Eilen pelattiin joku potkupallopeli. Aika monelle tämä oli ihan yleistä tietoa, mutta mun täytyy tunnustaa että mä en oikein ole perillä tästä jalkapalloskenestä. Olen nähnyt elämässäni yhden ottelun alusta loppuun (vuoden 2004 EM-finaali Portugali-Kreikka, jota olin isäni kanssa katsomassa Telakalla Tampereella), ja nyt mulle olisi voitu aivan hyvin sanoa että pelataan MM-finaalia eikä sitä Mestarien Liigaa, mitä sitten kuulemma pelattiin. Sen verran olen tiennyt, että arvokisat  pelataan tasavuosina, koska lapset on taktikoitu niin että Käytännön Mies voi olla isyyslomalla pelien aikaan (vitsailen vain puoliksi).

No, olisi pitänyt siis tietää, ollaanhan nyt Espanjassa. Kaljalavat ilmestyivät kauppoihin hyvissä ajoin, kun paikallinen cerveza oli vielä entistäkin halvempaa. Poikien koulusta tuli oikein virallinen viesti, että lasten tulisi perjantaina pukeutua jonkun joukkueen – kuten, vink vink, Real Madridin – peliasuun koulun omaa finaalia varten (siitä lisää sitten postauksen lopussa). Ja Gibraltarin puolelle taas lauantaina suuntasi pitkä jono autoja, joiden ikkunoista roikutettiin Liverpoolin punaisia kaulaliinoja ja lippuja.

Eilen sitten pelattiin se peli ja niille kaltaisilleni, joille jalkapallo ei ole edes osa elämää, tiedoksi että Real Madrid voitti, toisen kerran putkeen. Kun peli alkoi, hiljeni kaupunki pahaenteisesti, paitsi viereisellä purjedusklubilla (jossa näemme hyvin vähän itse purjehdusta mutta sitäkin enemmän kosteita grillijuhlia) alkoi konsertti, jonka ansiosta kuuntelimme noin kello yhteen asti kaikkia 70-90-luvun klassikoita covereina. Täällä ei turhan paljoa mistään huviluvista perusteta. Käytännön Mies ja isot pojat katsoivat myös pelin, tosin pysyin paremmin kärryillä matsin kulusta kun ulkoa kuului kollektiiviset reaktiot aina maalin tultua (tai mentyä ohi).

Ja kun peli oli ohi, lähtivät paikalliset kaduille. Metelin taso nousi meillä kotonakin aika korkeaksi, sillä ilmeisesti kaikki autot ilmaisivat ilonsa tästä koko Espanjalle omitusta voitosta tööttäämällä, naapurissa soitellut viiden pennin rokkibändi nosti juhlan kunniaksi volyymia vielä vähän lisää ja ihmiset huusivat riemuissaan. Karnevaalitunnelma välittyi kotiin asti ja olin ihan varma, että pääsisin elämään vuoden 1995 ”Torilla tavataan”-tunnelmat, sillä olinhan itsekin 9-vuotiaana päässyt mukaan niihin hulinoihin Tampereella.

Nappasin koiran ja kameran ja lähdin kaupungille valmiina ikuistamaan ennenkokemattoman juhlatunnelman. No, tässä ainoa kuva eiliseltä:

Lopulta ne meille kotiin ihan uskomattomalta kansanjuhlalta kuulostava biletys olikin lähinnä neljän nippa nappa ajokortti-ikäisen porukan ajelua ympäriinsä vanhoilla Seat Ibizoilla, torvea tietenkin töötäten ja joko Espanjan tai Real Madridin lippuja ikkunasta heilutellen. Sen lisäksi paikalliset naispuoliset nuoret keikkuivat autotien vierellä hurraamassa näille pillurallisankareille ja ottamassa itsessään selfieitä heidän kanssaan. Kaupungin keskustassa oli, kuten joka lauantai, lähinnä lapsiperheitä ja sivistyneitä aikuisporukoita nauttimassa tapaksia. Kukaan ei uinut suihkulähteessä eikä juossut alasti vain Espanjan lippuun verhoutuneena. Lievä pettymys.

PS. Ne koulujutut! Koko kevään on pitänyt osallistua kaiken maailman naamiaisasujen ja juhlien järjestelyyn. Laskin, että yhteensä tämän ensimmäisen lukuvuoden aikana kirjoihin, koulupukuihin, retkiin, lahjoihin, erilaisiin teema-asuihin ja rekvisiittaan on mennyt lähes 400 euroa. Huomasin, että muutkin alkoivat hieman jo muuttua epätoivoiseksi jatkuvan rahanmenon kanssa kun aikuiset koulun portilla valittivat aitojen jalkapalloasujen hinnasta ja siitä, että torilta olivat kaikki halvat kopiot loppu kun kaikki koulut olivat päättäneet saman. Me puettiin pojille, säästömielessä, rugbyasut. Heillä oli ollut iso, organisoitu futisturnaus missä keskimmäinenkin oli päässyt pelaamaan: heidän joukkueensa oli voittanut 5-0, siitäkin huolimatta (tai ehkä sen ansiosta) että tuo meidän 6-vuotias oli koko ajan luullut pelaavansa rugbya.