisää lapsia niin mietittäisiin enemmän sitä, miten pidetään huolta meidän lastemme tulevaisuudesta. Ympäristöriskit tiedetään, mutta toimenpiteitä näyttää olevan todella vaikea saada aikaiseksi ja jostain syystä eniten kitisevät suurten ikäluokkien poliitikot, joiden mielestä kasvisruokapäivät rikkovat ihmisoikeuksia ja haitalliset yritystuet on ihan okei, koska talouskasvuhan on vain se millä on väliä. En syytä ketään, joka jättää lapset tekemättä oli se syy mikä tahansa.

Me osallistuimme synnytystalkoisiin kolmen lapsen verran ja olen oman osani tehnyt. Olen ikuisesti kiitollinen suomalaiselle perhevapaajärjestelmälle, jonka ansiosta jokainen lapseni on saanut tilaisuuden olla kotihoidossa 3-vuotiaaksi, olen voinut yhdistää äitiyden osa-aikatöihin ja opintoihin, olemme saaneet tukea ja apua ja puoli-ilmaista terveydenhoitoa. Valitettavasti emme voi Rinteen vitsailujen mukaan tehdä sitä neljättä valtiolle, koska mikään sosiaaliturvan muoto tai valtion virasto ei voi antaa meille enempää tunteja vuorokauteen tai yhtäjaksoisia yöunia. Jollei ilmastopakolaisuudella vitsailu olisi meidän kohdallamme niin makaaberia, vaikka lämpimmät säät olivat yksi iso tekijä siinä, että suuntasimme Espanjaan, voisin sanoa että Rinteen kaltaiset poliitikot kyllä tekevät parhaansa saadakseen myös Suomen ilmaston lämpiämään sellaiseksi, että me palaisimme pohjoiseen veronmaksajiksi.

OLEN SITTEN HILJAA

Olin eilen matkalla Kampista Kaisaniemeen yliopiston kirjastoon. Sää oli sellainen just niin ihana kuin se Suomessa maaliskuussa voi olla, märkää ja kylmää ja taivaalta tuli alas jotain epämääräistä jäätynyttä lokinkakkaa muistuttavaa kamaa. Olen kuitenkin hyötyliikkuja henkeen ja vereen ja päätin, että suosin tunneleita ja menen Kampin keskuksen kautta Forumiin ja tunnelin kautta Steissille ja siitä sitten kipitän rautatientorin läpi ja äkkiä takaisin sisätiloihin ja metroaseman kautta yliopiston kirjastoon. Tämän seikkaperäisen reittivalintaani koskevan selostuksen on nyt tarkoitus vakuuttaa kaikille lukijoille, että ulkona oli välttelemisen arvoinen ilma.

En ole pitkään aikaan kulkenut keskustassa ja nyt päädyin kulkemaan kahden rautatientorille leiriintyneen porukan läpi. Logistisista syistä päädyin ohittamaan lähietäisyydeltä vain Suomi Ensin-porukan pisteen – jos olisin kulkenut sata metriä etelämpänä olisin kohdannut jo helmikuun lopusta asti keskustassa maahanmuuttoviraston käännytyspäätöksiä protestoineet henkilöt, joista suurin osa on ulkomaalaistaustaisia. Samassa paikassa eilen yritettiin myös itsemurhaa, ja siitä tapauksesta kirjoitti jo surullisen osuvasti Saku Timonen. En nyt mene sen enempää tämän mielenosoituksen syihin tai seurauksiin: en tunne epäoikeudenmukaisiksi sanottuja maahanmuuttoviraston päätöksiä, mutta toisaalta en epäile etteivätkö mielenosoittajat ja toisaalta kielteisen päätöksen jälkeen piiloutuneet turvapaikanhakijat olisi äärimmäisen ahdistuneita ja epätoivoisia.

Mun teki jo eilen mieli kirjoittaa siitä kolmen hengen Suomi Ensin-porukasta, jonka ohitin loskassa tarpoessani. Että siinä missä vastapäisellä puolella protestoivilla ei oikeasti ole juuri mitään vaihtoehtoja, niin Suomen eroa EU:sta ja kaikkien etäisestikään ulkomaalaisilta näyttävien karkoitusta vaativat kantasuomalaiset siinä… ihanko oikeasti he kokevat tämän maailman niin suurena uhkana, että seisovat päivät pitkät tuossa säässä? He eivät uhonneet vaan varsin kiltisti siinä siivoilivat omaa aluettaan, mutta kuitenkin. Oikeastihan meidän suurin uhka ei ole edes ne, jotka tulevat Suomeen kokeilemaan onneaan turvapaikkabingossa saati sitten oikeasti hädänalaiset, jotka tarvitsevat apua. Mutta en ole vielä nähnyt Suomi Ensin-ihmisiltä kovin analyyttisia lausuntoja ilmastonmuutoksesta, vesistöjen saastumisesta tai mistään muustakin ihan oikeasti koko ihmiskuntaa uhkaavista asioista, jotka omalta osaltaan ovat osa tätä ilmiötä, jota he nyt rautatientorilla kovasti vastustavat.

Nämä kolme suomiensinläistä olivat silleen aika normaalin näköistä väkeä ja uskon, että niitä häiriintyneimpiä yksilöitä lukuunottamatta he ovat ihan aidosti huolissaan jostain. Eivät selvästikään maailmantilasta noin yleisellä tasolla, mutta omasta ja lähimmäistensä hyvinvoinnista. Ehkä se teltan luona seisoskelu sitten tuo jotain hallinnan tunnetta, että tekee jotain konkreettista oman hyvinvointinsa eteen, kuka tietää. Mutta kyllä se hämmästytti ja kummastutti tällaista isompaakin kulkijaa. Heillä on äänioikeus, varmasti varaa tehdä valintoja oman elämänsä suhteen, ilmainen koulutus ja sadan metrin päässä loistava yliopisto ja kirjasto täynnä tietoa. Harmi, että näitä ei haluta hyödyntää.

Haluaisin kirjoittaa aiheesta paljon enemmänkin, mutta en jaksa. En jaksa, koska keskusteluilmapiiri on nykyään sellainen, missä tyhjät tynnyrit kolisevat kauhean lujaa, huudetaan ettei suomalaisilla ole mitään tekemistä minkään kanssa tajuamatta esimerkiksi että jo oma älypuhelin on osa globaalia epäarvoisuutta. Viimeksi kun otin kantaa aiheeseen kirjoitin selvästi liikaa, koska näiden todellisuuskriitikoiden valemediassa mua siteerattiin varsin mielenkiintoisesti jättäen puolet tekstistä pois. Tässä alkaa tulla itsekin epätoivoiseksi ihmisten kollektiivisen tyhmyyden ja empatiakyvyttömyyden edessä.