Kävin perjantaina elokuvissa. Se oli ensimmäinen kerta aikuisten leffassa tänä vuonna (en ole ihan varma kävinkö katsomassa alkuvuodesta jotain laadukasta lastenelokuvaa, mutta epäilen, etten ole vieraillut elokuvissa kertaakaan tällä vuosituhannella!), ja ensimmäinen kerta kun kävin Kallion Riviera-leffateatterissa – siitä on sanottava, että se oli ihana ja ylitti odotukset. Tila oli varsinkin näin korona-aikaan ylellisen avara, nojatuolit upottivat täydellisesti ja omalle paikalle etukäteen tilatut herkut kruunasivat koko hemmottelun. En tiedä miten enää pystyn palaamaan Finnkinon penkeille!

Leffa oli ennakkonäytöksessä ollut kotimainen Seurapeli, jonka on ohjannut ja käsikirjoittanut Jenni Toivoniemi. Teema oli tietenkin sellainen, että se resonoi jo pelkästään paperilla: jo vähän elämän myötä erkaantunut ystäväporukka kokoontuu yhdessä mökille viettämään Mitzin (Emmi Parviainen) 35-vuotissynttäreitä, toiveena elää uudestaan kymmenen vuoden takaisen legendaariset ”juhlat”. Yli 20 vuotta toisensa tunteneiden ystävysten lisäksi joukossa on yksi Hollywood-näyttelijäpoikaystävä ja syntymäpäiväsankarin exän nykyinen kumppani. Ja tietenkin sitten juodaan klassikkoastioista viinaa, puidaan menneisyyttä ja käydään läpi nykyisyyden kipupisteitä.

Kaksituntinen elokuva oli tietenkin tosi tuttu asetelmaltaan, noita mökkiviikonloppuja on itsekin tullut vietettyä ja monet keskustelut tuntuivat kiusallisen tutuilta – ne omat paatokset, joita sitten näköjään kaikki muutkin keski-ikäiset toistelevat laskuhumalassa, ja ne samat draamat ja pettymykset. Mitään mullistavaa ei tapahdu, jos ajatellaan sillä mittapuulla että kukaan ei kuole ja sunnuntaina kaikki ovat vielä puheväleissä, mutta Toivoniemi on tehnyt hyvän ajankuvan mun sukupolven sekoilusta ja kaveriporukasta, jossa ajelehditaan yhteen ja erikseen, joskus myös romanttisessa mielessä. Olen tietenkin ihan täydellistä kohderyhmää, mutta tämä kuvaa niin hyvin tätä omaa ikäpolvea että ehkä se jää eräänlaiseksi sukupolvikokemukseksi – vaikka mitään rajoja tai tabuja ei ole enää jäänyt meille rikottavaksi Käpy selän alla-tyyliin.

Erityisesti kiitosta ansaitsee Jarmo Kiurun kuvaus, joka tarjoaa mahdollisuuden seurata hetkiä sivusta ja keskittyä välillä epäolennaisuuksiin, siihen mitä tapahtuu keskipisteen ulkopuolella. Näyttelijät tekivät tasaisen hyvää työtä, omaksi suosikikseni nousi Paula Vesalan tulkitsema takakireä Ulla, joka sai toivomaan Vesalaa vielä useammin kameran eteen. Eniten elokuvateatterin yleisöä nauratti Eero Milonoffin Härde, joka kieltämättä hallitsi tilannekomedian ajoituksen perfecto, mutta en oikein pääse siitä yli että Milonoff esittää suunnilleen samaa hahmoa ainakin Ylen Modernit miehet-sarjassa, ja tuntuu ehkä lipuvan yhden luonneroolin osaajaksi, olkootkin että tekee sen oikein hyvin. Tavallaan tuli ikävä mökkiviikonloppuja ja sitä omaa nuoruuden ystäväporukkaa, toisaalta kahdessa tunnissa sai elettyä sen koko show’n Anton & Anton-ruokakasseineen ja vähän väkisinkin ylläpidettävine perinteineen. Se oli hyvä kaksituntinen se.

Kuvat: Nordisk Film