MONTA REITTIÄ RIIKAAN

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Juuri nyt reissuvinkkien jakaminen ei tunnu ehkä kaikista ajankohtaisimmalta, mutta vielä kun muistan, kerron meidän kesän kulkemisratkaisuista kun reissattiin Latvian pääkaupunkiin. Olen käynyt siellä myös joskus 12 vuotta aiemmin, lentokoneella. Finnair ja AirBaltic lentävät sinne tälläkin hetkellä, meno-paluun saa suunnilleen satasella, mutta en millään muotoa voi suositella lentämistä tällaiselle matkalle. Okei, onhan se vain vähän päälle tunnin mittainen matka houkutteleva, mutta CO2-päästöt per henkilö ovat tällä reitillä yli 70 kiloa meno-paluulla (Finnairin oman laskurin mukaan, tämä toki riippuu myös konetyypistä). Toisaalta tämä Finnairin oma arvio kuulostaa melko alakanttiin olevalta, jos kerran Helsinki-Tukholma-risteilylle taas päästöt ovat noin 270 kiloa… Okei, tarkoitus ei ollut tällä kertaa puhua päästöistä vaan käytännön ratkaisuista, mutta taas lipsahti tälle linjalle. Lupaan tehdä joskus aiheesta ihan oikean vertailun, mutta ihan helppoa ei ole selvittää mikä on ekologisin kulkuneuvo (tai niiden yhdistelmä), etenkään kun ei tiedä eri kulkuvälineiden tarkkaa dataa.

No, piti siis sanoa, että Riikaan pääsee niin vettä, maata kuin ilmatietäkin pitkin, sitten kun on taas hyvä hetki matkustaa. Me valittiin mun matkaseuralaisen kanssa vähän niin kuin Amazing Race-hengessä se, että minä tulin laiva + bussi-yhdistelmällä Tallinnan kautta, hän risteili suoraan Helsingistä Riikaan. Mun matka kesti yhteensä 9 tuntia, johon kuului nopea lounas Tallinnassa, matkakumppani vietti Silja Serenadessa 18 tuntia. Hytin hinta oli sama, oli matka sitten meno-paluu tai jäi sitten Latviaan, ja tällä kertaa ikkunallinen A-hytti oli 129 euroa – sittemmin kesän aikana nähtiin aika paljon vaihtelua näissä hinnoissa. Eilen Tallink Silja tiedotti, että toistaiseksi Riian reittiä tulee kulkemaan Baltic Queen, koska kysyntä on koronatilanteessa laskenut ja lomakausi loppunut.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mä lähdin itse yhdellä aamun ensimmäisistä laivoista Katajanokalla kohti Tallinnaa. En nyt erittele enempää kokemusta Viking Mariellalla (joka nyt taitaa olla myynnissä – ehkä se ansaitseekin jo eläkepäivänsä), todettakoon että jatkossa pyrin suosimaan noita asteen uudempia laivoja joissa ei ole aivan liikaa elämänsä aikana nähneitä kokolattiamattoja. Laivamatka maksoi tuolloin 18 euroa yhteen suuntaan, mutta kuten tiedämme, hinnat nyt vaihtelee ja arkisin voi päästä vielä halvemmallakin. Enkä ala nyt paasata siitä, mitä järkeä on subventoida tällaisia potentiaalisia viinanhakureissuja tai pitääkö meidän päästä näin edullisesti maasta toiseen ylipäänsä. (Olen pahoillani jos tulit blogiin hakemaan käytännön neuvoja, olen vähän huonolla tuulella ja se näkyy kyllä tässä sisällöntuottamisessakin.)

Tallinnassa olin kello kymmeneltä ja ehdin käydä kahvilla ennen kuin suuntasin muutaman kilometrin päähän keskustasta Tallinnan linja-autoasemalle, mistä lähti Lux Express kohti Riikaa kello 12.30. Lux Expressin kunniaksi on sanottava, että monilla kansainvälisillä bussiyhtiöillä reissanneena, tämä oli ehdottomasti kärkipäässä. Tilavat penkkirivit, suht uusi kalusto, hyvä ilmanvaihto. Kuskit olivat tietenkin sellaista asiakaspalveluhenkistä, hyväntuulista väkeä kuin voi kuvitella (tämä oli sitten sarkasmia), mutta yhdensuuntainen, 4,5 tuntia kestävä bussimatka Tallinnasta Riikaan maksoi 14 euroa ja siinä oli hinta-laatusuhde oikein nappiin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mitään kovin kiehtovia maisemia ei bussimatka Tallinnasta Riikaan tarjoa, joskin mielenkiintoista arkkitehtuuria matkan varrelta. Kaupunkien ulkopuolella pysähdyksiä on vain yksi, Pärnussa, joka ei ainakaan bussista käsin vaikuttanut kovin kutsuvalta. Mutta bussimatka itsessään oli miellyttävä ja rento, ja innosti ajattelemaan vähän kauemmaksikin suuntautuvia matkoja maanteitä pitkin. Matkustuspäivästä tuli toki pitkä, ja totesinkin paluumatkalla että jos on pidemmällä reissulla, kotiinpalatessa olisi ollut helpompi ottaa suora laivayhteys Riiasta Helsinkiin, sillä tuliaisista painavien kassien roudaaminen reissusta rähjääntyneenä 12 tunnin kotimatkalla… no, vähän alkoi jo tuntua matkustamiselta, ei silleen hyvällä tavalla. Tullessa laiva + bussi-yhdistelmä toimi, siinä oli seikkailun tuntua ja sai vähän käsitystä mittasuhteista, etäisyyksistä ja siitä, miten erilaiselta elintaso ja -ympäristö näyttää näin lähellä Suomea. Kulttuuriero tuntuu minusta huomattavasti pienemmältä länteen päin reissattaessa.

Suosittelen siis rohkeasti hyppäämään pitkän matkan busseihin Tallinnasta. Kyydissä näyttivät viihtyvän myös lapset. Tai sitten ottamaan laivan Riikaan ja jatkamaan siitä raiteita pitkin tai bussilla niin kauas kuin pääsee. Hitaissa siirtymissä on aivan oma fiiliksensä eikä tule sitä lentojen jälkeistä pöllämystymistä, jossa ajan- ja paikantaju katoaa. Jos en olisi nyt yhdeksässä päivässä saanut aika hyvin tarpeekseni Riiasta, lähtisin ehdottomasti talvella katsomaan joulumarkkinoita risteily + hotelli-kombinaatiolla – joskin merenkäyntiin kannattaa varautua, sillä tällä reitillä ei ole saaristo suojana samalla tavalla kuin Ruotsiin päin suunnatessa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

NYT ÄKKIÄ KERAVALLE

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

En voi tarpeeksi painokkaasti tätä sanoa: jos yhtään taide kiinnostaa (ja erityisesti jos ei kiinnosta!), niin äkkiä Keravalle. Olin kyllä kuullut sieltä ja täältä ylisanoja Keravan Taiteen kotitalosta, tämän kesän purkutaideprojektista, joka toteutettiin Ahjon lähiössä loppuaan odottavaan kerrostaloon… ja silti tämä ”näyttely” ylitti kaikki odotukset. Viimeinen virallinen aukioloviikko alkaa ensi viikolla, mutta huhut, eli vapaaehtoisten henkilökunta, vihjaili että syyskuussa olisi ehkä vielä luvassa viikonloppuja jolloin on mahdollista tulla yllätetyksi viidessä kerroksessa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Yli sadan taiteilijan aikaansaannoksia ihaillakseen joutuu todennäköisesti jonottamaan: me saavuimme paikalle sunnuntaiaamuna tunti avaamisen jälkeen ja jonotusta oli 1,5 tuntia. Se on sen arvoista. Kannattaa jonottaa, pidempäänkin. Sisälle taloon otetaan 50 henkilöä kerrallaan ja siellä saa kierrellä kuuden euron sisäänpääsymaksulla omaan tahtiin. Moukaritie 4:ssä sijaitsevalle Taiteen kotitalolle kävelee Keravan asemalta vartin verran ja bussilla pääsee aivan viereen. Odotuseväät voi hakea viereisestä Alepasta. Meillä oli käytännön syistä vain noin 40 minuuttia aikaa sisällä vietettäväksi ja se ei missään nimessä riitä: suosittelen varaamaan noin vartin per kerros.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Jokainen autioitunut asunto on saanut uuden ilmeen, ja jälleen kerran kokemus oli sisustusmielessäkin inspiroivampi kuin mihin uskon Asuntomessujen koskaan omalla kohdallani pystyvän. Löysin heti monta taiteilijaa, joita seurata Instagramin puolella (esimerkiksi @jarnosinivaara ja @art_lahtinen). Kiasmassa alkuvuodesta olleen Ragnar Kjartanssonin Visitors-videoteoksen ja Amos Rexin Generation 2020-näyttelyn rinnalla tämä on ehdottomasti TOP 3:ssa vuoden taidekokemuksissa, ja pysyy siellä varmasti pitkään. Mieli tekisi mennä uudestaan, paremmalla ajalla, fiilistellä läpi esittelytekstit, yksityiskohdat ja jokainen nurkka.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ei, en rakastanut jokaista asuntoa ja ideaa tai toteutusta. Mutta rakastin maalintuoksua, rohkeita kannanottoja seinillä, yhteiskuntakritiikkiä ja niitä tuhansia työtunteja minkä ansiosta tämä ilmeisen huonomaineinen talo sai erittäin komeat hautajaiset. Olisipa tällaista ”vapaat kädet”-tyyppistä taidetta enemmän tällaisissa tiloissa: nyt aivan oma lisänsä taiteeseen oli talon historia, ja se tunne että olemme jonkun vanhassa kodissa hiipimässä. Miten voi talon luonne muuttua kun sieltä katoavat arki ja asukkaat ja tilalle tulee moderni museo! Miksei meillä ole tällaista enempää, kysynpä vaan!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Luulen, että meillä olisi kouluikäiset lapset kyllä ihmetelleet tätä kaikkea, joten jos lapsi jaksaa jonottaa eikä ahdistu hetkittäin synkästäkin värimaailmasta niin mukaan vaan. Mulle tämä oli sellainen kokemus, joka toimi parhaiten aikuisseurassa, koska me taannuttiin maailmaa hämmästeleviksi 10-vuotiaiksi itsekin ja kuljettiin suu auki osoittelemassa nurkkiin, kaappeihin ja lattiaan, ja tietysti kuten kaikki muutkin, kuvaamassa sormet verillä Instakelpoisia otoksia. Menkää siis sankoin joukon Keravalle, tässä on vuosituhannen paras syy siihen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

SEURAPELI

Seurapeli__galleria6.jpg

Kävin perjantaina elokuvissa. Se oli ensimmäinen kerta aikuisten leffassa tänä vuonna (en ole ihan varma kävinkö katsomassa alkuvuodesta jotain laadukasta lastenelokuvaa, mutta epäilen, etten ole vieraillut elokuvissa kertaakaan tällä vuosituhannella!), ja ensimmäinen kerta kun kävin Kallion Riviera-leffateatterissa – siitä on sanottava, että se oli ihana ja ylitti odotukset. Tila oli varsinkin näin korona-aikaan ylellisen avara, nojatuolit upottivat täydellisesti ja omalle paikalle etukäteen tilatut herkut kruunasivat koko hemmottelun. En tiedä miten enää pystyn palaamaan Finnkinon penkeille!

Leffa oli ennakkonäytöksessä ollut kotimainen Seurapeli, jonka on ohjannut ja käsikirjoittanut Jenni Toivoniemi. Teema oli tietenkin sellainen, että se resonoi jo pelkästään paperilla: jo vähän elämän myötä erkaantunut ystäväporukka kokoontuu yhdessä mökille viettämään Mitzin (Emmi Parviainen) 35-vuotissynttäreitä, toiveena elää uudestaan kymmenen vuoden takaisen legendaariset ”juhlat”. Yli 20 vuotta toisensa tunteneiden ystävysten lisäksi joukossa on yksi Hollywood-näyttelijäpoikaystävä ja syntymäpäiväsankarin exän nykyinen kumppani. Ja tietenkin sitten juodaan klassikkoastioista viinaa, puidaan menneisyyttä ja käydään läpi nykyisyyden kipupisteitä.

Kaksituntinen elokuva oli tietenkin tosi tuttu asetelmaltaan, noita mökkiviikonloppuja on itsekin tullut vietettyä ja monet keskustelut tuntuivat kiusallisen tutuilta – ne omat paatokset, joita sitten näköjään kaikki muutkin keski-ikäiset toistelevat laskuhumalassa, ja ne samat draamat ja pettymykset. Mitään mullistavaa ei tapahdu, jos ajatellaan sillä mittapuulla että kukaan ei kuole ja sunnuntaina kaikki ovat vielä puheväleissä, mutta Toivoniemi on tehnyt hyvän ajankuvan mun sukupolven sekoilusta ja kaveriporukasta, jossa ajelehditaan yhteen ja erikseen, joskus myös romanttisessa mielessä. Olen tietenkin ihan täydellistä kohderyhmää, mutta tämä kuvaa niin hyvin tätä omaa ikäpolvea että ehkä se jää eräänlaiseksi sukupolvikokemukseksi – vaikka mitään rajoja tai tabuja ei ole enää jäänyt meille rikottavaksi Käpy selän alla-tyyliin.

Erityisesti kiitosta ansaitsee Jarmo Kiurun kuvaus, joka tarjoaa mahdollisuuden seurata hetkiä sivusta ja keskittyä välillä epäolennaisuuksiin, siihen mitä tapahtuu keskipisteen ulkopuolella. Näyttelijät tekivät tasaisen hyvää työtä, omaksi suosikikseni nousi Paula Vesalan tulkitsema takakireä Ulla, joka sai toivomaan Vesalaa vielä useammin kameran eteen. Eniten elokuvateatterin yleisöä nauratti Eero Milonoffin Härde, joka kieltämättä hallitsi tilannekomedian ajoituksen perfecto, mutta en oikein pääse siitä yli että Milonoff esittää suunnilleen samaa hahmoa ainakin Ylen Modernit miehet-sarjassa, ja tuntuu ehkä lipuvan yhden luonneroolin osaajaksi, olkootkin että tekee sen oikein hyvin. Tavallaan tuli ikävä mökkiviikonloppuja ja sitä omaa nuoruuden ystäväporukkaa, toisaalta kahdessa tunnissa sai elettyä sen koko show’n Anton & Anton-ruokakasseineen ja vähän väkisinkin ylläpidettävine perinteineen. Se oli hyvä kaksituntinen se.

Seurapeli__galleria7

Kuvat: Nordisk Film

AMURIN TYÖLÄISMUSEOKORTTELI

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tampereella on varsin laaja ja monipuolinen museovalikoima aina Sara Hildenin vaihtuvista, yleensä hyvin ajan hermoilla olevista taidekattauksista vakoilumuseoon, mutta mulle – noin omaa historiaani ymmärtääkseni – merkittävin on varmasti Amurin kaupunginosassa sijaitseva Amurin työläismuseokortteli, joka kertoo työväen arjesta Tampereella yli 150 vuoden takaa. Sekä mun isäni että isoisäni ovat kasvaneet Amurissa ja käsittääkseni isoisä tällaisessa puutalokorttelissa, joita Amurin alueelle oli ilmestynyt 1800-luvun puolivälistä alkaen teollistumisen ja työvoiman tarpeen myötä. Oman isäni lapsuus oli tietenkin 50-luvulla jo urbaanimpi, mutta kun kumpikaan suvun miehistä ei ole enää kertomassa näitä tarinoita, olen iloinen että kivitalojen keskellä on säilynyt yksi aikansa ilmiö.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Me vierailtiin Amurin työläismuseokorttelissa kesäkuussa, jolloin koronatilanne oli hetkeksi rauhoittunut. Tällainen ulkomuseo olikin miellyttävä konsepti, varsinkin kun eri vuosikymmenten asumismuotoja sekä elämäntapaa ilmentävien asuntojen sisustusta ei saa lääppiä (vaikka välillä teki mieli). Työläiskorttelin muuttaminen museoksi alkoi 1950-1960-lukujen vaihteessa, ja vuoden 1973 asunto on ainoa alkuperäinen; sen jälkeen museokorttelin asuntoja on palautettu omaan tyyliinsä vuosikymmen kerrallaan, mahdollisimman huolella kunkin aikakauden tyyliä vaalien. Erityisen vaikuttava on 1970-luvulla rakennettu yhteissaunojen edustaja, jonka kolkko tyyli teki vaikutuksen. Tampere on toki muutenkin erinomainen saunakaupunki, onhan siellä Rauhaniemen kansankylpylä ja Rajaportin yleinen sauna.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Asuntojen ovilta löytyi esimerkkiasukkaiden kertomuksia, jotka sisälsivät aika karujakin huomioita ajalta, jolloin työväen lasten oli seurattava vanhempien jalanjälkiä ja unohdettava opiskelu, ja ajalta jolloin yli 50-vuotiaaksi oli huomattavan harvinaista elää. Mutta olisinhan surkea moderni ihminen jollen kuitenkin nostalgisoisi tätä mariekondonkin kateelliseksi tekevää askeesia: ei mitään turhaa. Laadukkaita, huolella käsin tehtyjä tavaroita ja vaatteita, arvokkaita materiaaleja, minimalismia. Jos etsisin sisustusinspiraatiota, tulisin enemmin Amurin työläismuseokortteliin kuin menisin Asuntomessuille.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Myös 10-vuotias piti ulkomuseosta ja etenkin bongaili innolla opaskylttien mielikuvitusperheistä tuttuja nimiä – aika monta luokkakaverien kaimaa löytyi 1800-luvun lopustakin. Eri vuosituhannella syntyneelle lapselle monen tavaran tarkoitus oli ihan mysteeri, mutta toisaalta kun kerroin että meidän sukumme juuret ovat ihan konkreettisesti myös täällä, alkoi lapsi kiinnostua kotoa löytyvistä valokuvista. Iso osa niistäkin Amurin kortteleissa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Suosittelen Amurin työläismuseokorttelissa käyntiä oikeastaan kaikille. Se on helppo ja kansantajuinen kohde, joka tuo historian kirjaimellisesti käsien ulottuville. Jos haluaisin myös jotain potkua minimalistiksi ryhtymiseen niin täällä löytää itsensä kyseenalaistamasta sitä, onko aivan kaikki kehitys ollut meille hyväksi (vaikka todettakoon, että museon yhteydessä on ihana kahvila Amurin helmi sekä pieni museokauppa jossa on kaikkea söpöä menneiden aikojen peltilelua ja muuta, joten well, eihän sieltä tyhjin käsin eikä vatsoin lähdetty).

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Sisään pääsee ilmaiseksi museokortilla, totta kai, ja muutenkin sisäänpääsy on hyvin kohtuuhintainen 8 euroa aikuisilta ja 3 euroa lapsilta. Tämä Tampereen ulkoilmamuseo on auki vielä syyskuun 6. päivään asti, eli jos harrastat kotimaanmatkailua niin ehdit ihan hyvin piipahtaa, kunhan et mene maanantaina. Itse suosittelen ainakin kaikille jotka tykkäävät kultaisista kehyksistä, kauniista tapeteista, upeista kaakeleista ja helpostilähestyttävästä kertauksesta siihen, miten lyhyessä ajassa Tampere, ja Suomi, on kehittynyt nykyiseksi moderniksi digimaailmaksi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ei kovin kaukana Amurista sijaitsee Näsinpuisto (jossa olen ensin lapsena syöttänyt sorsia ja oravia isäni kanssa ja sitten isompana juonut monta kertaa pussikaljaa ja samalla kuunnellut Särkänniemen kiljuntaa, suosittelen melkein molempia aktiviteetteja, sekä nykyään aivan ihastuttavaa urbaania Mältinrannan uimapaikkaa puiston toisella laidalla). Näsinpuiston päältä löytyy ”Näsinlinna”, joka on vasta joitain vuosia sitten uudistettu ja avattu nyt yleisölle niin museo Milavidan kuin samannimisen kahvilan muodossa. Peruskorjattu Näsinlinna onkin upea, ja voisin pitää siellä vaikka häät  – kun nyt löytyisi ensin joku Milavidan alkuperäisten asukkaiden kaltainen rikas tehtaanomistaja!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Jos samana päivänä vierailee molemmissa kohteissa, saa upean käsityksen siitä miten elivät samoina aikoina Finlaysonin tehtaan omistajat kuin sen työntekijät. Kontrasti on aika huikea. Milavidassa on useampi huone ehostettu entiselleen, vaikuttavia ja dramaattisia sisustuselementtejä myöten, ja paikan päällä on myös ehkä lievästi pelottavia vahanukkeja – joiden trendikkäät pitsipaidat olisin voinut viedä mennessäni (muutun selvästi kleptomaaniksi tällaisissa museoissa, missä on marmoria ja kultaa käsien ulottuvissa!).

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Milavidassa on pysyvän, von Nottbeckien suvun tarinaa ja elämäntyyliä heijastelevan näyttelyn lisäksi vaihtuva näyttely; tällä kertaa kesäkuussa se oli käsilaukuista ja täytyy sanoa, että ihan hirveän kiehtovaksi en sitä kokenut. Rakennus itsessään on mitä kaunein ja von Nottbeckien kosmopoliittisuvun tarina mielenkiintoinen, mutta mikään museospektaakkeli Milavida ei ainakaan toistaiseksi ole. Onneksi on museokortti, jonka avulla voi ohittaa tässä tapauksessa 8 euron pääsymaksun ja ilmaiseksi käydä kiertämässä yläkerta (ja sitten maksaa itsensä kipeäksi alakerran kahvilassa, jossa hinnat oli selvästi omistavalle luokalle toisin kuin Amurin työläismuseon duunarikahvilassa – mutta miellyttäviä paikkoja molemmat, omilla tunnelmillaan!).

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tässä siis museoraportti Tampereelta. Toivottavasti pääsen taas pian möyryämään läpi Mansen museoita – omia suosikkejaan saa suositella kommenttikentässä!